Neljä vuotta kesti ankaraa työtä. Naapurit pitivät Gervaiseä ja
Coupeauta kunnon avioparina. He elivät muista erillään koskaan
riitelemättä ja kävivät säännöllisesti sunnuntaisin kävelemässä
Saint-Ouenin puolella. Vaimo teki työtä kaksitoista tuntia päivässä
rouva Fauconnier'n pesulaitoksessa ja ehti sen ohella pitää kotinsa
siistinä kuin vasta lyöty sou ja valmistaa ruokaa aamuin illoin koko
joukolleen. Coupeau ei juonut, toi kotiin puolen kuun palkkansa ja
poltti piipun tupakkaa ennen maata menoa ikkunansa ääressä
hengittääkseen raitista ilmaa. Heitä mainittiin esikuvina siistin
elantonsa vuoksi. Ja kun he ansaitsivat yhteensä lähes yhdeksän francia
päivässä, niin laskettiin, että he voivat panna talteen melkoisia
rahasummia.
Mutta varsinkin alkuaikoina heidän täytyi raataa kovasti saadakseen
tulot ja menot käymään yhteen. Häistä heille oli koitunut kahdensadan
francin velka. He eivät viihtyneet Boncoeurin hotellissa: heitä inhotti
tämä roskaväen tyyssija; he haaveksivat omasta kodista omine
huonekaluineen, joista he pitäisivät hyvää huolta. Ainakin
kaksikymmentä kertaa he laskivat, kuinka suuri summa siihen tarvittiin;
se teki pyöreässä summassa kolmesataa viisikymmentä francia, jos mieli
heti alun pitäen saada talous siksi täydelliseksi, ettei jouduttu
pulaan, kun tarvittiin kastrullia tai pataa. He eivät voineet
toivoakaan saavansa niin suurta summaa säästetyksi vähemmässä ajassa
kuin kahdessa vuodessa. Mutta silloin sattui heille onnellinen tapaus:
muudan Plassansissa asuva vanha herra pyysi luokseen Clauden, vanhemman
pojista pannakseen hänet siellä kollegioon: se oli omituisen miehen
jalomielinen päähänpisto; hän näet harrasti maalaustaidetta ja oli
ollut huomaavinaan taipumuksen oireita poikasen parrakkaissa ukoissa,
joita tämä oli piirrellyt Plassanssissa ollessaan. Clauden elatus
maksoi heille jo mitä suinkin irti saivat. Kun heidän niskoillaan ei
enää ollut kuin nuorempi, Etienne, saivat he kootuksi tarvitsemansa
kolmesataaviisikymmentä francia seitsemässä ja puolessa kuukaudessa.
Sinä päivänä, jona he ostivat huonekalunsa eräästä vanhojen
huonekalujen kaupasta Belhommekadun varrelta, tekivät he, ennenkuin
palasivat kotiinsa, kävelyretken ulkobulevardeille. Suuri ilo paisutti
heidän sydäntään. Heillä oli nyt sänky, yöpöytä, marmoripäällyksinen
piironki, kaappi, pyöreä pöytä vahakankaineen ja kuusi tuolia, kaikki
vanhaa mahonkipuuta; sitä paitsi sänkyvaatteita, liinavaatteita ja
kyökkikaluja, jotka olivat melkein uusia. Heistä tuntui, kuin he nyt
vasta olisivat todenteolla ja lopullisesti astuneet elämään; heidän
hankkimansa omaisuus kohotti heidät arvossa hyvinvoipien ihmisten
rinnalle.
Asunnon valintaan meni heiltä kaksi kuukautta. He olisivat mieluimmin
tahtoneet vuokrata itselleen asunnon Goutte-d'Or'in kadun varrella
olevasta suuresta talosta. Mutta siinä ei ollut ainoatakaan huonetta
vapaana ja heidän täytyi luopua vanhasta unelmastaan. Totta puhuen ei
Gervaise ollut siitä pohjaltaan pahoillaan: häntä pelotti kovasti tulla
niin läheiseksi naapuriksi Lorilleux'läisille. He etsivät siis muualta
asuntoa. Coupeausta oli tärkeätä, ettei jouduttu kauvaksi rouva
Fauconnier'n pesulaitoksesta, jotta Gervaise voisi yhdellä
harppauksella tulla kotiin mihin aikaan päivästä tahansa. Ja lopulta
he löysivätkin mieleisensä asunnon, kaksi kamaria ja keittiön
Goutte-d'Or'in Uuden kadun varrelta, melkein vastapäätä pesulaitosta.
Se oli pieni yksikerroksinen talo; siinä oli ainoastaan kaksi asuntoa,
toinen oikealla, toinen vasemmalla eteisestä, jonne vei jyrkät portaat,
kellarikerroksessa asui ajopelien vuokraaja, jolla oli avaralla pihalla
pitkin kadun vartta vajoja täynnä vaunuja ja valjaita. Nuori vaimo oli
ihastunut, luuli tulleensa takaisin maalle; ei tarvinnut pelätä
naapurinakkoja juoruineen tässä tyynessä sopukassa, joka muistutti
häntä eräästä linnotusmuurin takana olevasta Plassansin pikku kadusta;
ja muun hyvän lisäksi hän voi nähdä oman ikkunansa työhuoneestaan
silitysrautojensa äärestä, kun vain hiukan kurotti kaulaansa.
He muuttivat sinne huhtikuun alussa. Gervaise oli silloin raskaana
kahdeksannessa kuukaudessa. Mutta hän teki työtä uupumatta; nauraen
sanoi hän, että lapsi auttoi häntä työssä; hän tunsi sisällänsä sen
pienten jalkojen potkivan ja antavan hänelle voimia. Hän antoi
Coupeaulle hyvän lähdön, kun tämä milloin tahtoi saada häntä
levähtämään säästääkseen hiukan hänen voimiaan. Vasta kovien tuskien
alettua oli aika käydä makuulle. Nyt hän ei vielä joutanut, sillä kun
oli tulossa yksi suu lisää ruokittavaksi, täytyi käydä ankarasti työhön
käsiksi. Hän itse siivosi huoneet, ennenkuin hän auttoi miestään
panemaan huonekaluja paikoilleen. Hartaasti vaali hän näitä
huonekalujaan, pyyhki niitä äidillisellä hellyydellä, hänen sydämensä
oli pakahtua, kun hän näki niissä pienimmänkin naarmun. Häneen koski
yhtä kipeästi kuin jos hän olisi lyönyt itseään, kun hän lakaistessaan
sattui niitä kolhasemaan. Varsinkin piironki oli hänestä rakas; se oli
hänestä kaunis, luja ja juhlallisen näköinen. Hänen hartain
mielitekonsa, josta hän ei uskaltanut puhua, oli saada kello, minkä hän
asettaisi keskelle marmorilevyä. Siinä se lasikupunsa alla näyttäisi
komealta. Ellei lapsi olisi ollut tulossa, olisi hän ehkä uskaltanut
ostaa kellon. Eihän siinä mikä auttanut, huoaten hän lykkäsi sen
tuonnemmaksi.
Aviopuolisot olivat ihastuksissaan uudesta asunnostaan. Etiennen sänky
oli pienessä kamarissa, mutta vielä siinä oli tilaa toisellekin lapsen
vuoteelle. Keittiö oli pienen pieni ja pilkkosen pimeä; mutta, kun piti
ovea auki, näki siellä jotakuinkin hyvin; eikähän Gervaisen
tarvinnutkaan tehdä ruokaa kolmellekymmenelle hengelle; kunhan hän
mahtui siinä keittämään lihalientä padallaan, niin siinä oli tarpeeksi
alaa. Mutta isosta kamarista heidän kelpasi ylpeillä. Aamulla heti
noustuaan he vetivät valkoiset serttinkiuutimet alkoovin eteen; ja
kamari oli muuttunut ruokasaliksi, jossa pöytä oli keskellä lattiaa ja
kaappi ja piironki toisiaan vastapäätä. Kun uuni kulutti kivihiiliä
aina viidentoista soun edestä päivässä, niin he olivat tukkineet sen;
pieni rautakamiini, joka oli pantu uunin eteen kivilevylle, antoi
heille lämpöä seitsemän soun edestä riittämään asti pakkasellakin.
Coupeau oli koristanut seinät parhaan kykynsä mukaan ja hänen
mielestään niistä tulikin kerrassaan kauniit: Peilin paikalla oli iso
kuparipiirros, joka esitti jotakin Ranskan sotamarskia, marskin sauva
kädessä, tepasteluttamassa ratsuaan kanuunan ja kuulakasan välissä;
piirongin yläpuolelle oli perheenjäsenten valokuvat ripustettuina
kahteen riviin kahden puolen vanhanaikaista, kullatusta posliinista
tehtyä vihkivesiastiaa, jossa säilytettiin tulitikkuja; kaapin
reunustalla seisoi Pascalin pystykuva ja sen parina Beranger'n
pystykuva, toinen vakavana, toinen hymyilevänä, kahden puolen
käkikelloa, jonka nakutusta he näyttivät kuuntelevan. Se oli todellakin
kaunis huone.
-- Arvatkaapas, paljonko me tästä maksamme? kysyi Gervaise jokaiselta,
joka kävi heillä.
Ja kun heidän hyyrynsä arvioitiin liian korkealle, niin hän
voitonriemuissaan ja hyvillään siitä, että niin halvalla oli saanut
niin mukavan asunnon, huusi:
-- Sataviisikymmentä francia, ei centimeäkään enempää!... Eikös se ole
huokeaa! vai mitä!
Itse Goutte-d'Or'in Uusi katukin vaikutti suureksi osaksi heidän
tyytyväisyyteensä. Siinähän se Gervaisen aika kuluikin, kun hän
alituiseen hyöri edestakaisin kotinsa ja rouva Fauconnier'n
pesulaitoksen välillä. Nykyään Coupeau tuli iltaisin polttamaan piippua
alaoven kynnykselle. Katu, josta puuttui jalkakäytävät, ja jonka
kivitys oli painunut kuopille, nousi siinä kohden. Mäen päällä,
Goutte-d'Or'in kadun puolella oli synkän näköisiä, likaisia puoteja,
suutareja, tynnörintekijöitä, siivoton sekatavarakauppa ja konkurssin
tehneen viinikauppiaan kapakka, jonka ikkunaluukut olivat jo
viikkokausia olleet suljettuina ja ilmotuspaperien peitossa. Kadun
toisessa päässä, Pariisin puolella nelikerroksiset talot pimittivät
taivaan. Niiden alakerrassa asui pesijättäriä vier vierekkäin yhdessä
ryhmässä; ainoastaan yksi parturin ikkuna pikkukaupunkilaismalliin
vihreiksi maalattuine kehyksineen ja täpö täynnä heleävärisiä pulloja
loi kiiltäviksi kuuratuista vaskilautasistaan iloa ja kirkkautta tähän
kolkkoon soppeen. Mutta hauskin osa katua oli keskus, missä rakennukset
olivat harvemmassa ja matalampia, niin että ilmaa ja päiväpaistetta
pääsi kadulle asti. Vuokra-ajurin vajat, sen vieressä oleva
kivennäisvesitehdas ja vastapäätä oleva pesulaitos muodostivat laajan,
vapaan ja hiljaisen alueen, missä pesijätärten heikosti kuuluvat äänet
ja höyrykoneen tasainen hengitys tuntuivat vielä lisäävän seudun
rauhallisuutta. Rakentamattomat tontit ja käytävät kivimuurien välillä
tekivät sen maalaiskylän näköiseksi. Coupeauta huvitti katsella, miten
harvalukuiset ohikulkijat loikkasivat pesulaitoksesta alituisesti
juoksevien saippuaisten purojen yli, ja hän sanoi siitä johtuvan
mieleensä erään maakylän, jonne eräs hänen sedistään oli vienyt hänet
viiden vuoden vanhana. Gervaisen ilona oli vasemmalla hänen
ikkunastaan, eräällä pihalla kasvava akaasiapuu, joka ojensi näkyviin
yhden ainoan oksistaan, mutta sen niukasta vihannuudesta riitti
viehätystä koko kadulle.
