Gervaise oli odottanut Lantier'ta kahteen asti aamulla. Sitten hän oli
vilusta väristen seistuaan vaan yöpuvussa avonaisen ikkunan ääressä
heittäynyt poikkiteloin vuoteelleen ja nukahtanut kuumeisena ja kasvot
kyynelistä märkänä. Jo viikon päivät oli Lantier aina heidän
lähtiessään »Kaksipäisestä vasikasta», jossa he kävivät syömässä,
lähettänyt hänet nukkumaan lasten kanssa eikä itse ilmestynyt kotiin
ennenkuin myöhään yöllä selittäen olleensa työn haussa. Tänä iltana
pitäessään silmällä, milloin hän palaisi, Gervaise luuli nähneensä
hänen menevän »Grand Balcon'in» tanssihuoneeseen, jonka kymmenestä
häikäisevän kirkkaasti valaistusta ikkunasta tulvasi ikäänkuin
tulipalon loimu synkälle ulkobulevardille. Ja hänen takanaan hän oli
nähnyt pienen Adèlen, kiillottajan, joka söi päivällisensä samassa
ravintolassa kuin hekin, kulkevan muutamia askelia jälempänä
heilutellen käsiään, ikäänkuin hän juuri olisi heittänyt irti Lantier'n
käsivarresta, jotta he eivät yhdessä kulkisi ovella olevien
kirkasvaloisten lyhtyjen alitse.
Kun Gervaise heräsi viiden tienoossa, olivat hänen jäsenensä
jäykistyneet ja hänen selkäpiitänsä pakotti; hän purskahti itkuun.
Lantier ei ollut palannut. Ensi kerran hän oli poissa yötä, Gervaise
jäi istumaan vuoteen reunalle repaleisen, virttyneen karttuuniverhon
alle, joka riippui langan varassa kattoon kiinnitetystä koukusta. Ja
hitaasti loi hän kyynelten himmentämän katseensa ympäri viheliäistä
huonetta. Sen kalustona oli pähkinäpuinen piironki, josta yksi laatikko
puuttui, kolme olkituolia ja pieni rasvainen pöytä, jonka päällä oli
halennut pesukannu. Sen lisäksi oli lapsia varten rautasänky, joka oli
piirongin tiellä ja täytti kaksi kolmatta osaa huoneesta. Nurkassa oli
seposen selällään Gervaisen ja Lantier'n kapsäkki, jossa ei ollut muuta
kuin pohjalla vanha miehen hattu likaisten paitojen ja sukkien alla.
Seinän vieressä tuolien selkämyksillä riippui repaleinen saali ja lian
syömät housut, viimeiset vaatekappaleet, joita vanhojen vaatteiden
kauppiaat eivät olleet huolineet. Uunin reunalla, kahden kynttiläjalan
välillä, jotka olivat eri paria, oli kasa vaaleanpunaisia
panttilaitoksen kuittia. Tämä oli talon kaunein huone ensimäisessä
asuinkerroksessa bulevardin puolella.
Lapset nukkuivat vierekkäin pää samalla korvatyynyllä. Claude,
kahdeksan vuotias, makasi pienet kädet peitteen päällä, hengittäen
hitaasti, jota vastoin Etienne, joka vasta oli neljän vanha, hymyili
toinen käsi veljensä kaulalla. Kun äidin kostea katse kohtasi heidät,
sai hän uuden itkukohtauksen, hän painoi nenäliinan suulleen estääkseen
kuulumasta huutoja, jotka pyrkivät väkisinkin ilmoille. Ja paljain
jaloin, huolimatta panna jalkaansa kenkärajojaan, jotka niistä olivat
pudonneet, hän palasi ikkunan ääreen kyynäskolkkasilleen ja alotti
uudestaan yöllisen odotuksensa tähystellen kauvas katukäytäviä pitkin.
Talo oli Chapellen bulevardin varrella, Poissonnièren tulliportista
vasemmalla. Se oli kaksikerroksinen, tummanpunaiseksi maalattu
rappeutunut kivitalo, jonka akkunan suojustimet olivat sateista
lahonneet. Lyhdyn yläpuolella, jossa oli rikkonaiset lasit, seisoi
kahden ikkunan välillä sanat »Hôtel Boncoeur, hoitaja Marsouiller»
isoilla keltaisilla kirjaimilla, joista rappauksen mukana oli karissut
pois palasia. Gervaise, jonka tiellä lyhty oli, nousi varpailleen
pitäen nenäliinaa suunsa edessä. Hän katsoi oikealle Rochechouart'in
bulevardin puolelle, jossa teurastuslaitosten edessä seisoi ryhmissä
teurastajia veriset esiliinat edessä; raitis tuuli toi sieltä tuon
tuostakin mukanaan raakaa teurastettujen eläinten hajua. Hän katsoi
vasemmalle pitkää puistokatua pitkin, ja hänen katseensa pysähtyi
melkein vastapäätä suureen valkoiseen Lariboisièren sairashuoneeseen,
jota paraikaa rakennettiin. Hitaasti se siitä siirtyi näköpiirin
toisesta päästä toiseen, pitkin kaupungin tullimuuria, jonka takaa hän
joskus yöllä oli kuullut hätähuutoja, kun siellä ihmisiä murhattiin.
Hän tähysteli kaukaisimpiakin kolkkia, synkimpiäkin sokkeloita, jotka
olivat mustia kosteudesta ja liasta, peläten siellä näkevänsä Lantier'n
ruumiin puukon iskujen lävistämänä. Kun hän kohotti silmänsä tästä
harmaasta, loppumattomasta muurista, joka ympäröi kaupunkia, hän
huomasi kirkasta, autereista hohdetta, jonka läpi jo kuului Pariisin
aamuinen kohina. Mutta yhä uudelleen peilasivat hänen katseensa
Poissonnièren tulliportille. Haihduttaakseen tuskaansa hän kaula ojona
katsoi keskeytymätöntä ihmisten, eläinten ja kärrien tulvaa, joka
molempien tukevatekoisten tullihuoneiden välitse laskeutui Montmartren
ja La Chapellen kukkuloilta. Oli siinä karjan kavioiden ja ihmisten
jalkojen töminää ja kapsetta. Tuon tuostakin syntyi viertotiellä
sellainen tungos, että tulvan täytyi äkkiä pysähtyä, mutta loppumaton
oli työmiesten jono, jotka työkalut selässä ja leipä kainalossa menivät
työhönsä; ja yhtä mittaa nieli Pariisi tuota sekavaa joukkoa. Kun
Gervaise väen tungoksessa oli näkevinään Lantier'n, hän kurottautui
vielä ulommaksi, niin että oli vähällä pudota: ja hän painoi yhä
kovemmin nenäliinaa suulleen ikäänkuin tukkiakseen tien tuskaltaan.
Nuorekas ja ilonen ääni sai hänet lähtemään ikkunan luota.
-- Teidän miehenne ei taida olla kotona, rouva Lantier?
-- Ei, herra Coupeau, vastasi hän koettaen hymyillä.
Se oli muudan levysepän työmies, jolla oli saman talon ylimmässä
kerroksessa huone, josta hän maksoi kymmenen francia[1] kuulta. Hänellä
oli työkalulaukku olalla. Kun hän oli nähnyt avaimen ovella, oli hän
pistäytynyt sisälle vanhana ystävänä.
-- Nykyään, nähkääs, jatkoi hän, olen työssä tuolla sairashuoneella...
Kylläpä nyt on kaunis toukokuu! Ilma tuntuu vain vähän kylmähköltä tänä
aamuna.
Ja hän katseli Gervaisen kasvoja, jotka olivat itkusta punaiset. Kun
hän näki, että vuode oli koskematon, hän pudisti hiukan päätään; sitten
hän tuli lasten vuoteelle saakka, jotka yhä vielä nukkuivat
punaposkisina kuin pikku enkelit; ja hiljemmällä äänellä hän jatkoi:
-- Noo, teidän miehenne taitaa viettää vähän säännötöntä elämää, vai
mitä? Älkää siitä olko huolissanne, rouva Lantier. Hänellä on paljon
puuhaa politiikasta; hiljattain, kun oli äänestetty Eugène Sue'tä, joka
kuuluu olevan kunnon mies, hän oli ihan vimmoissaan. Ehkäpä hän on
viettänyt yönsä ystävien seurassa panettelemalla tuota Bonaparte
lurjusta.
-- Ei, ei, ponnisteli Gervaise sopertamaan. Ei se ole niin kuin te
luulette... Kyllä minä tiedän, missä Lantier on... Meillä on, Jumala
paratkoon huolemme, niinkuin kaikilla muillakin.
Coupeau iski silmää, näyttääkseen ettei hän ollut niin yksinkertainen,
että hän olisi uskonut sellaista valetta. Ja hän lähti pois
tarjouduttuaan noutamaan hänelle maitoa, jos hän ei itse aikonut mennä
ulos. Gervaise oli kaunis ja toimellinen nainen, sanoi hän, ja lupasi
hänelle apuaan siltä varalta, että hänelle milloin sattuisi ikävyyksiä.
Heti kuin hän oli mennyt pois, asettui Gervaise takaisin ikkunaan.
Tulliportista tulvehti vielä yhä uusia jalkamiehiä kylmässä
aamuilmassa. Sepät tunsi hän heidän sinisistä puseroistaan, muurarit
heidän valkoisista mekoistaan, maalarit heidän päällystakeistaan,
joiden alta näkyi pitkien puseroiden liepeet. Kaukaa katsoen tuo joukko
oli haalistunut, epämääräinen väriltään, jossa virttynyt sininen ja
likaisen harmaa olivat vallalla. Välistä joku työmies pysähtyi
sytyttämään piippuaan, mutta toiset hänen ympärillään astuivat edelleen
nauramatta tai puhumatta sanaakaan toverilleen, silmät liassa,
kasvot Pariisia kohden, jonne he hävisivät yksitellen ammottavan
Faubourg-Poissonnièrekadun kautta. Poissonnièrekadun molemmissa
kulmauksissa, kummankin viinikaupan oven kohdalla, joiden luukut juuri
avattiin, miehet kumminkin hiljentivät käyntiään; ennenkuin astuivat
sisälle, seisoskelivat he katukäytävän reunalla, katsoen epäröiden
Pariisiin päin, käsivarret hervottomina; heidän veltosta ryhdistään
näki jo, että työpäivä oli mennyttä kalua. Tiskien ääressä miehet
tarjosivat jokainen vuorostaan toisilleen ryyppyjä, unohtuivat sinne
seisomaan, syljeksivät, rykivät ja selvittivät kurkkuaan kulauttamalla
siihen ryypyn toisensa perästä. Pian niissä oli väkeä tuvan täydeltä.
