II.

Kolme viikkoa myöhemmin, noin puoli kahdentoista aikaan eräänä kauniina,

auringonpaisteisena päivänä olivat Gervaise ja Coupeau, levyseppä,

yhdessä ukko Colomben Ansassa juomassa luumulikööriä. Coupeau, joka oli

ollut katukäytävällä paperossia polttamassa, oli saanut houkutelluksi

Gervaisen sisälle, kun tämä palatessaan liinavaatteita viemästä oli

kulkenut kadun poikki; hänen iso, neliskulmainen pyykkikorinsa oli

maassa hänen vieressään pienen, sinkkilevyllä päällystetyn pöydän

takana.

Ukko Colomben Ansa oli Poissonniers-kadun ja Rochechouart'in bulevardin

kulmassa. Kyltissä oli isoilla sinisillä kirjaimilla yksi ainoa sana:

»Tilauslaitos», joka ulottui laidasta laitaan. Ovella oli kaksi

pölyistä oleanderipuuta tynnyrin puolikkaissa. Sisälle astuessa oli

vasemmalla tavattoman iso tarjoilupöytä, jolla oli rivittäin laseja,

lasinhuuhtomasuihku ja tinaisia mitta-astioita. Ylt'ympäri suurta salia

oli suuria vaaleankeltaiseksi maalattuja, kiiltäväksi vernissattuja

tynnyreitä joiden vaskiset vanteet ja hanat loistivat. Niiden

yläpuolella oli hyllyillä hyvässä järjestyksessä likööripulloja,

hedelmämaljoja ja kaikenlaisia pulloja seinän täydeltä ja niiden

helakat, vihertävät ja punertavat värit kuvastuivat vastapäisellä

seinällä, tarjoilupöydän takana olevaan peiliin. Mutta talon

merkillisyys oli perällä, tammisen kaiteen takana lasikattoisella

pihalla, täydessä käynnissä oleva tislauskone, joka monimutkaisine,

maan alle kääntyvine torvineen ja putkineen näytti oikealta

helvetinkattilalta. Sen ääressä viihtyivät juopottelevat työmiehet

mainiosti.

Tähän aikaan päivästä, ihmisten ollessa aamiaisella, oli Ansa tyhjänä.

Ukko Colombe, kookas, neljänkymmenen vanha mies, neulottu villatakki

päällä, kaatoi juuri pullosta konjakkia eräälle pienelle, noin

kymmenvuotiaalle tytölle, joka pyysi kahvikuppiin neljän soun edestä

ryyppyä. Aurinko paistoi sisälle avonaisesta ovesta ja lämmitti

lattiata, joka oli aina kostea tupakoitsijain syljestä. Tiskistä,

tynnyreistä ja koko salista nousi liköörin haju ja alkoholin höyry,

josta näyttivät humaltuvan päiväpaisteessa lentelevät tomuhiutaleetkin.

Coupeau pyöritti itselleen uuden paperossin. Hän oli hyvin siistin

näköinen, pusero päällä ja pieni sininen palttinalakki päässä. Hän

nauroi niin, että valkeat hampaat näkyivät. Hänellä oli pitkähkö leuka,

hiukan joustava nenä ja kauniit ruskeat silmät. Hänen kasvojensa ilme

oli hyväntahtoinen kuin iloisella koiralla. Hänen tuuhea, kihara

tukkansa oli ihan pystyssä. Hänen hipiänsä oli vielä hieno, mutta hän

olikin vasta kuudenkolmatta vanha. Vastapäätä häntä istui Gervaise,

ohuesta villakankaasta tehty musta röijy päällä, paljain päin. Hän söi

luumuaan pitäen sitä kannasta sormillaan. He istuivat lähellä katua

ensimäisen pöydän ääressä, joita oli neljä peräkkäin tynnyrien ja

tarjoilupöydän välillä.

Kun levyseppä oli sytyttänyt paperossinsa, painoi hän kyynäspäät pöytää

vastaan, nojautui eteenpäin ja jäi vähäksi aikaa ääneti katsomaan

nuorta naista, jonka kauniit, vaaleat kasvot olivat tänä päivänä

valkoiset kuin maito ja kuulakat kuin hienoin posliini. Sitten hän

viitaten asiaan, jonka he yksin tunsivat, josta heillä jo oli ollut

puhe, sanoi yksinkertaisesti, puoliääneen:

-- Siis ei? te sanotte ei?

-- Ka, tietysti ei, herra Coupeau, vastasi Gervaise tyynesti hymyillen.

Ette suinkaan aikone ruveta puhumaan siitä minulle täällä. Tehän

lupasitte minulle olla järkevä... Jos minä sen olisin tiennyt, niin en

olisi ollenkaan tullut tänne.

Coupeau ei virkkanut mitään puheen jatkoksi, vaan katsoi häneen yhä

aivan läheltä hellänrohkeasti ja tarjoutuvasti, ihastellen varsinkin

hänen suupielissään vaaleanpunaisia, hiukan kosteita pikku kuoppia,

joiden välistä näkyi hänen helakanpunainen suunsa, kun hän hymyili.

Gervaise ei kuitenkaan väistynyt, vaan pysyi lempeänä ja viehkeänä.

Oltuaan vähän aikaa vaiti hän sanoi vielä:

-- Ette te tosissanne sitä ajattelekaan. Minähän olen vanha akka;

minulla on iso, kahdeksanvuotias poika... Mitäs me tekisimme yhdessä?

-- Peijakas! kuiskasi Coupeau iskien silmää, sitä mitä muutkin!

Mutta Gervaise teki kyllästystä osottavan liikkeen.

-- Voi, jos te luulette, että se on aina huvittavaa. Sen näkee kyllä,

että te ette ole ollut naimisissa... Ei, herra Coupeau, minun täytyy

ajatella vakavia asioita. Leikinlaskulla ei pitkälle potkita, uskokaa

pois! Minulla on kotona kaksi leipäsutta, jotka syövät lujasti! Kuinkas

te luulette minun voivan kasvattaa pienokaisiani, jos minä kidutan

aikani kuvituksissa? Ja sitäpaitse tietäkää, että minun onnettomuuteni

on ollut minulle mainioksi opiksi. Minä en totta totisesti enää välitä

miehistä. En hyvälle aikaa aijo antautua heidän pauloihinsa.

Hän selitti syitään suuttumatta, hyvin järkevästi ja kylmästi,

ikäänkuin hän olisi käsitellyt jotakin työhönsä kuuluvaa seikkaa,

syitä, jotka estivät häntä tärkkäämästä kaulahuivia. Näkyi, että hän

oli tehnyt päätöksensä tyystin sitä harkittuaan.

Coupeau hoki hellästi:

-- Se on minusta hyvin ikävätä, hyvin ikävätä...

-- Niin, kyllähän minä sen näen, sanoi Gervaise, ja minä olen siitä

pahoillani teidän tähtenne, herra Coupeau... Ei teidän pidä siitä

loukkautua. Jos minua haluttaisi pitää lystiä, niin tekisin sen

mieluummin teidän, kuin kenenkään muun kanssa. Te näytätte kelpo

mieheltä, te olette kiltti. Ruvettaisiin elämään yhdessä, vai mitä? ja

sitä kestäisi niinkauvan kuin sitä kestäisi. Minä en tekeydy paremmaksi

kuin olen, enkä minä sano, että se ei olisi voinut tapahtua... Mutta

mitäpä hyvää siitä lähtisi, kun minulla kerran ei ole siihen halua?

Minä olen nyt ollut rouva Fauconnier'n työssä kaksi viikkoa. Pojat

käyvät koulua. Minä teen työtä ja olen tyytyväinen... No niin? Parasta

on näin ollen pysyä ennallaan.

Hän kumartui ottamaan koriaan.

-- Tässä minä kulutan aikaani puhelemalla teidän kanssanne;

pesulaitoksella jo varmaankin odottavat minua... Kyllä te vielä

löydätte jonkun toisen, herra Coupeau, kauniimman kuin minä, ja jolla

ei ole kahta penskaa perässään laahattavana.

Coupeau katsoi seinäkelloon ja pakotti hänet istuutumaan paikoilleen:

-- Odottakaa toki, eihän kello ole kuin viittä yli puoli kaksitoista...

Minulla on vielä kaksikymmentäviisi minuuttia aikaa... Ettehän pelänne,

että minä teen tyhmyyksiä; onhan tässä pöytä meidän välillämme... Te

siis inhootte minua siihen määrään, että te ette tahdo jäädä vähäksi

aikaa puhelemaan minun kanssani?

Gervaise laski uudestaan korinsa lattialle, jotta ei tuottaisi hänelle

mielipahaa; ja he puhelivat niinkuin hyvät ystävykset ainakin. Gervaise

oli syönyt, ennenkuin oli lähtenyt vaatteita viemään; Coupeau oli taas

sinä päivänä ahmimalla syönyt lihaliemensä joutuakseen häntä tapaamaan.

Vastaillen hänelle kohteliaasti katseli Gervaise maljojen välitse,

joissa oli viinassa säilytettyjä hedelmiä, ikkunasta ulos kadulle,

jossa näin aamiaisen aikaan oli tavaton väentungos. Molemmilla ahtailla

katukäytävillä riensi lakkaamatta ihmisiä kiireisin askelin survien

toisiaan mennessään. Työmiehet, jotka olivat viivähtäneet myöhempään

työpaikallaan, loikkivat pitkin askelin yli kadun nälkäisen näköisinä

ja pistäysivät vastapäätä olevaan leipurin puotiin; sieltä tultuaan

naulan leipä kainalossa he menivät vähän matkan päässä olevaan

»Kaksipäiseen vasikkaan» syömään tavallisen kuuden soun annoksensa.

Leipurin vieressä oli myöskin hedelmäkauppa, jossa oli myytävänä

paistetuita perunoita ja persiljan kanssa syötäviä raakkuja. Loppumaton

jono työläisnaisia, pitkät esiliinat edessä, kantoi sieltä perunoita

paperipusseissa ja raakkuja kupeissa; toisia, avopäisiä, sievän

näköisiä tyttöjä kävi ostamassa rediissinippuja. Kun Gervaise hiukan

kumartui, näki hän vielä makkarapuodin täynnä väkeä; sieltä tuli lapsia

pitäen kädessään rasvaiseen paperiin käärittynä valmiita

vasikankyljyksiä, tahi ihan kuumaa liha- tai verimakkaraa. Mutta

vähitellen alkoi ruokapaikoista jo ilmestyä muutamia syöneen näköisiä

työmiehiä, jotka kädet riipuksissa pitkin kupeita kulkivat

rauhallisesti ja hitaasti ryhmissä pitkin katua, joka hyvälläkin säällä

oli väkijoukon jalkojen sotkeman, tahmean, mustan loan peitossa.

Eräs ryhmä oli muodostunut Ansan ovelle.

-- No, Paistikas, kysyi käheä ääni, etkö sinä tarjoa ryyppyä koko

sakille.

Viisi työmiestä astui sisälle ja jäi seisomaan tarjoilupöydän ääreen.

-- Aika voro tuo ukko Colombe! sanoi taas sama ääni. Meille pitää olla

sitä oikein vanhaa, eikä tämmöisistä pähkinänkuorista, vaan

rehellisistä laseista!

