IV.

Kröijerin asianajokonttoriin pääkaupungin suurimman kadun varrella oli

ensimmäisinä arkipäivinä pitkien pääsiäispyhien jälkeen kokoontunut

paljon väkeä,--asiamiehiä, neuvonpyytäjiä, käräjöitsijöitä mitä

erilaisimpia.

Hänen oli tapana tulla aamupäivällä esille odotushuoneeseen 10:n

ajoissa, mutta nyt oli kello jo yli 11, eikä häntä vielä kuulunut.

Ovella ei ollut mitään ilmoitusta, että hän olisi ollut matkoilla,

jolloin tietysti joku apulaisista olisi ollut hänen sijassaan.

Jotkut odottavista tiesivät kertoa, että Kröijer jo ennen pääsiäistä

oli ilmoitettu arveluttavasti sairastuneeksi ja tahtoivat otaksua, että

sama syy nytkin oli esteenä. Mutta toiset väittivät, että siinä

tapauksessa olisi tavallisuuden mukaan kaksi apulaista työssä, nyt

sitävastoin ei ollut ketään, ja he päättivät varmuudella, että kohta

ovi aukenisi ja hän itse näyttäytyisi kynnyksellä,--ei siis tarvinnut

muuta kuin malttaa ja odottaa.

Joku kolmas, vähän epäröittyänsä, meni kaikkien kehotuksesta

telefoonille ja soitti Kröijerin yksityiseen asuntoon.

Hän ei saanut ylös.

--Näettekö nyt, telefooni on suljettu, ettei sairasta häirittäisi,

sanoivat yhdet,

--Eikö mitä, hän on matkalla sieltä tänne, päättivät toiset.

Ei kukaan mennyt pois, vaan kaikki jäivät odottamaan.

Kaksi läsnäolevista rupesivat keskenään puhumaan Kröijeristä. Ja he

kilpailivat keskenään kehumisessa, niin että kun toinen puhui, toinen

ei häntä kuunnellut, vaan mietti mitä ihmeellisempää vielä kertoisi. Ja

vaikka he olivat puhuvinaan kahdenkesken, vetosivat he kilpailussaan

kumpikin kuuntelijoihin, jotka kaikki seurasivat heidän keskusteluaan.

Kröijerin voittanutta ei ollut asianajajien joukossa. Hänen ei

tarvinnut muuta kuin näyttäytyä oikeuden edessä ja antaa valtakirjansa,

kun jo kaikille oli selvänä, mikä puoli tulisi voittamaan.

Erinomaisen vaikutuksen teki hänen näennäisesti väsynyt, kalpea

olentonsa. Hän oli anastanut itselleen etuoikeuden istua oikeuden

edessä niinkauan kuin pöytäkirjoja luettiin ja muita valmistuksia

tehtiin. Ja eipäs ollut yksikään tuomari häneltä sitä kieltänyt. Toisen

jalkansa hän tavallisesti nosti toisen jalan päälle ja nojautui

veltosti retkahtaneena tuolin selkään. Ei kukaan kuulijoista silloin

viitsinyt kuunnella, mitä vastapuolella puhuttiin, ja kaikki vaan

odottivat häntä. Kun hän sitten alkoi nenäliinalla prillejänsä hieroa,

silloin jo tiedettiin, että kohta hän alkaa puhua. Ja kun hän vihdoin

nousi, oli kaikki häntä varten hiljennyt. Olisi neulan kuullut

putoovan. Tuomarit, kirjurit, raatimiehet höristivät korvansa, kun hän

avasi suunsa. Ja Kröijer ei huutanut. Tavattoman hiljaisella äänellä ja

hyvin harvaan hän alkoi. Ja tämä se juuri enin jännitti huomiota.

Kaikki näkivät selvään, että puhuminen häntä rasitti ja kyllästytti, ja

siis täytyi häneltä odottaa ainoastaan semmoisia sanoja, jotka olivat

äärettömän tärkeät joka ikinen.

Oli kumminkin suurempia juttuja, joissa Kröijer esiintyi vähemmin

hiljaisena. Niissä oli aina joku pääasia, johon hän tahtoi ikäänkuin

kerätä kaikki voimansa. Hän alkoi hiljaa, niinkuin tavallisesti. Mutta

sitten näkyi, kuinka hän virkistymistään virkistyi, mitä lähemmäksi

ratkaisevaa kohtaa tultiin. Hänen kasvonsa vähitellen elpyivät, hänen

ryhtinsä tuli voimakkaammaksi, ja sana sanalta kasvoi puheen lämpö.

Vihdoin ei ollut enää mitään jäljellä entisestä väsyneestä ja hiljaa

puhuvasta asianajajasta, vaan esillä oli äärimmäisiin jännittynyt,

intohimoisella vakaumuksen voimalla ja tulisella terävyydellä puhuva

Kröijer.

--Ei mikään mahti sinä hetkenä seisonut häntä vastaan! sanoi nuoremman

näköinen keskustelevista herroista, joka oli antanut tämän viimeisen

kuvauksen Kröijeristä.

Kun toinen ei voinut enää voittaa, käänsi hän yhtäkkiä toisaalle:

--Paha vaan, että hän tahtoo olla vähän liian kallis.

--No, olihan toisia asianajajia, saattoihan kääntyä niiden puoleen, jos

Kröijer tuntui liian kalliilta. Eihän ollut mitään pakkoa valita häntä.

Mutta eipäs vaan muut kelvanneet!

--Tjah! Kröijer ei aina innostunut, ja--valitettavasti kyllä--silloin

saattoi asia mennä myttyyn häneltä yhtä helposti kuin jokaiselta

muulta. Kröijer oli hyvä ainoastaan silloin kuin hän innostui.

Nuorempi alkoi vähän kiivastua.

--Onhan luonnollista, että asianajaja panee enin huomiota ja tuhlaa

voimaa semmoisiin juttuihin, joiden voittaminen hänelle on tärkein.

--Mutta silloin nousee ehdottomasti kysymys siitä, mitä juttua hän

pitää tärkeimpänä. Tietysti sitä, josta hänelle enin maksetaan, vai

kuinka?

