VI.

Pitkien metsäisten harjanteiden välillä kulkee väkevä virta tuoden

vesiä suurilta seliltä tietymättömän kaukaa. Virta, vaikka nopeampi

entistään, ei ole siinä kohden enää vaahtoinen; sen kuilu on siksi

liian syvä ja leveä. Tasaisesti eteenpäin syöksyvä vesi tekee vaan

silloin tällöin hiljaisia ja mahtavia pyörteitä pohjasta pintaan ja

päinvastoin, siliten milloin tyyneksi, milloin taas kohoten sekaiseksi,

mutta vaahdottomaksi aallokoksi.

Sen väkevän virran laaksossa, toisen harjanteen juurella, on pieni

kaupunki, hiljainen ja rauhallinen, niinkuin tahtoisi se joelle sanoa:

kiirehdi sinä, minä lepään paikallani. Se on kääntänyt joelle selkänsä

ja käpristynyt omaan itseensä. Ei mitään virran levottomasta liikkeestä

ole siihen tarttunut; se on niin tottunut virran alituiseen eteenpäin

syöksemiseen, ettei tämä seikka voi enää herättää mitään uusia

ajatuksia, ei siitä, mistä kaikki tuo suunnaton vesi tulee, eikä siitä,

minne se kaikki menee. Se on virtaansa yhtä tottunut kuin niihin

alituisesti samoihin varjoihin, joita aurinko piirtää kaduille sen

vanhoista taloista ja puistikoista, tai siihen tomuun, jota rämisevät

ajurin rattaat nostavat sen pölyisillä hiekkateillä.

Kirkko seisoo tämän rauhan vartijana keskellä kaupunkia. Sen kellot

eivät soi kuin pyhäisin, jolloin pappi vanhan tapansa mukaan nousee

saarnastuoliin ja kirkko täyttyy puolilleen maalaista väestöä. Kaiken

muun ajan on se suljettu ja sen kellot mykkinä, ikäänkuin olisivat

olleet vuosituhansia helisemättä ja vähitellen paikoilleen

sammaltuneet. Koko kirkko ei näytä vaativankaan itselleen muuta kuin

vanhan kunnioitusta.

* * * * *

Eräänä elokuun päivänä--se oli arki, sillä kirkko oli hiljaa kuin

hauta--alkoi tämän rauhallisen puolikuolleen kaupungin kaduilla näkyä

outoa väkeä. Tulivatko he laivoilla, vai kyytihevosilla vai jalkasinko,

oli oikeastaan vaikea sanoa. Niitä rupesi näkymään yhtaikaa monella

haaralla ja niitä kerääntyi kaikkialta, aivan kuin keskinäisestä

sopimuksesta. Satamääriin nousi heidän joukkonsa, enimmäkseen mustiin

puettuja naisia, mutta myöskin vaatimattoman näkösiä, nöyräkäytöksisiä

miehiä; niillä oli kaikilla iloinen, rauhallinen hymy huulilla,

hiljainen, melkeen kuiskaava puhetapa ja taipumus kulkea joukoissa ja

kerääntyä yhteen.

Ne oli sen uuden kuuluisan uskonlahkon jäseniä, jotka olivat valinneet

tämän pienen kaupungin kokouspaikakseen ja heidän määräpäivänsä oli nyt

tullut.

Kaupungissa heräsi uteliaisuus. Ei kukaan heitä tuntenut. Kaikki he

olivat noin erikseen katsottuna mitä vähäpätöisimpiä ihmisiä. Ja nyt ne

yhtäkkiä osasivat kokoontua ja tehdä itsestään merkitseviä olentoja.

Kaupungin pappi herätti ensimmäiseksi itse eleille uteliaisuuden.

Häneen kävi syvästi se seikka, että nuo ihmiset olivat, ilmoittamatta

hänelle mitään, tulleet hänen kaupunkiinsa ja aivan odottamatta

ryhtyneet hänen virkaansa. Hän koetti saada kaikki kaupungin asukkaat

puolelleen, ymmärtämään, että tässä oikeastaan täytyi kaikkien suuttua

ja tuomita tulokkaat ulos.

