V.

Bochelaisetkin olivat juuri huhtikuun muuttopäivänä heittäneet entisen

paikkansa Poissonniers-kadulla ja saaneet portinvartijan toimen

Goutte-d'Or'in kadun isossa talossa. Oli se yhtä kaikki kummallista,

miten tiet sattuivat yhteen. Gervaise, joka oli elänyt niin rauhassa

ilman ovenvartijaa pienessä pesässään Uudella kadulla, oli huolissaan,

että joutuisi taas jonkun häijyn ilkiön vallan alaiseksi, joka

riiteleisi, jos sattuisi vähän läikähtämään vettä, tai jos ovi

paukahtaisi liian kovasti. Portinvartijat ovat maailman lopun väkeä!

Mutta Bochelaisten ollessa portinvartijoina olisi aivan toista. Kun

oltiin vanhoja tuttuja, niin ainahan sitä tultaisiin toimeen. Kaikki

kävisi kuin perheen kesken.

Sinä päivänä, jona Gervaise tuli Coupeaun kanssa vuokrasitoumusta

allekirjottamaan, oli hänellä outo tunne sydänalassa astuessaan

korkeaan porttikäytävään. Hän tuli siis asumaan tässä pienen kaupungin

kokoisessa talossa, jossa portaat ja käytävät risteilivät ja jatkuivat

loppumattomiin kuin kadut konsanaan. Harmaat seinät ikkunoihin

kuivamaan ripustettuine ryysyineen, hämärähkö piha epätasaisine

kivityksineen kuin kaupungin tori, seinien läpi kuuluva työn surina,

kaikki tämä vaikutti hänessä ankaran mielenliikutuksen; hän iloitsi,

että vihdoinkin sai tyydyttää kunnianhimonsa, mutta pelkäsi, ettei

onnistuisi, vaan musertuisi tässä kamalassa kamppailussa nälkää

vastaan, jonka huohotuksen hän kuuli. Hänestä tuntui kuin hän olisi

tehnyt uhkarohkean teon, heittäytynyt täyttä vauhtia pyörivään

koneeseen, lukkosepän vasaroiden ja nikkarin höylien paukkaessa ja

suhistessa alakerran työpajoissa. Sinä päivänä oli värjäyslaitoksen

vesi, joka juoksi porttikäytävän läpi vaaleanvihreää. Hän astui sen yli

hymyillen; hän näki sen värissä onnellisen enteen.

Isäntä oli tavattavissa portinvartijan huoneessa. Herra Marescot,

puukkotehtailija, jolla oli suuri puoti Paix-kadun varrella, oli ennen

kulkenut pitkin katuja tahkoaan vääntämässä, Nyt hänen sanottiin

omistavan useita miljoonia. Hän oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha,

väkevä, luiseva, ritarimerkin saanut mies; hän levitteli tavattoman

suuria kämmeniään, joista kyllä näkyi, että hän oli entinen työmies; ja

hänen parhaita huvituksiaan oli vieläkin ottaa mukaansa hyyryläistensä

veitsiä ja saksia, jotka hän itse terotti. Häntä ei pidetty ylpeänä,

sillä hän viipyi tuntikausia portinvartijainsa luona pieneen hämärään

huoneeseen kätkeytyneenä tilejä vaatimassa. Sieltä käsin hän hoiti

kaikki asiansa. Coupeaulaiset löysivät hänet rouva Bochen rasvaisen

pöydän äärestä, kuuntelemasta, miten A-portaissa, toisessa kerroksessa

asuva ompelijatar oli ruokottomin sanoin kieltäytynyt maksamasta

hyyryään. Kun vuokrakontrahti oli allekirjoitettu, löi hän kättä

levysepälle. Hän rakasti työmiehiä. Ennen hänelläkin oli ollut työtä

niskaan pistäen. Mutta työllä sai mitä tahansa. Ja luettuaan

kaksisataaviisikymmentä francia, ensimäisen puolen vuoden hyyryn, jotka

hän työnsi avaraan taskuunsa, hän kertoi elämäkertansa ja näytti

ritarimerkkiään.

Gervaiseä vaivasi hiukan Bochelaisten outo käytös. He näet eivät olleet

tuntevinaan häntä. He hätiköivät isännän edessä, selkä koukussa,

vaanien hänen sanojansa ja hyväksyen ne päätä nyökytellen. Rouva Boche

hyökkäsi kiivaasti ulos ajamaan pois lapsilaumaa, jotka olivat

vääntäneet vesijohdon hanan ihan auki ja nyt jalkoineen lätystelivät

siitä vuotaneessa lätäkössä, joka oli tulvata yli koko kivityksen; ja

kun hän palasi suorana ja ankarana katsellen pihan poikki kulkiessaan

visusti kaikkiin ikkunoihin, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että

talossa kaikki oli hyvässä järjestyksessä, hän puristi huulensa yhteen

itsetietoisena vallasta, joka hänellä nyt oli, kun hänellä oli

hallittavanaan kolmesataa hyyryläistä. Boche puhui taas toisessa

kerroksessa asuvasta ompelijattaresta; oli sitä mieltä, että nainen oli

häädettävä, laski maksamatta jääneet hyyryt, tärkeänä kuin

isännöitsijä, jonka huoneenhallitus saattoi olla epäilyksenalainen.

Herra Marescot hyväksyi häätämistuuman, mutta tahtoi odottaa vielä

puoli neljännestä. Oli sydämetöntä heittää ihmisiä kadulle, semminkin

kun siitä ei tullut ainoatakaan souta talonisännän taskuun. Ja

Gervaiseä puistatti, kun hän ajatteli, että näinköhän hänetkin

heitettäisiin kadulle sinä päivänä, jolloin jokin onnettomuus estäisi

hänet maksamasta. Portinvartijan komero oli savustunut, täynnä

mustuneita huonekaluja, kostea ja hämärä kuin kellari; kaikki valo,

mitä ikkunasta tuli, lankesi sen edessä olevalle räätälin työpöydälle,

jolla virui käännettäväksi tuotu vanha takki; lattialla istui Pauline,

Bochen nelivuotias, punatukkainen tytär, katsellen kiltisti, miten

palanen vasikanlihaa paistui, ja nauttien väkevästä hajusta, joka nousi

paistinpannusta.

Herra Marescot ojensi uudestaan kätensä levysepälle; mutta kun tämä

alkoi puhua korjauksista ja muistutti häntä hänen suullisesta

lupauksestaan ottaa ne myöhemmin puheeksi, niin isäntä suuttui; hän ei

ollut sitoutunut mihinkään; sitä paitsi eihän puodissa koskaan tehty

korjauksia. Kumminkin hän suostui lähtemään huoneita katsomaan

Coupeaulaisten ja Bochelaisten seuraamana. Pikku rihkamakauppias oli

mennessään vienyt hyllynsä ja tiskinsä; tyhjänä näytti puoti perin

viheliäiseltä, katto oli musta, seinät halkeilleet, siellä täällä

riippui siekaleita vanhoista keltaisista tapeteista. Näissä tyhjyyttään

kaikuvissa huoneissa syntyi raivoisa väittely. Herra Marescot huusi,

että puotien koristaminen oli kauppiasten oma asia, sillä voisihan joku

kauppias tahtoa kultaa joka paikkaan, eikä hän, isäntä, voinut panna

kultaa; sitten hän kertoi Paix-kadun varrella olevan oman puotinsa

sisustuksesta, johon hän oli kuluttanut yli kaksikymmentätuhatta

francia. Naisellisella itsepintaisuudella puolusti Gervaise

käsitystään, joka hänestä tuntui kumoamattomalta: panettihan isäntä

paperit kaikkiin asuinhuoneisiin, vai mitä? no, miksi ei hän sitten

puotia pitänyt asuinhuoneena? Hänhän ei pyytänyt muuta kuin

valkaisemaan kattoa ja panemaan uudet paperit seiniin.

Boche seisoi sillä välin läpitunkemattomana ja arvokkaana; hän

kääntelihe, katseli ilmaan virkkamatta mitään. Vaikka Coupeau kuinka

iski hänelle silmää, niin hän vain oli olevinaan ikäänkuin ei olisi

tahtonut käyttää väärin suurta vaikutusvaltaansa isäntään. Lopulta hän

kumminkin näytti vilaukselta hiukan elonmerkkiä, hän hymähti

nyökäyttäen päätänsä. Juuri silloin herra Marescot epätoivoisena,

onnettoman näköisenä, kaikki kymmenen sormea suonenvedontapaisesti

harrallaan kuin saiturilla, jolta ryöstetään hänen kultansa, vihdoin

myöntyi Gervaisen pyyntöön, lupasi valkaista katon ja panettaa uudet

seinäpaperit sillä ehdolla, että Gervaise maksaisi puolet paperin

hinnasta, Ja hän lähti kiireesti tiehensä, tahtomatta kuulla enää

mistään puhuttavan.

Jäätyään yksin Coupeaun ja Gervaisen kanssa Boche taputti heitä olalle

ja muuttui heti puheliaaksi. No? Sehän kävi mainiosti! Ilman häntä he

eivät olisi koskaan saaneet tapetteja eikä kattoa valkaistuksi.

Olivatko he huomanneet, kuinka isäntä oli vilkunut häneen neuvoa

kysyäkseen ja yht'äkkiä tehnyt päätöksensä nähdessään hänen hymähtävän.

Sitten hän suurena salaisuutena kertoi heille, että hän se olikin talon

oikea haltija: hän päätti irtisanomisista, vuokrasi huoneita, jos

hyyryläiset olivat hänen mieleisiään, kantoi hyyryrahat, joita säilytti

parikin viikkoa piironkinsa laatikossa. Sinä iltana Coupeaulaiset

katsoivat kohteliaisuuden vaativan lähettämään Bochelaisille

kiitollisuutensa osotukseksi kaksi litraa viiniä. Olihan heidän apunsa

lahjan arvoinen.

Jo seuraavana maanantaina ryhtyivät työmiehet laittamaan puotia

kuntoon. Tapetin osto oli varsinkin iso asia. Gervaise tahtoi harmaata,

sinikukkaista paperia, jotta puoti näyttäisi valoisalta ja iloiselta.

Boche tarjoutui ottamaan hänet mukaansa, jotta hän saisi itse valita.

Mutta hänelle oli isäntä nimenomaan määrännyt, että hän ei saanut

maksaa yli viidentoista soun rullalta. He viipyivät tuntikauden

tapettikaupassa; pesijätär ei löytänyt, vaikka kuinka olisi valinnut,

kuin yhden lajin oikein sievää isokukkaista tapettia, ja hän oli ihan

epätoivoissaan, sillä se maksoi kahdeksantoista souta ja muut kaikki

olivat hänestä kauhean rumia. Viimein ovenvartija taipui; hän otti

asian järjestääkseen, lupasi laskea yhden rullan lisää, jos ei muu

auttaisi. Ja Gervaise osti palatessa leivoksia Paulinelle. Hän ei

tahtonut jäädä kiitollisuuden velkaan; siitä oli pelkkää hyötyä, että

teki hänelle mieliksi.

Neljässä päivässä piti puodin joutua valmiiksi. Töitä kesti kolme

viikkoa. Ensin oli aikomus vain pestä maalaukset, Mutta nämä

maalaukset, alkujaan tummanpunaiset, olivat niin likaisia ja

viheliäisessä kunnossa, että Gervaise lopultakin päätti maalauttaa

uudestaan koko ulkoseinämän vaaleansiniseksi ja siihen keltaisia

raitoja. Silloin ei korjaustöistä näyttänyt loppua tulevankaan.

Coupeau, joka yhä vieläkään ei tehnyt työtä, tuli jo aamusta pitäen

katsomaan, sujuiko työ. Boche heitti käsistään takin tai housut, joiden

nappikoloja hän korjasi, ja tuli puolestaan pitämään miehiään silmällä.

Ja molemmilta meni koko päivä seistessä siinä työmiesten ääressä, kädet

selän takana, tupakoiden ja syljeksien arvostelemassa jokaista

pensselinvetoa. Kun oli naula reväistävä irti seinästä, niin siitä

riitti syvämielisiä mietiskelyjä ihan loppumattomiin. Maalarit, kaksi

hyvänahkaista pitkää roikaletta, astuivat tuon tuostakin alas

tikapuiltaan ja asettuivat hekin keskelle puotia, sotkeutuivat toisten

väittelyyn jääden tuntikausiksi päätään nyökytellen katselemaan

alkamaansa työtä. Katon valkaiseminen oli sangen pian suoritettu. Mutta

ulkoseinän maalauksesta ei ollut tulla milloinkaan valmista. Se ei

tahtonut kuivaa. Yhdeksän tienoossa maalarit ilmestyivät

maalipönttöineen, laskivat ne johonkin nurkkaan, iskivät toisilleen

silmää ja hävisivät; eikä heitä sen koommin näkynyt. He olivat menneet

syömään aamiaista taikka oli heidän täytynyt lopettaa kesken jäänyt

peli läheisessä kapakassa Myrrha-kadulla. Toisinaan vei Coupeau koko

roikan juomaan lasin viiniä, Bochen. maalarit vieläpä vastaan tulevat

toveritkin; siinä meni taas puoli päivää hukkaan. Gervaise oli harmista

haleta. Yht'äkkiä kaikki saatiin valmiiksi kahdessa päivässä,

maalaukset vernissattiin, seinät paperoitiin ja roskat korjattiin pois.

