Gervaise ei tahtonut hääkemuja. Mitä sitä suotta rahaa tuhlaamaan? Sitä
paitsi häntä hiukan hävetti naapurien tähden, hänestä oli joutavaa
mennä naimisiin koko maailman nähden. Mutta Coupeau pani vastaan: eihän
nyt naimisiin voinut toki mennä noin vaan edes syömättä yhdessä vähän
ruokaa. Hän ei välittänyt naapureista vähääkään. Hän tarkotti vain
jotakin aivan yksinkertaista: pieni kävelyretki iltapäivällä, ennenkuin
mennään syömään kaniinipaistia ensimäiseen ruokapaikkaan, mikä tielle
sattuu. Eikä tietenkään soittoa jälkiruuan ajaksi eikä klarinettia
naisille tanssin tahtia antamaan. Ei muuta kuin kilistetään hiukan
laseja, ennenkuin kukin palaa kotiinsa nukkumaan.
Leikkiä laskien ja ilvehtien levyseppä sai Gervaisen suostumaan, kun
hän hänelle vannoi, ettei pidettäisi liikaa iloa. Hän lupasi pitää
laseja silmällä ettei kukaan saisi ottaa liian pitkää ryyppyä. Niin hän
sitten hommasi kekkerit Augusten »Hopeamyllyssä» Chapellen bulevardin
varrella viidellä francilla hengeltä. Augustella oli pieni viinikauppa,
jossa oli huokeat hinnat. Puodin takana pihalla oli tanssipaikka kolmen
akaasiapuun alla. Toinen kerros oli heille aivan sopiva. Kymmenen
päivää Coupeau haali kokoon vieraita; hänen sisarensa talosta
Goutte-d'Orin kadun varrella kutsuttiin: herra Madinier, neiti Remanjou
ja rouva Gaudron miehineen. Lopuksi hän sai Gervaisen myöntymään
siihen, että hän sai kutsua kaksi toveriaan Paistikkaan ja Saappaan.
Tosin Saapas tahtoi olla hieman väkeviin menevä, mutta hänellä oli niin
tavaton ruokahalu, että hänet aina kutsuttiin kekkereihin, jotta
saatiin nauraa ravintoloitsijan nyrpeälle naamalle, kun se peijakas
pisti poskeensa hyvästikin kaksitoista naulaa leipää. Gervaise
puolestaan lupasi tuoda työnantajansa, rouva Fauconnier'n sekä herra ja
rouva Bochen, jotka olivat hyvin kunnon ihmisiä. Yhteensä tulisi siis
viisitoista henkeä pöytään. Se riitti. Kun on liian paljon väkeä, niin
siitä syntyy aina lopuksi riitaa.
Mutta Coupeaulla ei ollut niin soutakaan. Koettamatta herrastella hän
kumminkin tahtoi esiintyä niinkuin sulhasmies ainakin. Hän lainasi
viisikymmentä francia työnantajaltaan. Niillä hän ensiksi osti
vihkimäsormuksen, kahdentoista francin kultasormuksen, jonka Lorilleux
hankki hänelle tehtaasta yhdeksällä francilla. Sitten hän tilasi pitkän
takin, housut ja liivit eräältä Myrrhakadun varrella asuvalta
räätäliltä, jolle hän antoi ainoastaan kaksikymmentäviisi francia
käsirahaa; hänen kiiltonahkaiset kenkänsä ja huopahattunsa voivat vielä
mennä mukiin. Kun hän oli pannut erikseen kymmenen francia, mitkä
menivät kekkereihin hänen ja Gervaisen puolesta, lasten näet piti
päästä mukaan kaupan päällisiksi, niin hänelle jäi parhaiksi kuusi
francia, minkä messu maksoi köyhien alttarilla. Tosin hän ei pitänyt
papeista, hänen sydäntään kirveli viedä kuusi franciaan noille
kirpunnylkijöille, jotka ilmankin aina viettivät makean leivän päiviä,
Mutta avioliitto ilman messua, sanoipa siitä mitä hyvänsä, ei ollut
oikea avioliitto. Hän meni itse kirkkoon tinkimään; ja tuntikauden hän
otteli vanhan, pienen papin kanssa, jolla oli likainen kaapu päällä, ja
joka oli itara kuin hedelmänmyyjätär. Hänen teki mieli sivaltaa äijää
korvalle. Sitten hän piloillaan kysyi häneltä, eikö hän puodistaan
löytäisi helppohintaista messua ei kumminkaan kovin kulunutta, joka
vielä kelpaisi siivon pariskunnan käytettäväksi. Vanha pappi parka
murisi, että Jumalasta ei ollut ensinkään hauskaa siunata hänen
liittoaan, mutta taipui lopulta antamaan hänelle messun viidellä
francilla. Siinä säästyi heti kaksikymmentä souta. Hänelle jäi siis
kaksikymmentä souta.
Gervaisekin puolestaan tahtoi olla siistinä vihillä. Niin pian kuin
naimiskauppa oli päätetty, hän alkoi puuhata. Hän oli työssä
tavallista myöhempään iltaisin ja sai siten säästetyksi kolmekymmentä
francia. Hänen teki kovasti mieli pientä hartioilla pidettävää
silkkiliinaa, joita oli saatavissa kolmellatoista francilla
Faubourg-Poissonnière-kadun varrella. Sen hän osti. Sitten hän erään
rouva Fauconnier'n talossa kuolleen pesijättären leskeltä osti
kymmenellä francilla tummansinisen villahameen, jonka hän kokonaan
purki ja laittoi uudestaan itselleen sopivaksi. Jäljellä olevalla
seitsemällä francilla hän sai pumpulisormikkaat, ruusun hattuunsa ja
kengät vanhemmalle pojalleen Claudelle. Onneksi poikien puvut olivat
vielä mukiin meneviä. Neljä yötä hän valvoi puhdistaessaan kaikkea ja
tarkastaessaan aina pienemmätkin sukkiensa ja paitansa reijät.
Vihdoin perjantai-iltana, suuren päivän aattona oli Gervaisella ja
Coupeaulla työstä palattuaan vielä hommaa kello yhteentoista saakka.
Sitten he, ennenkuin kumpikin meni makaamaan omaan huoneeseensa,
viettivät tuntikauden yhdessä morsiamen kamarissa hyvin tyytyväisinä,
että kaikki valmistushommat olivat loppuneet. Huolimatta päätöksestään
olla välittämättä naapureista he kumminkin olivat koettaneet tehdä
kaikki parhaan kykynsä mukaan ja puuhanneet niin, että olivat peräti
väsyksissä. Kun he sanoivat toisilleen hyvää yötä, olivat he nukkua
seisalleen. Mutta yhtäkaikki heiltä pääsi syvä helpotuksen huokaus. Nyt
oli kaikki selvillä. Coupeaulla oli todistajina herra Madinier ja
Paistikas, Gervaisella Lorilleux ja Boche. Heidän piti kuuden kesken
mennä kaikessa rauhassa tuomarin virastoon ja kirkkoon ilman sen
suurempaa saattojoukkoa kintereillään. Sulhasen molemmat sisaretkin
olivat luvanneet jäädä kotiinsa, kun heidän läsnäolonsa ei ollut
välttämätön. Ainoastaan muori Coupeau oli ruvennut itkemään ja sanonut,
että hän ennemmin lähtisi vaikka edeltäpäin ja kätkeytyisi johonkin
nurkkaan kuin jäisi pois: ja hänet oli luvattu ottaa mukaan. Kello yksi
oli koko seurueen määrä kokoontua »Hopeamyllyyn». Sieltä oli aikomus
tehdä huviretki Saint-Denis'hin, jotta saataisiin parempi ruokahalu.
Sinne oli mentävä junalla ja palattava takaisin jalan pitkin suurta
viertotietä. Siitä piti tulla hauska retki, ei mitään ylenpalttista
mässäystä, vaan kaiken piti käydä siivosti ja kunnollisesti, jos kohta
iloa ei saanut puuttua.
Lauvantai-aamuna pukeutuessaan Coupeau alkoi käydä levottomaksi
katsellessaan kahdenkymmenen soun rahaansa. Hänen johtui mieleensä,
että hänen kohteliaisuuden vuoksi täytyi kai tarjota lasi viiniä ja
kinkkuviipale todistajille päivällistä odottaessa. Voisihan
niitä sitä paitsi sattua odottamattomiakin menoja. Kaksikymmentä souta
ei totisesti riittänyt. Vietyään Clauden ja Etiennen rouva Bochen
luo, jonka piti tuoda heidät illalla päivällisille, hän riensi
Goutte-d'Or'in kadulle ja nousi rohkeasti Lorilleux'n luo lainaamaan
häneltä kymmenen francia. Se oli hänestä hyvin vastenmielistä, sanat
kangersivat hänen kurkussaan, sillä hän tiesi jo ennakolta, kuinka
hänen lankonsa oli irvistävä. Tämä murisi ja ärisi kuin äkäinen koira,
mutta antoi kumminkin lopuksi kaksi sadan soun rahaa. Sisarensa Coupeau
kuuli murahtavan hampaittensa välistä, että »hyvästipä se alkoikin».
Vihkiminen oli määrätty tapahtuvaksi tuomarin virastossa puoli
yhdentoista aikaan. Oli erittäin kaunis ilma, aurinko paahtoi katuja
kuin ukkosen edellä. Morsiuspari, sulhasen äiti ja todistajat
jakaantuivat kahteen ryhmään, jotta eivät herättäisi huomiota.
Eellimäisenä kulki Gervaise Lorilleux'n käsikynkässä, herra Madinier
talutti muori Coupeauta; vasta parinkymmenen askeleen päässä toisella
katukäytävällä tulivat Coupeau, Boche ja Paistikas. Näillä kolmella oli
päällä musta pitkä takki; Bochella oli keltaiset housut: Paistikkaalla
ei ollut liiviä ja sentähden hän oli pannut takkinsa napit kiinni
kaulaan asti, takin kauluksen päällä näkyi vaan nuoraksi väännetyn
kaulahuivin nurkka. Ainoastaan herra Madinier'lla oli iso hännystakki;
ja vastaan tulijat pysähtyivät katsomaan tätä herraa taluttamassa
lihavaa muori Coupeauta, jolla oli yllään vihreä saali ja musta,
punanauhainen myssy päässä. Gervaise näytti hyvin lempeältä ja
iloiselta tummansinisessä hameessaan, kapea silkkiliina tiukasti
hartioille puristettuna ja kuunteli kohteliaasti Lorilleux'n
pilapuheita, joka kuumuudesta huolimatta ihan katosi mahdottoman isoon
säkin muotoiseen palttooseensa. Silloin tällöin, kadun kulmissa
Gervaise käänsi hiukan päätään, ja vilkasi hienosti hymyillen
Coupeauhon, josta uudet, päivänpaisteessa loistavat vaatteensa
tuntuivat oudoilta.
Vaikka he kävivät hyvin hitaasti, saapuivat he runsaasti puoli tuntia
liian aikaiseen tuomarin virastoon.
Ja kun tuomari myöhästyi, niin heidän vuoronsa tuli vasta yhdentoista
tienoossa. He istuivat odottamassa salin nurkassa katsellen korkeata
kattoa ja kolkon näköisiä seiniä ja puhelivat hiljaa keskenään.