Ukko Colombe ei ollut milläänkään vaan kaatoi heille ryypyt. Taas tuli

kolme työmiestä sisälle. Vähitellen taajeni puseromiesten joukko

katukäytävän kulmalla. Hetkisen siinä seisoskeltuaan he lopulta

kumminkin toisiaan työnnellen astuivat sisälle pölystä harmaiden

oleanderien välitse.

-- Te olette tuhma, te ette ajattele muuta kuin hävyttömyyksiä! sanoi

Gervaise Coupeaulle. Tosinhan minä häntä rakastin... Mutta kun hän niin

katalasti minut hylkäsi...

He puhuivat Lantier'sta. Gervaise ei ollut nähnyt häntä sen koomin;

luuli hänen elävän yhdessä Virginien sisaren kanssa Glacièrellä tuon

ystävän luona, jonka piti perustaa hattutehdas. Sitä paitsi häntä ei

lainkaan haluttanut lähteä hänen perästään juoksemaan. Alussa hän oli

sitä surrut kovasti; olipa hän tahtonut hukuttautuakin; mutta nyt hän

oli mielessään rauhottunut, kaikki oli hänestä parhaiten, niinkuin oli

käynyt. Kenties hän Lantier'n kanssa ei olisi koskaan kyennyt lapsiaan

kasvattamaan, sillä Lantier oli niin hupa rahalle. Hän sai kyllä tulla

tervehtimään Claudea ja Etienneä; hän ei aikonut ajaa häntä ulos. Mutta

mitä Gervaiseen itseensä tuli, niin hän olisi ennemmin antanut hakata

itsensä palasiksi, kuin olisi sallinut hänen sormenpäilläänkään koskea

itseään. Ja hän sanoi kaiken tämän vakaasti, niinkuin ainakin nainen,

jonka elämän tie on selvään viitotettu. Coupeau taas, joka ei luopunut

haluamasta häntä omakseen, laski leikkiä, käänsi kaiken puheen

ruokottomaksi, kyseli Lantier'sta kaikenlaista hyvin häikäilemättä,

mutta samalla hän nauroi niin makeasti, hänen hampaansa loistivat niin

valkeina, ettei Gervaisen johtunut mieleenkään siitä loukkautua.

-- Tehän annoitte häntä selkään, sanoi Coupeau viimein. Ei teidän

kanssanne ole hyvä joutua riitaan! Te pieksätte kaikki ihmiset

hyvänpäiväisiksi.

Hänet keskeytti Gervaisen helakka nauru. Se oli tosiaankin totta,

olihan hän pieksänyt sen pitkän Virginie roikaleen. Sinä päivänä hän

olisi halunnut kuristaa jonkun kuoliaaksi. Ja häntä nauratti vielä

enemmän, kun Coupeau kertoi, että Virginie häpeissään siitä, että oli

kaikki näyttänyt, oli muuttanut toiseen kaupunginosaan. Gervaisen

kasvot olivat siitä huolimatta lapsellisen lempeät. Ojentaen pulleat

kätensä hän vakuutti, ettei hän hennoisi kärpästäkään tappaa; iskut hän

tunsi vain sentähden, että hän oli niitä eläessään saanut kelpo lailla.

Siitä hän johtui puhumaan nuoruudestaan jonka hän oli viettänyt

Plassansissa. Hän ei ollut ensinkään huikentelevainen luonnostaan, eikä

välittänyt lainkaan miehistä; kun Lantier oli ottanut hänet

neljäntoista vanhana, oli se ollut hänestä hauskaa, kun tämä oli

sanonut itseään hänen miehekseen ja hän itse oli olevinaan hänen

emäntänsä. Hänen ainoa vikansa, sanoi hän, oli se, että hän oli

helläsydäminen, että hän rakasti kaikkia ja kiintyi ihmisiin, jotka

hänelle sitten tuottivat vain tuhansia kärsimyksiä. Niinpä hän miestä

rakastaessaan ei ajatellut tuhmuuksia, vaan uneksi ainoastaan saada

aina elää yhdessä hänen kanssaan rauhassa ja rakkaudessa. Ja kun

Coupeau alkoi ilvehtien puhua hänen kahdesta lapsestaan, joita hän

varmaankaan ei ollut saanut päänalusissaan hautomalla, lyödä näpäytti

hän häntä sormille ja sanoi, että tietysti hän oli luotu samanlaiseksi

kuin muutkin naiset; mutta väärin oli luulla, että naiset aina olivat

siihen kovinkaan meneviä; naisilla on kylliksi huolta taloudestaan,

kotona he tekevät työtä katketakseen, ja illalla maata mennessään he

ovat liian väsyksissä ollakseen heti nukkumatta. Muuten hän oli tullut

aivan äitiinsä, joka oli ollut hyvin työteliäs ihminen, ja kuolemaansa

asti, yli kaksikymmentä vuotta oli kuluttanut voimansa ukko Macquart'in

työjuhtana, Hän oli vielä hyvin hoikka äitiinsä verraten, jolla oli

ollut sellaiset hartiat, että hän olisi voinut siirtää portit

paikoiltaan; mutta siinä oli hän aivan äitinsä kaltainen, että hän

helposti kiintyi vieraisiin ihmisiin. Sekin, että hän hiukan ontui, oli

hänellä perintöä äiti raukaltaan, jota ukko Macquart alituiseen oli

pieksänyt. Ainakin sata kertaa oli äiti hänelle kertonut, miten isä oli

tullut yöllä kotiin humalassa ja osottanut hänelle hellyyttään niin

kovakouraisesti, että löi häneltä jäsenet poikki, ja varmaankin hän oli

jonakin sellaisena yönä saanut potkun lyhemmäksi jääneeseen jalkaansa.

-- Eihän se toki tee mitään, sitähän tuskin huomaakaan, sanoi Coupeau

Gervaiseä miellyttääkseen.

Hän pudisti päätään; hän tiesi kyllä, että se näkyi; neljänkymmenen

vanhana hän oli lyykähtävä kokoon joka askeleella. Sitten hän hymähtäen

sanoi hiljaa:

-- Teillä on kummallinen maku, kun rakastutte ontuvaan naiseen.

Coupeau alkoi silloin, kyynäspäät yhä pöydällä ja painaen kasvonsa

vielä lähemmäksi, lasketella hänelle kohteliaisuuksia uskalletuin

sanoin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niillä hänet huumata. Mutta

Gervaise pudisti yhä päätään kieltävästi, antamatta houkutella itseään,

vaikka miehen hyväilevä ääni hiveli suloisesti hänen korviaan. Hän

kuunteli katsoen ulos, ikäänkuin hänen huomionsa olisi kiintynyt

kasvavaan väentungokseen. Kaikki puodit olivat nyt tyhjinä ja joka

paikassa lakaistiin lattioita; hedelmäkaupan emäntä otti uunista

viimeiset paistetut perunat ja makkarakauppias asetteli paikoilleen

epäjärjestykseen joutuneita lautasia tiskilleen. Kaikista

ruokapaikoista tuli ulos työmiesjoukkoja; nuo parrakkaat veitikat

survivat toisiaan ja leikkivät kuin katupojat laskien luisua

katukivillä, niin että raudotetut kengänkorot kalskahtelivat; toiset

tupakoivat miettiväisen näköisinä kädet housuntaskussa tirkistäen

silmät sirrallaan vasten aurinkoa. Molemmat katukäytävät, ajotie, jopa

katuojatkin olivat täynnä väkeä; laiskan näköisiä ihmisiä tulvi

avonaisista porteista, pysähtyen antaakseen ajomiehille tietä. Millä

oli päällään pusero tai mekko, millä taas vanha virttynyt päällystakki,

joka näytti vieläkin haljakammalta kirkkaassa päivänpaisteessa. Kaukaa

kuului tehtaiden kellojen soittoa; mutta työmiehet eivät pitäneet

kiirettä, vaan sytyttivät yhä uudestaan piippuaan ja poikkesivat

toistensa kutsumina vielä moneen viinikauppaan, ennenkuin vihdoin

päättivät jatkaa matkaansa työpaikalleen, jalkojaan viistätellen.

Gervaiseä huvitti katsoa, miten kolme työmiestä, yksi pitkä ja kaksi

lyhyttä kääntyi takaisin joka kymmenen askeleen päästä; vihdoin he

suuntasivat askeleensa suoraan ukko Colomben Ansaan.

-- Kas niin! sanoi Gervaise, siinäpä on kolme, joille ei näy olevan

kiirettä luotukaan!

-- Minä tunnen tuon pitkän; hän on muudan toveri, jota sanotaan

Saappaaksi.

Ansa oli täynnä väkeä. Puhuttiin hyvin kovaäänisesti: tuon tuostakin

kuului hihkaisuja yli äänten käheän sorinan, ja nyrkit jysähtivät

tarjoilupöytään, niin että lasit kilisivät. Kädet ristissä mahan päällä

tai selän takana seisoivat juopottelijat pienissä ryhmissä ahtaalle

sulloutuneina; niiden, jotka olivat joutuneet tynnyrien luo, täytyi

odottaa neljännestunti vuoroaan, ennenkuin pääsivät tilaamaan ryyppynsä

ukko Colombelta.

-- Mitä! täällähän se on tuokin ylimys Marjamehu! huusi Saapaspari,

läimäyttäen Coupeauta olalle. Hieno herra, joka polttaa paperia ja

jolla on valkonen liinapaita!... Vai tahdotaan sitä näyttää mahtiaan

hentulleen ja syötetään hänelle makeisia!

-- Suusi kiinni! äläkä ärsytä minua! vastasi Coupeau hyvin äkäisesti.

Mutta toinen jatkoi ivaten:

-- Riittää! Älä nouse korkeammalle kuin siipesi kantaa, veliseni!...

Moukka on moukka ja moukkana pysyy.

Sitten hän käännähti ympäri ja katsoa muljautti Gervaiseen vääntäen

silmänsä kamalasti kieroon. Tämä peräytyi vähän säikähtäen. Tupakan

savu ja miehistä lähtevän väkevän löyhkän täyttämä alkoholin sekainen

ilma ahdisti hänen henkeään ja häntä rupesi ryvittämään.

-- Hyi, kuinka tuo juominen on inhottavaa, sanoi hän puoliääneen.

Ja hän kertoi, ennen Plassansissa juoneensa anislikööriä äitinsä

kanssa. Mutta erään kerran hän oli ollut sentähden vähällä heittää

henkensä, ja siitä hän oli saanut sellaisen inhon likööreihin, ettei

hän enää sietänyt niitä nähdäkään.

-- Katsokaas, jatkoi hän näyttäen lasiaan, minä olen syönyt luumun,

mutta mehua en aijo juoda, sillä se tekisi minulle pahaa.