Maalarit olivat suorittaneet työnsä kuin leikkiä lyöden, viheltäen ja

laulaen tikapuillaan niin, että ihmisiltä oli korvat haljeta.

Muutto tapahtui heti. Ensimäisinä päivinä tunsi Gervaise lapsellista

iloa, kun hän palatessaan joltakin asialta astui kadun poikki. Hän

pysähtyi hymysuin katselemaan uutta kotiaan. Keskellä toisten puotien

mustaa riviä loisti hänen puotinsa jo kauvas, uutena ja kirkkaana. Sen

vaaleansinisessä kyltissä seisoi isoilla keltaisilla kirjaimilla sanat:

_Pesu- ja silityslaitos_. Ikkunassa, jota verhosi perältä

musliini-uutimet ja jonka pielet oli päällystetty sinisellä paperilla,

jotta liinavaatteiden valkoisuus paremmin pistäisi silmään, oli aina

näytteillä miesten paitoja ja naisten myssyjä, jotka nauhoistaan oli

ripustettu vaskilangoille. Hänestä oli hänen puotinsa oikein kaunis.

Sisältäkin se oli taivaansininen; tapeteissa, jotka jäljittelivät

Pompadourmallista karttuunia, oli kuvattuna viiniköynnöksiä

sinikukkaisine loisköynnöksineen; silitysaluksena oli tavattoman iso

pöytä, joka täytti kaksi kolmatta osaa koko huoneesta; se oli

päällystetty paksulla peitteellä ja reunustettu isokukkaisella

sinisellä kretongilla, jotta kannakepukit eivät näkyisi. Gervaise

istuutui jakkaralle ja huoahti tyytyväisyydestä, onnellisena tästä

kauniista siisteydestä, hyväillen silmillään uusia työkalujaan. Mutta

ensiksi hänen katseensa aina osui rautaiseen silitysuuniin, jonka

torven ympärille mahtui yhtaikaa kymmenen rautaa lämpiämään

viistopohjaisiin lokeroihinsa. Hän laskeusi polvilleen ja katseli sitä

alituisesti peläten, että hänen pieni pöllö oppilaansa halkaiseisi koko

koneen ahtamalla siihen liian paljon hiiliä.

Puodin takana olevat asuinhuoneetkin olivat hyvin mukiin meneviä.

Gervaise ja Coupeau makasivat etumaisessa huoneessa, jota myöskin

käytettiin keittiönä ja ruokasalina; ovi vei sen perältä talon pihalle.

Nanan sänky oli oikeanpuoleisessa isohkossa syrjähuoneessa, johon valo

tuli pyöreästä luukusta, katon rajasta. Etienne taas asusti vasemman

puoleisessa huoneessa, jossa aina oli lattialla suuret kasat likaisia

vaatteita. Yksi haitta siinä kumminkin oli, jota Coupeaulaiset eivät

alussa tahtoneet myöntää; seinistä näet valui kosteutta eikä kello

kolmelta iltapäivällä enää nähnyt selvästi.

Uusi puoti herätti ympäristössä suurta huomiota, Coupeaulaisia

syytettiin siitä, että he pitivät liikaa kiirettä ja alkoivat liian

mahtavasti. He olivat näet kuluttaneetkin Goujet'laisilta lainaamansa

viisisataa francia perustamiskustannuksiin, säästämättä itselleen edes

sen vertaa, millä elää pari viikkoa, niinkuin he olivat aikoneet. Sinä

aamuna, jona Gervaise ensi kerran avasi ikkunaluukkunsa, oli hänellä

parhaiksi kuusi francia kukkarossaan. Mutta hän ei ollut siitä

huolissaan: työtä tuli tulvimalla ja alku näytti sangen kauniilta.

Viikon päästä hän lauvantai-iltana ennen maata menoaan laski

paperipalasella kaksi tuntia; ja loistavin katsein hän herätti

Coupeaunkin sanoakseen hänelle, että oli tuhansia ansaittavissa, jos

oltiin järkeviä.

-- Ei ole hullumpata! soitti rouva Lorilleux suutaan kaikille ihmisille

pitkin Goutte-d'Or'in katua, on sillä minun velihupakollani nyt hauskat

päivät!... Se vaan puuttuu vielä että Nilkuttaja rupeaa elostelemaan.

Se olisi juuri hänen tapaistaan, vai mitä?

Lorilleux'läiset olivat tulleet Gervaisen kanssa verivihollisiksi.

Ensiksi, sillä aikaa kuin puotia laitettiin kuntoon, he olivat olleet

haljeta harmista; kun he vain loitoltakin näkivät maalarit, niin he

siirtyivät toiselle katukäytävälle ja palasivat ullakkokamariinsa

hampaitaan kiristellen. Mikä hän luulee olevansa, mokomakin! Laitappas

näet oma sininen puoti, ihan kuin tehdäkseen ähmää rehellisille

ihmisille! Ja jo heti toisena päivänä, kun tyttö, joka oli Gervaisellä

opissa, oli kaataa hulauttanut tärkkelysastian kadulle, juuri kun rouva

Lorilleux tuli ulos portista, niin tämä oli usuttanut koko kadun

kälyään vastaan syyttäen häntä, että hän tahallaan häväisytti häntä

työnaisillaan. Ja kaikki välit olivat rikkoutuneet; kun satuttiin

vastakkain, vaihdettiin vain karsaita katseita.

-- Tosiaankin kaunista elantoa! hoki rouva Lorilleux. Kyllä se

tiedetään mistä hänelle rahat tulevat lauhkaa varten! Ne hän on

ansainnut sepältä... On se siistiä väkeä sekin! Eikös näet isä ole

katkaissut kaulaansa puukolla säästääkseen sen vaivan gillotinilta?

Ainakin se oli jokin sentapainen roskainen juttu!

Hän väitti ihan häikäilemättä Gervaisen makaavan yhdessä Goujet'n

kanssa. Hän valehteli muka yllättäneensä heidät eräänä iltana yhdessä

ulkobulevardin penkiltä. Ajatellessaan tätä lemmenliittoa ja sitä

hekumaa, jota hänen kälynsä mahtoi nauttia, hän ruman naisen

kunniallisuudessaan kävi yhä katkerammaksi. Joka päivä hänen sydämensä

huuto nousi hänen huulilleen:

-- Mutta mitä hänessä sitten on, tuossa raajarikossa, jolla hän saa

miehet itseään rakastamaan! Rakastaako muka kukaan minua!

Sitten siitä riitti juoruamista loppumattomiin naapuriakkojen kanssa.

Hän kertoi koko historian. Nähkääs, hääpäivänään oli Nilkuttaja kyllä

rehennellyt. Mutta hänellä oli tarkka nokka, hän haistoi jo silloin,

mikä siitä oli tulossa. Myöhemmin, Jumala paratkoon, oli Nilkuttaja

osottautunut niin säyseäksi, niin ulkokullatuksi, että hän itse ja

hänen miehensä Coupeaun tähden olivat suostuneet rupeamaan Nanan

kummeiksi; vaikka ne hyvästi maksoivatkin, semmoiset ristiäiset. Mutta

nyt, nähkääs! vaikka Nilkuttaja olisi kuoleman kielissä ja tarvitseisi

lasin vettä, niin ainakaan ei hän sitä hänelle antaisi. Hän ei voinut

suvaita hävyttömiä, kevytmielisiä, siveettömiä ihmisiä. Mitä Nanahan

tuli, niin hän oli aina tervetullut heille, jos hän tahtoi tulla

kummejaan katsomaan; eihän lapsi rukka ollut syyllinen äitinsä

rikoksiin. Coupeau ei ollut neuvojen tarpeessa; hänen sijassaan olisi

kuka mies tahansa painanut akkansa takapuolen vesiämpäriin ja

sivaltanut hänelle pari korvapuustia; mutta sehän oli hänen oma

asiansa, eihän häneltä muuta pyydetty kuin vaatimaan kunnioitusta

sukulaisiaan kohtaan. Auta armias! jos Lorilleux olisi tavannut hänet,

rouvansa, itse synnin työssä! se ei olisi käynytkään niin

rauhallisesti, hän olisi iskenyt saksensa hänen vatsaansa.

Bochelaiset, talon riitojen ankarat tuomarit, katsoivat kumminkin

Lorilleux'läisten olevan väärässä. Epäilemättä Lorilleux'läiset olivat

kunnon ihmisiä, jotka rauhallisesti tekivät työtä päivät päästään ja

maksoivat hyyrynsä täsmällisesti. Mutta suoraan sanoen kateus heidät

villitsi. Sen lisäksi he olisivat tahtoneet munankin keritä. Itaroita

saitureita! jotka panivat viinipullonsa, piiloon, kun joku heillä kävi,

ettei tarvitseisi tarjota lasia vieraallekin; sanalla sanoen

kitupiikkejä koko ihmiset. Eräänä päivänä Gervaise oli tarjonnut

Bochelaisille viinimarjamehua selterveden kanssa, jota oltiin juuri

juomassa portinvartijan huoneessa, kun rouva Lorilleux oli kulkenut ohi

hyvin jäykkänä ja sylkäissyt tahallaan ihan oven kohdalla. Ja siitä

lähtien rouva Boche lakaistessaan joka lauvantai rappusia ja käytäviä

jätti rikat Lorilleux'läisten oven eteen.

-- Se perhanan Nilkuttaja syöttää ja juottaa niitä mässääjiä! huusi

rouva Lorilleux. Mutta eivät ne siitään muutu!... Älkööt vain minua

suututtako, taikka minä menen valittamaan isännälle... Eilen viimeksi

minä näin sen salakähmäilijän Bochen lähentelevän rouva Gaudronia.

Hakkaileppas näet sen ikäistä naista, jolla on puoli tusinaa lapsia,

hyi! se on kerrassaan sikamaista!... Jos minä vielä kerran yhytän

heidät, niin minä ilmoitan rouva Bochelle. Kyllä hän pehmittää

miehensä!... Saisihan tuolle edes vähän nauraa.

Muori Coupeau kävi yhä kummankin perheen luona, oli aina samaa mieltä

kuin se, jonka kanssa hän puhui, ja olipa siitä hyötyäkin, sillä kun

hän vuoron perään kiltisti kuunteli, mitä tytär ja miniä toisistaan

sanoivat, pyysivät nämä useammin häntä jäämään päivälliselle. Rouva

Lerat ei nykyään käynyt Coupeaulaisten luona, sillä hän oli joutunut

Nilkuttajan kanssa riitaan erään sotamiehen tähden, joka oli leikannut

hentultaan nenän partaveitsellä; hän piti sotamiehen puolta, hänestä

oli nenän leikkaaminen paras rakkauden merkki, mutta syitä tähän

käsitykseensä hän ei sen lähemmin selittänyt. Hän oli vielä yllyttänyt

rouva Lorilleux'n vihaa vakuuttamalla hänelle, että Nilkuttaja

puhellessaan parinkymmenen ihmisen läsnä ollessa, oli häikäilemättä

sanonut häntä Lehmänhännäksi. Ihan todella! niin, ja nyt Bochelaiset ja

kaikki naapurit sanoivat häntä Lehmänhännäksi.

Keskellä näitä juoruja pysyi Gervaise tyynenä ja hymyilevänä.

Puotinsa kynnykseltä hän tervehti ystäviä pienellä ystävällisellä

päännyökkäyksellä. Hänestä oli hauskaa pistäytyä siihen minuutiksi

silitystyönsä lomassa näyttääkseen iloaan kadulle, turhamielisen

ylpeänä siitä, että hänellä, niinkuin kauppiaalla ainakin, oli pieni

palasensa katukäytävää omanaan. Goutte-d'Or'n katu kuului hänelle, ja

läheiset kadut ja koko kortteli. Yllään valkoinen nuttu, käsivarret

paljaina, hiukset työn tuoksinassa valloilleen päässeinä, hän kurkotti

päätään vilkaisten vasemmalle, vilkaisten oikealle, molempiin suuntiin,

ottaakseen haltuunsa yhdellä katseella ohikulkijat, talot,

katukivityksen ja taivaan; vasemmalla Goutte-d'Or'in katu oli

rauhallinen ja autio, kuin maalaiskylän tie, jossa muutamia vaimoja

jutteli hiljaa jollakin portilla; oikealla oli muutaman askeleen päässä

Poissonniers'n katu, josta kuului ajopelien jyrinää, yhtämittaista

väkijoukon jalkojen kapsetta. Gervaise rakasti katua, kuormarattaiden

kolinaa kuhmuisella, isokuoppaisella kivityksellä, ihmisten survintaa

kapeilla, jyrkkäreunaisilla katukäytävillä; hänen kolmen metrin

pituinen osuutensa katuojaa hänen puotinsa edustalla sai suunnattoman

suuren merkityksen, se oli leveä joki, jonka hän toivoi pysyvän hyvin

siistinä, omituinen, elävä virta, jolle talon värjäyslaitos antoi mitä

vaihtelevammat ja heleimmät värivivahdukset mustan lian keskellä.