--Nuo ihmiset, puhui hän, ne tulevat tänne saarnaamaan evankeliumia,

aivan niinkuin ei täällä olisi Natsarealaisesta ennen mitään

kuultukaan.

Ja todella oli pappi vähän oikeassa näin sanoessaan, sillä nämät

tulokkaat, niin hiljaisia ja nöyriä kuin ne olivatkin tavallisuudessa,

saarnasivat rajusti ja voimakkaasti, ja ilmoittivat evankeliumia

niinkuin se vasta nyt heidän kauttansa olisi ensi kerran maailmalle

julistettu. Heidän intonsa oli ihan selittämätön, he ihan hehkuivat ja

heidän silmänsä paloivat kuin tulessa. Ihan kuin he olisivat tahtoneet

ottaa käsiinsä koko kaupungin, puistaa sitä hyvästi, puistaa niin, että

kaikki sen vanhat ajatustavat olisivat menneet mullin mallin, sekasin

tai kokonaan päästä ulos, sitten puhaltaaksensa sijaan heidän oman

oppinsa.

Papilla oli omat ajatuksensa sopivimmasta tavasta kääntää ihmisiä uskon

tielle. Hänen mielestään oli tärkeintä, ettei tehnyt mitään

äkkihyökkäystä ihmisten kimppuun. Täytyi ymmärtää ihmisten tapoja, olla

liiaksi tuomitsematta heidän heikkouksiansa. Ja niin oli pappi aina

tehnytkin. Ollakseen loukkaamatta ihmisiä ja pysyäkseen seuroissa

mielellään nähtynä, hän oli--tietysti ainoastaan sen verran kuin

omatunto salli,--omistanut heidän maalliset tapansa. Hän ei tahtonut

kieltäytyä totilasista, antoi tyttäriensä tanssia ja iloita muun

maallisen nuorison kanssa. Ja kun hän vihdoin huomasi, ettei

korttipelissäkään itse asiassa ollut mitään suoraan jumalansanan

vastaista, oli hän antautunut kyllä silloin tällöin siihenkin,--kuka

sen tietää, mikä hyvä tilaisuus saattoi tällöin tarjoutua pistämään

väliin yhden tai toisen totuudensanan istuessa pitkään yöhön

välinpitämättömien kaupungin herrojen kanssa, jotka eivät koskaan

astuneet jalallaankaan kirkkoon! Ja jos näin ollen totuuden sana

tulikin sanotuksi harvoin niin parempihan harvoin kuin ei milloinkaan.

Nämät uudet tulokkaat taas kävivät päälle säälimättä ja arastelematta.

He selittivät, että te olette kaikki kadotuksen lapsia, kaikki alusta

loppuun, teissä ei ole mitään muuta kuin pimeyttä ja syntiä, ja mitä

ikinä te tekisitte, mikä ei ole Jumalassa tehty, se on syntiä. He eivät

epäilleet vaatia täyttä, jyrkkää kääntymistä. He vaativat, että koko

elämä juuri nyt tänä hetkenä piti muuttua, korttipöydästä ja

totiseurasta piti astua ilman vähintäkään tinkimistä suoraan Jumalan

teille ja jättää kaikki maallinen meno.

--Ihmiset, ihmiset, ymmärtäkää, että te olette lunastetut! huusivat he

kansanjoukolle tärisyttävällä voimalla.

Ja tämäkin lause, kaiken heidän muun puheensa keskellä kaikui ihmisten

korviin aivan niinkuin se olisi ollut jokin uutinen. Ihmiset

katsahtivat ympärilleen, muistelivat entisyyttään, ja rupesivat

yhtäkkiä katumaan joitakin syntejänsä, joista he eivät ennen tienneet

mitään.

Mutta ei siinä kyllä.

Tämä oli vaan ensi askel heillä.

Pappi oli vuosikymmenien kuluessa kaikessa hiljaisuudessa kulkenut

ristiäisissä, milloin kaupungin perheissä syntyi pienokaisia. Se oli

niin hauskaa ja niin kodikkaan suloista sekä hänelle että vanhemmille.

