--Tiedätkö, sanoi Lyydi, minä tahtoisin ennen olla vaikka mikä muu
tahansa, vaikka palveluspiika, ennenkuin olisin tuollainen musta
uskovainen. Ajatteles, se on kauheata!
Samassa kuu pääsi selkeälle ja valaisi kirkkaasti heidät molemmat.
--Seiso siinä liikahtamatta, Lyydi! kuinka sinä olet kaunis!
Lyydi oikasihe, nauru silisi hänen kasvoistaan ja suupielet värähtivät,
hänen muuttuessa yhtäkkiä totiseksi.
--Alarik, oma Alarik! sanoi Lyydi, tuli, istui hänen viereensä ja pani
kätensä hänen kaulaansa.--Sano jotakin! Tee taas runo tästä meidän
mielialastamme!
Eivätkä nauraneet enää yhtään, vaan katsoivat toisiansa.
--Lyydi sinä! Sano minulle, mitä se on tämä minun rakkauteni. Kun minä
näin painan sinua poskeani vastaan, tuntuu minusta, että tämä rakkaus
on jokin ihme, jota ennen ei ole maailmassa koskaan ollut. Se menee yli
ymmärryksen. Semmoinen ääretön onni, kun minä otan sinut syliin.
Tiedänhän minä, että kaikki muutkin ovat olleet kihloissa ja tunteneet
rakkautta, mutta varmaan he eivät ole ymmärtäneet tehdä mitään tästä
rakkaudestaan. He ovat päästäneet sen käsistään niinkuin omin päin
haihtuvan tunteen. Mutta koko elämä on sille rakennettava. Täytyy
käyttää se hyväkseen.--Tiedätkö minä olisin valmis vaikka mihin sinun
edestäsi,--en ainoastaan valmis, vaan minä tunnen todellisen tarpeen,
välttämättömyyden sinua palvella, uhrata sinulle kaikki, suojella
sinua, kantaa sinua näillä käsivarsillani. Niin, anna anteeksi, mutta
minä melkein toivoisin, että sinä joutuisit johonkin suureen vaaraan,
että minä saisin sinua pelastaa.
Nyt vasta minä ymmärrän, mitä elämä on; minä ymmärrän koko olennollani
enkä ainoastaan järjelläni. Sen koko salaisuus aukeaa noustua minulle,
kun minä näin kosketan sinun poskeasi. Tässä, ihan tässä se aukeaa.
Selitys on minulle tullut enkelinä taivaasta, ihmeenä, täynnä uutuutta
ja viehätystä, ja on nyt meidän luonamme, on tuossa tuulahduksessa
noissa kuutamopilvissä, koko siinä mielialassa, mikä meissä nyt on.
Mikä suuri onnen salaisuus on meille auennut! Sinä tahdot elää vaan
minulle, ja minä tahdon elää vaan sinulle. Kumpikin me tahdomme uhrata
koko elämämme toisillemme. Ei mikään onnettomuus siis voi mahtua meidän
välillemme. Ja siinähän se onkin onnen avain. Niinkauan kuin tämä tahto
meissä elää, niin kauan seuraa onni meitä luonnon välttämättömyydellä.
Ja meidänkö rakkautemme voisi kuolla! Rakkaus voi haihtua ainoastaan
sillä, joka ei ymmärrä sen suurta merkitystä elämässä,--joka pitää sitä
vaan omin päin syttyvänä ja sammuvana tunteena. Mutta me, Lyydi, sinä
ja minä, me ymmärrämme, että siitä riippuu koko meidän onnemme. Ja
sentähden me tulemme aina ylläpitämään sitä niinkuin pyhää tulta, me
tulemme kasvattamaan sitä yhä voimakkaammaksi!
--Kiitos Alarik, kiitos näistä sanoista! Kuinka kauniisti sinä osaat
puhua!
--Niin kultani, eipä todellakaan luulisi, että minä olen ammatiltani
afäärimies.
--Tiedätkö, minä ensin häpesin, kun sinä rupesit puhumaan, että onni on
uhraantumisessa. Minä ihan pelästyin ettei minussa olisi mitään
semmoista uhraantumisen halua. Mutta sitten vasta huomasin, että sinä
sanot uhraantumiseksi juuri sitä onnea palvella toista; eihän se
oikeastaan ole mitään uhraantumista, kun se on onnea, vai kuinka?
--Kas, kas, kun kuu pimeni yhtäkkiä, tuskin voin erottaa sinua
kultaistani,--tuossa on nenä, tuossa silmät, tuossa suu.----Lyydi, näin
pitäisi olla aina, juuri niinkuin nyt: että sinä istut tässä
vasemmalla, että kuu kulkee pilvissä, välistä peittyen, välistä
valaisten, ja me jonnekin matkustamme, tietämättä minne, vaan
matkustamme ja matkustamme----me kahden kesken, sinä ja minä.--
--Niinkö sinusta? Minä taas kuvailen sitä aikaa, kun tämä häämatka jo
on ohitse ja me olemme vihdoin asettuneet kotiimme. Minä istun ja
neulon jotakin ja sinä tulit omasta huoneestasi ja sanoit jotain
katsoen ikkunasta ulos kadulle, sitten istut minun viereeni,--ei,
nojatuoliin minua vastapäätä, ja kysyt minun ajatustani jossakin meidän
yhteisessä pienessä asiassamme,--ja silloin minä ajattelen itsekseni:
näin pitäisi olla aina,--me kahden kesken kodissamme, sinä ja minä.
--No enhän minäkään oikeastaan ajattele, että aina matkustaisimme.
Tietysti minäkin ajattelen vastaista kotiamme.