Sitten hänen huomionsa kiintyi puoteihin; niitä oli iso maustekauppa,

jonka seinämällä oli näytteillä kuivatuita hedelmiä pienisilmäisen

verkon takana; työväen liinatavarakaupan seinämälle oli ripustettu

sinisiä työmekkoja ja housuja hihat ja lahkeet levällään, joita

vähinkin tuulenhenki heilutteli. Hedelmäkauppiaan ja sisälmyskauppiaan

puodeista hän näki tiskin nurkat, joilla makaa komea kissa

rauhallisesti kehräämässä. Hänen naapurinsa, rouva Vigouroux,

hiilikauppias, vastasi hänen tervehdykseensä, pieni, lihava nainen,

joka kasvot mustana, kiiluvin silmin naureskeli miesten kanssa

joutilaana nojaten puotinsa ovenpieleen, johon tummanpunaiselle

pohjalle oli maalattu haloista muodostettu maalaistupa. Rouva Cudorge

tyttärineen, hänen toiset naapurinsa, jotka pitivät sateenvarjokauppaa,

eivät näyttäytyneet koskaan; heidän ikkunansa näytti synkältä ja kiinni

oli aina ovikin, jonka yläpuolella oli kaksi pientä helakanpunaiseksi

maalattua, sinkkilevystä tehtyä päivänvarjoa. Mutta ennenkuin Gervaise

palasi sisälle, hän aina katsahti vastassaan olevaan suureen valkoiseen

seinään jossa ei ollut yhtään ikkunaa; siihen puhkaistun ison ajoportin

läpi näkyi pajan lieska pihalta, joka oli täynnä rattaita aisat

pystyssä. Seinään oli maalattu hevosenkengän muotoisen kehyksen sisälle

isoilla kirjaimilla sana: _Kengityslaitos_ Kaiken päivää kuului

vasaran pauketta alasimia vasten, ja sankat sarjat säkeniä valaisivat

hämärätä pihaa. Ja tämän seinän alareunassa, kaapin kokoisessa

komerossa, kahden samallaisen lokeron välissä, joista toisessa oli

kaupan rautaromua, toisessa paistetuita perunoita, istui pöytänsä

ääressä kelloseppä, siistin näköinen, pitkätakki herra, joka päivät

päästään rakenteli kelloja pienen pienillä työaseillaan. Lasien alla

nukkuivat siinä hänen hienorakenteiset tekeleensä hänen edessään

työpöydällä; hänen takanaan taas naksutti pari kolme tusinaa pikkuista

käkikelloa yht'aikaa, kadun mustassa kurjuudessa ja kengityslaitoksen

tahdikkaassa paukkeessa.

Naapurit pitivät paljon Gervaisestä. Tosin hänestä juoruttiin, mutta

siitä ei ollut kuin yksi mieli, että hänellä oli isot silmät, supukka

suu ja hyvin valkoiset hampaat. Sanoi, mitä sanoi, mutta sievä hän oli,

olisipa ollut kauneimpia naisia, ellei hän kovaksi onnekseen olisi

ontunut. Hän oli kahdeksankolmatta vanha ja oli viime aikoina hieman

lihonut. Hänen hienot piirteensä olivat pyöristyneet ja hänen

liikkeensä olivat käyneet hitaammiksi ja sirommiksi. Nykyään hän joskus

unohtui tuolin reunalle istumaan odottaessaan silitysrautaansa,

epämääräinen nautintoa ilmaiseva hymy kasvoillaan. Hän oli ruvennut

herkuttelemaan; kaikki ihmiset sitä sanoivat; mutta se ei ollut

kovinkaan paha vika, päinvastoin. Kun kerran itse tienaa, millä ostaa

makupaloja, niin mikäpä häntä silloin perunan kuoria syömään? Varsinkin

kun hän teki kovasti työtä, ponnistaen viimeisetkin voimansa

työnteettäjäinsä hyväksi, ja silitti itse yöt läpeensä suljettujen

ikkunaluukkujen takana, milloin työllä oli kiire. Kuten ihmiset

sanoivat, niin hän olikin innostunut työhönsä; kaikki hänelle menestyi.

Hän piti puhtaana koko talon väen, herra Madinier'n, neiti Remanjoun,

Bochelaiset; olipa hänen entisestä työnantajastaankin, rouva

Fauconnier'sta luopunut muutamia Pariisin vallasnaisia, jotka asuivat

Faubourg-Poissonièren kadulla, ja tuoneet pyykkinsä Gervaiselle. Kahden

viikon kuluttua hänen oli täytynyt ottaa kaksi apulaista; rouva Putois

ja iso Clémence, se tyttö, joka ennen oli asunut kuudennessa

kerroksessa. Näiden kahden lisäksi hänellä vielä oli oppityttö, pieni

kierosilmä Augustine, ruma kuin synti. Toisilta semmoinen onnenpotku

olisi varmaan pannut pään pyörälle. Pitihän hänen saada vähäisen

herkutella maanantaina koko viikon aherrettuaan. Sitä paitsi se oli

hänelle tarpeen; hän olisi jäänyt kädet ristissä katsomaan, miten

paidat itsestään siliävät, ellei hän olisi saanut juuri kuin pumpulia

sydämelleen, jotakin makeata, jonka halu hiveli hänen rintaansa.

Gervaise ei ollutkaan koskaan ennen osottanut niin suurta suopeutta.

Hän oli laakea kuin lammas ja taipuisa kuin taikina. Paitsi rouva

Lorilleux'tä, jota hän kostaakseen kutsui Lehmänhännäksi, hän ei

vihannut ketään, antoi kaikille anteeksi. Herkuttelunsa herpaisemana,

syötyään hyvän aamiaisen ja juotuaan kahvinsa hän tunsi yleisen

suvaitsevaisuuden tarvetta. Hänen oli tapana sanoa: »Pitäähän sitä toki

antaa toisilleen anteeksi, ellei tahdota elää kuin pakanat». Kun

hänelle puhuttiin hänen hyvyydestään, niin hän nauroi. Se nyt muka

vielä puuttui, että hän olisi paha! Hän puolustautui, ei sanonut

itsellään olevan mitään ansiota siinä, että oli hyvä. Eikö kaikki hänen

unelmansa olleet toteutuneet? jäikö hänelle muka mitä toivomisen varaa

nykyisessä elannossaan? Hän muisteli senaikuista ihannettaan, kun hän

oli ihan koditonna: tehdä työtä, syödä leipää, asua omassa komerossaan,

kasvattaa lapsiaan, ei saada selkäänsä, kuolla omassa sängyssään. Ja

nyt hänen ihanteensa oli voitettu kanta; hänellä oli kaikki, vieläpä

paljon enemmän. Mitä omassa sängyssä kuolemiseen tuli, lisäsi hän

leikillään, niin hän kyllä toivoi sitä, mutta niin myöhään kuin

mahdollista, se oli selvä.

Varsinkin Coupeaulle oli Gervaise hyvä. Ei koskaan pahaa sanaa, ei

koskaan valitusta miehensä selän takana. Levyseppä oli vihdoin ryhtynyt

jälleen työhön; ja kun hänen työpaikkansa oli toisessa päässä Pariisia,

niin Gervaise antoi hänelle joka aamu neljäkymmentä souta aamiaiseen,

juomaan ja tupakkaan. Mutta kahtena päivänä kuudesta Coupeau pysähtyi

matkan varrella, joi saamansa neljäkymmentä souta jonkun ystävän

kanssa, ja palasi kotiin syömään aamiaista, keksien aina jonkin jutun

tekosyyksi. Kerran hän ei ollut pitkälti mennytkään, oli tarjonnut

Saappaalle ja kolmelle muulle toverille herrasaamiaisen, simpukoita,

paistia ja pulloviiniä _Kapusiinissä_, Chapellen rinteellä; ja kun

hänen neljäkymmentä soutansa ei riittänyt maksuksi, oli hän lähettänyt

viinurin viemään laskun vaimolleen ja käskenyt sanomaan, että hän oli

rahan panttina. Tämä nauroi, kohautti olkapäitään. Mitäpä pahaa siinä

oli, jos hänen miehensä piti vähän lystiä? Miehiä piti taluttaa

pitkässä nuorassa, jos tahtoi säilyttää kotirauhaa. Antamalla sanan

sanasta jouduttiin pian käsirysyyn. Jumala paratkoon! kaikki piti vain

oikein ymmärtää. Coupeauta vaivasi vielä hänen jalkansa, sitä paitsi

toiset houkuttelivat häntä, ja hänen oli pakko noudattaa heidän

esimerkkiään, sillä muuten häntä olisi pidetty nahjuksena. Eikähän

siitä sen pahempia seurauksia ollut; jos hän tuli kotiin vähän

hutikassa, niin hän paneutui maata, eikä siitä parin tunnin päästä enää

huomannut mitään.

Kuumin aika oli käsissä. Eräänä kesäkuun iltapäivänä, lauvantaina,

työllä oli kova kiire. Gervaise oli itse ahtanut silitysuunin hiiliä

täyteen; kymmenen rautaa oli kuumenemassa sen tohisevan torven

ympärillä. Aurinko paistoi täydeltä terältä suoraan puodin seinään ja

katukäytävästä tulvasi sisälle hehkuvaa hellettä, jonka heijastus

väikkyi puodin katossa; ja tämä päivänpaiste, jonka seinäpaperien,

hyllyjen ja ikkunan kajastus teki sinertäväksi, loi työpöydälle

häikäisevän kirkkaan valon, ikäänkuin auerta olisi seulottu valkoisille

liinavaatteille. Huoneessa oli niin kuuma, että siihen oli läkähtyä.

Katuovi oli jätetty auki, mutta ei tuulen henkäystäkään tullut sisälle.

Vaatekappaleet, joita oli ripustettu kuivamaan vaskilangoille,

höyrysivät ja kävivät jäykiksi kuin höylänlastut vähemmässä kuin

kolmessa neljännestunnissa. Jonkun aikaa oli jo tässä pätsin tapaisessa

helteessä vallinnut syvä hiljaisuus, jossa kuului vain silitysrautojen

sihinä, kun niillä kosteita vaatteita hangattiin paksupeitteisellä

pöydällä.

-- Ihanhan tässä tahtoo sulaa! sanoi Gervaise. Tekisi mieli riisua

paitakin päältään!

Hän oli kyykyllään maassa, iso vati edessään, kastelemassa

silitysvaatteita tärkkelykseen. Hänellä oli päällään valkoinen alushame

ja röijy, joka oli valunut alas olkapäiltä; hihatkin oli hän käärinyt

ylös, niin että käsivarret ja kaula olivat paljaat; hän oli aivan

punainen ja hikoili niin, että hänen hassottavasta tukastaan irtauneet

pienet vaaleat suortuvat tarttuivat kiinni hänen ihoonsa. Huolellisesti

hän kastoi maidonkarvaiseen veteen naisten myssyjä, miesten paitojen

etumuksia, kokonaisia alushameita ja naisten alushousujen rimpsuja.

Sitten hän kääri vaatekappaleet kokoon ja laski ne nelisnurkkaisen

korin pohjalle, kasteltuaan ensin kätensä vesisaavissa ja sillä

kostutettuaan niitä osia paidoista ja housuista, joita ei tärkätty.

-- Tässä korissa on teidän osanne, sanoi hän rouva Putois'lle.

Koetattehan te nyt jouduttaa niitä? Ne kuivavat ihan heti; tunnin

perästä minun täytyisi uudestaan kostuttaa niitä.

Rouva Putois, neljänkymmenen viiden vanha, laiha, pieni nainen silitti

hikoilematta pisaraakaan, vaikka hänen ruskean, vanhan röijynsä napit

olivat kaulaan asti kiinni. Hän ei edes ollut heittänyt päästään

myssyään, vanhaa, mustaa myssyä, jonka vihreät nauhat olivat

kellastuneet. Hän seisoi suorana työpöydän ääressä, joka oli liian

korkea hänelle, kyynäspäät pystyssä, sysien rautaansa nykivillä

liikkeillä, kuin teaatterinukke. Yht'äkkiä hän huusi:

-- Älkäähän toki! neiti Clémence, pankaa takaisin röijy päällenne.

Tiedättehän, minä en pidä sopimattomuuksista. Tai näyttäkää yksin

häpein koko hökötyksenne. Tuolla on jo kolme miestä seisottunut

vastapäätä.

Iso Clémence murahti hampaittensa välistä, että akka oli vanha hupakko.

Hänhän oli tukehtua, tottahan sai pukeutua niin mukavasti kuin tahtoi;

kaikkien nahka ei ollut taulaa. Sitä paitsi, kukapa sitä oli näkemässä.

Ja hän oikoi käsivarsiaan, niin että hänen uhkeat rintansa olivat

reväistä paidan ja lyhyet paidan hihat ratkeilivat olkapäistä. Clémence

vietti sellaista elämää, että hän oli oleva pilalle ujutettu, ennenkuin

oli täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Yökaudet rehkittyään hän ei

seuraavana päivänä ollut pysyä pystyssä, vaan oli nukkua työnsä ääreen

niin turtana, kuin sekä pää että vatsa olisivat olleet lumppuja täyteen

ahdettuina. Mutta häntä pidettiin kumminkin työssä, sillä ei yksikään

silittäjätär osannut silittää miesten paitoja niin hyvin kuin hän.

