V.

--Kröijer kuollut! huudahti Alarik, nähtyään uutisen sanomalehdissä.

Hän oli juuri valinnut mitä mukavimman asennon omassa huoneessaan

komealla lepotuolillaan, tyynyjen keskellä, asettanut kaakaonsa

pyöreälle pöydälle viereen ja taittanut sanomalehden sopivaan muotoon.

Ja nyt osui ihan ensimmäisenä tuo onneton uutinen silmiin.

Hän hyppäsi pystyyn melkeen vaaleten.

--Tämä vielä puuttui! Tämähän on ihan nurin päin! Tänään on 15:s päivä,

juttu on esillä juuri tänään kihlakunnanoikeudessa. Lyydi, Lyydi! Äsh!

Painoi sähkönappiin, toiseen. Käveli rajusti pari kertaa edestakasin.

Painoi taas; ja nyt niin kauan ja niin kovalla voimalla, että etusormen

nivel oli mennä sijoiltaan ja suu vääntyi kärsimättömyydestä.

Ihmiset töytäsivät sisälle joka haaralta.

Täti, palvelustyttö ja kaksi rouvan sisarta. Ja kaikilla oli

kysymyksensä.--Mitä, mitä?--Mitä on tapahtunut?--Herra siunatkoon,

kuinka minä säikähdin!--

Tämä töytääminen ja nämä huudahdukset ärsyttivät häntä, ja kaikki hänen

hermonsa joutuivat epäjärjestykseen.

--Te odotitte kai, että olisitte löytäneet minut halvattuna keskeltä

lattiaa, sanoi hän nauttivalla vihalla.--Varmaan jo kuvailitte

hautajaisia ja----

Inholla hän keskeytti lauseensa, ja sanoi sitten teeskennellyllä

ystävyydellä:

--Olkaa hyvä, pyytäkää rouva tänne!

Menivät kaikki.

Rouva tuli hengästyneenä, kyökkiasussa ja toi myötänsä kotletinhajua.

--Mitä täällä on tapahtunut? Alarik, kuinka sinä saatat taas noin

kiihoittua!

--Kröijer on kuollut!

--Vai niin.

--Vai niin? Ei sen enempää, kuin "vai niin"! Ja tiedätkö sinä, että

meidän myllyjuttu siellä maalla on juuri tänäpäivänä esillä. Me olemme

nyt menettäneet sekä koskemme että myllyrakennuksemme. Ei sen enempää

eikä vähempää!

--Tietysti sinne on matkustanut joku apulaisista.

--"Tietysti", se on teillä naisilla aina vaan niin selvää ja

yksinkertaista: "tietysti"! Mutta Kröijer ei ole suinkaan voinut

muistiansa apulaiselle testamentteerata! Ja minä kun olen niin paljon

asianhaaroja hänelle selittänyt, äsh, äsh, tämä on aivan sietämätön

isku minulle.

--Mutta rauhoitu, rakas Alarik! Tottapa semmoisissa asioissa käytetään

papereita ja onhan apulaisen täytynyt löytää ne konttorissa. Pääasia

kaikissa meidän asioissamme on, kuten tiedät, ettet ole levoton.

Tiedäthän kuinka ankarasti se on sinulta kielletty. Johan tohtori

vaati, että jättäisit kaikki asiasi jonkun luotettavan hoitajan

haltuun.

--Siitä nyt ei tule mitään.

--Ei, ei. Se olikin vaan uhkaus, että jollet voi pysyä rauhallisena,

niin eihän muu auta.

Lyydi sai hänet jälleen istumaan.

--Katsos nyt, kun olet taas tolalta. Se on suorastaan myrkkyä sinulle

tämmöinen häiriö. Olethan luvannut minulle, että koetat hillitä

itseäsi. Lupaa nyt uudestaan. Muista nyt tästä lähin, että vaikka mitä

tapahtuisi, sinä ensin ajattelet terveyttäsi. Ymmärräthän Alarik, että

se on kaikkein kalleinta sinulle. Ei mikään tapaus voi olla tärkeämpi

kuin se, että sinä pysyt rauhallisena etkä mieti asioitasi.

--Kas niin, sanoi hän vielä,--tässä on sinulle tyyny selän taakse.

Panenko enemmän vasemmalle? Tässä kaakaolasi ja tässä sanomalehtesi.

Onko nyt hyvä?

--On, sanoi Alarik lyhyesti, ja hän nähtävästi pidätti itseänsä

lisäämästä jotakin vielä.

--Ja muista siis mitä tohtori on sanonut On esimerkkiä ihmisistä, joita

halvaus on kohdannut hyvinkin nuorella ijällä eikä ole kumminkaan

uudistunut ennenkuin seitsemännelläkymmenennellä. Tyyntynyt

elämänlaatu, hiljainen työ rauhallisen perheen keskuudessa, elämä

nykyisyydessä, täydellinen huolettomuus ja suruttomuus tulevaisuuden

suhteen--tämä kaikki on voinut pelastaa uudistuskohtauksesta.--Ja jos

sinun olisi edes pakko ajatella mitään asioita! Onhan meidän

toimeentulomme aivan taattu. Meillä on paljon enemmän kuin kylläksi.

Mitä sinä vielä tahdot?

Alarik ei voinut hermostumiselta mitään vastata, yritti, veti jo henkeä

sisäänsä, mutta puhalsi nenän kautta ulos.

--Ai, haisevatko minun käteni kotletiltä? Olisit ennen sanonut!--No

muista nyt kaikki, mitä olet luvannut!

Ilosesti hyräillen Lyydi meni omalle puolellensa, eikä ollut

huomaavinaankaan Alarikin hermostumista.

Alarikin luona oli taas kaikki hiljaa.

Hän käänteli pari kertaa lehteänsä, muutti sen toisiin taitoksiin.

Mutta laski sen sitten pian huoaisten pöydälle.

Ja sanomaton suru kuvastui hänen kasvoissansa.

Sitten hän nousi ja rupesi kävelemään edestakasin.

Kun ajattelen, on se oikeastaan hirmuista, mikä minussa tapahtuu. Nyt

en taaskaan voinut häntä sietää. Toisinaan, vaikka kuinka koettaisin,

en voi saada esille entistä rakkauttani, en voi, en voi, en voi!

--Kuinka toista se oli ennen! En tarvinnut muuta kuin ajatella

mielessäni hänen kuvaansa, kun rakkaus minut valloitti. Tosin pian

tulivat nuo tyhjät hetket, jolloin häntä yhtäkkiä ei ollut. Mutta minun

vallassani oli palauttaa hänen kuvansa semmoisina hetkinä. Ja niin minä

sain aina rakkauteni takasin, milloin tahdoin.

--Nyt sitävastoin! Mitäpä sitä itseltäni salaisin! Kun olen alkanut

ajatella, niin ajattelen loppuun.--Nuo tyhjyyden hetket ovat ruvenneet

yhä taajemmin seuraamaan toisiansa, ja minun vanha keinoni pettää

säännöllisesti. Vaikka minä koetan ajatella häntä, hänen ruumistansa,

minä en saa mitään kuvaa esille. Ja jos saan, ei se herätä minussa

mitään tunteita. Se kuva, jonka saan esille, kyllästyttää minua, enkä

minä voi enää löytää semmoista paikkaa--ush! Ja kumminkin se on niin.

--Jospa hän aavistaisi, että minulla on hetkiä, jolloin häntä ei ole

olemassa minulle! Jospa hän aavistaisi, että minä välistä ponnistan

kaikki voimani löytääkseni hänessä edes jotain vähintä, johon voisin

rakkauteni kiinnittää!