Liikanaisesta kohteliaisuudesta he väistivät tuoliaan syrjemämksi joka
kerran kuin joku viraston palvelija kulki ohi. Kumminkin he puoliääneen
haukkuivat tuomaria tyhjäntoimittajaksi; hän mahtoi varmaankin olla
henttunsa luona leiniään hierottamassa; tai ehkäpä hän oli kadottanut
virkanauhansa. Mutta kun hän vihdoin tuli, nousivat he kunnioittavasti
seisomaan. Heitä käskettiin istuutumaan paikoilleen. Silloin he saivat
nähdä kolmet vihkiäiset, porvarillisille hääseurueineen, valkopukuisia
morsiamia, kassapäitä tyttösiä, punavöisiä neitosia, ja loppumattomia
jonoja elähtäneitä herroja ja naisia, jotka näyttivät hyvin tuntevan
oman arvonsa. Kun heidät viimeinkin huudettiin esille, ei vihkimisestä
ollut tulla mitään, sillä Paistikas oli hävinnyt. Boche löysi hänet
ulkoa torilta piippua polttamassa. Olivatpa ne vietävän pöyhkeitä nämä
virastoherrat, kun eivät muka aikoneet lainkaan välittää ihmisistä
siitä syystä vain, ettei ollut voinkarvaisia hansikkaita työntää heidän
nokkansa alle! -- Ja koko toimitus, naimiskaaren lukeminen, kysymysten
teko ja asiakirjain allekirjotus suoritettiin niin joutuisasti, että he
jäivät töllistelemään toisiinsa luullen itseltään varastetun ainakin
puolet koko juhlallisuudesta. Päästä pyörällä ja sydän kurkussa
Gervaise painoi nenäliinan huulilleen. Muori Coupeau itki kuumia
kyyneleitä. Kukin oli pannut parastaan piirtäessään nimensä luetteloon
isoilla, ontuvilla kirjaimille, paitsi sulhanen, joka oli vetänyt
ristin, kun ei osannut kirjottaa. Jokainen antoi neljä souta köyhille.
Kun vahtimestari antoi vihkimätodistuksen Coupeaulle, nykäsi Gervaise
häntä kyynäspäästä ja hän päätti vielä antaa viisi souta.
Tuomarin virastosta kirkkoon oli aika pitkä matka. Matkan varrella
joivat miehet olutta, muori Coupeau ja Gervaise marjamehua ja vettä. Ja
heidän oli kuljettava pitkää katua, johon aurinko paistoi kohdasteensa
jättämättä vähääkään varjoa. Suntio odotti heitä keskellä tyhjää
kirkkoa. Hän työnsi heidät pieneen kappeliin ja kysyi heiltä äkäisesti,
että uskontoa pilkatakseenko he niin myöhään saapuivat kirkkoon. Eräs
pappi tuli pitkin askelin nyrpeän näköisenä, nälästä kalpeana. Hänen
edellään astua tipsutti apulainen, likainen messupaita päällä. Hän
joudutti messua, minkä kerkesi, nieleksien latinaisia lauseita, kääntyi
ympäri, kumarteli ja levitteli käsiään kovalla kiireellä katsoen
karsaasti morsiuspariin ja heidän todistajiinsa. Sulhanen ja morsian
olivat alttarin edessä hyvin hämillään. Tietämättä milloin piti
polvistua, milloin nousta seisomaan tai istuutua, he odottivat merkkiä
apulaiselta, Todistajat jäivät varmuuden vuoksi koko ajaksi seisomaan.
Muori Coupeau oli taas heltynyt itkemään ja vuodatti kyyneleitä
messukirjaan, jonka hän oli lainannut eräältä naapurin vaimolta. Sillä
välin oli kello lyönyt kaksitoista, viimeinen messu oli luettu, kirkko
täyttyi jalkojen kopseesta ja ryskeestä, kun kirkon palvelijat
asettelivat tuoleja paikoilleen. Pääalttaria mahdettiin laittaa kuntoon
jotakin juhlaa varten, sillä verhoilijat kuuluivat siellä naulailevan
mattoja. Ja syrjäisen kappelin perällä tomun seassa, mikä nousi suntion
lakaistessa lattiaa, laski ärtyisen näköinen pappi pikimältään kuivat
kätensä Gervaisen ja Coupeaun kumartuneiden päiden päälle ja näytti
yhdistävän heidät keskellä muuttokiirettä Jumalan poissa ollessa kahden
vakavan messun lomassa. Kun hääseurue oli uudestaan kirjottanut nimensä
vihkimäluetteloon sakastissa ja kun se oli taas tullut ulos kirkkaaseen
päiväpaisteeseen, olivat he tuokion ajan kuin puusta pudonneet ja vähän
säikähtäneet siitä, että vihkimys oli mennyt aivan kuin täyttä laukkaa.
-- Kas niin! sanoi Coupeau nauraen väkinäisesti.
Hän näytti nololta, hänestä ei siinä ollut mitään naurettavaa.
Kumminkin hän lisäsi:
-- Eipä siinä liikoja siekailla. Se käy kuin hampaan kiskaisu: ei
kerkiä älähtääkään. Ne vihkivät kivuttomasti.
-- Niin, niin, kaunista työtä, irvisteli Lorilleux. Se sukaistaan
viidessä minuutissa ja kestää sitten koko elinajan... Marjamehu parka!
Ja kaikki todistajat taputtivat levyseppää olalle. Tämä pöyhistihe
mielissään. Sillä välin Gervaise hymyillen, silmät kumminkin kosteina,
suuteli muori Coupeauta.
-- Älkää olko huolissanne, vastasi hän mummon katkonaisiin sanoihin,
minä teen, minkä voin. Jos meille käy huonosti, niin se ei ole minun
syyni. Ihan varmaan ei, sillä minulla on liian suuri halu elää
onnellisena. Mutta nyt se on tehty ja tehty seisoo. Meidän asiamme on
nyt kummankin tehdä voitavamme tullaksemme toimeen keskenämme.
Sitten lähdettiin suoraan »Hopeamyllyyn». Coupeau kulki käsikoukussa
vaimonsa kanssa. He astuivat nopeasti, nauroivat ja jättivät innoissaan
toiset pari sataa askelta jäljelle, eivätkä nähneet taloja eikä
vastaantulijoita tai vaunuja. Esikaupungin pauhina soi kuin kellon
soitto heidän korvissaan. Kun he saapuivat viinikauppaan, tilasi
Coupeau heti kaksi litraa viiniä, leipää ja kinkkua pieneen,
lasiseinäiseen alakerran syrjähuoneeseen, ilman lautasia ja
pöytäliinaa, yksinkertaisesti suun avaukseksi. Mutta kun hän huomasi,
että Bochella ja Paistikkaalla oli oikein rehellinen nälkä, hän käski
tuoda litran lisää ja palasen juustoa. Muori Coupeaulla ei ollut nälkä,
hän oli liiaksi liikutettu voidakseen syödä. Gervaise, joka oli janoon
nääntymäisillään, joi lasillisen vettä, jossa oli vain nimeksi viiniä
seassa.
-- Tämä on minun asiani, sanoi Coupeau ja meni heti tiskin luo, jossa
hän maksoi neljä francia viisi souta.
Mutta kello oli jo yksi ja kutsuvieraat alkoivat saapua. Rouva
Fauconnier, lihavahko, vielä kaunis nainen, ilmestyi ensiksi. Hänellä
oli kukikas liinahame, ruusunpunainen kaulaliina ja hattu, jossa oli
kukkurallaan kukkia. Sitten tulivat yhdessä neiti Remanjou,
ijankaikkinen musta hameensa päällään, jota hän ei näyttänyt riisuvan
edes maata mennessään, ja Gaudronin pariskunta. Mies oli lihava
köllikkä, jonka ruskeat liivit raksahtelivat vähimmästäkin liikkeestä.
Hänen vaimonsa oli tavattoman laaja, sillä hän oli viimeisillään, ja
hänen helakka, sinipunerva hameensa näytti vielä lisäävän hänen
vatsansa pulleutta. Coupeau selitti, ettei tarvinnut odottaa Saapasta.
Hänen oli määrä yhtyä hääjoukkoon Saint-Denis'n tiellä.
-- Ei ole paha! huusi rouva Lerat sisälle tullessaan, sieltä on tulossa
aika ryöpäkkä! Tästä vasta se ilo alkaa!
Ja hän kutsui toisiakin ikkunan ääreen katsomaan mustia ukkospilviä,
jotka nopeasti nousivat Pariisin eteläkulmalta. Rouva Lerat, Coupeaun
vanhin sisar, oli pitkä, laiha, miesmäinen nainen, joka puhui nenäänsä.
Hänellä oli liian väljä tummanruskea hame, jonka pitkät rimpsut tekivät
hänet laihan, vedestä nostetun villakoiran näköiseksi. Hän leikitteli
päivänvarjollaan kuin kepillä. Syleiltyään Gervaiseä hän jatkoi:
-- Te ette usko, millainen ilma siellä on... Kadulla tuulee niin, että
tuntuu kuin tulta tupruttaisi vasten naamaa.
Kaikki selittivät silloin, että he jo hyvän aikaa olivat tunteneet,
että ilmassa oli ukkosta. Kun oli tultu ulos kirkosta, oli herra
Madinier kyllä huomannut, mikä siitä oli tulossa. Lorilleux kertoi,
että hänen liikavarpaitaan oli pakottanut niin, että hän kolmesta asti
aamulla ei ollut saanut unta. Eipähän siitä mikä muu voinut tullakaan
lopulta, kun näet jo kolme päivää oli ollut kerrassaan liian kuumaa.
-- Eiköhän tuo tuosta painune syrjään, sanoi Coupeau seisten ovella
tarkastelemassa taivasta levottoman näköisenä. Johan täällä ovat kaikki
koolla paitsi minun sisareni, voitaisiinhan tästä yhtä kaikki lähteä,
kunhan hän tulee.
Rouva Lorilleux oli tosiaankin myöhästynyt. Rouva Lerat oli juuri
poikennut hänen luokseen tullakseen yhtä matkaa, mutta kun tämä oli
ollut vasta panemassa päälleen kureliiviä, oli heidän välillään
syntynyt väittely. Pitkä leski lisäsi kuiskaten veljensä korvaan:
-- Minä jätin hänet siihen paikkaan. Hän on hirveän huonolla
tuulella!... Saatpa itse nähdä!
Ja hääseurueen täytyi kärsivällisesti odottaa vielä neljännes tuntia
seisoskellen viinikauppiaan puodissa miesjoukon keskellä, jotka
survivat ja puukkivat heitä tullessaan ottamaan naukun tiskin ääressä,
Tuon tuostakin Boche tai rouva Fauconnier tai Paistikas erosi joukosta,
meni aina katukäytävän reunalle töllistelemään taivasta kohti. Ukkonen
ei painunut ensinkään syrjään; ilma alkoi pimetä, tuulenpuuskat
pyyhkivät pitkin maata nostaen valkoisia tomupyörteitä. Kun ukkonen
ensi kerran jyrähti, teki neiti Remanjou ristinmerkin. Kaikkien silmät
kääntyivät levottomasti peilin yläpuolella olevaan seinäkelloon: se oli
jo kahtakymmentä vailla kaksi.
-- No nyt se alkoi, huusi Coupeau. Nyt enkelit itkevät.
Rankkasade lakaisi katua, jossa naiset pakenivat pitäen kahden käden
hameitaan. Tämän ensimäisen sadekuuron aikana rouva Lorilleux vihdoin
saapui hengästyneenä, raivoissaan, taistellen kynnyksellä
sateenvarjonsa kanssa, joka ei tahtonut mennä kiinni.
-- Onko mokomata ennen nähty! soperti hän. Se tapasi minut parhaiksi
ovella. Minun teki jo mieleni kääntyä takaisin ja riisua juhlavaatteet
päältäni. Siinä olisinkin tehnyt viisaimmin... Onpa nämä kauniit häät!
Minä jo sanoin, että olisi pitänyt lykätä kaikki ensi lauvantaihin. Ja
nyt sataa, kun ei minua toteltu! Sen parempi! sen parempi, vaikka koko
taivas revetköön!
Coupeau koetti häntä tyynnyttää, mutta hän käski häntä menemään
tiehensä. Ei suinkaan Coupeaussa ollut hänen hameensa maksajaa, jos se
oli mennyt pilalle. Hänellä oli musta silkkihame, joka oli tukahduttaa
hänet; liian ahdas röijy pingotti napinreikiä ja puristi häntä
olkapäistä, ja tupen muotoon leikattu hame oli niin kireällä lanteista,
ettei hän päässyt astumaan kuin aivan lyhyin askelin. Kumminkin
katselivat häntä seurassa olevat naiset suu nyrpällään, kadehtien hänen
pukunsa komeutta. Hän ei näyttänyt huomaavankaan edes Gervaiseä, joka
istui muori Coupeaun vieressä. Hän kutsui luokseen Lorilleux'n, pyysi
häneltä nenäliinan ja alkoi puodin nurkassa huolellisesti pyyhkiä
yksitellen silkille vierähtäneitä vesipisaroita.