Gervaise tähysteli kadun vasemmalla puolen ukko Colomben kapakkaa,
jossa hän luuli nähneensä Lantier'n kun eräs lihava eukko, paljain
päin, esiliina edessä puhutteli häntä keskeltä katua.
-- Huomenta, rouva Lantier, kylläpä te olette aikaiseen jalkeilla!
Gervaise kumartui alaspäin,
-- Kas! tekö se olette, rouva Boche!... Niin, minulla on paljon
hommattavaa tänään!
-- Niinpä niin, eipähän ne työt itsestään tule valmiiksi.
Ja he alkoivat puhella, toinen ikkunassa, toinen kadulla. Rouva Boche
oli ovenvartijana siinä talossa, jonka alikerrassa oli »Kaksipäisen
vasikan» ravintola. Monta kertaa oli Gervaise odottanut Lantier'ta
hänen luonaan, jotta hänen ei tarvitseisi yksin istua pöytään kaikkien
miesten kanssa, jotka söivät samassa huoneessa. Ovenvartija kertoi,
että hän oli menossa parin askelen päähän Charbonnièren kadulle
tapaamaan makuulta erästä konttoristia, jolta hänen miehensä ei ollut
voinut saada maksua takin korjuusta. Sitten hän puhui eräästä
hyyryläisestään, joka oli edellisenä iltana tullut kotiin naisen
kanssa, ja joka oli estänyt ihmisiä nukkumasta kolmeen asti aamulla.
Mutta jutellessaan hän tarkasti nuorta vaimoa hyvin uteliaan näköisenä;
eikä hän näyttänyt tulleenkaan muuta varten kuin saadakseen tietää
jotakin.
-- Herra Lantier on kai vielä makuulla? kysyi hän äkisti.
-- On. hän nukkuu, vastasi Gervaise, joka ei osannut olla punastumatta.
Rouva Boche näki kyynelten herahtavan hänen silmiinsä; ja nähtävästi
tyytyväisenä hän alkoi mennä pois haukkuen miehiä saakelin
vetelyksiksi, mutta hän kääntyi vielä takaisin ja huusi:
-- Tänäänhän te menette pesulaitokselle?... Minullakin on vähän
pestävää, minä pidän teille paikan vieressäni, niin saamme hiukan
jutella.
Sitten hän ikäänkuin säälin valtaamana lisäsi.
-- Pikku raukka! Olisi paljon viisaampaa, että ette jäisi siihen, te
vielä vilustutte... Tehän olette vallan sininen.
Gervaise ei vielä kahteen tuntiin malttanut lähteä ikkunan luota. Kello
oli jo kahdeksan. Puodit oli avattu. Kukkuloilta laskeutuvain
puseropukuisten työmiesten tulva oli lakannut; ainoastaan joitakuita
myöhästyneitä tuli tulliportista harpaten pitkin askelin.
Viinikauppiasten luona samat miehet vielä seisoivat juomassa, rykimässä
ja syljeksimässä. Työmiesten perästä olivat tulleet työnaiset,
kiillottajat, kukantekijät, ompelijattaret, jotka ohkaisissa puvuissaan
astua sipsuttivat pitkin ulkobulevardeja. Heitä kulki kolme neljä
yhdessä ryhmässä puhellen vilkkaasti, nauraa kikattaen ja vilkuen
ympärilleen. Väliin tuli aivan yksin joku laiha, kalpea ja totisen
näköinen nainen pitkin tullimuurin sivua kiertäen likarapakoita. Sitten
tulivat kauppapalvelijat puhallellen kouriinsa ja syöden leipää
käydessään; hintelöitä nuorukaisia, joiden vaatteet olivat käyneet
liian lyhyiksi, väsyneet silmät vielä unisina; pieniä kalpeakasvoisia,
pitkän konttorityön kuluttamia vanhuksia, jotka mennä kuntustivat
katsoen kelloaan joutuakseen täsmällisesti työhönsä. Nyt vallitsi
bulevardeilla jo tavallinen aamurauha; sillä puolen asuvat
koroillaaneläjät kävelivät päivää paistattamassa: äidit paljain päin,
likaisissa hameissa, hyssyttelivät sylissään kapalolapsia, joille he
penkeillä muuttivat kuivia riepuja; kokonainen lauma puoleksi alastomia
räkänokkia survi toisiaan, pyöri maassa kirkuen, nauraen ja itkien.
Silloin Gervaise tunsi tukehtuvansa, tuskan huumaus valtasi hänet,
toivo oli lopussa, hänestä tuntui, että kaikki oli mennyttä, että aika
oli pysähtynyt, että Lantier ei enää koskaan tulisi takaisin. Hänen
katseensa siirtyivät vanhoista, mustista, rappeutuneista,
pahanhajuisista teurastuslaitoksista uuteen, vaaleaan sairashuoneeseen,
jossa ei vielä ollut ikkunoita, vaan josta ammottavien ikkuna-aukkojen
läpi näkyi tyhjiä saleja, missä kuoleman viikatetta odotti runsas sato.
Vastapäätä tullimuurin yli kohosi taivas pilvetönnä ja kirkkaana ja
nouseva aurinko loi häikäisevät säteensä yli heräävän Pariisin.
Nuori vaimo istui tuolilla, kädet hervottomina, ja oli lakannut
itkemästä, kun Lantier tyynesti astui sisälle.
-- Sinäkö se olet, sinäkö se olet! huudahti Gervaise tahtoen heittäytyä
hänen kaulaansa.
-- Niin, minä se olen, entä sitten? vastasi hän. Ethän vaan taas alkane
tyhmyyksiä jaaritella.
Hän työnsi hänet luotaan. Sitten hän vihaisen näköisenä heitti mustan
huopahattunsa piirongin päälle. Hän oli kuudenkolmatta vanha mies,
pienikasvuinen, hyvin tummaverinen ja kaunismuotoinen. Pieniä viiksiään
hän alituiseen kierteli sormillaan. Hänellä oli päällään työmiehen
pusero ja vanha tahrainen päällystakki, joka oli kiinteä vyötäisiltä.
Hänen puheessaan kuului ihan selvään Provençen murre.
Gervaise, joka oli pudonnut takaisin tuolille istumaan, valitti hiljaa,
katkonaisesti.
-- En ole saanut silmän täyttäkään unta... Minä luulin, että sinulle
oli tapahtunut jokin onnettomuus... Missä sinä olet ollut? missä sinä
olet viettänyt yösi? Herra Jumala! älä vaan jää toista kertaa pois,
minä tulisin hulluksi... Sano, Auguste, missä sinä olet ollut?
-- Siellä tietysti, missä minulla on asiaa, sanoi hän kohauttaen
olkapäitään. Minä olin kahdeksan aikaan Glacièrella ystäväni luona,
joka aikoo perustaa hattutehtaan. Siellä tulin vähän viivähtäneeksi,
niin katsoin parhaaksi jäädä yöksi. Sitä paitsi sinä tiedät, että minä
en pidä siitä, että minua vakoillaan. Jätä minut rauhaan!
Nuori vaimo alkoi taas nyyhkyttää. Lantier piti niin kovaa ääntä ja
teki niin rajuja liikkeitä, että hän kaatoi tuolit ja herätti lapset.
He nousivat istumaan paitasillaan ja silittivät hiuksiaan pienillä
käsillään; ja kun he näkivät äitinsä itkevän, niin hekin rupesivat
huutamaan täyttä kurkkua.
-- Vai jo se veisu taas alkaa! huusi Lantier raivostuneena. Jos te ette
pidä suutanne kiinni, niin minä lähden taas pois, sen minä sanon. Ja
tällä kertaa minä menen ijäksi. Hyvästi! minä menen takaisin sinne,
mistä tulinkin.
Hän oli jo ottanut hattunsa piirongin päältä, mutta Gervaise syöksähti
eteen sopertaen:
-- Ei, ei, et saa mennä!
Hyväilemällä sai hän lapset lakkaamaan itkemästä, Hän suuteli heidän
hiuksiaan ja painoi heidät takaisin makaamaan puhuen heille helliä
sanoja. Pienokaiset rauhottuivat siinä paikassa, alkoivat nauraa ja
nipistellä toisiaan. Sillä välin oli isä riisumatta edes saappaitaan
heittäytynyt vuoteelle väsyneen näköisenä, kasvot kalpeina yön
valvonnasta. Hän ei nukkunut, vaan makasi silmät selällään katsellen
ympäri huonetta.
-- Kylläpä täällä on siivoa! murisi hän.
Sitten hän tarkasti vähän aikaa Gervaisea ja lisäsi häjysti:
-- Sinä et taida nykyään enään peseytyäkään?
Gervaise oli vasta kahdenkolmatta vanha. Hän oli pitkä,
hoikanpuoleinen, ja hänellä oli hienot piirteet, mutta niissä näkyi jo
jälkiä elämän kovuudesta. Kampaamatonna, kenkärähjät jalassa, väristen
valkoisessa yönutussaan, johon huonekaluista oli tarttunut pölyä ja
rasvaa, hän näytti vanhentuneen kymmenen vuotta niinä tuskallisina
tuntina, jotka hän oli itkien viettänyt. Lantier'n sanat saivat hänen
luontonsa nousemaan, arkuus ja alistuminen oli poissa.
-- Sinä tuomitset väärin, sanoi hän vilkkaasti. Sinä tiedät kyllä, että
minä teen kaikki, mitä minä suinkin voin. Se ei ole minun syyni, että
me olemme joutuneet näin rappiolle... Tahtoisinpa nähdä, mitä sinä
tekisit kahden lapsen kanssa huoneessa, jossa ei ole edes uunia, missä
keittää vettä... Meidän olisi heti Pariisiin tultuamme pitänyt perustaa
oma liike, niinkuin sinä lupasit, eikä lopettaa sinun rahojasi
syömällä.
-- Ikäänkuin et sinä muka olisi ollut osallisena siinä; ei sinun sovi
nyt perästä päin sylkeä syömiisi herkkupaloihin!
Mutta Gervaise ei ollut häntä kuulevinaan, vaan jatkoi.