--Minun tulee häntä väliin oikeen sääli. Ja siitä minä iloitsen. Sillä

joskus on minun onnistunut tästä säälistä herättää itselleni rakkauden

tapaisia tunteita. Ilosena siitä, että minun on häntä sääli, minä

yhtäkkiä lähden häntä hakemaan silittääkseni häntä poskelle ja

katsahtaakseni häntä silmiin. Tulen. Hän ei istukaan alakuloisena

ikkunan ääressä, niinkuin olen kuvaillut, vaan toruu palvelioita. Ja

minun säälini on mennyt jäljettömästi.

--Mutta onko se sitten oikeastaan minun syyni, että rakkaus minulta

menee? Kaikilta jumalilta kysyn yhtaikaa: onko se minun syyni, etten

minä enää voi saada esille sitä kuvaa, joka herättäisi minulle

rakkauden? Minähän tahtoisin saada, enhän mitään niin tahtoisi kuin

rakkauteni takasin. Mutta minä en ole sen asian herra. Se on jokin

luonnonlaki, joka estää minua. Jos teitä jumalia on olemassa, niin te

tiedätte, että minä olen ilonen kuin lapsi niinä hetkinä, jolloin

tunnen rakkautta ja vetovoimaa häneen.

--Tosin asia ei olekaan ainoastaan niin, että minä vaan en saa kiinni

rakkaudestani. Tunnustaakseni minä joskus,--ei, ei joskus, vaan usein,

--yhä useammin,--vihaan häntä. Hän on minulle vastenmielinen koko

olemukseltaan. Niinkuin nytkin, kun hän tuli minun luokseni ja oli

rauhoittavinaan ja lepyttävinään minua. Hän tietää vallan hyvin, mikä

minua olisi rauhoittanut. Hänen olisi vaan tarvinnut sanoa: minä

suostun; pantataan isävainajani kaupunkitalo ja ostetaan Kukkilan hovi

huviloineen. Mutta hän ei hiisku itse asiasta mitään, ja leikkii vaan

hirveän huoltapitävää ja hellää vaimoa. Minä vihaan häntä ja hänen

tahtoansa ja hänen aikeitaan, jotka eivät koskaan muuta tarkoita kuin

ettei vaan mitään saisi yrittää,--että kaikki pysyisi entisellään eikä

mikään pääsisi muuttumaan. Vihaan koko hänen sukuansa, jotka kaikki

ovat hänen puolellaan, vihaan heitä kaikkia tädistä alkaen, sisariin ja

koko hänen sukualbumiinsa. Kaikilla niillä on alahuuli pitempi

ylähuulta. Ja millä oikeudella ne ovat liimaantuneet kaikki minun

ympärilleni! Lyydin kanssahan minä olen naimisiin mennyt enkä heidän!

Minä olen kietoutunut heidän pauloihinsa niin, että olen menettänyt

koko itsenäisyyteni. Ja oikeastaan ei minulle ole koko maailmassa

mitään niin vierasta kuin tuo suku, sen maut, sen käsitykset ja sen

puheet. Minä tahtoisin väkisin irtautua siitä ja muuttaa vaikka toiseen

maanosaan, ja kuitenkin minun täytyy kulkea mukana niinkuin härkä, jota

miesvoimalla vedetään eteenpäin. Minä tahtoisin rukoilla, että joku

mahti minut vapauttaisi tästä suvusta ja sen alahuulesta. Minä lupaisin

vaikka mitä. Lupaisin tulla nöyräksi, lupaisin vaikka ruveta rengiksi

johonkin mökkiin, kunhan vaan pääsisin vapaaksi.

--Pitemmälle, pitemmälle! Kun olet kerran alkanut, niin ajattele

loppuun!

--Ja miksen ajattelisi?--eihän minun ajatuksiani kukaan näe. Kuitenkin

pidätän itselleni vallan peruuttaa nämät ajatukset milloin tahdon, ja

selittää kaikki tyyni pelkäksi houreeksi.

--Minua on usein elättänyt salainen, mykkä toivo, joka tulee ensin

varovasti ja hiipien tietoisuuteen, mutta sitten alkaa siellä

liekehtiä, ja vihdoin johdattaa minut kuumeentapaisiin, intohimoisiin

haaveisin ja unelmiin.

--Se on toivo, että minun vaimoni kuolisi.

--Ja hänen kuoltuansa minä olisin vapaa, ijäksi vapaa hoko

painajaisesta. Saisin tehdä mitä tahdon, oman makuni mukaan.

--Löysinpä todella sopivan sanan: painajaisesta. Se on todellakin

painajainen. Ja se laskeutui armottomana ja ijankaikkisena minun

päälleni siitä hetkestä alkaen kuin menimme kihloihin. Minä olin heti

kuin kahleissa.

--Minä tosin olin silloin onnellinen, mutta minulla oli sittenkin

painajainen, hieno ja kuitenkin selvä ja lakkaamaton painajainen, jo

ensi hetkestä saakka. Jo silloin se laski hienon myrkkynsä minun

ilooni.

--Onni on päivä päivältä vähennyt, mutta painajainen on kasvanut. Ja

nyt on kaikki minun iloni sen myrkyllä sekotettu. Minä en voi elää.

Mistä sinä olet painajainen! Mitä pahaa minä olen tehnyt sillä että

menin naimisiin, koska sinä olet tullut minun asuintoverikseni!

--Ja onko se minun syyni, että minä haaveksin päästä sinusta--ja

ajattelen sitä ainoata keinoa, joka voisi minut sinusta vapauttaa,

hänen kuolemaansa. Enhän minä iloitsisi itse kuolemasta. Ei,

päinvastoin minun olisi ehkä hyvinkin sääli häntä, kun minä näkisin

hänet ruumisarkussa, ja minua pidettäisiin varmaan ihan sortuneena

miehenä, kun minä, mustiin suruvaatteihin puettuna, seisoisin hänen

avonaisen hautansa partaalla. Minä itkisin,--ei, minä en itkisi, en

kyyneltäkään;--minun suruni olisi suurempi kyyneleitä. Ja kaikki

sanoisivat: katsokaa kuinka hän on masentunut, mies raukka!

--Enhän minä siis hänen kuolemaansa toivo, vaan,--kuinka sanoisin,--

sitä tapausta, sitä tosiasiaa, että hän jo olisi kuollut.----Jumala,

mitä minä ajattelen! Kuka se on, joka käy siellä ovissa? Hän tulee taas

tänne.

Oh! minä en ole ajatellut mitään. Minä peruutan kaikki. Minä en ole

toivonut hänen kuolemaansa, en, en, en!

Ja Alarik heittäytyi nopeasti sohvalle siihen samaan asentoon, johon

Lyydi oli hänet jättänyt, otti käteensä sanomalehden ja härppäsi

puolilleen lasinsa kylmettynyttä kaakaota.

Kun Lyydi tuli sisälle, oli hän venyttelevinään käsiään ja

haukottelevinaan. Eikä sentähden heti huomannut, mitä hänelle

sanottiin.

--Alarik, etkö kuule! sanoi Lyydi, heiluttaen sähkösanomaa ilmassa.--

Myllyt ovat meidän! Hurraa!

--Mitä sinä sanot? Mikä sinulla on tuossa?

--Olkoon mikä hyvänsä. Mutta ensin Alarik, lupaa että tämän jälkeen

olet entiselläsi ja jätät kaikki huolet.

--Minä kysyn sinulta, mitä sinulla on tuossa.

--Niin, niin, mutta lupaathan?--Nono jo minä näytän. Myllyt ovat

meidän, katso itse.

--Anna tänne tuo paperi!

Alarikin silmät kirkastuivat, kun hän luki sähkösanoman. Siinä seisoi:

_Juttu ratkaistu tänään. Kaikki eduksenne_.