Nuorempi herra, joka nähtävästi oli ja tahtoi olla Kröijerin läheinen

tuttu, ei tiennyt kuinka osottaisi halveksimistaan tuommoiselle

otaksumiselle.

--Kröijer ei ole mikään asianajaja, sanan tavallisessa merkityksessä,

sanoi hän. Hän on ennen kaikkea poliitikeri ja hän on semmoisena

arvosteltava. Hänellä on suuria tarkoitusperiä valtiollisessa

suhteessa. Hän tahtoo vaan saada jalansijaa ja merkitystä

rahamaailmassa, jotta sitten voisi käyttää valtaansa aatteen

palvelukseen.

Mutta vanhempi herra oli kerran päässyt kriitilliselle kannalleen, ja

hän tahtoi siinä pysyä.

--Poliitinen merkitys? Poliitinen merkitys, mitä varten se on tarpeen?

Se on, tiedänmä, juuri rahan vuoksi tarpeen! Rahoja tarvitaan

poliitista merkitystä varten, mutta poliitista merkitystä rahoja

varten,--siinä koko juttu.

--Teille on siis tuntematonta, että Kröijer tulee asettumaan

vapaamielis-radikaalisen puolueen johtajaksi?

--Vapaamielis-radikaalisen tai kansallis-konservatiivisen tai

progressiivis-kansanvaltaisen tai minkä puolueen hyvänsä,--onko niitä

vielä muita? Mutta minä sanon teille, että kaikki nuo puolueet ovat

vaan eri nimiä samalle asialle. On ihan yhdentekevää, millä niistä

tahtoo itseänsä kaunistaa. Asia pysyy aina samana, ja se on: muut pois

ja minä sijaan! Ja ainoastaan nuorukaiset, niinkuin te, voivat

kuvailla, että mikään maailmassa muuttuu siitä, että tämä tai tuo tulee

vallan päälle. Mutta kokemus opettaa, että kaikki, jotka pyrkivät

vallan päälle, ovat samallaisia ja pyrkivät sinne samasta syystä. Mikäs

sitten olot muuttaisi.

Nuori herra kiihoittui niin, ettei hän voinut enää istua paikallaan.

Hän lopetti kaiken keskustelun ja nousi muka katsellakseen ikkunasta.

Toinen huomasi menneensä liian pitkälle ja muutti samassa äänensä.

--Eipä siltä, sanoi hän, etten minä myöntäisi Kröijerin ansioita. Minä

olen ensimmäinen ihailemaan häntä--personallisuutena. Ilman leikittä,

minä luulen, että hän on tulevaisuuden mies,--niin, minä luulen, että

hän aikaa myöten tulee korkeimpaan hallitukseen.

Hän oli melkeen liikutettu omista sanoistaan. Mutta katsahtaessaan

ympärilleen hän huomasi, että joku mykistä kuulijoista veti vähän

suutansa nauruun.

--Mutta--sanoi hän heti, ikäänkuin jatkaakseen edellistä ajatusta,--

siinä on yksi suuri "mutta". Kaikki riippuu nimittäin hänestä

itsestään. Yksi väärä tai taitamaton käänne,--ja kaikki on hukassa.

Yleisö on tarkkasilmäinen, ja se katsoo Kröijeriä kaikilta puolin.--

Kaikki katsahtivat häneen odottaen selitystä tähän kummalliseen

loppuväitteeseen.

Mutta samassa saapui toinen apulaisista hengästyneenä odotushuoneeseen.

Sanaakaan sanomatta hän riisui päällystakkinsa, jonka pani tuolille. Ei

vastannut yhteenkään kysymykseen, jotka tulvana lensivät hänen

ylitsensä. Korjasi vaan kauluksensa ja kaulahuivinsa taltuttaen yhä

hengästystään, pyyhki hien otsaltaan, tuli melkeen keskelle huonetta,

ja, kääntyen odottajiin päin, sanoi:

--Kröijer--huh-huh--on tänä--huhhuh--aamuna--kuollut.

Odottajat jäivät suu auki.

--Kuollut?!

--Kröijer kuollut!

Vaikenivat ihan sanattomiksi. Mikä vaipui mietteisin, mikä kääntyi

pois, mikä katsoi maahan.

Ja vasta pitkän aikaa näin oltuaan syvässä äänettömyydessä yksi ja

toinen alkoi puhua kuiskutellen toiselle. Apulaisen kanssa suorittivat

asiansa myöskin kuiskuttamalla. Juhlallisina ja hiljaa liikkuivat

huoneessa, minkä liikkuivat. Ja varpaillaan kulkivat vielä

rappusissakin.

Sanoma Kröijerin kuolemasta levisi tuulen nopeana kaikkialle.

Ja joka paikassa se samalla tavalla herätti hämmästystä, ei siksi, että

hän olisi ollut kuollakseen liian terve, sillä hän oli kyllä ollut

viime aikoina kovin rasittunut ja huonontunut, vaan siksi, että hänen

kuolemansa näyttäytyi kaikkien silmissä jonkinlaiselta järjettömyydeltä

kohtalon puolelta.

Mies parhaassa iässään!

Kesken kaikkia aikeitaan!

Kuuluisuutensa juuri tavoitellessa huippuaan!

Ylioppilashuoneella arvosteltiin tapausta innokkaimmin, ja monella

tavalla ratkaistiin kysymys siitä, mikä oli vikana, ettei Kröijer

saanut elää.

Vaikka hän jo aikoja sitten oli ollut vetäytynyt pois

ylioppilaspiireistä, seurattiin täällä kuitenkin tarkkaan hänen

kohtaloaan, sillä hän oli kerran nostava uuden ajan lipun siellä ulkona

valtiollisessa maailmassa,--sen saman, jota hän täällä oli rakastanut

ja palvellut. Kaikki tiesivät, että asianajo oli ollut vaan keinona

hänelle, ja ymmärsivät, että hän vaan tahtoi ensin siellä yläilmoissa

saada vankan ja merkitsevän aseman. Kerran hän oli vielä tuleva takasia

ja sanova: Tässä minä olen, tässä ovat minun aatteeni entisillään ja

tässä se vanha lippu. Eteenpäin nyt! Nyt on aika tullut! Nyt minä vien

teidät perille! Tasa-arvoisuuteen, veljeyteen, vapauteen!