Coupeaukaan ei käsittänyt, miten toiset voivat niellä lasillisia

paloviinaa. Lasi luumulikööriä toisinaan ei ollut hullummaksi. Mutta

mitä tuli sikunaviinaan, absinttiin ja sen semmoiseen roskaan, niin

hyvästi! hän ei niistä huolinut. Toverit saivat häntä pilkata niin

paljon kuin tahtoivat, mutta hän jäi ulkopuolelle, kun nuo mässääjät

menivät kapakkaan. Hänen isänsä, ukko Coupeau, joka oli ollut levyseppä

niinkuin hänkin, oli murskannut päänsä Coquenard-kadun kivitykseen

pudotessaan humalapäissään talon N:o 25 katon räystäältä; ja tämä

muisto oli tehnyt kaikki perheen jäsenet varovaisiksi. Kun hän kulki

Coquenard-katua ja näki onnettomuuspaikan, niin hän olisi ennemmin

juonut vettä katuojasta kuin juonut ilmaiseksi tarjotun ryypyn

viinikaupassa.

-- Meidän ammatissamme pitää olla vakavat jalat, lopetti hän

kertomuksensa.

Gervaise nosti taas korinsa lattialta. Hän ei kuitenkaan noussut ylös,

vaan piti sitä polvillaan katsoen eteensä haaveksien, ikäänkuin nuoren

työmiehen sanat olisivat herättäneet hänessä kaukaisen tulevaisuuden

ajatuksia. Ja hän puhui vielä hitaasti ilman nähtävää muutosta:

-- Minä en ole, Jumala paratkoon, kunnianhimoinen, minä en vaadi

paljoa... Minä en toivoisi muuta, kuin että saisin tehdä työtä

rauhassa, syödä aina selvää leipää, ja että minulla olisi jotakuinkin

siisti lokero maatakseni, ymmärrättehän, sänky, pöytä ja kaksi tuolia,

ei enempää... Niin! Minä tahtoisin myös kasvattaa lapsistani kunnon

ihmisiä, jos se olisi mahdollista... Vielä minulla olisi yksi toivomus,

se olisi että minua ei lyötäisi, jos minä milloinkaan enää menisin

kenenkään kanssa yhteen; ei, selkääni en enää tahtoisi... Ja siinä

onkin kaikki, kaikki, näet, mitä minä toivon. Hän mietti ja tunnusteli

halujaan, mutta ei keksinyt enää mitään sen arvoista, joka olisi häntä

houkutellut. Kumminkin hän hetken epäröityään lisäsi:

-- Niin, voisihan sitä vielä lopuksi toivoa, että saisi kuolla omassa

sängyssään... Sitten kun olen kovasti ahertanut kaiken ikäni, kuolisin

mielelläni omalla tilallani kotonani.

Ja hän nousi ylös. Coupeau, joka täydellisesti hyväksyi hänen

toivomuksensa, oli jo noussut seisalleen ja katsoi levottomasti

kelloon. Mutta he eivät lähteneet heti pois; Gervaise oli utelias

näkemään likempää suurta vaskista tislauskonetta, joka oli käynnissä

tammikaiteen takana lasikatoksen alla pienessä pihassa; ja levyseppä

seurasi häntä ja selitti hänelle, kuinka kone toimi, osottaen

sormellaan sen eri osia, sen mahtavata torvea, josta kirkas alkoholi

juosta liritti yhtämittaa omituisen muotoiseen astiaan, ja sen

monimutkaisia, kiemuraisia, loppumattomia putkia. Koko laitos oli

synkän näköinen, ei mistään kohden näkynyt savua lähtevän: sen sisältä

kuului vain hiljaista, ikäänkuin maanalaista kuorsaamista; oli kuin

jylhä, mykkä voima olisi tehnyt yöllistä pimeyden työtään selvällä

päivällä. Saapaskin oli tovereineen tullut nojaamaan kaidetta vastaan

odottaessaan vuoroaan päästä tarjoilupöydän ääreen. Hänen naurunsa oli

kuin huonosti voidellun lokin kitinää. Pää kallellaan hän hellämielin

katseli päihdytyskonetta. Piru vie, kuin se oli soman näköinen. Tuosta

vaskisesta möhömahasta olisi riittänyt viikoksi, millä pitää kaulaansa

kosteana. Hän olisi toivonut, että tuon kiemuraisen torven pää olisi

juotettu kiinni hänen hampaidensa väliin, jotta hän olisi saanut tuntea

alkoholin vielä kuumana valuvan kantapäihinsä asti, lakkaamatta,

yhtämittaisena virtana. Saakeli! hän ei olisi enää halunnut paikaltaan

hievahtaa; se olisi ollut ihan toista kuin tuon kitupiikin, ukko

Colomben sormustimet! Toverit nauraa hohottivat ja sanoivat, että tuo

peijakkaan Saapas oli yhtäkaikki vietävän hauska mies. Tislauskone kävi

yhä äänettömästi. Iloton oli sen himmenneen vasken heijastus. Alkoholi

valui siitä, kuin vitkaan juoksevasta, mutta itsepintaisesta lähteestä,

joka uhkasi lopulta täyttää salin, levitä ulkobulevardeille ja hukuttaa

tulvallaan koko suunnattoman Pariisin. Silloin Gervaisea puistatti, hän

peräytyi; ja koettaen hymyillä hän sanoi:

-- Se on typerää, mutta minua värisyttää, tuo koneko sen tehnee ... vai

juoma...

Palaten sitten äskeisiin mietteisiinsä täydellisestä onnesta hän sanoi:

-- Niin, enkös minä ole oikeassa? Kaikista parasta olisi, kun saisi

tehdä työtä, syödä leipää, asua omassa tuvassaan, kasvattaa lapsiaan ja

kuolla omassa sängyssään...

-- Eikä tarvitseisi saada selkäänsä, lisäsi Coupeau iloisesti. Mutta en

minä teitä löisi, en, jos te vain suostuisitte, rouva Gervaise...

Teidän ei tarvitse pelätä, minä en juo, ja sitten minä rakastan teitä

liiaksi... Kas niin, tänä iltana siis me lämmittelemme toistemme

varpaita.

Hän oli hiljentänyt äänensä ja puhui aivan Gervaisen korvaan, kun tämä

kori sylissä raivasi itselleen tietä miesjoukon läpi. Mutta Gervaise

pudisti vielä päätään kieltävästi moneen kertaan. Kuitenkin hän kääntyi

katsomaan hymyillen taakseen ja näytti onnelliselta siitä tiedosta,

että Coupeau ei juonut. Varmaankin hän olisi antanut myöntävän

vastauksen, ellei hän olisi itselleen vannonut pysyvänsä kokonaan

erillään miehistä. Vihdoin he pääsivät ovelle asti ja menivät ulos.

Heidän lähdettyään jäi Ansa väkeä täyteen, ja kadulle asti tunkeutui

sieltä käheäin äänten sorina ja väkevä viinan katku. Saapas kuului

siellä haukkuvan ukko Colombea lurjukseksi väittäen, että tämä oli

täyttänyt hänen lasinsa vain puolilleen. Hän oli siivo kunnon mies eikä

mikään naukumaijan poika, eikä hän millään ilveellä aikonut enää tulla

toista kertaa tähän marakatin pesään, hän oli jo siitä saanut kyliänsä.

Ja hän ehdotti tovereilleen, että he menisivät »Rykivään veitikkaan»,

Saint-Denis'n portin luona olevaan kapakkaan, jossa sai juoda ilolientä

sekottamatonna.

-- Tekeepä hyvää saada keuhkoihinsa raitista ilmaa, sanoi Gervaise, kun

he olivat päässeet kadulle. No hyvästi nyt ja kiitoksia paljon, herra

Coupeau... Minun täytyy kiiruhtaa kotiin.

Hän aikoi mennä bulevardia pitkin. Mutta Coupeau otti häntä kädestä

kiinni eikä päästänyt menemään.

-- Tulkaa nyt toki minun kanssani Goutte-d'Or'in kadun kautta, eihän se

teille isoa kierrosta tee. Minun täytyy pistäytyä sisareni luo,

ennenkuin palaan työmaalle... Menemme yhtä matkaa,

Gervaise suostui lopulta, ja niin he alkoivat hitaasti nousta

Poissonniers-katua pitkin vieretysten, ei kuitenkaan käsikynkässä,

Coupeau puhui sukulaisistaan. Hänen äitinsä, muori Coupeau, oli ennen

ollut liiviompelijatar, mutta kävi nyt heikentyneen näkönsä tähden

ihmisten huoneita siivoamassa. Hän oli täyttänyt kuusikymmentäkaksi

vuotta viime kuun 3 päivänä. Hän itse oli nuorin lapsista. Toinen hänen

sisaristaan, rouva Lerat, kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha leski,

oli kukantekijä ja asui Moines-kadun varrella Batignolles'n

kaupunginosassa. Toinen, kolmenkymmenen vanha, oli naimisissa erään

ketjuntekijä Lorilleux'n, sen viattoman näkösen pilkkakirveen kanssa.

Hän oli menossa Goutte-d'Orïn kadulle juuri tämän sisaren luokse, joka

asui vasemmalla olevassa isossa talossa. Siellä söi hän iltaisin

keittoruokaa; siitä tuli säästöä sekä heille että hänelle. Hän aikoi

poiketa ilmottamaan heille, ettei häntä tarvinnut odottaa ruualle,

koska eräs ystävä oli kutsunut hänet luokseen.

Gervaise, joka kuunteli häntä, keskeytti äkkiä hänen puheensa

kysyäkseen häneltä nauraen;

-- Teidän nimenne on siis Marjamehu, herra Coupeau?

-- Sehän on vain haukkumanimi, jonka toverit ovat minulle antaneet,

vastasi hän, koska minä tavallisesti juon marjamehua, kun he väkisin

saavat minut mukaansa kapakkaan... Onhan nyt Marjamehu aina yhtä hyvä

nimi kuin Saapas, vai mitä?

-- Tietysti, eihän Marjamehu ole hullumpi nimi, selitti nuori nainen.

Sitten Gervaise tiedusteli hänen työtään. Coupeau oli yhä työssä

uudella sairashuoneella tullimuurin takana. Työstä ei suinkaan ollut

puutetta, siellä riitti sitä varmaankin koko vuodeksi vielä. Tarvittiin

sinne toinenkin metri räystäsränniä!

-- Tiedättekö mitä! sanoi hän, minäpä näen »Hôtel Boncoeurin», kun olen

siellä katolla... Eilen te olitte ikkunan ääressä, ja minä huidoin

käsilläni, minkä jaksoin, mutta te ette vain minua huomannut.

Sillä välin he olivat jo kulkeneet satakunnan askelta Goutte-d'Or'in

katua, kun Coupeau pysähtyi ja katsoi ylös sanoen:

-- Tässä se talo nyt on... Minä olen syntynyt tuonnempana, 22:ssa... On

tässäkin talossa yhtä kaikki melkoinen kasa tiiliä! Pihan puolelta se

on iso kuin kasarmi!

Gervaise keikisti päätään ja katseli etuseinää. Kadun puolella oli

siinä viisi kerrosta, kussakin viisitoista ikkunaa rivissä. Niiden

mustuneista suojustimista olivat säleet katkeilleet, joka vaikutti,

että koko tuo suunnaton seinäpinta näytti rappeutuneelta. Alinna

katukerroksessa oli neljä myymälää: portin oikealla puolella oli kehno

ravintola; vasemmalla hiilikauppa, rihkamakauppa ja sateenvarjokauppa.

