Eräänä syksyisenä päivänä Gervaise illan suussa palasi viemästä
liinavaatteita eräälle rouvalle Portes-Blanches-kadulle ja oli tulossa
Poissonniers-kadun alapäässä, kun aurinko meni mailleen. Aamulla oli
satanut, ilma oli hyvin leuto, kosteasta katukivityksestä nousi lämmin
löyhkä; ison korinsa vaivaamana pesijätär raskaasti hengittäen, ruumis
rauenneena, astui verkalleen vastamäkeä, tuntien jotakin epämääräistä,
aistillista halua, jota väsymys vielä kiihotti. Hänen olisi tehnyt
mielensä jotakin makeaa syötävää. Silloin hän nostaessaan silmänsä
huomasi Marcadet-kadun nimilevyn, ja äkkiä pisti hänen päähänsä mennä
katsomaan Goujeta hänen pajaansa. Monasti tämä oli pyytänyt häntä
poikkeamaan sinne, jos häntä milloin huvittaisi katsella, miten rautaa
muokattiin. Muitten työmiesten kuullen hän aikoi kysyä Etienneä. joten
näyttäisi siltä kuin hän olisi tullut yksistään poikansa tähden.
Naulatehtaan piti olla siellä päin, tässä päässä Marcadet-katua, hän ei
tiennyt tarkalleen missä; varsinkin kun numerot monasti puuttuivat
taloista ja niiden välillä oli rakentamattomia tontteja. Se oli katu,
jolla hän ei olisi asunut, vaikka olisi saanut kaiken maailman
rikkaudet, leveä, likainen katu, mustana läheisten tehtaiden
levittämästä kivihiilen pölystä, kivitys isoilla kuopilla, ja syvät
pyöränraiteet täynnä mätänevää vettä. Molemmin puolin oli jono isoja,
lasiseinäisiä työpajoja, harmaita rakennuksia, jotka paljaine tiilineen
ja puuosineen näyttivät ikäänkuin keskentekoisilta, torjuvilta
muurausainesten röykkiöiltä, ja niiden ammottavissa väliköissä joitakin
pahanpäiväisiä kapakoita ja viheliäisiä ruokapaikkoja. Hän muisti vain,
että tehdas oli lähellä lumppu- ja rautaromupuotia, jonkinlaista
maaperässä olevaa törkysäiliötä, jossa sen mukaan kuin Goujet kertoi,
oli hylkytavaraa satojen tuhansien francien arvosta. Ja hän koetti
osata oikeaan keskellä tehdasten ryskettä ja tohinaa; kapeat, katoilta
kohoavat torvet tupruttivat kiivaasti höyrypilviä; sirkkelisahasta
kuului säännöllisiä vinkaisuja, ikäänkuin olisi äkkiä reväisty
serttinkikangasta; maa tärisi nappitehtaiden koneiden jytinästä ja
surinasta. Kun hän siinä katsoi Montmartrelle päin epätietoisena,
mennäkkö vielä etemmäksi, niin tuulenpuuska painoi nokea korkeasta
savutorvesta vasten katua; hän pani silmät kiinni ja oli läkähtyä sen
katkuun; samassa hän kuuli tahdikasta vasarainpauketta. Hän oli
tietämättänsä tullut juuri tehtaan kohdalle, jonka hän tunsi vieressä
olevasta lumppukaupasta.
Kumminkin hän vielä epäröi, sillä hän ei tiennyt, mistä oli mentävä
sisälle. Lankkuaidassa olevasta aukosta vei tie korkeiden törkykasojen
lomitse, ikäänkuin siinä olisi rakennuksia purettu. Liejuinen
vesilätäkkö oli tiellä ja sen yli oli asetettu pari lautaa. Viimein hän
uskalsi astua laudoille, kääntyi vasemmalle ja joutui keskelle
omituista metsää, jonka muodosti joukko vanhoja käsikärryjä, aisat
pystyssä, ja luhistuneita vajoja, joista ainoastaan nurkkapylväät ja
orret törröttivät pystyssä. Illan pimetessä loisti perältä punainen
tuli. Vasaroiden pauke oli lakannut. Hän eteni varovasti, astuen
valonhohdetta kohden, kun joku työmies kulki hänen ohitsensa, kasvot
noesta mustana, leuvassa takkuinen pukin parta, vilkaisten häneen
haljakoilla silmillään.
-- Voitteko sanoa minulle, onko täällä työssä eräs poika nimeltä
Etienne, kysyi hän. Se on minun poikani.
-- Etienne, Etienne, toisti työmies käheällä äänellä, huojutellen
ruumistaan, Etienne, ei, en tunne.
Hänen avonaisesta suustaan lähti väkevä alkoholin katku kuin vanhasta
viinatynnöristä, josta tappi on avattu. Ja kun hän kohdatessaan naisen
tässä hämärässä sopessa alkoi käydä tungettelevaksi, niin Gervaise
peräytyi sopertaen:
-- Täällä kai kumminkin herra Goujet on työssä?
-- Vai Goujet, sanoi työmies, kyllä tunnen Goujet'n!... Jos tahdotte
Goujeta tavata, niin menkää perälle.
Ja kääntyen ympäri hän huusi äänellä, joka särisi kuin haljennut vaski:
-- Kultaparta hoi! Täällä muudan nainen kysyy sinua.
Mutta vasarain paukkeelta hänen huutonsa jäi kuulumatta. Gervaise meni
perälle. Hän tuli eräälle ovelle, kurkisti siitä sisälle. Se oli iso
suoja, josta hän aluksi ei erottanut mitään. Paja oli kuin kuollut;
ainoastaan yhdestä nurkasta kiilui valopilkku kalpeana kuin tähti,
jotenka pimeys näytti vielä pohjattomammalta, isoja varjoja häilyi.
Mustia möhkäleitä, suunnattomasti suurenneita miesten hahmoja liikkui
tulen editse peittäen tämän viimeisenkin valopilkun. Gervaise ei
uskaltanut astua sisälle, vaan sanoi ovelta puoliääneen:
-- Herra Goujet, herra Goujet...
Äkkiä kaikki valkeni. Palkeen puhalluksesta oli valkoinen liekki
leimahtanut ilmoille. Tuli näkyviin pajan lautaseinät, joiden reikiä
oli tukittu saviruukilla ja nurkkia tuettu tiilimuureilla. Koko paja
oli lentelevästä hiilen pölystä harmahtavan noen peitossa. Hämähäkin
verkkoja riippui orsista, kuin kuivamaan ripustettuja riepuja, vuosien
kuluessa kertyneen paksun lian peitossa. Pitkin seiniä oli hyllyillä,
nauloihin ripustettuina tai pimeisiin nurkkiin heitettyinä, hujan hajan
vanhaa rautaromua, pilalle kuluneita, taittuneita ja vääntyneitä
työkaluja, särmikkäitä ja kovia. Ja valkoinen liekki nousi yhä
häikäisevänä valaisten kirkkaasti kuin aurinko kovaksi tallatun maan ja
heijastui pölkkyynsä upotetun neljän alasimen kiillotetusta pinnasta
kullalle välähtelevällä hopean hohteella.
Silloin Gervaise tunsi ahjon ääressä seisovan Goujet'n hänen kauniista
keltaisesta parrastaan. Etienne painoi paljetta. Oli siellä kaksi
muutakin työmiestä, mutta Gervaise ei nähnyt kuin Goujet'n, astui
lähemmäksi ja jäi seisomaan hänen eteensä.
-- Kas! rouva Gervaise! huudahti tämä iloisen näköisenä; sepä oli
hauska yllätys!
Mutta kun hänen toverinsa katsoivat vähän pitkään, niin hän koetti
parantaa puhettaan työntäen Etienneä äitiään kohden:
-- Tulette katsomaan poikaa... Hän on kiltti, alkaa jo tottua työhön.
-- Niin, sanoi Gervaise, mutta eipä tänne ole mukava päästä... Luulin
jo joutuneeni ihan maailman ääreen...
Ja hän kertoi tulostaan. Sitten hän kysyi, miksi ei tehtaalla
tunnettu Etiennen nimeä. Goujet nauroi, selitti, että kaikki sanoivat
poikaa Zouzou'ksi, kun hänellä oli lyhyeksi leikattu tukka kuin
zouave-sotamiehellä. Heidän jutellessaan Etienne ei enää painanut
paljetta, ahjon liekki painui alas, riutui punertavaksi hohteeksi ja
paja pimeni taas. Seppä katseli hellästi nuorta naista, joka niin
viehkeänä hymyili hänelle ahjon hohteessa. Sitten, kun kummallakaan ei
enää ollut mitään sanottavaa toiselleen pimeyden heitä peittäessä,
Goujet näytti havahtavan ja katkaisi äänettömyyden.
-- Suottehan anteeksi, rouva Gervaise, minulla on vähäisen
lopetettavaa. Jääkää vain tänne, vai mitä? Te ette ole kenenkään
tiellä.
Hän jäi. Etienne oli uudestaan tarttunut palkeen varteen. Ahjo leimusi
tupruttaen ilmoille sankkoja kipunasarjoja; varsinkin kun poika päästi
palkeesta oikean rajutuulen, näyttääkseen äidilleen, mihin hän pystyi.
Goujet seisoi pihdit kädessä odottamassa pitäen silmällä kuumenemaan
pantua rautakankea. Iso loimu valaisi häntä kirkkaasti, jättämättä
vähintäkään varjoa. Hänen paitansa hihat olivat ylös käärittyinä ja
kaulus auki, joten näkyi hänen paljaat käsivartensa ja paljas,
tyttömäisen valkoisenpunertava rintansa, jossa kasvoi vaaleita
kiharaisia karvoja; ja pää hiukan matalalla paksujäntereisten, leveiden
hartioiden välissä, vaaleat silmät tarkkaavasti ja värähtämättä,
kiinnitettyinä liekkiin, hän näytti lepäävältä jättiläiseltä, joka on
rauhallinen tuntien voimansa. Kun kanki tuli valkoiseksi, otti hän sen
pihdeillä, asetti alasimelle ja palotteli sen vasaralla säännöllisiksi
palasiksi, lyöden kepeästi, ikäänkuin hänellä olisi ollut lasia
paloteltavana. Sitten hän pani palaset jälleen tuleen, josta hän ne
taas otti yksitellen muodostellakseen niitä. Hän takoi kuusikanttisia
nauloja. Hän asetti palaset reikärautaan, levitti pään naulan kannaksi,
takoi sivut tasaisiksi ja heitti naulat valmiiksi saatuaan vielä
punaisina mustalle lattialle, jossa niiden helakka väri vähitellen
himmeni; ja hän takoa paukutti yhtä mittaa heiluttaen oikeassa
kädessään viiden naulan vasaraa. Joka iskulla hän sai yhden kohdan
naulasta valmiiksi ja käänteli takoessaan rautaa sellaisella taidolla,
että hän samalla voi katsoa ihmisiin heille puhellessaan. Alasin
helkähteli hopealle. Hikoilematta pisaraakaan hän tyytyväisen ja
hyvämielisen näköisenä takoi, eikä se näyttänyt vaativan häneltä sen
suurempaa voimanponnistusta kuin kuvien leikkeleminen iltaisin kotona.
-- Nämähän ovat vain pieniä nauloja, kaksikymmentä millimetriä paksuja,
sanoi hän vastatakseen Gervaisen kysymyksiin. Niitä voi saada tehdyksi
kolmeensataan päivässä... Mutta siihen tarvitsee tottumusta, sillä käsi
tahtoo pian herpoutua...
Ja kun Gervaise häneltä kysyi, eikö käsi puutunut ranteesta lopulla
päivää, nauratti häntä makeasti. Luuliko hän häntä mampseliksi? Hänen
ranteensa oli ollut monessa liemessä viimeisenä viitenätoista vuonna;
se oli käynyt raudan kovaksi, niin paljon se oli ollut tekemisissä
rautaisten työkalujen kanssa. Muuten Gervaise oli oikeassa: joltakin
herrasmieheltä, joka ei olisi milloinkaan takonut naulaakaan, ja joka
olisi tahtonut leikitellä hänen viiden naulan vasarallaan, olisi
nivelet heltyneet pahanpäiväisesti parissa tunnissa. Se ei näyttänyt
lainkaan rasittavalta, mutta useinkin se teki lopun tukevistakin
junkkareista muutamissa vuosissa. Sillä välin takoivat toisetkin
työmiehet kaikki yht'aikaa. Heidän isot varjonsa tanssivat ahjon
valossa, punaiset raudat välähtelivät lieskasta nostettaessa kuin
tuliset salamat halki mustan taustan, säkeniä singahteli vasaroiden
alta kuin auringon säteitä alasinten ympärille. Ja Gervaisen oli niin
hyvä olla tässä pajan paukkeessa, ettei hänen tehnyt mieli lähteä pois.
