--Friida, me tiedämme, että sinulla on suuremmat tehtävät kuin jonkun
torpanväen kaitseminen. Sinä olet meidän seurakuntamme pylväs, sinä
olet meidän toivomme ja sinä olet meidän elävän uskomme todistaja.--
Friida, nyt sinä olet vaan väsyksissä. Katso, sinun ruumiisi vapisee
välistä aivan kuin kylmästä. Tule pois, palataan takasia.
--Ei, ei; tietysti minä olen sama kuin ennenkin, en ole muuttunut
missään suhteessa. Minä uskon niinkuin ennenkin, ymmärrättehän sen!
--Tule Friida, lähtekäämme täältä. Palatkaamme kaupunkiin, ennenkuin
kello lyö yhdeksän ja on liian myöhää. Sinun täytyy saada rauhassa
nukkua huomista varten.
Friida säpsähti, niinkuin olisi yhtäkkiä muistanut jotakin, ja kalpeni
omasta ajatuksestaan.
--Tule, tule, Friida. Ei viivytä enää. Beeda ja Agnes auttoivat hänet
ylös ja alkoivat taluttaa häntä niinkuin sairasta.
Mutta Friida pysähtyi äkisti, nosti päänsä ja sanoi:
--Mitä tämä on? Mihin te minua talutatte? Tietäkää, että jos minun on
huomenna oltava kaupungissa, niin en minä venettä kysy.
Beeda ja Agnes katsahtivat toisiinsa. Mutta Friida sanoi rauhallisesti:
--Tulkaa. Me menemme yöksi lähimpään torppaan. Jumala pitää huolen
huomisesta.
--Mutta Friida, huomenna meitä odotetaan varhain pyhityskokoukseen.
--Kaikki on Jumalan hallussa, vastasi Friida.
Ja he jatkoivat matkaansa pitkin metsätietä. Friida kulki edellä, Agnes
ja Beeda tulivat jälempänä, ja puhuivat keskenään hiljaa.
Aurinko oli jo alhaalla, kun he saapuivat torppaan.
Kun torppari ja hänen vaimonsa näkivät Friidan, he tulivat juosten
häntä vastaan. Friida tuli kuin taivaan lähettämänä. Sillä onnettomuus
oli heillä tapahtunut. Pikku Taavetti oli juuri astunut viikatteen
terälle ja leikannut jalkansa, eikä heissä ollut kessään veren
pysäyttäjää.
Beeda ja Agnes huomasivat kohta, ettei Friida tervehtinyt torpanväkeä
tavallisella rauhantoivotuksella, ja että he kohtelivat häntä kuin
tavallista maallista ystäväänsä.
Heti Friida pesi haavan ja sitoi sen, revittyään oman nenäliinansa
kapeihin kaistaleihin.
Veri pysähtyi kohta. Ja lapsen vanhemmat rauhoittuivat.
--Sinä minun Taavettini, puhui Friida sitoessaan pientä jalkaa,--sinä
minun sydänkäpyseni. Nytpä saat olla paikoillasi pitkän aikaa, etkä
saakkaan juosta mielin määrin. Ja nytpä täti Friida tulee ja rupee
sinua opettamaan, etkä sinä pääse minnekään pakoon. Ja täti kertoo
sinulle maapallosta ja valtameristä ja suurista-suurista valaskaloista,
niin ja sitten: paljonko on 2 ynnä 2, ja 3 ynnä 2--eikös täti osaa
opettaa ja eikös se ole lystiä; onhan se, pikku oma Taavettini.
--Kyllä se muistaakin fröökinän kertomuksia, niinhän tuo haastelee
niitä kaikille ihmisille, sanoi torpparin vaimo, liikutuksesta
vettynein silmin.
--Ja nyt hänen pitää välttämättä saada töppöset jalkaansa, sanoi
Friida. Minä toimitan kaupungista. Niin, niin sinä pikku Taavettini,
toimittaahan täti sinulle töppöset?