--Mutta Lyydi, kuinka olet saanut sähkösanoman?

--Tietysti sähköitin heti ja kysyin. Ja tämä ei ole mitään muuta kuin

vastaus kysymykseeni. Puolessatoista tunnissa oli kaikki tehty. Heti

kun tulin sinun luotasi lähetin tytön viemään sähkösanomaa, ja nyt tuli

jo vastaus.

Alarik alkoi samassa kävellä edestakasin, pyöritellä viiksiään ja

katsella ajatuksissaan maahan tyytyväisillä, hymyilevillä silmäyksillä.

Hän oli nähtävästi kaukana maalla, ilmoitteli siellä iloista uutista

naapureillensa ja selitteli heille kuinka hän nyt aikoi järjestää

myllyafäärinsä.

--No, Alarik, mitäs sanot? kysyi Lyydi tullen hänen eteensä.

Alarik tuli vähän hämilleen, lähestyi häntä syrjästä, otti vyötäisistä

ja sanoi hajamielisesti:

--Niin niin, tietysti, aivan niinkuin sinä sanot.

Hän suuteli Lyydiä monta kertaa peräkkäin, katsomatta hänen silmiinsä!

--Lyydi, anna sinä minulle yksi asia anteeksi.

--Mi--

--Ei, ei, älä kysykkään. En minä kuitenkaan sano. Mutta anna vaan

anteeksi.

--Alarik, mitä sinä olet tehnyt? kysyi Lyydi hämmästyen.

--Ei yhtään mitään. No jos nyt olisin ajatellut hiukan, hiukan, kuinka

sanoisin, hiukan pahasti sinusta--

--Alarik, kuinka saatat! sanoi Lyydi muuttuen totiseksi.

Ja Alarikiin heräsi yhtäkkiä ajatus, että mitähän jos hän ottaisi

Lyydiä käsistä ja pyöräyttäisi lattialla! Mitä jos hän yhtäkkiä

puistaisi koko entisen ikävän elämän hartioiltaan, ja nyt juuri tästä

hetkestä alkaen rupeaisi iloiseksi, hyväksi, ja telmisi niinkuin

vallaton poika Lyydin kanssa.

Hänen silmänsä rupesivat loistamaan.

--Nyt mennään kertomaan uutista muille, sanoi hän ottaen Lyydiä kädestä

ja vetäen mukanaan.

--Mennään, sanoi Lyydi. Ja nähtävästi häneen tarttui aivan sama ajatus

mahdollisuudesta yhtäkkiä synnyttää onnea heidän välillensä.

He ottivat toisensa käsikynkästä ja marssitahtia polkien kulkivat

ruokasalin ja vierashuoneen kautta tampuriin, sieltä saliin ja salista

sisäkamareihin, lykäten tuoleja tieltänsä ja kaiken aikaa laulaen

sanojen sijaan:

"Hurraa, hurraa, hurraa--hurraa, hurraa, hurrraa!"

Kun muut joka haaralta juoksivat tätä näytelmää katsomaan, läksivät he

uudestaan saliin ja tampuriin, sieltä vierashuoneesen ja ruokasaliin

tätien ja sisarien juostessa ovelta ovelle nauraen ja päivitellen.

Kun he taas tulivat sisähuoneisin, otti Alarik lähimpänä olevan kälynsä

kädestä ja haki toisen toiseen käteensä ja kaikki tekivät samaten ja

hän retuutti koko jonoa hurjaa vauhtia rinkitanssissa ympäri huonetta

keskeyttämättä hurrauslauluansa.

Tuli semmoista naurua ja melua ja huutoa, että kulkijat kadulla

pysähtyivät.

Ja kun uutinen oli kerrottu ja Alarik oli ehdottanut että juotaisiin

kahvia, nousi ilo ja puhelu ylimmilleen.--

Mutta kahvia odottaessa Alarik yhtäkkiä rupesi taas kävelemään pitkin

huonetta kierrellen viiksiään ja hymyilevillä silmillään katsellen

maahan. Niinkuin ei ketään olisi ollut läsnä. Hän ei kuunnellut ketään

eikä nähnyt ketään.

Kun huone oli pieni ja hänen tuli liian usein kääntyä, muutti hän

ruokasaliin. Mutta ei kävellyt siellä kuin pari kertaa edestakasin, ja

hupeni sitten omaan kamariinsa. Täällä oli kaikkein paras kävellä.

Kaikki oli niin tuttua ja mukavaa ja sikarin tuhkaa sopi ripottaa

toisessa päässä kamiinin eteen ja toisessa päässä tuhka-astiaan

kirjoituspöydällä. Ei mitään tuolia ollut tiellä. Yksi epämukavuus oli

tosin se, että joskus tuli pellinnyörejä kamiinin luona hipaisneeksi ja

ne rupesivat heilumaan. Ja vielä toinen se, että toisessa päässä pöydän

kulma antautui liian kauas ulos, niin että täytyi hiukan muuttaa

suuntaa siinä paikassa. Mutta pitkän tottumuksen tähden tämä

viimemainittu epämukavuus oli tullut melkeen rakkaaksi. Ja pellinnyörit

hän tavallisesti nosti kamiinin reunalle heti alussa.

Tällä kertaa hän erityisellä nautinnolla nosti pellinnyörit kamiinin

reunalle, sytytti sikaria, asetti tuhka-astian määräpaikkaansa pöydälle

ja alkoi kävellä tuttua väylää myöten, missä matto oli vähän

vaaleammaksi kulunut.

Hän pysähtyi Lyydin suuren seinäkuvan eteen.

--Mitä jos olisin todellakin jo muuttunut ja ikuisiksi päässyt

tyhjyyden hetkistä. Tuo kuva miellyttää minua. Totisesti! Minä tunnen

taas selvää rakkautta häntä kohtaan. Panen kerrankin muistiin, mitä se

on. Siinä on juuri puoleksi sääliä ja puoleksi tuota toista. Kuinka

ylevä ja hieno on tunteeni nyt! Jos se pysyisi aina, niin minä kokonaan

muuttuisin häntä kohtaan. Olisin hiljainen, aina puhuisin lempeästi ja

arvokkaan ystävällisesti hänen kanssaan, en kolisisi koskaan, vaan

liikkuisin ylimyksellisellä hienoudella ja rauhallisuudella. Pian hän

näkisi minussa ihan toisen ihmisen. Hän varmaan itsekseen hyvin

kummastuisi ja ajattelisi: mikähän se nyt on tullut Alarikiin! varmaan

on hänessä tapahtunut suuri sisällinen muutos.--Minun pitäisikin tilata

itselleni hienommat vaatteet, mustat, ja saappaat ohuemmalla pohjalla.

Tämmöinen hieno stiili sopisi muuten erinomaisesti myöskin sinne

maalle. Oikea maa-aristokraatti konservatiivisine mielipiteineen, jolla

on suuri hallitus ja asioita korvia myöten, mutta joka ei koskaan

kadota tyyneyttänsä.

Ne myllyt minä tietysti nyt saan, mihin hintaan vaan itse tahdon. Kenen

maa, sen valta. Ja maa on nyt minun. Minä en tahdo tietää heidän

myllyistänsä. Kuka sen takaa, etten minä aijo käyttää vedenvoimaa

vastaista paperitehdasta varten, jonka rakennan vasemmanpuoliselle

töyräälle, ja etteivät myllyt ole siinä tiellä. Ja niin minä olen

sanovinani heille, että korjatkoot vaan pois myllynsä, en minä niillä

mitään tee. Kyllä luulen, että pian tulee toinen ääni kelloon. "Eikö

patruuna haluaisi ostaa?" Tjah! sanon minä; vanhat mätäseinät ja

korjattavat koneet! Mitä vaaditte? "Määrätköön patruuna itse," sanovat

he. Ja kyllä minä määräänkin. Ei, en määrää mitään polkuhintaa. Maksan

heille kohtuullisesti. Ilmoitan heille, että jolleivät he vetoa, minä

maksan kohtuullisesti, mutta jos asia menee hoviin, en maksa mitään.