-- Jos me vain rohkeasti käymme työhön käsiksi, niin vielä tästä
selvitään... Minä olin eilen rouva Fauconnier'n luona, jolla on
pesulaitos Rue-Neuven varrella; siellä minä saan työtä maanantaista
lähtien. Jos sinä vielä pääset työhön Glacièren luona asuvan ystäväsi
tehtaaseen, niin ennenkuin puoltakaan vuotta on kulunut, pääsemme me
taas elämisen alkuun. Mutta sitä ennen meidän pitää hankkia itsellemme
vähän rihkamia ja vuokrata jostakin jokin lokero, missä saamme edes
olla kotona ... ja sitä varten pitää tehdä työtä, kovasti työtä!
Lantier kääntyi seinään päin ikävystyneen näköisenä. Silloin Gervaise
suuttui.
-- Niin, kyllä se tiedetään, että et sinä työllä luitasi katkaise. Sinä
et tahdo mahtua nahkaasi pelkästä ylpeydestä, sinä tahtoisit käydä
puettuna kuin herra ja kuljetella silkkihameisia katukaisoja
kainalossasi. Enkö minä muka ole oikeassa? Minä en ole sinusta enää
tarpeeksi hieno, sen jälkeen kun sinä olet pakottanut minut viemään
kaikki hameeni panttilaitokseen... Niin! Auguste, minä en ensiksi
aikonut sitä sinulle sanoa, tahdoin vielä odottaa, mutta olkoon
menneeksi: minä tiedän missä sinä olit yötä; minä näin sinun menevän
Grand-Balcon'iin tuon Adèlen retkaleen kanssa. No, osaat sinä ne
valitakin! On se sekin siisti kapine! Ilmankos hän käy niin nokka
pystyssä kuin mikäkin prinsessa, hän kun on maannut kaikkien ravintolan
vierasten kanssa.
Yhdellä ponnahduksella hyppäsi Lantier vuoteelta lattialle. Hänen
mustat silmänsä iskivät tulta ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Tuon
pienen miehen viha oli puhjeta myrskyksi.
-- Niin, niin, koko ravintolaväen kanssa, toisti Gervaise. Rouva Boche
ajaa heidät pois sekä hänet että hänen sisarensa, sen pitkän roikaleen,
koska siellä on portaat täynnä miehiä odottamassa vuoroaan.
Lantier kohotti molemmat nyrkkinsä, mutta hilliten haluaan lyödä hän
tarttui hänen käsivarsiinsa, ravisti häntä rajusti ja lennätti hänet
menemään sänkyyn lasten päälle, jotka uudestaan alkoivat parkua. Ja hän
heittäytyi takasin vuoteelle. Hänen julmistuneista kasvoistaan näki,
että hän oli tehnyt päätöksen, jota hän siihen asti oli epäröinyt.
-- Sinä et tiedä, mitä sinä nyt teet, Gervaise, sanoi hän änkyttäen.
Sitä sinä vielä kadut, saatpa nähdä.
Vähän aikaa lapset nyyhkyttivät. Kumartuneena sängyn reunan yli äiti
puristi heitä kumpaakin syliinsä: ja parikymmentä kertaa hän
yksitoikkoisella äänellä toisti samaa lausetta:
-- Voi, jos teitä ei olisi, minun pikku raukkani!... Jos teitä ei
olisi!... Jos teitä ei olisi!...
Tyynesti loikoen, katsoen päänsä päällä riippuvaa repaleista
sänkyverhoa, Lantier ei enää kuunnellutkaan häntä, vaan hautoi
mielessään aiettaan. Siten hän oli lähes tunnin antamatta unelle
valtaa, vaikka väsymys painoi hänen luomiaan. Kun hän siitä kääntyi
kyynäskolkkasilleen, kasvot jäykkänä ja päättäväisen näköisenä,
lopetteli Gervaise huoneen siistimistä. Hän oli pukenut lasten päälle
vaatteet ja laittoi nyt kuntoon heidän vuodettaan. Lantier katseli, kun
hän lakasi lattiaa ja pyyhki tomua huonekaluista; mutta huone pysyi
mustana ja kurjan näkösenä, katto oli nokinen, seinäpaperit kosteudesta
irtautuneet, kolmesta ontuvasta tuolista ja piirongin rämästä ei tahmea
rasva lähtenyt tomurievullakaan. Kun Gervaise oli peseytynyt ja kääri
ylös hiuksiaan pienen pyöreän peilin edessä, joka riippui ikkunan
ha'asta ja jota Lantier käytti partaa ajaessaan, näytti tämä
tarkastavan hänen paljaita käsivarsiaan ja paljasta kaulaansa,
ikäänkuin hän olisi mielessään verrannut niitä johonkin. Ja hän
nyrpisti huuliaan. Gervaise ontui oikealla jalallaan; mutta sitä tuskin
huomasi muulloin kuin hänen ollessaan väsyksissä. Tänä aamuna hän yön
valvomisesta rasittuneena veti jalkaansa ja varasi astuessaan seiniin.
Molemmat olivat vaiti, he eivät enää vaihtaneet sanaakaan.
Lantier näytti odottavan. Niellen suruaan ja koettaen näyttää
välinpitämättömältä Gervaise puuhasi kiireisesti. Kun hän pani kääröön
kapsäkin taakse nurkkaan heitettyjä likaisia liinavaatteita, avasi
Lantier vihdoin suunsa kysyäkseen:
-- Mitä sinä teet?... Minne sinä menet?
Hän ei ensin vastannut, mutta kun Lantier kiivaasti uudisti
kysymyksensä, hän vastasi.
-- Niinkuin et muka itse näkisi... Minä menen näitä pesemään... Lapset
eivät voi elää liassa.
Lantier antoi hänen ottaa ylös pari kolme nenäliinaa. Ja oltuaan taas
vähän aikaa vaiti hän kysyi:
-- Onko sinulla rahaa?
Gervaise kavahti ylös, katsoi häntä suoraan kasvoihin, heittämättä
kädestään poikien likaisia paitoja.
-- Rahaa! mistä minä sitä olisin varastanut?... Tiedäthän sinä, että
minä sain toissapäivänä kolme francia mustasta hameestani. Niillä
olemme eläneet kaksi päivää, ja rahat hupenevat nopeasti valmista
ruokaa ostamalla... Ei, minulla ei totisesti ole rahaa. Neljä souta[2]
minulla on, mutta ne minä tarvitsen pesulaitokseen... Minä en ansaitse
rahaa niinkuin muutamat naiset.
Lantier ei välittänyt tästä viittauksesta. Hän oli noussut vuoteelta ja
tarkasteli niitä vähiä ryysyjä, joita riippui siellä täällä huoneessa.
Vihdoin hän otti housut ja saalin, avasi piirongin laatikon, otti
sieltä vaimonsa yönutun ja kaksi paitaa ja sanoi heittäen koko käärön
Gervaisen syliin:
-- Vie nuo panttilaitokseen.
-- Ethän vain tahtone, että minä veisin lapsetkin? kysyi hän. Jos vaan
antaisivat rahaa lapsista, niin pääsisi siitäkin vastuksesta!
Yhtä kaikki hän meni panttilaitokseen. Kun hän puolen tunnin perästä
palasi, pani hän viiden francin rahan uunin reunalle ja asetti kuitin
toisten päälle kynttiläjalkojen väliin.
-- Tuon verran ne minulle antoivat, sanoi hän. Minä pyysin kuutta
francia, mutta eivät antaneet. Kyllä ne osaavat pitää puolensa... Ja
aina siellä on väkeä tuvan täydeltä!
Lantier ei ottanut heti viiden francin rahaa. Hän olisi tahtonut, että
Gervaise olisi sen särkenyt, jotta hän olisi voinut jättää vähän pientä
rahaa hänellekin. Mutta kun hän näki piirongin päällä hiukan kinkun
tähdettä paperiin käärittynä ja leivän kannan, antoi hän rahan luistaa
liivinsä taskuun.
-- Minä en uskaltanut käydä maitokaupassa, sillä koko viikon maidot
ovat sinne vielä maksamatta, selitti Gervaise. Mutta minä tulen pian
takaisin, käy sinä minun poissa ollessani hakemassa leipää ja
paistetuita vasikan kyljyksiä, niin syömme aamiaista... Tuo myös litra
viiniä.
Lantier ei sanonut vastaan. Rauha näytti palaavan. Nuori vaimo kääri
kokoon loppuja liinavaatteita. Mutta kun hän tahtoi ottaa Lantier'n
likaisia paitoja ja sukkia kapsäkin pohjalta, kielsi hän niihin
kajoamasta.
-- Älä koske minun vaatteisiini, kuuletko! Minä en tahdo!
-- Mitä sinä et tahdo? kysyi Gervaise nousten seisoalleen. Et suinkaan
aio panna päällesi näitä likaisina? Pitää kai ne pestä.
Ja hän katsoi häneen tutkivasti, levottomana, ja huomasi taas hänen
kauniissa kasvoissaan saman kovan ilmeen, niinkuin ei mikään enää saisi
häntä lauhtumaan. Lantier suuttui, tempasi hänen käsistään
liinavaatteet ja heitti ne takaisin kapsäkkiin.
-- Tuli ja leimaus! tottele toki kerrankin! Kun minä sanon sinulle,
että minä en tahdo!
-- Mutta minkä tähden? kysyi Gervaise kalveten, sillä kamala aavistus
välähti hänen mielessään. Ethän sinä nyt tarvitse paitojasi, eihän
sinulla ole minnekään mentävää... Mitä haittaa siitä voi sinulle olla,
että minä vien ne pestäväksi?
Lantier viivytteli vähän vastaustaan, sillä häntä vaivasi Gervaisen
läpitunkevan terävä katse.
-- Minkä tähden? minkä tähden? matki hän... Piru vie! Sen tähden, että
sinä sanot kaikille ihmisille, että sinä muka elätät minua, että sinä
peset ja paikkaat minun vaatteeni. Ja se minua harmittaa! Hoida sinä
omia asioitasi, kyllä minä pidän itsestäni huolen.
Gervaise pyysi ja rukoili ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut
valittanut, mutta Lantier paiskasi kapsäkin kiinni, istuutui sen
päälle, ja huusi hänelle vasten kasvoja: Ei! Hän sai muka tehdä omilla
tavaroillaan, mitä hän tahtoi! Sitten hän, välttääkseen vaimonsa
tutkivia katseita taas heittäytyi vuoteelle selälleen sanoen, että
häntä nukutti, ja että hän tahtoi olla rauhassa. Tällä kertaa hän
todellakin näytti nukkuvan.