Hänen erikoisalansa olivat miesten paidat.

-- Se on minun asiani, selitti hän lopuksi, lyöden rintaansa. Se ei

liikuta ketään muuta.

-- Clémence, pankaa nuttu päällenne, sanoi Gervaise. Rouva Putois on

oikeassa, se ei ole sopivaa, ihmiset voisivat luulla minun taloani

siksi, mikä se ei ole.

Silloin iso Clémence pani nutun takaisin päälleen, vaikka mukisten.

Kylläpä sitä nyt oltiin olevinaan kainoja! Ikäänkuin muka nuo

ohikulkijat eivät koskaan olisi nähneet naisen rintoja! Ja hän purki

vihansa kierosilmä Augustinelle, joka hänen vieressään silitti

yksinkertaisia vaatteita, sukkia ja nenäliinoja: hän survi ja tyrkki

häntä kyynäspäillään. Mutta Augustine, salavihainen murjottaja, jonka

täytyi pitää hyvänään kaikki, sylkäsi kostoksi takaapäin kenenkään

huomaamatta hänen hameelleen.

Gervaise oli juuri ottanut käsille rouva Bochelle kuuluvan myssyn,

jonka hän tahtoi silittää oikein huolellisesti. Hän oli valmistanut

keitettyä tärkkiä, jotta hän saisi sen ihan uuden näköiseksi. Hän

silitti hiljakseen myssyn pohjaa pienellä, kahden pään pyöristetyllä

raudalla, kun muudan akka tuli sisälle, luiseva, naama täynnä punaisia

lämyjä, hameet likomärkänä. Se oli muudan pesuakka, joka kolmen

apulaisen kanssa pesi pyykkiä silittäjättärille Goutte-d'Or'in

pesulaitoksessa.

-- Te tulette liian aikaiseen, rouva Bijard! huusi Gervaise. Minähän

käskin teidän tulla vasta tänä iltana... Te häiritsette minua näin

aikaiseen!

Mutta kun pesuakka valitti, ettei hän muuten ennätä panna vaatteita

likoon samana päivänä, suostui Gervaise antamaan hänelle likaiset

vaatteet heti. He menivät hakemaan niitä vasemmanpuoleisesta huoneesta,

jossa Etienne makasi, ja palasivat syli täynnä vaatteita, jotka he

panivat kasoihin lattialle puodin perälle. Lajitteleminen kesti

runsaasti puoli tuntia. Gervaise heitti eri läjiin miesten paidat,

naisten paidat, nenäliinat, sukat, pyyheliinat. Kun hänen käteensä tuli

jonkun uuden pesettäjän vaatekappale, pisti hän siihen ristin

punaisella langalla tuntomerkiksi. Kuumaan ilmaan nousi äitelä haju,

kun kaikkia näitä likaisia vaatteita pengosteltiin.

-- Yhhyh! sitä katkua! sanoi Clémence puristaen nenäänsä.

-- Entäs sitten! jos ne olisivat puhtaita, niin ei niitä meille

annettaisikaan, selitti Gervaise tyynesti. Se haisee siltä, mitä se

onkin... Mihinkäs me jäimmekään, rouva Bijard? Niitähän oli neljätoista

naisten paitaa? ... viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista...

Hän jatkoi ääneen laskemistaan. Häntä se ei ensinkään inhottanut, hän

kun oli tottunut likaan; hän työnsi paljaat, punottavat kätensä

keskelle läjää, jossa oli liasta keltaisia paitoja, tiskaveden rasvasta

kangistuneita pyyheliinoja, rikkinäisiä ja hien märättämiä sukkia.

Tässä väkevässä hajussa, joka nousi vaatekasoista hänen kumartuessaan

niiden yli, valtasi hänet jonkinlainen välinpitämättömyys. Hän oli

istuutunut jakkaran reunalle ja syvään kumartuneena hän kurotti käsiään

oikealle ja vasemmalle verkkaisin liikkein, ikäänkuin tämä inhimillisen

saastan haju olisi huumannut häntä, epämääräisesti hymyillen, silmät

sirrallaan. Ja näytti siltä kuin hänen veltostumisensa olisi alkuaan

johtunut juuri siitä, vanhojen vaatteiden läkähdyttävästä katkusta,

joka myrkytti ilman hänen ympärillään.

Juuri kun hän oli pudistelemassa lapsenkapaloksia, joita hän ei

tuntenut, niin ne olivat ryvettyneet, tuli Coupeau sisälle.

-- Juukeli, sitä hellettä! soperti hän. Se ihan päätä polttaa!

Levyseppä piteli kiinni pöydästä, ettei kaatuisi. Tämä oli ensi kerta,

kun hän oli ottanut sellaisen humalan. Tähän asti hän oli ollut kotiin

tullessaan hiukan toisella kymmenellä, ei sen enempää. Mutta tällä

kertaa hänellä oli mustelma kulmallisella, muistona jossakin nujakassa

saadusta ystävällisestä kolhaisusta. Hänen kiharainen tukkansa, jossa

näkyi jo muutamia harmaita hiuksia, oli tainnut pyyhkiä pölyjä jostakin

roskaisen kapakan nurkasta, sillä hämähäkin verkko riippui muutamasta

suortuvasta hänen niskassaan. Muuten hän oli entinen velikulta;

kasvonpiirteet olivat tosin hiukan väsähtäneet ja vanhettuneet,

alaleuka käynyt entistään pitemmäksi, mutta iloinen veitikka hän oli

aina oman sanansa mukaan, ja hänen hipiänsä oli vielä kylliksi hieno,

että vaikka kreivitärten olisi sopinut sitä kadehtia.

-- Kuulehan kun minä selitän sinulle, sanoi hän Gervaiselle. Se

Sellerijalka, kyllähän sinä hänet tunnet, se, jolla on puujalka... No

niin, hän lähtee kotipuoleensa, ja tahtoi pitää meille läksiäisiä... Me

pysyimme vielä ihan hyvästi puustavilla, mutta tuo helkkarin aurinko...

Kadulla, ovat ihmiset sairaita. Usko pois! kaikki ihmiset

hoipertelevat...

Ja kun se huvitti isoa Clémencea, että hän oli nähnyt koko kadun

humalassa, niin häntä itseäänkin rupesi naurattamaan niin, että hän oli

siihen paikkaan pakahtua.

-- Ho, ho, ho! ne juupelin juopot! ne, ne vasta ovat hullunkurisia!...

Mutta se ei ole heidän syynsä, aurinkohan se...

Kaikki nauroivat, rouva Putois'kin, joka ei pitänyt juomareista.

Kierosilmä Augustine katkatti kuin kana, suu auki, menehtymäisillään.

Gervaise epäili kumminkin, että Coupeau ei ollut tullut suoraan kotiin,

vaan viipynyt tunnin verran Lorilleux'läisten luona, joilta hän aina

sai huonoja neuvoja. Mutta kun Coupeau vannoi, ettei hän ollut siellä

käynytkään, niin Gervaisekin nauroi vuorostaan, antoi hänelle kaikki

anteeksi eikä moittinut häntä edes siitäkään, että taas oli mennyt

työpäivä hukkaan.

-- Voi mitä hullutuksia hän puhuu, sanoi hän. Kuinka sitä nyt saattaa

tuommoista roskaa puhua!

Sitten hän lisäsi äidillisesti.

-- Mene nyt nukkumaan, menethän? Näethän sinä, että meillä on työtä;

sinä häiritset meitä... Niitähän oli kolmekymmentäkaksi nenäliinaa,

rouva Bijard? ja kaksi lisää tekee kolmekymmentäneljä...

Mutta Coupeauta ei nukuttunut. Hän jäi paikoilleen huojumaan kuin

kellon heiluri, ilvehtien uhalla, ihan kuin häntä härnätäkseen.

Gervaise, joka tahtoi päästä rouva Bijardista, kutsui Clémencea

laskemaan vaatteita ja rupesi itse merkitsemään niitä kirjaan. Silloin

tämä iso tyhjäntoimittaja laski suustaan jonkun ruokottoman voimasanan

jokaisesta vaatekappaleesta; hän reposteli siinä levälleen pesettäjäin

koko kurjuuden, heidän alkooviseikkailunsa, hänellä riitti kompasanoja

kaikista reijistä ja tahroista, jotka kävivät läpi hänen käsiensä,

Augustine oli olevinaan mitään ymmärtämättä, mutta kuunteli kumminkin

korvat hörhössä turmeltuneen pikku tytön uteliaisuudella. Rouva Putois

nyrpisti huulensa yhteen, hänestä oli sopimatonta puhua sellaisista

asioista Coupeaun kuullen; miehillä ei ollut mitään tekemistä

liinavaatteiden kanssa; eikä tämmöisiä selvityksiä toimitetakaan

miesten nähden oikeissa ihmisissä. Gervaise puolestaan, joka toimessaan

hoiti omaa tehtävätään, ei näyttänyt kuulevan. Kirjottaessaan hän

tarkkaavin katsein seurasi jokaista vaatekappaletta tunteakseen ne; ja

vaikka hän näki ne vain ohi mennen vilahdukselta, ei hän koskaan

erehtynyt; jo hajusta tai väristä tiesi hän heti, kenen mikin kappale

oli. Nuo ruokaliinat olivat Goujet'laisten; sen huomasi heti, niillä ei

oltu pyyhitty patojen pohjia. Tuo tyynyn päällinen oli varmasti

Bochelaisten. sen näki pomaadasta, jolla rouva Boche ryvetti kaikki

liinavaatteensa. Ei tarvinnut pistää nokkaansa kovin lähelle noitakaan

herra Madinier'n villapaitoja, tietääkseen että ne kuuluivat hänelle;

sillä miehellä oli niin rasvainen pinta, että vaatteetkin siitä

värjäytyivät. Ja hän tunsi yksityiskohtia myöten kunkin siisteyden,

tiesi mitä naapuriston naisväellä oli alla päin, kun he silkissä

kuhisten kulkivat kadun poikki; hän tiesi montako paria sukkia, montako

nenäliinaa ja paitaa liattiin viikossa, mitenkä ihmiset kuluttivat

rikki määrätyitä vaatekappaleita aina samasta paikasta. Ja kaikista oli

hänellä kaskuja. Neiti Remanjoun paidat esimerkiksi antoivat aihetta

loppumattomiin selityksiin; niistä kului ensin yläpuoli rikki; vanhan

piian olkaluut mahtoivat olla hyvin terävät; eikä ne olleet koskaan

likaisia, vaikka hän niitä olisi pitänyt kaksikin viikkoa, mikä osotti,

että sillä iällä ihminen on tavallaan kuin puupökkelö, josta ei suurin

surminkaan saa herutetuksi pisaraakaan mitään mehua. Joka kerran kun

puodissa pyykkiä lajiteltiin, riisuttiin siten alasti koko

Goutte-d'Or'in kortteli.

-- Tässä, tässä vasta ne herkut tulee! huusi Clémence avatessaan uutta

kääröä.

Se kävi äkiksestään niin pahasti Gervaisen luonnolle, että hän inhoten

peräytyi.

-- Rouva Gaudronin käärö, sanoi hän. Minä en tahdo enää pestä hänen

ryysyjään, minä keksin jonkin tekosyyn... Ei, minä en ole sen rantumpi

kuin joku toinenkaan, olen minä eläessäni kosketellut hyvinkin

saastaisia vaatteita; mutta tätä minä totisesti en jaksa sietää. Se

panisi minut oksentamaan kaikki sisälmykseni... Mitä kummaahan se

naikkonen tekee, kun se saa vaatteensa tuommoiseen siivoon.

Ja hän pyysi Clémencea pitämään kiirettä. Mutta tämä vain jatkoi

huomautuksiaan, työnsi sormensa reikiin ja heilutteli vaatteita kuin

riemujuhlaa viettävän lian voittolippuja. Sillä välin vaatekasat

nousivat yhä korkeammalle Gervaisen ympärillä. Istuen paikoillaan

jakkaran reunalla hän nyt jo vallan hävisi paitojen ja alushameiden

väliin; hänellä oli edessään lakanat, housut, pöytäliinat, kokonaiset

likaröykkiöt; ja siinä, keskellä tätä kasvavaa tunkiota hän istui,

käsivarret ja kaula paljaana, pienet vaaleat hiussuortuvat kiinni

ohimoissa, vieläkin punakampana, entistään veltompana. Hän sai takaisin

tarkan ja huolellisen emännän rauhallisen hymynsä, unohti rouva

Gaudronin vaatteet eikä tuntenut enää niiden hajuakaan penkoessaan

toisella kädellään jokaista vaatekasaa nähdäkseen, ettei vaan ollut

tapahtunut erehdystä. Kierosilmä Augustine, jota huvitti heittää

lapiollisia hiiliä silitysuuniin, oli ahtanut sen niin täyteen, että

sen rautalevyt hehkuivat punaisina. Aurinko paahtoi katuseinää, koko

puoti oli yhtenä lieskana. Silloin Coupeaulle, jota suuri kuumuus

humallutti yhä enemmän, tuli äkillinen hellyyden puuska. Hän lähestyi

Gervaiseä, sylet levällään, hyvin liikutettuna.

-- Sinä olet hyvä vaimo, soperti hän. Annas kun minä suutelen sinua.