Minä sähköitän vielä tänäpäivänä. Ja jos he jo ovat ilmoittaneet

vetoavansa, niin voivathan he sopia kanssani että jättävät vetoamatta.

Ei, minä matkustan itse sinne; sähkösanoma näyttäisi hätäilemiseltä ja

epävarmuudelta minun puoleltani. Huomenna lähden.

Ja kun sen asian olen toimittanut, niin voin sanoa, että olen päässyt

ensi askeleeni eteenpäin. Se on tosin vaan ensimmäinen porras

tarkoitusteni perille. Sillä sitten täytyy heti ryhtyä ratkaisevasti

tuohon pääasiaan, Kukkilan maahovin ostoon. Ja se ei mene niin helposti

se asia. Kunhan vaan saisin panttaushistorian läpiviedyksi! Mutta se

nyt riippuu Lyydistä. Siinä nyt on tiellä hänen itsepäinen tahtonsa ja

hänen tohtoriensa väitteet minun luulotellusta sairaudestani. Minä olen

yhden kerran eläessäni pyörtynyt ja he sanovat, että koko vasen puoleni

sen jälkeen oli lamauksissa. Ja nyt minä en saa ajatella Kukkilaa,

etten toisen kerran pyörtyisi, sanoo Lyydi. Sillä jos minä toisen

kerran vielä pyörryn niin minä varmaan kuolen, toistavat lääkärit.

Mutta olkoon tämän asian laita kuinka tahansa, se vaan on varma, että

Lyydi ja ne muut eivät ollenkaan ajattele terveyttäni, vaan

yksinkertaisesti käyttävät sitä keppihevosena minua vastaan. Heitä

miellyttää enemmän asua kaupungissa, siinä koko juttu. Se on se

rotuerotus meidän välillämme, joka on syynä kaikkeen. Se on se kirottu

suku alahuulineen!

--Kahvi on serveerattu! sanoi palvelustyttö ovelta.

Herra Jumala, missä minä taas olin! Missä on minun äskeinen tunteeni?

Olenko todellakin jälleen kadottanut sen? Olen, olen. Taas olen

tyhjyydessä. Sääliä en tunne häntä kohtaan,--minua päinvastoin

inhottaa. Ja tuosta toisesta ei ole mitään jäljellä,--vaan lihamassa,

ilman sopusointua eri ruumiinjäsenien välillä--ush! Minun on turha

koettaakaan.

--Ja äsken vielä, enkö minä ollut valmis polvistumaan hänen eteensä ja,

niinkuin kihlauksemme ensi aikoina, suutelemaan hänen käsiänsä!

--Sanotaan, että hätätilassa voi rakkauden asemesta turvautua

tavalliseen ystävyyteen, joka on pysyväinen ja varma. Minä olen aina

lykännyt sen kysymyksen tuonnemmaksi, mutta näyttää siltä kuin saisin

olla tyytyväinen, jos voisin edes tavallisia ystävyyden tunteita saada

pysyväisiksi häntä kohtaan.

--Minä tiedän, että hänessä olisi kyllä jotain semmoista, joka voisi

herättää minussa ystävyyttä häntä kohtaan. Se on jotakin hänen

sydämmensä pohjassa, yksin hänelle ominaista, tai se on hänen

olentonsa, jos sitä kauan ajattelee ja osaa ajatella kokonaisuudessaan.

Hän on niin valoisa ja hyvä semmoisena. Kummallisinta on, että minun

pitäisi itseni aivan muuttua jos tahtoisin häntä tältä kannalta ruveta

mielessäni pitämään. Tämä ystävyys ei ole samaa kuin entinen rakkaus;

se on uusi eikä riipu hänen nuoruudestaan ja ruumiistaan. Minun pitäisi

silloin olla se toinen, se, jota ei enää ole, mutta joka olisi voinut

olla; jollen olisi ruvennut afäärimieheksi. Minun pitäisi silloin ihan

nöyrtyä ja rehellisesti tunnustaa sekä itselleni että hänelle, etten

minä oikeastaan ole mikään afäärimies, että kaikki aikeeni ovat löyhät.

Kertoisin hänelle, että minä olen afäärimies ainoastaan senvuoksi, että

noin parikymmentä vuotta sitten, kun sain ensikerran istua mukana

juhla-illallisilla suuren baalin jälkeen, kuulin kuinka nuori, komea

paperitehtaan isäntä äänekkäässä keskustelussa pankintirehtöörin kanssa

ratkaisi miljoona-afäärin. Kaikki rupesivat puhumaan hänestä, ja minä

näin, kuinka naiset hymyilivät ja kiiluvin silmin nostelivat hänelle

lasejaan. Se kaikki tarttui minuun. Ja siksi nyt vielä kahdenkymmenen

vuoden perästä minusta näyttää, että Kukkilan kuusimetsät ja

vesioikeudet ovat aivan kuin luotu paperitehtaan perustamista varten!

Minä olen tutkivinani asiaa kaikilta puolin, ja kuitenkin olen jo

edeltäpäin päättänyt, että Kukkila ei muuhun kelpaa.--Kertoisin tämän

kaiken hänelle ja me nauraisimme yhdessä koko asialle!

--Se on, siis todellakin niin, ettei ystävyyskään vaadi muuta kuin että

minä luopuisin Kukkilasta ja koko tuumasta. Jättäisin kaikki mitä

varten tähän asti olen elänyt.

--Ei löydy muuta keinoa. Minä näen sen liian selvästi, että voisin sitä

salata itseltäni. Se on pimeätä, mutta se on niin.

--Koko minun vihani syntyy siitä, että hän on minun aikeitteni tiellä.

Ja siis ei minua häiritse mikään muu kuin minun omat aikeeni.

--Mutta enkö minä ole ihminen niinkuin muut! Eikö minulla saakaan olla

omia halujani ja toiveitani! Siksikö vaan, että Lyydi suvaitsee olla

niitä vastaan!

--Enkö minä ole mies! Mies!

Ja Alarik istui sohvaan pudistaen päätään käsissänsä.

Alakuloisuus laskeutui häneen vähitellen vastustamattomalla voimalla,

ja istuessaan mietteissään hän lytistyi pehmeään sohvaansa

ponnettomaksi kuin riepu.

--Kahvi on serveerattu--sanoi palvelustyttö uudelleen ovelta.

Alarik kavahti pystyyn, ja kun hän muisti, että häntä käskettiin jo

toisen kerran, korjasi hän pullistuneen tärkätyn paidanrinnuksensa, ja

meni sisähuoneisin.

Muut olivat siellä jo kaikki juoneet kahvinsa ja lähteneet kävelylle.

Lyydi istui yksin odottamassa.

Hän tahtoi jatkaa entistä mielialaa ja rupesi heti ilosesti puhelemaan

Alarikin kanssa, mutta se ei tullut oikeen luonnollisesti, kun hän

tahallaan vältti myllyasiaa ja puhui vaan muista.

Alarik ottikin asian siltä kannalta, että Lyydi vaan tahtoi tällä

terottaa hänen mieleensä, mimmoisessa mielialassa hänen pitäisi aina

olla ja kuinka kaukana olisi kaikki Kukkila-ajatukset pidettävät, ettei

halvaus enää uudistuisi.

--Minä olen aikonut matkustaa huomenna, sanoi Alarik keskeyttäen.

--Matkustaa? Minne? Mitä varten?