Mutta nyt tuli kuolema.

Ja sentähden ylioppilashuoneella ei voitu uskoa, että mikään

satunnaisuus olisi ollut syynä Kröijerin kuolemaan. Mahdotonta oli,

että sokea kohtalo olisi katkaissut hänen elämänsä langan vastoin hänen

tahtoaan.

Oli kolme mielipidettä. Yhdet sanoivat, että hän olisi tehnyt

itsemurhan. Syytä siihen he eivät ilmoittaneet ja se sai mielellään

olla arvoituksena kaikille. Jos jokin tuntematon salaisuus olisikin

piillyt hänen elämässään, niin se olisi ainakin ollut jotain

inhimillistä, ja kuolema olisi niinmuodoin ollut selitettävissä: hän

itse tahtoi, ja siksi hän kuoli.--Tätä huhua ei kuitenkaan voitu uskoa,

ja sitäpaitsi kerrottiin tosiasiana, että hän oli ollut hyvin sairaana

ennen kuolemaansa. Ja jäi siis jäljelle joko ajatella, että tauti oli

hänet tappanut, taikka, että Jumala oli hänet kutsunut pois.

Jälkimäinen otaksuminen ei tyydyttänyt ketään, sillä se ei vastannut

kysymykseen. Jos Jumala oli kutsunut, niin saattoi kysyä: miksi Jumala

oli kutsunut? mutta sehän oli juuri samaa kuin kysyä: miksi Kröijer oli

kuollut? Niitä oli kuitenkin semmoisia, joita tämä vastaus täysin

tyydytti, ja he melkeen kiivastuivat, jos asiasta vielä edemmäs

väiteltiin. Useimmat ottivat asian käytännölliseltä kannalta hakien

syytä Kröijerin luonteesta ja tavoista. Se oli kyllä tauti, joka tappoi

hänet, sanoivat he, mutta hän oli itse syypäänä tautiin, Hän oli ollut

tunnettu siitä, ettei hän hoitanut itseänsä eikä välittänyt

terveydestään. Hän oli rasittanut itseään aivan liiaksi, oli

matkustellut kylminä pakkasina, aukonut turkkiansa milloin päähän

pisti. Ihmisen täytyy toki hoitaa itseänsä!--

Suurella uteliaisuudella kuunneltiin niiden mielipidettä, jotka olivat

olleet mukana patoloogisessa laitoksessa, kun ruumis avattiin. Ne

hylkäsivät kaikki teoloogiset ja muut aatteelliset näkökannat, ja

suoraan sanoivat, mikä oli syy Kröijerin kuolemaan. Ne olivat

lääkäreiksi aikovia.

Ja heidän selityksensä oli seuraava:

Kun ruumis oli avattu, huomattiin sydämmen hiippalämssät

(mitraalivalvelit) kokoonkutistuneiksi ja niiden päällä koko joukko

pieniä ryynin tapaisia kasvannaisia. Vasen puoli sydäntä oli muuten

hyvin vahvaksi kehittynyt. Nämät kaikki seikat olivat seurauksia

tavallisesta sydämmen sisäkalvon tulehduksesta.

Aivoja tutkittaessa huomattiin niissä suuri pehmentynyt ala, ja kun

tarkastettiin verisuonia niiden pohjalla, löydettiin eräässä

suuremmassa artteerissa embolus, joka oli vaikuttanut tukkeutumisen ja

pehmennyksen.

Kuoleman selvä syy oli siis siinä, että yksi mitraalivalveleiden päällä

olevista kasvannaisista oli irtautunut ja sydämmestä lähtevän veren

mukana osunut aivoihin. Semmoinen embolus olisi tietysti voinut kulkea

muuannekin kuin aivoihin ja silloin ei seurauksena olisi ollutkaan

kuolema. Tämmöisellä sydänvereen osuneella ryynisellä on se

ominaisuus, että se, tullessaan suonien haaroutumiskohtiin, voi siihen

pysähtyä pitemmäksi aikaa, ikäänkuin kahden vaiheille, minkä tien

valitsisi. Heiluttuaan siinä edestakasin se vihdoin syöksyy

jompaankumpaan haaraan ja niin taas liikahtaa yhden välin eteenpäin

seuraavaan haaroutumiskohtaan asti, ja niin edespäin. Sattumasta siis

kokonaan riippuu, että tämmöinen embolus osuu juuri aivoihin. Mutta jos

se kerran sinne osuu, niin on kuolema välttämättömyys.

Yhtä paljon huomiota, mutta vähemmän arveluita herätti Kröijerin

kuolema vanhempien kansalaisten piireissä.

Erään suuren krediittilaitoksen neuvotteleva kokous, jonka jäseniin

Kröijerkin kuului, piti paraillaan istuntoa, kun kuolonsanoma saapui.

Kaikki herrat nousivat juhlallisina sijoiltaan, ja jonkun hetken

kuluttua syntyi hiljainen keskustelu sen taudin laadusta, joka

Kröijerillä oli ollut. Heillä oli koko kysymys vaan siinä, ja siinä sen

ainoa ratkaisu. Heillä oli tietoja lääkäreiltä, jotka olivat olleet

kutsutut sairasta hoitamaan. Ja nyt kertoi sanantuoja, että lääkärien

arvelut taudin laadusta olivat näyttäytyneet oikeiksi. Syy

katastroofiin oli epäilemättä sydämmen sisäkalvon tulehdus.

Endocarditis. Ja kun yksi herroista kertoi, mitä hän tämmöisen taudin

mahdollisista seurauksista tiesi--häneltä oli yksi sukulainen siihen

kuollut,--niin huomasivat kaikki, että jos Kröijerillä todella oli

ollut samallainen taudin seuraus, hänen olisi ollut mahdoton jäädä

eloon, ja siis oli täytynyt kuolla. Sama herra selitti, että

endocarditis on tavallisimmasti seurauksena nivelreumatismistä. Ja

samassa tiesi toinen herroista, että Kröijerillä oli nuorempana juuri

ollutkin ankara nivelreumatismi. Säälien ja valitellen, mutta

tietojensa puolesta täysin tyydytettyinä, istuivat pankin herrat

jälleen pitkän viheriän pöytänsä ääreen, ja sittenkuin yksi ja toinen

oli huomauttanut, kuinka tärkeätä on varoa vetoa ja hoitaa

terveyttänsä, ja joku vielä lisännyt, että hänellä on tapana joka aamu

voimistella lyömällä itseään selkään ja reisille taipuvalla

rottinkiniuvoksella, jatkui keskeytynyt keskustelu päiväjärjestyksen

juoksevissa asioissa tavalliseen tapaansa.

