Kuuluva romaanisarjaan Rougon-Macquartin suku.
Helsingissä,
Päivälehden kirjapainossa,
1903.
Esipuhe.
Rougon-Macquart'in suku tulee käsittämään parikymmentä romaania.
Vuodesta 1869 on yleinen suunnitelma ollut määrätty, ja minä noudatan
sitä järkähtämättömän ankarasti. 'Ansa' on tullut aikanaan, minä olen
sen kirjottanut, samoin kuin kirjotan toisetkin, väistymättä
hiventäkään suoralta uraltani. Siinä on minun voimani. Minulla on
päämäärä, jota kohden minä käyn.
Kun 'Ansa' ilmestyi eräässä sanomalehdessä, niin sen kimppuun
hyökättiin ennen kuulumattomalla rajuudella, sitä syytettiin kaiken
maailman rikoksista. Onkohan tarpeen selittää tässä muutamalla rivillä
tarkotuksiani kirjailijana? Olen tahtonut maalata työmiesperheen
kohtalonmääräämän rappeutumisen meidän esikaupunkiemme saastutetussa
ympäristössä. Juoppoutta ja toimetonna vetelehtimistä seuraa
perhesiteiden höltyminen, saastaiset sekaantumiset, kunniantunnon
asteittain tapahtuva unohtaminen ja loppusuorituksena häpeä ja kuolema.
Se on yksinkertaisesti siveysoppia käytännössä.
'Ansa' on varmaan siveellisin minun kirjoistani. Usein minun on
täytynyt koskea paljoa kauheampiin haavoihin. Muoto yksin on
hämmästyttänyt. On suututtu sanoihin. Minun rikokseni on se, että olen
kirjailijan uteliaisuudella koonnut ja huolellisesti muovailtuun
kaavaan valanut rahvaan kieltä. Niin! muoto on minun suuri rikokseni.
Tämän kielen sanakirjoja on kumminkin olemassa, kirjallisuuden
harrastajat sitä tutkivat ja nauttivat sen tuoreudesta, sen
odottamattomien kuvien voimasta. Kieliopin nuuskijat siitä hekumoivat.
Oli miten oli, mutta kukaan ei ole älynnyt, että minun tahtoni oli
suorittaa puhtaasti filolooginen työ, jonka luulen ansaitsevan suurta
huomiota sekä historian että yhteiskuntaopin kannalta.
Muuten minä en puolustaudu. Minun teokseni kyllä puolustaa minua. Se on
totuuden teos, ensimäinen rahvaasta kirjotettu romaani, joka ei
valehtele, jossa on rahvaan tuoksua. Siitä ei pidä tehdä johtopäätöstä,
että rahvas kokonaisuudessaan on huonoa, sillä minun henkilöni eivät
ole huonoja, he eivät ole kuin tietämättömiä ja ankaran työn ja
kurjuuden painaman ympäristönsä turmelemia, missä he elävät. Mutta
pitäisi lukea minun romaanejani, ymmärtää niitä, nähdä selvään niiden
yhteys, ennenkuin julistetaan lopulliset, mielettömät ja kiukkuiset
tuomiot, jotka kiertelevät minusta ja minun teoksistani! Voi! jos
tiedettäisiin, kuinka minun ystäväni nauravat sille typerälle jutulle,
jota ihmisille syötetään! Jospa tiedettäisiin, kuinka tuo verenimijä,
tuo hirmuinen romaaninkirjottaja on arvokas porvari, tutkimuksen ja
taiteen mies, joka elää vaatimattomasti kolkassaan, ja jonka ainoa
kunnianhimo on jättää jälkeensä niin laaja ja niin elävä teos kuin hän
voi! Minä en väitä valheeksi mitään minusta sepitettyä juttua, vaan
minä teen työtäni ja jätän sen ajan ja rehellisen julkisen arvostelun
tuomittavaksi, kohotakseni vihdoin päälleni kasattujen parjausten alta.
Pariisissa, 1 p. tammikuuta 1877.
Emile Zola.