--Minun täytyy heti päättää myllykauppa.

--Myllykauppa? Mutta myllythän ovat jo meidän.

--Ei. Maa on ainoastaan meidän, ja meillä on ainoastaan valta ostaa tai

käskeä heitä korjaamaan pois myllynsä.

--No hyvä, mutta onko siihen sitten semmoinen kiire?

--Sinä et ymmärrä tätä asiaa. Muutamien seikkain vuoksi, joita nyt

olisi liian pitkä selitellä, on minulla syytä epäillä, että tämä

maariita hovioikeuteen vedottuna, voisi saada toisen, minulle vähemmän

edullisen käänteen. Minä tahdon nyt tarjota heille kohtuullisen

kauppasumman ehdolla etteivät he vetoa.--Siinä se nyt on, koska sinun

on niin välttämätöntä tietää.

--Mutta Alarik, sähköitetään asianajajalle, että hän tekee heille

tarjouksen, niin sinä pääset koko tuosta vaivaloisesta matkasta.

Alarikin huuli värähti hermostuneesti ja hän sanoi päättävästi ja

hitaasti:

--Sitäpaitsi, minulla on toinenkin asia, ja sen sinä olet varmaan

arvannut, koska niin kuumeentapaisesti vastustat minun matkaani.

Lyydi nousi yhtäkkiä tuoliltaan ja aikoi selvästi ensin sanoa jotain

muuta kuin mitä sitten sanoi. Hän oli vähän aikaa vaiti kääntyneenä

poispäin. Sitten hän tuli Alarikin luo, nosti kätensä muka leikillä

hänen olkapäilleen ja tahtoi ruveta puhumaan hänelle. Mutta kun hän

huomasi, että Alarikin oli harmin vuoksi vaikea niin läheltä katsella

häntä, istahti hän kauemmas tuolille ja sanoi sieltä vähän

teeskennellysti nuhtelevalla äänellä:

--Minä en todellakaan vihdoin tiedä, rakas Alarik, mitä minun on

tekeminen sinun kanssasi. Kaikki lääkärit antavat minulle ankaria

määräyksiä: teidän tulee tarkoin valvoa, ettei miehenne saa mitenkään

rasittua, ei huolehtia eikä mistään pahoittua. Ja minä koetan ja

koetan. Mutta jos sinä olet näin itsepäinen, niin mahdotontahan minun

on sinua hoitaa.--Lupaa nyt, rakas Alarik, ettet mene matkalle etkä

enää ajattele mitään afäärejä. Lupaathan?

Ja taas Lyydi tuli hänen luoksensa ja tahtoi osottaa jotakin hellyyttä.

Mutta Alarik väistyi häntä, vaaleni suupielistään, ja sanoi yhtä

hitaasti ja päättävästi kuin äsken:

--Koko tuo hellä huolenpito minun terveydestäni ei ole mitään muuta

kuin yksi niistä monista keinoista, joilla sinä vastustat Kukkilan

ostoa. Siinä sen nyt kuulit.

Lyydi sävähti tulipunaseksi. Hänen silmäkulmansa rypistyivät oudosti ja

katse sai luimistavan vihan ilmeen.

--No niin, sanoi hän kovalla ja terävällä äänellä, koska sen tiedät,

niin tiedä siis, etten aijo koskaan, en koskaan, suostua sinun

aikeihisi! Onko sinulla siellä myllyjä ja maatiloja, se on minulle

yhdentekevää, mutta minun isäni taloa ei pantata koskaan, kuuletko, ei

koskaan!

--Näyttipä kissa kerran kyntensä, sanoi Alarik, vaivalla hilliten

raivoansa.

--Niin näyttikin. Ja koska nyt olet ne kerran nähnyt, niin minä

ilmoitan sinulle, että sinä inhoitat minua semmoisena kuin olet tuossa.

Minä en voi katsoa sinua.

--Minua on aina kummastuttanut, että voit olla niin lähellä minua,

vaikka hyvin tiedät kuinka minä halveksin sinua.

Näin sanottuaan Alarik meni. Ja paiskasi oven jälkeensä niin kovalla

voimalla, että huone tärähti ja pienet posliinitavarat kalisivat

hyllyillä.

Lyydi ei ennättänyt mitään vastata.

Vasta pitkän ajan perästä, kun hänen kuohahtanut mielensä oli

asettunut, painautui hän sohvan tyynyä vastaan ja rupesi itkemään.

Ensin vaan silloin tällöin nyyhkyttäen, mutta sitten yhä kiihtyvällä

voimalla ja vihdoin melkeen ääneensä.

Ja hän olisi itkenyt ties kuinka kauan, ellei kello olisi tampurissa

soinut.

Lyydi hyppäsi heti pystyyn ja juoksi silmiänsä huuhtomaan kylmässä

vedessä.

Ja kun palvelija tuli ilmoittamaan, olikin hän aivan oikeen arvannut,

kuka se oli. Se oli Jenny, hänen ainoa ja paras ystävänsä maailmassa,--

sen hän tunsi nyt selvemmin kuin koskaan ennen.

--No Jenny, rakas Jenny, tervetuloa, tervetuloa! sanoi Lyydi tullen

häntä vastaan salissa, ja syleili ja suuteli häntä moneen kertaan.--

Tule nyt tänne minun huoneeseni, minä juuri olen juonut vaan yhden

kupin, ihan aavistin, että sinä tulisit. Kuinka lysti!

--Lyydi, sinulla on jotakin! kysyi Jenny hiljaa ja säälivällä

osanotolla.

--Huomaatko, sanoi Lyydi ja hänen silmänsä taas vettyivät.--Ei puhuta

nyt siitä. Tule vaan tänne, tänne omaan nurkkaani.

Mutta kuinka lie ollut, ei mikään muu puhe sujunut heidän välillään,

kun ei siitä saanut puhua.

Vihdoin tuli pieni äänettömyyskin heidän välillään, joka loppui siihen,

että Lyydi sanoi huoaisten:

--Juu, juu.

Ja hänen silmänsä yhtäkkiä taas vettyivät.

--No mutta kultaseni, sanoi Jenny; mikä sinun on?

Eikä Lyydi enää voinut pidättää, vaan purskahti itkuun ja kertoi, että

hänen ja miehensä välillä oli ollut hyvin ikävä kohtaus noitten

maatilojen vuoksi, joista Jenny kyllä tiesi.

--Minä olen onnettomin ihminen maailmassa, sanoi hän pyyhkien

nenäliinalla silmiänsä ja niellen itkua.

Jenny alkoi lohduttaa häntä. "Kaikkihan pariskunnat riitelevät

keskenään, ei varmaan ollut yhtäkään, joka ei ainakin joskus sitä

tekisi, vaikka ne kyllä osasivat teeskennellä onnellisia ja muka niin

vilkkaasti jutella kulkiessaan esplanaadilla." Ja Jennyn täytyi

tunnustaa, että hän itsekin välistä aika lailla kamppaili miehensä

kanssa. Sitä hauskempi oli sitten sopia, sanoi hän, koettaen kääntää

Lyydin surun leikiksi.

--Niin mutta sinä et tiedä, sanoi Lyydi. Minä inhoon häntä silloin kuin

näen hänen miettivän noita afäärejänsä, ja sitä hän tekee melkeen aina.

Minä olen aivan kipeä kun näen hänen kulkevan ajatuksissaan ja

kiertelevän viiksiään. Minä tiedän kuinka tyhjät kaikki hänen aikeensa

ovat, kuinka vähäpätösistä ja lapsellisista mielihaluista ne syntyvät.