Sillä välin oli sadekuuro äkkiä lakannut. Päivä yhä pimeni, tuli
melkein yö, lyijynkarvainen yö, jota leveät salamat valaisivat.
Paistikas sanoi nauraen, että varmaan kohta alkaa sataa vanhoja
pappeja. Silloin rajuilma puhkesi tavattomalla vimmalla. Puolisen
tuntia satoi vettä kuin korvosta kaataen, ukkonen jyrisi lakkaamatta.
Miehet seisoivat ovella katsellen sadetta, joka oli kuin harmaa seinä,
tulvehtivia katuojia ja veden räiskinää lätäköistä. Naiset olivat
peloissaan kyyristyneet istumaan kädet silmillä. Puhekaan ei enää
luistanut, kurkkua tuntui hiukan ahdistavan. Boche yritti laskea
leikkiä ukkosesta, sanoen, että pyhä Pietari aivasteli siellä ylhäällä,
mutta ei saanut ketään nauramaan. Mutta kun ukkonen alkoi jyrähdellä
harvemmin ja painui loitommaksi, niin rupesi seurue taas käymään
kärsimättömäksi, suuttumaan ukkoselle, kiroilemaan ja puimaan nyrkkiä
pilville. Taivas oli nyt käynyt tuhkanharmaaksi, ja sieltä valui hienoa
sadetta, loppumattomasti.
-- Kello on jo yli kahden, huusi rouva Lorilleux. Emmehän me kumminkaan
voi jäädä tänne yöksi.
Neiti Remanjou puhui, että pitäisi yhtä kaikki lähteä maalle, vaikka ei
päästäisi edemmäksi kuin kaupungin muurin vallihautoihin, mutta koko
hääjoukko pani vastaan: tiet mahtoivat olla kauniissa siivossa, eihän
nyt voisi edes istuutua ruohikkoon; sitä paitsi ei sateesta näyttänyt
loppua tulevankaan, voisipa se vielä yltyäkin. Coupeau, joka silmillään
seurasi erästä likomärkää työmiestä, joka rauhallisesti astui sateessa,
murahti:
-- Jos se Saapas tolvana odottaa meitä Saint-Denis'n tiellä, niin ei
hän ainakaan saa auringonpistoa.
Sille naurettiin. Mutta huono tuuli vain paheni. Se kävi lopulta
sietämättömäksi. Täytyi päättää jotakin. Eipä tietenkään ollut tarkotus
jäädä näin särkeä paistamaan päivälliseen asti. Niinpä neljännestunnin
aikaa, sateen itsepintaisesti kestäessä kaikki miettivät päänsä puhki.
Paistikas ehdotti korttipeliä; Boche, joka oli aika koiranleuka,
sanoi tietävänsä hyvin hauskan pikku leikin, ripitysleikin; rouva
Gaudron puhui, että mentäisiin syömään sipulileivoksia Chaussée
Clignancourt'ille; rouva Lerat olisi tahtonut, että olisi kerrottu
kaskuja; Gaudronilla ei ollut ikävä, hänen oli siellä hyvä olla, olisi
vain heti tahtonut käydä ruokaan käsiksi. Ja jokaisesta ehdotuksesta
kiisteltiin ja suututtiin: mikä oli typerää, mikä ikävystyttävää,
eiväthän he mitä lapsia olleet. Kun sitten Lorilleux, tahtoen hänkin
sanoa sanottavansa, keksi jotakin hyvin yksinkertaista, että näet
mentäisiin kävelemään ulkobulevardeille aina Père-Lachaisen
hautausmaalle, jossa voitaisiin käydä katsomassa Heloisen ja Abelardin
hautaa, jos aikaa riittäisi, silloin ei rouva Lorilleux enää jaksanut
hillitä itseään, vaan päästi suuttumuksensa valloilleen. Hän ainakin
lähti tiehensä! Sen hän teki! Oliko tarkotus pitää ihmisiä pilkkanaan.
Hän oli pukeutunut ja juossut sateessa sulkeutuakseen muka
viinikauppaan! Ei, totisesti! hän oli saanut tarpeekseen mokomista
häistä, ennemmin hän oli omassa kodissaan. Coupeaun ja Lorilleux'n
täytyi tukkia häneltä tie. Hän vain hoki:
-- Menkää tiehenne siitä! Minä lähden pois, sanon minä.
Kun hänen miehensä oli onnistunut saada hänet rauhottumaan, lähestyi
Coupeau Gervaiseä, joka yhä istui tyynenä nurkassaan puhellen anoppinsa
ja rouva Fauconnier'n kanssa.
-- Mutta tehän että ehdota mitään! sanoi Coupeau, uskaltamatta vielä
sinutella Gervaiseä.
-- Oo, minä suostun vaikka mihin, vastasi hän nauraen. Minä en pane
vastaan. Lähdettiinpä ulos tai jäätiin tänne, se on minulle
yhdentekevää. Minun on täällä hyvin hyvä olla, en muuta kaipaa.
Ja tosiaankin hänen kasvoistaan loisti tyyni ilo. Siitä asti kuin
vieraat olivat tulleet, oli hän puhellut jokaiselle hieman hiljaisella
ja liikutetulla äänellä, tyytyväisen näköisenä, sekaantumatta
riitoihin. Ukonilman aikana hän oli silmiään värähyttämättä katsonut
salamoita, ikäänkuin hän niiden räikeässä valossa olisi nähnyt vakavia
asioita hyvin kaukana tulevaisuudessa.
Herra Madinier ei ollut kuitenkaan vielä ehdottanut mitään. Hän nojasi
tiskiin, hännystakin liepeet levällään, säilyttäen isännälle kuuluvan
arvokkuutensa. Hän kakosteli pitkään ja pyöritti suuria silmiään.
-- Ka, miksi ei voitaisi käydä museossa, sanoi hän leukaansa
silitellen ja kysyi läsnäolijain mieltä silmäluomiaan räpytellen.
-- Siellä on muinaisesineitä, kuvia, tauluja, koko joukko tavaraa. Se
on hyvin opettavaista. Ehkäpä te hyvinkään ette tunne sitä. Kyllä sitä
kannattaa käydä katsomassa ainakin yhden kerran.
Kaikki katselivat toisiinsa epätietoisina. Ei, Gervaise ei ollut nähnyt
sitä; eikä rouva Fauconnier, eikä Boche, eikä muutkaan. Coupeau luuli
kyllä käyneensä siellä jonakin sunnuntaina, mutta hän ei sitä muistanut
oikein selvään. Epäröitiin kumminkin, kunnes rouva Lorilleux, johonka
herra Madinier'n arvokkuus teki suuren vaikutuksen, sanoi, että hänestä
ehdotus oli hyvin sopiva ja säädyllinen. Kun kerran uhrattiin päivä ja
oltiin juhlavaatteissa, niin olihan yhtä hyvä käydä katsomassa jotakin
opikseen. Kaikki hyväksyivät ehdotuksen. Kun sadetta yhä vielä jatkui
vähän, lainattiin viinikauppiaalta sateenvarjoja, vanhoja, sinisiä,
vihreitä, ruskeita sateenvarjoja, joita ostajat olivat unohtaneet; ja
niin lähdettiin museoon.
Hääjoukko kääntyi oikealle, kulki Pariisiin Saint-Denis'n esikaupungin
kautta. Coupeau ja Gervaise astuivat taas etunenässä, juoksujalkaa,
jättäen toiset jäljelle. Herra Madinier talutti nyt käsikynkässään
rouva Lorilleux'tä, koska muori Coupeau oli jäänyt viinikauppaan
huonojen jalkojensa tähden. Sitten tulivat Lorilleux ja rouva Lerat,
Boche ja rouva Fauconnier, Paistikas ja neiti Remanjou, viimeksi
Gaudron'in pariskunta. Kaikkiaan oli kaksitoista henkeä. Siitä syntyi
jo aika pitkä jono katukäytävälle.
-- Emme me vaan ilmaiseksi tätä lystiä saa, sen minä vannon, selitti
rouva Lorilleux herra Madinier'lle. Me emme tiedä mistä Coupeau lienee
hänet ottanut, taikka oikeastaan me sen tiedämme liiankin hyvin: mutta
mitäs se meitä liikuttaa, eikö niin?... Minun mieheni täytyi ostaa
hänelle vihkimäsormuskin. Tänä aamuna ylösnoustessa täytyi lainata
heille kymmenen francia, joita ilman ei olisi saatu mitään aikaan... On
sekin morsian, joka ei tuo edes yhtään sukulaista häihinsä! Hän sanoo
itsellään olevan Pariisissa sisaren makkarakauppiaana. Minkätähden ei
hän sitten ole kutsunut häntä?
Hän keskeytti puheensa osottaakseen Gervaiseä, joka viistolla
katukäytävällä ontui pahasti.
-- Katsokaas nyt tuota! Onkos tämä laitaa!... Mokomakin nilkuttaja!
Ja tämä sana: Nilkuttaja meni suusta suuhun.
Lorilleux nauraa kikatti sanoen, että se nimihän hänelle oli
annettavakin. Mutta rouva Fauconnier puolusti Gervaiseä: oli väärin
pilkata häntä, hän oli siisti kuin vasta lyöty sou ja reippaasti hän
teki työtä, milloin tarvis vaati. Rouva Lerat, joka aina teki ilkeitä
salaviittauksia sanoi hänen jalkaansa lemmenkoukuksi, ja lisäsi, että
monet miehet pitivät sellaisesta, tahtomatta sitä sen paremmin
selittää.
Päästyään Saint-Denis'n kadun päähän, meni hääjoukko bulevardin poikki.
Sen täytyi odottaa vähän aikaa, ennenkuin pääsi pujahtamaan ajajain
jonon läpi; sitten se tuli viertotielle, joka sateesta oli kokonaan
vetelän kuran vallassa. Sade alkoi uudestaan, hääsaaton täytyi avata
sateenvarjot; ja näiden surkean näköisten, risaisten sateenvarjojen
alla, joita miehet pitivät käsissään, naiset kantoivat helmojaan.
Heidän siinä ropakossa rämpiessään ulottui heidän jononsa toiselta
katukäytävältä toiselle. Silloin pari jätkää alkoi heille huutaa kuin
karnevalikulkueelle, ohikulkijoita kerääntyi heidän ympärilleen, ja
puotilaisia ilmestyi ikkunoihinsa huvitetun näköisinä katsomaan.
Meluavan väkijoukon keskellä, bulevardin harmaata, märkää taustaa
vasten näytti kulkue räikeän kirjavalta. Siinä oli Gervaisen
helakansininen ja rouva Fauconnier'n kukikas hame, Bochen keltaiset
housut; ja näiden juhlatamineissaan kankeiden ihmisten hullunkurisuutta
lisäsi Coupeaun kiiltäväksi kulunut pitkätakki ja herra Madinier'n
leveäliepeinen hännystakki; muotien moninaisuutta enensi vielä rouva
Lorilleux'n komea puku, rouva Lerat'n rimpsut ja neiti Remanjoun
repaleiset hameenhelmat. Siinä oli nähtävänä köyhien koko nukkavieru
ylellisyys. Mutta suurinta iloa herättivät herrojen hatut, jotka
pimeässä kaapin komerossa talletettuina olivat vanhettuneet ja
menettäneet alkuperäisen kiiltonsa; muodoltaan ne olivat toinen
toistaan hullunkurisempia, korkeita, leveitä, suippoja, millä oli
ylöspäin käpristetyt, millä litteät lierit, millä liian leveät tai
liian kapeat. Ja katsojain nauru yltyi vielä, kuin viimeisenä, kulkueen
lopussa räikeän sinipunervassa puvussaan asteli rouva Gaudron,
karttaaja, jonka kohtuinen vatsa pullotti tavattoman laajana. Hääsaatto
ei kuitenkaan ensinkään jouduttanut kulkuaan, hyvillään siitä, että
sitä katsottiin, ja iloiten pilapuheista.
-- Katsokaas morsianta! huusi muudan katupojista osottaen rouva
Gaudronia. Hän on vahingossa nielaissut aimo luumun luineen päivineen.