Talo, joka ilmankin oli iso, näytti vielä suuremmalta, kun sen kahden

puolen ihan siinä kiinni oli mataloita, viheliäisiä hökkeleitä. Se

näytti kömpelösti kokoon paiskatulta saviruukkimöhkäleeltä, jota sade

oli kuluttanut ja murentanut. Kirkasta taivasta vasten tuon

suunnattoman suuren kuution ääriviivat erottuivat korkealla yli

läheisten kattojen. Sen loppumattoman pitkät, rappaamattomat

liankarvaiset sivuseinät olivat paljaat kuin vankilan seinät. Mutta

Gervaise katseli varsinkin mahdottoman suurta pyöreäksi holvattua

porttia, joka ulottui kahden kerroksen läpi. Pitkän porttikäytävän

perältä pilkotti harmahtava päivän valo isolta pihalta. Keskellä

kivitettyä porttikäytävää oli ojanne, jossa juoksi vaaleanpunaista

vettä.

-- Käykää toki sisälle, sanoi Coupeau, ei teitä siellä syödä.

Gervaise tahtoi odottaa häntä kadulla. Kumminkaan hän ei malttanut olla

astumatta porttikäytävään portinvartijan asunnolle saakka, joka oli

oikealla. Sen kynnykseltä hän katseli, miltä talo näytti pihan

puolelta. Siellä oli kuusi kerrosta joka puolella, ja välille jäi

neliön muotoinen piha. Seinät olivat harmaat, homeesta kellastuneet.

Räystäistä tippuva vesi oli syönyt niihin raitoja, muuten ne olivat

aivan sileät, ilman minkäänlaisia koristuksia; ainoastaan vesirännissä

oli mutkat kerrosten kohdalla, missä rautaisista pidäkehaoista oli

valunut seinälle ruostetta. Ikkunoissa ei ollut suojustimia, niiden

ruudut olivat sameat ja vihertävät. Muutamat ikkunat olivat auki ja

niistä roikkui siniruutuisia sänkypatjoja tuuleutumassa. Toisten eteen

oli nuorille ripustettu kuivamaan koko perheen pyykki, miehen paitoja,

naisten röijyjä ja poikien housuja. Erääseen ikkunaan kolmannessa

kerroksessa oli levitetty lapsen kapalokset, jotka olivat liasta

kankeat. Ylhäältä alas saakka asunnot olivat liian pieniä, ja niihin

sulloutunut kurjuus pullistui näkyviin kaikista aukoista. Joka puolella

pihaa oli korkea ja kapea puitteeton ovi, joka vei rappeutuneeseen

eteiseen; sen perältä nousi likaiset, rautakaiteiset kiertoportaat.

Talossa oli siten neljä rappukäytävää, joita osottamassa oli aakkosten

neljä ensimäistä kirjainta maalattuna seinään oven yläpuolelle.

Maakerrokseen oli sijoitettu neljä isoa työpajaa, joiden ikkunat olivat

pölystä mustat. Sepän pajasta loisti tuli ahjosta. Vähän edempänä

kuului nikkari höyläävän. Portinvartijan asunnon vieressä oli värjärin

versta, josta lähti se ruusunpunainen puro, joka juoksi porttikäytävän

läpi. Sen lisäksi oli piha täynnä kaikellaista törkyä, höylänlastuja ja

murenneita hiiliä; irtauneiden kivityslaattojen välissä kasvoi heinää.

Piha näytti ikäänkuin kahtia jaetulta, kun päivä valaisi kirkkaasti

toista puolta, mutta toinen puoli jäi varjoon. Pimennon puolella, missä

vesijohdon tienoo aina pysyi kosteana, kolme pientä kanaa nokki maata

ja etsi toukkia raaputellen jaloillaan. Gervaisen katse siirtyi

hitaasti kuudennesta kerroksesta maahan ja taas ylös. Häntä hämmästytti

talon suunnaton koko. Hän tunsi olevansa keskellä elävää elimistöä,

kokonaisen kaupungin sydämessä. Talo herätti hänen mielenkiintoaan,

ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jättiläisolento.

-- Hakeeko rouva ketään? kysyi portinvartija ilmestyen asuntonsa

ovelle.

Nuori nainen vastasi, että hän odotti erästä henkilöä. Hän kääntyi

takaisin kadulle päin, mutta kun Coupeau viipyi, palasi hän vielä

katselemaan taloa. Se ei näyttänyt hänestä rumalta. Ikkunoista

riippuvien ryysyjen lomassa oli ilonkin aiheita, kukkiva leukoija

ruukussa, kanarialinnun häkki, josta kuului iloista viserrystä,

parranajopeileistä heijastui varjonpuoleiseen seinään kirkkaita

valotähtiä. Alakerrassa muudan nikkari lauloi höylätessään, samalla

kuin pajasta kuului tahdikas, hopealle helkähtelevä vasaran kalke. Sen

lisäksi näkyi melkein jokaisesta avonaisesta ikkunasta kurjan näköistä

taustaa vasten likasilmäisiä, nauravia lapsen päitä ja naisia, jotka

työnsä yli kumartuneina rauhallisesti keskustelivat. Päivän työhön oli

taas ryhdytty aamiaisen jälkeen. Kun miehet olivat ulkona työssä,

olivat huoneet enimmäkseen tyhjinä; koko talossa vallitsi syvä

hiljaisuus, jota keskeytti vain työpajoista kuuluva melu ja joku

yksitoikkoinen laulun sävel, aina sama, jota yhä uudestaan hyräiltiin

tuntikausia. Piha vain oli hiukan kostea. Jos Gervaise olisi asunut

siellä, niin hän olisi tahtonut huoneen pihan perältä, auringon

puolelta. Hän oli astunut viisi, kuusi askelta peremmäksi ja hänen

nenäänsä tuntui köyhien asunnoista lähtevä vanhan tomun ja ummehtuneen

lian haju; mutta kun värjärin verstasta juoksevan veden haju oli

toisia väkevämpi, ei hänestä täällä haissut läheskään niin pahalta

kuin Boncoeurin hotellissa. Ja hän valitsi jo oman ikkunansa,

vasemmanpuoleisen kulmaikkunan, jonka edessä pienessä laatikossa kasvoi

Espanjan papuja, joiden hennot varret jo alkoivat kiertyä niitä varten

kiinnitettyjen lankojen ympäri.

-- Joko teistä aika kävi pitkäksi odottaessa? kuuli hän äkkiä Coupeaun

sanovan aivan vieressään. Siitäkös aina elämä nousee, kun minä en syö

päivällistä heidän luonaan, varsinkin kun sisareni oli tänään ostanut

vasikanpaistin.

Gervaise oli äkiksestään hiukan säpsähtänyt, mutta Coupeau jatkoi

katsellen hänkin vuorostaan ympärilleen.

-- Te katselitte taloa. Se on aina vuokrattu ylhäältä alas asti. Siinä

on luullakseni kolmesataa hyyryläistä. Jos minulla olisi huonekaluja,

niin olisin koettanut saada täältä huoneen itselleni... Täällä olisi

hauska asua, vai mitä?

-- Olisi kyllä, sanoi Gervaise. Plassansissa ei koko meidän kadullamme

ollut niin paljon asukkaita... Katsokaas, eikös se ole sievä, tuo

ikkuna viidennessä kerroksessa, jossa kasvaa papuja?

Silloin Coupeau, joka hautoi mielessään ainaista haluaan, kysyi

häneltä, eikö hän tahtonut. Niinpiankuin he saisivat sängyn, he

hyyräisivät täältä huoneen. Mutta Gervaise juoksi kiireesti pakoon

portille ja pyysi, ettei hän taas alottaisi tyhmyyksiään. Talo sai

hänen puolestaan luhistua kokoon, mutta se vaan oli varma, että hän ei

aikonut maata siellä saman peitteen alla hänen kanssaan. Siitä

huolimatta, kun Coupeau heitti hänelle hyvästiä rouva Fauconnier'n

pesulaitoksen edessä, antoi hän aivan vastustelematta tämän puristaa

kättään hyvän aikaa kaikessa ystävyydessä.

Kuukauden ajan jatkui tätä nuoren naisen ja levysepän hyvää väliä.

Coupeau ihaili Gervaisen tarmoa, kun hän näki hänen raatavan kovassa

työssä, hoitavan lapsia ja sen lisäksi vielä ehtivän iltaisin

ommellakin kaikellaista pientä vaatetavaraa. Olihan niitä naisia, sanoi

hän, jotka elivät vain hekumassa ja riettaissa nautinnoissa; mutta

Gervaise ei ollut lainkaan heidän kaltaisensa, hän otti elämän liian

vakavalta kannalta. Silloin Gervaise nauraen puolustautui

vaatimattomasti. Onnettomuudekseen hän ei ollut aina ollut yhtä

ymmärtäväinen. Ja hän viittasi siihen, että oli saanut lapsen

neljäntoista vanhana, ja miten hän ennen oli äitinsä kanssa ryypeksinyt

anislikööriä. Kokemuksesta oli tullut hiukan viisaammaksi, siinä

kaikki. Oli väärin luulla hänellä olevan lujan tahdon; hän oli päin

vastoin hyvin heikko; meni sinne, minne vietiin, jotta ei vaan

pahoittaisi ketään. Hän toivoi saada elää kunniallisten ihmisten

seurassa, sillä huono seura, sanoi hän, oli kuin ruhjova nuijan isku,

joka naisen tuhoaa käden käänteessä. Hän tunsi kylmän hien nousevan

otsalleen, kun ajatteli tulevaisuuttaan; hän oli mielestään kuin ilmaan

heitetty lantti, josta maahan pudotessa kumpi puoli tahansa voi kääntyä

ylöspäin. Se oli sattuman varassa. Kaikki, mitä hän oli jo nähnyt,

huonot esimerkit, joita hänellä oli ollut lapsena, kaikki oli ollut

hänelle hyväksi opiksi. Mutta Coupeau teki pilaa hänen synkistä

mietteistään ja saikin hänet rohkaistumaan koettaen nipistää häntä

kyljestä. Gervaise työnsi hänet menemään ja löi häntä sormille. Coupeau

huusi nauraen ja sanoi, että, vaikka hän olikin heikko nainen, häntä ei

ollut kovinkaan helppo lähennellä. Itse hän oli hulivili luonnostaan,

eikä ollut huolissaan tulevaisuudesta. Päivä tuli toisensa perästä,

mutta vähät siitä! Aina sitä jostakin sai yösijan ja jotakin suuhun

pantavaa. Hän viihtyi hyvin tässä osassa kaupunkia. Sen hän kumminkin

olisi suonut, että katuojat olisi siivottu niissä rentustelevista

juopottelijoista. Hän ei ollut pahasisuinen hurjastelija, toisinaan hän

puhui aika järkevästi, olipa hänessä vähäisen keikarin vikaakin;

hänellä oli tukka huolellisesti jakauksella, kauniit kaulahuivit ja

sunnuntaisin kiillotetut kengät. Sen lisäksi hän oli nokkela ja

häpeämätön kuin apina ja hänen leikkisän ivallinen, aito pariisilaisen

työmiehen sukkela puhetapansa kuului vielä viehättävältä hänen

nuorekkaasta suustaan.