Sittenkuin hän oli sitonut haavan, nousi hän yhtäkkiä ylös. Hän
säpsähti taas omissa ajatuksissaan, kalpeni eikä voinut mihinkään
katsoa ja taas häneen tuli entinen levottomuus.
Hän tahtoi olla yksin, ja yhtyi muiden kanssa vasta kun piti mennä
levolle.
Heille laitettiin kolme vuodetta pieneen pirttiin. Torpanväki sijoittui
eteiseen ja ulkohuoneisin.
Ja kun he olivat yksin, Friida ensimmäisenä laskeutui vuoteelle. Häntä
rupesi taas puistattamaan niinkuin kylmästä. Ja hänen poskensa
punottivat niinkuin kuumeesta.
Aurinko juuri laski.
Agnes aukasi ikkunan.
Kaikki oli hiljaa pienellä torpan pihalla. Pääskynen vaan vielä viserti
pitkää viserrystään jossain läävän räystäällä.
--Jospa te voisitte aavistaa, sanoi Friida yhtäkkiä taas heltyen ja
sovittaen puheensa puistatusten väliin,--kuinka ääretön ilo minun on
kuulla tuon pääskysen viserrystä. Aivan kuin lapsuuden päivät
kulkisivat ohitseni uudestaan, ne päivät, joina ei vielä tuntenut
_Häntä_.--Ystävät, ystävät, rukoilkaat minun puolestani. Henki ei
johdata minua rukoukseen, minä olen kadottanut suuren hengen lahjan.
Minä en voi rukoilla, auttakaa minua! Valvokaa te ja rukoilkaa!
Beeda laskeutui polvilleen ja pani kätensä ristiin.
--Taivaallinen Isä! Vapauta Friida kiusaajan kahleista, kevennä hänen
kuormansa, valista hänen henkensä. Anna sinun armosi vuotaa runsaasti
hänen sydämmeensä! Ja auta, Isä, häntä siihen suureen uskon tekoon,
johon hän itseänsä valmistaa, sinun pyhän seurakuntasi siunaukseksi ja
sinun nimesi kunniaksi maan päällä, amen.
--Amen, sanoi Agnes.
--Kiitos lapset. Nukkukaa rauhassa. Kaikki on päätetty.
Ja sitten he eivät puhuneet enää mitään. Hiljaa he liikkuivat pienessä
pirtissä laittautuessaan levolle, niinkuin olisivat pelänneet häiritä
Friidaa. Friida ei riisuutunut, vaan makasi liikahtamatta, silloin
tällöin vaan vavahdellen entiseen tapaansa.
Vihdoin oli kaikki hiljennyt. Yö oli tullut.
Ja tuskin pimeä oli päässyt leviämään, kuin siinä alkoi tuntua hieno
kuutamoinen valo. Se kasvoi voimakkaammaksi tunti tunnilta, sen varjot
erottuivat yhä selvemmin ja permannolle muodostui vähitellen kaksi
kirkasta pitkulaista ikkunain kuvaa, joiden heijastuksessa kaikki
pirtin esineet häämöttivät esille.
Beeda ja Agnes nukkuivat sikeästi.
Friida ei liikkunut.
Mutta keskiyön aikaan hän liikahti ensi kerran, nosti päänsä, nousi
hiljaa istualleen ja katsahti varovasti ympärilleen.
Sitten nousi kokonaan ylös.
Hän tuli ikkunan luo ja katsoi ulos.
Kuu siellä paistoi levittäen salamyhkäistä valoaan puiden yli ja torpan
pihalla oleviin esineihin.
Ja Friidan silmissä loisti juhlallinen päättäväisyys, niinkuin hän
olisi jo ratkaissut elämänsä suurimman asian.
Hän hengitti syvään ja oli hyvin kalpea.
--"Ja auta häntä siihen suureen uskontekoon, johon hän itseänsä
valmistaa",--kertoi Friida muistaen Beedan rukouksen.