Ja senvuoksi minä en antaisi hänelle mitään käsiin, jota hän voisi omin

päin käyttää. Että minä antaisin hänen pantata isäni talon! Ei koskaan,

ei koskaan! Hänellä ei ole mitään käsitystä afääreistä, vaikka hän

luulee itsestään hyvinkin paljon. Ne on kaikki vaan ajatuksia ja

tuumia, oikkuja, mieleenpistoja. Ah, jos sinä aavistaisit mikä piina se

on minulle--nähdä ja kuulla kaikkea tuota! Ja sitten hän vielä joskus

saa päähänsä tulla minun eteeni ja näytellä vakavaa, käskevää miestä!

Mutta Jenny ei sittenkään ottanut todeksi.

--Sinä liioittelet ja annat aivan liian epäedullisen kuvan itsestäsi.

Sinä et ollenkaan inhoo miestäsi, vaan sinua ainoastaan harmittaa.

Luuletko ettei minua koskaan harmita. Oho. Välistä harmittaa niin, että

tekisi mieli silmät repiä päästä. Mutta se menee taas ohi ja minä

häpeän. Samaten se menee ohi sinullakin.

--Niin sinä luulet. Mutta niin se ei ole. Jos sinä vaan aavistaisit!

Ja Lyydi yhtäkkiä purskahti hillittömään itkuun.

--Mitä ihmeitä sinulla on, Lyydi!

--Niin, minä nyt puhun sinulle kuin rippi-isälleni. On yksi ajatus,

joka ei mene päästäni koskaan. Vaikka olisin kuinka ilonen ja välimme

olisi hänen kanssaan olevinaan ihan hyvä, on tuo ajatus kuitenkin

kaiken pohjana. Se ei mene minulta yöllä eikä päivällä. Se ajatus on,

että minä kerran pääsisin hänestä kokonaan. Sinä tiedät, hän ei ole

terve.

Jenny kalpeni eikä voinut sanoa mitään.

Lyydi lopetti yhtäkkiä itkemästä ja alkoi katsoa ulos.

Silloin Jenny nousi, tuli ja otti häntä kaulasta ja sanoi:

--Lyydi raukka, Lyydi raukka, niinkö se onkin.

Ja molemmat itkivät.

Vasta pitkän ajan perästä he alkoivat taas keskustella.

Jenny antoi hänelle neuvonsa.

Kun ei saa mitään rakentaa semmoiseen toivoen, että toinen voi pian

kuolla, niin ei ole jäljellä muuta kuin että Lyydi vähitellen oppii

rakastamaan häntä. Lyydi ei voi missään tapauksessa tulla onnelliseksi

ilman sitä. Sillä jos Alarik elää kauan, niin on Lyydillä edessään

onneton elämä ilman rakkautta mieheensä. Mutta jos Alarik kuolee, niin

on Lyydin tila vielä vaikeampi: hän ei tule saamaan mitään rauhaa

omaltatunnoltansa, sillä hänelle jää aina se kalvava tieto, että hänen

miehensä kuolema oli hänen toivonsa mukainen. Jos siis Lyydi tahtoo

suoraan ja peittelemättä ajatella kohtaloansa, täytyy hänen huomata,

että hänen tulevaisuutensa on peloittava, ja että kaikki kiiruhtaa

häntä turvautumaan ainoaan pelastuskeinoon: niin pian kuin mahdollista

rakentaa eheä väli miehensä kanssa ja oppia häntä rakastamaan. Ja Jenny

ei pannut kysymykseenkään, että tätä tarkoitusta varten Lyydillä voisi

olla mitään muuta tehtävää, kuin että hän suostuisi Alarikin tuumiin ja

antaisi hänen pantata kaupungintalo.

--Sinulla on kaikissa tapauksissa tulevaisuutesi niin pimeä, sanoi hän,

että sen rinnalla sinä et mitään kadota, vaikka kadottaisit koko

omaisuutesi. Mutta voittaa sinä voit paljon.--Älä suinkaan ymmärrä

minua niin, että sinun pitäisi tehdä mieliksi Alarikille tai saavuttaa

hänen suosionsa. Ei. Se on vaan välttämätöntä sinun itsesi tähden; että

sinä heität kaikki luotasi, mikä voi olla rakkauden tiellä. Jospa minä

en olisi itse sitä kaikkea kokenut!

--Ah Jenny, minä tiedän, minä tiedän! sanoi Lyydi ja puristi häntä

hellästi luoksensa.

--Niin, niin, mutta ei nyt puhuta minusta. Katsos rakkaus on semmoinen,

että se syntyy vaan jonkun suuren ystävyydenteon kautta. Lyydi! Anna

hänen tehdä niinkuin hän tahtoo!

--Sinä minun rakas, rakas Jennyni! sanoi Lyydi, kietoi tapansa mukaan

hänen päänsä molempien käsiensä sisään ja puristi kaikesta voimastaan.

--Mutta eihän me olla juotukaan kahvia, sanoi hän sitten.

--Älä menekkään hakemaan kuumempaa. Minä jo äsken koettelin: se on ihan

hyvää näin.

Ja kun he joivat, sanoi Jenny:

--Minua muuten kummastuttaa, että sinusta on maallemuutto niin

vastenmielistä. Se voi olla hyvinkin ihanaa elämää. Ajatteles

vuodenaikojen vaihtelua, ajattele kevättä, kun kaikki sulaa ja puut

rupeavat viheriöitsemään, sitten kesä kukkineen ja niittyineen--

elonkorjuu, syksypimeätkin ovat vaihtelevaisuutena miellyttäviä, entäs

talvi!--se on oikeen minun vuoden aikani, se valkonen lumi ja kylmä

raitis ilma ja se tyyni hiljaisuus!--Jaa yksi asia, Lyydi! Muista, että

jos muutatte sinne Kukkilaan, me tulemme teidän säännöllisiksi

kesävieraiksenne. Ajatteles kun me sitten yhdessä sinun kanssasi

menemme sieneen--oikeen pitkille matkoille, niin että vähän pelottaa

joko olisimme eksyneet. Ja siellä vaan huudetaan toisillemme uu-uu! ja

sinä vastaat uu-uu! Täällä ollaan! Sinähän rakastat karvalaukkuja?

--Ei, kyllä minä leppäsieniä--

--Minä taas rouskuja, suolattuina,--ah se on ihana maku.

--Onko ne semmoisia kellertäviä, suuria?

--Valkosia. Vähän niinkuin rasvasia päältä, suuria, reunat kääntyneet

alaspäin ja hiukan karvasia.

--Ahaa, kyllä nyt tiedän. Ne on mainioita.

--Ja sitten hoitaisimme yhdessä puutarhaa, kokoisimme talveksi

äärettömät määrät kasviksia, porkkanoita, punajuurikkaita, dilliä,

persiljaa, kupukaaleja, kukkakaaleja, gurkkuja,--ajatteles kuinka

hauskaa, kun olisi talvella kaikkea tuota!

--Voiko niitä todellakin säilyttää?

--Voi veikkonen. Minulla on kirja, jossa on kaikki selitetty. Se käy

mainiosti.--Niin ja sitten! Minä tietysti ottaisin sinulta maitoa ja

voita koko talven. Sekin on niin hauskaa, jos siihen oikeen antautuu:

puhtaat maitohuoneet, kiiltävät astiat.--Ja kyllä me talvellakin joskus

voisimme tulla teitä katsomaan.

--Jenny, Jenny, älä nyt noin viehättäväksi kuvaa, sanoi Lyydi

naurahtaen, muutenhan siitä ei voi tullakkaan mitään uhrausta minun

puoleltani.

Ja he menivät saliin kädet seläkkäin yhdessä ja kävelivät siellä

edestakasin, hiljaa keskustellen.