Molemmat olivat he alkaneet tehdä toisilleen kaikellaisia

pikku palveluksia Boncoeurin hotellissa. Coupeau kävi hakemassa

maitoa Gervaiselle, toimitteli hänen asioitaan ja kantoi hänen

pyykkikääröjään; useinkin iltasilla, kun hän palasi aikasemmin työstä,

hän lähti lasten kanssa kävelemään ulkobulevardille. Gervaise taas

palkitakseen hänen kohteliaisuutensa nousi hänen ahtaaseen

makuukammioonsa vinnille; hän tarkasti hänen vaatteensa, ompeli nappia

hänen puseroihinsa ja parsi hänen sukkansa. Heidän välinsä muodostui

hyvin tuttavalliseksi. Gervaisellä ei ollut koskaan ikävä, kun Coupeau

oli hänen luonaan ja lauleli hänelle kuulemiaan lauluja, Pariisin

esikaupunkien ainaisia renkutuksia, jotka olivat vielä aivan uusia

hänelle. Pyöriessään aina Gervaisen kintereillä Coupeau kävi yhä

kiihkeämmäksi. Hän oli pahanpäiväisesti pikeentynyt. Lopulta se alkoi

käydä hänestä kiusalliseksi. Hän nauroi tosin aina vieläkin, mutta

hänen sydänalassaan tuntui niin ilkeältä, kireältä, että se ei ollut

hänestä enää kovinkaan hauskaa. Hän puhui yhä tyhmyyksiä ja joka

kerran, kun hän tapasi Gervaisen, huusi hän hänelle: »Milloinka se

tapahtuu?» Tämä tiesi, mitä hän sillä tarkotti, ja hän lupasi, että se

tapahtuisi sillä viikolla, jolla on neljä torstaita. Silloin Coupeau

teki hänelle kiusaa; tuli hänen luokseen tohvelit kädessä, ikäänkuin

muuttaakseen sinne asumaan. Gervaise teki siitä pilaa eikä hän päivän

pitkään kertaakaan edes punastunut, vaikka Coupeau yhtä mittaa

lasketteli hänelle sangen hävyttömiä viittauksia. Kerran hän vaan

suuttui, kun tämä tahtoessaan suudella häntä väkisin, vetäsi häntä

tukasta.

Kesäkuun lopulla hävisi Coupeausta iloisuus. Hän oli ihan huonolla

tuulella. Muutamista hänen katseistaan kävi Gervaise levottomaksi ja

telkesi ovensa yöksi. Murjotusta kesti sunnuntaista tiistaihin, mutta

tiistai-iltana tuli Coupeau äkkiarvaamatta koputtamaan Gervaisen ovelle

yhdentoista tienoossa. Hän ei ensin tahtonut avata; mutta Coupeaun ääni

oli niin lempeä ja niin väräjävä, että hän lopulta kumminkin siirsi

pois piirongin, jonka hän oli työntänyt oven eteen. Kun Coupeau astui

huoneeseen, luuli Gervaise häntä sairaaksi, niin hänen kasvonsa

näyttivät kalpeilta ja silmänsä punehtuneilta. Hän jäi seisomaan ja

änkytti pudistaen päätään. Ei, ei, hän ei ollut sairas. Hän oli itkenyt

kaksi tuntia ylhäällä huoneessaan; hän oli itkenyt kuin lapsi ja purrut

tyynyään, jotta naapurit eivät kuulisi. Kolmeen yöhön ei hän enää ollut

saanut unta. Sellaista menoa ei voinut jatkua kauvempaa.

-- Kuulkaahan, rouva Gervaise, sanoi hän itku kurkussa ja kyyneleitään

pidättäen, tästä täytyy tulla loppu, vai mitä?... Me menemme toistemme

kanssa naimisiin. Se on minun vakaa tahtoni, minä olen tehnyt

päätökseni.

Gervaise näytti hyvin hämmästyneeltä. Hän kävi hyvin totiseksi.

-- Voi, herra Coupeau, sopersi hän, mitäpä te siitä! Enhän minä ole

koskaan teiltä sitä pyytänyt, sen te kyllä tiedätte... Se ei minulle

sovi, ja sillä hyvä... Voi, ei toki, se on vakava asia; miettikää

tarkoin, minä pyydän.

Mutta Coupeau pudisti yhä päätään ja hänestä näkyi, että hänen

päätöksensä oli järkähtämätön. Hän ei tarvinnut enää miettimisaikaa.

Hän oli tullut alas, koska hänen tarvitsi saada vihdoinkin viettää

rauhallinen yö. Ei kai Gervaise hennoisi antaa hänen mennä takaisin

yliskammariinsa itkemään. Niin pian kuin Gervaise antoi myöntymyksensä,

hän ei enää tahtonut kiusata häntä, vaan Gervaise saisi nukkua

rauhassa. Coupeau tahtoi vain kuulla hänen myöntyvän. Muusta

ehdittäisiin kyllä puhua huomennakin.

-- Eikö mitä, en minä vaan niinkään suostu suin päin, vastasi Gervaise.

Minä en tahdo, että te sitten myöhemmin syytätte minua, että minä muka

olen teidät houkutellut tekemään tyhmyyden... Ette te saa olla niin

itsepäinen, herra Coupeau. Te ette itsekään tiedä, mitä tunteita teillä

on minua kohtaan. Jos te ette viikkokauteen minua tapaisi, niin minä

lyön vetoa, että te minut unhottaisitte. Miehet menevät useinkin

naimisiin vain yhden yön, ensimäisen tähden, ja sitten yöt seuraavat

toisiaan, päivät käyvät pitkiksi, ja siitä koituu koko elämän kestävä

kiusa... Käykää istumaan, minä haluaisin puhua asian heti selväksi.

Kello yhteen asti aamulla he tuossa hämärässä huoneessa, savuavan

kynttilän valossa, jota he eivät muistaneet niistää, keskustelivat

naimisiin menostaan hiljaisella äänellä, jotta eivät herättäisi lapsia,

Claudea ja Etienneä, jotka hiljaa huokuen nukkuivat pää samalla

tyynyllä. Ja Gervaise puhui alituiseen heistä osottaen heitä

Coupeaulle; mokomia myötäjäisiä hän ei tosiaankaan voinut mitenkään

tuoda hänen vastuksikseen. Sitten häntä hävetti Coupeaun puolesta.

Mitäs naapurit sanoisivat? He olivat tunteneet hänet hänen entisen

rakastajansa aikana ja tiesivät, mikä hän oli; he eivät pitäisi sitä

ensinkään sopivana, että hän menisi naimisiin, kun vielä tuskin kahta

kuukautta oli kulunut. Kaikkiin näihin vastaväitteisiin Coupeau vastasi

kohauttamalla olkapäitään. Hän välitti viis naapureista! Hän ei

pistänyt nokkaansa toisten asioihin, sillä hän ei halunnut sitä liata!

Entä sitten, vaikka Gervaisella olikin ollut Lantier ennen häntä! Mitä

pahaa siinä oli? Hän ei elänyt kevytmielisesti eikä hän toisi miehiä

heidän kotiinsa niinkuin niin monet rikkaammatkin naiset. Mitä lapsiin

tuli, niin pitihän heidät, hitto vie, kasvattaa aika ihmisiksi. Ei hän

koskaan löytäisi yhtä reipasta, yhtä hyvää ja yhtä kunnollista vaimoa.

Muuten se ei ollut pääasia; vaikka hän olisi viertänyt pitkin katuja,

ollut ruma, laiska ja inhottava, vaikka hänellä olisi ollut koko lauma

rupisia kakaroita, se ei olisi merkinnyt mitään hänen silmissään: hän

tahtoi saada hänet omakseen.

-- Niin, minä tahdon teidät omakseni, toisti hän, takoen nyrkillään

polveaan. Kuulkaa, mitä minä sanon, minä tahdon teidät... Siihen teillä

ei ole mitään inttämistä, luulen ma?

Gervaise heltyi vähitellen. Hänen sydämensä ja aistiensa tarmo herposi

tuon raa'an himon vaikutuksesta. Hän ei enää tohtinut tehdä kuin arkoja

vastaväitteitä. Hän istui kädet helmassa ja hänen kasvoistaan loisti

pelkkää lempeyttä. Ulkoa toi puoleksi avonaisen ikkunan läpi kesäkuun

lämmin yötuuli huoneeseen lauhkeita henkäyksiään, jotka panivat

kynttilän liekin hulmahtelemaan. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla,

ei kuulunut muuta kuin erään keskellä bulevardia makaavan humalaisen,

lapsen itkun tapaista voihkinata, ja kauvempaa jostakin ravintolasta

kuului viulun soittoa, katrillin renkutusta, jota soitettiin jollekin

myöhästyneelle hääseurueelle, kimeätä ohutäänistä kitkutusta niinkuin

harmoonikan vingutusta. Kun Coupeau näki, että nuorelta vaimolta olivat

vastaväitteet lopussa, että hän istui ääneti hienostaan hymyillen,

tarttui hän hänen käsiinsä ja veti hänet luokseen. Gervaisellä oli nyt

sellainen herpoutumisen hetki, jota hän niin pelkäsi; hän oli voitettu,

liiaksi liikutettu, voidakseen mitään vastustaa tai tuottaa mielipahaa

kenellekään. Mutta levyseppä ei ymmärtänyt, että hän antautui: hän

tyytyi vain puristamaan hänen ranteitaan, niin että oli ne musertaa,

omistaakseen hänet siten itselleen. Molemmat huoahtivat syvään; se

helpotti hiukan heidän hellää tuskaansa.

-- Te suostutte, vai mitä? kysyi Coupeau.

-- Voi, kuin te minua kiusaatte! sopersi Gervaise. Te siis tahdotte? no

minä suostun... Herra Jumala, kunhan me nyt vain emme tekisi hyvin

hullusti.

Coupeau nousi ylös, sieppasi hänet kiinni vyötäisiltä ja suudella

moiskautti häntä kasvoille, katsomatta tarkemmin, mihin paikkaan se

osui. Kun tämä hyväily tapahtui kovalla kolinalla, niin hän itse siitä

ensiksi hätääntyi, katsoi Claudeen ja Etienneen, ja astuen varpaillaan

hän kuiskasi hiljaa:

-- Hst! siivolla! ei saa herättää lapsia... Hyvästi!

Ja hän nousi takaisin omaan kamariinsa. Gervaise jäi lähes

tuntikaudeksi istua värjöttämään vuoteensa reunalle ajattelematta

riisuutumista. Hän oli liikutettu, hänestä oli Coupeau käyttäytynyt

hyvin hienosti; sillä hän oli jo yhteen aikaan luullut, että hän

perältäkin aikoi jäädä sinne yöksi. Juopunut, joka makasi kadulla

ikkunan alla, ulisi kuin eksynyt koira. Viulun vingutus oli vaiennut.