Vaan silloin tällöin puistatus enää yritti tärisyttämään häntä. Mutta
hän kun vaan jännitti ruumistansa ja ojensihe, niin se heti jätti
hänet, ja hän oli taas ajatustensa herrana. Sentähden hän ei
hetkeksikään päästänyt jännitystänsä. Hän katseli kaiken aikaa puoleksi
ylös, ei tahtonut huomata mitään erikoisuuksia edessään ja ajatteli
vaan sitä yhtä, mitä hänen nyt piti tehdä. Mitä hän nyt liikkui, sen
hän liikkui vaan sen yhden ajatuksen seurauksesta.
Niin hän pani hatun päähänsä ja meni varpaillaan ovelle. Siellä hän
koetti saattoiko ovea avata sen narahtamatta. Ja avattuansa hän pujahti
eteiseen, hiipi äänettömästi kuin varjo eteisen läpi, jossa makasi
isäntä. Ja sitten hän, herättämättä ketään, aukasi ulko-oven.
Sieltä tuli rakki vastaan venytellen takajalkojaan, mutta ei haukkunut.
Pihalla hän jo liikkui rohkeammin. Hän aukasi tarhan veräjän ja meni
kujalle. Toinen lehmistä säikähti, hyökkäsi ylös makuultaan, mutta ei
ruvennut pitämään muuta melua. Ja Friida pääsi onnellisesti sille
polulle, jota myöten he olivat tulleetkin.
Tultuansa pienen niityn poikki metsään, hän antautui melkeen
juoksemaan.
Ja pysähtyi ihan hengästyneenä vasta siinä, missä mäntymetsä vaihtuu
korkeaksi koivikoksi sekasin haapojen kanssa.
Siinä hän alkoi kulkea hiljaa.
Kuu paistoi ihan häntä vastaan.
Vielä ei näkynyt jokea. Siinä oli pieni ylennys tiellä, täynnä suurten
puiden juuria, jotka kirkkaasti valaistulla polulla esiintyivät
niinkuin suonet vanhan ihmisen kädellä.
Sen ylänteen päältä olisi joki näkynyt, siitä ei ollut enää rantaan
kuin kivenheitto.
Mutta Friida pysähtyi.
Hän pani molemmat käsivarret silmilleen ja pudisti päätänsä ikäänkuin
vapautuakseen omavaltaisista ajatuksista ja säilyttääkseen sen
jännityksen, jonka oli lähtiessä omistanut.
--Minähän uskon vaan sitä, mitä minun täytyy uskoa. Minä uskon, että
minun vapahtajani Jeesus on kävellyt vedellä ja että hän on moittinut
opetuslapsensa uskottomuutta, joka ei voinut tehdä samoin. Ja hän on
sanonut: joka uskoo minun päälleni, ne työt, kuin minä teen, hän on
myös tekevä, ja vielä suurempia kuin ne ovat, on hän tekevä. Nämät ovat
hänen omat sanansa. Minä uskon vaan siihen, mihin minun täytyy uskoa.
Minä uskon sinun päällesi, sinä tähti minun elämässäni, minä näen sinut
jo,--ota minut vastaan!
Mutta hän ei mennyt eteenpäin.
Häipyen taas omasta ajatuksestaan hän alkoi kuulostella.
Haavanlehtien värinä ei antanut joelta päin mitään kuuloa. Kuitenkin,
silloin tällöin taisi erottaa jonkun ohimenevän läiskähtävän äänen,
joka samassa muistutti mieleen virran mahtavan ja nopean liikkeen
syvässä kuilussansa.
Samassa Friida huomasi, että hän oli päästänyt jännityksensä menemään.
--Ei, ei, ei! Minä en ole hetkeäkään epäillyt! Minä uskon, minä uskon!
Hän koetti jännittyä uudelleen, oikaisihe ja tahtoi mennä eteenpäin.
Mutta hänen jalkansa olivat jo kuin maahan kasvaneet väsymyksestä. Ja
taas koko hänen ruumistaan puistatti niinkuin vilusta.
Hän kurottautui vaan varpailleen nähdäksensä veden pintaa, mutta sitä
ei näkynyt.