* * * * *

Ei mennyt vuottakaan ennenkuin asia sitten kävikin Jennyn neuvon

mukaan. Kaupunkitaloa ei ainoastaan pantattu, vaan myytiin kokonaan,

Lyydin nimenomaisesta suostumuksesta, jopa tahdostakin, ja huolimatta

siitä, että sisaret ja koko suku oli vastaan. Hän tosin välillä itki ja

katseli usein pitkät ajat ikkunasta, mutta kun myynnistä tuli puhe, ei

hän kertaakaan antanut sitä käsitystä, että olisi itkenyt sen vuoksi,

vaan sanoi aina luonnollisella ja tyytyväisellä äänellä: ihan niinkuin

tahdot, Alarik. Niin ettei kukaan olisi voinut epäilläkään mitään

uhrausta.

Suuri muutos oli tapahtunut Lyydissä. Ihan kuin hän olisi tullut

yhdestä maailmasta toiseen. Niinkuin hän olisi yhtäkkiä päättänyt, että

koska muutamien vuosien perästä hänen kumminkin täytyy siirtyä

vanhempain ihmisten kirjoihin, hän jo ajoissa luopuu kaikista itsensä

kaunistamisen puuhista. Etutukkaansa hän ei enää kiharoittanut, vaan

kampasi ylös muun tukan kanssa, ja kävi enimmäkseen mustissa sileissä

puvuissa. Alarikia hän ei enää usein ottanut kaulasta, niinkuin ennen,

mutta oli hänelle aina tasaisesti ystävällinen eikä milloinkaan

kiivastunut. Vaikka Alarik, vastoin kaikkia odotuksia, pysyi yhtä

hermollisena ja oikullisena kuin ennenkin, ei Lyydi osottanut

vähintäkään kärsimättömyyttä häntä kohtaan, päinvastoin neuvoi ja

ohjasi älykkäästi kaikkien karien ja matalikkojen ohi ja keksi aina

pikemmin ja paremmin kuin Alarik itse, mitä tämä oikeastaan tahtoi.

Vaikka kaikki huomasivat, että Lyydi oli tullut entistä paljon

totisemmaksi, täytyi jokaisen samalla myöntää, että hän toiselta puolen

oli entistä levollisempi. Se totisuus ja levollisuus sulivat

pysyväiseksi mielialaksi. Eikä mitkään puuhat, joita lähestyvä muutto

tuotti, voineet tehdä häntä levottomaksi tai ärtyisäksi. Hänelle olivat

kaikki semmoiset asiat niinkuin vasta toisessa sijassa. Erittäin oli

häneen vielä tullut se omituisuus, että hän osasi kertoa koomillisesti

ja saada nauramaan. Päivällisissä hän saattoi vaan jollakin

rauhallisella huomautuksella panna muut ihan käppyrään naurusta.

Juuri niinä päivinä kuin varsinainen muutto tapahtui, sattuivat hyvin

sateiset ilmat. Kevät oli muuten aikainen ja luonto täydessä

heräämistilassa.

Tavarat piti ensin kuljettaa rautateitse, sitten suuressa proomussa

pienen laivan perässä. Ja siinä se oli pahinta. Sillä proomumiehillä,

harmillista kyllä, tavallisuuden mukaan ei ollut kylläksi

peittoaineita, ja niin kastui enin osa hyvin pahasti.

Siinä ne tulivat suureen proomuun sullottuina kaikki. Missä törötti

tutun sohvan jalat, missä hohti puna- ja valkojuovainen matrassi,

ruokasalin komea kaappi leikattuine koristeineen, kirjoituspöytä,

pesukomoodien marmorilevyt, rautasänkyjen ristikot ja alastomat jalat,

flyygelilaatikko, rintakuvien alustimet, pakatut taulut,

kynttiläkruunut, pöydät, piirongit, kaapit, hyllyt, kyökkitavarat,

kirstut, koffertit, pussit, matot, kukat, ylösalasin käännetyt tuolit,

peilit, kandelabrit, lasikaapit. Näistä kaikista olivat ainoastaan

kalliimmat tavarat, niinkuin flyygelilaatikko, salin ja herrankamarin

kalusto saaneet peittoa. Kaikki talouskalusto ja osaksi ruokasalin

kalusto oli alaston.

Lyydi ja Jenny seisoivat sateenvarjoineen jo Kukkilan laivasillalla,

kun proomu saapui.

Ja varmaan oli Lyydi huomauttanut jotakin proomun suhteen, koska Jenny

näkyi kiertelevän sillalla yläruumis kovasti etukenossa ja jalat tuskin

kannattaen häntä. Aina kun Jenny sitten katsahti hiljalleen lähestyvän

proomun tylsää suuta kohden, käpertyi hän samalla tavalla, eikä hänen

seisomisestaan tahtonut tulla mitään.

Aivan oikeen. Tavaroista oli suurin osa hyvin pahasti vahingoittunut.

Ruokasalin pöydästä oli mahonkikuori noussut kuplille, kaapit, pöydät

ja hyllyt olivat enemmän tai vähemmän hajonneet liitoksistaan, muutama

matrassi oli värjännyt punasilla täplillä vaalean sohvan. Siitä oli

vesi tunkeunut myöskin erääseen laatikkoon ja vuotanut siellä pitkin

Takasen Ainon selkää.

Kaikki tämä ja paljon muuta tuli ikävällä tavalla näkyviin, kun tavarat

olivat tuotu sisälle ja pakatut laatikoistaan. Sekä kantomiehet että

palvelustytöt surkuttelivat ja kaikki yhdessä Lyydin ja Jennyn kanssa

keskustelivat, mikä kuinkakin oli pilaantunut ja mitä kävi vielä

korjaaminen. Lyydin tasainen rauhallisuus teki kuitenkin sen, että

enemmän iloittiin siitä, mikä oli säilynyt, kuin surkuteltiin sitä,

mikä oli pilaantunut. Ja surkuteltaessakin oli jokaisen niin hauska eri

tavalla lausua mielipiteensä ja huomautuksensa.

Kaikki oli niin pian tehty, että kun Alarik muutaman päivän perästä

saapui--hän oli jäänyt kaupunkiin jättämään kaupunkitalon avaimia uuden

omistajan haltuun--tapasi hän Kukkilan hovissa kaikki paikoillaan

pienimpään rasiaan asti hänen omassa työhuoneessaankin, ja

järjestettynä juuri niin kuin hän olisi itsekin tahtonut.

Juuri sen päivän iltapuolella selvisi ilma.

Yhtäkkiä kaikki sai värinsä. Pihlajat, tuomet, sireenit, osaksi jo

kukkivina, levittivät samassa tuoksunsa kaikkialle. Valot ja varjot

sekaantuivat toisiinsa kirkkaasti viheriällä nurmella rantatien

kummallakin puolen, ja päivä kimalteli puitten kosteilla lehdillä

ihankuin olisi tullut erikseen jokaisen heidän luoksensa lämmittämään

ja kasvattamaan. Linnut yhtenä äänivirtana remahtivat laulamaan

suurella koivikkomäellä päärakennuksen takana. Ja kanarialinnut

vastasivat sisältä kimeimmillä liverryksillään.

Lyydi ja Jenny, liikkuen kumpikin vielä puuhissansa, kohtasivat

toisensa suurella verannalla tullen eri ovista.

--Mikä elämä,--mikä herääminen kaikessa luonnossa! sanoi Jenny.

Lyydi otti häntä vyötäisistä ja sanoi:

--Sinä vaan yhä jatkat yllytystäsi, kulta Jenny.

--Oletko katsonut yläkerran ikkunoista? Se on jotakin harvinaista,

sanoi Jenny.

Mutta Lyydi ei nyt ennättänyt mennä yläkertaan. He vaan suutelivat

toisiansa ja menivät sitten kukin eri ovista jälleen sisälle.