Kun sanottiin: "siinä tai siinä talossa on ristiäiset", oli tässä

uutisessa sitäpaitsi aina jotakin yhteistä koko kaupungille. Synnytys

oli kestänyt puolitoista vuorokautta;--hänellä oli ollut hirmuiset

tuskat;--nousi ylös jo neljäntenä päivänä;--lapsi painaa 12 naulaa,--ja

niin edespäin, ja vanhemmilla puolestaan hauska puuha kummeista,

ristiäisvaatteista,--ja vihdoin tuo juhlallinen hetki, mielenjännitys

ja pelko huutaisiko pienokainen papin sylissä vai ei, ja liikutus, kun

vihdoin kuuluivat sanat: nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!

Mutta uusilla tulokkailla oli ihan uudet käsitteet kasteen

merkityksestä.

Se oli heillä uuden syntymisen peso, johon täysikäisen ihmisen piti

vapaaehtoisesti tulla läpikäytyänsä katumuksen ja parannuksen ankarat

sieluntäristykset. Kaste oli kuoleminen maailmalle ja syntyminen

Jeesukselle, syntyminen uuteen elämään Jumalan teillä.

--Ihmiset, ihmiset, te olette pelastetut! Ymmärtäkää mitä se on: te

olette pelastetut!

Ja taas heidän sanansa vaikuttivat sydämmiin niinkuin ei koskaan olisi

ennen kuultu, että ihmiset voivat olla pelastettuja.

Innoissaan he kesken saarnaansa saattoivat juosta veteen huutaen

luoksensa pelastuneita sieluja ja kastaen heitä omaan uskoonsa.

Taivaan valtakunta oli lähestynyt. Uusi elämä oli tullut. Halleluja!

Erittäinkin oli kokouksen loppuaikoina innostus noussut ylimmilleen.

Heidän johtajansa olivat nyt saarnanneet useita päiviä peräkkäin,

pitäneet yhteisiä keskusteluja, laulaneet ja rukoilleet aamusta iltaan.

Ja vihdoin lähestyi viimeinen päivä, jolloin suuri pyhityskokous oli

pidettävä.

Jotakin suurta ja erinomaista odottivat he silloin tapahtuvaksi. He

kuiskuttelivat keskenään salamyhkäisesti, puhuessaan omista

keskinäisistä asioistaan, ja useiden silmissä paistoi autuaallisen

toivon säde. Mitä he puhuivat ja mitä odottivat, siitä nyt eivät

syrjäiset saaneet mitään tietää,--ainoastaan ne, jotka jo vaelsivat

pyhityksen tietä.

Kaikkien heidän ajatustensa keskuksena oli Friida, tuo hengessä

kasvanut rauhan lapsi.

Hän ei ollut keskustelujen aikana kertaakaan puhunut. Enimmäkseen hän

oli seisonut salin perällä, lehterin alla, nojautuneena pylvääseen. Ei

edes lauluun hän ollut avannut suutansa.

Vähän kalpeana kasvoiltaan oli hän vaan luopumatta katsellut

puheenjohtajaan päin, ja langennut hartaisiin rukouksiin, kun

rukoiltiin. Mutta itse hän ei ollut täällä kertaakaan lausunut rukousta

seurakunnan edessä.

Myöskin oli hän useasti jättänyt kokoussalin. Hän oli silloin kulkenut

lähimmän ystävänsä Beedan seurassa jalkasin pitkillä matkoilla

kaupungin ympäristöissä. Ja kerran hän oli yksin lähtenyt metsätietä

kulkemaan ja ollut kadoksissa koko päivän.

Ei kukaan kysynyt häneltä, missä hän oli silloin käynyt, sillä Friida

kulki aina Jumalan teillä, eikä kukaan sekaantunut Jumalan ja hänen

välisiin asioihin.

Kaikki, mitä Friida teki, se oli kuin pyhyyden hunnun takaista.

Uskonveljet seurasivat hänen askeleitaan ihmettelyllä, joskus

uteliaisuudellakin, ja kaikki ajattelivat: niin, juuri niin kuin Friida

menettelee, niin pitääkin menetellä;--hän tekee Jumalan tahdon.