--Jos minä nousisin tuolle oksalle, niin varmaan näkisin.
Mutta kun hän vaivalla pääsi polvilleen oksan päälle, taittui se
räsähtäen. Friida putosi maahan ja loukkasi polvensa kiveen.
Hänen kasvonsa ensin vääntyivät kivusta, mutta sitten tyyntyivät, ja
kyyneleet virähtivät silmistä.
--Miksi oksa ei kestänyt minua? Oliko se liian kuiva? Mutta jos minä
putosin siksi, että oksa oli liian kuiva, niin minä vajoon virran
pohjaan, siksi, että vesi----
--Ei, ei! Jumala tahtoi vaan rangaista minua epäuskoni tähden, siksi
minä putosin.
Ja Friida ei jaksanut enää hallita ajatuksiansa. Ne eivät totelleet
häntä itseänsä. Ne tulivat ja menivät omin päin ja seurasivat toisiansa
siinä järjestyksessä, missä hän ei olisi tahtonutkaan. Ne olivat
yhtäkkiä muuttuneet kuin itsenäisesti eläviksi, ja puhuivat hänelle,
hänen itsensä ollessa vaiti.
"Muista Friida, että sinä kuljet jyrkästi vasten virtaa, ainoastaan
niin sinä tulet suoraan yli,--muussa tapauksessa virta vie sinut
puomuihin ja litistää niitä vastaan niin, ettet pääse irtaantumaan".
Friida jaksoi vapautua tästä ajatuksesta. Mutta toinen alkoi hänessä
heti liikkua, yhtä riippumatta hänen tahdostaan.
"Sinä Friida, kun olet kulkenut virran yli, menet vanhimman veljen luo.
Hän nukkuu, eikä aavista mitään. Sinä herätät hänet, ojennat kätes, ja
sanot:"----
Mutta määräämättä mitä hän sanoisi, ajatus jätti taas sijaa toiselle
ajatukselle:
"Kun sinä olet kerran tämän ihmeen tehnyt, et sinä enää koskaan
tarvitse mitään epäillä. Kaikki on sinun käsissäsi. Koko maailma saapi
pian tietää sinusta. Toiset uskovat, toiset eivät. Ja sinä tulet joka
taholta piiritetyksi kysymyksillä. Mutta sinä vastaat kaikille:"----
Nytkään ei ajatus huolinut määrätä, mitä hän sanoisi, lateli vaan
peräkkäin juhlallisia sanoja ilman mitään merkitystä, ja Friidalle oli
ainoastaan selvänä hänen asentonsa ja kädenliikkeensä vastatessaan.
Yksi ajatus vajoutui vielä syvempiin erikoisuuksiin Friidan
tulevaisuudessa:
"Sinun vaikutuksesi sen jälkeen tietysti muuttuu. Sinä et
enää tule kuulumaan nykyiseen seurakuntaasi, vaan vaellat
itsenäisesti, ja ihmiset kokoontuvat sinun ympärillesi. Sinä tapaat
siirtolaisvaimon"----
"Varmuuden vuoksi, sanoi keskeyttäen uusi ajatus, sinun pitäisi
rukoilla Jumalaa, että hän auttaisi sinua käymään joen yli. Mitä ikinä
te pyydätte sen te saatte. Friida, lankee polvillesi, ja rukoile
Jumalaa, että hän saattaa sinut yli!"
Tässä Friida heräsi taas itseensä ja hänen sydämmensä tykytti ihan
pakahtuakseen. Hän ponnisti kaikki voimansa karkoittaakseen
omavaltaiset ajatukset.
Kuitenkin,--näistä ajatuksista oli yksi muistuttanut hänelle rukousta;
miksi hän ei itse ollut tullut sitä ajatelleeksi? Olihan hän kaikissa
asioissaan aina rukoillut, miksi se tuntui niin oudolta ja
mahdottomalta tässä asiassa?
Friida nousi seisaalleen, huolimatta kivusta polvessa.