Hän teki ison kierroksen päästäkseen Etiennen luokse joutumatta vaaraan
polttaa käsiään. Silloin hän näki sen likaisen partasuu työmiehen
tulevan sisälle, jonka puoleen hän oli kääntynyt pihalla.
-- No, löysittehän te hänet, rouva? sanoi hän humalaisen
tungettelevalla tuttavallisuudella. Tiedäppäs, Kultaparta, että minä se
neuvoin rouvan sinun luoksesi. 98
Hänen nimensä oli Jano, liikanimensä Sammumaton; hän oli oikea sällien
sälli, erittäin taitava naulaseppä, joka raudan kostukkeeksi tarvitsi
litran paloviinaa päivässä. Hän oli käynyt ottamassa ryypyn, koska hän
ei tuntenut olevansa tarpeeksi hyvässä voiteessa kestääkseen koko
päivän odotusta. Kun hän kuuli että Zouzoun oikea nimi oli Etienne, oli
se hänestä kovin hullunkurista; ja hän nauroi niin että mustat hampaat
näkyivät. Sitten hän sai tietää, kuka Gervaise oli. Viimeksi edellisenä
päivänä oli hän ollut juomassa kanuunan Coupeaun kanssa. Saisi viedä
terveisiä Coupeaulle Janolta, liikanimeltä Sammumaton, ja hän oli
sanova heti paikalla: Siitä miehestä minä vastaan! Jaa--a! se saakelin
Coupeau oli mainion hyvä juomaveikko, hän ei odottanut vuoroaankaan
tarjotakseen toisille ryyppyjä.
-- Onpa hauska tietää teidän olevan hänen vaimonsa, toisti hän.
Sellaisella miehellä kannattaakin olla kaunis vaimo... Vai mitä,
Kultaparta? eikös tämä rouva ole kaunis nainen?
Hän tekeytyi kohteliaaksi ja lähenteli pesijätärtä, mutta tämä nosti
korinsa maasta ja piti sitä edessään pidättääkseen häntä loitolla.
Goujeta harmitti, sillä hän ymmärsi, että sälli teki pilaa hänen ja
Gervaisen ystävyydestä; ja hän huusi hänelle:
-- Kuuleppas, sinä sen tyhjäntoimittaja! Koska sinä aiot saada
valmiiksi neljänkymmenen millimetrin naulasi?... Mihinkä sinä luulet
nyt pystyväsi, kun sulla on vatsasi pakoillaan, sinä sen saakelin
patajuoppo.
Seppä tarkotti erästä isojen pulttinaulojen tilausta, joita piti takoa
kahden miehen.
-- Vaikka paikalla, jos niiksi tulee, sinä iso maitoparta! vastasi
Jano, liikanimeltä Sammumaton. Imee vielä peukalotaan ja on kumminkin
olevinaan mies. Oleppa miten iso tahansa, olen minä antanut selkään
isommillekin.
-- Olkoon menneeksi, heti paikalla. Joudu, niin saamme nähdä, kumpi
meistä on etevämpi.
-- Tässä ollaan, pahalainen!
He vaativat toisiaan kilpailuun, Gervaisen läsnäolon kannustamina.
Goujet työnsi ahjoon edeltäpäin palottelemansa raudat ja kiinnitti
yhteen alasimeen isoreikäisen naularaudan. Sälli oli ottanut seinän
luota kaksi kahdenkymmenen naulan painoista moukaria, pajan sisarukset,
joita työmiehet kutsuivat Liisaksi ja Kaisaksi. Ja hän kerskaili yhä,
kertoi puolesta grossista nauloja, jotka hän oli takonut Dunkerquen
majakkaa varten, oikeita korukaluja, niin hienosti tehtyjä, että ne
olisi sopinut panna vaikka museoon. Ei, piru vie! hän ei pelännyt
kilpailua; ennenkuin tapaisi hänen vertaisensa sällin, saisi hakea läpi
kaikki pääkaupungin pajat. Olipa hauska nähdä, mitä tästä oli tuleva.
-- Rouva saa arvostella, sanoi hän kääntyen nuoren vaimon puoleen.
-- Riittää jo lörpötys! huusi Goujet. Zouzou, ponnistappa! Enemmän
tulta poikaseni!
Mutta Jano, liikanimeltä Sammumaton kysyi vielä:
-- Kaippa me siis taomme yhtenä?
-- Eikös tyhjä! kumpikin erikseen, äijä paha!
Tämä ehdotus sai siinä paikassa sällin innon jäähtymään, suulaudestaan
huolimatta hän jäi sanattomaksi. Eihän oltu koskaan nähty kenenkään
yksin tekevän neljänkymmenen millimetrin pulttinauloja; varsinkin kun
naulojen tuli olla pyöreäpäisiä, mikä oli vietävän vaikea tehtävä,
johon vaadittiin oikeata taidetta. Pajassa olevat kolme muuta työmiestä
olivat keskeyttäneet työnsä tullakseen katsomaan; muudan pitkä, laiha
mies pani litran vetoa, että Goujet häviäisi. Sillä välin kumpikin
seppä otti moukarinsa, silmät kiinni, koska Liisa painoi puoli naulaa
enemmän kuin Kaisa. Jano, liikanimeltä Sammumaton, onnistui saamaan
käteensä Kaisan, Kultaparralle osui Liisa. Ja raudan hehkumista
odotellessa sai edellinen takaisin rohkeutensa ja rehenteli alasimen
ääressä mulkoillen hellin katsein silittäjättäreen päin, hän
asettui paikoilleen, polki jalkaa kuin herra, joka valmistakse
kaksintaisteluun, mallasi jo, miten hän huiskauttaisi Kaisaa täydellä
voimalla. Voi taivahan tulivasara, kun se kävi hyvin! Hän olisi takonut
pannukakuksi vaikka koko Vendômen patsaan!
-- No, alappas paukuttaa! sanoi Goujet asettaen itse naularautaan
tyttölapsen ranteen paksuisen rautapalasen.
Jano, liikanimeltä Sammumaton, keikistihe taaksepäin ja heilautti
Kaisaa molemmin käsin. Pieni, kuiva mies, jonka sudensilmät kiiluivat
pörröisen tukan alta, väännähti kaksinkerroin joka vasaran
heilahduksella ja hypähti oman vauhtinsa voimasta joka iskulla maasta,
niin että pukinparta tärähti. Hän tappeli kuin riivattu rautansa
kanssa, harmissaan siitä, että se tuntui niin kovalta; ja niimpä hän
murahtikin mielissään joka kerran, kun luuli saaneensa siihen oikein
hyvin käymään. Paljon mahdollista, että viina veltostutti toisten
käsivarsia, mutta hän tarvitsi suoniinsa viinaa veren asemesta;
äskeinen ryyppy lämmitti hänen ruumistaan kuin höyrypannu ja hän tunsi
itsessään olevan helkkarin paljon voimaa kuin höyrykoneessa. Niinpä
rauta pelkäsikin häntä tänä iltana; hän peittosi sen pehmeämmäksi kuin
tupakkamällin. Ja sitä kelpasi katsella, kun Kaisa karkeloi. Se hyppi
korkealle, viskaten kinttunsa pystyyn, kuin Elysée-Montmartren
tanssijatar, joka näyttää alusvaatteensa; sillä nyt ei joutanut
siekailemaan, rauta on niin räähkämäistä, että se jäähtyy heti
tehdäkseen vain kiusaa vasaralle. Kolmellakymmenellä vasaraniskulla oli
Jano, liikanimeltä Sammumaton, pyöristänyt pultin pään. Mutta hän
huohotti, silmät pullistumaisillaan ulos kuopistaan, ja hänet valtasi
raivoisa viha kuullessaan käsivarsiensa rusahtelevan. Silloin hän
vimmoissaan, hyppien ja ulvoen, iski vielä kaksi kertaa ainoastaan
kostaakseen vaivannäkönsä. Kun hän otti pultin pois reikäraudasta, oli
sen muoto pilalla, pää vinossa kuin kyttyräselkäisellä.
-- No! eikös se ole siisti kapine? sanoi hän yhtä kaikki
mahtipontisesti näyttäessään työtään Gervaiselle..
-- Minä en sitä ymmärrä, vastasi silittäjätär tahtomatta lausua
arvosteluaan.
Mutta näkihän hän selvään pultissa Kaisan kantapään kahden viimeisen
potkun jäljet, ja hän oli hyvin tyytyväinen, puri huultaan
pidättääkseen nauruaan, sillä nyt oli Goujet'n voitto varma.
Tuli Kultaparran vuoro. Ennenkuin hän alkoi, loi hän silittäjättäreen
hellää luottamusta ilmaisevan katseen. Sitten hän ei pitänyt kiirettä,
asettui tarpeellisen välimatkan päähän ja iski vasarallaan korkealta,
voimakkaasti ja säännöllisesti. Hänen iskutapansa oli klassillisen
säntillistä, pontevaa ja joustavaa. Liisa ei tanssinut hänen käsissään
mitään kapakkatanssia, jossa kintut kimpoilevat kattoa kohti; se kohosi
ja laskeusi tahdikkaasti, kuin jalosukuinen ylimysnainen, joka
juhlallisen näköisenä suorittaa jonkin vanhankansan menuetin. Liisan
kantapäät polkivat tahtia vakavasti; ja ne upposivat punaiseen rautaan,
iskivät naulan päähän kuin tieteellisellä harkinnalla, litistäen ensin
metallin keskeltä ja muodostellen sitä sitten sarjalla täsmällisiä
iskuja. Totisesti se ei ollutkaan viinaa, mikä virtasi Kultaparran
suonissa, se oli verta, puhdasta verta, joka sykki voimakkaasti aina
hänen vasaraansa saakka ja hallitsi työtä. Hän oli kerrassa uljaan
näköinen työssään, tuo veitikka. Ahjon iso liekki valaisi häntä
täydellä voimallaan. Hänen lyhyet, matalan otsan puolelta kiharat
hiuksensa ja hänen komea, keltainen, aaltoileva partansa loistivat
tulen väkenä kirkastaen hänen kasvonsa todellisella kultaisella
sädekehällä. Sen lisäksi kaula kuin veistokuvalla, valkoinen kuin
lapsen kaula; rinta niin leveä, että sillä olisi sopinut makuuttaa
naista vaikka poikkiteloin; hartiat ja käsivarret näyttivät olevan
jäljennetyt jostakin museon jättiläisestä. Kun hän kohotti moukariansa
iskeäkseen, näki miten lihakset pullistuivat, kokonaiset lihavuoret
vyöryivät ja kovenivat nahan alla, miten hartiat, rinta ja kaula
paisuivat; kirkkaus säteili hänestä, hän tuli kauniiksi,
kaikkivaltiaaksi kuin jokin mahtava jumala. Kaksikymmentä kertaa oli
hän jo lyönyt Liisalla, katsoen silmiään kääntämättä rautaan,
henkäisten joka iskulla, ja vasta kaksi isoa hikikarpalota valui hänen
ohimoillaan. Hän laski: yksikolmatta, kaksikolmatta, kolmekolmatta.
Liisa jatkoi rauhallisesti ylimysnaisen juhlallisia niiauksiaan.
-- Semmoinen mahtailija! naurahti ilkkuen Jano, liikanimeltä
Sammumaton.
Ja Gervaise, seisoen vastapäätä Kultapartaa, katsoi häneen hellästi
hymyillen. Herranen aika niitä miehiä, miten hupsuja he sentään olivat!
Eivätkös näet nuo molemmat takoneet naulojaan saavuttaakseen hänen
suosiotaan! Hän ymmärsi vallan hyvin, että he kiistelivät hänestä
vasaraniskuilla. He olivat kuin kaksi isoa punaista kukkoa, jotka
vetävät siipeä pienen valkoisen kanan edessä. Kaikellaisia
päähänpistoja niitä pitää ollakin. On niillä sydämentunteilla sentään
toisinaan hullunkurisia ilmaisutapoja. Niin, hänen tähtensä siinä Kaisa
ja Liisa paukkuivat alasinta vastaan, hänen tähtensä kaikki tämä raudan
ruhjonta, hänen tähtensä koko paja jytisi, leimusi tulipalona, täyttyi
sinkoilevien säkenien räiskeestä. He takoivat hänelle siinä rakkautta,
häntä voittaakseen kumpikin pani parastaan. Ja tosiaankin, hän oikein
nautti siitä, sillä, sanoi mitä sanoi, kukapa nainen ei pitäisi
kohteliaisuuksista! Varsinkin Kultaparran vasaraniskut saivat
vastakaikua hänen sydämmessään; ne soivat siellä, samoin kuin
alasimellakin, helkkyvää soittoa, joka säesti hänen verensä rajua
sykintää. Se kuuluu naurettavalta, mutta hän tunsi, että siitä jotakin
painui hänen sydämeensä, jotakin lujaa, hiukan pulttinaulan rautaa.