Seuraavina päivinä tahtoi Coupeau saada Gervaiseä lähtemään kanssaan

jonakin iltana sisarensa luo Goutte-d'Or'in kadulle. Mutta nuorta

vaimoa, joka oli hyvin ujo luonnostaan, tämä Lorilleux'llä käynti ihan

kammotti. Hän huomasi vallan hyvin, että levysepässä oli jonkinlaista

pelon kaunaa heitä kohtaan. Tosin hän ei ollut riippuvainen

sisarestaan, joka ei edes ollut vanhin. Muori Coupeau antaisi kyllä

suostumuksensa mielellään, sillä hän ei koskaan hennonut vastustaa

poikaansa. Mutta sukulaisten kesken tiedettiin Lorilleux'n pariskunnan

ansaitsevan kymmeneen franciin päivässä; ja siitä syystä oli heidän

sanallaan aivan erikoinen arvo. Coupeau ei olisi uskaltanut mennä

naimisiin, ilman että ainakin he olivat hyväksyneet hänen vaimonsa.

-- Minä olen heille puhunut teistä, he tietävät meidän aikeemme,

selitti hän Gervaiselle. Voi, kuin te olette lapsellinen! Tulkaa tänä

iltana... Olen kai minä jo puhunut teille heistä? Teistä tuntuu

varmaankin minun sisareni hiukan jäykältä. Eikä Lorilleux'kään aina ole

juuri ystävällinen. Oikeastaan he ovat hyvin harmissaan, sillä jos minä

menen naimisiin, niin en enää syö heillä, ja heiltä menee sekin säästö

hukkaan. Mutta se ei tee mitään, eivät he siltä aja teitä ulos...

Tulkaa minun tähteni, se on aivan välttämätöntä.

Tällainen puhe pelotti Gervaiseä vielä enemmän. Eräänä lauvantai-iltana

hän kumminkin suostui lähtemään. Coupeau tuli häntä hakemaan puoli

yhdeksän aikaan. Hän oli pukeutunut valmiiksi. Hänellä oli musta hame,

villamusliinisaali, johon oli painettu keltaisia palmun lehtiä, ja

valkoinen, kapealla pitsillä reunustettu myssy. Niinä kuutena viikkona,

jotka hän oli ollut työssä, hän oli saanut säästetyksi yhdeksän ja

puoli francia, joista seitsemän meni saaliin ja kaksi ja puoli myssyyn;

hame oli vanha, mutta hän oli sen pessyt ja laittanut uuteen kuntoon.

-- He odottavat teitä, sanoi Coupeau, kun he kulkivat Poissonnierskatua

pitkin. He alkavat kyllä tottua siihen ajatukseen, että minä menen

naimisiin. Tänään he ovat hyvällä tuulella... Ja jos te ette ole

koskaan nähnyt tehtävän kultavitjoja, niin sitä voi olla hauska katsoa.

Heillä on juuri kiireellinen tilaus suoritettavana maanantaiksi.

-- Onko heillä kultaa kotonaan? kysyi Gervaise.

-- Onpa tietenkin, sitä on seinillä, lattialla ja joka paikassa.

Sillä välin he olivat tulleet suureen porttikäytävään ja astuneet pihan

yli. Lorilleux'n asunto oli kuudennessa kerroksessa rappu B. Coupeau

huusi nauraen Gervaiselle, että hänen tuli pitää lujasti kiini

kaiteesta eikä hellittää siitä, ennenkuin oli päästy ylös. Gervaise

katsoi ylöspäin siristäen silmiään ja näki porraskäytävän korkean

tornin, jota kolme kaasuliekkiä valaisi, yksi joka toisessa

kerroksessa; viimeinen, ylinnä pilkottava näytti mustalla taivaalla

tuikkavalta tähdeltä, jota vastoin molemmat toiset heittivät pitkiä

omituisen näköisiä, katkonaisia valoviivoja pitkin loppumattomien

kiertoportaiden seiniä.

-- Yhyh, sanoi levyseppä, kun he saapuivat ensimäisen kerroksen

kohdalle, täälläpä on ihana sipulin haju. Tämän kerroksen asukkaat ovat

varmaankin syöneet sipulikeittoa päivälliseksi.

Tosiaankin väkevä keittiön haju täytti vielä koko likaisenharmaan

porraskäytävän, jonka kaiteet ja astimet olivat tahmean lian peitossa,

ja jonka seinistä rappaus oli karissut. Joka kerroksen kohdalta lähti

pitkiä käytäviä, joiden keltaiseksi maalatut ovet olivat mustuneet

lukon kohdalta likaisista käsistä; ikkunanlaudan tasalla olevasta

likavesitorvesta levisi pahalle haisevaa kosteutta, jonka löyhkä

sekaantui väkevään sipulikeiton katkuun. Alimmasta kerroksesta

kuudenteen saakka kuului äänten hälinää, ovien pauketta, astioiden

kilinää, kuului kun paistinpannuja raaputettiin ja kastrulleja

kaavittiin lusikoilla ennen kuuraamista. Ensimmäisessä kerroksessa oli

erääseen oveen kirjoitettu isoilla kirjaimilla sana _Piirustaja_.

Oven raosta erotti Gervaise tupakan savun seasta vahakankaalla

päällystetyn pöydän ääressä, josta ruuat oli korjattu pois, kaksi

miestä kiivaasti väittelemässä. Toinen ja kolmas kerros olivat

rauhallisempia. Sieltä kuului vaan ovien halkeamien läpi tasaista

kätkyen nytkytystä, lapsen tukahdutettua itkua, karkea naisen ääni

josta sanoja ei erottanut, vaan joka meni yhtenä sorinana kuin

vesipuro; ja oviin kimitetyillä nimilevyillä näki hän sellaisia

nimiä kuin _Rouva Gaudron, karttaaja_ ja vähän etempänä _Herra

Madinier, kotelotehdas_. Neljännessä kerroksessa tapeltiin: kävi

semmoinen jytäkkä, että lattia tärisi, huonekalut kaatua romahtelivat,

kuului kamaloita kirouksia ja lyöntejä; mutta se ei estänyt vastapäätä

asuvia naapureita lyömästä korttia ja pitämästä ovea auki, jotta

riittäisi enemmän ilmaa. Mutta kun Gervaise oli päässyt viidenteen

kerrokseen täytyi hänen pysähtyä puhaltamaan, sillä hän ei ollut

tottunut portaita nousemaan; seinän yhtämittanen kiertyminen ja

ihmisasunnoiden näkeminen ohimennen vilahdukselta pani hänen päänsä

pyörälle. Eräs perhekunta sulki heiltä sitäpaitsi tien; isä pesi

lautasia pienen kamiinin päällä likavesitorven vieressä, samalla kun

äiti kaiteeseen nojaten pesi pientä lastaan, ennenkun pani sen

nukkumaan. Mutta Coupeau rohkasi nuorta vaimoa. Ja he pääsivät perille.

Kun Coupeau ehti ensiksi kuudenteen kerrokseen, kääntyi hän katsomaan

taakseen ikäänkuin hymyilyllään auttaakseen Gervaiseä. Tämä kuulosti,

mistä tuli kirkas ja kimakka ääni, jonka hän oli kuullut ensimäiseltä

portaalta asti yli kaiken muun melun. Se kuului ullakkokamarista, missä

muudan vanha, pikkuinen mummo lauloi pukiessaan kolmentoista soun

nukkeja. Juuri kun eräs pitkä tyttö vei läheiseen kammariin

vesiämpärin, näki Gervaise siellä sängyn levällään, jossa loikoi mies

paitahihasillaan tyttöä odottamassa; ovella oli nimikortti, johon käsin

oli kirjotettu: _Neiti Clémence, silittäjä_. Kun nyt Gervaise

viimeinkin oli päässyt ihan ylös asti, läähätti hän kovasti ja hänen

jalkansa olivat aivan kuin poikki leikatut. Silloin pisti hänen

päähänsä kurkistaa kaiteen yli; nyt näytti alimainen kaasuliekki

tähdeltä, joka tuikki kuin kuuden kerroksen syvyisen kaivon pohjalta;

ja hajut ja koko talon pauhu ja mellakka saavuttivat hänet yhdessä

ainoassa henkäyksessä, ja löivät hänen kasvonsa kuumaksi, kun hän tohti

kumartua kuilun reunan yli.

-- Emme me vielä ole perillä, sanoi Coupeau. Sinne on vielä pitkä

matka!

Hän oli lähtenyt menemään vasemmalle pitkää käytävää myöten. Hän

kääntyi kaksi kertaa, ensi kerran vielä vasemmalle, toisen kerran

oikealle. Käytävää jatkui yhä, se haarautui, kapeni ja kävi yhä

rappeutuneemmaksi; pitkien välimatkojen päässä oli sitä valaisemassa

pieni kaasuliekki. Ovet olivat kaikki yhtäläisiä, rivissä kuin vankilan

tai luostarin ovet, melkein kaikki seposen selällään. Kaikkialla näkyi

yhä kurjuutta ja työtä. Kuuma kesäkuun ilta täytti huoneet

punahohtoisella helteellä. Vihdoin he saapuivat käytävän päähän, joka

oli pilkkosen pimeä.

-- Tässä se on, sanoi taas levyseppä. Varokaa! Pitäkää seinästä kiinni;

tässä on kolme porrasta.

Ja Gervaise astui vielä kymmenkunta askelta pimeässä, haparoi varovasti

ja luki kolme porrasta. Mutta käytävän perällä oli Coupeau työntänyt

oven auki kolkuttamatta. Kirkas valo levisi kivilattialle. He astuivat

sisälle.

Se oli pitkä, kapea huone, joka näytti olevan itse käytävän jatkoa.

Virttinyt villainen väliverho, joka nyt oli nostettu langalla ylös,

jakoi huoneen kahtia. Ensimäisessä osastossa oli sänky, joka oli

työnnetty nurkkaan viiston katon alle, hellakamiini, joka oli vielä

kuuma päivällisen jäleltä, kaksi tuolia, pöytä ja kaappi, josta oli

täytynyt sahata reunus pois, jotta se mahtui sängyn ja oven väliin.

Toisessa osastossa oli työpaja perällä kapea ahjo palkeineen oikealla

seinään kiinnitetty ruuvipenkki hyllyn alla, jolla oli hujan hajan

raudanromua; vasemmalla ikkunan vieressä hyvin pieni työpöytä täynnä

näpihtimiä, saksia ja pienen pieniä sahoja, kaikki rasvan ja paksun

lian vallassa.

-- Me täällä tulemme! huusi Coupeau astuen väliverholle asti.

Mutta vastausta ei kuulunut heti. Gervaise, joka oli hyvin

tuohuksissaan, ja varsinkin sen ajatuksen valtaamana, että hän oli

tulossa paikkaan, joka oli täynnä kultaa, pysyttelihe Coupeaun takana

sopertaen jotakin ja nyökäyttäen päätään umpimähkään tervehdykseksi.

Häikäisevä valo, joka levisi pöydällä palavasta lampusta ja ahjossa

loimuavasta lieskasta, lisäsi vielä hänen hämmennystään. Lopulta hän

kumminkin näki rouva Lorilleux'n, pienen, punatukkaisen, lihavahkon

naisen, joka lyhyiden käsivarsiensa koko voimalla kiskoi isoilla

pihdeillä ruuvipenkkiin kiinnitetyn langanvetoraudan reikiin pujotettua

mustaa metallilankaa. Työpöydän ääressä istui Lorilleux, joka myös oli

lyhytkasvuinen, mutta kapeampiharteinen. Vikkelästi kuin apina hän

pyöritteli pihtiensä kärjessä työtään, joka oli niin pientä, että se

aivan hävisi hänen luisevien sormiensa väliin. Hän ensiksi kohotti

päätään. Silloin näkyi, että hänen tukkansa oli harvaa ja hänen pitkät,

kärsivän näköiset kasvonsa olivat kellahtavat, kuin vanha vaha.