Mutta kun hän vasta alkoi hakea sanoja, joilla olisi lähestynyt
Jumalaa, tunsi hän itsensä niin voimattomaksi ja väsyneeksi, ettei hän
voinut pysyä seisaallaan.
Hänen täytyi taas istua tiepuoleen ja nojautua kiveen. Väsymys oli
tullut niin äkkiä. Hän ei jaksanut pitää käsiänsä ristissä, vaan pani
ne kivelle ja laski päänsä niiden päälle.
Tämä lepoasento tuotti hänelle suuren huojennuksen, ja hän tunsi
samassa vastustamattoman halun nukkua. Uni ikäänkuin pyysi häneltä vaan
pienintäkin suostumuksen merkkiä, niin se olisi siinä hetkessä vienyt
hänet tiedottomaksi.
Friida huomasi sen, ja pakotti itsensä valveille.
--Minun täytyy, täytyy voittaa tämä väsymykseni! Minun täytyy saada
voimaa! Minun täytyy rukoilla!
Hieno hiki nousi hänen ohimoihinsa ja otsaan, kun hän pakotti itsensä
polvilleen. Ja koko hänen ruumiinsa vääntyi kuin tuskasta, kun hän
koetti pysytellä koholla. Vähän ajan perästä hiki vuoti virtana hänen
kasvoiltansa.
--Miksi minä en osaa rukoilla? Jumalani, Jumalani!
Ja viimeisen tuskallisen ponnistuksen perästä, hän yhtäkkiä katsoi
ylös, tyyntyi, ja rauhallinen turvallisuus kuvastui samassa hänen
kasvoillaan.
Nyt se oli todellakin taas hän itse, joka saattoi ajatella ja lähestyä
Jumalaa. Mikä autuas ja vapaa tunne! Omavaltaiset ajatukset olivat
poissa. Kaikki oli jälleen hänen vallassansa. Hän saattoi rukoilla,
mitä tahtoi.
Mutta sen sijaan, että hän olisi pyytänyt voimaa ja uskoa, niinkuin oli
aikonut, hän, unohtaen oman asiansa, kirkastunein kasvoin rukoili:
--Sinä tiedät, mikä on minun elämäni salaisin ja suurin toivo. Minä en
ole koskaan rukoillut sinusta sitä; nyt minä rukoilen: anna minun
kerran kuolla sinun kunniaksesi, anna minun kuolla, niinkuin sinun
poikasi on kuollut. Minä tahdon kuolla tälle maailmalle. Minä tahdon
antaa elämäni veljille! Koko sydämmestäni rukoilen sinua. Ei mikään
kärsimys ole minulle liian raskas. Minä en pelkää mitään, vaan olen
valmis kaikkeen. Niin, Isä, minä tiedän, että sinä täytät minun
rukoukseni ja minä kiitän sinua jo, että minua kuulit.
Kauemmin hän ei jaksanut olla koholla.
Taas hänen täytyi nojautua kiveä vastaan. Mutta näin hän ei voinut enää
rukoilla. Hän saattoi vaan jälleen kuunnella keskenään ristiriitaisia
ajatuksiansa, jotka tulivat ja menivät omin päin.
"Miksi sinä et suoraan kysynyt, mikä on Jumalan tahto tässä asiassa?"
"Sinä pelkäsit, että hän olisi vastannut: älä mene virran yli! Ja
sinähän tahdot mennä."
"Ei,--ei niin. Jumala on ääneti vaan siksi, että hän koettelee sinun
uskoasi. Sinun täytyy ensin uskoa, sitten hän vasta auttaa sinua."
"Sinun pitäisi kuitenkin ensin koettaa. Älä astu veteen suoraan
sillalta, siinä on syvä, hyvin syvä. Vaan mene ensin hiekkarannalle
viereen ja astu siitä: jos sinä siinä uppootkin, niin ethän kuitenkaan
huku."
Friida liikahti tuskasta.