Viimeisenä päivänä huhtikuuta nuori vaimo synnytti. Tuskat alkoivat
iltapäivällä neljän tienoossa, kun hän oli silittämässä uutimia rouva
Fauconnier'n luona. Hän ei malttanut heti lähteä pois, vaan vääntelihe
tuskissaan tuolilla ja silitti aina hiukan välillä, kun tuskat vähäisen
hellittivät: uutimilla oli kiire eikä hän tahtonut heittää niitä
kesken; ehkäpä se ei ollutkaan kuin tavallista vatsanpurua eikä siitä
kannattanut olla millänsäkään. Mutta kun hän aikoi ryhtyä käsiksi
muutamiin miesten paitoihin, kävi hän vallan kalpeaksi. Hänen täytyi
jättää työnsä sikseen ja ihan kaksin kerroin käpertyneenä kulkea kadun
poikki pitäen kiinni seinistä. Muudan silittäjätär tarjoutui häntä
saattamaan; hän hylkäsi tarjouksen ja pyysi häntä hakemaan kätilöä,
joka asui aivan lähellä Charbonnièren kadun varrella. Eihän tässä nyt
tarvinnut ehättää kuin tulta sammuttamaan. Kaippa sitä kesti vielä
ainakin koko yön. Se ei saanut estää häntä palattuaan kotiin
laittamasta päivällistä Coupeaulle; ehtisihän hän vielä sittenkin
heittäytyä hetkeksi vuoteelle päältään riisumatta. Rappusissa tapasi
hänet sellainen kouristus, että hänen täytyi istuutua keskelle
portaita; ja hän painoi molemmat nyrkkinsä suutansa vasten, ettei huuto
pääsisi, sillä häntä hävetti, että miehiä voisi tulla ja nähdä hänet
siinä. Tuska taukosi, hän sai oven auki ja lohdutti itseään sillä
ajatuksella, että hän varmaankin oli erehtynyt. Hän laittoi
päivälliseksi lammaspaistia. Kaikki kävi vielä hyvin, kun hän kuori
perunoita. Lammaspaisti oli joutumassa, mutta silloinpa hikoileminen ja
poltot alkoivat uudestaan. Kivusta kipristellen hellan edessä hän
hämmenti suurusta kastikkeeseen paistinpannussa, silmät kyynelten
samentamina. Jos hän nyt synnyttikin lapsen, niin mikäpä syy se oli
jättää Coupeau ilman ruokaa? Vihdoin paisti pihisi tuhkalla peitetyllä
tulella. Hän palasi kamariin ja luuli vielä ennättävänsä kattaa pöydän.
Mutta hänen täytyi kiireesti laskea viinipullo pois kädestään; hän ei
enää jaksanut mennä vuoteelle, vaan vaipui maahan olkipatjalle. Kun
kätilö saapui neljännestuntia myöhemmin, niin siinä hän auttoi hänet
synnyttämään.
Levyseppä oli yhä työssä sairashuoneella. Gervaise kielsi menemästä
häntä häiritsemään. Kun hän tuli kotiin seitsemän aikaan, tapasi hän
Gervaisen makaamassa hyvästi peitettynä, kasvot hyvin kalpeina
korvatyynyllä. Lapsi itki saaliin käärittynä vuoteen jalkopäässä.
-- Voi! eukko parkani! sanoi Coupeau suudellen Gervaiseä. Ja minä kun
laskin leikkiä äsken ikään toverieni kanssa sinun huutaessasi täällä
tuskissasi!... Sanohan, oliko se kovin vaikeaa, se kai kävi niin
joutuun, ettei siinä olisi ehtinyt aivastaakaan. Gervaise hymyili
heikosti; sitten hän kuiskasi:
-- Se on tyttö.
-- Se on oikein! vastasi levyseppä, laskien leikkiä virkistääkseen
häntä, minä olin tilannut tytön ja nyt sen sain! Sinähän teet kaikki,
mitä minä haluan.
Ja ottaen lapsen syliinsä hän jatkoi:
-- Antakaapas, kun minä vähän katson teitä, neiti Likasilmä!... Teillä
on pieni sangen musta naama. Kyllä se valkenee, olkaa huoleti. Teidän
pitää olla kiltti ja siivo ja kasvaa kunnon ihmiseksi, niinkuin isä ja
äitikin.
Gervaise katseli tytärtään hyvin vakavana, silmät selällään. Vähitellen
tuli niihin surumielinen ilme. Hän pudisti päätänsä; hän olisi tahtonut
pojan, sillä pojat selviytyvät aina paremmin eivätkä ole niin monessa
vaarassa tässä Pariisissa. Kätilön täytyi ottaa lapsi pois Coupeaun
käsistä ja kieltää Gervaiseä puhumasta, oli jo paha, että pidettiin
niin paljon melua hänen ympärillään. Silloin Coupeau sanoi, että
pitäisi lähteä ilmottamaan muori Coupeaulle ja Lorilleux'läisille;
mutta hänellä oli hirveän nälkä, hän tahtoi ensin syödä. Gervaisestä
oli hyvin vaikeaa nähdä Coupeaun itsensä häärivän ruokahommissa,
juoksevan keittiöön paistia hakemaan, syövän rikkonaiselta lautaselta;
eikä löytävän edes leipääkään. Kiellosta huolimatta hän päivitteli ja
kääntelihe lakanoiden välissä. Kylläpä hän olikin ollut saamaton, kun
ei ollut voinut edes pöytää kattaa; mutta häntä oli niin äkisti
kouristanut vatsasta, että hän oli lyyhähtänyt maahan kuin kepin
iskusta. Hänen mies parallaan oli syytä olla hänelle suutuksissaan, kun
sai niin huonoa ruokaa ja hän vain makasi siinä jouten. Tokko perunat
edes olivat tarpeeksi keitetyt? Hän ei muistanut, oliko hän pannut
niihin suolaa.
-- Olkaa nyt vaiti toki, huusi kätilö.
-- Jopahan te muka saisitte hänet rauhottumaan! sanoi Coupeau, suu
täynnä ruokaa. Jos teitä ei olisi, niin minä lyön vetoa, että hän
nousisi minulle leipää leikkaamaan... Pysy toki alallasi, eukkoseni. Et
saa liikkua, muuten et pariin viikkoon pääse jalkeille. Tämähän on
mainion hyvää tämä sinun paistisi. Tulettehan syömään sitä minun
kanssani, rouva, vai mitä?
Kätilö kieltäytyi: mutta hän tahtoi kernaasti juoda lasin viiniä, sillä
hän oli niin säikähtänyt, sanoi hän, kun oli löytänyt vaimorukan
pienokaisineen olkipatjalta. Coupeau lähti viimein kertomaan uutista
sukulaisille. Puolen tunnin päästä hän palasi mukanaan koko joukko,
muori Coupeau ja Lorilleux'läiset sekä rouva Lerat, joka juuri oli
ollut käymässä näiden luona. Lorilleux'n puolisot olivat nähdessään
heidän menestyvän tulleet perin ystävällisiksi ja kehuivat uhalla
Gervaiseä, mutta salavihkaa he kumminkin pienillä epäävillä liikkeillä,
päänpudistuksilla ja silmäniskuilla osottivat ikäänkuin tahtovansa
lykätä myöhemmäksi oikean arvostelunsa. He tiesivät kyllä, mitä he
tiesivät; mutta he eivät tahtoneet asettua kaikkien muiden naapurien
yhteistä mielipidettä vastaan.
-- Minä tuon tänne koko roikan! huusi Coupeau. Minkäs sille mahtaa! He
tahtoivat tulla sinua katsomaan... Älä aukaise suutasi, se on sinulta
kielletty. He saavat jäädä tähän sinua katsomaan rauhassa, mutta
pysykööt mukisematta, sen minä sanon... Minä lähden tästä kahvia
keittämään, ja hyvää sen pitää tullakin.
Hän katosi keittiöön. Muori Coupeau jäi suudeltuaan Gervaiseä
ihmettelemään lapsen suuruutta. Molemmat toisetkin vaimot olivat
suudella moiskauttaneet Gervaiseä poskelle. Ja kaikki kolme seisoivat
vuoteen ääressä ja selittivät päivitellen synnytysten, kummallisten
synnytysten yksityiskohtia. Rouva Lerat tutki pienokaista joka paikasta
ja julisti sen olevan hyvin täysiluomaisen, lisäsipä vielä
merkitsevästi, että siitä oli tuleva pulska nainen; ja kun lapsen pää
oli hänestä liian suippo, niin hän puristeli sitä hiljaa sen huudoista
välittämättä, saadakseen sen pyöreämmäksi. Rouva Lorilleux tempasi
suuttuneena lapsen hänen käsistään: mokomasta kopeloimisestahan lapsi
rukka voisi saada kaiken maailman viat, kun sillä oli niin hento kallo.
Sitten alettiin tutkia, kenenkä näköinen se oli. Siitä oli vähällä
syntyä riita. Lorilleux, joka kurotti kaulaansa naisten takana, väitti
kiven kovaan, että lapsessa ei ollut mitään Coupeausta; nenässä ehkä
hiukan, mutta hyvin vähäisen! Se oli ihan äitiinsä, varsinkin
silmistään; totisesti, sellaisia silmiä ei ollut kellään isän puolella.
Coupeauta ei vain näkynyt takaisin tulevaksi. Kuultiin kyllä, miten hän
keittiössä tappeli uunin ja kahvipannun kanssa. Gervaise tuskitteli:
eihän nyt kahvin keitto kuulunut miesten tehtäviin; ja hän huusi
hänelle, miten hänen tuli menetellä, vaikka kätilö kaikin voimin koetti
saada häntä pysymään vaiti.
-- Pois tieltä! sanoi Coupeau tullessaan huoneeseen kahvipannu kädessä.
Onpas se nyt kärsimätön! Aina sillä pitää olla jokin asia painajaisena
mielellään... Nyt me saamme tyytyä juomaan tätä laseista, vai mitä?
sillä kupit, nähkääs, ovat vielä jääneet tuomatta kauppiaalta.
Istuuduttiin pöydän ympärille, ja levyseppä tahtoi itse kaataa kahvia.
Se haiskahti niin suloisen väkevältä, se ei ollutkaan mitään
sikurivettä. Kun kätilö oli särpinyt lasinsa tyhjäksi, lähti hän pois:
kaikki kävi hyvin, häntä ei enää tarvittu; jos yö olisi levoton,
pitäisi aamulla lähettää häntä hakemaan. Hän oli vielä menossa portaita
alas, kun rouva Lorilleux alkoi häntä panetella herkuttelijaksi ja
tyhjäntoimittajaksi. Se kun pani neljä sokeripalasta kahvin sekaan ja
ilkeää vielä ottaa viisitoista francia siitä hyvästä, että jättää
toisen synnyttämään ypö yksin. Mutta Coupeau puolusti häntä: mielellään
maksaisi hän nuo viisitoista francia, sillä sanoi, mitä sanoi, niin nuo
naiset kuluttivat nuoruutensa opinnoihin ja heillä oli oikeus vaatia
kallis hinta. Sitten Lorilleux ja rouva Lerat rupesivat väittelemään;
edellinen väitti, että saadakseen pojan täytyi kääntää sänkynsä
pääpuoli pohjoseen päin; mutta toinen kohautti olkapäitään sanoen sitä
lasten loruksi, hän tiesi toisen keinon, joka oli sellainen, että piti
kätkeä patjan alle salaa vaimoltaan kaurallinen tuoreita,
päiväpaisteesta poimituita viholaisia. Pöytä oli työnnetty sängyn
viereen. Gervaise, jonka vähitellen oli vallannut suunnaton väsymys,
makasi siinä kymmeneen asti hymyilevänä ja tylsänä, pää toisten puoleen
käännettynä; hän näki ja kuuli kaikki, mutta hän ei jaksanut enää
jäsentäkään hievauttaa eikä sanaakaan sanoa; hänestä tuntui kuin olisi
hän ollut kuollut hyvin suloisella kuolemalla ja oli onnellinen
nähdessään toisten elävän.