Iltahämärässä, ennen sinne tuloaan, oli hän kulkiessaan pitkin kosteita
katuja tuntenut jotakin epämääräistä halua, hänen oli tehnyt mieli
jotakin makeaa syötävää; nyt hän tunsi itsensä tyydytetyksi, ikäänkuin
Kultaparran vasaraniskut olisivat häntä ravinneet. Ei hän toki
epäillytkään hänen voittoaan. Hän se oli hänet saapa. Jano,
liikanimeltä Sammumaton oli kovin ruma, likainen työpusero päällä,
hyppiessään kuin kuljettajaltaan karannut marakatti. Ja hän odotti
hyvin punaisena, mutta kumminkin hyvillään kovasta kuumuudesta,
nauttien siitä että tärähdys kävi hänen lävitsensä kantapäästä
kiireeseen Liisan viimeisistä iskuista.
Goujet laski yhä.
-- Ja kahdeksankolmatta! huusi hän viimein, laskien vasaran maahan. Se
on valmis, saatte katsoa.
Pultin pää oli kiiltävä, siloinen, ilman pienintäkään pykälää, oikea
koruteos, pyöreä kuin kaavaan valettu kuula. Työmiehet katselivat sitä
päätään pyöritellen; siinä ei ollut moitteen sijaa, sitä ei voinut
kuin ihmetellä. Jano, liikanimeltä Sammumaton koetti kyllä heretä
ivalliseksi, mutta sotkeutui sanoihinsa, ja palasi nolattuna oman
alasimensa ääreen. Sillä välin Gervaise oli painautunut Goujeta vastaan
ikäänkuin muka paremmin nähdäkseen. Etienne oli herennyt paljetta
painamasta, paja täyttyi uudestaan varjoista, ahjo himmeni punaiseksi
häipyväksi tähdeksi, ja pian oli pilkkoisen pimeä yö. Sekä sepästä että
silittäjättärestä tuntui suloiselta, kun yö kietoi heidät vaippaansa
tässä noen ja kuonan mustuttamassa pajassa, jossa haisi vanhalle
raudalle; he eivät olisi tunteneet olevansa enemmän yksin, jos olisivat
sopineet, että kohtaisivat toisensa jossakin Vincennes'in metsän
viidakossa. Goujet otti Gervaiseä kädestä kiinni, ikäänkuin hän olisi
hänet vallottanut. Sitten, tultuaan ulos, he eivät vaihtaneet
sanaakaan. Goujet ei keksinyt mitään. Hän sanoi ainoastaan, että
Gervaise olisi voinut ottaa Etiennen mukaansa, ellei vielä olisi ollut
puoli tuntia jäljellä työajasta. Viimein Gervaise teki lähtöä, mutta
Goujet huusi häntä takaisin, koettaen pidättää häntä vielä muutaman
minuutin luonaan.
-- Elkäähän menkö, te ette vielä ole nähnyt kaikkea... Täällä on vielä
hyvin hauskaa nähtävää.
Hän vei hänet oikealle, toiseen pajaan, jonka hänen isäntänsä oli
laittanut kokonaan koneilla käymään. Gervaise oli kääntyä kynnykseltä
takaisin, sillä hänet valtasi vaistomainen pelko. Koko avara sali
vavahteli koneiden tärinästä; ja isoja varjoja häilyi punaisten tulten
kajastamina. Mutta Goujet rauhotti häntä hymyillen, vakuutti, ettei
ollut mitään pelättävää; hänen tuli vain hyvin pitää huolta, ettei
antanut hameittensa viistää liian läheltä hammasrattaita. Goujet kulki
edeltä, Gervaise seurasi häntä tässä pauhinassa, josta korvat menivät
lukkoon, kaikellaisten koneiden vonkuessa ja suristessa; höyryjen
keskitse, missä epäselvästi häämötti joitakin olentoja, mustia
touhuavia miehiä, ilmaa huitovia koneiden pyöriä ja tankoja, joita hän
ei erottanut toisistaan. Käytävät olivat hyvin kapeita, täytyi loikata
yli esteiden, välttää reikiä, väistyä kärrien tieltä. Ei kuullut
toisensa puhetta. Gervaise ei nähnyt vielä mitään, kaikki pyöri hänen
silmissään. Hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut päänsä yläpuolella
suurten siipien havinaa, ja kun hän nosti silmänsä, pysähtyi hän
katsomaan konehihnoja, pitkiä remmejä, jotka katon alle muodostivat
jättiläishämähäkin verkon, jonka jokaista lankaa purkautui pyörältään
loppumattomasti; höyrymoottori oli piilossa eräässä nurkassa
tiiliseinän takana; konehihnat näyttivät huristavan ihan itsestään ja
tuovan vauhtia pyöriin pimeän perukan periltä, luistaen yhtä mittaa,
tasaisesti ja liukkaasti kuin yölinnun lento. Mutta hän oli kompastua
erääseen ilmajohdon torvista, joita kulki kovaksi tallatulla
multalattialla moneen suuntaan jakaen äkäistä tuulen viimaansa koneiden
ääressä oleviin pieniin ahjoihin. Ja Goujet alkoi näyttää niitä
päästäen tuulen puhaltamaan erääseen ahjoon; leveät liekit levisivät
siitä neljään suuntaan viuhkan tavoin, muodostaen häikäisevän
poimukauluksen, jonka viimeiset nipukat vain hiukan vivahtivat
punaiseen; valo oli niin kirkas, että työmiesten pienet lamput
näyttivät varjopilkuilta tämän auringon rinnalla. Sitten hän korotti
ääntään antaakseen selityksiä ja siirtyi näyttämään koneita: koneilla
käyvät sakset söivät rautakankeja, haukkasivat joka puraisulla palasen
ja sylkäsivät palaset taaksensa yksitellen; korkeat, monimutkaiset
pultti- ja naulakoneet takoivat naulanpäät yhdellä ainoalla voimakkaan
ruuvinsa painalluksella; liiat särmät poistettiin nauloista
särmänsilityskoneilla, joiden valurautaiset vauhtipyörät huitoivat
ilmaa raivoisasti; ruuvikoneet, joita naiset käyttelivät, uursivat
ruuviuurteet pultteihin ja muttereihin, niin että öljyistä kiiltävät
teräspyörät ratisivat. Gervaise saattoi siten seurata työtä
rautakangeista lähtien, joita oli seiniä vasten pystyssä, aina
pultteihin ja ruuveihin saakka, joita oli isot laatikolliset valmiina,
täyttäen kaikki nurkat. Silloin hän ymmärsi, hän hymyili pudistaen
päätään ihmetellen; mutta hän tunsi kumminkin hiukan kurkkuaan
ahdistavan huomatessaan itsensä niin pieneksi ja hennoksi näiden
rotevain metallityöntekijäin rinnalla, kääntyi säikähtäneenä katsomaan
taaksensa kuullessaan särmänsilittäjän korvia vihlovan pärinän.
Hän tottui hämärään, erotti syvennyksiä, missä miehiä seisoi
liikkumattomina järjestämässä vauhtipyörien läähättävää tanssia,
kun yht'äkkiä ahjo leimahutti loistamaan silmiä huikaisevan
liekkikauluksensa. Ja tahtomattaankin hän yhä uudestaan nosti silmänsä
kattoa kohden jääden katsomaan koneiden elämää, itse niiden verta,
hihnojen joustavaa lentoa, niiden suunnattoman voiman äänettömästi
liukuessa katto-orsien häipyvässä hämärässä.
Goujet oli sillä välin pysähtynyt erään naulakoneen eteen. Hän jäi
siihen tuijottamaan, mietteissään, alla päin. Kone takoi neljänkymmenen
millimetrin nauloja helposti ja tyynesti kuin jättiläinen. Eikä mikään
todellakaan ollut sen yksinkertaisempaa. Lämmittäjä otti rautapalasen
ahjosta, vasaranhoitaja asetti sen naularautaan, jota alituisesti
vuotava vesisuoni piti kosteana, ettei sen teräs päässyt pehmenemään;
ja sillä se oli tehty, ruuvi painalsi sitä, ja naula, pyöreäpäinen kuin
kaavaan valettu, kimposi maahan. Kahdessatoista tunnissa tämä
peijakkaan rakkine valmisti sellaisia nauloja satoja kiloja. Goujet ei
ollut pahasisuinen, mutta toisinaan hänen olisi tehnyt mielensä ottaa
Liisa ja sillä ruhjoa rikki koko roska, vihoissaan siitä, kun näki
sillä olevan vankemmat käsivarret kuin itsellään. Se tuotti hänelle
suurta surua, vaikka hän järjen kannalta myönsikin, että liha ei
kyennyt taistelemaan rautaa vastaan. Kerran oli kone aivan varmaan
tappava työmiehen; jo olivat heidän päiväpalkkansa alenneet
kahdestatoista francista yhdeksään, ja puhuttiinpa niiden
vähentämisestä vieläkin pienemmiksi; niinpä niissä ei ollut mitään
hauskuutta noissa isoissa hirviöissä, jotka tekivät nauloja ja pultteja
yhtä helposti kuin jos ne olisivat tehneet makkaroita. Goujet katseli
konetta kotvan aikaa mitään virkkamatta, hänen silmäkulmansa
rypistyivät, hänen kaunis keltainen partansa heristihe uhkaavasti.
Sitten hän vähitellen näytti malttavan mielensä ja kasvojen ilme
lauhtui ennalleen. Hän kääntyi Gervaisen puoleen, joka painautui häntä
vasten; surumielisesti hymyillen sanoi hän:
-- Hm! tämä lyö meidät koreasti laudalta! Mutta ehkäpä se myöhemmin
koituu kaikkien onneksi.
Gervaise välitti vähät kaikkien onnesta. Hänestä olivat koneella tehdyt
pultit huonotekoisia.
-- Ymmärrättehän te, mitä minä tarkoitan, huudahti hän kiihkeästi; ne
ovat liian hyvästi tehtyjä... Minä pidän enemmän teidän tekemistänne.
Niissä tuntuu ainakin taiteilijan käsiala.
Sellainen puhe tuotti sepälle hyvin suurta tyydytystä, sillä häntä oli
jo alkanut pelottaa, että Gervaise halveksisi häntä nähtyään koneet.
Totta totisesti! Jos hän oli väkevämpi kuin Jano, liikanimeltä
Sammumaton, niin koneet olivat väkevämmät kuin hän. Heittäessään
pihalla hyvästiä Gervaiselle hän suuren ilonsa valtaamana oli puristaa
mäsäksi hänen kätensä.
Pesijätär kävi joka lauvantai viemässä Goujet'laisille heidän pestyt
vaatteensa. He asuivat yhä vielä samassa pienessä talossa Goutte-d'Or'in
Uudella kadulla. Ensimäisenä vuonna hän oli säännöllisesti lyhentänyt
viidensadan francin velkaansa kahdellakymmenellä francilla kuussa;
jotta laskut eivät sotkeentuisi, tehtiin tili ainoastaan kuukauden
lopussa, ja Gervaise lisäsi sen mitä puuttui kahdestakymmenestä
francista, sillä Goujet'laisten pyykki ei noussut juuri yli seitsemän,
kahdeksan francin kuussa. Hän sai siis suunnilleen puolet summasta
kuitatuksi, kunnes hän eräänä hyyrynmaksupäivänä, kun muutamat
pesettäjät olivat syöneet sanansa, ei tiennyt muuta neuvoa kuin juosta
lainaamaan Goujet'laisilta hyyrynsä. Pari muuta kertaa hänen oli
samaten täytynyt kääntyä heidän puoleensa saadakseen työntekijänsä
maksetuksi, joten velka taas oli noussut neljäänsataan viiteenkolmatta
franciin. Nyt hän ei enää antanut yhtään souta, vaan vähensi velkaansa
yksinomaan pyykin pesulla. Ei hän siltä tehnyt vähemmän työtä, eikä
hänen asiansa tulleet entistään huonommiksi. Päin vastoin. Mutta hänen
talouteensa ilmestyi reikiä, raha näytti sulavan käsiin, ja hän oli
tyytyväinen, kun sai tulot ja menot käymään yhteen. Jumala paratkoon!