--Mikä, mikä on sinun tahtos? sai hän vaivalla ajatelluksi. Ja
vastauksen hakeminen herätti taas väsymyksen ja vastustamattoman halun
nukkua.
--Niin, se on totta, ajatteli hän,--ne töppösethän minun piti
Taavetille hankkia.
Hänen haavansa oli todellakin syvä. Beeda ja Agnes odottivat, että minä
olisin sanalla pysäyttänyt veren. Kuinka minä sidoinkaan haavan? Kuinka
minä todella osasin? Aivan kuin olisin ollut vanha lääkäri. Minä
riemuitsin, kun se onnistui. Ensin panin rievun näin pitkinpäin, sitten
poikittain jalkarinnan yli. Vedin jokseenkin kireästi. Olisin ehkä
voinut vetää vielä kireämpään. Sitten en löytänyt rihmaa ja sidoin
langalla, jonka kerin auki sukasta. Olisi tehnyt mieleni suudella hänen
päivettynyttä jalkaansa, mutta en tullut sitä tehneeksi.--
Friida torkahti.
Ja samassa hänestä rupesi näyttämään, että pikku Taavetti tuli hänen
luokseen ja rupesi puhumaan hänen kanssansa. Hän itse makasi selällään
liikkumatonna syvällä virran pohjassa. Kuu paistoi ylhäältä, niin että
samea vesi oli alas asti kirkastunut vaaleaksi, vihertävän hohtavaksi
ja läpinäkyväksi aineeksi, joka nyt liikkui äänetönnä hänen ylitsensä.
Taavetti istui hänen vieressänsä pohjakivellä. Ja vaikka se oli pikku
Taavetti, niin se oli kuitenkin aika-ihminen, ja saattoi olla yhtä
hyvin jokainen muu, jota Friida vaan tuli ajatelleeksi. Sanomaton rauha
kuvastui hänen olennostansa, kun hän hellästi hymyillen katseli
Friidaan. Hän puhui hänelle rajattomalla ystävyydellä ja
luottamuksella, ja Friida tunsi hänet niinkuin oman itsensä. Ja virran
hohtava valo ympäröitsi hänet kaikilta puolin.
--Etkö sinä tuntenut minua maailmassa? Sanoinhan minä sinulle selvästi:
minkä sinä teet yhdelle näistä pienimmistä, sen sinä teet minulle?
Mitäs sinä vielä lisäksi hait?
Ja kun Friida juuri aikoi kurottaa kätensä tämän rajattoman ystävän
puoleen ja tunnustaa hänet Ihmisen Pojaksi, hän heräsi.
Hän katsoi hajamielisenä ympärilleen, eikä heti muistanut, missä oli.
Mutta sitten hän havahti. Hän oli selvästi nukkunut kauan, ja hänen oli
kylmä. Kuutamovaloon alkoi jo hämmentyä aamun sarastusta.
Mitä oli tämä uni? Täytyikö hänen panna siihen jotain merkitystä? Miksi
hän oli ollenkaan nukkunut? Olisiko Jumala tahtonut hänelle osoittaa,
että hän tekisi viisaimmin, jos menisi takasia nukkumaan?
Niin, jospa hän sen tekisikin! Jospa hän palaisi takasin torppaan,
peittyisi lämpimään vuoteesen, ummistaisi silmänsä ja unohtaisi kaikki.
Ja seuraavasta päivästä alkaen nousisi ihan toisena ihmisenä,
ajattelematta ja tietämättä itsestänsä mitään, jättäisi Beedan ja
Agneksen, ja kaikki muut, ja pakenisi yksinäisyyteen, köyhimpiin
torppiin, yhä kauemmas ja kauemmas, missä on enin unhotettuja ja
hyljättyjä ihmisiä, elääkseen loppumattomassa tasa-arvossa heidän
kanssansa, palvellakseen vaan niitä pienimpiä ja pysyäkseen itse
näkymätönnä. Aina vaan tuo ainoa ystävä sydämmessä, joka eli kaikissa
eikä muuta vaatinut kuin altistuvaa rakkautta kaikkiin!