Hän oli, siitä saakka kuin hän henkisesti syntyi, kasvamistaan

kasvanut. Ennen oli ollut niin, että Friida heiltä otti yhtä paljon

kuin heille antoi. Ja uskonveljet taisivat silloin seurata hänen

henkensä kehitystä jakaen kokemuksia hänen kanssansa. Mutta nyt oli

asia muuttunut. Ei kukaan enää ylettynyt Friidan hengen tasalle eikä

voinut sitä arvostella. Vaan mitä Friida sanoi, se tuli toisten

sydämmeen kuin profeetallinen sana, niin että he hakivat sille

selitystä ja löydettyänsä iloitsivat kuin taivaan antimesta.

Yksi uskovaisista sairastui, ja kun Friida astui huoneeseen ja pysähtyi

kynnykselle, oli sairas noussut vuoteeltansa, tullut häntä vastaan ja

sanonut:

--Minä en näe sinua Friida,--minä näen Jumalan seisovan edessäni ja

puhuvan minun kanssani.

Ja oli kumartunut hänen eteensä ja Friida oli päästänyt hänet hänen

taudistansa.

Ihmetyttäviä hengen lahjoja oli hänelle annettu. Hänen sielunsa oli

kuin irti ruumiista, ja joskus, veljien ollessa koossa, näytti kuin hän

olisi tullut sisälle tai mennyt ulos kenenkään voimatta sanoa, mistä

hän oli tullut tai kuinka hän oli kadonnut.----

Nyt, pyhityskokouksen aattona, kun he olivat olleet koossa ja,

rukoiltuansa, rupesivat jättämään toisilleen hyvästiä huomiseksi, tuli

Friida yhtäkkiä sisälle ja pysähtyi heidän keskellensä.

--Siunattu ole sinä, Jumalan lapsi! sanoi vanhin veljistä, ja samassa

olivat he piirinä hänen ympärillään.

--Rauha olkoon teille! vastasi Friida.

Mutta hän ei ruvennut nytkään puhumaan, eikä kukaan tahtonut häntä

ensiksi puhutella.

Hän tuli vaan hiljaa Beedan luo, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi:

--Tahdotko seurata minua?

--Tahdon, vastasi Beeda.

Sitten hän meni toisen uskonsisaren luo ja sanoi:

--Agnes, seuraatko sinäkin minua?

--Seuraan, vastasi Agnes iloisella ylpeydellä siitä, että Friida häntä

pyysi.

Kaikki arvasivat, että Friida valmisti jotakin huomiseksi ja he

katsoivat toisiinsa ja hymyilivät, iloisesti uteliaina.

Mutta ne kolme jättivät heti kokoussalin.

Kun he tulivat ulos ja menivät tyhjää katua myöten, otti Friida heitä

molempia käsistä, ja hiljentäen kulkua sanoi:

--Ah, ystävät, tukekaa minua, minä olen suuressa ahdistuksessa.

--Friida, minne sinä viet meitä?

--Älkää kysykö, ystävät. Seuratkaa vaan minua, ja rukoilkaa minun

kanssani. Siinä kaikki, mitä nyt voitte saada tietää. Rukoilkaa minun

edestäni ja tukekaa minun askeleitani, minun sydämmeni on suuressa

tuskassa!

--Friida, me tiedämme, sanoi Beeda, että missä sinä kuljet, siellä

kulkee Herra sinun kanssasi ja varjelee sinun askeleitasi. Miksi pyydät

meitä tukemaan sinua?

--Siksi, ystävät, että minua tällä hetkellä kovin kiusataan. Minä olen

palavassa tuskassa ja perkele pyytää voittaa minua.

--Friida, me tiedämme, että missä sinä taistelet, siellä Herra voittaa.

Silloin Friida pysähtyi ja autuaallinen loiste välähti hetkeksi hänen

kasvoissansa.

--Niin, niin, missä minä taistelen, siellä Herra voittaa minun

puolestani--viimeisellä hetkellä!

Ja taas he alkoivat astua kiireemmästi.

Hetken kuluttua he tulivat rannalle, mistä soudetaan virran yli, ja

koputtivat venemiehen pienen kojun ovelle.