Mutta hän sotkeutui hameisiin, joita oli tiellä, ja oli vähällä

kompastua.

-- Oletkos siinä vähemmällä! sanoi Gervaise suuttumatta. Pysy siivolla,

me olemme lopettaneet.

Ei, Coupeau tahtoi suudella häntä, hänen tarvitsi saada suukkonen,

sillä hän rakasti häntä niin. Yhä sopertaen hän kiersi hamekasan, mutta

joutui keskelle paitakasaa, ja kun hän vieläkin yritti eteenpäin, niin

hänen jalkansa sotkeutuivat ja hän lensi nenä edellä suin päin

pyyheliinojen päälle. Gervaise, joka alkoi käydä kärsimättömäksi,

survasi häntä, huutaen, että hän sotki kaikki vaatteet. Mutta Clémence,

vieläpä rouva Putois'kin pitivät Coupeaun puolta. Olihan hän kumminkin

kiltti mies. Hän tahtoi suudella häntä. Miksikäs Gervaise ei antaisi

hänen suudella itseään.

-- Te olette onnellinen, rouva Coupeau! sanoi rouva Bijard, jota hänen

juoppo miehensä, lukkoseppä, pieksi joka ilta kotiin tullessaan. Jos

minun ukkoni olisi tuommoinen, kun hän on ottanut liian ryypyn, niin

sehän olisi nautintoa!

Gervaise tyyntyi ja katui jo kiivauttaan. Hän auttoi Coupeauta

jaloilleen. Sitten hän hymyillen ojensi poskensa hänelle. Mutta

ihmisistä välittämättä levyseppä puristi häntä rinnoista.

-- Paha sanoa, murisi hän, mutta jopa niissä on ilkeä löyhkä noissa

sinun vaatteissasi! Mutta minä rakastan sinua yhtä kaikki, näet sen.

-- Päästä minut, sinä kutkutat minua, kirkui Gervaise nauraen kovemmin.

Senkin tomppeli! Tokko olet ihmisiksi!

Coupeau piti häntä käsissään eikä päästänyt irti. Gervaise antautui

vaatekasoista nousevan löyhkän huumaamana, eikä häntä tympäissyt

Coupeaun viinille haiseva henkikään. Ja se suudelma, jonka he

moiskauttivat toistensa suulle siinä likaisten pyykkiläjien keskellä,

oli kuin ensimäinen lankeemus heidän elämänsä verkalleen tapahtuvassa

rappeutumisessa.

Sillä välin rouva Bijard sitoi vaatteet nyytteihin. Hän puhui

kaksivuotiaasta tytöstään, pikku Eulaliesta, jolla oli jo järkeä kuin

aika ihmisellä. Hänet voi jättää yksin; ei hän koskaan itkenyt eikä

leikkinyt tulitikuilla. Vihdoin hän kantoi pois nyytit, yhden

kerrassaan: hänen roteva vartalonsa köyristyi painon alla ja veri

pakkautui hänen kasvoihinsa.

-- Ei tätä enää jaksa sietää, ihanhan täällä paistuu, sanoi Gervaise

pyyhkien kasvojaan, ennenkuin uudestaan ryhtyi käsiksi rouva Bochen

myssyyn.

Ja kaikki sanoivat, että Augustine sietäisi korvilleen, kun huomattiin,

että silitysuuni oli tulipunainen. Vieläpä raudatkin punottivat. Piruko

sitä tyttöä riivasi! Ei voinut kääntyä selin, ilman että hän teki

jotakin koiruutta. Nyt täytyi odottaa neljännestunti, ennenkuin rautoja

voitiin käyttää. Gervaise ripotteli kaksi lapiollista tuhkaa palaville

hiilille. Sen lisäksi hän keksi sen keinon, että ripusti pari lakanaa

katonrajassa oleville vaskilangoille ikkunaverhojen tavoin torjumaan

auringon säteitä. Siten tuli puodissa vallan hyvästi toimeen. Oli

siellä vielä sittenkin hyvänlainen lämmin, mutta olisi luullut olevansa

jossakin alkoovissa, jossa päivä kajastaa valkoisena, ihan kuin

kotonaan, erillään koko maailmasta, vaikka kuuli ihmisten kiireiset

askeleet katukäytävältä lakanoiden takaa; ja nyt sai vapaasti asettaa

olonsa niin mukavasti kuin tahtoi. Clémence riisui nuttunsa. Kun

Coupeau yhä vieläkin kieltäytyi menemästä levolle, niin hänen annettiin

jäädä, mutta hänen täytyi luvata pysyä siivolla nurkassa, sillä nyt ei

joudettu nukkumaan työn ääreen.

-- Minnekähän se tuo syöpäläinen on hävittänyt sen pienen pyöreäpäisen

raudan? ärähti Gervaise, tarkottaen Augustinea.

Pieni rauta oli aina kateissa, ja milloin se löydettiin mistäkin

kummallisesta paikasta, jonne oppilaan sanottiin kätkeneen sen

häjyyksissään. Gervaise lopetti vihdoin rouva Bochen myssyn. Hän oli

oikonut sen pitsit vetämällä ne suoriksi käsissään, ja sitten kepeästi

raudalla silittäen, kääntänyt ne pystyyn. Se oli myssy, jonka

koristeina oli vuorotellen kapeita pitsi- ja reikäompelusnauhoja.

Niinpä Gervaise olikin hyvin toimessaan, ääneti, huolellisesti

silittäessään sen rimpsuja ja niiden välipaikkoja pienellä

munanmuotoisella raudalla, joka ohuella karalla oli kiinnitetty

puuvarteen.

Silloin hiljaisuus vallitsi huoneessa. Ei kuulunut kotvalle aikaa muuta

kuin rautojen iskut pöytää vasten, silitysaluksen tukahuttamina. Kahden

puolen leveää nelisnurkkaista pöytää seisoivat emäntä, hänen molemmat

apulaisensa ja oppilaansa, kukin työnsä yli kumartuneena hartiavoimalla

yhtä mittaa lykkien rautaansa edestakaisin. Jokaisella oli oikealla

puolellaan aluksena liian kuumien rautojen polttama litteä tiili.

Keskellä pöytää oli syvä lautanen täynnä vettä ja sen reunalla märkä

riepu ja pieni harja. Pullossa, jossa ennen oli ollut viinassa

säilytettyjä kirsikoita, näivettyi kimppu suuria liljoja, joka siinä

loisti kuin palanen kuninkaallista puutarhaa leveine lumivalkoisine

kukkaterttuineen. Rouva Putois oli käynyt vaatekorin kimppuun, johon

Gervaise oli pannut ruokaliinoja, housuja, röijyjä ja kalvosimia.

Augustine silitteli vitkalleen sukkiaan ja pyyheliinojaan, nokka

pystyssä katsellen isoa kärpästä, joka suristen lenteli katon rajassa.

Pitkällä Clémencella oli aamusta lukien kolmaskymmenesviides miehen

paita menossa.

-- Aina vain viiniä, ei koskaan paloviinaa! sanoi yht'äkkiä levyseppä,

joka katsoi tarpeelliseksi tämmöisen selityksen antamisen. Paloviina

tekee minulle pahaa, sitä en huoli!

Clémence otti silitysuunilta vaatteella päällystetyllä nahkalapulla

raudan ja vei sen liki poskeaan koettaakseen, oliko se tarpeeksi kuuma.

Hän hankasi sitä tiileen, pyyhki sen liinatilkulla, joka riippui hänen

vyötäisiltään, ja kävi käsiksi kolmanteenkymmenenteen viidenteen

paitaansa selittäen ensin sen selkämyksen ja molemmat hihat.

-- Mitä joutavia, herra Coupeau, sanoi hän hetkisen perästä, pikkuinen

ryyppy ei ole pahemmaksi. Minulle se antaa vauhtia... Sitä paitsi, mitä

pikemmin kepertyy, sen hauskempaahan se vain on. Ehei, minä en turhia

luulottele itselleni, minä tiedän, että minun luuni eivät jouda

vanhenemaan.

-- Te olette sietämätön, kun aina vain haudotte hautajaisia

mielessänne! keskeytti rouva Putois, joka ei pitänyt surullisista

puheaineista.

Coupeau nousi ylös suuttuneena, luullen että hänen sittenkin epäiltiin

juoneen viinaa. Hän vannoi omansa ja vaimonsa ja lapsensa pään kautta,

ettei hänellä ollut tippaakaan paloviinaa ruumiissaan. Ja hän tuli ihan

Clémencen eteen ja puhalsi vasten hänen naamaansa, jotta tämä saisi

haistaa hänen henkeänsä. Kun hän siinä painoi nenänsä liki

silittäjättären paljaita olkapäitä, niin häntä alkoi naurattaa. Hän

tahtoi nähdä enemmän. Clémence oli saanut valmiiksi paidan selkämyksen

ja oli par'aikaa silittämässä hihansuita ja kaulusta. Mutta kun Coupeau

yhä painautui häntä vastaan, niin hän teki poimun väärään paikkaan; ja

hänen täytyi ottaa harja syvän lautasen reunalta liottaakseen

kovoketta.

-- Rouva hoi! sanoi hän, estäkää häntä toki noin lähentelemästä minua!

-- Jätä hänet rauhaan äläkä ole tuhma, virkkoi Gervaise tyynesti.

Meillä on kiire, kuuletkos?

No, mikä sitten, jos heillä oli kiire? Eihän se hänen syynsä ollut. Hän

ei tehnyt mitään pahaa. Eikö muka enää ollut sallittua katsella sitä

kaunista, mitä luoja kerran on luonut? Oli se yhtä kaikki peijakkaan

pulska tuo Clémence pakana! Hän voisi rahan edestä näyttää itseään ja

antaa koetella, kukaan ei katuisi rahaansa. Silittäjätär siitä lauhtui,

alkoi nauraa näille humalaisen raaoille kohteliaisuuksille, ja vastasi

hänelle samalla mitalla. Coupeau kiusotteli häntä miesten paidoilla.

Hänellä oli siis aina tekemistä miesten paidoissa. Kuinkas muuten?

niissähän hän elikin. Voi, turkanen! hän tunsi ne perin pohjin, tiesi

miten ne olivat tehdyt. Niitä oli kulkenut sadoittain hänen kättensä

läpi. Kaikilla lähiseudun miehillä, sekä vaaleilla että tummilla, oli

päällään hänen työnsä tuloksia. Clémence jatkoi kumminkin työtään

nauraen niin että hartiat tutisivat, hän teki viisi sileätä poimua

paidan selkämykseen, etupuolen helmaan samaten.

Clémencen siitä lasketellessa sukkeluuksia kierosilmä Augustine

purskahti yht'äkkiä nauramaan. Häntä toruttiin. Kaikki räkänokat

ne tässä nauroivatkin sanoille, joita heidän ei ollut lupa

ymmärtää! Clémence ojensi hänelle rautansa; oppilas lopetti raudat

pyyheliinoihinsa ja sukkiinsa, kun ne eivät enää olleet tarpeeksi

kuumat kovotettavia vaatteita varten. Mutta hän otti tällä kertaa

raudan niin taitamattomasti käteensä, että poltti pitkän viirun

ranteeseensa. Hän alkoi itkeä nyyhkyttää ja syytti Clémencea, että tämä

oli tahallaan polttanut häntä. Silittäjätär, joka oli käynyt ottamassa

hyvin kuuman raudan paidan rintaa varten, lohdutti häntä uhkaamalla

silittää häneltä molemmat korvat, jos hän ei herennyt ulisemasta. Sillä

välin hän oli pannut villavaatepalasen rintamuksen alle ja työnteli

verkalleen rautaa, että tärkkelys ennätti koveta ja kuivaa. Paidan

etumus kävi jäykäksi ja kiiltäväksi kuin kiiltopahvi.

-- Kas sitä matoa! sanoi Coupeau, joka tepasteli hänen takanaan

juopuneen itsepäisyydellä.

Hän kurottautui katsomaan nauraa kitkattaen kuin huonosti rasvattu

kela. Clémence painoi rautaa voimansa takaa pöytää vastaan, kyynäspäät

levällään ja koholla, pää kumarassa! ja hänen paljas ihonsa aaltoili

joka paikasta, hänen hartiansa kohoilivat, sitä mukaa kuin lihakset

verkalleen jännittyivät ja höltyivät ohuen nahan alla; hänen hiestä

kostea rintansa paisuili avokaulaisen paidan punertavassa hämärässä.

Silloin Coupeau ojensi kätensä, hän tahtoi koetella.

-- Rouva, rouva! huusi Clémence, käskekää hänen pysyä alallaan toki

vihdoinkin!... Minä lähden tieheni, jos tätä jatkuu. Minä en tahdo olla

kenenkään häväistävänä.

Gervaise oli juuri asettanut rouva Bochen myssyn vaatteella verhotun

sienen päälle ja poimutteli sen pitsejä hyvin huolellisesti pienillä

raudoilla. Hän nosti silmänsä parhaiksi nähdäkseen miten levyseppä

vielä kädet ojona kopeloi Clémencen paidan sisusta.

-- Totisesti, Coupeau, sinä et ole tolkussasi, sanoi hän ikävystyneen

näköisenä, ikäänkuin hän olisi torunut jotakin lasta, joka ensin nuolee

voin leivältään. Tule pois makaamaan!