Mitäpä valittamisen syytä siinä olikaan, kunhan vain pysyi hengissä.
Hän oli ruvennut lihomaan ja nautti kaikista pikku mukavuuksista,
joihin hän alkavan pyylevyytensä tähden mielellään antautui, jaksamatta
enää edes säikähtää ajatellessaan tulevaisuuttaan. Mitäpä hänestä
suremaan! Rahaa oli kyllä aina tuleva, se vain homehtui tallessa
pitämällä. Rouva Goujet kohteli häntä kumminkin edelleenkin
äidillisesti. Hän ripitti häntä toisinaan lempeästi, ei rahojensa
tähden, vaan siitä syystä että hän piti hänestä ja pelkäsi hänelle
käyvän huonosti. Ei hän edes maininnutkaan koskaan rahojaan. Sanalla
sanoen, hän menetteli siinä asiassa hyvin hienotunteisesti.
Gervaisen pajassa käynnin jälkeinen päivä oli juuri kuukauden viimeinen
lauvantai. Kun hän tuli Goujet'laisten luo, jossa hän aina tahtoi käydä
itse, oli hänen korinsa niin puuduttanut hänen käsivartensa, että hän
jäi läähättämään runsaasti pariksi minuutiksi. Sitä ei usko, miten
liinavaatteet ovat painavia, varsinkin kun joukossa on lakanoita.
-- On kai teillä siinä nyt kaikki? kysyi rouva Goujet.
Siinä asiassa hän oli hyvin ankara. Vaatteet olivat tuotavat takaisin
jok'ikinen kappale, sen hän vaati hyvän järjestyksen vuoksi, sanoi hän.
Toinen hänen vaatimuksiaan oli, että pesijätär tuli täsmällisesti
määräpäivänä ja joka kerran samalla tunnilla; siten ei kenenkään aika
mennyt hukkaan.
-- On, tottahan toki siinä on kaikki, vastasi Gervaise. hymyillen.
Kyllähän te tiedätte, että minä en jätä mitään pois.
-- Se on totta, myönsi rouva Goujet, te olette tosin ruvenneet pahoille
tavoille, mutta sitä vikaa ei teissä vielä ole.
Ja sill'aikaa kun pesijätär tyhjensi koriaan asettaen liinavaatteet
sängyn päälle, kehui mummo hänen työtään: hän ei polttanut vaatteita,
ei repinyt niitä niinkuin niin monet muut, eikä raastanut irti nappeja
raudoillaan; hän vain käytti liian paljon sineä ja tärkkäsi liian
koviksi paidan rintamukset,
-- Katsokaahan, sehän on kuin pahvia, toisti hän rapisuttaen muuanta
paidanrintamusta. Minun poikani ei valita, mutta tämähän viiltää hänen
kaulansa poikki... Huomenna hänellä on kaula verillä, kun palaamme
Vincennes'istä.
-- Eihän nyt toki, älkää toki semmoista puhuko, huudahti Gervaise
pahoilla mielin. Pitäähän paitojen olla hiukan jäykkiä, jos tahtoo
käydä hienosti puettuna, muuten ne rempsottavat kuin mitkäkin ryysyt.
Katsokaa vain herrojen paitoja... Koskaan en anna apulaisteni niihin
kajotakaan, ja minä teen sen tarkasti, sen minä vakuutan, ennemmin minä
vaikka kymmenen kertaa silittäisin ne uudestaan, siitä syystä että, ne
ovat teidän vaatteitanne, ymmärrättehän.
Hän oli hiukan punastunut sopertaessaan viimeisiä sanoja. Häntä
pelotti, että mummo huomaisi, kuinka hauskaa hänestä oli saada itse
silittää Goujet'n paidat. Tosin kyllä hänellä ei ollut mitään likaisia
ajatuksia, mutta häntä se yhtä kaikki hävetti.
-- Enhän minä moitikaan teidän työtänne, tiedänhän minä, että siinä ei
ole moitteen sijaa, sanoi rouva Goujet. Tämä myssy esimerkiksi on
kerrassaan siro. Ei kukaan saa reikäompeluksia niin kohoamaan kuin te.
Ja poimutus on niin tasainen, että! Kyllä sen heti tuntee teidän
käsialaksenne. Kun te annatte vain pyyheliinankaan apulaistenne
pestäväksi, niin sen näkee kyllä... Pankaa vain vähän vähemmän tärkkiä,
niin hyvä tulee! Eikös niin? Goujet ei tahdo näyttää herralta.
Sillä välin hän oli ottanut pyykkilistan ja pyyhki siitä pois kunkin
vaatelajin erikseen. Kaikki oli hyvässä kunnossa. Kun he tekivät tiliä,
huomasi hän että Gervaise otti häneltä kuusi souta myssystä; ensi
hämmästyksessään hän pani kiivaasti vastaan, mutta hänen täytyi
myöntää, ettei se tosiaankaan ollut kallista käypiin hintoihin
verraten; eikä miesten paidoista viisi souta, naisten alushousuista
neljä souta, tyynynpäällisistä puolitoista souta, esiliinoista yksi sou
ollut kallista sekään, kun otti huomioon, että monet pesijättäret
ottivat puoli, jopa koko soun enemmän kaikista näistä vaatekappaleista.
Kun Gervaise sitten oli laskenut likaiset vaatteet, jotka vanha mummo
kirjotti muistilistaan, työnsi hän ne koriinsa, mutta ei lähtenyt pois,
vaan jäi hämillään seisomaan, pyöritellen kielellään pyyntöä, jota
hänen oli hyvin vaikea lausua.
-- Rouva Goujet, sanoi hän vihdoin, jos siitä ei teille olisi haittaa,
niin minä ottaisin rahassa pyykin maksun tältä kuulta.
Juuri tämä kun oli sangen kallis; tilin mukaan, jonka he vast'ikään
olivat yhdessä päättäneet, nousi Gervaisen saatava kymmeneen franciin
seitsemään souhun. Rouva Goujet katsoi häneen vähän aikaa vakavan
näköisenä. Sitten hän vastasi:
-- Olkoon niinkuin tahdotte, lapseni. Minä en tahdo evätä teiltä tätä
rahaa, jos te kerran sitä tarvitsette... Mutta ette te juuri sillä
tavoin saa velkaanne maksetuksi, minä sanon sen teidän itsenne tähden.
Teidän pitäisi tosiaankin olla varoillanne.
Gervaise otti vastaan läksytyksen alla päin, sopertaen, että hän olisi
tarvinnut kymmenen francia summan täytteeksi voidakseen maksaa
hiililaskunsa. Mutta kuullessaan laskua mainittavan rouva Goujet tuli
vielä ankarammaksi. Esimerkiksi hän kertoi itsestään, miten hän oli
vähentänyt menojaan siitä lähtien kuin Goujet'n päiväpalkka oli
alennettu kahdestatoista yhdeksään franciin. Ken ei nuorena ollut
säästäväinen, se kuoli nälkään vanhoilla päivillään. Hän malttoi
kumminkin mielensä ja jätti sanomatta Gervaiselle, että hän antoi
pyykkinsä hänen pestäväkseen ainoastaan sitä varten, että hän voisi
maksaa velkaansa; ennen hän oli itse pessyt kaikki ja sen hän tekisi
vastakin, jos pyykistä vielä pitäisi hellittää kukkarostaan semmoiset
summat. Kun Gervaise oli saanut pyytämänsä kymmenen francia seitsemän
souta, kiitti hän ja lähti kiireesti tiehensä. Ja kun hän oli päässyt
eteiseen, tuntui hänestä elämä niin helpolta, että hänen olisi tehnyt
mieli ruveta tanssimaan, sillä hän alkoi jo tottua raha-asiain
tuottamiin ikävyyksiin ja selkkauksiin, eikä hänelle niistä jäänyt
muuta muistoa kuin mielihyvä siitä, että oli päässyt niistä eroon,
seuraavaan kertaan saakka.
Juuri sinä lauvantaina sattui Gervaiselle omituinen kohtaus, kun hän
oli portaissa tulossa Goujet'laisten luota. Hänen täytyi painautua
kaidepuuta vastaan korineen, antaakseen tietä eräälle pitkälle
naiselle, joka paljain päin tuli vastaan, kantaen kämmenellään paperiin
käärittyä tuoretta makrillia, jonka kitaset olivat vielä veripunaiset.
Ja Gervaise tunsi Virginien, sen tytön, jolta hän oli nostanut hameet
korviin pesulaitoksessa. Molemmat katsoivat toisiaan suoraan kasvoihin.
Gervaise pani silmänsä kiinni, sillä ensi hetkessä hän luuli saavansa
makrillin vasten kasvojaan. Mutta ei, Virginien suu meni hiukan hymyyn.
Silloin pesijätär, jonka kori tukki portaat, tahtoen olla kohtelias
sanoi:
-- Suokaa anteeksi.
-- Ei mitään anteeksi pyydettävää, vastasi pitkä Virginie.
Ja he jäivät keskelle portaita juttelemaan, sopien vanhat vihat
siinä paikassa, uskaltamatta sanallakaan edes viitata niihin.
Virginiestä, joka nyt oli yhdeksänkolmatta vanha, oli tullut pulska,
solakkavartaloinen nainen, jonka pitkähköjä kasvoja reunustivat
sileästi jakaukselle kammatut, kiiltomustat hiukset. Korottaakseen
itseään Gervaisen silmissä hän heti kertoi elämänvaiheensa: hän oli
keväällä mennyt naimisiin erään entisen koristenikkarin kanssa, joka
päästyään nykyään sotapalveluksesta haki poliisin virkaa, sillä valtion
virassa on varmempi toimeentulo, ja sen mukana se arvokin nousee. Hän
oli juuri käynyt ostamassa makrillin miehelleen.
-- Hän on ahne makrillille, sanoi hän. Pitäähän niitä miehiä
hemmotella, kelvottomia, vai mitä?... Mutta tulkaa toki ylös. Saatte
nähdä meidän kotimme... Tässä käy semmoinen tuulenveto...
Kun Gervaise vuorostaan oli kertonut hänelle naimisiin menostaan ja
mainitsi asuneensa samassa paikassa ja siellä synnyttäneensä
tyttärenkin, niin Virginie vielä hartaammin pyysi häntä tulemaan
luokseen. Ainahan niitä on hauska nähdä uudestaan vanhoja, tuttuja
paikkoja, missä on elänyt onnellisena. Hän oli asunut viisi vuotta
Seinen toisella puolella Gros-Caillou'n luona. Siellä hän oli
tutustunut mieheensä tämän ollessa sotamiehenä. Mutta siellä hän ei
viihtynyt; vaan ikävöi takaisin Goutte-d'Or'in puolelle, missä hän
tunsi kaikki ihmiset. Ja kaksi viikkoa oli hän nyt asunut vastapäätä
Goujet'laisia. Hänen kaikki tavaransa olivat vielä hyvin
epäjärjestyksessä; mutta saahan niitä vähitellen asetella.
Sitten he eteisessä vihdoin sanoivat toisilleen nimensä.
-- Rouva Coupeau.
-- Rouva Poisson.
Ja siitä lähtien he kutsuivat toisiaan yhtä mittaa rouva Poissoniksi ja
rouva Coupeauksi ainoastaan sen huvin vuoksi, että hekin nyt olivat
rouvia, oltuaan ennen tekemisissä toistensa kanssa oloissa, jotka eivät
olleet juuri erittäin säädyllisiä. Gervaise ei kuitenkaan päässyt
kokonaan epäluulostaan. Ehkäpä tuo pitkä tummaverinen hieroi sovintoa
vain voidakseen paremmin kostaa pesulaitoksessa saamansa selkäsaunan ja
nyt hautoi mielessään jotakin salakavalata juonta. Gervaise päätti olla
varoillaan. Mutta ainakin tällä kertaa Virginie esiintyi ylen
sävyisästi; kaippa silloin toisenkin täytyi olla puolestaan kiltisti.