Toisinaan kuului pienokaisen vikinää toisten karkeiden äänten seasta,
kun he loppumattomiin jauhoivat erästä murhaa, joka edellisenä päivänä
oli tehty Bon-Puits'n kadulla, La Chapellen toisessa päässä.
Kun sitten vieraat rupesivat lähtöä tekemään, otettiin ristiäiset
puheeksi. Lorilleux'läiset olivat lupautuneet kummeiksi; takana päin he
nyrpistivät nenäänsä; kumminkin he olisivat näyttäneet hyvin noloilta,
ellei heitä olisi pyydetty kummeiksi. Coupeaun mielestä ei ollut
ensinkään välttämätöntä kastaa lasta; se ei ainakaan tuottaisi hänelle
kymmentä tuhatta francia korkoja; ja sitä paitsi lapsi oli vaarassa
vilustua. Mitä vähemmän oli pappien kanssa tekemistä, sitä parempi.
Mutta muori Coupeau sanoi häntä pakanaksi, ja vaikka Lorilleux'läiset
eivät käyneetkään rippikirkossa, niin he kuitenkin kerskasivat olevansa
uskonnollisia..
-- Siis ristiäiset pidetään ensi sunnuntaina, jos se teille sopii,
sanoi ketjuntekijä.
Ja kun Gervaise oli suostumuksen merkiksi nyykäyttänyt päätään,
suutelivat häntä kaikki ja kehottivat voimaan hyvin. Sanottiin hyvästi
lapsellekin. Jokainen kumartui vuorostaan tuolle pienelle värisevälle
raukalle hymyilemään ja hyväilysanoja sanomaan, ikäänkuin se olisi
voinut ymmärtää. Häntä sanottiin Nanaksi, joka oli Annasta, hänen
kumminsa nimestä muodostettu lempinimi.
-- Hyvää yötä, Nana... No tuleppa oikein koreaksi tytöksi, Nana...
Kun he vihdoin olivat lähteneet pois, asetti Coupeau tuolinsa ihan
sänkyyn kiinni ja lopetti piippunsa pitäen Gervaiseä kädestä. Hän
veteli savuja hitaasti, sanoen aina välillä jonkun lauseen hyvin
liikutettuna.
-- No? muijaseni, he taisivat väsyttää sinut ihan pilalle? Mutta
ymmärräthän sinä, että minä en voinut estää heitä tulemasta. Osottaahan
se yhtä kaikki heidän ystävyyttään... Mutta parempi on olla yksin, vai
mitä? Minun ainakin teki mieleni olla hiukan yksin, näinikään sinun
kanssasi. Voi, kuin tämä ilta minusta tuntui pitkältä!... Tälläkin
pikku raukalla on tainnut olla aika lailla kipuja! Ei ne aavistakaan
nuo vauvat maailmaan tullessaan kuinka kipeästi se koskee. Se kai
mahtaa tuntua kuin väännettäisiin sisukset nurin... Missä se pipi on,
että mä suutelen sitä?
Hän oli hiljakseen työntänyt toisen leveän kämmenensä Gervaisen selän
alle ja veti häntä luokseen ja suuteli lakanan läpi hänen vatsaansa,
tuntien rajua hellyyttä tätä vielä tuskien raukaisemaa hedelmällisyyttä
kohtaan. Hän kysyi, koskiko hänen hyväilynsä Gervaiseen, hän olisi
tahtonut parantaa hänet puhaltamalla kipeään paikkaan. Ja Gervaise oli
ylen onnellinen. Hän vakuutti, ettei hän enää tuntenut mitään tuskia.
Hän halusi vain nousta jalkeille niin pian kuin mahdollista, sillä ei
nyt joutanut käsiään ristissä pitämään. Mutta Coupeau rauhotti häntä.
Eikö hän muka ottanut vastatakseen ruuan saannista lapselle? Hän olisi
kurja raukka, jos hän koskaan jättäisi tyttöletukan hänen niskoilleen.
Konstikos niitä on lapsia tehdessä, niiden elättäminen vasta on
ansioksi luettava, eikö totta?
Coupeau ei saanut sanottavasti nukkua sinä yönä. Joka tunti täytyi
hänen nousta antamaan lapselle joku lusikallinen haaleata sokerivettä.
Se ei estänyt häntä lähtemästä aamulla työhön tapansa mukaan.
Aamiaistuntinsakin hän käytti siihen, että kävi ilmottamassa tuomarin
virastossa lapsen syntymästä. Sillä aikaa oli rouva Boche sanan
saatuaan tullut viettämään sen päivän Gervaisen luona. Mutta nukuttuaan
kymmenen tuntia sikeää unta, tämä valitti, että hän jo tunsi koko
ruumiinsa kangistuvan, kun niin kauvan täytyi maata yhdessä kohden. Hän
tulisi kipeäksi, jos hänen ei annettaisi nousta. Kun Coupeau illalla
palasi kotiin, kertoi hän hänelle huolistaan: tosin hän luotti rouva
Bocheen; sitä hän vain ei sietänyt nähdä, että vennonvieras ihminen
hommasi kuin kotonaan hänen huoneessaan, aukoi laatikoita ja kosketteli
hänen tavaroitaan. Seuraavana päivänä kun ovenvartija palasi asialta,
tapasi hän hänet pystyssä, pukeutuneena lakaisemassa ja puuhaamassa
päivällistä miehelleen. Eikä hän missään nimessä enää tahtonut käydä
uudestaan makuulle. Ihmiset ehkä pitäisivät häntä vielä pilkkanaan.
Kelpasihan niiden vallasnaisten olla olevinaan väsyksissä. Kun ei ollut
rikas, ei siihen joutanut. Kolme päivää synnytyksen jälkeen hän jo
silitti alushameita rouva Fauconnier'n luona, iskien väen väkeen
raudoillaan ja hikoillen uunista lähtevässä ankarassa kuumuudessa.
Lauantai-iltana rouva Lorilleux toi kumminlahjansa: kolmekymmentäviisi
souta maksavan myssyn ja poimukkaan, kapealla pitsillä reunustetun
ristimämekon, jonka hän oli saanut kuudella francilla, koska se oli
vähäsen nuhraantunut. Seuraavana päivänä antoi Lorilleux mieskummina
Gervaiselle kuusi naulaa sokeria. He toimittivat reilusti asiansa. Edes
päivällisillekään, jotka samana iltana pidettiin Coupeaulla, he eivät
tulleet tyhjin käsin. Miehellä oli tullessaan litran pullo viiniä
kummassakin kainalossa ja hänen vaimonsa kantoi isoa pannukakkua, jonka
hän oli ostanut eräästä hyvässä maineessa olevasta sokerileipomosta
Clignaneourt'in kadun varrelta. Mutta he kävivät kertomassa antamistaan
lahjoista pitkin kaupunkia; he olivat panneet likoon lähes
kaksikymmentä francia. Kun Gervaise kuuli heidän juoruamisistaan,
tympäsi se häntä eikä hän sen koomin enää pitänyt lukua heidän
kohteliaisuuden osotuksistaan.
Näillä ristiäispäivällisillä vasta alkoi Coupealaisten lähempi
seurustelu eteisen toisella puolen asuvien naapurien kanssa. Tässä
pienen talon toisessa huoneustossa asui kaksi henkeä, rouva Goujet
poikineen. Siihen asti oli tervehditty portaissa ja kadulla, ei muuta.
Naapurit näyttivät vähän juroilta. Kun sitten rouva Goujet oli
synnytyksen jälkeisenä päivänä tuonut Gervaiselle ämpärin vettä, oli
tämä katsonut soveliaaksi kutsua heidät ruualle, varsinkin kun he
näyttivät hänestä hyvin kunnon ihmisiltä. Ja siinä tietysti oli tehty
tuttavuutta.
Goujet'laiset olivat kotoisin Lillestä. Äiti paikkasi pitsejä; poika,
ammatiltaan seppä, teki työtä naulatehtaassa. Viisi vuotta olivat he
asuneet paikoillaan. Heidän elämänsä rauhallisen ulkokuoren alla oli
kätkettynä vanha syvä suru: isä Goujet oli Lillessä kerran
juovuspäissään lyönyt kuoliaaksi erään toverinsa rautakangella ja
sitten vankilassa kuristanut itsensä nenäliinallaan. Leski ja poika,
jotka tämän onnettomuuden jälkeen olivat tulleet Pariisiin, tunsivat
aina tämän murhenäytelmän painostavan heidän elämäänsä ja sovittivat
sitä ehdottomalla rehellisyydellä, lempeydellä ja väsymättömällä
työllä. Olipa heissä hiukan ylpeydenkin vikaa, sillä lopulta he olivat
omissa silmissään parempia kuin muut. Rouva Goujet, joka aina kävi
mustiin puettuna, nunnan hunnun tapainen liina päässä, oli niin kalpea
ikäänkuin valkoiset pitsit, joita hän hyppysissään valmisteli, olisivat
heijastaneet kirkkauttaan hänen tyynen ja arvokkaan näköisiin
kasvoihinsa. Goujet oli kolmenkolmatta vanha, uljaan näköinen,
punaposkinen, sinisilmäinen jättiläinen, väkevä kuin Herkules.
Työpajassa kutsuivat toverit häntä Kultaparraksi hänen kauniin
keltaisen partansa tähden.
Gervaise tunsi heti kohta suurta ystävyyttä näitä ihmisiä kohtaan. Kun
hän ensi kerran astui sisälle heidän puolelleen, jäi hän ihmettelemään
asunnon siisteyttä, Siinä ei ollut moitteen sijaa; sai puhaltaa vaikka
mihin, eikä ainoatakaan tomuhiutaletta lähtenyt lentoon. Ja lattia
kiilsi kirkkaasti kuin peili. Rouva Goujet vei hänet katsomaan
poikansakin huonetta. Se oli sievä ja valkoinen kuin nuoren tytön
kamari; siinä oli pieni rautasänky musliiniverhojen takana, pöytä,
pesukaappi ja kapea, seinällä riippuva kirjahylly; sen lisäksi seinät
täpötäynnä kuvia, irti leikatuita paperinukkeja, neljällä naulalla
seinälle lyötyjä värillisiä painokuvia ja kuvalehdistä leikattuja
kaikellaisten henkilöiden kuvia. Rouva Goujet sanoi hymyillen, että
hänen poikansa oli iso lapsi, iltaisin lukeminen häntä väsytti: silloin
hän huvikseen katseli kuvia. Gervaise unohtui tuntikaudeksi naapurinsa
luo, joka oli istuutunut työnsä ääreen ikkunan eteen. Häntä huvitti
katsella satoja neuloja, joilla pitsi oli kiinnitetty, ja hän tunsi
itsensä onnelliseksi saadessaan hengittää puhtauden hyvää tuoksua tässä
huoneessa, jossa harras hiljaisuus vallitsi.