-- Niin, menkää makaamaan, herra Coupeau, se on parasta, selitti rouva

Putois.

-- Kyllä kai! sopersi hän herkeämättä ilvehtimästä, olettepa te koko

hölmöjä!... Vai ei muka enää saisi leikkiä laskea? Naiset minä kyllä

tunnen, en ole heiltä vielä koskaan mitään rikkonut. Saa kai nyt naista

hiukan nipistää, kunhan ei mene sen pitemmälle; sillähän vain

kunnioittaa hänen sukupuoltaan... Ja sitäpaitsi, kun kerran kuka

levittelee tavaransa näytteille, niin kaippa hän sen tekee siinä

mielessä, että siitä saa ottaa, mitä kukin haluaa? Mitäs varten se tuo

pitkä tyttö näyttää kaikki, mitä hänellä on. Ei, se ei ole siivoa

peliä...

Ja kääntyen Clémencen puoleen hän sanoi:

-- Kuuleppas, muruseni, äläpä ensinkään nyrpistä nokkaasi... Vai jos

sinä sentähden muka, että täällä on ihmisiä, niin...

Mutta hän ei saanut jatketuksi. Gervaise otti häntä toisella kädellään

niskasta kiinni, ei kuitenkaan kovin rajusti, ja painoi toisen käden

hänen suulleen. Coupeau rimpuili vastaan, tosin vain leikillään, hänen

työntäessään häntä puodin perälle kamaria kohti. Suunsa hän saikin

avatuksi ja sanoi, että kyllä hän meni nukkumaan, mutta että sen pitkän

tytön piti tulla lämmittämään hänen varpaitaan. Sitten kuultiin

Gervaisen riisuvan häneltä kengät. Hän riisui häneltä vaatteetkin

hienostaan toruskellen häntä äidillisesti. Kun hän veti housuja hänen

jalastaan, niin Coupeau purskahti nauruun ja heittäytyi hervottomasti

seljälleen keskelle sänkyä; hän potkia sätkytti sanoen, että Gervaise

häntä kutkutti. Viimein tämä hänet peitti huolellisesti kuin lapsen.

Eikös hänen nyt ollut hyvä olla? Mutta Coupeau ei vastannut, vaan huusi

Clémencelle:

-- Heipä hei! muruseni, täällä minä olen ja odotan sinua.

Juuri kun Gervaise tuli takaisin puotiin, sai kierosilmä Augustine

korvapuustin Clémencelta. Syynä oli nokinen rauta, jonka rouva Putois

oli ottanut silitysuunilta; mitään aavistamatta hän oli sillä noennut

kokonaisen yönutun; ja kun Clémence, puolustautuakseen siitä, ettei

ollut puhdistanut rautaansa, syytti Augustineä ja vannoi pyhästi, että

se ei ollut hänen rautansa, vaikka sen pohjassa oli kerros palanutta

tärkkiä, niin oppilas oli sylkäissyt hänen hameelleen ihan

peittelemättä edestä päin, vimmastuneena moisesta vääryydestä. Siitä

navakka korvapuusti. Kierosilmä pidätti kyyneleensä, raaputti noen pois

raudasta, siveli sitä sitten kynttilän pätkällä ja pyyhki puhtaaksi;

mutta joka kerran kun hänen oli mentävä Clémencen taatse, hän varasi

sylkeä suuhunsa ja sylkäsi, nauraen salavihkaa, kun se valui pitkin

hametta.

Gervaise ryhtyi taas poimuttamaan myssyn pitsejä. Ja äkillisessä

hiljaisuudessa, joka syntyi, erotti peräkamarista Coupeaun käheän

äänen. Hän oli yhä vielä hyvällä tuulella, nauroi itsekseen,

lasketellen katkonaisia lauseita.

-- Semmoinen hupakko se minun eukkoni!... Paneppas näet minut

makaamaan!... Tämä on, hitto vie, liian hupsua, keskellä päivää, kun ei

edes nukuta!

Mutta vähän ajan perästä hän jo kuorsasi. Silloin Gervaiselta pääsi

helpotuksen huokaus, hän oli hyvillään, kun tiesi hänen vihdoinkin

olevan levossa, hautomassa humalaansa parin hyvän patjan päällä. Ja

keskellä hiljaisuutta hän puhui verkalleen kääntämättä silmiään

pienestä poimutusraudasta, jota hän käänteli vikkelästi.

-- Minkäs sille mahtaa? hän ei ole järjessään, eihän häneen voi

suuttua. Jos minä häntä puukkiloisin, niin siitä ei olisi mitään

hyötyä. Minusta on parempi myöntyä hänen puheisiinsa ja panna hänet

makaamaan; silloin hänestä ainakin heti pääsee rauhaan... Sitä paitsi

hän ei ole häjy, hän kyllä rakastaa minua. Näittehän te äsken, hän

olisi antanut hakata itsensä palasiksi saadakseen suudella minua. Onhan

se vielä sangen hyvä niinkin; sillä paljonhan niitä on semmoisiakin,

jotka juotuaan menevät tyttöpaikkoihin... Hän tulee suoraa tietä

kotiin. Hän tosin laskee leikkiä apulaisteni kanssa, mutta se ei mene

sen pitemmälle. Ymmärrättehän te Clémence, ettei häneen kannata

loukkaantua. Tietäähän sen, humalaisen miehen; sellainen voisi vaikka

tappaa isänsä ja äitinsä, eikä sitä edes muistaisi... Minä annan

hänelle mielelläni anteeksi. Hän on, jumala paratkoon, yhdellainen kuin

muutkin!

Hän sanoi tämän säyseästi, ilman kiihkoa, tottuneena jo Coupeaun

juopotteluun; hän haki vielä syitä leväperäisyydelleen häntä kohtaan,

mutta ei enää nähnyt siinä olevan mitään pahaa, että Coupeau nipisteli

tyttöjä vyötäisistä hänen nähtensä. Kun hän vaikeni, ei kukaan enää

keskeyttänyt äänettömyyttä. Rouva Putois veti esiin korin työpöytää

reunustavan kretonkiverhon alta joka kerran kun hän otti käsille uuden

vaatekappaleen, ja saatuaan sen silitetyksi hän kurotti lyhyitä

käsivarsiaan ja asetti sen hyllylle. Clémence teki raudallaan viimeisiä

poimuja kolmanteenkymmenenteen viidenteen miehenpaitaansa. Työtä oli

niskaan pistäen! Oli laskettu, että kiirettäkin pitäen täytyi valvoa

yhteentoista asti. Kun ei mikään enää häirinnyt silittäjättäriä,

tekivät he työtä voimainsa takaa. Paljaat käsivarret heiluivat edes

takaisin, hohtaen punaisina valkeita vaatteita vasten. Uuni oli

uudestaan täytetty hiilillä, ja kun aurinko lakanoiden raosta paistoi

suoraan siihen, niin valosäteen kohdalla ihan voi nähdä, miten siitä

kova kuumuus nousi, kuin näkymätön liekki, joka pani ilman väräjämään.

Helle kävi niin tukahduttavaksi katon rajassa kuivavien alushameiden ja

pöytäliinojen alla, että kierosilmä Augustineltä sylki loppui suusta ja

kielen kärki työntyi ulos huulten välistä. Huoneessa vallitsi liiaksi

kuumennetun raudan käry, hapanneen tärkin haju, lämmin löyhkä kuin

saunassa; ja siihen sekottui vielä äitelämpi katku noiden neljän

työnaisen rasvatuista hiuksista ja märästä niskasta, heidän

hartiavoimalla ponnistellessaan, samalla kun liljakimppu vihertäväksi

käyneessä vedessä lakastui purkissaan levittäen hyvin puhdasta, mutta

väkevää tuoksua. Ja keskellä rautojen kolinaa ja hiilihangon räminää,

kun sillä tulta kohennettiin, kuului, miten Coupeau veteli hirsiä,

säännöllisesti kuin ison seinäkellon heiluri, lyöden tahtia naisten

ankaralle työlle.

Juomaretkien jälkeisenä päivänä levysepällä oli aina kohmelo, hirveä

päänporotus; koko päivän hän murjotti, tukka pörröisenä, hänen henkensä

haisi pahalle ja suussa oli ilkeä maku. Hän nousi ylös myöhään, vasta

tuossa kahdeksan korvilla; ja hän syljeksi ja vetelehti puodissa eikä

työhön lähdöstä tullut mitään. Se päivä oli vielä mennyttä kalua.

Aamulla hän valitti velttouttaan, haukkui itseään pöllöksi, kun sillä

lailla ryypiskeli ja siten vain turmeli hyvän tuulensa. Aina niitä

pitikin tavata sellaisia junkkareita, jotka eivät hevillä hellitä

toisen käsipuolesta; heidän kanssaan tuli maistelleeksi vasten

tahtoaankin, eikä heidän viekotuksistaan päässyt rauhaan, ennenkuin oli

täydessä pihkassa. Ei! piru vie! se ei saanut enää hänelle tapahtua;

hän ei aikonut parhaassa ijässään jättää saappaitaan kapakan isännän

luo. Mutta aamiaisen jälkeen hän siisti itseään, rykäsi muutamia

kertoja vakuuttaakseen itselleen, että hänen kurkkunsa vielä oli

hyvässä kunnossa. Hän rupesi ajamaan valheeksi koko eilistä humalaansa,

eihän hän ollut ollut kuin ehkä hiukan hiprakassa. Ei sitä toinen

kestäisikään, mitä hän! Hän ei hevillä sortunut pöydän alle, ja

silmäänsä väräyttämättä hän saattoi juoda, mitä vain tahtoi. Koko

iltapäivän hän sitten maleksi pitkin kaupunkia. Kun hän tuli kovin

kiusalliseksi silittäjättärille, niin hänen vaimonsa antoi hänelle

kaksikymmentä souta, jotta hän korjaisi luunsa pois tieltä.

Silloin hän hupeni, meni ostamaan tupakkaa pienestä myymälästä

Poissonniers-kadulta, missä hän tavallisesti joi lasin luumulikööriä,

milloin tapasi jonkun ystävän. Loput kahdenkymmenen soun rahastaan hän

pani likoon François'n luona, Goutte-d'Or'in kadun kulmassa, jossa sai

mainion hyvää, ihan nuorta, kurkkua kutkuttavaa viiniä. Se oli oikea

vanhan kansan kapakka, musta, matalakattoinen puoti ja sen vieressä

savustunut sali, jossa ruokaa tarjoiltiin. Ja sinne hän jäi iltaan asti

pelaamaan onnenpyörää viinilasin päältä. François antoi hänelle velaksi

ja oli nimen omaan luvannut olla koskaan viemättä laskua hänen

vaimolleen. Totta kai kurkku piti huuhtoa puhtaaksi eilisen päivän

moskasta. Lasi viiniä vaatii toisen perästä. Muuten hän oli iloinen

veitikka, joka ei sormellaankaan kajonnut naisväkeen; tosin hän

mielellään ilvehti ja otti toisinaan pienen hutikan, mutta siivosti, ja

halveksi sydämensä pohjasta miehiä, jotka olivat niin viinaan meneviä,

etteivät selvää päivää nähneet. Hän palasi kotiin iloisena ja pirteänä

kuin leivonen.

-- Onko sinun henttusi käynyt täällä? kysyi hän välistä Gervaiseltä

kiusoillaan. Eipä häntä näe enää, pitänee minun lähteä häntä hakemaan.

Henttu oli Goujet. Peljäten häiritsevänsä ja antavansa ihmisille puheen

syytä hän todellakin vältti käydä liian usein. Kumminkin hän teki

itselleen asiaa, toi pyykkivaatteita ja kulki ohitse parikymmentä

kertaa. Puodin perällä oli sopukka, jossa hän mielellään viipyi

tuntikausia istuen hievahtamatta polttamassa piippunysäänsä. Illalla,

päivällisen jälkeen hän kerran kymmenessä päivässä uskalsi asettua

sinne; eikä hän ollut juuri puhelias, tuppisuuna hän katsoi Gervaiseä

ja otti piipun suustaan vain nauraakseen kaikille hänen puheilleen. Kun

lauvantaisin työhuoneessa valvottiin tavallista myöhempään, unohtui hän

sinne ja hänellä näytti olevan hauskempi kuin jos hän olisi mennyt

näytelmää katsomaan. Joskus kesti silitystä kello kolmeen aamulla.

Lamppu riippui katosta rautalankakoukusta; sen suojustin loi ison

pyörylän kirkasta valoa, jossa liinavaatteet hohtivat pehmoisen

valkoisina kuin lumi. Oppityttö pani luukut ikkunain eteen, mutta kun

heinäkuun yöt olivat polttavan kuumia, niin jätettiin ovi auki kadulle.