Ylhäällä kamarissaan istui ikkunan luona Poisson, Virginien mies,
jotakin näpertelemässä pöydän ääressä: hän oli kolmenkymmenenviiden
vanha mies, jolla oli harmaan kelmeät kasvot, punaiset viikset ja
piikkiparta. Hän teki pieniä rasioita. Ainoina työkaluina oli hänellä
veitsi ja kynsiviilan kokoinen saha sekä liimapannu. Hän käytti
työhönsä vanhoja sikarilaatikon lautoja, joihin hän veisteli ja
kaiverteli erittäin hienoja leikkauksia ja kuvioita. Päivät päästään,
vuodet umpeensa hän teki aina vain samallaisia rasioita, kahdeksan
sentimetriä pitkiä, kuusi leveitä. Se vain oli eroa, että hän keksi
niihin erilaisia koristusmuotoja ja jakoi ne erilaisiin lokeroihin. Hän
teki niitä huvikseen, saadakseen aikansa kulumaan odottaessaan
poliisiksi nimitystään. Entisestä koristenikkarin ammatistaan hänelle
ei ollut jäänyt kuin tämä innostus pieniin rasioihin. Hän ei myönyt
teoksiaan, vaan antoi niitä lahjaksi tuttavilleen.
Poisson nousi ylös ja tervehti kohteliaasti Gervaiseä, jonka hänen
vaimonsa esitti hänelle vanhana ystävänään. Mutta hän ei ollut
puhelias, vaan ryhtyi taas heti työhönsä. Toisinaan hän vain vilkasi
makrilliin, joka oli pantu piirongin reunalle. Gervaisestä oli hyvin
hauska nähdä entinen asuntonsa; hän kertoi, miten heidän huonekalunsa
olivat olleet asetetut, ja näytti sen paikan, jossa hän oli synnyttänyt
lattialla. Oli tämä sentään omituinen sattuma! Kun he aikoinaan olivat
häipyneet toistensa näkyvistä, eivät he koskaan olisi luulleet
tapaavansa toisiaan näin ikään asumassa toinen toisensa jälkeen samassa
huoneessa. Virginie kertoi lisäksi vielä uusia yksityisseikkoja
itsestään ja miehestään. Poisson oli saanut pienen perinnön erään
tätinsä kuoltua ja aikoi hankkia hänelle oman puodin joskus
tuonnempana. Nykyään hän jatkoi vielä ompelutöitään, sukaisten jonkun
hameen milloin millekin tuttavalleen. Runsaan puolen tunnin kuluttua
teki pesijätär vihdoin lähtöä. Poisson tuskin käännähti tuolillaan.
Virginie saattoi häntä ulos ja lupasi käydä vuorostaan häntä
katsomassa; sitä paitsi hän tietysti antoi pyykkinsä hänelle
pestäväksi, se lankesi luonnostaan. Ja kun hän pidätti häntä vielä
portaillakin, niin Gervaiselle iski päähän ajatus, että hän halusi
puhua hänelle Lantier'sta ja sisarestaan Adèle'sta, kiillottajasta. Se
pani koko hänen sisunsa kuohumaan. Mutta ei sanaakaan vaihdettu näistä
ikävistä asioista.
He erosivat sanoen toisilleen hyvästit erittäin ystävällisen näköisinä.
-- Näkemiin asti, rouva Coupeau.
-- Näkemiin asti, rouva Poisson.
Siitä hetkestä lähtien syntyi heidän välilleen harras ystävyys. Viikon
päästä ei Virginie enää kulkenut Gervaisen puodin ohitse poikkeamatta
sisälle; hän jäi sinne suustaan kiinni pariksi, kolmeksi tunniksi, niin
että Poisson kävi levottomaksi, luullen hänen joutuneen hevosten
jalkoihin, ja tuli häntä etsimään, jäykkänä ja mykkänä kuin haudasta
kaivettu ruumis. Kun Gervaise näin näki ompelijattaren joka päivä,
rupesi häntä vaivaamaa omituinen epäluulo: joka kerran kun tämä avasi
suunsa jotakin sanoakseen, luuli hän hänen alkavan puhua Lantier'sta;
hän ei voinut olla ajattelematta Lantier'ta kaiken aikaa, kun Virginie
viipyi hänen luonaan. Se oli peräti hassua, sillä eihän hän välittänyt
vähääkään Lantier'sta eikä Adèlesta ja hänestä oli aivan yhdentekevää,
minne he olivat joutuneet; ei hän koskaan kysynyt sitä; eikä hän ollut
edes utelias kuulemaan heistä mitään. Ei, se tuli hänen päällensä aivan
riippumatta hänen tahdostaan. He kummittelivat hänen mielessään kuin
kiusallinen sävel, josta ei tahdo päästä eroon. Muuten hän ei ollut
siitä ensinkään vihoissaan Virginielle, sillä eihän se tietenkään ollut
ensinkään hänen syynsä. Hänellä oli hyvin hauska hänen seurassaan ja
hän pyysi häntä ainakin kymmenen kertaa jäämään vielä vähäksi aikaa,
ennenkuin päästi hänet menemään.
Sillä välin oli tullut talvi, neljäs talvi, minkä Coupeaulaiset
viettivät Goutte-d'Or'in kadulla. Sinä vuonna olivat joulu- ja tammikuu
tavattoman kylmiä. Pakkanen paukkui nurkissa. Uuden vuoden jälkeen
pysyi lumi kolme viikkoa kaduilla sulamatta. Se ei estänyt työtä
tekemästä, päin vastoin, sillä talvi on silittäjättärien paras
vuodenaika. Oli suloista olla puodissa! Siellä eivät ikkunat koskaan
jäätyneet, niinkuin vastapäätä olevassa sekatavarakaupassa ja
myssykaupassa. Silitysuuni, joka aina oli ahdettu hiiliä täyteen, piti
sen niin lämpöisenä kuin saunan; liinavaatteet höyrysivät, olisi
luullut olevansa keskellä kesää; ja kun ovet pidettiin kiinni, oli
sieltä niin lämmin ja hyvä olla, että olisi tehnyt mieli nukkua siihen
paikkaan, silmät auki. Gervaise sanoi nauraen, että hän kuvaili
olevansa maalla. Tosiaankin, lumi esti ajopelien jyrinän kuulumasta;
tuskin kuuli ohikulkijain jalkojen kapsettakaan; pakkasen käsissä
olivat kaikki äänet hiljenneet, ei kuulunut muuta kuin poikalauman
melua, jotka laskivat luisuja pitkin kengityslaitoksen katuojaa.
Gervaise meni joskus oven luo ja pyyhki kämmenellään huurua sen
ruuduista katsoakseen, miten naapurit jaksoivat tässä purevassa
pakkasessa; mutta ei kukaan pistänyt ulos nokkaansa läheisistä
puodeista, koko kortteli näytti hautautuneen lumeen ja vaipuneen
raskaaseen uneen; ainoastaan hiilikauppiaan rouvan kanssa, joka käveli
paljain päin, leuvat vilusta loukkua lyöden, he nyökäyttivät toisilleen
päätään.
Varsinkin oli tämmöisellä koiran ilmalla hyvä juoda aamupäiväkahvinsa
hyvin kuumana. Gervaisen apulaisilla ei ollut valittamista; heidän
emäntänsä keitti hyvin väkevää kahvia eikä pannut siihen murentakaan
sikuria; sittenpä se olikin toisen näköistä kuin rouva Fauconnier'n
kahvi, joka oli kuin mitähän pannunhuuhdevettä. Mutta kun muori Coupeau
otti kaataakseen vettä kahvinsakan päälle,[5] niin siitä ei tahtonut
koskaan tulla valmista, sillä hän nukkui pannun ääreen. Silloin
ennättivät työnaiset silittää vähän aamiaisen jälkeenkin, kahvia
odotellessaan.
Juuri loppiaisen jälkeisenä päivänä kello löi jo puoli yksi eikä kahvi
vielä ollut valmista. Sinä päivänä se ei tahtonut valua siivilän läpi
millään ilveellä. Muori Coupeau takoi siivilää teelusikalla, mutta
kahvi ei pitänyt sen parempaa kiirettä; kuului vain miten se yksin
pisaroin tippui pannuun.
-- Heretkää toki takomasta, sanoi pitkä Clémence, muuten se tulee
sekaista... Tänään me varmaan saamme hyvin ruokaisata kahvia.
Pitkä Clémence silitti uudestaan erästä miehen paitaa, jonka laskoksia
hän irrotteli kynnellään. Hänellä oli oikein herras nuha, silmät
turvoksissa, ja hän sai aina semmoisen yskän puuskan, että kurkku oli
revetä hänen rykiessään käpristyneenä kaksin kerroin pöydän reunaa
vasten. Siitä huolimatta hän ei pitänyt edes liinaa kaulassaan, eikä
hänellä ollut muuta päällään kuin pikkuinen, kahdeksantoista soun
villanuttu, jossa hän värjötteli. Hänen vieressään rouva Putois, korvia
myöten villaisiin kääriytyneenä, silitti alushametta, käännellen sitä
silityslaudan ympäri, jonka toinen pää oli tuolin karmilla; ja
lattialle levitetty lakana esti hametta likaantumasta maahan
koskiessaan. Gervaisellä oli yksin hoteillaan koko toinen puoli pöytää;
hän näet silitti reikäompeluksilla koristettuja musliiniuutimia,
työntäen rautaansa ihan suoraan, välttääkseen vääriä poimuja. Yht'äkkiä
kahvi oli ruvennut juoksemaan noronaan ja se sai hänet nostamaan
päätään. Sehän se oli kierosilmä Augistine, joka oli lusikalla kaivanut
reiän sakkaan.
-- Tokko pysyt siivolla! huusi Gervaise. Mikä sinuun on mennyt? Nyt me
vasta moskaa saamme juoda.
Muori Coupeau oli asettanut riviin viisi lasia tyhjälle pöydän
kulmalle. Silloin työnaiset heittivät työnsä. Emäntä kaatoi aina itse
kahvin laseihin pantuaan ensin jokaiseen kaksi sokeripalasta. Sitä
hetkeä odottivat kaikki aina hartaasti. Tänä päivänä, juuri kun kukin
oli ottanut lasinsa ja kyykistyi pienelle penkille silitysuunin ääreen,
aukesi katuovi ja Virginie astui sisälle vilusta väristen.
-- Hyvät ihmiset, semmoista pakkasta! sanoi hän. Se käy läpi luiden ja
ytimen. Minun korvani ovat aivan tunnottomat.
-- Kas! rouva Poisson! huudahti Gervaise. Tepä tulette ihan parhaaseen
aikaan... Juottehan kahvia meidän kanssamme.
-- Enpä totisesti pane vastaan... Kun kulkee vain kadunkin poikki, niin
kaikki jäsenet tahtovat jähmettyä.
Onneksi oli vielä kahvia jäljellä. Muori Coupeau kävi hakemassa
kuudennen lasin ja Gervaise antoi kohteliaisuuden vuoksi Virginien
itsensä panna sokerit sekaan. Työnaiset väistyivät syrjempään ja
tekivät tilaa hänelle uunin lähellä. Siinä hän värjötti vähän aikaa,
nenä punaisena, puristaen kohmettuneet kätensä lasinsa ympärille
lämmitelläkseen. Hän tuli sekatavarakaupasta, jossa oli niin kylmä,
että oli paleltua juustopalasta odottaessaan. Ja hän kehui täällä
vallitsevaa kuumuutta, olisi luullut tulevansa uuniin, täällähän olisi
saanut vaikka kuolleen henkiin herätetyksi, niin suloisesti se
kutkutteli pintaa. Vähän aikaa verryteltyään raajojaan oikasi hän
pitkät säärensä. Siinä sitten kaikki kuusi särpivät hitaasti kahviaan
tauvonneen työnsä lomassa, kosteista vaatteista nousevain höyryjen
keskellä. Ainoastaan muori Coupeau ja Virginie istuivat tuoleilla,
toiset, jotka kyyköttivät mataloilla jakkaroillaan, näyttivät olevan
maaperässä; olipa kierosilmä Augustillekin vetänyt lakanan nurkkaa
silityslaudalta riippuvan alushameen alta loikoakseen sen päällä.
Vähälle aikaa ei kukaan virkkanut mitään, jokainen istui vain, nenä
lasin sisällä, nauttien kahvista.
-- On se yhtä kaikki hyvää, selitti Clémence.
Mutta hän sai semmoisen yskän puuskan, että oli tukehtua. Hän painoi
päänsä seinää vasten, rykiäkseen kovemmin.
-- Kylläpä teillä on kova yskä, sanoi Virginie. Mistäs te sen olette
hankkinut?
-- Mikäpä sen tietää? vastasi Clémence, pyyhkien kasvojaan hihallaan.