Koko seurue purskahti nauruun. Paistikas kääntyi ympäri ja sanoi, että
se oli hyvin osattu. Karttaaja itse nauroi kovimmasti vieläpä
ylpeilikin; siitä ei hänen kunniansa lainkaan kärsinyt, päinvastoin;
useampi kuin yksi vallasnainen oli ohikulkiessaan katsonut häneen
kieroon ja olisi tahtonut olla hänen asemassaan.
Oli tultu Cléryn kadulle. Sitten jatkettiin Mail'in katua. Voittojen
torilla syntyi pysähdys. Morsiamen vasemmasta kengästä oli nauha
auennut solmusta; ja kun hän sitä solmisi uudestaan Ludvig XIV:n
kuvapatsaan juurella, niin toiset parit odottaessaan hänen takanaan
laskivat leikkiä hänen pohkeestaan, jota vähän vilahti näkyviin.
Vihdoin kun oli kuljettu Croix-des-Petits-Champs'in katu päästä päähän,
saavuttiin Louvreen.
Herra Madinier tarjoutui kohteliaasti kulkueen johtajaksi.
Se oli hyvin suuri rakennus, sinne olisi voinut eksyä; ja sitäpaitsi
hän tunsi siellä nähtävät paikat, sillä hän oli siellä käynyt usein
erään taiteilijan, erittäin etevän nuorukaisen kanssa, jolta eräs suuri
kotelotehdas osti piirustuksia koteloiden päälle pantaviksi.
Kun häävieraat olivat tulleet alakerrassa olevaan assyrialaiseen
museoon, saivat he pienen vilunväristyksen. Hitto! kun tuntui kylmältä!
tästähän olisi saanut mainion kellarin. Ja hitaasti, nokka pystyssä
kulkivat he nyt parittain, silmät selällään, kivimöhkäleiden välitse,
jotka esittivät mustia, juhlallisen jäykkiä marmorijumalia ja puoleksi
kissan, puoleksi naisen muotoisia hirviöitä, joilla oli kasvot kuin
kuolleilla, nenä ohut, huulet turpeat. Heistä ne olivat hirveän rumia.
Nykymaailman aikaan osattiin toki paljoa paremmin kiveä muovaella.
Muudan foinikialaisilla kirjaimilla tehty kivikirjoitus pani heidät
ymmälle. Sehän oli tuiki mahdotonta, että kukaan olisi koskaan osannut
lukea tuota ripellosta. Mutta herra Madinier, joka rouva Lorilleux'n
kanssa oli jo noussut toisen kerroksen ensimäiseen porraskäänteeseen,
huusi heille niin että holvit kajahtivat.
-- Tulkaa pois. Ei niissä ole mitään näkemistä noissa rakkineissa.
Parhaat nähtävät ovat toisessa kerroksessa.
Porraskäytävän jäyhä koruttomuus teki heidät totisiksi. Komea
vahtimestari, jolla oli päällään punaiset liivit ja kultareunainen
takki, ja joka näytti heitä odottavan portaiden yläpäässä, lisäsi vielä
heidän juhlallista tunnelmaansa. Täynnä kunnioitusta, astuen niin
hiljaa kuin suinkin voivat, he tulivat ranskalaiseen taulukokoelmaan.
Silmät kehysten kullan häikäiseminä, he kulkivat pysähtymättä, läpi
koko jonon pieniä saleja katsellen ohimennen kuvia, joita oli liian
paljon, jotta niitä olisi voinut hyvin nähdä. Olisi pitänyt viipyä
tunti kunkin edessä, jos olisi tahtonut niitä ymmärtää. Oli siinä
tauluja, jumal'avita! eihän niistä loppua tullutkaan. Oli niihin
pitänyt panna rahaa likoon. Vihdoin herra Madinier pysähdytti heidät
äkisti »_Medusan pelastuslautan_» eteen ja selitti heille, mitä se
kuvasi. Aiheen valtaamina seisoivat kaikki liikkumatta, ääneti. Kun
taas lähdettiin eteenpäin, ilmaisi Boche kaikkien yhteisen tunnelman
sanoen, että se ei ollut hullummin osattu.
Apollon salissa ihmetytti seuruetta varsinkin kiiltävä lattia, kirkas
kuin peili, johon penkkien jalat kuvastuivat. Neiti Remanjou pani
silmänsä kiinni, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän astunut veden
päällä. Rouva Gaudronia neuvottiin astumaan hiihtämällä, ettei vain
lipeäisi. Herra Madinier tahtoi näyttää heille kattomaalauksia ja
kultauksia, mutta siinä heiltä oli vääntyä niskat nurin, eivätkä he
erottaneet mitään. Sitten hän, ennenkuin tultiin nelisnurkkuiseen
saliin, osotti heille erästä ikkunaa sanoen:
-- Tuossa on se parveke, jolta Kaarle IX ampui kansaa.
Sillä välin hän piti silmällä jälkijoukkoa. Viitaten kädellään hän
käski pysähtymään keskelle nelisnurkkaista salia. Siellä ei ollut kuin
pelkkiä mestariteoksia, kuiskasi hän puoliääneen, kuin kirkossa.
Tehtiin kierros ympäri salia. Gervaise kysyi, mitä »_Kaanaan
häät_» kuvasivat; se oli tyhmää, ettei oltu kirjoitettu kehyksiin
taulujen nimiä. Coupeau pysähtyi »_Joconden_» eteen, joka hänestä
muistutti erästä hänen tätiään. Boche ja Paistikas nauraa virnottivat
ja osottivat toisilleen silmää iskien alastomia naisia; Antiopen reidet
varsinkin saivat heidän sisunsa sykähtämään. Ja viimeksi Gaudronin
pariskunta, mies suu auki ja vaimo kädet vatsan päällä jäivät
heltyneinä ja tyhmistyneinä töllistelemään Murillon Madonnaa.
Kun oli päästy salin ympäri, tahtoi herra Madinier alkaa uudestaan; se
maksoi vaivan. Hän touhusi kovasti rouva Lorilleux'n ympärillä hänen
silkkisen hameensa tähden; ja joka kerta kun tämä häneltä kysyi
jotakin, vastasi hän vakavana hyvin mahtipontisesti. Kun rouva
Lorilleux'n huomiota kiinnitti Titianin rakastajatar, jonka keltainen
tukka hänestä oli yhtäläinen kuin hänen oma tukkansa, selitti herra
Madinier, että se oli »kaunis Ferronnière», eräs Henrik IV:n
rakastajatar, josta oli esitetty näytelmä Ambigu-teatterissa.
Sitten hääseurue syöksähti pitkään saliin, jossa ovat italialainen ja
flamilainen koulu. Yhä tauluja ja aina vain tauluja, pyhimyksiä, miehiä
ja naisia, joista ei kukaan saanut tolkkua, ihan mustia maisemia,
elukoita, jotka olivat muuttuneet keltaisiksi, sikin sokin ihmisiä ja
esineitä, joiden kirjava sekamelska alkoi ankarasti pakottaa heidän
päätään. Herra Madinier ei puhunut enää, vaan johti kulkuetta, joka
seurasi järjestyksessä, jokainen pää väärässä ja nokka pystyssä.
Vuosisatojen taide kiiti siinä heidän hämmästyneen tietämättömyytensä
ohitse, alkuaikojen hieno yksinkertaisuus, venetsialaisten loisto,
hollantilaisten mehevä valorikas elämä. Mutta kaikista enimmin heitä
huvittivat jäljentäjät, jotka telineillään keskellä katselijain joukkoa
maalailivat heistä lainkaan välittämättä; varsinkin he ihmettelivät
muudanta vanhaa naista, joka istuen korkeilla tikapuilla pensselillään
maalasi kuvioita äärettömän suuren kankaan taivaansiniselle pohjalle.
Vähitellen oli kai kumminkin huhu levinnyt, että hääseurue oli Louvrea
katselemassa; taiteilijat ehättivät katsomaan, suu leveässä naurussa;
toiset uteliaat asettuivat edeltä päin penkeille istumaan nähdäkseen
mukavasti hääsaaton kulkevan ohitse; vartijat purivat huuliaan
pidättäytyen sukkeluuksia laskemasta. Häävieraat jo väsyneinä alkoivat
tottua ympäristöönsä ja astua laahustivat niin, että rautakorkoiset
kantapäät paukkuivat kajahtaviin lattioihin. Kävi sellainen kapina kuin
olisi karjalauma päästetty irti näihin siisteihin, juhlallisiin
saleihin.
Herra Madinier oli vaiti saadakseen toiset yllätetyksi. Hän vei heidät
suoraa päätä Rubensin »_Kermesse'n_» luo. Hän ei vieläkään
virkkanut mitään, osotti vain taulua veitikkamaisesti silmää iskien.
Kun naiset näkivät taulun, kirkasivat he ja kääntyivät pois päin
tulipunaisina. Miehet pidättivät heitä ilvehtien ja osotellen sen
siivottomia yksityiskohtia.
-- Katsokaahan! huudahti Boche, ei ole paha! Kas tuossa muudan
oksentaa. Ja tuo kastelee nurkantakaisia. Entä tuo, voi! katsokaas
tuota!... Siinä on siistiä väkeä.
-- Lähdetään pois, sanoi herra Madinier ihastuneena menestyksestään.
Tällä puolen ei ole enää mitään nähtävää.
Hääseurue palasi samaa tietä kuin oli tullutkin, nelisnurkkaisen salin
ja Apollon gallerian kautta. Rouva Lerat ja neiti Remanjou valittivat,
etteivät heidän jalkansa enää kestäneet heidän allaan. Mutta
kotelotehtailija tahtoi näyttää Lorilleux'lle vanhanaikuisia
koristeita. Ne olivat ihan lähellä, pienen huoneen perällä, jonne hän
olisi osannut vaikka silmät kiinni. Kumminkin hän erehtyi, vei
hääjoukon harhaan seitsemän, kahdeksan aution ja kylmän salin
läpi, joissa ei ollut kuin yksitoikkoisia lasikaappeja täynnä
särkyneitä ruukkuja ja hyvin rumia ukkoja. Häävieraita vilusti
ja ikävystytti kovasti. Etsiessään ovea, mistä päästä ulos he
joutuivat piirustusosastoon. Siitä tuli taas juoksua loppumattomiin:
sali toisensa perästä, joissa ei ollut mitään sen kummempaa kuin
seinät täynnä lasin alle pantuja täyteen töhrätyitä paperilevyjä.
Herra Madinier'lta meni pää pyörälle, mutta hän ei tahtonut
tunnustaa eksyneensä, vaan alkoi kiivetä eräitä portaita toiseen
kerrokseen, hääjoukko kintereillä. Tällä kertaa jouduttiin keskelle
laivastomuseota, jossa oli koneiden ja kanuunain malleja, korkokarttoja
ja leikkikalujen kokoisia sotalaivoja. Toiset portaat tuli vastaan
hyvin kaukana, kun oli harhailtu neljännestunnin verran sinne tänne. Ja
kun niistä oli päästy alas, oltiin taas keskellä piirustuskokoelmia.
Nyt valtasi epätoivo koko hääseurueen, umpimähkään se riensi salista
toiseen seuraten herra Madinier'ta, joka pyyhki hikeä otsaltaan. Hän
oli aivan suunniltaan ja raivoissaan hallitukselle, jonka hän syytti
muuttaneen ovet paikoiltaan. Vartijat ja museossa kävijät katselivat
heitä ihmeissään. Parinkymmenen minuutin päästä nähtiin heidät
uudestaan nelisnurkkaisessa salissa, ranskalaisessa galleriassa ja
vaeltavan ohi lasikaapeissaan nukkuvien itämaisten jumalien. He eivät
luulleet enää koskaan pääsevänsä ulos. Kauhealla kolinalla viistättivät
he pilalle väsyneitä jalkojaan. Rouva Gaudron suurine vatsoineen jäi
jälelle toisten rientäessä edeltä.
-- Ovet suljetaan! ovet suljetaan! huusivat vartijain mahtavat äänet.
Hääsaatto oli vähällä jäädä museoon lukkojen taakse. Erään vartijan
täytyi opastaa sitä ulko-ovelle asti. Vasta kun kaikki olivat tulleet
Louvren pihalle ja saaneet sateenvarjonsa ovenvartijalta, saattoivat he
huoahtaa. Herra Madinier sai takaisin entisen mahtinsa; hän oli ollut
väärässä siinä, ettei kääntynyt vasemmalle; nyt hän muisti, että
koristeet olivat vasemmalla. Muuten olivat kaikki olevinaan
tyytyväisiä, että sekin oli tullut nähdyksi.