Gervaise oli vähän aikaa kahden vaiheella, mitä tehdä. Häntä halutti
potkaista syrjään pyykkikäärö ja istuutua ompelemaan. Mutta Lantier'n
tasainen hengitys sai hänet lopulta rauhottumaan. Hän otti sinikuulan
ja saippuapalasen, joka oli jäänyt edellisestä pesusta; ja hän lähestyi
pienokaisia, jotka rauhallisesti leikkivät vanhoilla korkilla ikkunan
luona, suuteli heitä ja sanoi hiljaa:
-- Olkaa oikein kilttiä, älkää telmikö. Isä nukkuu.
Kun hän meni alas portaita, kuului ainoastaan Clauden ja Etiennen
hillitty nauru; muutoin vallitsi täydellinen hiljaisuus koko synkässä
yläkerrassa.
Bulevardille tultuaan Gervaise kääntyi vasemmalle kulkemaan Rue-Neuve
de la Goutte-d'Or'ia pitkin. Mennessään rouva Fauconnier'n
silityslaitoksen ohitse hän tervehti nyökäyttäen päätään. Pesulaitos
oli melkein puolivälissä katua, siinä kohden missä mäki alkoi. Matalan
rakennuksen päällä näkyi kolme suunnattoman suurta ympyriäistä
vesisäiliötä ja niiden takaa kohosi hyvin korkea kuivauslaitos, johon
tuuli pääsi joka puolelta puhaltamaan säleseinien läpi: raoista näkyi
liinavaatteita kuivamassa messinkilangoilla. Vesisäiliöiden oikealla
puolen höyrykoneen ohut torvi puhalteli ilmaan valkoista höyryä, ähkyen
raskaasti ja säännöllisesti. Tottuneena vesilätäköihin astui Gervaise
helmojaan nostamatta porttikäytävään, jossa oli vierivierekkäin
pilkkuvedellä täytettyjä ruukkuja. Hän tunsi jo entisestään
pesulaitoksen emännän, pienen, hintelän, kipeäsilmäisen naisen, joka
istui lasiseinäisessä aitiossa kirjanpitokirjat edessään. Hänen
ympärillään oli hyllyillä saippuatankoja, sinikuulia lasimaljoissa ja
pesusoodaa naulan paketeissa. Ja ohi kulkiessaan Gervaise pyysi häneltä
karttunsa ja harjansa, jotka hän viime pesun jälkeen oli jättänyt
hänelle talletettaviksi. Sitten hän otettuaan numeronsa astui
pesutupaan.
Se oli tavattoman suuri isoikkunainen suoja, jonka matalaa paksuorsista
kattoa kannattivat rautapilarit. Vaikka päivä paistoi täydeltä
terältään, näytti sen valo kelmeältä kuuman höyryn muodostaman
maidonkarvaisen usvan läpi. Sieltä täältä kohosi savupilviä leviten
laipion alle sinerväksi harsoksi. Raskas kosteus tippui katosta ja
orsista. Ilma oli täynnä äitelää, kosteaa saippuan hajua, johon
toisinaan sekaantui vielä väkevämpi pilkkuveden löyhkä. Pyykkirahien
ääressä kahden puolen keskikäytävää oli rivittäin naisia, käsivarret
paljaina olkapäitä myöten, kaula paljaana, hameet käännettyinä kaksin
kerroin, niin että alta näkyi kirjavat sukat ja kömpelötekoiset
nauhakengät. He paukuttivat hurjasti karttujaan, kääntyivät huutamaan
olkansa yli toisilleen jonkun sanan melun läpi ja kumartuivat
pesupunkkansa pohjalle likaisina, raakoina, velttoina, likomärkinä, iho
punaisena ja höyryävänä. Heidän ympärillään ja allaan juoksi vesi
virtanaan, siinä kulki kädestä käteen ja kaataa hulautettiin maahan
ämpärillisiä kuumaa vettä, avonaisista raanoista juoksi yhtä mittaa
kylmää vettä, karttujen iskuista vesi räiskyi ylt'ympäri ja valustumaan
väännetyistä vaatteista sitä tippui muodostaen lätäköitä, jotka viimein
pieninä puroina juoksivat pitkin kaltevaa kivilattiaa. Ja yli huutojen,
karttujen paukkeen ja veden lorinan, yli tämän äänten sekasorron, joka
tukehtui märkää laipiota vasten, kuului oikealta höyrykoneen
lakkaamaton ähkynä ja puhkuna, ja sen vivun tanssivassa tahdissa näytti
käyvän koko tämä suunnaton pauhu ja pauke.
Gervaise astui lyhyin askelin käytävää pitkin vilkuen oikealle ja
vasemmalle. Hän kantoi vaatekääröään käsivarrellaan lonkkansa varassa,
ontuen tavallista enemmän kulkiessaan pesijätärten lomitse, jotka
mennessään häntä survivat.
-- Hei! tänne, pikku ystäväni! kuului rouva Bochen karkea ääni
huutavan.
Kun Gervaise oli tullut hänen kohdalleen, ihan vasemmanpuolisen rivin
päähän, alkoi ovenvartija, joka kaikin voimin hieroi sukkaa, puhua
hänelle, työstään herkeämättä.
-- Asettukaapa tuohon, minä olen pitänyt teidän paikkanne... Kohta minä
säänkin nämä lopetetuksi. Boche ei likaa vaatteitaan paljon
ollenkaan... Entä te? ette tekään noissa kauvan viivy, mitä? Pienihän
teidän käärönne onkin. Ennen puolta päivää me olemme näistä selvillä ja
pääsemme aamiaista syömään... Ennen minä pesetin eräällä pesijättärellä
Poulet-kadun varrella; mutta hän turmeli minulta kaikki vaatteet
kloorillaan ja harjoillaan. Sentähden minä nyt pesen itse. Siitä on
vaan puhdasta voittoa. Muu ei maksa mitään paitsi saippua... Mutta nuo
paidat teidän olisi pitänyt panna likoon lipeään. Niillä vietävän
kakaroilla, sen minä sanon, niillä on aina paidan helma ruosteessa.
Gervaise aukasi käärönsä ja levitteli lasten paitoja. Kun rouva Boche
neuvoi häntä ottamaan ämpärin lipeävettä, vastasi hän:
-- Eikö mitä, kuuma vesi riittää... Kyllä minä tämän työn tunnen.
Hän oli erotellut vaatteet ja pannut värilliset erikseen. Ja
kaadettuaan korvoonsa neljä ämpäriä kylmää vettä, jota hän otti
takanansa olevasta raanasta, hän painoi siihen koko kasansa valkeita
vaatteita; ja kooten hameenhelmat sääriensä väliin, hän painautui
pesupunkan yli, jonka reuna ulottui hänen vatsaansa.
-- Sen kyllä näkee, että te ette ole ensikertalainen, myönsi rouva
Boche. Te kai olitte pesijättärenä jo kotiseudullanne?
Hihat käärittyinä, niin että hänen kauniit valkoiset, vielä nuorekkaat
käsivartensa näkyivät, jotka vain kyynäspäistä hiukan punottivat, alkoi
Gervaise hieroa vaatteita. Sitten hän levitti yhden paidan kapealle
pyykkirahille, jonka vesi oli kuluttanut valkeaksi; hän hieroi sitä
saippualla, käänsi sen ja hieroi toiseltakin puolelta. Ennenkuin hän
vastasi, otti hän kouraansa kartun ja alkoi sillä paukuttaa, huutaen
sanansa voimakasten iskujen tasaisessa tahdissa.
-- Aivan niin, pesijättärenä... Kymmenen vanhana alotin... Siitä on
kaksitoista vuotta... Me menimme joelle... Siellä oli parempi haju kuin
täällä... Kaunis paikka, rantapuiden suojassa... Vesi oli kirkasta,
juoksevaa... Tiedättehän Plassansïn... Vai ette te tunne
Plassansia?... lähellä Marseillea?
-- Sepä vasta on pauketta! huudahti rouva Boche aivan ihmeissään hänen
karttunsa iskujen kovuudesta. Onpa siinä topakka eukko, hänhän ruhjoisi
vaikka rautaa noilla mamselin käsillään!
Keskustelu jatkui hyvin kovaäänisesti. Toisinaan täytyi ovenvartijan
kumartua lähemmäksi, kun hän ei muuten kuullut. Kaikki valkoiset
vaatteet oli nyt kartuttu, ja hyväksi! Gervaise pani ne takaisin
korvoon ja otti ne siitä taas yksitellen hieroakseen niitä saippualla
vielä toisen kerran ja harjatakseen. Toisella kädellä hän piti
vaatekappaletta rahilla, toisella, jossa oli lyhyt harja, hän puserti
siitä likaista vaahtoa, joka tippui pitkissä lötkyissä. Silloin he
harjojen rapistessa lähenivät toisiaan ja alkoivat jutella
tuttavallisemmin.
-- Ei, me emme ole naimisissa, sanoi Gervaise. Mitäpä minä sitä
salaisin. Lantier ei ole niin hyvä, että tekisi mieli olla hänen
vaimonsa. Jos ei meillä olisi lapsia niin!... Minä olin neljäntoista ja
hän kahdeksantoista vanha, kun me saimme ensimäisen lapsemme. Toinen
tuli neljä vuotta myöhemmin...
Se kävi, niinkuin se aina käy, kyllähän te tiedätte. Minulla oli
onnettomat kotiolot; isäni, ukko Macquart potki ja rääkkäsi minua,
teinpä minä mitä hyvänsä. Koettaahan sitä silloin hakea huvitusta
muualta. Oli tarkotus, että me menisimme naimisiin, mutta mikä siinä
lie ollut, meidän vanhempamme sitä vastustivat.
Hän pudisti käsiään, jotka kävivät punaisiksi valkean vaahdon alla.
-- Vesi on sangen kovaa Pariisissa, sanoi hän.
Rouva Boche ei pessyt enää kuin verkalleen. Hän viivytteli tahallaan
pesuaan saadakseen jäädä kuulemaan tätä juttua, joka jo kaksi viikkoa
oli kiusannut hänen uteliaisuuttaan. Hänen suunsa oli puoleksi auki ja
hänen ulkonevat silmänsä kiiluivat. Tyytyväisenä siitä, että hän oli
arvannut oikein, hän ajatteli:
-- Se on selvä, hän on liian puhelias. He ovat riidelleet.
Sitten hän sanoi ääneen:
-- Hän ei siis ole hyvä teille?