Se kai tuli minulle tässä tuonoissa iltana. _Grand-Balcon'in_
tanssipaikasta tullessani jäin sen eteen lumisateeseen seisomaan
nähdäkseni, miten kaksi naikkosta tappeli. Siinä kävi koko nujakka!
Sille sai nauraa ihan kuollakseen. Toiselta oli nenä reväisty, niin
että veri roiskui maahan. Kun toinen, minun mittaiseni pitkä roikale,
näki veren, lähti hän käpälämäkeen... Silloin sinä yönä minua alkoi
ryvittää. Mutta jo se pitää sanoa, että ovat ne miehetkin koko
peijakkaita, kun makaavat naisen kanssa; he pitävät häntä alasti koko
yön...
-- Kaunista käytöstä! murisi rouva Putois. Te ihan rasitatte itsenne
kuoliaaksi, lapsi rukka.
-- Entäpä jos se minua huvittaa!... Mitäpä lystiä tämmöisestä elämästä
sitten on! Saa raataa aamusta iltaan ja paahtua silitysuunin edessä
ansaitakseen viisikymmentä viisi souta! Ei, sanon minä. Siitä olen jo
saanut kyliäni!... Olkaa huoleti, ei tämä yskä vielä tee minulle sitä
palvelusta että päättäisi minun päiväni; se lähtee niinkuin se on
tullutkin.
Syntyi äänettömyys. Clémence heittiö, joka kapakkatansseissa keikkui
kaiket yöt kirkuen kuin viimeistä päivää, saattoi päivisin työssä
ollessaan toisetkin surullisiksi alituisilla puheillaan kuolemasta.
Gervaise oli niihin jo tottunut ja virkkoi ainoastaan:
-- Te ette ole juuri iloinen kemujenne jälkeisenä päivänä!
Asian oikea laita oli se, että Gervaise ei olisi suonut puhuttavan
mitään naisten tappeluista. Pesulaitoksen kahakan tähden hänestä oli
kiusallista kuulla Virginien läsnä ollessa puhuttavan potkuista ja
korvatillikoista. Mutta Virginie katsoi juuri silloin häneen hymyillen.
-- Näinpä minäkin eilen parin naisen antavan toisilleen tukkapöllyä,
sanoi hän. Ne kun raastoivat toisiaan...
-- Ketkä sitte? kysyi rouva Putois.
-- Kätilö, joka asuu kadun päässä, ja hänen piikansa, tiedättehän te,
se pieni, vaaleaverinen... Siinä on pippuria, siinä tytössä! Hän huusi
toiselle: »Niin, niin, sinä olet auttanut hedelmänmyyjätärtä saamaan
keskoset, vaikka paikalla lähden ilmottamaan komisariukselle, jos et
maksa minulle». Ja kelpasi sitä kuulla, kun hän haukkua räkytti. Kätilö
siitä hyvästä sivalsi häntä vasten turpaa niin että läiskähti. Silloin
se penteleen penikka hyppäsi emäntänsä silmille ja raapi ja repi häntä
tukasta niin, että siitä oli leikki kaukana! Makkarakauppiaan täytyi
mennä päästämään hänet hänen kynsistään.
Työnaiset nauroivat suosionosotukseksi. Sitten kaikki ryyppäsivät
kulauksen kahviaan tyytyväisen näköisinä.
-- Te uskotte siis, että hän on auttanut synnyttämään keskoset? kysyi
Clémence.
-- Ka, semmoinen huhu on liikkunut kaupungilla, vastasi Virginie.
Mistäs minä tiedän, enhän minä ole ollut näkemässä... Se kuuluu muuten
heidän ammattiinsa. Kaikkihan ne sitä tekevät.
-- Mitä vielä! sanoi rouva Putois. Kovin typerää on uskoa itsensä
heidän käsiinsä. Tekevät vielä vaivaiseksi koko loppu ijäksi!... Ei,
mutta minä tiedän keinon, joka tepsii! Pitää joka ilta nielaista lasi
vihkivettä ja tehdä vatsaansa ristinmerkki peukalollaan. Se häviää kuin
tuhka tuuleen.
Muori Coupeau, jonka luultiin nukahtaneen, pudisti päätään, sillä hän
oli toista mieltä. Hän tiesi toisen keinon, ja se ei pettänyt koskaan.
Piti syödä kovaksi keitetty muna joka toinen tunti ja panna spenaatin
lehtiä lanteilleen. Muut neljä naista pysyivät totisina. Mutta
kierosilmä Augustine, joka rähähti nauramaan aina ihan itsekseen, ilman
että koskaan tiedettiin, mille hän nauroi, päästi yht'äkkiä kanan
kotkatuksensa, mikä oli sitä hänen nauruaan. Oli unohdettu hänet.
Gervaise nosti alushametta ja löysi hänet sen takaa piehtaroimassa
kintut pystyssä lakanan päällä, joka oli kiertynyt hänen ympärilleen.
Hän veti hänet esiin sen alta ja antoi hänelle semmoisen potkun, että
hän kimposi jaloilleen. Mitä hänellä oli nauramista, mokomalla
tollukalla? Oliko hänellä lupa kuunnella, kun aikaihmiset puhelivat!
Hänen piti paikalla mennä viemään vaatteita eräälle rouva Lerat'n
ystävättärelle Batignollesiin. Siinä toruessaan Gervaise pisti hänelle
korin käsivarrelle ja työnsi hänet ovelle. Nyrpeissään ja nyyhkyttäen
lähti kierosilmä menemään laahustaen jalkojaan lumessa.
Sillä välin muori Coupeau, rouva Putois ja Clémence väittelivät kovaksi
keitettyjen munien ja spenaatin lehtien tehoisuudesta. Virginie, joka
istui ajatuksiin vaipuneena, kahvilasi kädessä, sanoi silloin aivan
hiljaa:
-- Ainahan sitä, Jumala nähköön, kolhitaan ja suudellaan toisiaan,
mutta ei se mitään, kun on hyvä sydän.
Ja kumartuen Gervaisen puoleen hän kuiskasi hymyillen:
-- Ei, ihan todella, en minä ole teille vihoissani ... siitä
pesulaitoksen jutusta, muistattehan?
Pesijätär kävi vallan noloksi. Sitä juuri hän oli pelännyt. Nyt hän
arvasi, että Lantier ja Adèle otettaisiin puheeksi. Silitysuuni tohisi,
tavallista kovempi kuumuus säteili sen tulipunaisesta torvesta. Tässä
raukaisevassa ilmassa työnaiset särpivät kahviaan hyvin verkalleen
saadakseen olla jouten niin kauvan kuin mahdollista, ennenkuin jälleen
ryhtyivät työhön, ja katselivat nauttivan ja velton näköisinä lumiselle
kadulle. He olivat hyvin avomielisellä tuulella: sanoivat, mitä
olisivat tehneet, jos heillä olisi ollut kymmenentuhannen francin
vuotuiset korot; he eivät olisi tehneet yhtään mitään, vaan olisivat
istuneet iltakaudet näin ikään lämmittelemässä ja näyttäneet pitkää
nenää niille, joiden täytyi tehdä työtä. Virginie tuli ihan lähelle
Gervaiseä, jotta toiset eivät kuulisi, mitä hän sanoi. Ja Gervaise
tunsi itsensä, luultavasti liiallisen kuumuuden tähden, niin pehmeäksi
ja veltoksi, ettei jaksanut kääntää puhetta muuhun; vieläpä hän
odottikin pitkän tummaverisen sanoja mielenjännityksellä, josta hän
nautti, vaikka hän ei tahtonut sitä itselleenkään tunnustaa.
-- Enhän vain tuottane teille mielipahaa? jatkoi ompelijatar.
Parikymmentä kertaa se on jo pyörinyt kielelläni. Niin, koska se nyt
kerran tuli puheeksi... Saahan siitä nyt jutella, vai mitä?... Voi! en
toki ollenkaan ole teille vihoissani siitä, mitä on tapahtunut.
Kunniasanallani vakuutan, etten kanna teille vihaa.
Hän heilutti kahvin tähdettä lasinsa pohjalla saadakseen kaikki
sokerinmuruset, sitten hän ryyppäsi muutaman pisaran huuliaan
maiskauttaen. Gervaise odotti yhä sydän kurkussa, epätietoisena, tokko
Virginie todella oli antanut hänelle niin vain anteeksi rökityksensä;
sillä hän näki hänen mustissa silmissään keltaisia välähdyksiä. Se
pitkä peijooni oli kai pannut vihansa taskuunsa ja peittänyt sen vain
nenäliinallaan.
-- Olihan teillä syytäkin purkaa sisuanne, jatkoi hän. Teille oli tehty
ilkeä kolttonen... Täytyyhän se oikeuden nimessä tunnustaa. Jos se
olisi minulle tapahtunut, niin minä olisin iskenyt puukolla.
Hän hörppäsi vielä muutaman tipan ja lipoi kieltään. Ja lopettaen
entisen verkkaisen nuottinsa hän lisäsi nopeasti, pysähtymättä:
-- Eikä se ole tuottanut onnea heillekään, ei. Jumala paratkoon! ei
sinne päinkään! He olivat menneet asumaan ihan hiiteen. Glacièren
puolelle, eräälle likaiselle kadulle, jossa oli aina kuraa polviin
asti. Pari päivää myöhemmin minä menin syömään aamiaista heidän
luokseen; kyllä sinne riitti matkaa omnibussilla, sen minä vakuutan! No
niin! Minä tapasin heidät jo ilmi riidassa. Ihan todella, kun minä
astuin sisälle, olivat he lyömässä toisiaan korville. Oli sekin koko
lemmenkuherrusta!... Te kyllä tiedätte, että Adèle ei ole edes nuoran
arvoinen, millä hänet hirttää. Hän on minun sisareni, mutta se ei estä
minua sanomasta, että hänen nahassaan asuu maailman lopun luuska. Monta
sikamaista metkua hän on tehnyt minullekin, mutta niistä kävisi liian
pitkäksi kertoa; sitä paitsi ne ovat meidän keskisiä asioita... Mitä
taas Lantier'hen tulee, niin tunnettehan te hänet, ei, piru vie,
hänkään ole hyvä. Pieni herra, joka ei paljoa siedä, kun tikulla
silmään pistää, niin suuttuu. Ja kovakourainen hän on, kun käsiksi käy,
vai mitä?... Alinomaa he peittosivatkin toisiaan pahanpäiväisesti. Jo
portaita noustessaan kuuli, miten he kolhivat toisiaan. Kerran täytyi
poliisin tulla heitä erottamaan. Lantier oli tahtonut erästä öljyn
kanssa keitettyä soppaa, kamalata sotkosta, jota eteläranskalaiset
syövät; ja kun se Adèlesta oli inhottavaa, niin he heittivät toisilleen
vasten naamaa öljypullon, kastrullin, soppamaljan ja koko hökötyksen;
he pitivät semmoista ilvettä, että olivat kääntää nurin narin koko
korttelin.
Hän kertoi pariskunnasta vielä toisiakin juttuja, joita hänellä oli
ehtymätön varasto, niin kauhistavia asioita, että niitä kuullessa
hiukset nousivat pystyyn. Gervaise kuunteli kaikkia näitä juttuja
sanaakaan sanomatta, kasvot kalpeina, suupielissä hermostunut poimu,
ikäänkuin hän olisi hienostaan hymyillyt. Pian seitsemään vuoteen hän
ei ollut kuullut puhuttavan Lantier'sta. Hän ei olisi koskaan luullut,
että Lantier'n nimi, näin kuiskattuna hänen korvaansa, saisi aikaan
sellaisen polton hänen sydänalassaan. Ei hän ollut mielestään ensinkään
utelias tietämään, mihin se onneton oli joutunut, joka oli niin pahasti
kohdellut häntä. Nyt hän ei voinut enää olla mustasukkainen Adèlelle,
mutta hän ilkkui kumminkin mielessään pariskunnan kahakoille ja
ajatellessaan, että sen tytön ruumis oli mustelmia täynnä, hän tunsi
koston tyydytystä. Hän olisi malttanut jäädä kuuntelemaan Virginien
kertomuksia heistä vaikka seuraavaan aamuun asti. Hän ei kysellyt
mitään, sillä hän ei tahtonut näyttää olevansa millänsäkään. Hänestä
tuntui siltä kuin yht'äkkiä olisi jokin aukko täytetty; hänen
entisyytensä yhtyi tällä hetkellä suoraan hänen nykyisyyteensä.