Ukko tuli ulos, katsahti heihin, ja sanaakaan sanomatta meni lykkäämään

venettä vesille. Sitten hän pani piippuun ja istui soututuhdolle.

Kun Friida, Beeda ja Agnes astuivat veneeseen, naurahti ukko partaansa.

--Korjatkaa tyystin liepeenne, fröökinät, nyt on kova virta, sanoi hän

ja työnsi veneen voimakkaasti ulos.

--Minne te soudatte, ukko? meidänhän pitää tuonne suoraan vastaiselle

rannalle, sanoi Agnes, joka oli nähtävästi säikähtynyt venemiehen

varotuksesta.

Mutta kuulematta tätä kysymystä ukko näytti vaan soutavan melkeen

suoraan vasten virtaa. Voimakkaasti hän tosin veteli, katseli silloin

tällöin pyörteitä, mutta veneessä olijat eivät voineet huomata, että

hänen ahavoittuneet kasvonsa hetkeksikään olisivat kadottaneet niihin

kuuluvaa tyyneyttä, ja se selvitti arimmallekin, ettei tässä ollut

mistään vaarasta kysymys, korkeintaan vaan siitä, miten pääsisi

vähimmällä soudulla.

Vasta sitten kuin oli tultu yli keskiväylän, vastasi hän tehtyyn

kysymykseen.

--Täytyy näin mennä vastaan, että pysytään kohdalla. Muuten virta vie.

Beeda ja Agnes katsahtivat taaksensa ja heille selvisi, että ukko oli

oikeassa. Siellä oli tukkipuomu yli koko virran, ja he olivat pikemmin

lähestyneet sitä kuin edenneet, niin väkevästi veti virta alas,

soudusta huolimatta.

--Kolmekymmentä vuotta olen minä tässä soutanut ihmisiä ylitse. Voisin

mennä vaikka silmät ummessa, sanoi ukko. Mutta menipä tästä kohden

outo, eipä aina päässytkään. Jos sattui kova virta, vei se tuonne

puomujen laitaan ja litisti kiinni, ettei avutta irtautunutkaan.--Ja

ennen minua oli tässä isäni. Mutta ei tämä virka silloin vielä

elättänyt. Hän piti sen ohella pientä vesirinkiläkauppaa kojussa. Nyt

menee tästä jo niin paljon ihmisiä, etten minä kaikkina aikoina muuhun

ehtisikään ja kyllä rinkulat jäisivät minulta kauppaamatta. Sattuivat

suuret nälkävuodet silloin kuin minä tämän toimen isältä perin. Ja

silloin se tuotti kovasti. Kaikki salolaiset toivat ruumiinsa tästä

ylitse. Välistä piti ottaa veneeseen kaksi vainajaa, ja neljä oli jo

taas rannalla odottamassa. Ja minä sain maksun ruunulta, jos jäi

saamatta vaivasilta.

Yhtäkkiä vene kääntyi ja vahva pyörre toi heidät kuin sattumalta

määräpaikkaan.

Siinä oli laiturisilta, jolle he nousivat.

--Joutukaa takasin yhdeksäksi, muuten jääpi aamuun,--yöllä ei tästä

kuljeta,--sanoi ukko työntäessään venettä jälleen ulos ja alkaen soutaa

takasin.

He nousivat leveälle polulle, joka vei poispäin joesta suoraan metsään

ja kulki pujotellen korkeitten koivujen ja haapojen välitse, mutta

sitten vähitellen vajosi yksitoikkoiseen, loppumattomaan männikköön

hietaisella kanervikkokankaalla.

--Minä olen käynyt täällä ennen, tämmöistä minä rakastan, sanoi Friida.

Ah, kuinka täällä on yksinäistä ja ihanaa. Jospa minä saisin olla

yhtenä kanervana noiden tuhansien samallaisten joukossa, eikä kukaan

minua huomaisi eikä tietäisi minusta mitään.

Toiset eivät ymmärtäneet, miksi Friida tahtoi olla kanervana tuhansien

samallaisten joukossa, eivätkä sanoneet mitään.