--Niin mutta kuinka sinä oikeen kuvailet sitä? Sano nyt ihan, ihan
niinkuin sinä kuvailet! Olethan sinä monta kertaa sanonut, mutta sano
nyt ihan niinkuin ajattelet.
--Jaa, on sitten vähän eroa sinun kanssasi. Ei ollakaan kodissamme niin
yksin vaan me kaksi. Minä kuvailen, että pieni poika kiepsahtaa
jalkoihin: pappa, pappa, saanko mennä veneellä? Ja minä sanon: saat.
--Ahaa, sinä ajattelet siis, että oltaisiin maalla?
--Tietysti. Sehän on aina ollut minun ihanteeni. Me ostamme maatilan,--
minä tiedän jo paikankin. Sen nimi on Kukkila--suuri hovi, koivu-aleea,
kaksikerroksinen rakennus.
--Mutta, Alarik, eikö ne maksa hirveästi semmoiset maatilat?
--Noin sata viisikymmentä tuhatta.
--Herra jumala kuinka paljon! mistäs me semmoisia rahoja?
--Niin katsos, olen ajatellut, että pantataan kaupungintalo.
--Pantataan? Mitä se on?
--Se on, että minä otan lainan ja annan vakuudeksi kaupungintalon.
--Mutta millä sinä sitten lainan maksat takasin? Nehän ottavat meiltä
kaupungintalon, jollemme voi maksaa? Hyi, Alarik!
--Mutta Lyydi! Minä luulen, että sinä itket?
--Niin no ymmärräthän sinä, minun isäni vanha talo joutuisi vieraisiin
käsiin,--siellä olemme kaikki leikkineet lapsina, kasvaneet--siellä
kuoli ensin äiti ja sitten isä--hyvä isämme!
--Rakas Lyydi, minä pyydän, säästä nyyhkytyksesi. Eihän sinun
lapsuutesi pyhyydet ole vielä joutuneet minun raateleviin käsiini!
--Kas niin Alarik, nyt sinä suutuit! Sinun kanssasi ei todellakaan voi
mitään puhua!
--Ja minä kun juuri rupesin sanoman, ettei sinun kanssasi voi puhua.
Sinä itket ja jätät hyvästit kaupungintalolle, ennenkuin vielä ymmärrät
mitä panttaaminen onkaan! Salli minun huomauttaa, että sinun itkusi
osottaa hyvin rumaa epäluottamusta minua kohtaan.
--Minä itkin oikeastaan ihan toisesta syystä. Kun sinä sanoit: maalle,
kuvailin minä heti, että olisin yksin maalla, sinä olisit poissa, tuuli
vinkuisi ulkona.--Minä en voi semmoista, minä suoraan en kestäisi.
Minkä minä sille taidan! Olen kasvanut kaupungissa, aina ihmisten
joukossa, aina seuraelämässä. Minua kauhistuttaa maaseudun yksinäisyys.
Ja entäs se poikamme, josta puhuit,----entä jos se raukka yhtäkkiä
sairastuu tulirokkoon! Ei lääkäriä, ei neuvonantajaa, me kaksin vaan,
ihan tottumattomina ja kokemattomina!
--Sinulla näyttää olevan helppo pyyhkäistä noin yhdellä vetäsyllä
kaikki minun aikeeni.
--No mutta, rakas Alarik, älä nyt ole noin! Tietysti tehdään niinkuin
sinä tahdot, ja kyllähän minä vihdoin totun maallaoloon.--Saahan sitä
tottua kaikkeen tässä maailmassa!
--No ja katso, taaskin alaleukasi värähti.
--Niin no mitä minä sille voin, että minusta näyttää kolkolta?--Kas
niin, nyt ei puhuta enää siitä asiasta. Se on kumma, että aina kun
ruvetaan puhumaan tulevaisuudesta, joudumme riitaan. Eihän sitä yhtään
tiedä, mitä tapahtuu edes viikon perästä, ja me kun jo puhumme lapsista
ja maatiloista. No ja ole nyt niinkuin ennenkin. Anna kätes tänne näin,
Alarik!--Alarik! Eletään vaan, niinkuin ei mitään tulevaisuutta meillä
olisikaan. Unohdetaan kaikki. Kas tässä, johan sinun viinisi on ihan
kylmettynyt. Ota, juo minunkin viinini, en minä enää huoli.
Ja samassa kuu taas tuli pilvestä.
Lyydi työnsi itsensä vähän kauemmas Alarikista, pidellen kuitenkin
hänen olkapäistään, ja katsoen hänen silmiinsä nauroi. Kuu ja tuuli
leikittelivät hänen irtautuneiden kiharojensa kanssa.
Alarik katsahti Lyydiin, naurahti nolouttansa peittäen ja veti hänet
luokseen.
--Niin, niin, kyllä sinä olet oikeassa, sanoi hän suudellen Lyydiä.
Mutta Alarikin suudellessa ja silitellessä häntä, hän katsoi pimeää
meren ulappaa kohden ja puhui hiljaa kyynelten kesken:
--Minne me nyt menemme, minne matkustamme? Tietymättömään,
tuntemattomaan maailmaan, me kaksi, sinä ja minä. Kaikki he jäivät
rannalle, tädit, sisaret ja sukulaiset, niin varmoina meistä,--he
luulevat, että me jotain ymmärrämme ja osaamme elää ilman heitä. He
jättivät meidät oman onnemme nojaan--ja lähettivät tuntemattomaan
avaraan maailmaan, meidät kaksi kokematonta.
Alarik vaan suuteli, eikä kuunnellut enää, mitä Lyydi sanoi.
Ja vihdoin Lyydikin unohti huolensa,--eivätkä he enää puhuneet
toistensa kanssa.