Goujet'laiset miellyttivät vielä enemmän, kuta enemmän heidän kanssaan
seurusteli. He ansaitsivat hyviä päiväpalkkoja ja panivat yli
neljänneksen palkastaan säästökassaan. Naapurit tervehtivät heitä ja
puhuivat keskenään heidän säästöistään. Goujet'lla oli aina puhdas,
tahraton pusero, eikä koskaan nähty reikää hänen vaatteissaan. Hän oli
aina hyvin kohtelias, vieläpä hiukan arkakin, huolimatta leveistä
hartioistaan. Kadun päässä olevat pesijättäret nauroivat nähdessään
hänen kulkevan ohi, katse maahan luotuna. Hän ei pitänyt heidän
törkeistä puheistaan ja häntä inhotti, että naisilla oli aina suu
täynnä rivoja sanoja. Kerran hän kumminkin oli tullut juovuksissa
kotiin. Silloin ei rouva Goujet ollut nuhdellut häntä muuten kuin
asettamalla hänet isänsä kuvan eteen, joka huolellisesti pidettiin
piirongin laatikkoon kätkettynä. Tämän opetuksen jälkeen Goujet ei
koskaan juonut enempää kuin sieti, vihaamatta kumminkaan viiniä, sillä
viini on välttämätöntä työmiehelle. Sunnuntaisin hän kävi kävelemässä
äitinsä kanssa, joka ylpeänä nojasi hänen käsivarteensa; useimmiten
menivät he Vincennes'iin päin; toisen kerran taas kävivät he yhtenä
teatterissa. Äiti oli pojalle kaikki kaikessa. Hänelle hän puhui
ikäänkuin hän vielä olisi ollut pieni lapsi. Hänen neliskulmainen
päänsä ja raskaan moukarin heiluttamisesta vahvenneet jänterensä
tekivät, että hän muistutti isoa kömpelöä eläintä, joka on
järjenjuoksultaan hidas, mutta kumminkin hyväntahtoinen.
Ensimäisinä päivinä hän vierasti kovasti Gervaiseä. Mutta muutamissa
viikoissa hän tottui häneen. Hän odotti häntä kantaakseen hänen
vaatekääröjään, kohteli häntä kuin sisarta ja tullen äkkiä
tuttavalliseksi leikkeli paperikuvia nimenomaan häntä varten. Eräänä
aamuna kumminkin kun hän oli tullut sisälle koputtamatta ovelle,
yllätti hän Gervaisen puoleksi alasti kaulaansa pesemässä; eikä hän
viikkokauteen katsonut häntä silmiin, niin että hän lopulta sai
tämänkin punastumaan.
Marjamehun mielestä oli Kultaparta hieman hölmö. Olihan se hyvä, ettei
juonut eikä mässännyt eikä ahdistellut tyttöjä katukäytävillä, mutta
miehen tuli kumminkin olla mies, taikka muuten oli parasta panna heti
hame päälleen. Hän kiusotteli häntä Gervaisen kuullen syyttäen häntä,
että hän iski silmää kaikille lähiseudun naisille; ja jättiläisen
kokoinen Goujet puolustautui vimmatusti. Se ei estänyt molempia
työmiehiä olemasta hyviä tovereita. He kävivät hakemassa toisiaan
aamulla lähteäkseen yhdessä työhönsä ja joivat välistä lasin olutta
ennen kotiintuloa. Ristiäispäivällisistä asti he olivat sinutelleet
toisiaan, sillä se pitentää vain puhetta, jos aina pitää sanoa »te».
Sillä kannalla oli heidän ystävyytensä, kun Kultaparta teki
Marjamehulle uljaan palveluksen, sellaisen merkkipalveluksen, jota ei
koko elämässään unohda. Se tapahtui 2 päivänä joulukuuta 1851.
Levysepän päähän oli pistänyt mennä pilan päiten kapinaa katsomaan; hän
antoi palttua tasavallalle, Bonapartelle ja koko hökötykselle; mutta
hän ihaili ruudinsavua ja pyssynlaukaukset olivat hänestä hauskoja. Ja
hän olisi aivan varmaan joutunut kiikkiin muutaman katusulun takana,
ellei seppä olisi sattunut tulemaan hätään juuri parhaiksi
suojellakseen häntä suurella ruumiillaan ja auttaakseen pakenemaan.
Palatessaan Faubourg-Poissonnièren katua pitkin Goujet astui nopeasti
vakavan näköisenä. Hän harrasti politiikkaa, oli maltillinen
tasavaltalainen oikeuden ja yhteisen hyvän nimessä. Kumminkaan hän ei
ollut ampunut ainoatakaan laukausta. Ja hän esitti syynsä: rahvas väsyi
poimimaan porvariston hyväksi kastanjoita tulesta ja polttamaan siinä
hyppysensä; helmi- ja kesäkuu olivat mainioita läksytyksiä; niinpä
tästälähin esikaupungit jättäisivätkin kaupungin selviytymään yksin
parhaan kykynsä mukaan. Päästyään sitten Poissonniers-kadun mäen päälle
hän kääntyi ympäri katsomaan Pariisia; siellä suoritettiin yhtä kaikki
surkeita asioita, rahvas voisi vielä kerran katua, että se oli ristissä
käsin sitä katsellut. Mutta Coupeau nauroi, sanoi liian pöllöiksi niitä
aaseja, jotka panivat nahkansa alttiiksi ainoastaan sitä varten, että
edustajakamarin laiskat tyhjäntoimittajat edelleenkin saisivat
viisikolmatta franciansa. Illalla Coupeaulaiset kutsuivat Goujet'n
äitineen päivällisille. Jälkiruuan aikana Marjamehu ja Kultaparta
suutelivat kumpikin toisiaan molemmille poskille. Nyt oli
ystävyydenliitto solmittu koko elinijäksi.
Kolme vuotta kului molempain perheiden elämä eteisen kummallakin puolen
ilman mitään merkkitapausta. Gervaise oli kasvattanut pikku tytärtään
menettämättä enempää kuin korkeintaan kaksi työpäivää viikossa. Hänestä
oli tullut taitava hienojen vaatteiden pesijätär, ja hän ansaitsi aina
kolmeen franciin päivässä. Myöskin oli hän pannut Etiennen, joka oli
kahdeksannella vuodella, Chartres-kadun varrella olevaan pienten lasten
kouluun, jonne hän maksoi viisi francia kuussa. Huolimatta lasten
elatuskustannuksista panivat heidän vanhempansa kaksin, kolminkymmenin
francin joka kuussa säästökassaan. Kun heidän säästönsä nousivat
kuuteensataan franciin, ei nuori vaimo enää saanut nukutuksi
kunnianhimoisen unelman vaivaamana: hän tahtoi perustaa oman liikkeen,
vuokrata pienen puodin, pitää vuorostaan toisia naisia työssään. Hän
oli kaikki laskenut valmiiksi. Jos työ sujuisi, voisi heillä
kahdenkymmenen vuoden päästä olla sievoinen pääoma, jonka koroilla he
eläisivät jossakin maalla. Kumminkaan hän ei uskaltanut siihen ryhtyä.
Hän sanoi etsivänsä puotia saadakseen miettimisaikaa. Rahoilla ei ollut
mitään hätää säästökassassa; päinvastoin ne siellä sikisivät. Kolmeen
vuoteen hän ei ollut tyydyttänyt kuin yhden ainoan mielitekonsa, hän
oli ostanut itselleen kellon, tumman-sinipunervasta palissanderipuusta
tehdyn, kierteisillä patsailla varustetun pendelikellon, jonka heiluri
oli kullatusta vaskesta; ja siitä oli maksettava yhden vuoden kuluessa
kaksikymmentä souta joka maanantai. Hän suuttui kun Coupeau aikoi
ruveta sitä vetämään; hän itse yksin nosti sen lasikupua, pyyhki sen
patsaita sellaisella hartaudella, ikäänkuin hänen piironkinsa
marmorilevy olisi muuttunut alttariksi. Lasikuvun alla kellon takana
hän piti piilossa säästökassan vastakirjaa. Ja usein, kun hän uneksi
puodistaan, hän unohtui kellotaulun eteen jääden tuijottamaan
viisareihin, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin erikoista
juhlallista hetkeä tehdäkseen päätöksensä.
Coupeaulaiset menivät melkein joka sunnuntai kävelylle Goujet'laisten
kanssa. Ne olivat hauskoja huviretkiä, syötiin paistettua kalaa
Saint-Ouenissa tai kaniinia Vincennes'issä aivan vaatimattomasti jonkin
pikku ravintolan puutarhassa. Miehet joivat vain janoonsa ja palasivat
käsi kädessä naisten kanssa pää ihan selvänä. Illalla ennen maata menoa
tehtiin tilit ja jaettiin menot tasan; eikä joku sou sinne tai tänne
koskaan synnyttänyt riitaa. Lorilleux'läiset kadehtivat Goujet'laisia.
Heistä oli kummallista yhtä kaikki, että Marjamehu ja Nilkuttaja yhä
olivat yksissä vierasten ihmisten kanssa, kun heillä kerran oli
sukulaisiakin. Mutta vieläkös mitä! he eivät välittäneet sukulaisistaan
tämän taivaallista! Niin pian kuin he olivat saaneet säästöön neljä
souta, he eivät enää tahtoneet nahkaansa mahtua. Rouva Lorilleux'tä
harmitti kovasti nähdessään veljensä vieraantuvan hänestä ja hän alkoi
uudestaan syytää herjauksia Gervaiseä vastaan. Rouva Lerat sitä vastoin
piti nuoren vaimon puolta kertoen hänestä ihmeteltäviä seikkoja, miten
häntä oli koeteltu vietellä iltamyöhällä bulevardilla, mutta kuinka hän
sankarillisesti oli suoriutunut hävyttömistä tungettelijoista
sivaltamalla heille pari korvapuustia. Muori Coupeau puolestaan koetti
sovittaa kaikkia keskenään ja pysytelläitä kaikkien lastensa suosiossa;
hänen näkönsä heikkeni heikkenemistään, eikä hänellä ollut enää muuta
toimeentulon mahdollisuuttakaan: hän oli tyytyväinen, kun sai sata
souta milloin miltäkin lapsistaan.
Juuri sinä päivänä, jolloin Nana täytti kolme vuotta, tapasi Coupeau
illalla työstään palatessaan Gervaisen hyvin kiihtyneenä. Hän
kieltäytyi puhumasta, häntä ei mikään vaivannut, sanoi hän. Mutta kun
hän kattoi pöydän aivan hullusti, jääden lautaset kädessä seisomaan
syviin mietteisiin vaipuneena, tahtoi hänen miehensä kivenkovaan
tietää, mitä oli tapahtunut.
-- No niin, tunnusti hän lopulta, sen pienen rihkamakauppiaan puoti
Goutte-d'Or'in kadun varrella on vuokrattavana. Minä näin sen tunti
sitten käydessäni sieltä lankaa ostamassa. Sehän minut pani miettimään.
Se oli hyvin siisti puoti juuri siinä isossa talossa, johon he ennen
muinoin toivoivat pääsevänsä asumaan. Siinä oli puoti, sen perällä
varastohuone ynnä kaksi muuta huonetta, oikealla ja vasemmalla; siis
juuri mitä he tarvitsivat. Huoneet olivat tosin pienenpuoleisia, mutta
hyvin sijoitetut. Vaan se oli hänestä liian kallis: isäntä puhui
viidestäsadasta francista.
-- Sinä olet siis käynyt katsomassa ja kysynyt hintaa, sanoi Coupeau.