He istuivat kankaalle lepäämään, ja Agnes otti taskustaan uuden

testamentin, valmiina pienimmästäkin viittauksesta heti tekstin avulla

ottamaan selkoa Friidan puheen tarkoituksesta.

Mutta heidän istuessansa Friida pani hiljaa kätensä Agnesin syliin ja

sulki hänen testamenttinsa.

--Me tulemme kohta köyhiin-köyhiin torppiin, sanoi hän. Ne ovat niin

köyhät, kuin tämä hiekka, ja niiden takana on vielä köyhempiä. Minä

olen kulkenut täällä ennen ja minä tunnen hyvin niiden asukkaat, mutta

he eivät tunne minua eivätkä tiedä kuka minä olen. Minä en puhu paljon

heille, ainoastaan autan heitä joskus heidän askareissaan, ja he

pitävät minua vaan noin tavallisena. Ainoastaan silloin kuin joskus

itsestään nousee kysymys hengen asioista, sanon minäkin jonkun sanan,

niinkuin olisin vaan yksi heidän joukostansa. Ja minä näen kuinka valo

leviää heidän sieluissansa, mutta he eivät aavista, että minä olen

heitä johtanut, vaan luulevat, että heidän omat ajatuksensa ja sanansa

yhtäkkiä heille valaisevat. Ja jos minä varomatta sanon enemmän kuin

tarvitsee ja he tulevat uteliaiksi, niin minä paikalla kysyn heidän

mielipidettään asiassa ja sekotan sen pois heidän huomiostaan ja menen

naapuritorppaan. Sielläkin on niin paljon auttamista ja tekemistä. Ah

ystävät, se on minulle kuin paratiisia.

Oletteko tulleet ajatelleeksi, mitä se on: Minä olen maailman vaikeus.

Taikka: Minä tulin valkeudeksi maailmaan. Ja mitä se on: olla valkeuden

lapsi.

Se on: meidän täytyy kuolettaa oma itsemme ja elää vaan niinkuin

vaikeus elää.

Agnes avasi taas testamenttinsa ja luki hiljaa ja juhlallisesti

Johanneksen evankeliumin 12 luvusta vv. 35-36:

"Niin Jeesus sanoi heille: valkeus on vielä vähän aikaa teidän

kanssanne, vaeltakaat niinkauan kuin teillä valkeus on, ettei pimeys

teitä käsittäisi. Joka pimeydessä vaeltaa, ei hän tiedä kuhunka hän

menee. Uskokaat valkeuden päälle, niinkauan kuin teillä valkeus on,

että te tulisitte valkeuden lapsiksi".

--Eikö valkeus ole Jeesus itse, niinkuin hän sanoo: minä olen valkeus,

ja eikö se ole siis Jeesuksen omistaminen, joka on meille valkeus?

kysyi Beeda.

Mutta vastaamatta suoraan hänen kysymykseensä Friida vaan sanoi:

--Se on mahdollista, ettei meistä kukaan ymmärrä näitä sanoja. Jeesus

sanoi: minä olen valkeus, sillä hän palveli valkeutta, niin ettei hänen

oma tahtonsa ollut mitään, eikä kukaan nähnyt häntä itseänsä. Se oli

juuri niinkuin tuolla torpassa.

--Friida, mitä sinä sanot! Eikö Jeesus ollut Jumala itse?

--Minä sanoin vaan: se on mahdollista, ettei meistä kukaan ymmärrä

näitä sanoja.--Tämän erämaan äärimmäisessä päässä on vielä yksi torppa.

Siellä minut tunnetaan, mutta siellä minä olen oppilas enkä opettaja.

Siellä asuu yksinäinen, miehensä hylkäämä vaimo neljän lapsensa kanssa.