Vähitellen alkoi kaikilla ihmisillä olla varma mielipide Kröijerin

kuoleman syystä, ja keskustelut ja väitteet tästä asiasta lakkasivat.

Mutta hautauspäivänä, kun lukemattomat vieraat kokoontuivat avonaisen

ruumisarkun ympärille, virisi kysymys jälleen eleille.

Siinä makasi Kröijer liikahtamatta, harmaan kalpeana, silmät

kuopallaan, kulmat vähän rypyssä ja alaleuka energillisesti eteenpäin

työntäytyneenä, niinkuin eläessä, makasi mykkänä, voimatta koskaan enää

avata silmiänsä tai sanoa jotain. Tuo tunnettu, tuo pienimmissäkin

liikkeissään uteliaisuudella seurattu Kröijer, kuolleena parhaassa

miehuuden iässä!

Oli mahdoton nähdä häntä ilman että kysymys hänen elämänsä ja

kuolemansa tarkoituksesta heräsi. Ja huolimatta entisistä ratkaisuista

tämä kysymys nyt tuli elävänä, voimakkaana, läpäisevänä jokaisen eteen

ja vaati uudestaan vastausta. Se ikäänkuin sai ihmiset täällä kiinni

kahden kesken puheillensa, kietoi ne kouriinsa, eikä luvannut päästää

vapaaksi ennenkuin vastaus oli löydetty. Ihmiset pyristelivät vastaan,

päästäkseen irti sen kynsistä, jotka tuntuivat kylmiltä ja luisilta,

mutta se ei päästänyt. Se uhkasi ikuisesti pidellä ja vihdoin painua

niin ajatuksiin, ettei sitä unissakaan sieltä saisi, jollei vaan

tyydyttävää vastausta löytyisi. Ei auttanut mitään, että ihmiset

koettivat kaunistaa vainajaa kukilla ja myrteillä. Kysymys häämöitti

Kröijerin tummentuneista silmäkuopista, hänen kalman kellahtuneista

käsistään, sinertävän valkosista tyynyistä hänen päänsä ympärillä ja

soikean arkun mustasta pinnasta. Vastatkaa, vastatkaa! Onko todellakin

mahdollista, että Kröijerin elämä on katkennut sattumalta, vaan siitä

syystä, että joku irtaantunut hitunen valitsi tämän eikä tuon tien

suonien haaroutumissa? Ja jos niin on, riitä on silloin teidän oma

elämänne? Kuka takaa, etteivät teidän aikeenne keskeyty samaten?

Kaikki ihmiset olivat ajatuksissaan, ja jos he puhuivat keskenään, niin

ainoastaan peittääkseen hajamielisyyttänsä.

He antoivat vieläkin Kröijerin elämän päävaiheiden kulkea kerran

editsensä ja koettivat niistä löytää jotain syytä kuolemaan. Mutta

turhaan. Kaikki oli tässä elämässä suurellisesti perustettua, kaikki

tähtäsi jotakin päämäärää kohden, kaikki oli vasta valmistusta

tulevaisuutta varten, jota syrjäiset saattoivat vaan aavistaa ja

uteliaasti odottaa. Mitä voisi ihmiseltä vielä vaatia! Vai eikö hänen

pitäisi rakennella tulevaisuuttaan! Sokeaan fatalismiinko ihmisen

pitäisi heittäytyä.

Kun ei täältä tullut mitään vastausta, täytyi sitä hakea toisaalta.

Kröijerin yksityisestä elämästä ei ollut kellään mitään käsitystä. Mitä

jos syy piilikin jossain siellä. Ihmiset ovat niin erilaisia

yksityisessä elämässä kuin julkisessa.

Mutta katsahdus Kröijerin liikkumattomiin kasvoihin karkoitti tämmöiset

ajatukset. Hänen kuolonkamppauksessa rypistyneet silmäkulmansa

kertoivat elämän äärettömästä totisuudesta, jonka rinnalla kaikki

pikkumaiset juorut hävisivät kuin akanat tuuleen.

Muiden seisoessa istui tuolilla lähellä arkkua hänen vanha äitinsä,

surun murtamana, huomaamatta ketään ympärillään, ainoastaan itkien ja

tuijottaen maahan eteensä.

Jos voisi kysyä häneltä, tunkeutua hänen ajatuksiinsa ja saada häneltä

se oikea käsitys Kröijeristä, joka selittäisi, miksi hän ei enää elä.

Kuinka omituista ajatella häntä tuon äidin poikana, ajatella, että

heidän välillään on ollut sama äidin ja pojan välinen suhde kuin

kaikilla muilla ihmisillä. Kröijeriä ajateltiin aina vaan julkisena

henkilönä, eikä pistänyt päähänkään, että hänelläkin on täytynyt olla

äitinsä ja muut perhesuhteensa. Kaikki tämä ei ollenkaan sopinut

Kröijerin kuvaan.

Useimmille se olikin uutinen, että hänen äitinsä oli elossa, sillä

kukaan ei ollut kuullut hänen sanallakaan mainitsevan äitinsä

olemassaolosta.

Nyt näkyi kuitenkin selvästi, että heidän välillään oli kokonainen

maailma. Se näkyi äidin itkusta, näkyi koko hänen olennostaan, siitä,

ettei hän tiennyt kestään ympärillään. Oli niinkuin vieläkin heidän

keskinäisen suhteensa langat olisivat vahvana virtana kulkeneet pojasta

äitiin ja äidistä poikaan.

Ihan uusi puoli Kröijeristä astui täällä esiin. Nyt vasta hänen

kuoltuansa. Mitä jos oikea Kröijer olikin jotain aivan toista kuin se,

joka oli kaikille tuttu!

Tuo äiti varmaan tietää, miksi hän on kuollut. Kaikki osoittaa, että

hän sen tietää. Hän ei ainakaan ihmettele kuoleman syytä, hän vaan

näyttää surevan, että on tapahtunut se, minkä pitikin tapahtua.