-- Niin, ilman vain aikojani! vastasi hän koettaen näyttää
välinpitämättömältä. Saahan sitä ilmotuksen mukaan käydä katsomassa
vaikka mitä huoneustoa, eihän se sido mihinkään... Mutta tämä on aivan
liian kallis. Sitä paitsi olisi ehkä tyhmää perustaa oma liike.
Kumminkin hän päivällisen jälkeen alkoi taas puhua rihkamakauppiaan
puodista. Hän piirusti huoneuston sanomalehden reunaan. Ja vähitellen
hän innostui mittaamaan nurkkia ja järjestämään huoneita, ikäänkuin
hänen olisi jo huomispäivänä ollut muutettava sinne tavaroineen.
Silloin Coupeau yllytti häntä vuokraamaan, kun näki miten kovasti hänen
sitä teki mieli; aivan varmasti hän ei löytäisi mitään kunnollista alle
viidensadan francin, ehkäpä siitä saisi vielä vähäisen tingityksikin.
Ainoa ikävä seikka oli joutua asumaan samassa talossa Lorilleux'läisten
kanssa, joita Gervaise ei voinut sietää. Mutta tämä siitä suuttui, hän
ei muka vihannut ketään; vieläpä hän innoissaan rupesi puolustamaan
Lorilleux'läisiä; eivät he olleet pohjaltaan häijyjä, kyllä heidän
kanssansa tulisi toimeen. Ja kun he olivat käyneet levolle, niin
Coupeau jo nukkui, kun Gervaise vielä jatkoi huoneiden järjestelemistä,
vaikka hän ei vielä ollutkaan lopullisesti myöntynyt niitä vuokraamaan.
Seuraavana päivänä hän yksin jäätyään ei voinut vastustaa haluaan
nostaa lasikupua kellon päältä ja katsella säästökassan vastakirjaa.
Oli se sentään kummallista ajatella, että hänen puotinsa oli noissa
täyteen töherretyissä lehdissä! Ennen työhön menoaan hän kysyi neuvoa
rouva Goujet'lta, joka täysin hyväksyi hänen aikomuksensa perustaa oma
liike; kun hänellä oli niin siivo ja raitis mies, voi hän olla varma
yrityksensä onnistumisesta eikä tarvinnut pelätä, että mies hävitti
hänen ansionsa. Aamiaistunnilla hän meni Lorilleux'läistenkin luo,
kysyäkseen heidänkin mieltään. Hän ei tahtonut näyttää toimivansa
salassa sukulaisilta. Rouva Lorilleux hämmästyi. Kuinka! Nilkuttaja
aikoo hankkia puodin, ja tuota pikaa! Ja kirvelevin mielin hän änkytti,
että hän oli siitä oikein hyvillään: puoti oli epäilemättä mukava,
Gervaisella oli syytä ottaa se. Mutta kun hän oli hiukan toipunut
hämmästyksestään, alkoivat hän ja hänen miehensä puhua pihan
kosteudesta ja alakerran huoneiden niukasta valosta. Kyllä siellä leini
viihtyisi ihan mainiosti. Mutta mitäpäs siitä! Jos hän kerran oli
päättänyt vuokrata, niin heidän muistutuksensa eivät tietenkään
estäneet häntä vuokraamasta.
Illalla Gervaise nauraen tunnusti suoraan, että hän olisi tullut
kipeäksi, jos hänet olisi estetty saamasta puotia. Ennen lopullisen
päätöksen tekemistä tahtoi hän kumminkin viedä Coupeaun
paikankatsannolle ja koettaa saada vuokraa alennetuksi.
-- Huomenna siis, jos se sinulle sopii, sanoi hänen miehensä. Sinä
tulet minua hakemaan kuuden tienoossa talosta, jossa minä olen työssä
Nation-kadun varrelta, niin palaamme kotiin Goutte-d'Or'in kadun
kautta.
Coupeau viimeisteli silloin erään uuden kolmikerroksisen talon kattoa.
Sinä päivänä piti hänen juuri panna paikoilleen viimeiset sinkkilevyt.
Kun katto oli melkein tasainen, oli hän sille laatinut itselleen
työpöydän, asettamalla leveän ikkunaluukun kahden pukin päälle.
Mailleen menevä kaunis toukokuun aurinko kultasi savutorvet. Ja katon
harjalla, kirkkaan taivaan alla työmies pöytänsä yli kumartuneena
leikkeli rauhallisesti saksillaan sinkkilevyä, niinkuin räätäli
kotonaan leikkaa housuja. Nojaten naapuritalon seinään hänen
apulaisensa, seitsentoista vuotias solakka ja vaalea poika hoiteli
padassa tulta, puhallellen siihen isolla palkeella, jonka jokainen
henkäys lennätti ilmoille räiskyvän kipunasarjan.
-- Hei! Zidore, raudat tulelle! huusi Coupeau.
Apulainen työnsi juottoraudat keskelle lieskaa, joka kirkkaassa
päiväpaisteessa näytti vaaleankelmeältä. Coupeau piteli käsissään
viimeistä sinkkilevyä. Se oli vielä kiinnitettävä katon reunaan,
vesirännin viereen; siinä kohden oli katossa äkkijyrkänne ja reiän läpi
ammotti katu alla. Kuin kotonaan liikkui siellä levyseppä viistättäen
jalkojaan, joihin oli kääritty vaatetta kenkien ympärille, ja viheltäen
iloista laulun säveltä. Tultuaan reiän reunalle hän laski luisua,
kiepsautti toisen polvensa uuninpiipun ympäri ja jäi siihen riippumaan,
toinen puoli ruumista kadun päällä. Kun hän siitä keikistihe
kutsuakseen Zidore vetelystä, tarttui hän käsin kiinni savutorven
kulmaan, ettei joutuisi tekemisiin allansa olevan kadun kanssa.
-- Saakelin nahjus!... Anna tänne raudat! Vaikka sinä kuinka siinä
taivaalle töllisteleisit, senkin humalaseiväs! niin eivät varpuset
lennä paistettuina suuhusi!
Mutta Zidore ei pitänyt kiirettä. Hän katseli naapuritalojen kattoja,
paksua savua, joka nousi Pariisin toisesta päästä, Grenellen puolelta;
se saattoi hyvinkin olla tulipalo. Kumminkin hän viimein laskeusi
vatsalleen, pää reiän yläpuolelle ja ojensi raudat Coupeaulle. Silloin
tämä alkoi juottaa kiinni levyä. Milloin hän kyykistihe tai ojensihe,
milloin hän istui toisella kannikallaan tai seisoi toisen jalkansa
kärellä tai riippui yhden sormen varassa, mutta aina hän säilytti
tasapainonsa. Hän oli helkkarin ketterä ja hävyttömän varma
liikkeissään, tottunut katsomaan vaaraa silmästä silmään. Se oli
hänelle tuttu. Katu pelkäsi häntä, väitti hän. Päästämättä piippua
hampaistaan hän tuon tuostakin kääntyi sylkäisemään rauhallisesti
kadulle.
-- Kas! rouva Boche, huusi hän äkkiä. Heipä hei! rouva Boche!
Hän oli huomannut portinvartijan, juuri kun tämä astui kadun poikki.
Hän nosti päätänsä ja tunsi levysepän. Ja katolta katukäytävälle
alkoivat he keskustella, rouva Boche kädet esiliinan alla, nokka
pystyssä, Coupeau seisten kumartuneena ja pitäen vasemmalla kädellään
kiinni savutorvesta.
-- Ette ole tainnut nähdä minun vaimoani? kysyi Coupeau.
-- En, vastasi portinvartija. Onkos hän täällä?
-- Hänen pitäisi tulla minua hakemaan... Ja hyvästikös teillä
jaksetaan?
-- Oikein hyvästi, kiitoksia kysymästä, minähän sitä olen huonoin
ja minä voin niinkuin näette... Minä olen menossa Chaussée
Clignancourt'ille ostamaan lampaanpaistia. »Punaisen Myllyn» luona
oleva teurastaja pyytää siitä kuusitoista souta.
He korottivat ääntään, sillä leveätä ja autiota Nation-katua pitkin
tulla jyryytti vaunut; heidän sanansa, jotka he huusivat, minkä
kurkusta lähti, olivat vain houkutelleet ikkunansa ääreen pienen vanhan
mummon, joka siihen jäikin kyynäskolkkasilleen; häntä näytti kovasti
huvittavan ja jännittävän katsella vastapäisellä katolla seisovaa
miestä, ikäänkuin hän olisi toivonut näkevänsä hänen putoovan minä
hetkenä hyvänsä.
-- No, hyvästi nyt vain! huusi rouva Boche, minä en tahdo teitä
häiritä,
Coupeau kääntyi ympäri, otti taas raudan, jonka Zidore hänelle ojensi.
Mutta juuri lähtiessään menemään pois, huomasi ovenvartija toisella
katukäytävällä Gervaisen taluttamassa Nanata. Hän nosti jo päätänsä
ilmottaakseen siitä levysepälle, kun nuori vaimo hänet siitä esti
kiivaalla käden liikkeellä. Ja puoliääneen, jotta puhe ei kuuluisi
katolle asti, hän kertoi huolestaan: häntä pelotti, että, jos hän yhden
äkin näyttäytyisi miehelleen, tämä siitä niin säpsähtäisi, että
syöksyisi nurin niskoin alas. Neljään vuoteen hän ei ollut käynyt kuin
yhden ainoan kerran hakemassa häntä hänen työpaikaltaan. Tämä oli
toinen kerta. Hän ei sietänyt katsoa sitä, hänen verensä jähmettyi, kun
hän näki miehensä taivaan ja maan välillä semmoisilla paikoilla, jonne
eivät edes varpusetkaan uskaltaneet lentää.
-- Epäilemättä se ei ole hauskaa, vastasi rouva Boche. Minun mieheni
kun on räätäli, niin minä en tiedä hädästä mitään.
-- Jos te tietäisitte, kuinka minä ensi aikoina elin aamusta iltaan
alituisen pelon vallassa, sanoi Gervaise vielä. Minä olin näkevinäni
hänet aina pää halki paarilla. Nyt en minä enää ajattele sitä yhtä
paljon. Sitä näet tottuu kaikkeen. Pakkohan sitä on ansaita leipää...
On se yhtä hyvin sangen kallista leipää, sillä siinä on joka hetki
henkensä kaupalla.
Hän vaikeni kätkien Nanan hameensa taa, peläten lapsen huutavan. Itse
hän aivan kalpeana vasten tahtoaankin katsoi katolle. Coupeau juotti
juuri levyn ulkoreunaa vesirännin vierestä. Hän ojensi kätensä niin
pitkälle kuin mahdollista, mutta ei ylettänyt sittenkään päähän asti.
Silloin hän rohkeasti, työmiehille omituisella, kepeällä, mutta
varmalla liikkeellä hitaasti kurottautui mistään kiinni pitämättä aivan
katukivityksen päälle, tehden tyynesti työtään; ja alhaalta nähtiin
pienen, valkean juottoliekin räiskävän raudan alla, jota hän taitavasti
kuljetti pitkin levyn reunaa. Gervaise seisoi ääneti, henkeään
pidättäen ja nosti vaistomaisesti yhteen puristetut kätensä ikäänkuin
rukoukseen. Mutta häneltä pääsi syvä helpotuksen huokaus, kun Coupeau
pitämättä kiirettä nousi takaisin katolle joutaen vielä sylkäisemään
viimeisen kerran kadulle.
-- Vai vakoillaan minua! huusi hän iloisesti huomatessaan Gervaisen.
Hän kai on tekeytynyt tyhmäksi, vai mitä? rouva Boche ei näet tahtonut
huutaa minulle... Odotahan, en minä viivy tässä enää kuin kymmenen
minuuttia.