-- Ka, vai te siellä olette, hyvä, hyvä! murisi hän. Meillä on kiire,

niinkuin tiedätte... Älkää tulko työhuoneeseen, se häiritseisi meitä.

Pysykää siellä kamarissa.

Ja hän ryhtyi taas työhönsä. Hänen kasvoilleen levisi vihertävä

heijastus vedellä täytetystä lasipallosta, jonka läpi lampusta lankesi

hänen työhönsä kirkas valokehä.

-- Käykää istumaan! huusi vuorostaan rouva Lorilleux. Tämäkö se nyt on

se nainen? Ei ole paha, ei ole paha!

Hän oli käärinyt langan kiepulle ja vei sen nyt ahjoon, jossa hän

kiihottamalla lieskaa isolla puuviuhkalla hehkutti sitä uudestaan,

ennenkuin hän veti sen lankaraudan viimeisten reikien läpi.

Coupeau nosti tuolit lähemmäksi ja pyysi Gervaiseä istumaan väliverhon

viereen. Huone oli niin kapea, ettei hän mahtunut istumaan Gervaisen

viereen. Hän istuutui sentähden hänen taaksensa ja kumartui puhumaan

aivan hänen korvaansa selittääkseen hänelle ketjuntekoa. Lorilleux'n

puolisoiden oudosta vastaanotosta nuori vaimo niin tyrmistyi ja heidän

karsaat katseensa häntä niin vaivasivat, että hänen korvansa vain

surisivat eikä hän kuullut mitään. Hänestä oli rouva Lorilleux hyvin

vanhan näköinen kolmenkymmenen ikäiseksi, ynseä ja epäsiisti; letti

kuin lehmän häntä, riippui auvenneen yönutun päällä. Hänen miehensä,

ainoastaan vuotta vanhempi, näytti Gervaisesta vanhukselta, kun hän

siinä istua ryyhötti paitahihasillaan, paljaissa jaloissaan

läntistyneet tohvelit. Hänen ohuissa huulissaan oli häjy ilme.

Varsinkin Gervaiseä hämmästytti työhuoneen pienuus, tahraiset seinät,

ruosteiset työkalut ja likaiset romut, joita siellä oli huiskin haiskin

joka paikassa kuin rautaromukaupassa. Siellä oli hirveän kuuma.

Hikipisarat helmeilivät Lorilleux'n vihertävillä kasvoilla; hänen

vaimonsa riisui nutun päältään ja paljain käsivarsin, paita kiinni

hänen riippuvissa rinnoissaan hän jatkoi työtään.

-- Entä kulta? kysyi Gervaise puoliääneen.

Hänen levottomat katseensa tutkivat joka sopen etsien kaiken tämän

rojakan seasta hänen kuvittelemaansa loistetta.

Mutta Coupeau alkoi nauraa.

-- Kultako? sanoi hän; katsokaapas, sitä on tuossa, tuossa vielä ja

tuossa ihan teidän jaloissanne.

Hän osotti ensin lankaa, joka oheni hänen sisarensa käsissä, ja toista

tavallisen rautalangan näköistä lankakimppua, joka riippui seinällä

ruuvipenkin luona, sitten hän laskeutui nelin kontan ja löysi maasta

kivilattiaa peittävän puisen ristikkopohjan alta sinne pudonneen

hiukkasen, joka oli kuin ruostuneen neulan kärki. Gervaise huudahti. Ei

suinkaan tuo nyt ollut kultaa, tuo mustahko metalli, joka oli rumaa

kuin rauta. Coupeaun täytyi purra maasta ottamaansa sirua ja näyttää

hänelle kiiltävää hampaan jälkeä. Ja hän alkoi taas selittää:

työnantajat antoivat kullan valmiina lankana työmiehille; nämä sen

ensiksi vetivät langanvetoraudan läpi saadakseen sen tarpeeksi

hienoksi, jota tehdessä sitä piti uudestaan kuumentaa viisi, kuusi

kertaa, jotta se ei katkennut. Siihen tarvittiin lujat hyppyset ja

tottumusta! Hänen sisarensa ei sallinut miehensä vetää lankaa, koska

hän oli yskäinen; mutta hän itse olikin etevä käsistään. Coupeau oli

nähnyt hänen vetävän kultalankaa hiuksenhienoisiksi säikeiksi.

Silloin sai Lorilleux yskän puuskan, josta hän painui aivan käppyrään

jakkaralleen. Rykimisensä lomassa hän puhui ihan menehtymäisillään,

vieläkään Gervaiseen katsomatta, ikäänkuin hän olisi vain maininnut

asian yksinomaan itselleen:

-- Minä teen patsasketjua.

Coupeau pakotti Gervaisen nousemaan ylös. Saihan hän toki tulla

lähemmäksi katsomaan. Ketjuntekijä murahti jotakin suostumuksen

merkiksi. Hän kääri vaimonsa valmistamaa lankaa hyvin hienolle

teräspuikolle. Sitten hän ohuella sahalla viilsi pitkin puikkoa, niin

että langan joka kierroksesta syntyi avonainen rengas. Ne hän sitten

juotti kiinni. Renkaat asetettiin isolle sysipalaselle. Hän kostutti

niitä tipauttamalla niiden päälle boraksia vieressään olevasta

rikkinäisestä lasista; ja nopeasti hän kuumensi ne hehkuviksi lampun

päällä ja juotti ne kiinni. Kun hänellä oli satakunta rengasta

valmiina, alkoi hän uudestaan vaivaloisen työnsä. Pihtien avulla hän

kiinnitti ketjuun renkaan toisensa perästä, ja työ sujui niin

säännöllisesti ja nopeasti, että vaikka ketju vähitellen piteni aivan

silmissä, Gervaise ei voinut sitä seurata eikä oikein ymmärtää.

-- Se on patsasketjua, sanoi Coupeau. On niitä olemassa vielä

helmiketjuja, ankkuriketjuja, panssariketjuja ja nuoraketjuja, mutta

tämä on patsasketjua. Lorilleux ei tee muuta kuin patsasketjua.

Tämä nauroi tyytyväisenä ja jatkaen yhä renkaiden kiinnittämistä, joita

tuskin näkyi hänen mustissa hyppysissään, hän huusi:

-- Kuulehan, Marjamehu!... Tiedätkö, kuinka pitkälti minä olen tehnyt

ketjua tähän päivään asti? Minä alotin kahdentoista vanhana. Tänä

aamuna minä sen laskin. No, koetahan arvata!

Hän nosti ylös kalpeat kasvonsa ja siristi punehtuneita silmäluomiaan.

-- Kahdeksantuhatta metriä, kuuletko! Kaksi liueta![3]... Hm! kaksi

liueta ketjua! Siitä riittäisi jo kiertää kaikkien tämän kaupunginosan

naisten kaulaan... Ja niinkuin näet, jatkuu sitä yhä. Minä toivon sen

vielä saavani ulottumaan Pariisista Versailles'iin.

Gervaise oli palannut istumaan pettyneenä. Hänestä oli kaikki hyvin

rumaa. Hän nauroi vaan Lorilleux'lle mieliksi. Etenkin hänestä oli

kiusallista se, että hänen naimisiin menostaan ei virketty mitään,

asiasta, joka hänelle oli niin tärkeä, ja jonka tähden hän yksinomaan

oli tullutkin. Sekä herra että rouva Lorilleux kohtelivat häntä kuin

uteliasta vierasta, jonka Coupeau oli tuonut mukanaan heidän

vastuksikseen. Ja kun vihdoin oli saatu keskustelu alulle, niin se

liikkui yksinomaan talon hyyryläisissä. Rouva Lorilleux kysyi

veljeltään, eikö hän ollut tullessaan kuullut neljännen kerroksen

asukasten tappelevan. Benardin joukko se oli joka päivä käsirysyssä;

mies tuli kotiin sikahumalassa; valimollakin oli omat vikansa, hän

huusi inhottavia asioita. Sitten puhuttiin ensi kerroksessa asuvasta

piirustajasta, pitkästä Baudequin roikaleesta, joka oli korviaan myöten

velkaantunut eikä tehnyt muuta kuin tupakoi ja rähisi toveriensa

kanssa. Herra Madinier'n kotelotehdas oli joutunut häviön partaalle;

edellisenä päivänä vielä oli isäntä erottanut työstään kaksi naista;

olisi siunattu asia, jos hän tekisi kuperkeikan, sillä hän söi

kaikki, niin ettei hänen lapsilleenkaan jäänyt, mitä päälle panna.

Rouva Gaudron, karttaaja oli taaskin raskaana, mikä ei juuri

ollut enää sopivaa hänen ijällään. Talon isäntä oli sanonut ylös

viidennessä kerroksessa asuvan Coquet'n joukon; heillä oli kolme

hyyryneljännestä maksamatta; sitä paitsi he kielloista huolimatta

pitivät hellakamiinissaan tulta rappukäytävässä, vaikka Linguerlot'n

lapsi oli ollut vähällä palaa edellisenä lauvantaina, ellei neiti

Remanjou, kuudennessa kerroksessa asuva vanhapiika, joka oli viemässä

nukkejaan, olisi ennättänyt hätään. Mitä tuli neiti Clémenceen

silittäjään, niin hänen käytöksensä oli hänen oma asiansa, johon

toisilla ei ollut mitään sanomista; hän oli hyväsydäminen ja piti

paljon eläimistä. Mutta vahinko oli, että niin pulska tyttö antautui

tekemisiin kaikkien miesten kanssa. Sellainen elämä oli ihan varmaan

vielä syöksevä hänet kurjuuteen.

-- Siinä on taas yksi, sanoi Lorilleux vaimolleen ojentaen hänelle

ketjun pätkän, jota hän oli tehnyt aamiaisesta asti. Sinä saat sen

silitellä.

Ja tapansa mukaan hennomatta hevillä heittää keksimäänsä sukkeluutta

hän lisäsi:

-- Neljä ja puoli jalkaa lisää... Näin minä pääsen Versailles'ia

lähemmäksi.

Rouva Lorilleux kuumensi ketjun hehkuvaksi ja silitti sen vetämällä

reikäraudan läpi. Sitten hän pani sen pieneen pitkävartiseen

kuparikastrulliin, jossa oli hyvin mietoa rikkihappoliuosta, ja

puhdisti ketjun kiehauttamalla sitä ahjossa. Coupeau työnsi taas

Gervaiseä katsomaan tätä viimeistä toimitusta. Kun ketju oli

puhdistettu, oli se tullut tummanpunaiseksi. Se oli valmis jätettäväksi

työnantajalle.

-- Tällaisina ne viedään isännälle, selitti levyseppä.

Kiillottajanaiset hankaavat ne sitten veralla kiiltäviksi.

Mutta Gervaise tunsi rohkeutensa olevan lopussa. Hän oli

menehtymäisillään kuumuudesta, joka kävi yhä sietämättömämmäksi. Ovi

pidettiin kiinni, sillä vähimmästäkin ilmanvedosta sai Lorilleux yskän.

