--Olen nyt niin väsyksissä, mutta tulkaa tänne kaikki, sittenkuin olen
nukkunut vähäsen.
Ja nukkui samassa.
Lyydille se oli suuri huojennus, sillä nyt hän ei enää tarvinnut
hillitä itseänsä. Hän melkeen juoksi huoneesta, ettei herättäisi
Alarikia itkullaan.
--Ajatelkaa, hän ei muistanut olevansa Kukkilassa, eikä tuntenut näitä
paikkoja! sanoi hän vastaantuleville.
Kaikki saivat kyyneleitä silmiinsä.
--Se on hirveätä! sanoi joku.--Niinkuin hän on koko elämänsä uneksinut
tätä paikkaa, ja sitten ei pidä edes tuntea sitä!
Alarik ei nukkunut kuin puoli tuntia ennenkuin hän jo vaati taas Lyydiä
puheillensa.
--Käske tänne kaikki muutkin, sanoi hän. Minulla on tärkeä asia
ilmoitettava teille kaikille.
Lyydi oli epävarma, pitikö hänen noudattaa hourailevan käskyjä. Mutta
Alarik pyysi uudestaan, ja Lyydi meni hakemaan kaikkia, että he nyt
tekisivät hänelle mieliksi ja tulisivat vähäksi aikaa sisälle.
Varpaillaan tulivat sitten kaikki toinen toisensa jälessä Alarikin
huoneeseen ja asettuivat hänen vuoteessa ympäri.
--Missä on täti? kysyi Alarik katseltuaan kaikkia ja huomattuaan että
täti oli poissa.
Täti haettiin esille ja vasta sitten hän rauhoittui.
Ne olivat nostaneet Alarikin puoli-istuville tyynyjen varaan. Hän
katsahti Lyydiin punasilla, vertyneillä silmillään ja tahtoi hänen
kättänsä. Sitten sanoi:
--Minä ilmoitan nyt teille uutisen, jota olette kauan toivoneet. Minä
olen nyt tässä itsekseni päättänyt, etten osta Kukkilaa enkä mitään
muutakaan maatilaa.
--Hän hourailee raukka, kuiskasivat siellä toisilleen.
Mutta Alarikin katse ei ollut hourailevan. Hän katsoi ympärillä oleviin
juhlallisella voitonriemulla, jonka rinnalla tuo pieni seikka, että hän
oli jotakin unohtanut, katosi. Kyynel kierähti hänen poskelleen. Sitten
hän alkoi vähän niinkuin hymyillä ja ojensi kätensä Lyydin sisarille.
Kun he eivät ymmärtäneet häntä, otti hän ainoastaan Lyydin käden
omiinsa, nosti sen huulilleen ja suuteli.
--Sinun pitäisi levätä nyt, Alarik, eikä ajatella mitään, sanoi
Lyydikin, suudellen häntä otsalle.
Hän nyykäytti päätä myöntymykseksi. Tyynyt otettiin jälleen pois hänen
altansa ja hän nukkui.
Iltapäivällä, ennenkuin lääkärit vielä olivat saapuneet, uudistui
halvauksen kohtaus, ja Alarik heitti henkensä.
* * * * *
Kun he ensi surun jälkeen rupesivat jälleen puhumaan toistensa kanssa,
muistelivat he Alarikin viimeisiä hetkiä ja mitä hän oli sanonut.
Jokainen oli huomannut semmoisia erikoisuuksia, joita toiset eivät
olleet huomanneet. Suurinta säälimistä herätti se, ettei hän ollut
muistanut, missä hän oli. Kaikki kummastelivat, mitä hän oikeastaan oli
voinut tarkoittaa tuolla uutisellaan, ettei hän muka ostaisi Kukkilaa.
Ja erittäin, miksi hän tämän ilmoitettuansa oli näyttänyt niin
onnelliselta.
Henrik sanoi Alarikin loppua traagilliseksi, koska Alarik oli unohtanut
kuollessaan sen, mihin oli koko elämällään pyrkinyt.
Vanha täti taas puolestaan ei tahtonut ottaa ollenkaan lukuun tuota
lausetta Kukkilan ostosta, ja pani koko painon siihen, että Alarik oli
viimeisellä hetkellään kirkastunut.
--Näittekö, kuinka hänen silmänsä loistivat! Hän ei varmaan enää ollut
tässä maailmassa, vaan näki edessään jo taivaallisia.
Tätin mielestä osotti kaikki, että Jumala oli viime hetkellä armahtanut
häntä ja pelastanut hänen sielunsa, vaikka hän ei kuollutkaan uskossa.
* * * * *
Ja kun he, hautajaisista palattua, istuivat taas verannalla teekyökin
ääressä, rupesi öinen laulurastas koivikossa ilakoimaan, ja heidän
kesken tuli puhe ihmiskohtalosta.
Jokainen lausui arvelujansa.
--Minun täytyy tunnustaa, sanoi Lyydi, etten sittenkään voi ymmärtää,
miksi ihmisen täytyy kuolla juuri silloin kuin hän on päässyt
tarkoitustensa perille.
Ja tämän sanottuansa hän otti Jennyä kaulasta ja rupesi hillittömästi
itkemään.