Hänen oli vielä asetettava paikoilleen tuulenvarjo savutorven päähän,
vähäpätöinen tehtävä. Pesijätär ja ovenvartija seisoivat vielä
katukäytävällä puhellen naapureista ja pitäen silmällä Nanata
estääkseen häntä rypemästä katuojassa, josta hän etsi pieniä kaloja; ja
molemmat vaimot käänsivät yhä uudestaan katseensa katolle, hymyilivät
ja nyökyttelivät päätään, ikäänkuin sanoakseen, että he eivät
hätäilleet. Vastapäisen ikkunan luona istui vanha mummo yhä paikoillaan
katsellen miestä odottavan näköisenä.
-- Mitähän tuolla variksenpelätillä on vakoiltavana? sanoi rouva Boche.
Kyllä on koko näykäs!
Ylhäältä kuului Coupeaun kovaääninen laulu. Nyt hän kumartuneena
työpöytänsä yli leikkasi sinkkilevyä kuin taiteilija ainakin. Harpilla
hän oli pyöräyttänyt viivan, jota myöten leikkasi leveän viuhkan
käyrillä rautasaksilla; sitten hän vasaralla hiljakseen taivutti
viuhkan suippopäisen sienen muotoiseksi. Zidore oli taas alkanut
palkeella puhaltaa hiilokseen. Aurinko meni mailleen talon taakse,
jättäen jälkeensä kirkkaan punertavan ruskon, joka vähitellen vaaleni
ja sai vienon sinervän vivahduksen. Ja tänä hiljaisena iltahetkenä
erotti kuultavan kirkasta taivasta vasten molemmat työmiehet vain
mustina varjokuvina, jotka näyttivät suhteettoman suurilta, sekä synkän
työpöydän ja palkeen oudon näköiset ääriviivat.
Kun tuulenvarjo oli leikattu, huusi Coupeau:
-- Zidore! raudat!
Mutta Zidore oli hävinnyt. Levyseppä kirosi, haki häntä katsellaan ja
huusi häntä ullakkoon vievältä auki jääneeltä luukulta. Vihdoin hän
huomasi hänet eräältä läheiseltä katolta kahden talon takaa. Se
hulivili käyskenteli tutkimassa ympäristöjä; hänen ohut vaalea tukkansa
liehui kovassa tuulessa ja hän siristi silmiään Pariisin äärettömyyttä
tähystäessään.
-- Kuuletko sinä sen vetelys! luuletko sinä olevasi maalla! sanoi
Coupeau raivoissaan. Vai sepitätkö sinä ehkä runoja niinkuin herra
Beranger!... Tokko tuot pian raudat tänne! Onko mokomata nähty!
käveleppäs näet joutilaana pitkin kattoja. Toisit yksin tein henttusi
mukaasi laulaaksesi hänelle lemmen lauluja... Anna minulle raudat
paikalla, kirottu nulikka.
Hän juotti ja huusi Gervaiselle:
-- Nyt se on valmis... Minä tulen alas.
Savutorvi, johon hänen piti kiinnittää tuulihattu, oli keskellä kattoa.
Rauhottuneena Gervaise yhä hymyili seuraten hänen liikkeitään. Nana oli
yht'äkkiä nähnyt isänsä ja taputti pikku käsiään ihastuneena. Hän oli
istuutunut katukäytävän reunalle nähdäkseen paremmin katolle.
-- Isä! isä! huusi hän kaikin voimin; isä! katsohan!
Levyseppä aikoi kumartua, mutta hänen jalkansa luiskahti. Silloin hän
äkisti ja kömpelösti niinkuin kissa, jonka käpälät sotkeentuvat,
vierähti ja liukui pitkin loivasti luisua kattoa, voimatta saada enää
mistään kiinni.
-- Herra Jumala! sanoi hän tukahtuneella äänellä.
Ja hän putosi. Hänen ruumiinsa teki kaaren ilmassa, kääntyi kaksi
kertaa ympäri ja paiskautui keskelle katua, läiskähtäen kuin
vaatemytty, joka heitetään korkealta.
Gervaise kirkasi, minkä kurkusta lähti ja jäi tyhmistyneenä seisomaan
kädet ilmassa. Ohikulkijoita riensi luokse, syntyi väentungos. Rouva
Boche oli aivan toistaitoisena lyyhistynyt maahan ja otti Nanan
syliinsä, kätkeäkseen hänen päänsä ja estääkseen häntä näkemästä. Sillä
välin vastapäätä oleva pieni mummo ikäänkuin tyydytettynä sulki
tyynesti ikkunansa.
Vihdoin neljä miestä kantoi Coupeaun apteekkiin, joka oli
Poissonniers-kadun kulmassa; ja hän oli siellä lähes tunnin keskellä
huonetta peitteen päällä, sillä aikaa kun käytiin Lariboisièren
sairashuoneesta paaria hakemassa. Hän hengitti vielä, mutta apteekkari
pudisteli päätään. Gervaise oli vaipunut polvilleen maahan ja nyyhkytti
lakkaamatta, silmät kyynelten sokaisemina, kokonaan typertyneenä.
Vaistomaisesti hän liikutti käsiään ja koetteli miehensä jäseniä, hyvin
hiljaa. Sitten hän veti kätensä takaisin, katsoen apteekkariin, joka
oli kieltänyt häntä koskemasta; mutta hän ei malttanut olla muutaman
sekunnin päästä alkamatta uudestaan, vakuuttaakseen itselleen, vieläkö
hän pysyi lämminnä, luullen tekevänsä hänelle hyvää. Kun paarit vihdoin
saapuivat ja puhuttiin sairashuoneelle lähdöstä, nousi hän ylös ja
sanoi kiivaasti:
-- Ei, ei, ei sairashuoneelle!... Me asumme Goutte-d'Or'in Uuden kadun
varrella.
Turhaan hänelle selitettiin, että sairaus kävisi hänelle hyvin
kalliiksi, jos hän ottaisi miehensä kotiin.
Hän hoki vain itsepintaisesti:
-- Goutte-d'Or'in Uudelle kadulle, minä näytän tietä. Mitä se teitä
liikuttaa? Minulla on rahaa... Hän on minun mieheni, eikö totta? Hän on
minun ja minä tahdon pitää hänet.
Ja täytyi kantaa Coupeau kotiinsa. Kun paaria kannettiin väkijoukon
läpi, joka oli kokoontunut apteekin edustalle, puhelivat naiset
innokkaasti Gervaisestä: hän ontui, se peijakas, mutta hänessä oli yhtä
kaikki pontta; varmaan hän pelastaisi miehensä, jota vastoin
sairashuoneella lääkärit puukollaan viimeistävät kovin huonoksi
menneitä sairaita, päästäkseen vaivasta, mikä olisi heitä parantaessa.
Rouva Boche oli vietyään Nanan kotiinsa palannut ja kertoi
liikutuksesta vavisten onnettomuudesta, mainiten sen yksityiskohtia
aivan loppumattomiin.
-- Minä olin menossa hakemaan lampaanpaistia, olin siellä ja näin hänen
putoavan, toisti hän yhä uudestaan. Siihen oli hänen pieni tyttärensä
syynä, isä tahtoi katsoa häntä, ja roiskis! Voi! Herra Jumala! Minä en
haluaisi nähdä toista semmoista putoamista... Pitänee tästä kumminkin
lähteä sitä lampaanpaistia hakemaan.
Kahdeksan päivää Coupeau oli hyvin huonona. Sukulaiset, naapurit ja
kaikki ihmiset odottivat hänen heittävän henkensä minä hetkenä hyvänsä.
Lääkäri, eräs hyvin kallis lääkäri, joka otti sata souta käynniltä,
varoi sisuselinten loukkaantuneen; ja se sana herätti suurta pelkoa;
kaupungilla kerrottiin, että levysepältä oli sydän mennyt sijoiltaan
tärähdyksestä. Gervaise yksin, yön valvonnasta kalpeana, vakavana ja
päättäväisenä kohautti olkapäitään. Hänen mieheltään oli oikea jalka
katkennut, sen tiesivät kaikki; se oli parannettava ja sillä hyvä. Mitä
muuten siihen tuli, että sydän muka oli sijoiltaan, niin se ei
merkinnyt mitään. Hän saisi kyllä hänen sydämensä paikoilleen.
Hän tiesi, mitä siihen tarvittiin; hellää hoitoa, puhtautta ja lujaa
rakkautta. Ja hän osotti ylevää luottamusta, varmana siitä, että saisi
hänet paranemaan pysymällä ainoastaan hänen luonaan, koskettamalla
häntä käsillään kuumeen häntä kohdatessa. Hän ei epäillyt hetkeäkään.
Koko viikon hänet nähtiin jalkeella vähäpuheisena, hartaana ja
järkähtämätönnä päätöksessään pelastaa hänet, unohtaen lapsensa, kadun
ja koko kaupungin. Yhdeksännen päivän iltana, kun lääkäri vihdoin otti
vastatakseen sairaasta, hän vaipui tuolille, kokonaan kyynelten
vallassa. Sinä yönä hän suostui nukkumaan kaksi tuntia nojaten päätään
vuoteen jalkopuoleen.
Coupeaun tapaturma oli pannut koko perheen liikkeelle. Muori Coupeau
vietti yöt Gervaisen kanssa; mutta jo kymmenettä käydessä hän nukkui
tuolilleen. Joka ilta työstä palatessaan teki rouva Lerat suuren
kierroksen käydäkseen kysymässä veljensä vointia. Lorilleux'läiset
olivat alussa käyneet pari, kolme kertaa päivässä, tarjoutuneet
valvomaan ja tuoneet nojatuolinkin Gervaiselle. Sitten oli piankin
syntynyt riitaa siitä, miten sairaita oli hoidettava. Rouva Lorilleux
väitti pelastaneensa eläessään tarpeeksi paljon ihmisiä tietääkseen,
miten siinä oli meneteltävä. Hän syytti myöskin nuorta vaimoa, että
tämä häntä survi ja piti hänet loitolla veljensä vuoteelta. Tosin
Nilkuttajalla oli syytä tehdä, minkä suinkin voi, saadakseen Coupeaun
paranemaan, sillä jos hän ei olisi mennyt häntä häiritsemään
Nation-kadulle, niin hän ei olisi pudonnut. Mutta sillä tavalla kuin
hän häntä hoiti, hän oli varmaan tappava hänet.
Nähtyään, ettei Coupeaun henki enää ollut vaarassa ei Gervaise enää
vartioinut hänen vuodettaan yhtä mustasukkaisen ankarasti kuin siihen
asti. Nyt ei voitu enää tappaa hänen miestään, ja hän salli ilman
epäluuloa ihmisten lähestyä häntä. Sukulaiset asettuivat kuin kotiinsa
hänen huoneeseensa. Paraneminen tulisi kestämään hyvin kauvan; lääkäri
oli puhunut neljästä kuukaudesta. Silloin, levysepän ollessa pitkät
ajat uneen vaipuneena Lorilleux'läiset haukkuivat Gervaiseä tyhmäksi.
Mitä hyötyä siitä oli, että hänen miehensä oli kotona? Sairashuoneella
hän olisi toipunut puolta pikemmin. Lorilleux olisi tahtonut olla
sairas, saada jonkin vamman, näyttääkseen hänelle, tokko hän hetkeäkään
epäröisi mennäkseen Lariboisièreen. Rouva Lorilleux tunsi erään naisen,
joka oli päässyt sieltä, ja hän oli saanut siellä kananpaistia aamuin
illoin. Ja molemmat laskivat ainakin kahdennenkymmenennen kerran,
paljonko nelikuukautinen parantumisaika tulisi maksamaan: ensiksikin
menetetyt työpäivät, sitten lääkäri ja rohdot ja myöhemmin hyvä viini
ja tuores liha. Jos Coupeaulaiset pistäisivät poskeensa ainoastaan
vaivaiset säästösounsa, saisivat he kiittää kauppojaan. Mutta
luultavinta oli, että he velkaantuisivat. Sehän oli heidän oma asiansa.