Kello löi neljä. Oli vielä kaksi tuntia käytettävänä ennen päivällistä.
Päätettiin ajan kuluksi lähteä kävelemään. Naiset, jotka olivat hyvin
väsyksissä, olisivat tahtoneet vähän istahtaa; mutta kun kukaan ei
tarjonnut mitään suuhun pantavaa, niin lähdettiin taas liikkeelle,
kuljettiin rantakatua pitkin. Siellä alkoi sataa uudestaan ja niin
rankasti, että naisten puvut turmeltuivat sateenvarjoista huolimatta.
Rouva Lorilleux, jonka sydän oli pakahtua jokaisesta vesipisarasta,
joka kostutti hänen hamettaan, ehdotti, että mentäisiin sadetta pakoon
Pont-Royalin alle; muuten hän uhkasi mennä sinne aivan yksin, elleivät
muut tulleet mukaan. Ja koko seurue meni sillan alle. Siellä oli ihmeen
hyvä suojapaikka. Se oli totisesti nerokas keksintö! Naiset levittivät
nenäliinansa kivien päälle ja istuutuivat lepäämään hajasäärin;
molemmin käsin nyhtivät he kivien väliin kasvaneita ruohon korsia ja
katselivat, miten musta vesi virtasi, ikäänkuin he olisivat olleet
maalla. Miehet huvittelivat huutamalla hyvin kovasti herättääkseen
kaikua vastapäätä olevasta sillan kaaresta; Boche ja Paistikas huusivat
vuoron perään kaikin voimin »Sika!» ja nauraa hohottivat, kun kaiku
heille vastasi samalla sanalla; kun he olivat huutaneet äänensä
käheäksi, etsivät he litteitä kiviä ja rupesivat heittämään voileipiä.
Sade oli lakannut, mutta seurue viihtyi niin hyvin sillan alla, ettei
poislähtö juolahtanut kenenkään mieleen. Pitkin Seinen pintaa
uiskenteli rasvapilkkuja, vanhoja korkkeja, vihannesten jätteitä ja
kaikellaista roskaa; jokin häränsilmä niitä vähän aikaa pyöritti
yhdessä kohden veden levottomalla kalvolla, joka holvin siimeksessä
näytti ihan mustalta. Sillan päältä kuului omnibusien ja ajurien
pyöräin jyrinä, Pariisin ainainen kohina, mutta muuta ei näkynyt kuin
ajopelien kattoja oikealta ja vasemmalta, ikäänkuin kiulun pohjaan.
Neiti Remanjou huokasi syvään; jos vain olisi ollut ruohoa, niin tämä
olisi muistuttanut hänelle, sanoi hän, erästä Marnejoen mutkaa, missä
hän 1817 oli käynyt erään nuoren miehen kanssa, jota muistellessaan hän
vieläkin itki.
Herra Madinier antoi vihdoin lähtömerkin. Mentiin Tuileries'n puiston
poikki lapsilauman läpi, joiden kiekot ja pallot saivat häiriytymään
parien hyvän järjestyksen. Kun Vendômen torille tultua, häävieraat
katselivat patsasta, pisti herra Madinier'n päähän osottaa naisille
kohteliaisuus; hän pyysi heitä nousemaan patsaan huippuun Pariisia
katsomaan. Hänen tarjouksensa tuntui hyvin hauskalta. Niin, niin, sinne
oli noustava, siitä riittäisi naurun aihetta pitkäksi aikaa. Muuten se
voisi olla sangen huvittavaa henkilöille, jotka eivät olleet koskaan
kiivenneet maaperää korkeammalle.
-- Ettäköhän Nilkuttajakin uskaltaa kavuta sinne asti! kuiskasi rouva
Lorilleux.
-- Minä nousen mielellänikin, sanoi rouva Lerat, mutta ei saa vain
miehiä tulla minun jäljestäni.
Ja nouseminen alkoi. Ahtaissa kiertoportaissa kaikki kaksitoista
kiipesivät peräkkäin tunnustellen jaloillaan kuluneita astimia ja
pitäen seinistä kiinni. Kun sitten porraskäytävä kävi pilkkosen
pimeäksi, nauroivat he ihan katketakseen. Naiset kirkuivat. Miehet
kutittivat heitä ja nipistelivät sääristä. Mutta hullujahan he olivat,
kun menivät siitä puhumaan! voisihan olla luulevinaan, että hiiret
heitä hätyyttivät. Sitä paitsi siitä ei ollut sen pahempia seurauksia;
miehet kyllä tiesivät, mihin heidän tuli pysähtyä kunniallisuuden
rajoissa pysyäkseen. Sitten Boche keksi pilan, jota koko seura säesti.
Huudettiin rouva Gaudronia, ikäänkuin hän olisi jäänyt välille, ja
häneltä kysyttiin, mahtuiko hänen vatsansa kulkemaan portaista.
Ajatelkaahan, jos hän olisi tarttunut kiinni, pääsemättä liikkumaan
mihinkään suuntaan, niin hän olisi tukkinut reijän eikä kukaan olisi
päässyt pois. Ja hänen kohtuiselle vatsalleen naurettiin sellaisella
remakalla, että koko patsas tutisi. Sitten Boche, joka oli oikein
rovellaan, selitti, että tässä uuninpiipussahan kului koko nuoruus;
siitähän ei loppua tullutkaan, se kai vei taivaaseen asti? Ja hän
koetti säikyttää naisia huutaen, että torni muka horjui. Mutta Coupeau
ei virkkanut koko aikana mitään; hän astui Gervaisen takana, piti häntä
vyötäisiltä ja tunsi hänen antauvan hänelle kokonaan. Kun yht'äkkiä
tultiin päivän valoon, oli hän juuri suutelemassa häntä kaulalle.
-- Niitä maita! tepä vasta siivoa väkeä olette, älkää olko
millännekään! sanoi rouva Lorilleux loukkaantuneen näköisenä.
Paistikas näytti julmistuneelta. Hammasta purren hän sanoi:
-- Te piditti semmoista meteliä, että minä en saanut edes portaitakaan
luetuksi.
Mutta herra Madinier oli jo parvekkeella näyttämässä huomattavia
rakennuksia. Rouva Fauconnier ja neiti Remanjou eivät tahtoneet millään
ehdoilla tulla edemmäksi portailta; jo pelkkä ajatus, että alhaalla oli
kivitetty tori, sai heidän verensä seisattumaan; ja he tyytyivät
pilkistelemään pienen oven läpi. Rouva Lerat, joka oli rohkeampi, teki
kierroksen ympäri kapean parvekkeen painautuen pronssista tornin seinää
vasten. Mutta yhtä kaikki tuntui peräti kolkolta, kun ajatteli, ettei
olisi tarvinnut kuin astua jalallaan yli kaiteen. Herra Jumala, mikä
kuperkeikka! Hiukan kalpeina katselivat miehetkin torille. Olisi
luullut häilyvänsä ilmassa erotettuna kaikesta. Ei totisesti,
se ihan tuntui kylmältä sisuksissa. Herra Madinier neuvoi nostamaan
silmänsä ja katsomaan suoraan eteensä, hyvin kauvas; se esti päätä
huimaamasta. Ja hän osotteli sormellaan Invalidien palatsia,
Panthéonia, Notre-Damen-kirkkoa, Pyhän Jaakopin tornia, ja Montmartren
kukkuloita. Sitten rouva Lorilleux kysäsi näkyikö Chapellen
bulevardilla viinikauppa, Hopeamylly, johon aiottiin mennä syömään
päivällistä. Ainakin kymmenen minuuttia sitä sitten haettiin, jopa
kiisteltiinkin; jokainen väitti viinikaupan olevan eri paikassa.
Pariisi heidän ympärillään levisi äärettömänä, harmaana, häipyen
sinertävään etäisyyteen, missä sen syvissä laaksoissa katot vyöryivät
yhtämittaisena aallokkona; koko oikeanpuoleinen joenranta oli suuren,
repaleisen, kuparinkarvaisen pilven varjossa; sen kullanhohtoiselta
reunalta lähti leveä päivänsäde, joka pani vasemman rannan tuhannet
akkunat kimmeltämään yhtenä kipunamerenä; koko se puoli kaupunkia
erottui loistavana ukkosen huhtomaa kirkasta taivasta vasten.
-- Sitäkö varten sitä piti tänne asti kavuta, että nyt revimme silmät
toistemme päästä, sanoi Boche suuttuneena ja alkoi kömpiä portaita
alas.
Ääneti murjottaen laskeusivat häävieraat tornista, ei kuulunut muuta
kuin kenkien kolina portaita vasten. Kun oli päästy alas, tahtoi herra
Madinier maksaa. Mutta Coupeau ei siihen suostunut, vaan ehätti
painamaan kaksikymmentä neljä souta vartijan kouraan, kaksi souta
hengeltä. Kello oli lähes puoli kuusi: oli juuri parhaiksi sen verran
aikaa kuin paluumatkaan tarvittiin. Mentiin siis takaisin bulevardien
ja Poissonnièren etukaupungin kautta. Coupeaun mielestä ei kävelyretki
kuitenkaan saanut loppua näin vain: hän työnsi koko seuran erääseen
viinikauppaan, jossa juotiin vermouthia.
Päivällinen oli tilattu kello kuudeksi. Hopeamyllyssä oli kaksikymmentä
minuuttia odotettu hääsaattoa. Rouva Boche, joka oli uskonut
ovenvartijoimisen eräälle samassa talossa asuvalle rouvalle, jutteli
muori Coupeaun kanssa toisen kerroksen salissa vastapäätä katettua
pöytää; molemmat pojat, Claude ja Etienne, jotka hän oli tuonut
mukanaan, leikkivät juosten pöydän alla ja työnnellen tuolit sikin
sokin. Kun Gervaise sisälle tullessaan huomasi pojat, joita hän ei
ollut nähnyt koko päivänä, otti hän heidät syliinsä ja hyväili ja
suuteli heitä.
-- Ovatko he olleet kilttinä? kysyi hän rouva Bochelta. Eiväthän he
vain liene tuottaneet teille kovin paljoa harmia?
Ja kun tämä kertoi pienokaisten iltapäivän kuluessa tekemistä
kepposista, joille hän oli nauranut kuollakseen, otti äiti heidät
uudestaan syliinsä ja puristi heitä rintaansa vasten hellyyden puuskan
vallassa.
-- Mahtaa tuo sentään tuntua omituiselta Coupeausta, sanoi rouva
Lorilleux salin perällä toisille naisille.
Gervaise oli yhtä hymyilevän rauhallinen kuin aamullakin. Kävelyretken
jälkeen hän kumminkin oli välistä käynyt ihan surulliseksi ja katsoi
miettiväisen näköisenä miestään ja Lorilleux'n pariskuntaa. Hänestä
Coupeau käyttäytyi raukkamaisesti sisarensa edessä. Vielä edellisenä
iltana hän oli pitänyt kovaa ääntä ja vannonut hillitsevänsä heidän
myrkylliset kielensä, jos he unohtivat, mikä heidän rauhaansa sopi.
Mutta edessä päin hän oli heille nöyrä kuin pieksetty koira, odotti
levottomana heidän jokaista sanaansa ja painautui aivan kokoon, kun
luuli heidän olevan vihoissaan. Ja tämä saattoi nuoren vaimon
levottomaksi tulevaisuuteen nähden.
Ei odotettu enää muita kuin Saapasta, joka ei ollut vielä ilmestynyt.
-- Mitä joutavia, huusi Coupeau, käydään vain syömään. Kyllä hän tulee
pian, saattepa nähdä; hänellä on tarkka vainu, hän tuntee ruuan käryn
jo kaukaa... Hänellä mahtaa olla hauska, jos hän on vielä Saint-Denis'n
tiellä meitä odottamassa.
Silloin häävieraat istuutuivat pöytään kolistellen kovasti tuoleja.