Viimein Virginie kumminkin painoi taas nokkansa lasiinsa ja imi
sokeria, silmät puoleksi kiinni. Silloin Gervaise ymmärsi, että hänen
piti sanoa jotakin, ja tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi hän
kysyi:
-- He asuvat siis yhä vielä Glacièren luona?
-- Eikö mitä! vastasi toinen; minä en ole siis teille kertonut?...
Viikkokauteen he eivät enää ole olleet yhdessä. Adèle pisti eräänä
aamuna pillinsä pussiin, eikä Lantier lähtenyt hänen perästään
juoksemaan, sen voitte uskoa.
Pesijättäreltä pääsi hämmästyksen huudahdus, ja hän toisti ääneen:
-- He eivät enää ole yhdessä!
-- Ketkä sitten? kysyi Clémence keskeyttäen puhelunsa muori Coupeaun ja
rouva Putoisin kanssa.
-- Ei ketkään, sanoi Virginie; outoja ihmisiä teille.
Mutta hän tarkasteli Gervaiseä ja huomasi, että hän oli aika lailla
liikutettu. Hän lähestyi häntä taas ja häntä näytti huvittavan kiusata
häntä vieläkin jutuillaan. Sitten hän yht'äkkiä kysyi häneltä, mitä hän
tekisi, jos Lantier tulisi lähentelemään häntä; sillä miehet ovat
sentään niin kummallisia, voisihan Lantier'kin palata ensi lempeensä.
Gervaise oikaisihe suoraksi ja osotti olevansa hyvin jyrkkä ja arvonsa
tunteva. Hän oli naimisissa, hän ajaisi Lantier'n ulos, sillä hyvä.
Heillä ei enää voinut olla mitään tekemistä toistensa kanssa; ei
kädenlyöntikään enää ollut mahdollinen. Toden totta ei hänellä olisi
hituistakaan kunniantuntoa, jos hän milloinkaan katsoisi sitä miestä
silmiin.
-- Minä tiedän kyllä, sanoi hän, että Etienne on hänen poikansa, ja
siinä on side, jota en voi katkaista. Jos Lantier'ta haluttaa syleillä
Etienneä, niin minä lähetän hänet hänen luokseen, sillä eihän isää voi
estää rakastamasta lastaan... Mutta mitä minuun tulee, niin tietäkää
se, rouva Poisson, että ennemmin antaisin hakata itseni palasiksi, kuin
sallisin hänen sormenpäälläänkään enää kajota minuun. Kaikki on
lopussa.
Lausuessaan nämä viimeiset sanat hän teki ristinmerkin ilmaan ikäänkuin
vahvistaakseen sillä valansa ainaiseksi. Ja haluten lopettaa
keskustelun hän hypähti ylös kuin olisi unesta herännyt, ja huusi
apulaisilleen:
-- Kuulkaapas te sen...! Luuletteko te, että vaatteet itsestään
siliävät?... Mitäs siinä aikailette?... Joutuin työhön!
Apulaiset eivät pitäneet kiirettä, vaan istua nyhjöttivat vielä hyvän
aikaa ihan turtana jouten oloaan lopettelemassa, kädet mahan päällä,
pitäen yhä kourassaan tyhjää lasiaan, johon oli jäänyt hiukan
kahvinporoja. He jatkoivat rupatustaan.
-- Se oli pikku Célestine, sanoi Clémence. Minä tunsin hänet. Hänen
hulluutensa oli siinä, että hän oli näkevinään kissan karvoja joka
paikassa, hän pyöritti aina kieltään näinikään, sillä hän luuli
suunsakin olevan täynnä kissan karvoja.
-- Minulla, kertoi rouva Putois, oli eräs tuttava, muudan nainen, jolla
oli mato vatsassa... Ne ne vasta konstikkaita elukoita ovat!... Se kun
väänteli hänen vatsaansa, jos hän vain ei antanut sille kanapaistia.
Kun hänen miehensä ansaitsi seitsemän francia päivässä, niin
ymmärtäähän sen, että se meni kaikki madon herkutteluihin...
-- Minä olisin parantanut hänet heti, keskeytti muori Coupeau. Hyvänen
aika! Eihän siihen tarvitse muuta kuin nielaisee paistetun hiiren. Se
myrkyttää madon heti paikalla.
Gervaise itsekin oli vaipunut uudestaan mukavaan toimettomuuteen. Mutta
hän ravisti itseään ja nousi ylös. Kas niin! Koko iltapäivä oli taas
mennyt hukkaan turhanpäiväiseen rupatukseen! Semmoinen elämä ei lyönyt
leiville! Ensimäisenä hän ryhtyi käsiksi uutimiinsa; mutta niihin oli
tullut kahvitahra, ja hänen täytyi hangata sitä märällä rievulla,
ennenkun hän voi jatkaa niiden silittämistä. Hänen apulaisensa
venyttelivät silitysuunin ääressä ja etsivät kouralappujaan, naamat
nyrpeinä. Heti kun Clémence lähti liikkeelle, sai hän semmoisen yskän
puuskan, että oli rykiä kielen suustaan; sitten hän lopetti
miehenpaitansa ja pisti sen hihansuut ja kauluksen neuloilla kiinni.
Rouva Putois oli taas käynyt alushameensa kimppuun.
-- No, hyvästi nyt, sanoi Virginie. Minähän läksin hakemaan
juustopalasta. Poisson luulee varmaan, että minä olen paleltunut
tielle.
Mutta mentyään jo pari askelta katukäytävällä hän kääntyi takaisin
huutaakseen ovelta, että hän näki Augustinen kadun toisessa päässä
laskemassa luisuja jäätiköllä katupoikien kanssa. Se retkale oli
viipynyt poissa runsaasti kaksi tuntia. Hän tuli takaisin punaisena ja
hengästyneenä, kori käsivarrella; niskaansa hän oli saanut lumipallon,
josta hänen lettinsä vielä oli vallan kankeana; ja hän otti torat
vastaan ynseän näköisenä, väittäen että kadut olivat niin iljamella,
ettei päässyt kulkemaan. Joku katupoika oli kai työntänyt jääpalasia
hänen taskuihinsa; sillä neljännestunnin kuluttua niistä alkoi vuotaa
vettä kuin ratista, niin että koko lattia kastui.
Nykyjään kuluivat kaikki iltapäivät samalla tavalla. Puodista oli
tullut kaikkien lähiseudun viluisten ihmisten turvapaikka. Siellä oli
yhtä mittaa suulaita akkoja, jotka uunin edessä nostivat helmansa
polviin asti lämmitelläkseen sääriään. Gervaise oli ylpeä tästä hyvästä
lämpimästään, hän veti sillä ihmisiä luokseen, piti salonkia, niinkuin
Lorilleux'läiset ja Bochelaiset ilkeyksissään sanoivat. Hän olikin
todella ystävällinen ja avulias, jopa siihen määrään että kutsui
sisälle, milloin vain näki jonkun köyhän raukan värjöttävän ulkona.
Varsinkin hän oli ystävällinen eräälle entiselle maalarille,
seitsenkymmenvuotiaalle ukolle, joka asui samassa talossa eräässä
ullakkokamarissa, missä hän oli kuolla nälkään ja paleltua; hän oli
kadottanut kolme poikaansa Krimin sodassa ja eli nykyään ihmisten
armoilla, kun ei enää kahteen vuoteen ollut jaksanut pitää pensseliä
kädessään. Milloin Gervaise näki ukko Bru'n tallustelemassa lumessa
lämmitelläkseen, kutsui hän hänet sisälle ja toimitti hänelle paikan
lähelle uunia; vieläpä hän usein pakotti hänet syömäänkin leipäpalasen
ja vähäisen juustoa. Ukko Bru, köyryselkäinen, valkopartainen äijä,
jonka kasvot olivat ryppyiset kuin näivettynyt omena, istui tuntikausia
mitään virkkamatta, kuunnellen hiilten ritinää. Kenties muisteli hän
viisikymmentä vuotta kestänyttä työkauttaan tikapuilla, puolta
vuosisataa, jonka kuluessa hän oli maalannut ovia ja valkaissut kattoja
kaikilla Pariisin kulmakunnilla.
-- No, vaari Bru, kysyi pesijätär häneltä toisinaan, mitäs te nyt
ajattelette?
-- En mitään, kaikellaista, vastasi hän tylsän näköisenä.
Pesijättäret laskivat leikkiä hänestä, sanoivat, että hänellä oli
sydämen suruja. Mutta hän ei heitä kuullutkaan, vaan vaipui takaisin
äänettömyyteensä synkän ja miettiväisen näköisenä.
Siitä ajasta lähtien Virginie puhui usein Lantier'sta Gervaiselle.
Häntä näytti huvittavan kiusotella häntä hänen entisellä rakastajallaan
ja saattaa hänet hämilleen tekemällä kaikellaisia olettamuksia. Eräänä
päivänä hän kertoi tavanneensa hänet; ja kun pesijätär pysyi vaiti,
niin hänkään ei virkkanut mitään sen enempää; vasta seuraavana päivänä
kävi hänen puheestaan ilmi, että Lantier oli puhunut Gervaisesta
pitkään ja suurella hellyydellä. Nämä keskustelut, joita he hiljaa
supattivat jossakin puodin nurkassa, häiritsivät kovasti Gervaisen
mielenrauhaa. Lantier'n nimeä mainittaessa hän tunsi polttoa
sydänalassaan, ikäänkuin se mies olisi jättänyt jotakin itsestään sinne
nahan alle. Tosin hän luuli itseään hyvin lujaksi ja hän tahtoi elää
kunniallisena vaimona, sillä kunnia on puolet onnesta. Mutta hän ei
edes ajatellutkaan Coupeauta koko tässä jutussa, sillä hän ei tiennyt
millään tavalla rikkoneensa miestään vastaan, ei edes ajatuksillaan.
Hän ajatteli seppää, ja siitä tuli epäilys ja tuska hänen sydämeensä.
Hänestä tuntui, että Lantier'n muisto, joka vähitellen hänessä heräsi
ja taas sai hänet valtaansa, saattoi hänet uskottomaksi Goujet'lle ja
heidän hellälle, tunnustamattomalle rakkaudelleen. Surussa vietti hän
päivänsä, kun oli mielestään rikollinen ystäväänsä kohtaan. Seppähän
oli, paitsi hänen omaisiaan, ainoa, jonka ystävyydestä hän välitti.
Nämä tunteet liikkuivat hänessä korkealla, kaiken sen saastan
yläpuolella, jonka tulta Virginie väijyi nähdäkseen hänen kasvoistaan.
Kun kevät oli tullut, niin Gervaise pakeni hakemaan turvaa Goujet'n
luota. Hän ei voinut enää istua tuolillaan mitään ajattelematta; heti
johtui hänen ajatuksensa hänen ensimäiseen rakastajaansa; hän näki
hänen eroavan Adèlen seurasta, sullovan vaatteensa heidän vanhaan
kapsäkkiinsä ja palaavan hänen luokseen kapsäkki kädessä, ajurin
rattaille. Kun hän liikkui ulkona, kadulla, valtasi hänet yht'äkkiä
mieletön pelko; hän oli kuulevinaan takanaan Lantier'n askeleet, eikä
uskaltanut kääntyä katsomaan; häntä vapisutti, kun hän kuvitteli
mielessään, miten Lantier otti häntä kiinni vyötäisistä. Aivan varmaan
hän vakoili häntä; vielä hän hänet yllättäisikin jonakin iltana; ja
tämä ajatus nosti kylmän hien hänen otsalleen, sillä varmaankin hän
suuteleisi häntä korvalle, niinkuin hän oli kiusoillaan tehnyt ennen
vanhaan. Tämä suutelo se häntä pelotti; jo ennakolta se pani hänen
korvansa surisemaan ja veren kohisemaan, niin että hän ei erottanut
muuta kuin sydämensä rajun sykinnän. Ja kun tämä pelko hänet valtasi,
oli paja hänen ainoa turvapaikkansa; siellä hän rauhottui ja alkoi taas
hymyillä Goujet'n turvissa, jonka vasaran kalke karkotti hänen pahat
unensa.