Ainakaan ei heidän tarvinnut luottaa sukulaisten apuun, sillä he eivät
olleet kylliksi rikkaita hoitaakseen sairasta kotonaan. Nilkuttaja sai
syyttää itseään, eikö hän muka voisi tehdä niinkuin muutkin ja
toimittaa miehensä sairashuoneeseen. Siinä hänen ylpeytensä näkyi
oikeassa karvassaan.
Eräänä iltana rouva Lorilleux ilkeyksissään kysyi häneltä äkkiä:
-- No? milloinkas te aiotte vuokrata puotinne?
-- Tosiaankin, ilkkui Lorilleux, ovenvartija jo odottaa teitä.
Gervaise oli pakahtua harmista. Hän oli kokonaan unohtanut puodin.
Mutta hän näki noiden ihmisten vahingonilon siitä, että puodin
vuokraamisesta ei tullut mitään. Siitä illasta lähtien he oikein
hakemalla hakivat tilaisuutta tehdäkseen pilaa hänen tyhjiin
rauenneesta aikeestaan. Kun oli puhe jostakin toiveesta, joka oli
mahdoton toteuttaa, he sanoivat, että kyllä se toteutuu, jahka
Nilkuttaja on emäntänä upeassa, kadunpuoleisessa puodissaan. Ja
takanapäinkin he ivasivat häntä. Hän ei tahtonut luulla heistä niin
pahaa, mutta Lorilleux'läiset näyttivät nyt tosiaankin olevan kovasti
hyvillään Coupeaun tapaturmasta, joka esti Gervaisen perustamasta
pesulaitosta Goutte-d'Or'in kadulle.
Hän päätti silloin itsekin nauraa koko asialle ja näyttää heille,
kuinka mielellään hän uhrasi rahat miehensä parantumisen hyväksi. Joka
kerran kun hän heidän läsnäollessaan otti säästökirjan kellon lasikuvan
alta, hän sanoi iloisesti:
-- Nyt minä lähden vuokraamaan puotiani.
Hän ei ollut tahtonut ottaa pois kaikkia rahoja yht'aikaa. Hän nosti
niitä sadan francin erissä, ettei tarvitseisi säilyttää niin suurta
määrää rahoja piirongin laatikossa; sitä paitsi hänellä oli
epämääräinen toivo, että jokin ihme tapahtuisi ja hänen miehensä äkkiä
paraneisi, joten ei tarvitseisi liikuttaa koko summaa. Joka kerran
säästökassasta palattuaan hän paperipalasella laski yhteen, kuinka
paljon rahaa heillä vielä oli siellä tallella. Sen hän teki yksinomaan
hyvän järjestyksen vuoksi. Vaikka aukko heidän säästöissään yhä
suureni, niin hän piti kirjaa niiden häviöstä tyynen ja levollisen
näköisenä. Eikö se näet ollut jo koko lohdutus, että näille rahoille
tuli niin hyvä käytäntö, ja että onnettomuuden sattuessa oli, mistä
ottaa? Ja ilman kaipausta hän huolellisesti asetti säästökirjan
paikoilleen kellon taakse, lasikuvun alle.
Goujet'laiset olivat hyvin ystävällisiä Gervaiselle Coupeaun sairauden
aikana. Rouva Goujet oli hänelle kaikessa apuna; hän ei koskaan mennyt
ulos kysymättä häneltä, tarvitsiko hän sokeria, voita tai suolaa; hän
tarjosi hänelle aina ensimäistä lihalientä joka kerran kun hänellä oli
lihakeittoa; vieläpä hän auttoi Gervaiseä kyökkiaskareissakin, jos hän
näki hänellä olevan kovin paljon työtä. Goujet otti joka aamu nuoren
vaimon ämpärit ja kävi täyttämässä ne Poissonniers-kadun kaivolla;
siinäkin säästyi kaksi souta. Sitten päivällisen jälkeen, milloin
sukulaiset eivät olleet vallanneet huonetta, tulivat Goujet'laiset
pitämään seuraa Coupeaulaisille. Pari tuntia, kymmeneen asti seppä
istui piippuaan polttamassa, katsellen Gervaiseä, kun tämä vaali
sairasta. Hän ei sanonut kymmentä sanaa illassa, mutta hänen isoista
vaaleista kasvoistaan näkyi, miten hän heltyi nähdessään Gervaisen
kaatavan rohtoa kuppiin ja sekottavan siihen sokeria lusikalla
reunoihin kalistelematta. Kun hän seisoi sängyn vieressä ja lempeällä
äänellä rohkaisi Coupeauta, tuli Goujet vallan liikutetuksi. Koskaan ei
hän ollut tavannut niin kelpo naista. Sekään edes ei häntä rumentanut,
että hän ontui, sillä hänelle oli pikemminkin luettava ansioksi, että
siitä huolimatta päivät päästään iloisesti hyöri miehensä luona. Hän
malttoi tuskin neljännestuntia istua yhdessä kohden, juuri sen aikaa,
mikä meni syödessä. Alituiseen juoksi hän apteekissa, eikä arastellut
roskaisiakaan tehtäviä ja julma vaiva hänellä olikin pitäessään
siistinä tätä huonetta, jossa kaikki toimitettiin; mutta hän ei koskaan
valittanut, aina hän oli ystävällinen, niinäkin iltoina, jolloin hän
oli niin väsyksissä, että nukkui seisalleen, silmät auki. Ja tässä
alttiuden hengessä, rohtojen keskellä, joita oli jokaisen huonekalun
päällä, heräsi sepässä harras myötätuntoisuus Gervaiseä kohtaan,
nähdessään hänen niin rakastavan ja hoitavan Coupeauta koko
sydämestään.
-- No, vanha veikko, nythän sinä olet terve taas, sanoi hän eräänä
päivänä Coupeaulle. Minä en ole ollut sinusta huolissani, sinun vaimosi
on oikea Herran enkeli!
Goujet'in piti mennä naimisiin. Ainakin hänen äitinsä oli katsonut
hänelle erittäin sopivan nuoren tytön, pitsinnyplääjän niinkuin hänkin,
ja toivoi hartaasti, että poika naisi hänet. Tehdäkseen äidilleen
mieliksi, hän myöntyi, ja häät oli määrätty pidettäviksi syyskuun
alkupäivinä. Talouden perustamiseen tarvittavat rahat olivat jo kauvan
aikaa olleet varattuina säästökassassa. Mutta kun Gervaise puhui
hänelle tästä naimiskaupasta, pudisti hän päätään ja virkkoi säyseällä
äänellään:
-- Kaikki naiset eivät ole teidän laisianne, rouva Coupeau. Jos kaikki
naiset olisivat teidän laisianne, niin naisi heitä vaikka kymmenen.
Kahden kuukauden päästä alkoi Coupeau kumminkin voida nousta tilaltaan.
Hän ei käynyt pitkälti, sängystä ikkunan luo, ja vielä Gervaisen
tukemana. Siinä hän istuutui Lorilleux'läisten nojatuoliin, oikea jalka
ojennettuna jakkaralle. Tätä pilkkakirvestä, joka aina ennen oli
nauranut, jos kuka taittoi käpälänsä iljamella, hänen oma
onnettomuutensa harmitti kovasti. Hänessä ei ollut ensinkään filosofin
vikaa. Hän oli viettänyt nämä kaksi kuukautta vuoteessaan kiroilemalla
ja suututtamalla kaikkia ihmisiä. Ei tosiaankaan maksanut vaivaa elää
maatakseen selällään, toinen koipi nuoritettuna ja jäykkänä kuin
makkara. Sen hän ainakin tiesi, miltä katto näytti; siinä oli alkoovin
kulmassa rako, jonka hän olisi osannut piirustaa silmät kiinni. Kun hän
sitten asettui nojatuoliin, niin siitä koitui toinen kiusankappale.
Pitikö hänen kauvankin olla siinä kiinni naulittuna, kun mikäkin
muumia. Kadulla ei ollut mitään nähtävää, ei kukaan käynyt siitä ohi,
ja se haisi lipeälle koko päivän. Ei totisesti, hän kävi liian
vanhaksi, hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästään ainoastaan
saadakseen tietää, miten kaupungin muurit jaksoivat. Ja yhä uudestaan
hän syyti kiivaita syytöksiä kohtaloa vastaan. Hänen onnettomuutensa ei
ollut oikeudenmukainen, sen ei olisi pitänyt tapahtua hänelle, hyvälle
työmiehelle, joka ei ollut laiska eikä juoppo. Muille tapahtuneena se
ehkä olisi ollut ymmärrettävissä.
-- Isä Coupeau, sanoi hän, taittoi niskansa juovuspäissään. Ei voi
sanoa, että hän oli sen ansainnut, mutta sen voi kumminkin käsittää...
Minä sitä vastoin en ollut syönyt enkä juonut tippaakaan mitään
nestettä eikä mikään rauhaani häirinnyt, ja silloin minä horjahdan
nurin niskoin aikoessani kääntyä virnistämään Nanalle!... Eikö se ole
jo liikaa? Jos on olemassa hyvä Jumala, niin hullusti hän asiat
järjestää. En ikimaailmassa voi sulattaa tätä.
Ja sitä mukaa kuin hänen jalkansa parani, heräsi hänessä salainen viha
työhön. Se oli kovan onnen ammattia, jossa täytyi viettää päivänsä kuin
kissat pitkin räystäitä. Mestarit eivät vainenkaan olleet hullumpia!
Kun he ovat aivan liian arkoja uskaltaakseen kiivetä tikapuille,
lähettävät he toisen kuolemaan ja istuvat itse mukavasti uuninsa
kulmalla tulta kohentelemassa, välittämättä köyhästä väestä tämän
taivaallista. Ja siitä hän johtui väittämään, että jokaisen pitäisi
itse kattaa talonsa. Piru vie! oikeuden nimessä pitäisi vaatia, että
joka ei tahdo kastua, hakekoon sateensuojaa. Sitten hän harmitteli,
ettei ollut oppinut mitään muuta ammattia, hauskempaa ja vähemmän
vaarallista, esimerkiksi nikkarin ammattia. Sekin oli isä Coupeaun syy;
isillä oli se hullu tapa, että he pakottivat lapset omaan ammattiinsa,
tuli mitä tuli.
Kaksi kuukautta Coupeau vielä käveli kainalosauvoilla. Hän oli aluksi
voinut kömpiä alas kadulle polttamaan piippuaan oven edessä. Sitten hän
oli mennyt ulkobulevardille asti, laahustaen päiväpaisteessa, jääden
tuntikausiksi istumaan jollekin penkille. Hänen iloisuutensa palasi,
hänen tuhannentulimainen suulautensa vain kärjistyi hänen päivät
päästään vetelehtiessään. Ja elämän nautinnon palatessa hän mielistyi
joutenoloon, jäsenet velttoina ja jänteret suloisen unen herpaisemina.