-- Älkää edes puhuko siitä! vastasi Gervaise, siellä maalla hän oli
hyvin hyvä minulle, mutta siitä asti, kun me olemme olleet Pariisissa,
en ole enää voinut saada hänestä tolkkua... Hänen äitinsä, nähkääs,
kuoli viime vuonna, ja hänelle jäi vähän perintöä, siinä tuhannen
seitsemänsadan francin paikoille. Hän tahtoi silloin heti lähteä
Pariisiin. Ja kun isäukko Macquart yhä antoi minulle korvatillikoita
edes edeltäpäin varottamatta, niin minä suostuin lähtemään hänen
kanssaan: me matkustimme molempain lasten kanssa. Hänen piti hankkia
minulle oma pesulaitos ja itse jatkaa hatuntekijän ammattiaan. Me
olisimme eläneet onnen poikina... Mutta nähkääs, Lantier on
kunnianhimoinen, tuhlaavainen mies, joka ei ajattele muuta kuin omaa
huviaan. Sellaisesta miehestä minä en tosiaankaan paljoa välitä... Me
siis asetuimme asumaan Montmartren hotelliin Montmartren kadun
varrelle. Ja sitten me söimme juhlapäivällisiä, ajelimme vaunuilla,
kävimme teaattereissa; itselleen hän osti kellon ja minulle
silkkihameen; sillä hän ei ole pahasisuinen, kun hänellä on rahaa. Te
ymmärrätte koko asiain menon. Kahden kuukauden kuluttua me olimme
puilla paljailla. Silloin me tulimme asumaan Boncoeur'in hotelliin, ja
siitä hetkestä se alkoi tämä siunattu elämä.
Hän keskeytti puheensa, itku kurkussa, kyyneleitään pidättäen. Hän oli
lopettanut vaatteiden harjaamisen.
-- Minun pitää mennä hakemaan kuumaa vettä, sopersi hän.
Mutta tämä keskeytys ei ollut rouva Bochesta mieleen ja hän huusi
pesulaitoksen rengille, joka juuri meni ohi.
-- Charles, olkaapa niin hyvä ja menkää hakemaan ämpäri kuumaa vettä
tälle rouvalle, hänellä on kiire.
Renki otti ämpärin ja toi sen takaisin täynnä. Gervaise maksoi; se teki
yhden soun ämpäriltä. Hän kaatoi kuuman veden korvoon ja saippuoitti
vaatteet vielä viimeisen kerran käsissään, kumartuneena pesurahin yli
höyrypilven keskellä, josta hänen vaaleisiin hiuksiinsa tarttui harmaa,
utuinen harso.
-- Pankaahan toki vähäisen soodaa sekaan, minulla on sitä tässä, sanoi
ovenvartija hyväntahtoisesti ja tyhjensi Gervaisen korvoon loput
soodapussistaan, jonka hän oli tuonut mukanaan. Hän tarjosi hänelle
myös pilkkuvettä, mutta Gervaise ei huolinut, sanoen, että sitä
tarvittiin vain, kun oli puhdistettava rasva- ja viinipilkkuja.
-- Minä luulen, että hän on hiukan huikentelevainen, alkoi rouva Boche
taas puhua Lantier'sta, mainitsematta hänen nimeään.
Gervaise, joka kumartuneena hieroi vaatteita kuumassa vedessä, ei
virkkanut mitään, vaan pudisti vain päätänsä.
-- Niin, niin, jatkoi toinen, minä olen huomannut useita pikku
asioita...
Mutta häneltä pääsi huudahdus, kun Gervaise äkisti kavahti pystyyn
aivan kalpeana, katsoen häntä suoraan silmiin.
-- E-ei, en minä tiedä mitään!... Hän kai tahtoo pitää hauskaa, luulen
ma, siinä kaikki, kaikki!... Niinpä nekin kaksi tyttöä, jotka asuvat
meillä, Adèle ja Virginie, tunnettehan te heidät, no niin! Hän laskee
leikkiä heidän kanssaan, eikä se mene sen pitemmälle, siitä olen varma.
Seisten suorana hänen edessään kasvot hikisinä ja käsivarret märkänä,
nuori vaimo katsoa tuijotti häneen yhä terävästi. Silloin ovenvartija
suuttui, löi nyrkillään rintaansa ja vakuutti kunniasanallaan:
-- Minä en tiedä mitään, johan minä sen sanoin!
Sitten hän tyyntyi ja lisäsi lellittelevällä äänellä, niinkuin puhutaan
sellaiselle ihmiselle, jolle ei maksa vaivaa sanoa totuutta:
-- Minusta hänellä on avomieliset silmät... Vielä hän nai teidät,
uskokaa pois!
Gervaise pyyhki otsaansa märällä kädellään.
Sitten hän nosti vedestä toisen vaatekappaleen ja pudisti uudestaan
päätänsä. Vähän aikaa molemmat olivat vaiti. Heidän ympärillään oli
melu hiljennyt. Kello löi yksitoista. Toiset puolet pesijättäristä
istuivat korvonsa reunalla, avattu viinipullo edessään maassa ja söivät
makkaraa ja leipää. Ainoastaan perheenemännät, jotka olivat tulleet
pesemään pikku pyykkiään, pitivät kiirettä, vilkaisten tuon tuostakin
tiskin yläpuolella riippuvaan seinäkelloon. Joku kartun isku läiskähti
vielä siellä täällä keskellä naurun kikatusta ja puheen purpatusta, kun
pesijättäret suu täynnä keskustelivat; höyrykone vain, joka käydä
hyristi tasaisesti, taukoamatta, tuntui korottaneen ääntänsä täyttäen
suunnattoman suuren salin surisevalla jytinällään. Mutta yksikään
naisista ei sitä kuullut; se oli kuin itse pesulaitoksen hengitys,
hehkuva huohotus, josta alati puhkuva höyry kerääntyi katto-orsien
alla häilyväksi utupilveksi. Kuumuus tuli sietämättömäksi;
vasemmanpuoleisista korkeista ikkunoista tunkeutuvat auringon säteet
loivat savunsekaiseen höyryyn vaaleanpunaiseen ja -siniseen vivahtavia
harmaanhimmeitä valoraitoja. Ja kun alkoi kuulua valituksia, niin renki
Charles veti ikkunoiden eteen karkeasta palttinasta tehdyt verhot ja
avasi vastakkaisella, varjon puolella seinäluukut. Kaikki naiset
huusivat hänelle riemuissaan ja paukuttivat käsiään. Vähitellen
vaikenivat viimeisetkin kartut. Pesijättäretkään, suu täynnä ruokaa,
eivät enää virkkaneet mitään, vaan viittilöivät ainoastaan avatuilla
linkkuveitsillään, joita he pitivät kourassaan. Syntyi sellainen
hiljaisuus, että kuului ihan selvään, miten lämmittäjä toisessa päässä
pesutupaa rämisevällä lapiollaan heitti kivihiiliä höyrykoneen uuniin.
Sillä välin Gervaise pesi värillisiä vaatteitaan kuumassa
saippuavedessä, jota hän oli säästänyt. Kun hän oli lopettanut, nosti
hän korvon viereen puupukin ja heitti sen päälle poikittain kaikki
vaatekappaleet, joista valui maahan sinertävä lätäkkö. Sitten hän alkoi
huuhtoa. Hänen takanaan olevasta raanasta juoksi kylmä vesi suureen
altaaseen, jossa oli poikittain kaksi puutankoa vaatteita
kannattamassa. Niiden yläpuolella oli kaksi toista tankoa, joiden
päällä vaatteet saivat valustua.
-- No nyt se alkaa olla lopussa, ja hyväpä se onkin, sanoi rouva Boche,
minä jään auttamaan teitä vaatteiden vääntämisessä.
-- Voi, enhän minä tarvitse apua, kiitoksia vain paljon, vastasi nuori
vaimo, joka puserteli kourissaan ja huljutteli kirkkaassa vedessä
värillisiä vaatteita. Jos minulla olisi lakanoita, niin se olisi
toista.
Mutta hänen täytyi kuitenkin ottaa vastaan ovenvartijan tarjooma apu.
He väänsivät yhdessä, toinen toisesta, toinen toisesta päästä pientä,
huonosti värjättyä, ruskeata alushametta, josta lähti kellertävää
vettä, kun rouva Boche huudahti:
-- Kas! pitkä Virginie... Mitähän hänkin tulee tänne pesemään,
mokomakin, jonka kaikki ryysyt mahtuvat nenäliinaan.
Gervaise oli nopeasti kohottanut päänsä. Virginie oli hänen ikäisensä
tyttö, mutta pitempi kuin hän, tummaverinen ja sievä huolimatta
pitkähköistä kasvoistaan. Hänellä oli päällään vanha musta
leveäliepeinen hame ja punainen nauha kaulassa; hänen hiuksensa olivat
huolellisesti kammatut, palmikkolenkin ympärillä oli sinisestä
silkkilangasta tehty verkko. Tuokioksi hän pysähtyi keskelle
keskikäytävää ja siristi silmiään näyttäen etsivän jotakin; sitten hän
huomattuaan Gervaisen astui hänen ohitsensa suorana ja uhmailevana
heilutellen lanteitaan ja asettui samaan riviin viidennen korvon
kohdalle.
-- Mitähän hänellä on mielessä! jatkoi rouva Boche hiljempää. Hän ei
ole ikinä pessyt niin kalvosinpariakaan. Hän on vihon viimeinen
laiskuri, sen minä takaan! Ompelijatar, joka ei viitsi paikata edes
omia ryysyjään! Hän on samanlainen kuin hänen sisarensakin, se Adèle
lutka, joka ei ole työssä kuin joka kolmas päivä. Heidän isästään ja
äidistään ei ole kenelläkään tietoa eikä siitä, millä he elävät, ja jos
tahtoisi kertoa... Mitähän hän mahtaa hangata siellä? Aha! se on
alushame. Kylläpä se on saastainen. On se hame tainnut nähdä toisenkin
höyräkän!
Rouva Boche tahtoi nähtävästi puhua Gervaiselle mieliksi. Kumminkin hän
usein joi kahvia Adèlen ja Virginien seurassa, kun tytöillä oli rahaa.
Gervaise ei vastannut mitään, vaan koki joutua lähtemään ahertaen
hermostuneesti. Hän oli valmistanut sinivettä pieneen kolmijalkaiseen
pesupunkkaan. Siinä hän vähän aikaa heilutteli valkeita vaatteita,
väänsi niistä liian veden pois ja asetti ne sitten ylempänä oleville
tangoille valustumaan. Koko sen homman aikana hän tahallaan oli selin
Virginiehen. Mutta hän kuuli hänen pilkallisen naurunsa ja tunsi, että
hän katsoi häneen. Virginie näytti tulleen sinne vartta vasten vain
ärsyttääkseen häntä. Gervaise käännähti ympäri ja kotvan aikaa he
molemmat katsoivat toisiinsa tuikeasti.