Friida nousi ja alkoi hiljaa kävellä sinnepäin mistä oli tullut.
Sillä puolella taivasta oli aamun valo jo voitolla. Se heitti hienon
heijastuksen huurtuneesen maahan, painautui harmaiden kivien kupeisin
ja väreili lehtipuissa. Yli taivaan laen ylettyi päivän nousua
ennustavat säteet. Ne kohosivat kaukaa valon näkymättömästä lähteestä,
tunkeutuivat ilmojen halki ja sekoittuivat taivaan sineen. Elämä
lähestyy niiden kanssa siellä äänettömyydessä. Kohta, kohta ne
herättävät tuulen. Kohta linnut alkavat visertää.----
Kohta ihmiset menevät askareihinsa.
Kohta kaupungissakin heräävät. Kohta uskonveljet kokoontuvat
aamurukoukseen. Kohta on pyhityskokous alkamassa.
Ja kaikki kyselevät toisiltansa: oletteko nähneet Friidaa? Missä se
rauhan lapsi? Missä meidän uskomme todistaja? Mitä on hän meille
valmistanut?
Eikä kukaan tiedä, missä hän on.
Silloin saapuvat Beeda ja Agnes.
Kaikki ympäröivät heitä kysymyksillä:
--Minne olette jättäneet Friidan?
Ja he vastaavat:
--Me tulemme virran toiselta puolen, missä olemme olleet yötä. Siellä
Friida sanoi meille: tietäkäät, että jos minun on oltava kaupungissa,
niin en minä venettä kysy. Sitten hän oli illalla sanonut meille:
nukkukaa rauhassa, kaikki on päätetty. Ja yöllä, meidän maatessamme,
hän oli lähtenyt torpasta, emme tiedä minne.
He odottavat ja odottavat,--mutta Friida ei tule pyhityskokoukseen.
Hän pysähtyi ja pani tuskissaan molemmat kätensä päälaelle.
--Oletko sinä kävellyt vedellä, minun Vapahtajani?
Samassa hänen silmänsä alkoivat loistaa: hän oikasi ruumiinsa ja
jännittyi taas, niinkuin torpasta lähtiessä.
--Sinä olet sanonut: joka uskoo, ne työt kuin minä teen, hän on myös
tekevä. Sinut kutsun todistajakseni. Nyt, nyt, minä menen!
Friida samassa kääntyi ja unohtaen kipeän polvensa juoksi joelle päin.
Hän seisahtui hengästyneenä ylänteelle, mikä oli estänyt näkemästä
rantaa.
Siinä se virta nyt oli.
Kuu kimelteli vielä sen rauhattomalla kalvolla, joka liikkui nopeasti
eteenpäin ja vei muassaan sikin sokin hyppeleviä pikku laineita.
Kun Friida näki virran, alkoi hän hengittää syvään ja pian. Samassa hän
meni varmoin askelin alas rantaan.
Hän pysähtyi sille sillalle, jonne venemies oli heidät illalla tuonut,
riisui hatun päästänsä ja pani sen maahan. Sitten tuli ihan
äärimmäiselle reunalle ja nosti käsivarret silmilleen.
--Isä, minä en tiedä mitään----siunaa veljiä ja sisaria----tapahtukoon
sinun tahtosi----
Niin hän astui askeleen ulos sillasta, horjahti eteenpäin ja putosi
virtaan.
Vesi hajosi läiskähtäen hänen altansa ja pauhahti sitten umpeen hänen
jälkeensä. Virta vei samassa kuohun pois, ja pyörre sekoitti sen muiden
laineiden kanssa, jotka kimeltelivät ulompana.
Kaikki oli jälleen hiljaa. Eikä kuulunut kuin aallokon hieno lipinä
keskeltä jokea, missä juoksu oli nopein.
Vähän ajan kuluttua Friidan ruumis nousi veden pintaan, kulki jonkun
matkaa virran mukana, ja tarttui sitten vaatteista puomuihin.