Gervaise oli Lorilleux'n ja herra Madinier'n välissä. Muut vieraat
istuivat, missä kukin halusi, sillä siitä syntyi aina kateutta ja
riitaa, kun määrättiin paikat. Boche pujahti rouva Lerat'n viereen.
Paistikas sai naapureikseen neiti Remanjoun ja rouva Gaudronin. Rouva
Boche ja muori Coupeau pitivät pöydän päässä huolta lapsista, ottivat
leikatakseen heille lihaa ja pitääkseen silmällä, etteivät he saaneet
liian paljon viiniä juoda.
-- Eikös kukaan lue ruokalukua? kysyi Boche, naisten järjestäessä
hameitaan pöytäliinan alla, jotta niihin ei tulisi pilkkuja.
Mutta rouva Lorilleux ei pitänyt sellaisista pilapuheista. Ja lihaliemi
vermisellineen, joka oli aivan jäähtynyttä, syötiin hyvin nopeasti,
kuului vain huulten mäiske lusikoita vasten. Ruokia tarjoili kaksi
viinuria, pienet, rasvan tahraamat takit päällä ja epäilyttävän valkeat
esiliinat edessä. Pihan puolella olevasta neljästä avatusta ikkunasta
paistoi päivä täydeltä terältä; ukkosen jälkeen oli ilma puhdistunut,
mutta siltä vielä kuuma. Kostealla pihalla kasvavista puista heijastui
vihertävä kajastus savustuneeseen saliin ja niiden lehtien varjot
tanssivat pöytäliinalla, josta levisi kostea, ummehtunut haju. Salin
molemmissa päissä olevat kärpästen tahraamat peilit pitensivät
loppumattomiin pöytää, paksutekoisine, kellastuneine lautasineen,
joihin rasvainen pesuvesi oli jättänyt mustat jäljet veitsien
piirtämiin naarmuihin. Joka kerran kun viinurit tulivat keittiöstä,
paukahti huoneen perällä oleva ovi ja sieltä tulvahti sisälle väkevä
rasvan käry.
-- Älkäämme puhuko kaikki yhtaikaa, sanoi Boche, kun kukaan ei
virkkanut mitään, vaan jokainen painoi nenänsä lautaseen kiinni.
Oltiin juomassa ensimäistä viinilasia seuraten silmillään kahta
vasikanlihapiirakkaa, joita viinurit tarjosivat, kun Saapas tuli
sisälle.
-- Te sen lurjukset! huusi hän. Kolme tuntia minä tallustelin
edestakaisin maantiellä, niin että viimein muudan santarmi vaati
nähdäkseen minun papereitani... Onko se laitaa, kohdella vanhaa ystävää
niin sikamaisesti! Olisitte edes lähettäneet kaupungin lähetin
sanomaan. Vaan eikös mitä! Siitä oli leikki kaukana, sen minä sanon.
Sitä paitsi satoi niin kovasti, että taskuni tulivat vettä täyteen...
Totisesti sieltä vieläkin saisi ongituksi paistikalat.
Koko seurakunta nauroi katketakseen. Se saakelin Saapas oli jo saanut
sisäänsä ainakin pari litraa viiniä; tietysti vain sentähden, ettei
tuntuisi niin ilkeältä se mokoma sammakon siirappi, jota ukkonen oli
valanut hänen raajoilleen.
-- Vai jo sinä hiljankin tulit, kreivi Leipäsusi! sanoi Coupeau, käy
istumaan tuonne rouva Gaudronin viereen. Näethän sinä, että on sinua
odotettu, verkkosi palaa..
Se ei häntä haitannut, hän oli pian saapa toiset kiinni; ja hän pyysi
kolmasti uudestaan lihalientä ja lautasellisiä vermisellejä, joiden
sekaan hän leikkeli tavattoman suuria leipäkimpaleita. Kun toiset
olivat päässeet piirakkaan käsiksi, tuli hän koko pöytäkunnan syvän
ihailun esineeksi. Hänpä vasta osasi ahmia! Viinurit olivat aivan
hämmästyksissään, eivätkä joutaneet muuta tekemään kuin ojentamaan
hänelle leipää, ohuita viipaleita, jotka hän nielasi yhtenä suupalana.
Lopulta hän suuttui; hän tahtoi kokonaisen leivän viereensä.
Viinikauppias ilmestyi itse hyvin levottomana ovelle katsomaan. Koko
seura, joka juuri odotti häntä tulevaksi, purskahti uudestaan
nauramaan. Se kävi hänelle kalliiksi! Vietävän lysti velikulta yhtä
kaikki tuo saakelin Saapas! Eikös hän näet kerran ollut syönyt
kaksitoista kovaksi keitettyä munaa ja juonut kaksitoista lasia viiniä
kellon lyödessä kahtatoista! Ei niitä monasti tapaa, jotka hänelle
vertoja vetävät. Neiti Remanjou katseli heltyneenä, miten Saapas puri
leipää, ja herra Madinier, joka haki soveliasta sanaa ilmaistakseen
melkein kunnioittavaista hämmästystään, selitti, »että sellainen kyky
oli tavaton».
Syntyi hetken äänettömyys. Toinen viinureista oli juuri asettanut
pöydälle syvän vadillisen kaniinimuhennosta. Coupeau, joka oli hyvin
leikkisä, laski siitä hyvän sukkeluuden.
-- Kuulkaahan, viinuri, tämä kaniinihan onkin ammuttu räystäältä...
Sehän naukuu vielä.
Hiljaista naukumista, mainiosti matkittuna, kuului tosiaankin, ihan
kuin se olisi lähtenyt vadista. Sen sai Coupeau aikaan kurkullaan,
huuliaan liikuttamatta. Sillä taidollaan hän seuroissa saavutti aina
varman menestyksen, ja sentähden hän aina ravintolassa syödessään
tilasi kaniinia. Sitten hän kehräsi. Naiset painoivat serviettinsä
kasvoilleen, sillä heitä nauratti liiaksi.
Rouva Fauconnier tahtoi pään; hän ei huolinut muusta kuin päästä. Neiti
Remanjou oli ihastunut läskipalasiin. Ja kun Boche sanoi pitävänsä
enimmästi pienistä sipulista, kun ne olivat hyvästi laitettuja, niin
rouva Lerat nyrpisti huuliaan mutisten:
-- Sen minä kyllä ymmärrän.
Hän oli kuiva ja laiha kuin aidanseiväs, vietti yksitoikkoista,
yksinäistä työläisnaisen elämää; ei ollut yksikään mies pistänyt
nokkaansa hänen luokseen sen jälkeen kun hän oli tullut leskeksi; yhtä
kaikki hän alituisesti hautoi mielessään saastaisia ajatuksia,
hakemalla haki kaksimielisiä sanoja ja hävyttömiä salaviittauksia,
mutta tavallisesti ne olivat niin syvämielisiä, ettei niitä ymmärtäneet
muut kuin hän itse. Kun Boche kumartui pyytämään häneltä selitystä
kuiskaten hiljaa ihan hänen korvaansa, vastasi hän:
-- Ka, pienet sipulit ... tietysti, ymmärtäähän sen.
Mutta keskustelu muuttui vakavaksi. Jokainen puhui omasta ammatistaan.
Herra Madinier ylisti koteloteollisuutta; sillä alalla työskenteli
todellisia taiteilijoita; niinpä oli hän nähnyt uudenvuoden lahjain
koteloita, jotka olivat ylellisyyden ihmeteoksia, Mutta Lorilleux
nauroi hänelle pilkallisesti. Hän oli perin ylpeä siitä, että teki
kultatyötä, hän oli näkevinään ikäänkuin sen loistetta sormissaan ja
koko olemuksessaan. Kantoivathan kultasepät ennen muinoin miekkaakin,
sanoi hän usein; ja hän mainitsi Bernard Palissyta[4] tietämättä
itsekään miksi. Coupeau puolestaan kertoi tuuliviiristä, erään toverin
mestariteoksesta; siinä oli ensiksi varsi, sitten lyhde, sitten
hedelmäkori ja sitten lippu; koko laitos oli erinomaisen hyvin tehty
ainoastaan yhteen juotetuista pienistä sinkkilevyn palasista. Rouva
Lerat näytti Paistikkaalle, miten ruusun varsia tehtiin, pyörittäen
veitsensä päätä sormiensa välissä. Puhe oli vähitellen käynyt
äänekkäämmäksi; kaikki puhuivat sekaisin. Hälinän keskeltä kuului
muutamia sanoja, kun rouva Fauconnier hyvin kimakalla äänellä moitti
työntekijöitään; edellisenä iltanakin oli muudan tyttöletukka
silittäessään polttanut pilalle parin lakanoita.
-- Sanokaa mitä tahansa, huusi Lorilleux lyöden nyrkkinsä pöytään,
kulta on kumminkin kultaa.
Keskellä äänettömyyttä, jonka tämä totuus sai aikaan, ei kuulunut muuta
kuin neiti Remanjoun kimeä ääni, joka jatkoi:
-- Sitten minä nostan ylös niiden hameet, ompelen sisäpuolelta... Minä
pistän neulan pään lävitse, jotta hattu pysyy kiinni... Ja ne ovat
valmiina. Niistä maksetaan puodissa kolmetoista souta kappaleelta.
Hän selitti nukkejaan Saappaalle, jonka leuvat kävivät hitaasti kuin
myllynkivet. Hän ei kuunnellut, pudisti vain päätään pitäen silmällä
viinureita, etteivät he saaneet viedä pois vateja, ennenkun hän oli
niistä kaapinut kastikkeen viimeiseen tippaan. Oli syöty vasikanpaistia
kastikkeineen ja vihreitä papuja. Tuotiin pöytään lintupaisti, kaksi
laihaa kanaa, alustana näivettynyttä krassia. Ulkona loi aurinko
viimeisiä säteitään akaasioiden latvoihin. Salissa vihertävä kajastus
sakeni pöydältä nousevista höyryistä. Viini- ja rasvapilkkujen tahraama
pöytä oli täynnä hujan hajan heitettyjä astioita; ja pitkin seinävartta
olivat viinurit panneet likaisia lautasia ja tyhjiä pulloja, niin että
se näytti roskaläjältä, joka oli pöydältä lakaistu ja sinne kaadettu.
Oli hyvin kuuma. Miehet riisuivat takkinsa ja jatkoivat syöntiään
paitahihasillaan.
-- Älkää ahtako heihin niin paljoa, rouva Boche, minä pyydän, sanoi
Gervaise, joka oli vähäpuheinen, kaukaa pitäen silmällä Claudea ja
Etienneä.
Hän nousi ylös, meni puhelemaan vähäksi aikaa seisten pienokaisten
tuolien takana. Eihän niillä lapsilla ole järkeä, ne syövät vaikka koko
päivän, ja aina niihin vain ruoka uppoaa; ja hän antoi heille itse
kanapaistia, hiukan valkoista lihaa. Mutta muori Coupeau sanoi, että
antaa heidän nyt kerran syödä, niin että mahaa pakottaa. Rouva Boche
syytti hiljaisella äänellä miestään siitä, että tämä muka nipisteli
rouva Lerata polvesta. Niin, niin, kyllä hän tiesi hänen salakähmäiset
vehkeensä, hän oli nähnyt hänen pistävän kätensä pöydän alle. Jos hän
vielä yrittikään, niin, auta armias! hänessä oli muijaa heittämään
hänelle vesipullon vasten kalloa.
Kun muut vähän vaikenivat, puhui herra Madinier politiikkaa.
-- Heidän lakinsa 31 päivältä toukokuuta on kauhistus. Nykyään täytyy
asua kaksi vuotta samalla paikkakunnalla. Kolme miljoonaa kansalaista
on pyyhitty vaalilistoista... Olen kuullut sanottavan, että Bonaparte
oikeastaan on hyvin harmissaan, sillä hän rakastaa rahvasta, sen hän on
osottanut.
Hän oli tasavaltalainen, mutta hän ihaili prinssiä hänen setänsä
tähden, jonka vertaista miestä ei enää koskaan ollut ilmestyvä.