* * * * *

Tuntui suurelta huojennukselta, kun arkun kansi vihdoin pantiin kiinni.

Ja kun ruumis kannettiin ulos ja ulkoilman henki puhalsi raittiina

kasvoihin, oli kaikki yhtäkkiä taas kuin selvänä. Ihmiset alkoivat taas

keskustella toistensa kanssa ja Kröijer oli tietysti taas kuollut

sydämmen sisäkalvon tulehduksesta, eli oikeammin sen seurauksesta, ja

tulehdus oli seuraus siitä ja siitä ja tapahtui niin ja niin ja tuotti

tämmöisessä tapauksessa ehdottomasti kuoleman. Ja hoitamalla terveyttä

saattoi päästä kaikista taudeista ja siis välttää kaikki kuoleman syyt.

Ja kaiken lopuksi sanoi vihdoin sanansa pappikin.

Pitkässä, kauniissa hautauspuheessaan hän lyhyellä lauseella selitti

syyn Kröijerin kuolemaan:

--Inhimillisesti katsoen, sanoi hän, tässä on elämä kesken katkennut.

Me valitamme, että häneen pannut toiveet ovat rauenneet, että hän on

kuollut elämänsä kukoistustilassa, että kaikki hänen aikeensa ja kaikki

tulevaisuuden kuvat ovat hävinneet jälkiä jättämättä. Mutta varokaamme

näin ajatellessamme. Muistakaamme, että meidän tulee nöyryydellä

vastaanottaa Herran päätökset. Meidän tulee pitää mielessä, että

Jumalan taivaallisen majesteetin edessä meidän kaikki puuhamme ja

toimemme tämän maan päällä ovat vaan vähäpätöisiä, haihtuvia

varjokuvia. Yritystä ja koetusta ovat meidän elämämme suurimmatkin

pyrinnöt. Herra antaa yhden lopettaa, mutta toisen hän kutsuu kesken

pois. Nöyryydellä ottakaamme vastaan Herran päätökset. Nöyryydellä

huokaa sinä, sureva äiti, sanoen: Herra antoi, Herra otti, kiitetty

olkoon Herran nimi! Ja nöyryydellä yhtykäämme me muut apostoli Paavalin

sanoihin: O sitä Jumalan rikkauden, ja viisauden, ja tunnon syvyyttä!

Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa, ja käsittämättömät hänen

tiensä! Sillä kuka on Herran mielen tietänyt? Eli kuka on hänen

neuvonantajansa ollut? Eli kuka on hänelle jotakin ennen antanut, jota

hänelle pitäisi jälleen maksettaman? Sillä hänestä, ja hänen kauttansa,

ja hänessä ovat kaikki. Hänelle olkoon kunnia ijankaikkisesti, amen!

Sitten tavallinen hautausluku, lapiollinen multaa kuoppaan, rukous,

ylioppilaiden surulaulu ja vihdoin haudan umpeenluominen.

Kaikesta tästä, mutta erittäinkin papin puheen jälkeen jäi ihmisille

vallitsevaksi se käsitys, mikä heillä tosin aina ennenkin oli ollut,

kun he tulivat elämää ja kuolemaa ajatelleeksi.

Elämä olisi ihanaa, voisi usein muodostua suuremmoiseksi ja

loistavaksi, mutta on olemassa painajainen, joka sen myrkyttää, se on

se tieto, että Jumala voi kesken kaikkea kutsua meidät pois koko

ihanuudesta.

Kuitenkin, kun he jo rupesivat hajaantumaan Kröijerin hautakummulta

unohtaen ajatuksen, että hän nyt siellä syvällä maassa pienessä

pimeässä arkussaan mätänee,--kun käytäville siellä täällä veteläksi

sulanut keväinen lumi pakotti heidät suurella ponnistuksella

harppaamaan ylitse ja he huomasivat, että siellä täällä jo pilkisti

esille vihanta ruoho ja lintu viserti jossain alastomassa puussa ja

keveät valkoset hattarat lensivät kiiruusti sinisellä taivaalla,--

ajattelivat he kevennyksen huokauksella: Ihmisen tulee vaan tottua

painajaiseensa ja rohkein mielin ajatella, että jos hänelle toisinaan

ei onnistukaan, niin toisinaanhan onnistuukin.

Ja niin rauhoittui vähitellen kaikki entiselleen. Kaupungissa

näkyivät samat raitiotievaunut kuin ennenkin ja kuuluivat samat

kellonkilistykset. Samat ihmisjoukot riensivät asioissaan kaduilla,

puodista sisään ja puodista ulos. Ja pian Kröijerin kuolema oli tapaus,

joka oli aivan kuin kymmenen vuotta sitten ollut.

* * * * *

Järjestäessään poikansa kirjeitä, kaukana yksinäisessä kodissaan, oli

äidillä edessään erittäin kaksi, joita hän ei hennonnut panna muiden

kanssa samaan läjään, vaan luki niitä, herkeämättä itkien, yhä

uudelleen. Toinen näistä kirjeistä, vanhempi toista, oli näin kuuluva:

Rakas äiti!

Vaikka sinä et seuraakaan puolue-elämäämme, olet kumminkin varmaan

kuullut puhuttavan siitä uudesta suuresta krediittilaitoksesta, joka on

äskettäin perustettu pääkaupunkiin. Et ole myöskään voinut olla

huomaamatta, että jotakin erinomaista ja tavatonta on yhdistynyt tähän

laitokseen, joka saattaa ihmiset kuumeeseen. Syy on se, että tämän

laitoksen merkitys on poliitisessa suhteessa arvaamattoman suuri. Sen

tarkoitus on laajentaa puolueemme merkitystä ja voimaa aineellisella

alalla, missä se tähän asti on ollut sanaton ja kaikkea vaikutusta

vailla. Ja samalla tietysti kukistaa niiden merkityksen, joilla tähän

asti on ollut yksinomainen sananvalta näillä aloilla.

No niin, pääasia on, että koko laitoksen keksijä olen minä. Minun on

aate, ja minä olen sen alkuunpanija.