Se oli onnellista aikaa! Pesijätär piti aivan erikoista huolta
Portes-Blanches-kadulta saamastaan työstä; hän vei aina itse sinne
puhtaat vaatteet, sillä hän voi tällä retkellään, muuta tekosyytä
hakematta, joka perjantai kulkea Marcadet-kadun kautta ja poiketa
pajaan. Heti kun hän kääntyi kadun kulmasta, tunsi hän itsensä keskellä
näitä tyhjiä tontteja, joita harmaat tehdasrakennukset reunustivat,
kepeäksi ja iloiseksi, ikäänkuin olisi ollut huviretkellä maalla;
kivihiilen pölystä musta katu ja katoilta tupruavat savupilvet olivat
hänestä yhtä hauskoja kuin jokin sammaloitunut metsäpolku, joka vie
halki vihantojen viidakoiden, esikaupungin laiteella; ja hän rakasti
harmaata taivaanrantaa, jota vasten tehdasten savutorvet törröttivät,
Mont-Martren kukkulaa, joka liidun valkoisine taloineen peitti taivaan.
Perille tullessaan hän hiljensi käyntiään, hyppeli vesilätäköiden yli
ja pujotteli hilpein mielin aution pihan poikki, törkykasojen lomitse.
Taustalla paja loisti keskellä päivääkin. Gervaisen sydän hyppi
vasaroiden tahdissa. Kun hän astui sisälle, oli hän tulipunainen,
pienet vaaleat niskahiukset valloillaan kuin tytöllä, joka tulee
lemmittyään tapaamaan. Goujet odotti häntä, käsivarret ja rinta
paljaina, ja paukutti alasintaan silloin tavallista kovemmin, jotta se
kuuluisi kauvemmaksi. Hän arvasi, milloin Gervaise tuli, ja otti hänet
ääneti vastaan, ystävällisesti nauraen partaansa. Mutta Gervaise ei
tahtonut häiritä hänen työtään, vaan pyysi häntä jatkamaan taontaansa,
sillä hän piti hänestä vielä enemmän, kun hän heilutti moukariaan
vankoilla, lihaksista kyhmyisillä käsivarsillaan. Hän käväsi hiukan
taputtamassa poskelle palkeen varressa riippuvaa Etienneä ja jäi
tuntikaudeksi pajaan katselemaan rautanauloja. He eivät vaihtaneet
kymmentä sanaa. Eivätkä he olisi sen paremmin tyydyttäneet helliä
tunteitaan, vaikka olisivat olleet kamariin suljettuina, kahden lukon
takana. Jano, liikanimeltä Sammumaton nauraa virnotti heille, mutta se
ei heitä häirinnyt, sillä he eivät edes kuulleetkaan sitä enää.
Neljännestunnin kuluttua alkoi Gervaisen henkeä hiukan ahdistaa;
kuumuus, väkevä haju ja höyryt huumasivat häntä, ja joka moukarin
iskulla kävi tärähdys läpi hänen ruumiinsa kantapäistä kurkkuun asti.
Silloin hän ei halunnut mitään sen enempää; se oli hänen huviaan.
Vaikka Goujet olisi puristanut hänet syliinsä, niin se ei olisi
tuottanut hänelle niin suurta nautintoa. Gervaise astui taas lähemmäksi
häntä tunteakseen viiman käyvän poskeensa hänen vasarastaan, ollakseen
mukana sen iskussa. Kun kipunat sinkoilivat hänen hennoille käsilleen,
ei hän vetäissyt niitä pois; hän nautti päin vastoin tästä
tulisateesta, joka pieksi hänen ihoaan. Goujet tietysti arvasi, miten
onnelliseksi hän tunsi itsensä täällä; hän säästi perjantaiksi kaikki
vaikeimmat työt saavuttaakseen hänen suosiotaan näyttämällä hänelle
kaiken voimansa ja kaiken taitonsa; hän ei yhtään enää varonut, vaikka
olisi halkaissut alasimet kahtia, vaan takoi itseään säälimättä,
läähättäen, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli ilosta, kun hän oikein
sai iskeä voimainsa takaa. Kevätkauden heidän rakkautensa siten täytti
pajan ukkosen tapaisella jyrinällä. Se oli idylli keskellä
jättiläistyötä, hiilten liekkinä leimutessa ja koko pajan täristessä,
niin että nokiset orret rusahtelivat. Jokaiseen raudanpalaseen, minkä
sepän vasara ruhjoi, ikäänkuin se olisi ollut pehmeää, punaista vahaa,
jäi syvät jäljet heidän hellyydestään. Kun pesijätär perjantaisin lähti
Kultaparran luota, astui hän verkalleen Poissonniers-kadun vastamäkeä
tyytyväisenä ja kylläisenä, sekä hengen että ruumiin puolesta
rauhallisena.
Vähitellen Lantier'n pelko hänestä hälveni, hän tuli taas järkiinsä.
Tähän aikaan hän vielä olisi voinut elää sangen onnellisena, ellei
Coupeau olisi joutunut kerrassaan hunningolle. Eräänä päivänä Gervaise
oli juuri paluumatkalla pajasta, kun hän luuli huomanneensa Coupeaun
ukko Colomben Ansassa ottamassa viinaryyppyjä yhdessä Saappaan,
Paistikkaan ja Janon kanssa. Hän kulki kiireesti ohitse, ettei
näyttäisi vakoilevan heitä. Mutta hän kääntyi takaisin: se oli kuin
olikin Coupeau, joka nakkasi kurkkuunsa ryypyn yhdellä nykäyksellä
niinkuin vanha tottunut ainakin. Hän siis valehteli; hän joi siis jo
viinaa nyt! Gervaise palasi kotiinsa epätoivoisena; hänen entinen
viinakauhunsa valtasi taas hänet kokonaan. Viini hänestä meni vielä
mukiin, sillä viini on ravinnoksi työmiehelle; väkijuomat sitä vastoin
olivat inhottavia myrkkyjä, jotka turmelivat työmiehen ruokahalun.
Hallituksen olisi pitänyt kerrassaan estää mokoman moskan valmistus!
Saapuessaan Goutte-d'Or'in kadulle hän tapasi koko talon sekasorron
vallassa. Hänen apulaisensa olivat jättäneet työnsä kesken ja seisoivat
pihalla töllistelemässä taivasta kohti. Hän kysyi Clémencelta, mikä oli
hätänä.
-- Ukko Bijard siellä pieksää akkaansa, vastasi silittäjätär. Hän oli
porttikäytävässä, sikahumalassa väijymässä, kun hänen vaimonsa tuli
pesulaitoksesta... Nyrkiniskuilla hän pakotti hänet kiipeämään ylös
portaita ja nyt hän rusikoi häntä siellä heidän kamarissaan... Taas!
Kuuletko kuinka hän huutaa!
Gervaise juoksi kiireesti ylös portaita. Hän piti rouva Bijard'ista,
pesijättärestään, joka oli hyvin rohkealuontoinen nainen. Hän toivoi
saavansa metelin asetetuksi. Ylhäällä kuudennessa kerroksessa kamarin
ovi oli jäänyt auki, muutamia hyyryläisiä oli välikäytävässä
päivittelemässä, rouva Boche seisoi ovella ja huusi:
-- Tokko lopetatte paikalla!... Vai haenko minä poliisin, kuuletteko!
Ei kukaan uskaltanut mennä sisälle huoneeseen sillä kaikki tunsivat
Bijard'in raakamaiseksi pedoksi, kun hän oli päissään. Muuten, hän ei
koskaan selvinnyt humalastaan. Niinä harvoina päivinä, jolloin hän oli
työssä, hän asetti viinapullon ruuvipenkkinsä viereen ja otti siitä
kulauksen joka puolen tunnin perästä. Hän ei muuten pysynyt pystyssä.
Hän olisi syttynyt palamaan kuin tuohus, jos olisi tuonut tulitikun
hänen suunsa lähelle.
-- Mutta eihän hänen voi antaa ruhjoa vaimoaan kuoliaaksi! sanoi
Gervaise aivan vavisten.
Ja hän astui sisälle. Ullakkokamari oli hyvin siisti, mutta alaston ja
kylmä, miehen juoppouden tyhjentämä, sillä hän vei lakanatkin sängystä
ja joi kaikki. Tappelun nujakassa oli pöytä kaatunut ikkunan luo,
molemmat tuolit olivat kumossa, jalat pystyssä. Keskellä lattiaa virui
rouva Bijard, pesulaitoksessa kastuneet hameet vielä likomärkinä pitkin
kinttuja, hiukset hajallaan, verissään; henki korisi raskaasti hänen
kurkussaan ja hän voihkasi pitkään joka kerran kun Bijard häntä
potkasi. Ensin hän oli kaatanut hänet nyrkin iskuillaan: nyt hän
tallasi häntä jaloillaan.
-- Huora! ... huora! ... huora! ... karjui hän käheällä äänellä,
säestäen sillä sanalla jokaista potkua, hurjistuen sitä toistaessaan ja
iskien sitä kovemmin mitä käheämmäksi hänen äänensä kävi.
Viimein hän ei enää saanut ääntä, mutta hän jatkoi iskujaan ääneti,
hurjasti; hänen jäsenensä jäykistyivät repaleisen puseron alla, hänen
likaisen parran peittämät kasvonsa kävivät sinertäviksi ja hänen
kaljulle otsalleen ilmestyi isoja punaisia lämyjä. Välikäytävässä
naapurit sanoivat, että hän pieksi vaimoaan siitä syystä, että tämä ei
ollut suostunut antamaan hänelle kahtakymmentä souta aamulla. Portaiden
alapäästä kuului Bochen ääni. Hän huusi vaimolleen:
-- Tule alas, antaa heidän tappaa toisensa, niin onpahan vähemmän
roskaväkeä.
Sillä välin ukko Bru oli tullut Gervaisen perästä huoneeseen. Yhdessä
he koettivat saada lukkoseppää järkiinsä ja työntää häntä ovea kohti.
Mutta hän kääntyi ympäri, ääneti, huulet vaahdossa: ja alkoholi
leimusi, paloi murhan liekkinä hänen haljakoissa silmissään.
Pesijättäreltä oli ranne murskaantua ja vanha työmies kaatui pöytää
vasten. Maassa rouva Bijard huohotti kovasti, suu auki, silmät ummessa.
Nyt eivät Bijardin iskut enää osuneet häneen; hän koetti uudestaan,
kiihtyi, iski syrjään, raivoissaan, sokeana, huitoen ympärilleen
umpimähkään, niin että satutti itseensäkin. Ja koko tämän tappelun ajan
Gervaise näki yhdessä huoneen nurkassa pienen, nelivuotiaan Lalien,
joka katsoi miten isä rusikoi äitiä. Lapsi piteli sylissään sisartaan
Henrietteä, joka hiljattain vasta oli vierotettu, ikäänkuin
suojellakseen häntä. Hän seisoi, karttuunihuivi päässä, hyvin
kalpeana, vakavan näköisenä. Hänellä oli laaja, tumma katse
miettiväisesti tuijottavissa silmissään, joissa ei kyyneltä näkynyt.
Kun Bijard kompastui tuoliin ja kaatua rojahti lattialle, johon hänet
jätettiin kuorsaamaan, niin ukko Bru auttoi Gervaiseä nostamaan ylös
rouva Bijard'ia, joka nyt itki ääneensä nyyhkyttäen; ja Lalie, joka oli
tullut lähemmäksi katsoi äitinsä itkua, tottuneena jo tämmöiseen ja
kohtaloonsa taipuneena. Kun pesijätär, talon taas päästyä rauhaan,
astui alas portaita, näki hän yhä edessään tämän nelivuotiaan lapsen
katseen, vakavan ja rohkean kuin täysikasvuisella naisella.
-- Herra Coupeau on vastapäisellä katukäytävällä, huusi Clémence heti
Gervaisen nähtyään. Hän näyttää olevan aika kännissä!
Coupeau hoiperteli juuri kadun poikki. Hän oli vähällä särkeä ruudun
olkapäällään tölmätessään ovea vasten. Hän oli hirveän humalassa, hän
puri hammasta, ja hänen kulmansa olivat rypyssä. Ja Gervaise tunsi heti
kohta Ansan sikunaviinan vaikutukset: myrkytetty veri teki ihon
kelmeäksi. Hän tahtoi leikkiä laskien viedä hänet makuulle, samoin kuin
ennenkin, milloin Coupeau oli ollut hienossa viinihutikassa. Mutta tämä
tyrkkäsi hänet luotaan, virkkamatta sanaakaan; ja ohi mennessään hän,
päästen omin neuvoin sänkyyn, uhkasi häntä nyrkillään. Hän oli
samallainen kuin tuo toinenkin juoppo renttu, joka siellä ylhäällä
kuorsasi, lyömisestä väsyneenä. Silloin Gervaise kävi vallan kylmäksi,
hän ajatteli miehiä, omaa miestään, Goujet'a, Lantier'ta, sydän
särkyneenä, osaamatta toivoa koskaan enää tulevansa onnelliseksi.