Paistikas suuttui: hän oli ollut työssä Elysée-palatsissa, ja oli
nähnyt Bonaparten yhtä läheltä kuin nyt Saappaan, tuossa ihan
vastapäätä; no niin tämä presidentin tolvana oli ihan vanhan
hevoskaakin näköinen. Hän kuului olevan aikeissa käydä Lyonin puolella;
kunpa hän sillä matkalla taittaisi niskansa, niin pääsisi hänestä
rauhaan. Ja kun keskustelu sai pahan käänteen, täytyi Coupeaun käydä
välittämään:
-- Johan te nyt olette vallan lapsellisia, kun viitsitte politiikan
vuoksi käydä toistenne kimppuun!... Jonnijoutavaa koko politiikka! Mitä
se meikäläisiä liikuttaa?... Pankoot minusta nähden minkälaisen
hallituksen tahansa, kuninkaan tai keisarin taikka ei mitään, se ei
estä minua ansaitsemasta viittä franciani, ei syömästä eikä nukkumasta,
vai mitä?... Ei, se on kovin typerää!
Lorilleux pudisti päätään. Hän oli syntynyt samana päivänä kuin
Chambordin kreivi, 29 päivänä syyskuuta 1820, ja tämän merkillisen
yhteensattumisen johdosta hänellä oli jonkinlainen epämääräinen
käsitys, että muka kreivin palaamisella Ranskaan kuninkaana oli jotakin
yhteyttä hänen oman kohtalonsa kanssa. Hän ei sanonut selvään, mitä hän
toivoi, mutta hän antoi ymmärtää, että hänelle oli silloin tapahtuva
jotakin tavattoman mieluista. Niinpä hän joka kerran kun hänellä oli
jokin mieliteko, joka oli liian suuri toteutettavaksi, lykkäsi sen
tuonnemmaksi »jahka kuningas palaa».
-- Sitäpaitsi minä olen kerran nähnyt Chambordin kreivin, kertoi hän.
Kaikkien kasvot kääntyivät häneen päin.
-- Aivan varmaan. Hän oli kookas, hyväntahtoisen näköinen mies, palttoo
päällä... Minä olin Pequignot'n, erään ystäväni luona, jolla on
huonekalukauppa Chapellen Ison kadun varrella... Chambordin kreivi oli
edellisenä iltana unohtanut sinne sateenvarjonsa. Hän tuli sisälle ja
sanoi näin ikään ihan yksinkertaisesti: »Olkaapa hyvä ja antakaa pois
minun sateenvarjoni!» Ihan todella se oli hän, Pequignot vakuutti sen
minulle kunniasanallaan.
Ei kukaan pöytäkumppaleista ilmaissut vähintäkään epäilystä. Oli päästy
jälkiruokaan. Viinurit korjasivat astioita pöydältä kovalla räminällä.
Rouva Lorilleux, joka siihen asti oli esiintynyt arvokkaasti kuin oikea
vallasnainen, ei malttanut olla huutamatta: Perhanan porsas! sillä
toinen viinureista oli ottaessaan pois erästä vatia läikäyttänyt
jotakin märkää hänen niskaansa. Ihan varmaan hänen silkkihameensa oli
tahraantunut. Herra Madinier'n täytyi tarkastaa hänen selkäänsä, mutta
siinä ei ollut mitään, hän vannoi sen. Nyt ilmestyi keskelle pöytää
munanvaahtolunta salaattivadissa, ja sen ympärille kaksi juusto- ja
kaksi hedelmälautasta. Munanvaahtolumi, jossa liian kovaksi keitettyjä
valkuaisen kappaleita uiskenteli keltaisen hyytelön pinnalla, tuli
yllätyksenä; sitä ei oltu odotettu, se oli hienoa. Saapas söi yhä, Hän
oli pyytänyt toisen leivän lisää. Yksin hän lopetti molemmat juustot;
ja kun hyytelöä jäi tähteeksi, otti hän koko vadin eteensä ja kastoi
siihen isoja leipäpalasia ikäänkuin se olisi ollut keittoa.
-- Herra on tosiaankin hyvin merkillinen, sanoi herra Madinier,
puhjeten taas ihmettelyynsä.
Silloin miehet nousivat pöydästä ottaakseen piippunsa. He jäivät
vähäksi aikaa Saappaan selän taakse ja taputtaen häntä olalle he
kysyivät; voiko hän nyt paremmin. Paistikas koetti nostaa häntä koholle
tuolineen; mutta tuli ja leimaus! se peijakas oli tullut puolta
raskaammaksi. Coupeau sanoi piloillaan, että nythän se vasta alkoikin
ja että hän sitä tekoaan aikoi syödä leipää yhtä painoa koko yön.
Viinurit pujahtivat tiehensä säikähtyneinä. Boche, joka oli pistäytynyt
alhaalla, palasi kertomaan, miten surkealta kapakan isäntä oli
näyttänyt; aivan kalpeana oli hän ollut tiskinsä takana ja hänen
vaimonsa, joka oli vallan murtuneena, oli juuri lähettänyt katsomaan,
vieläkö leipurinpuodit olivat auki. Talon kissakin oli näyttänyt häviön
partaalle joutuneelta. Tämä oli todellakin kovin hullunkurista, näihin
päivällisiin ei raha mennyt hukkaan; ilman leipäsutta Saapasta ei näin
hauskoja päivällisiä voisi saada aikaankaan. Ja vetäen haikuja
piipunnysistään miehet katsoivat häntä kateisin silmin; sillä niin
paljon syödäkseen, täytyi olla luja ruumiinrakenteeltaan.
-- Minä en vain ottaisi pitääkseni teitä ruuassa, sanoi rouva Gaudron.
En totisesti!
-- Älkää, muorikulta, laskeko leikkiä, vastasi Saapas, katsoen kieroon
naapurinsa vatsaan. Te olette nielaissut isomman palan kuin minä.
Paukutettiin käsiä, huudettiin hyvä: se oli mainiosti osattu. Yö oli
pimennyt, kolme kaasuliekkiä lepatti salissa luoden häilyvää, himmeää
valoa tupakansavun sekaan. Tuotuaan kahvia ja konjakkia olivat viinurit
vieneet pois viimeiset likaiset lautaskasat. Alhaalla, kolmen akaasian
alla alkoi tanssi, yhden huilun ja kahden viulun kovasti soidessa,
naisten naurun säestämänä, joka kuului hiukan käheältä halki helteisen
yön.
-- Tehdäänpäs lökäri! huusi Saapas; kaksi litraa viinaa, paljon
sitruunaa eikä kuin vähäisen sokeria!
Mutta nähdessään edessään Gervaisen levottomat kasvot Coupeau nousi
ylös ja selitti, että nyt ei juoda enempää. Oli tyhjennetty
viisikolmatta litraa, puolitoista litraa kukin, jos lapsetkin
laskettiin yhteen aikaihmisten kanssa; siinä oli jo yllin kyllin. Oli
syöty palanen ruokaa yhdessä hyvinä ystävinä, herrastelematta, koska
toinen kunnioitti toistaan ja koska haluttiin viettää yhteisesti
perhejuhlaa. Kaikki kävi siivosti, oltiin iloisia, ei nyt sopinut juoda
itseään sikahumalaan, jos tahdottiin antaa arvoa naisille. Sanalla
sanoen ja hyväksi lopuksi: oli kokoonnuttu juomaan malja avioparin
menestykseksi eikä rypeäkseen nyrkit savessa. Tämän pienen puheen,
jonka levyseppä piti vakuuttavalla äänellä painaen kätensä rintaansa
vasten joka lauseen lopussa, Lorilleux ja herra Madinier mielihyvällä
hyväksyivät. Mutta toiset, Boche, Gaudron, Paistikas ja varsinkin
Saapas, jotka olivat jo sangen tulistuneita kaikki neljä, nauroivat
pilkallisesti ja selittivät kieli paksuna, että heillä oli niin
helkkarin jano, jota kumminkin piti sammuttaa,
-- Niitä joita janottaa, niitä janottaa, ja joita ei janota, niitä ei
janota, huomautti Saapas. Ja niinpä lökäri tilataan... Ei kenenkään
suuta tukita. Ne jotka pitävät itseään liian hyvänä sitä juomaan,
tilatkoot sokurivettä.
Ja kun levyseppä alkoi uudestaan saarnata, niin toinen, joka oli
noussut seisomaan, löi kämmenellään takapuoleensa huutaen:
-- Haista sinä!... Viinuri, kaksi litraa viinaa!
Silloin Coupeau sanoi, että juokoon, joka haluaa, mutta että sitä ennen
oli ensin tehtävä tili ateriasta. Siten vältettäisiin riidat. Oikeiden
ihmisten ei tarvinnut maksaa juoppojen edestä. Ja siinäpä kävikin ilmi,
että juuri Saapas kopeloituaan kauvan taskujaan ei löytänyt kuin kolme
francia seitsemän souta. Mutta minkästähden hänen oli annettu
värjötellä Saint-Denis'n tiellä? Eihän hän voinut jäädä sinne
hukkumaan. Hän oli särkenyt sadan soun rahansa. Se oli toisten syy, ja
sillä hyvä. Vihdoin hän antoi kolme francia säästäen loput, seitsemän
sonta huomiseksi tupakkarahoikseen. Raivoissaan olisi Coupeau lyönyt
häntä, ellei Gervaise säikähtyneenä ja rukoilevana olisi vetänyt häntä
takista. Hän päätti pyytää lainaksi kaksi francia Lorilleux'ltä, joka
ensin kieltäytyi, mutta sitten kumminkin salaa antoi, sillä hänen
vaimonsa ei tietysti olisi koskaan siihen suostunut.
Sillä välin herra Madinier oli ottanut lautasen. Yksinäiset naiset,
rouva Lerat, rouva Fauconnier ja neiti Remanjou panivat siihen ensiksi
sadan soun rahansa kainosti. Sitten herrat vetäytyivät toiseen päähän
salia tiliä tekemään. Kaikkiaan oli viisitoista henkeä; se teki siis
yhteensä seitsemänkymmentäviisi francia. Kun seitsemänkymmentäviisi
francia oli lautasella, lisäsi kukin herroista viisi souta viinureille.
Neljännestunnin kesti vaivaloista laskemista, ennenkuin tilit oli saatu
selville, niin että kaikki olivat tyytyväisiä.
Mutta kun herra Madinier oli kutsuttanut kapakan isännän suorittaakseen
hänelle laskun, ällistyivät kaikki kuullessaan tämän hymysuin sanovan,
että sillä ei vielä ollut läheskään kaikki hänelle suoritettu. Oli
vielä ylimääräisiä menoja. Ja kun sana »ylimääräinen» otettiin vastaan
raivostuneilla huudahduksilla, alkoi hän luetella: viisikolmatta litraa
kahdenkymmenen asemesta, joka oli edeltäpäin sovittu määrä:
munanvaahtolumi, jonka hän oli lisännyt nähdessään, että jälkiruokaa
oli niukanpuoleisesti; vihdoin pullo rommia, joka oli tuotu kahvin
kanssa siltä varalta, että joku piti rommista. Silloin syntyi hirveä
riita. Coupeau, jonka niskoille kaikki syy lykättiin, piti puoliaan: ei
hän ollut koskaan puhunut kahdestakymmenestä litrasta; mitä
munanvaahtolumeen tuli, niin se kuului jälkiruokaan, kapakoitsija sai
sen pitää omana vahinkonaan, kun hän kerran oli omasta tahdostaan sen
lisännyt; ja rommipullo oli vaan juoni, millä saada lasku suuremmaksi;
pakkokos oli tuoda pöydälle juomia, joita ei arvattu varoa.
-- Se oli kahvitarjottimella, huusi hän; no ka! se on pantava kahvin
kanssa yhteen laskuun... Jättäkää meidät rauhaan. Viekää rahanne
mennessänne, ja piru meidät periköön, jos koskaan enää astumme
jalallamme teidän hökkeliinne.
-- Se tekee kuusi francia lisää, hoki viinikauppias. Antakaa pois minun
kuusi franciani... Eikä siihen ole vielä luettu tuon herran syömää
kolmea leipää.