-- Antakaa hänen olla, supatti rouva Boche. Ette kai aikone käydä
toistenne tukkaan. Johan minä sanoin, että siinä ei ole mitään! Eikä se
ole tämä, jota asia koskee!
Juuri silloin, nuoren vaimon ripustaessa viimeistä vaatekappaletta,
kuului naurua pesulaitoksen ovelta.
-- Täällä on kaksi poikasta, jotka hakevat äitiään.
Kaikki naiset kurottautuivat katsomaan. Gervaise tunsi Clauden ja
Etiennen. Heti kun he huomasivat hänet, juoksivat he hänen luokseen
halki lätäköiden, niin että nauhoista auenneiden kenkien kannat pitivät
kovaa kapsetta kivilattiaa vasten. Claude, vanhempi pojista, talutti
kädestä pientä veljeään. Nähdessään heidät hiukan pelokkaina, mutta
kumminkin hymyilevinä, huusivat pesijättäret heille hyväilysanoja
heidän ohi juostessaan. Ja he pysähtyivät äitinsä eteen hellittämättä
toistensa kädestä ja kohottivat häntä kohden valkotukkaiset päänsä.
-- Isäkö teidät on lähettänyt? kysyi Gervaise.
Mutta kun hän kumartui sitomaan Etiennen kengännauhoja, huomasi hän
Clauden heiluttavan sormessaan kamarin avainta vaskilevyineen, jossa
oli sen numero.
-- Ka! sinä tuot minulle avaimen! sanoi hän hyvin hämmästyneenä. Mutta
mitä varten?
Huomatessaan avaimen, jonka hän oli unohtanut sormeensa, näytti lapsi
muistavan asiansa ja huusi kirkkaalla äänellään:
-- Isä lähti pois.
-- Hän kai meni ostamaan aamiaista ja käski teidän tulla minua hakemaan
täältä?
Claude katsoi veljeensä epätietoisena eikä tiennyt, mitä sanoa. Sitten
hän alkoi alusta ja jatkoi yhteen henkäykseen:
-- Isä lähti pois... Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat
kapsäkkiin, vei sen alas ajurin vaunuihin... Hän lähti pois.
Gervaise nousi hitaasti seisoalleen kasvot kalpeina ja painoi kätensä
poskilleen ja ohimoilleen, ikäänkuin hän olisi luullut päänsä
halkeavan. Eikä hän osannut muuta kuin hokea yksitoikkoisella äänellä
samaa sanaa ainakin parikymmentä kertaa:
-- Herra Jumala!... Herra Jumala!... Herra Jumala!...
Sillä välin rouva Boche alkoi vuorostaan kysellä lapselta, innoissaan
siitä, että hänkin pääsi osalliseksi tähän juttuun.
-- No, kerroppa nyt, pienokaiseni, koko juttu! Isäkö se pani oven
kiinni ja käski teidän tuoda avaimen äidille, niinkö?
Ja hän kuiskasi Clauden korvaan:
-- Oliko joku nainen ajurin vaunuissa?
Lapsi tuli taas hämilleen. Sitten hän iloisen näköisenä alkoi uudestaan
äskeisen kertomuksensa:
-- Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat kapsäkkiin, hän lähti
pois.
Kun rouva Boche päästi hänet menemään, veti hän veljensä vesiraanan
luo. He pitivät yhdessä hauskaa loiskuttaen vettä maahan.
Gervaise ei voinut itkeä. Hän oli tukehtua, Seisten selkä korvon
nojassa, hän yhä piteli käsiä kasvoillaan. Väristyksen puuskat
vavahuttelivat hänen ruumistaan. Tuon tuostakin hän huokasi pitkään.
Yhä lujemmin hän painoi nyrkkinsä silmilleen, ikäänkuin hän olisi
tahtonut murskata itsensä synkässä epätoivossaan. Hänestä tuntui, kuin
hän olisi pudonnut pimeän kuilun pohjaan.
-- No, pikku ystäväni, mitä hittoa! sanoi rouva Boche.
-- Jos te tietäisitte! jos te tietäisitte! sanoi Gervaise vihdoin hyvin
hiljaa. Hän lähetti minut tänä aamuna viemään saalini ja kaksi paitaani
panttilaitokseen maksaakseen tuon ajurin...
Ja häneltä pääsi itku. Muisto hänen aamullisesta käynnistään
panttilaitoksessa sai hänen kyyneleensä valloilleen ja se helpotti
hänen kurkkunsa ahdistusta. Tähän käyntiin keskittyi hänen epätoivonsa
suurin kauhu ja tuska. Kyyneleet valuivat hänen leuvalleen, joka jo oli
kastunut hänen käsistään, eikä hänen edes johtunut mieleenkään ottaa
esille nenäliinaansa.
-- Malttakaa toki mielenne ja olkaa hiljaa, kaikki katsovat teihin,
sanoi taas rouva Boche kokien rauhottaa häntä. Jopa nyt jotakin, kun
viitsitte pitää tuommoista elämää yhden miehen tähden!... Te siis
vieläkin rakastatte häntä, mitä? pikku raukka! Äsken ikään te olitte
hänelle kovasti äkeissänne. Ja nyt te itkette hänen lähtöään, niin että
sydämenne on haljeta... Kyllä me naiset olemme sentään aika hupakkoja!
Sitten hän tekeytyen äidilliseksi jatkoi:
-- Sellainen kaunis pikku nainen kuin te! Totta totisesti...! Voihan
teille nyt kertoa kaikki, vai mitä? No niin! muistattehan te, kun minä
kuljin teidän ikkunanne alatse, niin minä jo epäilin... Nähkääs, viime
yönä, kun Adèle tuli kotiin, kuulin minä miehen askeleita hänen
rinnallaan. Saadakseni tietää, kuka se oli, minä kurkistin
rappukäytävään. Mies oli jo ennättänyt toiseen kerrokseen, mutta minä
tunsin kyllä herra Lantier'n päällystakin. Tänä aamuna Boche piti
silmällä ja näki hänen tyynesti astuvan alas portaita... Hän oli Adèlen
luona, ymmärrättehän. Virginiellä on nykyään eräs herra, jonka luona
hän käy kahdesti viikossa. Mutta on se siltä koko siivoa, sillä heillä
ei ole kuin yksi huone ja alkoovi, enkä minä käsitä missä Virginie on
voinut maata.
Hän keskeytti vähän puhettaan, vilkasi taakseen ja alkoi taas
hiljentäen karkeata ääntään:
-- Hän nauraa nähdessään teidän itkevän, tuo sydämetön heittiö. Minä
panen vaikka pääni panttiin, että hänen pyykinpesunsa on vain
tekosyy... Hän on lähettänyt nuo toiset matkaan ja on tullut tänne
voidakseen kertoa heille, miltä te näytitte sen kuultuanne.
Gervaise otti kädet silmiltään ja katsoi ympärilleen. Kun hän huomasi
edessään Virginien, kolmen, neljän naisen välissä, joille hän puhui
hiljaa katsoen suoraan häneen, valtasi hänet hurja viha. Kaikki hänen
jäsenensä vapisivat, kädet ojona hän astui muutaman askelen ja hakien
maasta jotakin hän pyörähti ympäri, hänen käteensä sattui täysi
vesiämpäri ja tarttuen siihen molemmin käsin hän lennätti sen
sisällyksen Virginietä kohden.
-- Kameeli! huusi pitkä Virginie.
Hän oli hypännyt taakse päin ja ainoastaan hänen kenkänsä olivat
kastuneet. Pesijättäret, joiden mieliä nuoren vaimon kyyneleet jo
jonkun aikaa olivat jännittäneet, alkoivat silloin survia toisiaan
nähdäkseen tappelun. Toiset, jotka vielä lopettelivat syöntiään,
nousivat pesurahinsa päälle, toiset juoksivat lähemmäksi. Muodostui
piiri heidän ympärilleen.
-- Kameeli! huusi pitkä Virginie uudestaan. Mikä häntä riivaa!
Gervaise seisoi liikkumatta, leuka ojona ja kasvot vääntyneinä, eikä
vastannut mitään, sillä hän ei ollut vielä oppinut soittamaan suutaan,
niinkuin pariisittaret. Toinen jatkoi:
-- Kyllä hänet tunnetaan! Hän on kyllästynyt mieroa kiertämään. Hän ei
ollut vielä kahdentoista vanha, kun häntä jo sotamiehet käyttivät
alusinaan. Toinen sääri häneltä on jäänyt kotipuoleen. Mädännyksestä
oli se irtautunut.
Ympäriltä kuului naurun hohotus. Nähdessään menestyksensä Virginie
astui pari askelta lähemmä ja ojentain pitkän vartalonsa hän huusi
vielä kovemmin:
-- Hei, tuleppas vähän lähemmäksi, niin minä näytän sinulle! Tiedä,
että ei ole hyvä tulla tänne meitä suututtamaan. Enkö minä muka tunne
tuota luuskaa! Jos hän olisi osunut minuun, niin minä olisin koreasti
nostanut ylös hänen hameensa: olisittepa saaneet nähdä. Mutta mitäs
minä olen hänelle tehnyt... Sano, senkin ryökäle, mitä minä olen
sinulle tehnyt?
-- Älkää pitäkö niin suurta suuta, änkytti Gervaise. Te tiedätte
kyllä... Minun mieheni on nähty eilen illalla... Ja olkaa vaiti, muuten
minä teidät kuristan, ihan varmaan.
-- Hänen miehensä! Tuopa vasta on hyvä!... Armollisen rouvan mies!
ikäänkuin muka tuollaisellakin löntyksellä olisi mies!... Se ei ole
minun syyni, jos hän on sinut jättänyt. En kai minä ole häntä sinulta
varastanut, Saatte tunnustella minua... Sanonko ma, miten sen
asianlaita on? Sinä myrkytit hänen elämänsä! Hän oli liian hyvä
sinulle... Oliko hänellä edes kaulahihna kaulassa? Kuka on löytänyt
armollisen rouvan miehen? Löytäjä saa hyvän palkinnon...
Naurun hohotus alkoi uudestaan. Gervaise tyytyi vieläkin vain sanomaan
melkein kuiskaten:
-- Kyllä te tiedätte, kyllä te tiedätte... Se on teidän sisarenne, minä
kuristan hänet...