Tuo aate aukesi silmieni eteen niin valtavana ja minä näin sen

vastaisessa toteutuksessa niin suuremmoisia seurauksia, etten tietysti

hetkeäkään voinut epäillä tehtävästäni; se, minua innostutti, mitä

enemmän sitä ajattelin ja mielessäni kasvatin.

Minä tahdoin tehdä siitä koko kansan yhteisen asian. Tahdoin sytyttää

kaikkien mielet yritystä kannattamaan. Osakkeet olisivat levitetyt

kaikkialle, haaraosastoja olisi perustettu joka kaupunkiin, ja joka

paikassa olisi tämä laitos muuttunut kansan omaksi luottolähteeksi

samalla kasvattaen meidän puolueemme miehistä kelvollisia ja kykeneviä

käytännön miehiä rahaliikkeen ja hallinnon aloilla. Se, mikä meiltä oli

puuttunut: edellytykset valloittaaksemme kerran pysyväisesti johtavan

aseman maan hallinnollisissa virastoissa ja siten itse hallituksessa,

se oli paraiten saavutettavissa juuri läpiviemällä minun aatteeni.

Tämä poliitinen puoli asiasta se juuri oli, jonka tiesin hankkivan

yritykselle innostusta yleisön puolelta. Ja minä aavistamalla näin

edeltäpäin kaiken sen, mikä sitten onkin toteutunut, että yritys

väkevän kansallisen värin suojassa on saavuttanut koko kansan

kannatuksen. Siitä syntyi suuri kansallinen yritys, jonka vaikutuksia

tulevaisuudessa ei käy kyllin laajalle arvaaminen.

Kun minun mielessäni ensi kerran välähti tämmöisen laitoksen

mahdollisuus, tunsin minä taas pitkistä ajoista itsessäni tuon

jumalallisen voimankipinän synnyttää ja luoda, joka on ollut, kuten

sinä itse olet sanonut, nuoruudestani saakka minun elämäni kannustin.

Sinä olet tosin myöskin sanonut, että minulta puuttuu vastaavaa voimaa

ja sitkeyttä toteuttaakseni sitä, mitä olen aatteessa suunnitellut.

Mutta minä toivon kuitenkin, että tämä sinun arvostelusi soveltuu

enemmän nuorempaan ikäkauteeni. Luullakseni minä olen edistynyt siitä

pitäen. Ainakin mitä tähän aatteeseen tulee, ymmärsin minä heti, että

koko sen merkitys on taitavassa toteuttamisessa eikä suinkaan

julkilaulamisessa ennen aikojaan.

Minulla oli kaikki varustettuna, kaikki suunnitelmat valmiina ja kaikki

erityisyydet mietittynä, ennenkuin minä esitin aatteeni puolueelle

kokonaisuudessaan.

Tietysti, tuli syttyi heti kuin kuiviin katajoihin. Jokaiselle oli

kohta selvänä, että juuri tähän oli nyt ryhdyttävä eikä mihinkään

muuhun. Kuinka ei sitä muka ennen tultu ajatelleeksi! Ja he olivat

kaikki kuin haltioissaan. Toiveita lausuttiin mitä rohkeimpia. Kaikki

oli täydessä palossa.

Minä ja muutamat muut lähetettiin maaseuduille eri tahoille ympäri

Suomen. Jokapaikassa otettiin asia yhtä suurella innostuksella vastaan.

Ilmaantui, että kapitaalia ja rikkauksia puolueellamme oli enemmän kuin

osattiin aavistaa, ja uudelle laitokselle luvattiin aivan kuulumattomia

talletuksia. Osakkeet olivat merkityt ensimmäisessä hengenvedossa.

Perustava kokous pidettiin ja näin oli siis minun aatteeni tehnyt

ensimmäisen askeleen toteutumisekseen.

En voinut epäillä mitään, kaikki kävi niinkuin olin suunnitellut. Minun

asemani tässä asiassa pysyi yhä entisellään, niin ettei ilman minua

mitään tehty eikä mihinkään ryhdytty, eikä minulla ollut mitään syytä

epäillä, että tulisin tämän asemani vastaisuudessakin säilyttämään.

Äiti, eilen pidettiin ratkaiseva kokous, jossa yhtiön johtokunta

valittiin.

Ja minä en tullut valituksi, kuten sain kuulla, siitä syystä, ettei

minua pidetty semmoiseen toimeen sopivana.

Äiti, jospa sinä voisit kuvailla minun tunteitani sinä hetkenä, kun

minä huomasin, ettei tämä tapaus ollut mikään hämmästyttävä uutinen

kellekään, vaan että asia oli ollut puheen ja päätöksen alaisena heidän

keskensä ilman minua!

Sinä tiedät mitä ponnistuksia minä olen tehnyt päästäkseni

tarkoitusteni perille. Sinä yksin tiedät myöskin, mitä vastuksia minä

olen saanut voittaa. Olin vuodenajan valmistellut tätä lempituumaani,

joka päivä ajatellut sitä, siinä oli koko elämäni ja tulevaisuuteni.

Tänä hetkenä minä en vielä tiedä, mitä minä teen. Minä olen ihan

odottamattani siinä asemassa, missä olen. Olen kuin pilvistä pudonnut.

Tunnen itseni mahdolliseksi vaikka mihin.

Mutta ole kuitenkin rauhassa. Ei yksikään sielu ole nähnyt, mitä

minussa liikkuu,--minä en ole hetkeksikään ilmaissut itseäni. Ja sen

verran minussa lienee voimaa, etten tee mitään tunteitteni vallassa.

Kirjoita ensi tilassa.

Poikasi----.

Toinen, myöhempi kirje, päivätty vaan muutama viikko ennen hänen

kuolemaansa, oli näin kuuluva:

Rakas äiti!

Kiitän kirjeestäsi, rakas äiti. Saatoin arvata, että tulisit käyttämään

tätä tilaisuutta kääntääksesi minut sinun uskosi lapseksi. Jos tahdoit

valita semmoisen hetken, jolloin minä olen enin särjetty, niin et olisi

voinut parempaa valita. Mutta jos olet myöskin luullut voivasi nyt

minuun paraiten vaikuttaa, niin olet erehtynyt. Sillä sinun yrityksesi

nyt niinkuin aina ennenkin on jäänyt seurauksia vaille. Anna anteeksi,

mutta niin se on, sille en voi mitään.