Ja sitä mukaa kuin yö kului, heittivät silittäjättäret vaatteitaan

vähemmäksi, jotta olisi mukavampi olla. Heillä oli hieno hipiä, johon

lampun valo loi kultaista hohdetta, varsinkin Gervaisellä, joka oli

lihonut. Hänen valkoiset olkapäänsä kiilsivät kuin silkki, ja kaulassa

hänellä oli kuin pikku lapsella poimu, jonka Goujet olisi osannut

piirtää ulkomuistista, niin tarkkaan hän sen tunsi. Häntä raukasi

uunista leviävä kuumuus ja silitysvaatteista nouseva höyry; ja hän

vaipui vähitellen kepeään horrostilaan, ajatus juoksi hitaammin hänen

seuratessaan silmillään noita naisia, jotka pitivät kiirettä,

heilutellen paljaita käsivarsiaan ja valvoivat yötä saadakseen ihmiset

huomiseksi pyhäasuun. Puodin ympärillä naapuritalot nukkuivat

vähitellen, vaipuen hitaasti unen syvään hiljaisuuteen. Kello löi

kaksitoista, sitten yksi, sitten kaksi. Ajopelit ja ohikulkijat olivat

hävinneet. Autiolle ja pimeälle kadulle tuli nyt ainoastaan avonaisesta

ovesta valon säde, sen näköinen kuin kadulle olisi levitetty keltainen

vaatekaistale. Toisinaan kuului askeleita loitolta, joku mies lähestyi;

ja kun hän kulki valoviirun poikki, kurkisti hän sisälle, kuullessaan

silitysrautojen äänen; ja siitä jäi hänen mieleensä pikakuva naisista,

jotka kelteisillään tekivät työtä punertavan udun sisällä.

Nähdessään Etiennestä olevan haittaa Gervaiselle ja pelastaakseen pojan

Coupeaun potkuilta oli Goujet ottanut hänet paljetta painamaan

naulatehtaaseensa. Jos kohta naulasepän ammatissa ei ollutkaan mitään

houkuttelevaa itsessään, kun näet likaisessa pajassa sai ikäväkseen

asti aina takoa samallaisia rautapalasia, niin se kumminkin oli hyvin

tuottava toimi, jossa voi ansaita kymmenen, kaksitoista francia

päivässä. Poika, joka silloin oli kahdentoista vanha, voisi pian ruveta

sepäksi, jos se työ häntä miellytti. Ja Etiennestä oli siten tullut

lisäside silittäjättären ja sepän välille. Tämä saattoi lasta kotiin ja

kertoi hänen hyvästä käytöksestään. Kaikki ihmiset sanoivat nauraen

Gervaiselle, että Goujet oli pikeentynyt häneen. Hän tiesi sen kyllä ja

punastui kainosti kuin nuori tyttö, niin että hänen poskensa sävähtivät

helottamaan kuin omenat. Voi sitä kultuista poika parkaa, häntä ei

tarvinnut ujostella! Ei hän ollut koskaan hänelle puhunut siitä, ei

koskaan millään sopimattomalla liikkeellä tai epähienolla sanalla häntä

loukannut. Ei niitä paljoa tavannut niin siveitä nuorukaisia. Ja

tahtomatta sitä tunnustaa Gervaise tunsi suurta nautintoa siitä että

häntä niin rakastettiin kuin mitäkin pyhää neitsyttä. Kun hänelle

sattui joku ikävä vastoinkäyminen, niin hän ajatteli seppää; se hänet

lohdutti. Jos he jäivät kahden kesken, niin he eivät ollenkaan

ujostelleet, he katsoivat hymyillen toisiaan suoraan kasvoihin,

kertomatta toisilleen, mitä he tunsivat. Se oli järkevää hellyyttä,

johon ei sekottunut rumia ajatuksia; sillä parempihan on säilyttää

rauhansa, kun kerran voi järjestää asiansa niin, että on onnellinen

pysymällä samalla rauhallisena.

Mutta Nana pani kesän lopulla nurin narin koko talon. Hän oli kuuden

vuoden vanha ja hänessä näkyi jo kaiken maailman pahoja taipumuksia.

Jotta hän ei aina olisi tiellä jaloissa, vei hänen äitinsä hänet joka

aamu pienten lasten tarhaan Polonceau-kadulle neiti Jossen luo. Siellä

hän sitoi takapuolelta kiinni toveriensa mekot, täytti tuhkalla

opettajattaren nuuskarasian, tekipä vielä sopimattomampiakin kepposia,

joita ei käynyt kertominen. Kahdesti neiti Josse ajoi hänet pois, mutta

otti hänet sitten takaisin, jotta ei menettäisi kuutta francia joka

kuussa. Koululta päästyään Nana kosti sen, että oli ollut huoneeseen

suljettuna, pitämällä helvetinmoista menoa porttikäytävässä ja pihalla,

jonne silittäjättäret käskivät hänen mennä leikkimään, kun heidän

korvansa eivät enää sietäneet hänen meteliään. Siellä hän tapasi

Paulinen, Bochelaisten tyttären, ja Gervaisen entisen emännän pojan,

Victorin, kymmenvuotiaan, ison rasavillin, joka parhaiten viihtyi

telmämässä pikku tyttöjen seurassa. Rouva Fauconnier, joka ei ollut

joutunut vihoihin Coupeaulaisten kanssa, lähetti itsekin poikansa

sinne. Muuten koko talo kihisi kakaroista, lapsia kapusi laumoittain

kaikissa neljässä portaissa päivät päästään, ja niitä pelmahti piha

täyteen, niinkuin parvi ahnaita, kirkuvia varpusia. Rouva Gaudron yksin

päästi niitä lentoon jo yhdeksän, valko- ja tummaverisiä, takkutukkasia

räkänokkia, joiden housut ulottuivat silmiin asti ja joilta sukat

olivat valuneet kenkien päälle ja mekko repeytynyt, niin että valkoinen

iho näkyi reijistä. Eräällä toisella vaimolla, leivänkantajalla niitä

oli seitsemän. Niitä lähti kokonaiset laumat kaikista huoneista. Ja

tässä surisevassa joukossa punaposkisia ihmisalkuja, joiden

puhdistamisesta sade yksin piti huolta, nähtiin pitkiä, hintelöitä,

lihavia pullukoita, isomahaisia kuin aikaihmiset, ja pienen pieniä,

vasta kätkyestä päässeitä, jotka eivät vielä oikein pysyneet

jaloillaan, vaan lähtivät menemään nelin kontan, kun tahtoivat juosta.

Nana hallitsi tätä palleroisten katrasta; hän piti komennossaan

tyttöjä, jotka olivat puolta suurempia kuin hän, ja suvaitsi luovuttaa

ainoastaan hiukan vallastaan Paulinelle ja Victorille, lähimmille

uskotuilleen, jotka aina kannattivat hänen oikkujaan. Tämä kelvoton

tyttöletukka tahtoi aina leikkiä äitisillä, riisui vaatteet kaikkein

pienimmiltä saadakseen taas pukea heitä, tarkasteli ja kopeloi toisia

joka paikasta, menetteli oikullisen itsevaltiaasti kuin pahantapainen

aikaihminen. Hänen johtamansa leikit olivat sitä laatua, että

olisi sietänyt antaa heille ympäri korvia. Koko roikka kahlasi

värjäyslaitoksesta juoksevassa vedessä, missä jalat värjäytyivät

sinisiksi tai punaisiksi polvia myöten; sitten lennähti se sepän

pajalle, josta se siepattuaan nauloja ja viilajauhoja, lähti taas

liikkeelle, heittäytyi keskelle puusepän höylänlastuja, suunnattoman

suuria höylänlastukasoja, joiden päällä oli mainion hauska piehtaroida

ja heittää häränpyllyä, niin että takapuolet vilahtelivat. Piha kuului

heille, se kaikui pienten kenkien kopinasta heidän mielin määrin

mellastaessaan, korvia vihlovasta kirkunasta, joka kävi kovemmaksi joka

kerran kun parvi pyrähti lentoon. Muutamina päivinä piha ei

riittänytkään. Silloin koko lauma syöksähti kellareihin, nousi takaisin

pihalle, kiipesi ylös joitakin portaita, juoksi pitkin käytäviä,

laskeusi taas alas, nousi ylös toisia portaita ja sitä tekoaan

tuntikausia, kyllästymättä, huutaen yhtä mittaa; koko jättiläistalo

tutisi heidän laukatessaan, ikäänkuin villipetoja olisi päästetty irti

joka nurkasta.

-- Kyllä ne on kelvottomia nuo penskat! huusi rouva Boche. Totta

totisesti ihmisillä pitää olla paljon liikaa aikaa, kun joutavat

tekemään noin paljon lapsia... Ja sitten vielä valitetaan leivän

puutetta!

Boche sanoi, että lapset kasvoivat kurjuudessa kuin sienet sateisella

säällä. Hänen akkansa torui kaiken päivää ja uhkasi heitä luudallaan.

Lopulta hän lukitsi kellarien oven, sillä hän sai kuulla Paulinelta,

jolle hän antoi pari korvapuustia, että Nanan päähän oli pistänyt

ruveta leikkimään tohtoria siellä pimeässä; se kelvoton antoi rohtoja

toisille kepillä.

Eräänä iltapäivänä syntyi kauhea jupakka. Pitihän sen kerran tapahtua

kumminkin. Nana oli keksinyt hyvin hauskan leikin. Hän oli varastanut

portinvartijan huoneen edestä rouva Bochen puukengän. Hän sitoi siihen

langan pätkän ja alkoi vetää sitä perässään kuin vaunuja. Victor

puolestaan pani puukengän perunankuoria täyteen. Sitten muodostettiin

saattokulkue. Nana astui edeltä vetäen puukenkää. Pauline ja Victor

kävelivät hänen rinnallaan kummallakin puolella. Sitten koko joukkio

seurasi järjestyksessä, isot ensin ja pienemmät perästä survien

toisiaan; viimeisenä tallusteli pikkuinen saappaan korkuinen

paitaressu, repaleinen myssy korvilla. Ja saattojoukko lauloi jotakin

surullista, ai ai! ja voi voi! Nana oli sanonut, että leikittäisiin

hautajaisia; perunankuoret olivat ruumiina. Kun oli päästy pihan

ympäri, alettiin uudestaan. Se oli heistä hirmuisen hauskaa.

-- Mitähän niillä on tekeillä? murisi rouva Boche, joka aina epäili ja

väijyi heitä. Hän pistäysi ulos huoneestaan katsomaan. Ja saatuaan sen

selville huusi hän raivoissaan:

-- Mutta sehän on minun puukenkäni! Kyllä minä niille lurjuksille!

Hän jakeli korvatillikoita, läimäytti Nanata molemmille poskille,

potkasi Paulinea; mokomakin tolvana, joka antoi ottaa äitinsä

puukengän! Gervaise oli juuri täyttämässä ämpäriä vesijohdosta. Kun hän

huomasi Nanan, nenä verissä ja itkusta menehtymäisillään, niin hän oli

vähällä lentää portinvartijan muijan tukkaan käsiksi. Eihän nyt lasta

saanut lyödä kuin vierasta sikaa. Jopa piti olla sydämetön, maailman

lopun ihminen. Tietysti rouva Boche vastasi. Kellä kerran oli mokoma

tytön hetale, niin piti hänet edes lukon takana. Viimein Boche itsekin

ilmestyi huoneensa kynnykselle ja käski vaimoaan tulemaan sisälle ja

olemaan ryhtymättä niin pitkiin selityksiin roskaväen kanssa. Siitä

hetkestä lähtien heidän välinsä olivat kokonaan rikkoutuneet.

Totta puhuen eivät Bochelaisten ja Coupeaulaisten välit olleet enää

kokonaiseen kuukauteen olleet lainkaan hyvät. Gervaise, joka oli hyvin

antelias luonnostaan, toi heille tuon tuostakin viinipulloja,

lihalientä, appelsiineja ja leivoksia. Eräänä iltana hän oli tuonut

porttikamariin vadin pohjalle tähteeksi jäänyttä salaattia

punajuurikkaan kanssa, sillä hän tiesi, että rouva Boche oli hyvin

perso salaatille. Mutta seuraavana päivänä hän aivan kalpeni

kuullessaan neiti Remanjoun kertovan, miten rouva Boche oli ihmisten

nähden heittänyt ulos salaatin ja muka inhoten selittänyt, että hänen,

Jumalan kiitos! ei vielä tarvinnut elättää itseään ruuan tähteillä,

joita toiset ovat sorkkineet. Ja siitä hetkestä lopetti Gervaise

kerrassaan kaikkien lahjojen antamisen: ei enää viinipulloja, ei

lihalientä, ei appelsiineja, ei leivosten palasia, ei yhtään mitään.

Kyllä nyt Bochelaiset saivat pitkän nenän! Se tuntui heistä ihan siltä

kuin Coupeaulaiset olisivat heiltä varastaneet. Gervaise ymmärsi

erehdyksensä: sillä olihan se selvä, jos hän ei olisi ollut niin hupsu

ja tyrkyttänyt heille niin paljoa, niin hekään eivät olisi tottuneet

pahoille tavoille, vaan olisivat pysyneet ihmisiksi. Nyt portinvartijan

akka panetteli häntä, minkä kerkesi. Kun lokakuun hyyry oli maksettava,

hän lateli juoruja loppumattomiin talonisännälle, herra Marescot'lle,

siitä syystä että silittäjättäreltä, joka muka herkutellakseen, söi

kaikki kimpsunsa ja kampsunsa, oli hyyryn maksu myöhästynyt yhden

päivän; ja herra Marescot, joka ei hänkään ollut juuri erittäin

kohtelias, tuli puotiin hattu päässä vaatimaan rahaansa, joka hänelle

muuten työnnettiin kouraan heti paikalla. Bochelaiset olivat tietysti

liitossa Lorilleux'läisten kanssa. Heidän kanssansa sitä nyt

porttikamarissa ryypeksittiin ja hellyttiin sovintomaljoja

maistellessa. Koskaan ei toki olisi suututtukaan ilman tuota

Nilkuttajaa, joka olisi saanut vuoretkin yllytetyksi tappeluun. Kyllä

hänet Bochelaisetkin nyt tunsivat, he ymmärsivät, miten paljon

Lorilleux'läisillä oli kärsimistä. Ja kun hän kulki ohitse

porttikäytävässä, niin kaikki tahallaan rähähtivät nauramaan.