Vasta illalla, kun jo linnut olivat lakanneet laulamasta ja aurinko

laskenut, tulivat he ja kaikki muut verannalle. Oli päätetty, ettei

kukaan enää saisi ajatella mitään huolia, vaan nyt piti kaikkien levätä

sydämmensä pohjasta. Lyydin sisaret ja vanha täti olivat myöskin

tulleet kaupungista, vaikka he eivät enää asuneet Alarikin ja Lyydin

luonna. Myöskin Jennyn mies, Henrik, oli tullut. Ja kaikki he olivat

aivan haltioissaan Kukkilan äärettömästä kauneudesta.

Verannasta lähtien kulki lyhyt, suora tie rantaan, jonka molemmilla

puolin oli puisto, tiheitä sireenejä luikertavine käytävineen ja siellä

täällä vankkoja tammia ja vaahteroita. Tien päässä näkyi pieni laituri,

ja valkonen uimahuone; vastapäätä salmen takana jyrkkä kalliovuori,

niin että tyynen sattuessa kaikki vesi oli pelkkää kallion kuvastusta.

Kiehuvan teekyökin ääressä he kaikki ihailivat tätä keväisen yön

ihanuutta. Ja täällä oli Lyydikin ensi kerran myöntänyt, että olihan se

jotenkin kaunista.

Alarik yksin käveli edestakasin, kierteli viiksiänsä ja näytti olevan

ihan toisessa mielialassa kuin muut. Hänen ärtyisyytensä ja

hermostumisensa oli tähän saakka päivä päivältä vaan kasvanut, ja

sentähden jokainen uteliaisuudella seurasi häntä, miten hänen olisi

nyt, kun ensi kerran kaikki yhdessä juotiin teetä hänen Kukkilassaan.

Mutta täällä hänellä oli vielä suuremmassa määrässä tuo viime aikoina

yhä kasvanut hajamielisyys, jonkinlainen sisäänpäin kääntynyt elämä,

josta ei kukaan syrjäinen voinut sanoa, mitä sen alla oli.

Ikäänkuin urkkiakseen hänen ajatuksiaan sanoi Henrik:

--Kuules Alarik, onko tuo kallioseinä myöskin sinun maitasi?

--Mikä kallioseinä?

--No tuo tuossa!

Ja tuli ilmi, että Alarik tuskin oli huomannutkaan siinä mitään

kallioseinää,--sitä, jota kaikki olivat koko illan ihailleet.

--Jaa jaa, tietysti se on Kukkilan maata, sanoi hän ohimennen ja jatkoi

kävelyään.

Ei hän siis ajatellut niitä asioita.

--Alarik,--sanoi Lyydi teekyökin luota, sinä alku ja perustus tähän

kaikkeen, mitä sinä nyt enää mietit?--Tule tänne sinäkin meidän

kanssamme istumaan.

Alarik tuli, istuutui muiden joukkoon, mutta vähän ajan perästä häipyi

keskustelusta ja taas eli omissaan. Hän puri viiksiään ja katseli

yhdestä toiseen näkemättä kuitenkaan ketään. Yhtäkkiä hän jätti

teensäkin ja nousi taas kävelemään. Ja kun häneltä ruvettiin kyselemään

yhtä ja toista, oli hänestä selvästi vaikeata, kun ei hänen annettu

olla rauhassa. Hän sanoi olevansa väsyksissä ja menevänsä nukkumaan.

Valoa oli hänellä kumminkin nähty vielä kello 2:n aikana yöllä.

Vanha kyökkipiika oli vielä sanonut, lopetellessaan päivän tiskiä,

uudelle maalaistytölle:

--Tuo meidän herra se on aina yksin, aina yksin. Mikähän senkin elämä

oikeastaan lienee!

Sitten olivat sammuttaneet kynttilänsä ja panneet maata, eivätkä

tienneet oliko herralla ehkä vielä kauemminkin ollut valoa.

Jo kello 7 aamulla oli Alarik kumminkin pystyssä.

Tuodessaan hänelle kaakaota verannalle vanha kyökkipiika oli vielä

itsekseen ajatellut: kas tästä nyt tulee herralle koko kesän pysyvä

tapa. Oli sekoitellut hänelle kaakaota ja hän oli kehaissut sitä

hyväksi.

Lyydi nukkui silloin vielä.

Hän heräsi yhtäkkiä siihen, että niinkuin jokin lasi olisi pudonnut ja

mennyt rikki. Sitten kuului ikäänkuin pöytää tai tuolia olisi rajusti

lykätty paikaltaan ja jokin kovasti kolisten pudonnut alas.

Samassa töytäsi kyökkipiika sisälle ihan vaaleana, ja silmät kauhusta

pyöreinä huusi:

--Herra kaatuu, herra kaatuu!

Lyydi säikähti niin että sydän lensi kurkkuun ja tuskin saatuaan jotain

yllensä juoksi verannalle.

Siinä makasi Alarik pitkänään permannolla kovassa puistatuksessa,

tunnotonna.

Naisten hätähuudot herättivät pian kaikki muutkin, joista jokainen

vuorostaan yhtä kauhistuneena juoksi esille ja jakeli käskyjä toisille.

Mikä toi tyynyn pään alle, mikä peitteen. Kun pahin puistatus oli

ohitse, he kantoivat hänet yksissä voimin vuoteelle, Henrikin ja Lyydin

kantaessa pään puolta.

Vouti lähetettiin juoksijaoriilla piirilääkäriä hakemaan. Toiselle

lääkärille sähköitettiin kaupunkiin, ja sieltä myöskin tiedusteltiin

sähköteitse sairaanhoitajatarta. Vanha jumalinen täti, puhumatta

kellekään mitään, lähetti renkipojan toisella hevosella hakemaan

pappia. Ja jostakin löydettiin heti hieroja.

Kaksi tuntia makasi Alarik tunnotonna. Mutta sitten hän aukasi

silmänsä. Lyydi oli silloin hoitajan kanssa sisällä, istui vieressä ja

piteli hänen kättänsä.

Avattuaan silmänsä Alarik katseli kummeksivasti ympäri huonetta ja

sitten kysyvästi Lyydiin.

--Missä minä olen? sanoi hän epäluuloisella äänellä.

--Täällähän sinä olet omassa huoneessasi, rakas Alarik, vastasi Lyydi

kumartuen lähemmäs hänen puoleensa.

Alarik katseli vielä tarkemmin, mutta ei nähtävästi tullut mihinkään

päätökseen.

Vähän ajan perästä hän rupesi pyrkimään ylös, huolimatta sekä Lyydin

että hoitajan vastustuksista. Itsepäisenä hän oli yrittelevinään

väkisin nousta, vaikka oli niin heikko, ettei jaksanut paljon

päätänsäkään liikahtaa. Vihdoin hän autettiin ylös istualleen Lyydin

käsivarsien nojaan. Ja nyt huomattiin, että tarkoitus oli ollut vaan

katsahtaa ikkunasta ulos.

Alarik katseli hyvän aikaa, ja hänen silmänsä nähtävästi kulkivat

yhdestä esineestä toiseen, joita hän avatusta ikkunasta näki siellä

ulkona. Siinä näkyi vasemmalla lahden ulappa ja oikealla puiden välistä

Kukkilan komea karjapiha kivinavettoineen. Ihan ikkunan luona olivat

sireenit puoleksi puhjenneine kukkineen ja varpunen hyppeli edestakasin

kimakasti tiuskutellen.

--Nämät maat ovat minulle tuntemattomat, sanoi Alarik huoaisten

väsymyksestä eikä nähtävästi enää jaksanut vaivata päätänsä tällä

kysymyksellä.

Lyydi tuskin sai salatuksi itkunsa.