Laiskuus ikäänkuin vallotti hänet hitaasti käyttäen hyväkseen hänen
toipumis-aikaansa hiipiäkseen salavihkaa hänen nahkaansa ja
kutkuttamalla turruttaakseen hänet. Hän palasi kotiin hyvissä voimin,
entisenä irvihampaana; elämä oli hänestä ihanaa, eikä hän käsittänyt,
miksi sitä ei kestäisi aina. Kun hän tuli toimeen ilman kainalosauvoja,
teki hän kävelyretkiä vielä edemmäksi, kävi työmailla tapaamassa
tovereitaan. Hän pysähtyi seisomaan, käsivarret ristissä, tekeillä
olevien talojen eteen, nauraen pilkallisesti ja pudistellen päätään; ja
hän ivasi työmiehiä, jotka ahertivat otsansa hiessä; hän ojensi
säärensä, näyttääkseen heille, minnekkä se vei, kun yli voimainsa
raatoi. Seistessään siinä pilkkaamassa toisten työtä hän sai tyydytystä
omalle vihalleen työtä kohtaan. Tosin hänenkin oli siihen ryhdyttävä,
pakko sen vaati; mutta vasta niin myöhään kuin mahdollista. Olipa
hänellä syytäkin olla tuntematta siihen innostusta. Sitä paitsi hänestä
tuntui niin hyvältä hiukan laiskotella!
Iltapäivillä, kun Coupeaulle tuli ikävä, hän meni Lorilleux'läisten
luo. Nämä säälittelivät häntä kovasti ja vetivät häntä puoleensa
kaikellaisilla ystävyydenosotuksilla. Ensi vuosina naimisissa ollessaan
hän oli heistä vieraantunut Gervaisen vaikutuksesta, Nyt he hänet
valtasivat takaisin kiusotellen häntä sillä, että hän muka pelkäsi
akkaansa. Eikö hän sitten ollutkaan mies! Lorilleux'läiset osottivat
kumminkin suurta hienotunteisuutta, kehuivat uhalla pesijättären
ansioita. Coupeau ei vielä riidellyt, vaan vakuutti vaimolleen, että
hänen sisarensa ihaili häntä, ja pyysi häntä puolestaan olemaan
vähemmän häijy sisarelleen. Ensimäinen riita syntyi eräänä iltana
Etiennen tähden. Levyseppä oli viettänyt iltapäivän Lorilleux'läisten
luona. Kun hänen palatessaan päivällinen ei vielä ollut valmiina ja
lapset mankuivat keittoa, hän yht'äkkiä kävi käsiksi Etienneen ja
sivalsi hänelle pari aimo korvapuustia. Tuntikauden hän vielä murisi:
se junkkari ei ollut hänen: hän ei tiennyt, miksi hän suvaitsi häntä
huoneessaan; vielä hän kerran ajaisi hänet ulos. Siihen asti hän oli
pitänyt hänet hyvänään pitämättä mokomaa ilvettä. Seuraavana päivänä
hän puhui omasta arvokkaisuudestaan. Kolme päivää sen jälkeen hän potki
pienokaista takapuoleen illoin, aamuin, niin että lapsi kuullessaan
hänen nousevan portaita, pakeni Goujet'laisten puolelle, jossa vanha
pitsinnyplääjä piti pöydän kulman hänelle varattuna, että hän sai
rauhassa lukea läksynsä.
Gervaise oli aikoja sitten ryhtynyt jälleen työhön. Hänellä ei ollut
enää vaivaa kellon lasikuvan nostamisesta ja paikoilleen panemisesta:
kaikki säästöt oli syöty; ja täytyi raataa kovasti, raataa neljän
edestä, sillä neljä suuta oli ruokittavana. Hän yksin elätti heitä
kaikkia. Kun hän kuuli ihmisten häntä säälivän, hän torjui nopeasti
syyn Coupeaun päältä. Ajatelkaa toki! mies parka oli niin paljon
kärsinyt, ei ollut ihme, jos hänen luonteensa siitä katkeroittui. Mutta
se haihtuisi sitä mukaa kuin terveys palaisi. Ja jos hänelle sanottiin,
että Coupeau nyt näytti niin vahvalta, että hyvin voi palata työhön,
niin hän kiivaasti väitti vastaan. Ei, ei, ei vielä! Hän ei tahtonut
saattaa häntä uudelleen vuoteen omaksi. Hän kai parhaiten tiesi, mitä
lääkäri oli sanonut! Hän se esti häntä tekemästä työtä varottamalla
häntä joka aamu odottamaan aikansa ja olemaan rasittamatta itseään.
Vieläpä hän pisti hänelle sadan soun kappaleita liivin taskuun. Coupeau
hyväksyi sen kuin ainakin luonnollisen asian; hän valitti koskevan
milloin mihinkin paikkaan, jotta häntä paremmin lelliteltäisiin; kuuden
kuukauden kuluttua hän ei ollut vielä täysin parantunut. Niinä päivinä,
jolloin hän meni katselemaan toisten työtä, hän nykyjään mielellään
pistäytyi juomaan lasin viiniä toveriensa kanssa. Ei se yhtä kaikki
ollut hullumpaa istua viisi minuuttia viinikaupassa lystiä pitämässä.
Se ei ollut mikään häpeä, Ainoastaan kerskailijat sanoivat ennemmin
kuolevansa janoon kuin astuvansa kapakkaan. Ennen olivat toverit olleet
oikeassa häntä pilkatessaan, sillä eihän lasi viiniä ole koskaan miestä
tappanut. Mutta hän löi rintaansa, pitäen kunnianaan, ettei juonut
muuta kuin viiniä; aina viiniä, ei koskaan viinaa; viini pitensi ikää,
siitä ei tullut pahoinvointia, ei humalaa. Kumminkin vietettyään
päivänsä joutilaana, kulkien työmaalta työmaalle, kapakasta kapakkaan
hän oli useita kertoja palannut kotiin »toisella kymmenellä». Gervaise
oli silloin aina pannut oven lukkoon sillä tekosyyllä, että hänellä
itsellään muka oli kova päänsärky, estääkseen Goujet'laisia kuulemasta
Coupeaun tyhmyyksiä.
Vähitellen kumminkin nuori vaimo kävi surumieliseksi. Aamuin illoin hän
kävi Goutte-d'Or'in kadulla katsomassa puotia, joka oli yhä
vuokrattavana; ja hän kulki salaa, ikäänkuin se olisi ollut
lapsellinen, aikaihmiselle sopimaton teko. Tämä puoti alkoi taas panna
hänen päätänsä pyörälle; yöllä, kun tuli oli sammutettu, hän sitä
mietti, silmät auki, tuntien siitä kielletyn nautinnon viehätystä. Hän
laski uudestaan, mitä se maksaisi: kaksisataaviisikymmentä francia
vuokraan, sataviisikymmentä francia työkaluihin ja sisustukseen ja sata
francia varalta kahden ensimäisen viikon elantoon; yhteensä viisisataa
francia alhaisimman arvion mukaan. Jos hän ei siitä puhunut ääneen ja
yhtä mittaa, niin syynä oli pelko, että hänen luultaisiin katuvan, kun
kaikki säästöt oli syöty Coupeaun sairauden aikana. Usein hän aivan
kalpeni, kun oli ollut vähällä ilmaista halunsa, ja keskeytti lauseensa
hämillään, ikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan jotakin sopimatonta.
Nyt täytyisi tehdä työtä neljä, viisi vuotta, ennenkuin olisi saatu
kootuksi niin suuri summa. Se häntä juuri surettikin, että hän ei heti
voinut perustaa omaa liikettä; hän olisi pitänyt huolen talon tarpeista
ilman Coupeaun apua, joten tälle olisi jäänyt kuukausmääriä aikaa
saadakseen taas halua työhön; hän olisi ollut varma tulevaisuudesta,
kun olisi päässyt rauhaan salaisesta pelosta, joka hänet toisinaan
valtasi, kun Coupeau tuli kotiin hyvin iloisella päällä, loilottaen ja
kertoi jonkin hauskan jutun saakelin Saappaasta, jolle hän oli
toikannut litran viiniä.
Eräänä iltana Gervaisen ollessa yksin kotona, Goujet astui sisälle eikä
lähtenyt heti tiehensä, kuten tavallisesti. Hän istuutui ja poltti
piippuaan katsellen Gervaiseä. Hänellä mahtoi olla jotakin tärkeää
sanottavaa; hän pyöritti ja hautoi sitä mielessään, saamatta sanojaan
sopivaan muotoon. Oltuaan kauvan aikaa ääneti, hän vihdoin rohkaisihe,
otti piipun suustaan ja sanoi yhteen painoon:
-- Rouva Gervaise, tahtoisitteko sallia minun lainata teille rahaa?
Gervaise oli kumartunut ottamaan piirongin laatikosta pyyheliinoja. Hän
oikasihe tulipunaisena, Goujet oli siis nähnyt hänet aamulla jäävän
haltioissaan seisomaan puodin eteen lähes kymmeneksi minuutiksi. Seppä
hymyili nolon näköisenä, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkin loukkaavan
ehdotuksen. Mutta Gervaise hylkäsi tarjouksen jyrkästi; hän ei koskaan
ottaisi rahaa tietämättä, milloin hän voisi sen maksaa. Sitä paitsi
siihen tarvittaisiin todellakin liian suuri summa. Ja kun Goujet näytti
pahastuneelta eikä hellittänyt, niin Gervaise huusi viimein:
-- Mutta teidän naimisenne? Enhän minä mitenkään voi ottaa teiltä
rahoja, joita te tarvitsette naimisiin mennäksenne!
-- Voi, älkää olko millännekään minusta, vastasi hän punastuen
vuorostaan. Minä en menekään naimisiin. Tiedättehän te, mitä minä...
Tosiaankin minä paljoa mieluummin lainaan rahat teille.
Silloin kumpikin painoi päänsä alas. Heidän välillään oli jotakin hyvin
suloista, josta he eivät puhuneet, Ja Gervaise suostui. Goujet oli jo
puhunut äidilleen. He menivät eteisen läpi häntä tapaamaan heti.
Pitsinnyplääjä oli vakavana, hiukan surullisena, tyynet kasvot työn yli
vaipuneina. Hän ei tahtonut vastustaa poikaansa, mutta hän ei myöskään
hyväksynyt enää Gervaisen aikeita; ja hän sanoi suoraan minkä tähden:
Coupeau oli huonoilla jäljillä, hän hävittäisi kaikki Gervaisen ansiot.
Sitä hän varsinkaan ei antanut levysepälle anteeksi, että hän ei ollut
tahtonut opetella lukemaan parantumisensa aikana; Goujet oli
tarjoutunut häntä neuvomaan, mutta toinen oli käskenyt häntä menemään
hiiteen, syyttäen tiedettä, että se muka vain laihdutti ihmisiä. Tästä
olivat molemmat työmiehet olleet vähällä suuttua toisiinsa; kumpikin
kulki omaa tietään. Muutoin rouva Goujet nähdessään ison lapsensa
rukoilevat katseet oli hyvin ystävällinen Gervaiselle. Sovittiin, että
lainattaisiin viisisataa francia naapureille, joiden tulisi maksaa
takaisin kaksikymmentä francia kuussa; se saisi kestää, minkä kestäisi.
-- Luulenpa, että seppä on iskenyt silmänsä sinuun, huusi Coupeau
nauraen, kun hän sai siitä kuulla. Ohoh! minä olen aivan huoleti, hän
on liian suuri tomppeli... Hän on saapa rahansa takaisin. Mutta se on
varma, että jos hänellä olisi tekemistä roistojen kanssa, hän tulisi
pahanpäiväisesti petkutetuksi.
Seuraavana päivänä Coupeaulaiset vuokrasivat puodin. Gervaise juoksi
kaiken päivää Uuden kadun ja Goutte-d'Or'in kadun väliä. Kun naapurit
näkivät hänen rientävän ohi niin iloisena ja kepeästi, että hän tuskin
ollenkaan näytti ontuvan, sanoivat he, että hänen säärtään oli
varmaankin leikattu.