Kuitenkin tahdon minä tällä kertaa, niin paljon kuin väsymykseni

sallii, vastata sinun kirjeeseesi, ja vastoin tavallisuutta kajota

tuohon kysymykseen. (Pyydän sinua välttämättä polttamaan tämä kirje,

heti luettuani, ettei se suinkaan joutuisi kenenkään syrjäisen

nähtäväksi).

Mitä nyt ensiksikin tulee minun käsitykseeni korkeimmasta olennosta,

niin täytyy minun sanoa, etten voi häntä ajatella, niinkuin sinä,

jossakin taivaissa asuvaksi, personalliseksi olennoksi, jonka tahdosta

ihmisellä semmoisenaan olisi välitön tieto. Minä luulen, että meillä on

oikein käsitys Jumalasta silloin, kuin emme ollenkaan koeta tehdä

itsellemme tiliä siitä, mitä, missä ja millainen hän on, vaan

ainoastaan ankarasti pysymme velvollisuuksissamme. Velvollisuuden

tunto, se on sama kuin Jumalan tahdon tunto. Mutta ei suinkaan välitön,

vaan ainoastaan välillinen tunto. Sillä velvollisuuksia synnyttävät

ihmiselle ainoastaan ihmiset. Velvollisuuksia voi ihminen tuntea

ainoastaan silloin, kuin hän on jossakin yhdyskunnassa muiden ihmisten

kanssa. Jos taas ajattelemme ihmistä erakkona esimerkiksi jossakin

ihmisettömässä saaressa, niin hänellä ei voi olla olemassa mitään

Jumalaa eikä Jumalan tahtoa, koska hänellä ei voi olla olemassa mitään

velvollisuuksia ketään kohtaan.

Se korkein yhdyskunta, jonka tahto on äärimmäinen normi yksityiselle

ihmiselle, on kansa.

Ja sen tahdon täyttäminen antaa elämää ja elämän merkitystä kaikille.

Kansan tahto, se on Jumalan tahto. Se, joka täyttää kansan tahtoa, se

täyttää korkeinta tahtoa. Tämmöisenä on Jumalan tahto jokaiselle

avoinna. Ja ainoastaan näin välillisesti, kansansa tahtona, voi

yksityinen Jumalan tahtoa tuntea.

Yksityisessä ihmisessä voi olla vaan suurempi tai vähempi määrä halua,

intohimoa täyttämään tätä tahtoa ja nauttimaan sen täyttämisestä

seuraavaa elon voimaa. Minä en tarkoita tässä sitä, että tavallisten

kansalaisvelvollisuuksien täyttäminen tai vain lainkuuliaisuus olisi

kylläksi antamaan sisällystä ihmiselämälle.

Ei, ei siinä ole kaikki.

Syvemmältä voi tuntea kansan tahdon kuin ainoastaan kirjoitetusta

laista ja kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä. Sen voi tuntea

omassa hengessä. Se voi ikäänkuin laskeutua yksityisen sieluun, siellä

pesiytyä ja muuttua hänen omaksi hengeksensä. Mikä ääretön elämän

rikkaus virtaa silloin hänen kauttansa! Hän ajattelee omia ajatuksiansa

ja menee omaa tietänsä ja kuitenkin ne on kansan ajatukset ja se on

kansan tie! Täällä, tässä sydämmessä on kansan sydän, tässä hengessä

kansan henki.

Siinä nyt on minun uskontoni, äiti. Siinä on elämän merkitys, siinä

kaiken onnen ja suuruuden lähde.--

Minun on sanomattoman iloista kirjoittaa tähän näitä ajatuksia, jotka

ovat olleet minulle elämän antajina,--joita olen seurannut ylimpänä

totuutena. Nyt kun uudistan ne mielessäni, sykähtää vielä sydämmessäni

aivan niinkuin niinä entisinä aikoina. Ja vaikka nämät ajatukset

ovatkin lakanneet olemasta niin alituisesti tietoisuudessani kuin ne

olivat ennen, tunnen minä erittäin tällä hetkellä, että ne, ja

ainoastaan ne, oikeastaan vieläkin elättävät minua. Se on vaan tuo

alituinen voimain ja huomion ponnistus asianajon alalla ja siitä

seuraava alituinen väsymys, joka minua häiritsee. Mutta minä tiedän,

että kun vaan kerran pääsen tarkoitusteni perille, pääsen tästä

vieraiden asiain painosta ja saan hetken hengähtämisen aikaa, niin

kyllä jälleen elvyn ja jälleen tunnen samaa elämänintoa kuin ennenkin.

Sinä kirjoitat, että käsityksesi mukaan kaikki tapaukset minun

elämässäni, kaikki minun entiset ja nykyiset vastukseni tahtovat vaan

minulle todistaa, että minulta puuttuu personallinen Jumala ja

personallinen suhteeni häneen. Ja sinä sanot suoraan, että nykyinen

suuri vastoinkäymiseni on viimeinen todistus siihen, ettei ihminen voi

löytää onneansa palvelemalla puoluetarkoituksia. Sillä, sanot sinä,

kaikki mitä puolue sinulle antaa voi se sinulta ottaakin.

Sinä olet löytänyt sopivan hetken näin sanoaksesi. Mutta minä en aijo

olla niin heikko, että antaisin satunnaisen onnettomuuden viedä

itseltäni sen uskon, joka on minun ylpeyteni ja perustaa minun

ihmisarvoni omissa ja kansani silmissä. Anna anteeksi äiti, mutta minun

täytyy sanoa vakaumukseni, että tuo sinun vaatimasi personallinen suhde

Jumalaan, elämä rukouksessa ja niin sanoakseni pikkumaisten

yksityisvelvollisuuksien täyttämisessä, joita te jostakin syystä

sanotte rakkauden töiksi, on kehitysasteena paljon alempana sitä

astetta, jolloin ihminen hakee Jumalan ääntä kansan tahdossa, jolloin

hän rakastaa Jumalaa rakastamalla Isänmaata ja pyrkii pikkutekojen

piiristä kansallisiin suurtekoihin.