Kun siis ei vieläkään puhuttu heidän naimisiin menostaan, niin Gervaise

tahtoi lähteä pois ja nykäsi hiljaa Coupeauta takin helmasta. Tämä

ymmärsi. Häntäkin alkoi muuten samoin kuin Gervaisea nolostuttaa ja

harmittaa tämä tahallinen vaitiolo.

-- No niin, me lähdemme pois, sanoi hän. Me jätämme teidät jatkamaan

työtänne.

Hän kolisteli jalkojaan vähän aikaa ja jäi odottamaan toivoen, että he

sanoisivat jotakin tai edes viittaisivat sinne päin. Viimein hän päätti

itse käydä asiaan käsiksi.

-- Kuulkaahan, Lorilleux, me luotamme teihin, rupeattehan te minun

vaimoni todistajaksi.

Ketjuntekijä kohotti päätään ollen hämmästyvinään, mutta nauroi samalla

pilkallisesti; hänen vaimonsa heitti langanvetorautansa käsistään ja

asettui seisomaan keskelle lattiaa.

-- Se on siis täyttä totta? murahti ketjuntekijä. Tuosta peijakkaan

Marjamehusta ei koskaan tiedä, laskeeko hän leikkiä, vai onko hän

tosissaan.

-- Vai niin, vai tämä se nyt on se nainen, sanoi vuorostaan hänen

vaimonsa tarkastellen Gervaiseä. Herra Jumala! Meidän asiamme ei ole

antaa teille neuvoja... On se yhtä kaikki hullua mennä vain noin ikään

naimisiin. Mutta sehän ei liikuta kuin teitä molempia. Kun se ei

onnistu, niin ei saa syyttää kuin itseään, sillä hyvä. Eikä se usein

onnistu, ei usein, ei usein.

Viimeiset sanat hän lausui hitaasti ja pudisti päätään. siirtäen

katseensa nuoren naisen kasvoista hänen käsiinsä ja käsistä jalkoihin,

ikäänkuin hän olisi tahtonut riisua hänet alasti nähdäkseen hänen

ihonyppylänsäkin. Gervaise näytti hänestä sievemmältä kuin hän oli

odottanutkaan.

-- Minun veljelläni on valta tehdä mielensä mukaan, jatkoi hän

terävämmällä äänellä. Epäilemättä, sukulaiset olisivat ehkä

toivoneet... Ainahan niitä tehdään suunnitelmia. Mutta asiat kääntyvät

toisinaan niin kummallisesti... Minä puolestani en tahdo riitaa

rakentaa. Vaikka hän olisi tuonut mukanaan vihon viimeisen, niin minä

olisin sanonut: Nai hänet ja jätä minut rauhaan... Täällä meillä

hänellä kumminkin oli hyvä elanto. Hän on jokseenkin lihava; sen kyllä

näkee, että hänen ei ole tarvinnut nälkää nähdä. Aina hänellä oli

keitto kuumana ihan minuutilleen... Kuulehan, Lorilleux, eikö rouva

sinusta ole Thérèsen näköinen, muistathan, sen naisen, joka asui tässä

vastapäätä ja joka kuoli rintatautiin?

-- Niin, hän ei näytä oikein terveeltä, vastasi ketjuntekijä.

-- Ja teillähän on kaksi lasta. Voi, jo minä toki olen sanonut

veljelleni: Minä en käsitä, mitenkä sinä nait naisen, jolla on kaksi

lasta... Teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä pidän hänen

puoltaan: se on aivan luonnollista... Sitä paitsi te ette näytä

vahvalta... Vai mitä, Lorilleux, hän ei näytä vahvalta?

-- Ei, ei, hän ei ole vahva.

He eivät virkkaneet mitään hänen jalastaan. Mutta Gervaise ymmärsi

heidän kieroista katseistaan ja huulten nyrpistyksistään, että he sitä

tarkottivat. Keltakukkaiseen saaliinsa kääriytyneenä hän seisoi heidän

edessään vastaillen lyhytsanaisesti kuin tuomarien edessä. Nähdessään

hänen kärsivän Coupeau viimein huusi:

-- Siitä ei nyt ole kysymys... Se, mistä te puhutte, ei merkitse

mitään, se on yhdentekevää. Häät pidetään lauvantaina 29 päivänä

heinäkuuta. Minä olen katsonut sen almanakasta. Sopiiko se teille.

-- Sopiihan se meidän puolestamme koska tahansa, sanoi hänen sisarensa.

Mitä sinä sitten meiltä kysyitkään neuvoa... En suinkaan minä aio estää

Lorilleux'tä olemasta todistajana. Minä tahdon elää rauhassa.

Allapäin, tietämättä enää, mitä tehdä, oli Gervaise työntänyt kenkänsä

kärjen työhuoneen kivilattiaa peittävän puuristikon loveen; sitten hän

peläten saattaneensa jotakin epäkuntoon vetäessään jalkansa siitä irti,

kumartui koettelemaan kädellään. Lorilleux lennätti kiireesti lampun

lähemmäksi ja tutki epäluuloisesti hänen käsiään.

-- Pitää olla varuillaan, sanoi hän, pienet kultasirut tarttuvat kengän

pohjiin ja tietämättänsä tulee niitä vieneeksi mennessään.

Siitä syntyi koko juttu. Työnantajat eivät sallineet milligrammankaan

joutuvan hukkaan. Ja hän näytti jäniksen käpälää, jolla hän pyyhki

kultahiukkaset työpöydältä ja nahkaesiliinasta, jota hän vartta vasten

piti polvillaan, että kultaa ei pääsisi muuanne karisemaan. Kahdesti

viikossa lakaistiin työhuone huolellisesti; rikat pantiin talteen ja

poltettiin, tuhka seulottiin, ja siitä löytyi aina viiteenkolmatta ja

kolmeenkymmeneen franciin kultaa kuukaudessa.

Rouva Lorilleux ei heittänyt silmistään Gervaisen kenkiä.

-- Älkää panko pahaksenne, sanoi hän ystävällisesti hymyillen, mutta

katsokaapas kenkänne pohjia.

Gervaise punastui, kävi istumaan ja näytti kenkiään, että niissä ei

ollut mitään. Coupeau oli avannut oven huutaen: Hyvästi! äkäisellä

äänellä. Käytävästä hän kutsui Gervaiseä tulemaan perästä. Silloin

hänkin lähti pois soperrettuaan jonkin kohteliaisuuslauseen: hän

toivoi, että tavattaisiin toisiaan ja tultaisiin hyvin toimeen yhdessä.

Mutta talonväki oli jo jälleen ryhtynyt työhönsä mustan työhuoneen

perällä, jossa pieni ahjo kiilui, niinkuin viimeinen hiipuva hiili

kuumassa leivin-uunissa. Vaimo, jonka paita oli luistanut olkapäältä,

niin että paljas iho näkyi punaisena ahjotulen hohteessa, veti uutta

lankaa, ja joka ponnistuksella hänen kaulansa paisui, sen jänteret

vääntyivät kuin nuorat kierteille. Mies alkoi uutta ketjua;

kumartuneena, vesikuulan vihertävässä valossa hän kiinnitti renkaita

toisiinsa yhtämittaa, konemaisesti, malttamatta edes välillä pyyhkiä

hikeä otsaltaan.

Päästyään viimein käytävistä portaiden yläpäähän ei Gervaise voinut

olla kyyneleet silmissä sanomatta:

-- Tämä ei anna paljoa onnen toivoa.

Coupeau pudisti rajusti päätään. Lorilleux oli saapa häneltä maksun

tästä illasta. Oliko koskaan nähty mokomata kitupiikkiä! Luuli muka

että kukaan tahtoi viedä hituistakaan hänen kultapölyään! Pelkkää

saituutta koko juttu! Hänen sisarensa oli kai luullut hänen jäävän

iäkseen naimattomaksi, jotta hän saisi säästöön neljä souta

lihakeitollaan. Mutta siitä huolimatta piti häiden olla 29 päivä

heinäkuuta.

Mutta kun Gervaise laskeutui alas portaita, tunsi hän yhä sydämensä

raskaaksi, häntä vaivasi turhanpäiväinen pelko, joka saattoi hänet

levottomasti tähystelemään kaiteen suurenneita varjoja. Tähän aikaan

portaat nukkuivat autioina. Niitä valaisi ainoastaan toisen kerroksen

kaasulamppu, jonka pienemmäksi väännetty liekki loi pimeän kuilun

pohjalle pisaran valoa kuin yölamppu. Suljettujen ovien takana vallitsi

syvä hiljaisuus, päivän rasituksista uupuneet työmiehet olivat

vaipuneet sikeään uneen heti syömästä päästyään. Silittäjättären

huoneesta kuului kumminkin hiljaista naurun kikatusta; hieno valoviiva

tuli neiti Remanjoun avaimen reiästä ja sisältä kuului saksien

sipsettä, kun mummo vielä leikkasi harsokankaasta vaatteita

kolmentoista soun nukeilleen. Alhaalla, rouva Gaudronin asunnossa joku

lapsi itkeä pillitti taukoamatta. Ja likavesitorvista tunkeutui entistä

väkevämpi haju. Muutoin vallitsi talossa pimeä, äänetön, syvä rauha.

Sillävälin kun Coupeau heidän pihalle päästyään laulavalla äänellä

pyysi portinvartijaa avaamaan porttia, Gervaise kääntyi vielä viimeisen

kerran katsomaan taloa. Se näytti hänestä vielä suuremmalta kuutonta

taivasta vasten. Harmaat seinät, jotka varjossa olivat ikäänkuin

puhdistuneet homeestaan ja silinneet, näyttivät laajenevan ja kohoavan;

ne olivat entistään alastomammat, kun ryysyt oli riisuttu pois, jotka

päivällä olivat olleet auringonpaisteessa kuivamassa. Suljetut ikkunat

nukkuivat. Siellä täällä muutamat kirkkaasti valaistut ikkunat

näyttivät ikäänkuin kieroon katsovilta silmiltä. Kunkin sisäänkäytävän

kohdalla, missä kuudesta kerroksesta päällekkäin näkyi rivi himmeästi

valastuja ikkunoita, kohosi kuin kapea valotorni. Kotelotehtaasta,

toisesta kerroksesta loi lampunsäde keltaisen valojuovan

pihakivitykselle halkaisten alakerran verstaita peittävän pimeyden. Ja

tämän pimeyden perältä, pihan kostealta kulmalta kuului halki

hiljaisuuden, kun vesipisarat yksitellen tipahtelivat vesijohdon

huonosti kiinni väännetystä raanasta. Silloin Gervaisestä tuntui kuin

talo olisi tahtonut musertaa hänet jäätävän painonsa alle. Se oli taas

tuota hänen turhanpäiväistä pelkoaan, lapsellisuutta, jolle hän nauroi

perästä päin.

-- Varokaa! huusi Coupeau.

Ja Gervaisen täytyi päästäkseen ulos hypätä ison lätäkön yli, joka oli

juossut värjäyslaitoksesta. Tällä kertaa lätäkkö oli tummansininen kuin

kesäinen taivas, johon portinvartijan pienestä yölampusta heijastui

tähtiä.