-- Vai niin, vai tahdot sinä hangotella riitaa minun sisareni kanssa,
sanoi Virginie pilkallisesti. Vai on se minun sisareni! Se on paljon
mahdollista. Minun sisareni onkin ihan toista maata kuin sinä... Mutta
mitä se minuun kuuluu! Eikö täällä muka enää saa pestä vaatteitaan
häiritsemättä! Jätä minut rauhaan, kuuletko sinä, sillä tämä jo
riittää.
Mutta itse hän yltyen omista haukkumasanoistaan ja herjauksistaan alkoi
aina uudestaan. Paukutettuaan muutamia kertoja kartullaan ja oltuaan
välillä vaiti hän kolme kertaa alotti uudestaan:
-- Aivan niin, se on minun sisareni. No oletko tyytyväinen?... He
jumaloivat toisiaan. Näkisitpä vaan heidän suutelevan toisiaan!... Hän
on hyljännyt sinut äpäröinesi! Tosiaankin kauniita kakaroita, joilla on
koko naama ruvessa! Yhdellä heistä on isänä santarmi, eikös niin? ja
kolme muuta sinä olet tappanut nälkään, päästäksesi maksamasta
ylipainoa rautatiellä tänne tullessasi... Ja sen on sinun Lantier'si
meille kertonut. Hänellä on tosiaankin kauniita juttuja kerrottavana.
Hän oli jo saanut tarpeensa tuommoisesta rutjakkeesta.
-- Haaska! haaska! haaska! ulvoi Gervaise aivan suunniltaan ja täristen
raivosta.
Hän kääntyi ympäri ja etsi taas jotakin maasta; ja kun hän ei löytänyt
muuta kuin pienen pesupunkan, otti hän sitä jaloista ja heitti
siniveden Virginien silmille.
-- Se ruoja on turmellut minun hameeni, huusi tämä. Häneltä oli toinen
olkapää kastunut ja vasen käsi siniseksi värjääntynyt, Odotappas,
ryökäle!
Hänkin vuorostaan sieppasi ämpärin ja tyhjensi sen Gervaisen päälle.
Silloin syntyi hirveä tappelu. He juoksivat molemmat pitkin korvoriviä,
tempasivat täysiä ämpäriä ja hulauttivat ne toistensa päälle joka kerta
syytäen toisilleen haukkumasanoja silmät korvat täyteen. Gervaisekin
antoi nyt jo sanan sanasta.
-- Saas tästä, sika! Se vilvoittaa takapuoltasi.
-- Liotappas tällä likojasi, senkin märännys ettäs kerrankin elämässäsi
saat ne lähtemään.
-- Kyllä minä sinusta liat lohkasen, pitkä roikale!
-- Vielä yksi!... Huuhdoppas tällä hampaitasi.
Lopulta he täyttivät ämpärinsä raanoista. Ja odottaessaan niiden
täyttymistä he jatkoivat sanasotaansa. Ensimäiset ämpärit olivat
huonosti tähdätyt eikä niistä sattunut maaliin kuin muutama pisara.
Mutta pian heidän kätensä tottui tarkemmaksi. Virginie sai ensiksi
ämpärillisen suoraan vasten naamaa. Vesi juoksi pitkin hänen kaulaansa
ja selkäänsä ja tippui hameen alatse. Hän oli vielä siitä vallan
huumauksissa, kun toinen ämpärillinen syrjästä päin loiskahti hänen
vasenta korvaansa vasten, kasteli tykkänään hänen palmikkonsa, joka
oikesi suoraksi kuin piiska pitkin selkää. Gervaise sai ensin
kintuilleen; yksi ämpärillinen täytti hänen kenkänsä ja räiskähti ylös
pitkin sääriä; pari seuraavaa valahti hänen lanteilleen. Pian oli
muuten mahdoton enää nähdä, mihin kohden milloinkin sattui. He olivat
molemmat likomärkiä kiireestä kantapäähän: vaatteet ihossa kiinni,
hameet sääriä myöten he värjöttivät laihtuneen ja ujutetun näköisinä.
Vesi valui heistä joka puolelta kuin sateenvarjosta rankkasateella.
-- Tämäpä vasta on hauskaa, huusi eräs pesijätär käheällä äänellä.
Kaikilla oli hirveän hauska. Katsojat olivat väistyneet loitommaksi,
jotta vesi ei räiskyisi heidän päälleen. Pilapuheita ja suosionhuutoja
kuului veden loiskeen kanssa sekaisin. Koko lattia lainehti vedestä,
jossa molemmat naiset kahlasivat nilkkaa myöten. Mutta yht'äkkiä
tempasi Virginie salakavalasti eräältä lähellä olevalta pesijättäreltä
ämpärin kuumaa lipeää ja lennätti sen Gervaisea kohti. Kuului parkaisu.
Luultiin hänen korventuneen. Mutta häneltä ei ollut kuin vasen jalka
hiukan palanut. Ja tuskan raivolla hän kaikin voimin heitti tyhjän
ämpärin Virginien jaloille, niin että tämä kaatui.
Kaikki pesijättäret puhuivat yht'aikaa.
-- Hän on katkaissut häneltä jalan!
-- Mutta toinenhan tahtoi keittää hänet elävältä.
-- Vaaleatukkainen on sittenkin oikeassa, jos häneltä on viety mies.
Rouva Boche nosteli käsiään taivasta kohti päivitellen. Hän oli
varovaisesti vetäytynyt suojaan kahden korvon väliin. Lapset, Claude ja
Etienne olivat peloissaan ja itkusta tikahtamaisillaan tarttuneet hänen
hameeseensa ja huusivat yhtä mittaa: Äiti! Äiti! Kun ovenvartija näki
Virginien viruvan maassa, juoksi hän Gervaisen luo ja veti häntä
hameesta hokien:
-- Voi, tulkaa toki pois! Hillitkää luontonne!... Minun ihan mieltäni
kääntää. Eihän tämmöistä rytäkkää ole vielä ennen nähty.
Mutta hänen täytyi peräytyä ja vetäytyä takaisin korvojen väliin lasten
luo. Virginie oli hypännyt ylös ja hyökännyt Gervaisen kurkkuun
käsiksi. Hän puristi häntä kaulasta tahtoen kuristaa hänet. Silloin
tämä kiivaalla nykäyksellä tempasi itsensä irti ja tarttui Virginien
palmikkoon ikäänkuin hän olisi tahtonut kiskoa irti hänen päänsä.
Tappelu alkoi uudestaan ilman huutoja ja haukkumasanoja. He eivät vielä
ryhtyneet sylipainiin vaan raapivat ja repivät toistensa kasvoja ja
käsiä ja mitä vaan eteen sattui. Virginie menetti punaisen nauhansa ja
sinisen hiusverkkonsa; hänen liivinsä kaulus repesi niin että iho tuli
paljaaksi olkapäätä myöten. Gervaiselta taas oli hiha lähtenyt irti
hänen valkeasta nutustaan hänen tietämättä, miten se oli tapahtunut, ja
pitkä repeämä hänen paidassaan paljasti hänen vartalonsa vyötäisiin
asti. Vaatepalaset lentelivät. Gervaisestä näkyi ensin veri vuotavan;
hän oli saanut kolme pitkää naarmua, jotka ulottuivat suusta leuvan
alle; joka kerran kun toinen iski, hän pani silmänsä kiinni, peläten
että tämä repisi ne hänen päästään. Virginiestä ei vielä lähtenyt
verta. Gervaise tavotteli hänen korviaan ja raivostui, kun hän ei
niihin ylettänyt. Vihdoin kun hän sai kiinni hänen toisesta
korvarenkaastaan, josta riippui keltainen lasipäärynä, kiskasi hän
siitä niin, että korvanlehti halkesi; verta alkoi vuotaa.
-- He tappavat toisensa! erottakaa nuo syöjättäret! huusi useita ääniä.
Pesijättäret olivat tulleet lähemmäksi. Syntyi kaksi puoluetta. Toiset
yllyttivät molempia niinkuin tappelevia koiria, toiset, hermostuneemmat
aivan vapisivat ja hirviämättä enää katsoa käänsivät päänsä pois
sanoen, että he ihan varmaan tulevat siitä kipeiksi. Tappelu oli
vähällä käydä yleiseksi. Haukuttiin toisiaan sydämettömiksi
heittiöiksi; paljaita käsivarsia ojennettiin; kolme korvapuustia
läiskähti.
Rouva Boche lähti kumminkin etsimään pesulaitoksen renkiä.
-- Charles! Charles!... Missähän hän on?
Hän löysi hänet ensi rivissä katsomassa käsivarret ristissä. Hän oli
paksukaulainen pitkä velikulta. Hän nauroi ja nautti nähdessään
vilahduksia naisten paljaasta ihosta. Pienempi, vaalea oli lihava ja
pullea kuin peltopyy. Sepä olisi lystiä, jos hänen paitansa kokonaan
halkeisi.
-- Kas! sanoi hän siristäen toista silmäänsä, hänellä on luomi
kainalossa.
-- Kuinka! siinäkö te seisotte! huusi rouva Boche huomatessaan hänet.
Mutta auttakaahan toki meitä erottamaan heitä!... Tottahan te saanette
heidät erilleen.
-- Oho! ei, kiitoksia! Tapelkoot vain minusta nähden! sanoi hän
rauhallisesti. Repisivät vielä silmät päästäni, niinkuin tässä
tuonoin... Ei se ole minun asiani, minä saisin liian paljon hommaa...
Olkaa huoleti. Pieni suonenisku tekee heille hyvää. Se lauhduttaa
heitä.
Ovenvartija puhui silloin, että olisi mentävä sanomaan poliisille.
Mutta pesulaitoksen emäntä, se nuori, hintelä, kipeäsilmäinen nainen
teki kerrassa tenän. Hän toisti moneen kertaan:
-- Ei, ei, en minä anna, sehän vahingoittaisi koko laitoksen mainetta.
Lattialla ottelu jatkui. Yht'äkkiä Virginie ponnistihe polvilleen. Hän
sai käteensä kartun ja sitä heristäen hän korisevalla äänellä huusi:
-- Odotappas! Tuoppas tänne likaiset vaatteesi, niin minä ne peittoan!
Gervaise ojensi nopeasti kätensä, otti samoin kartun ja piti sitä
koholla kuin nuijaa. Ja hänelläkin oli ääni käheänä.
-- Vai haluat sinä suurta pyykkiä... Annappas nahkasi tänne, että minä
teen siitä tomuriepuja.