Gervaise nousi kumminkin eräänä päivänä Lorilleux'läisten luo. Hän

tahtoi puhua muori Coupeausta, joka silloin oli kuudenkymmenenseitsemän

vanha. Mummo paran silmät olivat kokonaan pilalla. Eikä hänen

jaloistaankaan ollut enää mihinkään. Hänen oli täytynyt pakostakin

luopua omintakeisesta taloudenpidosta, ja häntä uhkasi nälkäkuolema,

ellei häntä autettu. Gervaisestä oli häpeällistä, että niin vanha

ihminen, jolla oli kolme lasta, siten joutui taivaan ja maan

hylkäämäksi. Ja kun Coupeau ei suostunut puhumaan Lorilleux'läisille,

vaan sanoi Gervaiselle, että menköön itse, niin tämä lähti sinne

suuttumuksen puuskan valtaamana, josta hänen sydämensä oli pakahtua.

Tultuaan ylös hän koputtamatta syöksähti sisälle kuin tuulispää. Ei

mitään ollut muuttunut siitä illasta, jolloin Lorilleux'läiset ensi

kerran olivat ottaneet hänet niin kylmäkiskoisesti vastaan. Sama

repaleinen, virttynyt vaate erotti kamarin työhuoneesta; koko asunto,

kuin pyssyn piippu, näytti kuin ankeriasta varten rakennetulta. Perällä

Lorilleux, työpöytänsä yli kumartuneena, nipisti yksitellen kiinni

renkaita ketjun pätkään, ja rouva Lorilleux veti kultalankaa

reikäraudan läpi seisten hyllyn luona. Pikkuinen ahjo kiilui kirkkaassa

päivänvalossa vaaleanpunaisena.

-- Niin, minä se olen! sanoi Gervaise. Se kai hämmästyttää teitä, koska

me olemme verivihollisia? Mutta olkaa huoleti, en minä tule itseni enkä

teidänkään vuoksi. Tulen muori Coupeaun puolesta. Niin, tulen

tietämään, jätämmekö hänet odottamaan armoleipää muilta.

-- Niitä maita! Sepä vasta on kyytiä! ärähti rouva Lorilleux. Jo pitää

olla sisua!

Ja hän kääntyi selin ja alkoi taas vetää kultalankaansa, ikäänkuin ei

olisi tiennyt mitään kälynsä läsnäolosta. Mutta Lorilleux oli nostanut

kelmeät kasvonsa huutaen:

-- Mitä te sanotte?

Mutta koska hän oli kuullut vallan hyvin, jatkoi hän:

-- Taasko se akka on käynyt juoruamassa? Sitä on hyvä, sitä muori

Coupeauta, ruikuttaa surkeuttaan joka paikassa!... Kumminkin hän toissa

päivänä sai ruokaa meillä. Teemmehän me, minkä voimme. Me emme ole

kultakenttien omistajia... Mutta jos hän käy toisten luona kielimässä

meistä, niin pysyköönkin siellä, sillä me emme huoli vakoojia

luoksemme.

Hän ryhtyi taas jatkamaan ketjuaan, käänsi selkänsä Gervaiselle hänkin,

lisäten väkinäisesti:

-- Jos kaikki muut antavat sata souta kuussa, niin mekin annamme saman

verran.

Gervaise oli kokonaan rauhottunut Lorilleux'läisten ynseän käytöksen

jäähdyttämänä. Hän ei ollut koskaan jalallaan astunut heidän

huoneeseensa tuntematta vastenmielistä tunnetta. Katsoen maahan,

puuristikon rakoihin, jonne kultahituset karisivat, hän selitti

asiaansa aivan tyynesti. Muori Coupeaulla oli kolme lasta; jos jokainen

antoi sata souta, niin se ei tehnyt kuin viisitoista francia, eikä se

totisesti riittänyt, sillä ei voinut elää; piti vähintäänkin antaa

kolme sen vertaa. Mutta Lorilleux pani vastaan. Mistäpä hän varasti

viisitoista francia kuussa? Ihmiset olivat hulluja, häntä luultiin

rikkaaksi siitä syystä, että hänellä oli kultaa kotonaan. Sitten hän

alkoi sättiä muori Coupeauta: hän ei tyytynyt olemaan ilman kahvia

aamusella, otti ryypyn, piti sellaisia vaatimuksia, ikäänkuin olisi

ollut hyvinkin rikas. Hitto vieköön! Kaikkihan tietysti halusivat elää

mukavasti; mutta minkäpäs sille teki? Kun ei ollut osannut mitään

säästää vanhan päivän varalle, niin täytyi kiristää nälkäremmiä. Muuten

muori Coupeau ei ollut vielä niin vanha, ettei olisi kyennyt työhön;

hän näki vielä sangen hyvin, kun oli valittava joku hyvä palanen vadin

pohjalta; hän oli, sanalla sanoen, vanha herkuttelija, joka ei muuta

ajatellut kuin omaa nautintoaan. Vaikka hänen, Lorilleux'n, olisi

kannattanutkin, hän olisi katsonut tekevänsä väärin, jos olisi ketään

laiskuudessa elättänyt.

Gervaise tahtoi kumminkin pysyttää sopua ja puheli rauhallisesti näistä

huonoista verukkeista. Hän koetti saada Lorilleux'läisiä heltymään.

Mutta mies ei lopulta vastannut hänelle enää mitään. Vaimo oli nyt

ahjon edessä puhdistamassa ketjun pätkää pienessä, pitkävartisessa

kuparikastrullissa, joka oli täynnä miedonnettua sievettä. Hän seisoi

tahallaan kaiken aikaa selin, ikäänkuin olisi ollut sadan peninkulman

päässä. Ja Gervaise puhui vielä, vaikka hän näki heidän itsepintaisesti

painautuvan työhönsä, keskellä työpajan mustaa pölyä, ruumis

vääristyneenä, vaatteet paikattuina ja tahraisina, ja itsekin

konemaisen työnsä paaduttamina ja tylsistyttäminä kuin vanhat työkalut.

Silloin hänen luontonsa taas yht'äkkiä nousi, ja hän purki heille

vihansa huutaen:

-- Olkoon menneeksi, niin se on minustakin parempi, pitäkää rahanne!...

Minä otan muori Coupeaun, kuuletteko! Minä otin korjuuseen kissan

eräänä iltana, voinhan minä korjata teidän äitinnekin. Eikä häneltä

tule puuttumaan mitään, ja hän on saapa kahvinsa ja ryyppynsä!... Herra

Jumala! sellaista saastaista perhettä!

Rouva Lorilleux pyörähti ympäri siinä paikassa. Hän ravisti kastrullia,

ikäänkuin olisi aikonut heittää sieveden kälynsä silmille. Hän

purmensi:

-- Korjatkaa luunne, taikka teille käy huonosti!... Älkääkä luulkokaan

saavanne sataa souta, sillä minä en anna rahtuakaan! en, en

rahtuakaan!... Kyllä kai! vai sata souta! Äiti olisi teidän piikananne

ja te pitäisitte herraspäiviä minun rahoillani! Jos hän tulee teille,

niin sanokaa hänelle, että vaikka nälkään nääntyköön, niin minä en

lähetä hänelle vesilasiakaan... Ka, joutuun! ulos täältä!

-- Mikä hirveä nainen! sanoi Gervaise paiskaten oven kiinni.

Seuraavana päivänä hän otti muori Coupeaun luokseen. Hän pani hänen

sänkynsä isompaan kamariin, jossa Nana makasi, ja johon valo tuli

pyöreästä luukusta liki katon rajaa. Muutto ei vienyt paljoa aikaa,

sillä muori Coupeaulla ei ollut muita huonekaluja kuin tämä sänky,

vanha pähkinäpuinen kaappi, joka asetettiin samaan huoneeseen likaisten

vaatteiden kanssa, yksi pöytä ja kaksi tuolia; pöytä myötiin ja

tuoleihin panetettiin uudet olki-istuimet. Jo muuttopäivän iltana vanha

mummo lakaisi lattiaa, pesi astiat ja koki parhaansa mukaan olla

hyödyksi, tyytyväisenä siitä, että oli päässyt huolistaan.

Lorilleux'läiset olivat raivoissaan; ja lisäharmiksi tuli vielä se,

että rouva Lerat oli sopinut Coupeaulaisten kanssa. Eräänä päivänä

olivat sisarukset, kukantekijä ja ketjuntekijä, joutuneet riitaan

Gervaisen tähden; edellinen oli rohjennut häväksyä tämän käytöksen

heidän äitiään kohtaan; sitten hän oli kiusanteon halusta, nähdessään

miten se toista suututti, mennyt niin pitkälle, että oli kehunut

pesijättären silmiä ihanoiksi, niistä olisi muka saanut vaikka tulen

syttymään; ja sen johdosta olivat molemmat lyöneet toisiaan korville ja

vannoneet, etteivät sen erän perästä näkisi toisiaan. Nyt rouva Lerat

vietti iltakaudet Gervaisen luona puodissa, jossa hän sisälliseksi

nautinnokseen kuunteli pitkän Clémencen sikamaisuuksia.

Kolme vuotta kului. Suututtiin ja sovittiin vielä monta kertaa.

Gervaise antoi palttua Lorilleux'läisille, Bochelaisille ja kaikille,

jotka eivät olleet samaa mieltä hänen kanssaan. Jos he eivät olleet

tyytyväisiä, niin hänestä nähden saivat olla olematta. Hän ansaitsi

mitä tahtoi, se oli pääasia. Naapuristossa oli alettu pitää häntä

suuressa arvossa, sillä, sanoi mitä tahansa, ei niitä vain niinkään

ollut summittain sellaisia, joitten kanssa oli niin hyvä olla

tekemisissä, jotka maksoivat käteisellä, eivät tinkineet eivätkä

puolestaan toisille tavarataan tyrkyttäneet. Hän otti leipänsä rouva

Coudeloup'lta Poissonniers-kadulta, lihaa isolta Charlesilta,

Polonceau-kadun teurastajalta, muut ruokatavarat Lehongrelta,

Goutte-d'Or'in kadulta, melkein vastapäätä omaa puotiaan. François,

lähimmässä kulmassa oleva viinikauppias, toi hänelle viinin kotiin

korittain, viisikymmentä litraa kerrallaan. Hänen naapurinsa Vigouroux,

jonka vaimolla mahtoi olla vyötärykset mustelmilla, niin häntä miehet

nipistelivät, möi hänelle hiiliä kaasuyhtiön hintoihin. Ja sen sai

huoleti sanoa, että nämä hankkijat palvelivat häntä tunnollisesti,

sillä he tiesivät hyvin siitä olevan pelkkää hyötyä, että hänen

kanssaan pysyi hyvissä väleissä. Ja kun hän kävi ulkona lähitienoilla,

kengät läntässä ja paljain päin, tervehdittiin häntä joka puolelta; hän

liikkui siellä kuin kotonaan, läheiset kadut olivat kuin luonnostaan

hänen asuntoonsa kuuluvaa aluskuntaa, joka siihen suorastaan liittyi

avoimen katuoven kautta. Nykyään saattoi sattua, että joku työ häneltä

viivästyi, milloin häntä huvitti jäädä puhelemaan näiden tuttavainsa

kanssa. Niinä päivinä, jolloin hän ei itse joutanut ruokaa laittamaan,

hän kävi hakemassa valmiita annoksia talon toisessa päässä olevasta

ruokapaikasta, rupatteli isännän kanssa avarassa, isoikkunaisessa

salissa, jonne pölystä likaisten ruutujen läpi kuumotti hämärä

päivänvalo sen takana olevalta pihalta. Taikka pysähtyi juttelemaan,

kädet täynnä lautasia ja vateja, jonkin alakerran ikkunan eteen, josta

näkyi rajasuutarin huoneensisusta, sänky levällään, lattia töryn ja

pi'en vallassa, ja kaksi kätkyttä epätasaisesti nytkyttämässä. Mutta se

naapuri, jota hän enimmin kunnioitti, oli kumminkin vastapäätä asuva

kelloseppä, se pitkätakkinen, siistin näköinen herra, joka yhtä mittaa

naposteli kelloja pienen pienillä työaseillaan; ja usein meni Gervaise

kadun poikki häntä tervehtimään, nauraen hyvästä mielestä

katsellessaan, miten tässä puodissa, joka ei ollut kaappia leveämpi,

käkikellojen heilurit pitivät iloista kiirettä, naksuttaen sekaisin,

kaikki yht'aikaa.