Huomautettuasi, että Jumalan henki täytyy ilmestyä rakkauden henkenä,

sinä sanot, että politiikka on päinvastoin saattanut minut enemmän

vihaamaan kuin rakastamaan ihmisiä. Syytä minua, mutta älä syytä sitä

elämänymmärrystä, joka on minun uskontoni. Myönnän kyllä, että erittäin

tällä hetkellä minä en tiedä kuka yksityinen minua rakastaisi ja ketä

yksityistä minä en vihaisi. Mutta minä tiedän, että vastainen

menestyminen tulee paljon sovittamaan suhteitani. Koko asia on vaan

menestymisessä. Sitä paitsi minun täytyy sanoa, etten ole koskaan

ennenkään ymmärtänyt rakkautta yksityisiin, minulle enemmän tai

vähemmän vieraisin henkilöihin, niinkuin sinä tätä rakkautta ymmärrät.

Se on totta: minulla on hyvin lämpimiä tunteita matamiani kohtaan, niin

että toisinaan, ollessani yksin kotona, minusta tuntuu sangen ikävältä,

kun hän kovin kauan viipyy asioilla kaupungilla. Niinikään on eräs

talonmiehen pieni poika minun entisessä kortteerissani saanut minussa

kerran hereille niitä tunteita, joita luulen sinun tarkoittavan. Minä

huomasin hänen takertuneen suureen hankeen, kiipesin sinne vyötäisiä

myöten ja kannoin hänet esille. Kantaessani kylmää ja miltei

paleltunutta pienokaista omaa lämmintä ruumistani vastaan minä tunsin

niin suurta kiintymystä häneen, etten voinut irtautua hänestä ennenkuin

olin hänen isänsä kanssa järjestänyt kaikki hänen kouluasiansa.--Siinä

ainoa esimerkki, mitä tällä hetkellä elämästäni muistan. Tämmöisiäkö

rakkaudentöitä sinä tarkoitat ja niiden harjoittamisessako sinä katsot

elämän olevan? Elää Kristuksen elämää, sanot sinä. Parantaa sairaita,

sitoa haavoja, kulkea saarnaamassa? Äiti, minä en ymmärrä sinua. Onko

sinun tarkoituksesi todellakin, että minun pitäisi, saadakseni elää,

jättää asianajokonttorini ja kaikki krediittilaitokset?

Niin tyydyttämätön ja käsittämätön kuin minulle onkin tuo elämä

luulotelluissa rakkaudentöissä yksityisiä ihmisiä kohtaan, niin

käsitettävä, tyydyttävä ja viehättävä on minulle ihmiskokonaisuuden eli

kansan palveleminen. Ja sitä enemmän, kun--tunnustan sen avonaisesti--

koko minun elämäni, koko minun onneni ja tulevaisuuteni on tämän

kokonaisuuden kanssa kutoutunut eroittamattomasti yhteen.--Kaikki

personalliset edut ovat uhrattavat kansan eduille, se on totta. Vielä

enemmän: yksityisen koko elämä on oleva yksi ainoa kansan tahdon

palvelus. Mutta siitä huolimatta pysyy totuutena, että se, joka kansan

etuja palvelee, se tulee kerran kansan palkitsemaksikin. Minä en tiedä,

mihin minä perustaisin semmoisen uskon, että kuoltuamme--kuten sinä

kirjoitat--meidän eteemme ilmaantuu kuningas; joka kutsuu meitä

taivaalliseen iloon, sanoen: mitä olette tehneet yhdelle näistä

pienimmistä, sen olette tehneet minulle. Sitävastoin ymmärrän

järkähtämättömäksi luonnonlaiksi, että minun onneni ja sen kansan

menestys, jota minä palvelen, ovat ehdottomassa yhteydessä. Se on minun

uskoni, että niin on.

Senvuoksi minua ei ole voinut horjahuttaa entiset vastoinkäymiseni ja

senvuoksi on jäänyt vaikutuksetta sekin "viimeinen" taivaan lähettämä

todistus minun uskoani vastaan, jolle sinä tahdot antaa niin

ratkaisevan merkityksen.

Se puolue, kansa, isänmaa--kuinka vaan tahdot,--joka näkee minun

aatteeni toteutettuna, on kerran palkitseva minut.

Keskeltä näitä alituisia voimainponnistuksia, keskeltä tätä

näännyttävää väsymystä, jonka kanssa saan kamppailla, minä uskon ennen

kaikkea oikeuteen tässä maailmassa!

Ja sentähden minä uskon voimiini ja uskon tulevaisuuteeni.

Poikasi----.

Tässä jälkimäisessä kirjeessä oli äiti punasella kynällä vetänyt paksun

viivan näiden sanojen alle:

"minä tunsin niin suurta kiintymystä häneen, etten voinut irtautua

hänestä ennenkuin olin hänen isänsä kanssa järjestänyt kaikki hänen

kouluasiansa."

Luettuansa kirjeet viimeisen kerran, hän laskeutui polvilleen oman

tuolinsa eteen ja rukoili siinä pitkän ajan.

Sitten hän nousi, tosin itkettyneenä, mutta lohdutuksen ilme silmissä,

ylös, kääri kirjeet kokoon, korjasi pöydältä valkoset, hautauskukista

kootut myrtit ja ottaen käteen sukan istui nojatuoliinsa. Puinen

parsinsieni tuli esiin sukan kuluneesta kantapäästä suurena kuin

täysikuu.

--Annaliisa! huusi hän suljettuun oveen päin, ja kun sieltä ei kuulunut

liikettä, vielä toisen kerran:

--Annaliisa!

Ovesta tuli siististi puettu palvelustyttö, valkosella esiliinalla ja

pienellä päähineellä.

--Minä jo joisin teetä, sanoi vanhus, ja kun Annaliisa jäi ovelle eikä

mennyt heti toimittamaan, lisäsi hänelle hymyillen:

--Sinä katsot varmaan tätä hirveätä sukkaa? Niin, hän oli kauhea sukkia

kuluttamaan. Katso, katso mitä tämä on!

Annaliisa nauroi ja päivitteli mennessään, eikä raatsinut sanoa, että

nythän oli turha niitä enää paikata,--ilosena vaan siitä, että vanhus

jo taisi suruiltansa hymyillä.