Tuokion ajan he olivat siinä polvillaan uhkaamassa toisiaan. Hiukset
silmillä, rinta huohottaen, likaisina ja turvonneina he väijyivät
toisiaan ja odottivat vetäen syvään henkeä. Gervaise löi ensiksi; hänen
karttunsa luiskahti yli Virginien olkapään, samalla kun hän itse
väistyi sivulle välttääkseen tämän karttua, joka hipasi hänen
lonkkaansa. Kerran alkuun päästyään he sitten peittosivat toisiaan kuin
pyykkivaatteita, kovasti ja tahdikkaasti. Kun he saivat toisiinsa
käymään, kuului pehmeä mäiskäys, ihan kuin olisi lyönyt vesikorvoon.
Heidän ympärillään pesijättäret eivät enää nauraneet; monet olivat jo
menneet pois sanoen, että se koski heidän sydänalaansa! toisista, jotka
olivat jääneet kaula pitkällä ja silmät verenhimosta kiiluen katsomaan,
olivat tappelijat vain huimapäisiä hurjistelijoita. Rouva Boche oli
vienyt pois Clauden ja Etiennen; ja heidän parkumisensa, joka kuului
toisesta päästä, sekaantui kartun läiskeeseen.
Mutta Gervaise kirkasi äkkiä. Virginie oli iskenyt häntä olkansa takaa
paljaaseen käsivarteen kyynäspään yläpuolelle; siihen ilmestyi punainen
lämy, liha turposi heti. Silloin hän hillitsemättömällä voimalla
syöksyi vastustajansa päälle. Luultiin, että hän tahtoi tappaa hänet.
-- Riittää! riittää! huudettiin.
Mutta hänen kasvonsa olivat niin hirvittävän näköiset, että kukaan ei
uskaltanut lähestyä. Kymmenkertaisella voimalla hän tarttui Virginien
vyötäisiin, rutisti hänet kaksinkerroin, painoi hänen kasvonsa
kivilattiaa vasten, niin että takapuoli jäi koholle, ja huolimatta
hänen rimpuilemisestaan hän levähytti hänen hameensa ylös. Alla oli
housut, mutta hän pisti kätensä niiden halkoon ja repäsi ne alas, niin
että kaikki näkyi, paljaat reidet ja pakarat. Sitten hän karttu koholla
alkoi paukuttaa, niinkuin hän ennen oli paukuttanut Plassansissa
Viornen rannalla, kun hänen emännällään oli sotamiesten pyykki
pestävänä. Ja joka kerran kun märkä karttu läiskähti pehmeää lihaa
vastaan, syntyi valkeaan ihoon punainen raita.
-- Hihih! hihkui renki Charles, ihastuksissaan, silmät selällään.
Naurun hohotuksia kuului taas. Mutta pian alettiin uudestaan huutaa:
Riittää, riittää! Gervaise ei kuullut mitään eikä hellittänyt. Hän
katseli työtään kumartuneena, pitäen tarkasti silmällä, ettei yksikään
kohta jäisi kuivaksi. Hän tahtoi lyödä koko tämän nahkan häpeän leimoja
täyteen. Ja julman ilon valtaamana hän alkoi puhella, muistellen erään
pesijätärten laulun sanoja:
Pang! pang! Margot nyt karttuineen... Pang! pang! käy
pyykkirannalleen... Pang! pang! sydäntään huuhtomaan... Pang! pang!
mustasta murheestaan...
Ja hän alkoi uudestaan:
-- Tää on sinulle, tää sisarellesi, tämän saa Lantier... Heidät
nähdessäsi, tämä heille vie... Maltahan! nyt minä alan taas: Tämän saa
Lantier, tämän siskosi, täm'on sinulle...
Täytyi väkisin riistää Virginie hänen käsistään. Kasvot kyynelten
vallassa ja tulipunaisina häpeästä tämä otti vaatemyttynsä ja luikki
tiehensä; hän oli voitettu. Sillä välin Gervaise veti paikoilleen
nuttunsa hihan ja oikoi hameitaan. Hänen käsivarttaan pakotti, ja hän
pyysi rouva Bochea nostamaan vaatteita olalleen. Ovenvartija kertoi,
miltä tappelu oli näyttänyt ja miltä hänestä oli tuntunut, ja pyysi
saada tarkastaa hänen ruumistaan.
-- Jos teiltä hyvinkin on jokin luu katkennut... Minä kuulin semmoisen
rusahduksen...
Mutta Gervaise tahtoi lähteä pois. Hän ei vastannut ympärillään
purpattavien pesijätärten säälittelyihin eikä suosionosotuksiin.
Saatuaan vaatenyyttinsä olalleen hän meni ovelle, jossa hänen lapsensa
häntä odottivat.
-- Kahdelta tunnilta se tekee kaksi souta, sanoi hänet pysäyttäen
pesulaitoksen emäntä, joka jo oli asettunut takaisin paikoilleen
lasiseinäiseen aitioonsa.
Mistä hyvästä kaksi souta? Hän ei heti tajunnut, että häneltä
vaadittiin hänen paikkansa hintaa. Mutta päästyään siitä selville hän
maksoi sen. Ja ontuen kovasti märkien vaatteiden painon alla, itsekin
likomärkänä, kyynäspäässä mustelma ja poski veressä, hän lähti astumaan
pois taluttaen paljain käsivarsin Etienneä ja Claudea, jotka juosta
kipittivät hänen rinnallaan vieläkin nyyhkyttäen ja posket kosteina
äskeisestä itkusta.
Hänen lähdettyään alkoi pesulaitoksessa taas entinen pauke ja melu.
Pesijättäret olivat syöneet leipänsä, ja juoneet viininsä ja kahta
kovemmin he nyt paukuttivat innostuneina Gervaisen ja Virginien
toisilleen antamista iskuista. Pitkin korvoriviä olivat taas käsivarret
ahkerassa liikkeessä. Oli siinä joukossa jos jonkinnäköistä,
kulmikkaita kasvoja, köyristyneitä selkiä, vinoon vääntyneitä
hartioita, ja kaikki tekivät niin rajuja liikkeitä kuin nukketeaatterin
sarananuket. Keskustelut jatkuivat taas käytävän kahden puolen päästä
päähän. Naurun rähäkkä ja karkeat pilapuheet kuuluivat yhtenä hälinänä
veden alituisen pauhinan kanssa, kun sitä raanoista lorotti ja
ämpäreistä läiskähteli. Rahien alla sitä virtasi tulvanaan. Sinä
iltapäivänä vaatteet tiesivät saavansa kyytiä karttujen niitä
pehmittäessä. Suunnattoman suuressa salissa höyrypilvet punertivat, kun
aurinko loi niihin ikkunaverhojen repeämien läpi kullanhohtoisia
täpliä. Lämmin saippuan hajun täyttämä ilma oli läkähdyttävä. Yht'äkkiä
koko huone tulvahti täyteen valkoista höyryä. Ison pyykkikattilan jykeä
kansi nousi kuin itsestään sen keskeltä kohoavaa hampailla varustettua
tankoa myöten; tiilistä muuratulla alustalla seisovan kattilan
ammottavasta vaskikidasta tuprusi höyrypilviä, joista tuntui imelähkö
potaskan haju. Sen vieressä kuivauskoneet olivat täydessä
käynnissä. Läähättävän, puhkuvan höyrykoneen pyörä puserti veden
rautasylintereihin heitetyistä vaatekasoista, ja koko pesulaitos tärisi
sen teräksisten käsivarsien huimasti pyöriessä.
Kun Gervaise astui »Hôtel Boncoeur'in» porttikäytävään, valtasi itku
hänet uudestaan. Se oli pimeä ja kapea käytävä. Likavesi virtasi pitkin
seinän vartta. Ja tuttu katku, joka täällä löyhähti häntä vastaan,
johti hänen mieleensä ne kaksi viikkoa, jotka hän tässä talossa oli
viettänyt Lantier'n kanssa, kaksi viikkoa, kurjuudessa ja riidassa.
Tämä muisto oli tällä hetkellä polttavaa kaihoa. Nyt hän vasta tunsi,
miten hyljätyksi hän oli tullut.
Ylhäällä huone oli autio, täynnä päivän paistetta, ikkuna auki. Tässä
kirkkaassa auringon paisteessa siinä hyppelevine kullanhohtoisine
tomuhiutaleineen näyttivät mustunut katto ja repaleiset seinäpaperit
vieläkin kurjemmilta. Seinillä ei ollut jälellä muuta kuin pieni naisen
kaulaliina nuoraksi kierrettynä naulassa uunin vieressä. Lasten sänky
oli vedetty keskelle lattiaa ja sen takana näkyivät piirongin auki
jätetyt laatikot typötyhjinä. Lantier oli peseytynyt ja käyttänyt
kaiken pomaadan, jota oli ollut kahden soun edestä pelikortin päällä.
Pesuvadissa oli vielä likaista vettä, jolla hän oli pessyt käsiään.
Eikä hän ollut mitään unohtanut; nurkka, jossa kapsäkki oli siihen asti
ollut, näytti Gervaisestä ammottavalta aukolta. Pieni pyöreä peilikään
ei ollut enää paikoillaan ikkunan haasta riippumassa. Silloin eräs
aavistus iski hänen päähänsä, hän vilkasi uunin reunalle: Lantier oli
vienyt mennessään kuitit, vaaleanpunainen lippukasa ei ollut enää siinä
eriparisten kynttiläjalkain välissä.
Hän ripusti vaatenyyttinsä tuolin selustalle. Hän jäi seisomaan,
kääntyi ympäri tarkastellen huonekaluja niin törmetyksissään, että
itkukin jäi kesken. Hänellä oli yksi sou jälellä niistä neljästä, jotka
hän oli varannut pesulaitosta varten. Mutta kuullessaan Etiennen ja
Clauden jo iloisesti nauravan ikkunan luona hän meni heidän luokseen,
painoi heidän päänsä syliinsä unohtuen siihen hetkeksi katselemaan
samaa harmaata katua, jossa hän aamulla oli nähnyt heräävän työkansan,
Pariisin jättiläistyön. Tällä hetkellä aurinko loi polttavat säteensä
yli tullimuurin takana olevan kaupungin ja sai paahteellaan
katukivityksenkin hehkumaan. Ja tälle kivitykselle, tähän sulatusuunin
helteeseen hänet nyt heitettiin ypö yksin pienokaistensa kanssa. Hän
katseli bulevardeja päästä päähän oikealle ja vasemmalle ja jäi
tuijottamaan vuoron perään kumpaankin päähän sanattoman kauhun
valtaamana, ikäänkuin hänen elämänsä tästälähin olisi ainiaaksi
määrätty kulumaan siinä, teurastuslaitoksen ja sairashuoneen välillä.