Hän päätti kerran jättää lapsensa vieraisin käsiin ja paeta miehensä

luo Amerikaan, ja hän olikin jo matkalla sinne, mutta katui tekoansa,

möi Englannissa pilettinsä ja palasi takasin. Suuren köyhyyden ja

kurjuuden läpi on hänen tiensä kulkenut. Hän ja hänen lapsensa ovat

useasti olleet nälkäkuoleman partaalla. Mutta--kuten hän itse sanoo--

Herra on nähnyt hänen ponnistuksensa ja antanut hänelle kestävyyttä ja

kärsivällisyyttä. Ja vaikka kurjuudessa, on hän kumminkin aina mennyt

eteenpäin. Nyt hän on niin pitkällä, että hänellä on pieni torppa

asuttavana, josta hän tekee itse neljä päivätyötä ja pian kasvaa vanhin

poika niin että kelpaa hänen sijaansa. Jos te näkisitte kuinka puhdas

ja siisti se torppa on! Ja kuinka hän rakastaa lapsiansa ja kuinka hän

niitä hoitaa ja sukii ja opettaa puhtauteen. Pienet kukkaruukut ovat

ikkunalla, ja se on juuri hänen seinällään tuo Vapahtajan lause:

_Minä olen maailman valkeus: joka minua seuraa, ei hän pimeydessä

vaella, mutta saa elämän valkeuden_.

--Hän ei usko niinkuin me. Hän uskoo ihmisen omiin voimiin, ja sanoo,

että Jeesus ainoastaan näytti ihmisille tien, totuuden ja elämän. Hän

pitää elämää kouluna, joka viepi kärsimysten kautta valkeuteen. Hän ei

usko mihinkään ihmeisin. Ja kun minä kerran kysyin, miten on

ymmärrettävät Vapahtajan sanat: "totisesti totisesti sanon minä teille:

joka uskoo minun päälleni, ne työt, kuin minä teen, hän on myös tekevä,

ja suurempia kuin ne ovat, on hän tekevä; sillä minä menen Isäni

tykö,"--vastasi hän, ettei näillä sanoilla tarkoitettu ihmeitä, vaan

ainoastaan sitä, että se, joka Jeesuksen tavalla unohtaa itsensä ja

elää valkeuden elämää, hän on samaa tekevä kuin Jeesus teki, ja vielä

enemmän hän on tekevä, sillä Jeesus jo jätti tämän maailman, mutta muut

jäävät vielä tänne elämään.

Silloin minä kysyin häneltä, eikö Jeesus herättänyt Latsarusta

kuolluista, ja eikö hän muuttanut vettä viiniksi ja eikö kävellyt

vedellä.

Ja siihen hän vastasi, ettei hän niitä asioita ymmärtänyt ja että hän

piti totena ainoastaan sen minkä henki todeksi todisti.

--Mutta sehän on puhdasta epäuskoa! huudahti Beeda punastuen kiihkosta.

Friida huomasi sen.

--Tietysti, tietysti, kiiruhti hän selittämään.--Minähän sanookin, että

hänellä on toinen usko kuin meillä.

--Mutta Friida, onko se edes mitään uskoa! Sehän on herjausta!

--Niin-niin, niinhän se on. Kuitenkin--teidän pitäisi nähdä häntä.

Vaikka jokainen ryppy hänen kasvoissaan kertoo kovista kärsimyksistä ja

koettelemuksista, lepää noissa kasvoissa sanomaton rauha ja

levollisuus; on niinkuin köyhyys olisi hänen ilonsa, ja kun hän liikkuu

siistissä pirtissään, tuntuu niinkuin olisi oma äiti siinä, tekisi ihan

mieli paeta hänen luokseen tullakseen osalliseksi hänen rauhastaan ja

saadakseen häneltä hellyyttä. Niin, ja tekisi mieli tulla hänen

palveliakseen ja ottaa osaa hänen raskaaseen työhönsä.--

Friida vaipui ajatuksiinsa.

--Ystävät, mitä te ajattelisitte, sanoi hän vähän ajan perästä, jos

minä en enää milloinkaan palaisi veljien seuraan, vaan vaeltaisin

tuonne päin?

--Etkö enää tulisi pyhityskokoukseenkaan? kysyi Agnes säikähtäen.

--Minähän tahdoin vaan kysyä, mitä te ajattelisitte minusta, jos niin

tekisin.

Beeda sanoi:

--Friida, Friida, minä näen nyt, että sinä olet suuressa kiusauksessa.

Varo viettelijää!