Koko seura tunkeutui hänen ympärilleen huitoen hurjasti käsillään, ja
kaikki huusivat yht'aikaa vihasta sähisten. Naiset varsinkin menettivät
mielenmalttinsa; he kieltäytyivät maksamasta centimeäkään lisää. Ei,
kiitoksia! He olivat saaneet kyllänsä mokomista häistä. Ainakaan ei
neiti Remanjouta saataisi toista kertaa houkutelluksi tällaisille
päivällisille! Rouva Fauconnier oli saanut hyvin huonoa ruokaa;
kotonaan olisi hän neljälläkymmenellä soulla saanut paljoa paremman
aterian. Rouva Gaudron valitti katkerasti, että hänet oli työnnetty
pöydän alapäähän Saappaan viereen, joka ei välittänyt hänestä
vähääkään. Aina ne sitäpaitsi päättyivät huonosti tällaiset pidot. Kun
kerran ken tahtoo vieraita häihinsä, niin pitäköönkin heitä silloin
kutsuvieraina, hitto vie! Gervaise oli paennut muori Coupeaun luo erään
ikkunan ääreen, eikä virkkanut mitään. Häntä hävetti tuntiessaan, että
kaikki nämä moitteet oikeastaan tarkottivat häntä.
Herra Madinier meni viimein alas viinikauppiaan kanssa. Kuultiin heidän
riitelevän alakerrassa. Vasta puolen tunnin perästä kotelotehtailija
palasi toisten luo. Hän oli suoriutunut isännästä antamalla kolme
francia. Mutta häävierasten kiihko ja vimma ei vain laihtunut, yhä
uudestaan kääntyi puhe ylimääräisiin maksuihin. Ja melu vielä kasvoi
rouva Bochen voimannäytteestä. Hän väijyi lakkaamatta Bochea, ja kun
hän näki hänen eräässä nurkassa nipistävän rouva Lerata vyötäisiltä,
heitti hän kaikin voimin sinne vesipullon, niin että se meni
pirstaleiksi seinää vasten.
-- Sen kyllä näkee, että teidän miehenne on räätäli, sanoi pitkä leski
nyrpistäen tapansa mukaan huuliaan. Hän on ensimäisen numeron
hameräätäli... Annoin minä hänelle kumminkin aimo potkuja pöydän alla.
Koko ilta oli pilalla. Mielet kävivät yhä katkerammiksi. Herra
Madinier ehdotti, että laulettaisiin; mutta Paistikas, jolla oli
kaunis ääni oli hävinnyt; ja neiti Remanjou, joka kyynäskolkkasillaan
katseli ulos eräästä ikkunasta, näki hänet akaasioiden alla
tanssittamassa paljaspäistä lihavaa tyttöä. Huilu ja viulut soittivat
»Sinappikauppias» nimistä katrillia, jossa paukutettiin käsiä
vastakkain tullessa. Silloin koko seura hajosi: Saapas ja Gaudronin
pariskunta menivät alas. Bochekin katosi heidän perästään. Lehtien
välitse, joihin oksille ripustetut lyhdyt loivat kirkasta vihertävää
valoa, nähtiin ikkunoista, miten parit alhaalla pyörivät. Yö nukkui
hengittämättä, tainnoksissa kovasta kuumuudesta. Salissa olivat
Lorilleux ja herra Madinier ryhtyneet vakavaan keskusteluun, sillä
aikaa kun naiset, tietämättä, miten vihansa purkaisivat, tarkastivat
vaatteitaan, oliko niihin tullut tahroja.
Rouva Lerat'n rimpsut olivat tainneet kastua kahvista. Rouva
Fauconnier'n kukikas hame oli täynnä kastikepilkkuja. Muori Coupeaun
vihreä hartiavaippa oli pudonnut tuolilta ja löytyi yhdestä nurkasta,
jonne se oli jaloissa kulkeutunut. Mutta varsinkaan rouva Lorilleux ei
jaksanut hillitä vihaansa. Hänellä oli tahra selässä, toisten
vastaväitteistä huolimatta hän sen tunsi. Ja väännellen itseään peilin
edessä hän sen lopulta huomasi.
-- Mitäs minä sanoin? huusi hän. Se on kanapaistin kastiketta. Minä
maksatan viinurilla pukuni. Ennemmin minä vaikka nostan jutun häntä
vastaan... Se nyt vielä puuttui. Kun en minä jäänytkin kotiin... Mutta
nyt minä ainakin lähden pois. Olen saanut tarpeekseni mokomista häistä!
Hän lähti raivoissaan, niin että rappuset rusahtelivat hänen
kantapäittensä potkuista. Lorilleux juoksi hänen jälkeensä. Mutta hän
ei saanut häntä taivutetuksi muuhun kuin odottamaan viisi minuuttia
katukäytävällä, jotta muut ehtivät lähteä yhtä matkaa.
Hänen olisi pitänyt lähteä heti ukonilman tauvottua, niinkuin hän oli
aikonut, Coupeau oli maksava hänelle tästä päivästä. Saadessaan kuulla,
miten vimmoissaan hän oli, näytti Coupeau tykkänään masentuvan; ja
estääkseen hänelle siitä koitumasta ikävyyksiä suostui Gervaise
lähtemään kotiin heti. Kiireesti heitettiin hyvästit. Herra Madinier
otti viedäkseen muori Coupeaun kotiin. Rouva Boche lupasi viedä
ensimäiseksi yöksi Clauden ja Etiennen kotiinsa makaamaan; heidän
äitinsä voi olla huoleti, pojat nukkuivat tuoleilla, vatsa pakoillaan
liiasta munanvaahdon syönnistä. Vihdoin morsiuspari lähti pois
Lorilleux'n kanssa jättäen loput häävieraat viinikauppaan, juuri kun
syntyi tappelu tanssipaikalla heidän ja erään toisen seuran välillä;
Boche ja Saapas, jotka olivat suudelleet erästä naista, eivät tahtoneet
antaa häntä takaisin kahdelle sotamiehelle, joille hän kuului, ja jotka
uhkasivat puhdistaa koko talon; huilu ja molemmat viulut soittivat
vimmatusti »Helmipolkkaa».
Kello oli tuskin yhtätoista. Chapellen bulevardilla ja koko
Goutte-d'Or'in kaupunginosassa pitivät juopuneet kauheaa meteliä, sillä
täksi lauvantaiksi sattui työmiesten palkanmaksupäivä. Rouva Lorilleux
odotti parinkymmenen askeleen päässä Hopeamyllystä seisten kaasulyhdyn
alla. Hän tarttui Lorilleux'n käsipuoleen ja alkoi astua edeltä
taakseen katsomatta sellaista kyytiä, että Gervaise ja Coupeau
hengästyivät pysytellessään jäljessä. Väliin he astuivat syrjään
katukäytävältä antaakseen tietä jollekin humalaiselle, joka siihen oli
kaatunut tallukat taivasta kohti. Lorilleux kääntyi taakseen saadakseen
sovintoa aikaan.
-- Me tulemme teitä saattamaan ovelle asti, sanoi hän.
Mutta rouva Lorilleux sanoi korottaen ääntään, että hänestä oli kummaa,
miten he voivat mennä viettämään hääyötään sellaisessa saastaisessa
pesässä kuin Boncoeurin hotellissa. Eikö olisi ollut viisainta lykätä
häät tuonnemmaksi, säästää muutama sou ja ostaa huonekaluja, voidakseen
tulla omaan kotiin ensimäisenä iltana? Mahtoi heille tulla hyvä oltava,
kun he molemmat ahtautuivat kymmenen francin vinttikamariin, jossa ei
riitä edes ilmaakaan.
-- Minä olen sanonut irti huoneeni, emme me sinne menekään, huomautti
Coupeau arasti. Me pidämme Gervaisen huoneen, joka on isompi.
Rouva Lorilleux unohti itsensä, kääntyi äkisti ympäri ja huusi.
-- Yhä paranee! Vai menet sinä nukkumaan Nilkuttajan kamariin!
Gervaise kävi aivan kalpeaksi. Tämä haukkumanimi, jonka hän ensi kerran
sai vasten naamaa, iski häntä kuin korvapuusti. Sitäpaitsi hän ymmärsi
hyvin kälynsä huudahduksen: Nilkuttajan kamari, se oli sama huone,
jossa hän oli elänyt kuukauden Lantier'n kanssa, jossa vielä virui
hänen entisen elämänsä jätteitä. Coupeau ei ymmärtänyt, häntä loukkasi
vain haukkumanimi.
-- Ei sinulla ole oikeutta toisia ristiä, sanoi hän pahoilla mielin.
Sinä et tiedä, että sinua ihmiset sanovat Lehmänhännäksi tukkasi
tähden. Se ei liene sinusta hauskaa, vai mitä?... Minkästähden me emme
pitäisi alakerran huonetta? Tänä iltana eivät lapsetkaan makaa siellä,
niin mikäs meidän on siellä ollessa?
Rouva Lorilleux ei virkkanut enää mitään, vaan sulkeutui arvokkuuteensa
kauheasti harmissaan siitä, että häntä sanottiin Lehmänhännäksi.
Lohduttaakseen Gervaiseä Coupeau puristi hiljaa hänen käsivarttaan, ja
onnistuipa hänen saada hänet iloiseksikin, kun hän kuiskaten hänen
korvaansa kertoi hänelle, että heillä taloutta alkaessaan oli pyöreässä
summassa seitsemän soun omaisuus, kolme kahden ja yksi yhden soun
lantti, joita hän kädellään helisteli housunsa taskussa. Kun oli tultu
Boncoeurin hotellin luo, sanottiin toisilleen hyvää yötä suuttuneen
näköisinä. Coupeau sanoi molemmille vaimoille, että he olivat tyhmiä,
ja juuri kun hän tahtoi työntää heidät toistensa kaulaan, tuli muudan
juopunut mies, joka tahtoi mennä ohi oikealta, mutta tekikin äkkimutkan
vasemmalle ja heittäytyi juuri heidän väliinsä.
-- Kas! sehän on ukko Bazouge! sanoi Lorilleux. Hän on saanut
tarpeekseen tältä päivältä.
Gervaise painautui säikähtyneenä hotellin ovea vastaan. Ukko Bazouge
oli noin viidenkymmenen vuotias, ruumiinkantaja ammatiltaan. Hänen loan
tahraamat mustat housunsa, musta, olalta riippuva päällyslevättinsa ja
musta, kuhmuinen ja lutistunut nahkahattunsa osottivat selvään, että
hän oli rypenyt katuojassa.
-- Älkää pelätkö, hän ei ole häjy, jatkoi Lorilleux. Hän on meidän
naapurimme, asuu saman käytävän varrella kolmannessa huoneessa
ennenkuin meille tullaan... Hän olisi helisemässä, jos joku hänen
esimiehistään näkisi hänet tuollaisessa tilassa.
Ukko Bazouge loukkaantui kumminkin nuoren vaimon pelästyksestä ja alkoi
sopertaa:
-- Mitä joutavia! Emme me ruumiinkantajat syö ketään... Minä olen yhtä
hyvä kuin joku toinenkin, vai mitä? kultuseni... Se on totta, että minä
olen juonut jonkun kulauksen! Työllähän sitä saa ja tarvitsevathan
vaunutkin rasvaa. Sen minä vain sanon, ettei kukaan teistä olisi
kantanut alas sitä kuudensadan naulan painoista herrasmiestä, jonka me
toverini kanssa kahden toimme neljännestä kerroksesta katukäytävälle
vieläpä aivan ehyenä... Minä pidän iloisista ihmisistä.
Mutta Gervaise peräytyi vielä likemmäksi ovenkolkkaa. Hänelle tuli kova
halu itkeä. Mennyttä oli koko hänen tämänpäiväinen tyyni ilonsa. Hän ei
enää ajatellutkaan suudella kälyään, hän pyysi Coupeauta ajamaan pois
juopunutta. Silloin Bazouge hoiperrellessaan teki filosofin
halveksumista osottavan liikkeen.
-- Se ei estä teitä sinne joutumasta. Ehkäpä te olette kerran vielä
hyvinkin tyytyväinen sinne päästessänne... Niin, minä tunnen naisia,
jotka sanoisivat suuret kiitokset, jos tultaisiin heitä noutamaan.
Ja kun Lorilleux lähti viemään häntä pois, kääntyi hän ympäri ja
sopersi vielä nikotusten lomassa:
-- Kun ihminen on kuollut ... kuulkaa se ... kun ihminen on kuollut,
niin sitä kestää kauvan.