Varhain aamulla, kun ensiluokan matkustajat laivan perällä vielä
makasivat sikeimmässä unessaan, oli etukannella jo liikettä.
Laivamiehet, lämmittäjät, masinistit kulkivat siellä kuin kotonansa
ainakin, syrjäyttäen matkustajia tieltään missä niin tarvittiin,
kolisivat askareissaan, viheltelivät ja, kun oli tarvis, kiroilivat.
Siirtolaiset, paitsi muutamia, jotka vielä viruivat tiedottomina
tavararuuman kannella, istuivat kaikki yhdessä joukossa tuulen suojassa
kokkaovien takana, polvet leuan alla, hiljaisina ja noloina eilisen
humalan perästä.
Pienen punaseksi maalatun kirstun kannella istui jo Friidakin.
Hän puheli muutaman siirtolaisvaimon kanssa, joka istui maassa hänen
vieressään ja hartaana kuunteli häntä, pidellen käsiään ristissä saman
laatikon kulmalla.
Friida oli tunkeutunut hänen sydämmensä ytimiin ja munaskuihin, hänen
salaisimpien aivoitustensa perille. Ainoastaan yhdellä sanalla
Jumalasta oli hän voitettu ja itku tunkeutui hänen kaulaansa.
Katuvaisena hän oli tunnustanut Friidalle kaikki erhetyksensä ja
syntinsä. Ja, mikä pahinta kaikesta: hän oli kyllä ollut tilaisuudessa
kuulemaan Jumalan sanaa ja heränneiden ihmisten varoituksia, mutta oli
tieten tahtoin langennut pois totuuden tieltä. Ja nyt hän oli matkalla
Ameriikkaan, vastoin Jumalan tahtoa, sanoi hän.
Hän itki kuin lapsi, kertoessaan tätä.
Ei mikään, sanoi hän, voinut olla niin kauheata kuin vaeltaa ilman
Jumalata. Se oli niinkuin kaikki olisi kääntänyt kohti nurjaa puolensa;
ei missään ollut iloa eikä lohdutusta. Kun Herra on hyljännyt, niin on
ihminen maassa niinkuin varjo, ja hänen mielensä niinkuin elävänä
haudatun.
Kuitenkin, vaikka hän olikin langennut pois Herrasta, ei Herra ollut
lakannut kutsumasta häntä, vaan olisi luvannut mielen rauhaa ja iloa,
jos hän olisi kääntynyt totuuden ja elämän tielle. Mutta hän ei ollut
kääntynyt.
Ei ollut enää sitä voimaa, joka mahdottomat mahdollisiksi tekee. Tai
kyllä hänellä olisi voimaakin tarjottu, mutta hän ei ollut ottanut
vastaan. Ja nyt se oli jo liian myöhäistä. Nyt hän jo ajelehti hengessä
kuolleena kohti tuntematonta maata. Neljä lastansa jätti hän Suomeen,
vieraisin käsiin. Mies oli Amerikassa, ja rakkaus tätä miestä kohtaan
veti häntä vastustamattomalla voimalla tämän luo, vaikka hän hyvin
tiesi Jumalan tahdon, tiesi, että hänen olisi pitänyt tukehuttaa
halunsa ja jäädä kotiin lasten äidiksi, tyytyen miehen hylkäämänä
kohtaloonsa.
Friida kuunteli hänen kertomustaan, niinkuin olisi kymmenettä kertaa
kuullut samaa satua.
--Jaa, jaa, sanoi hän vähän väliä totutulla hyväntahtoisella
osanotolla,--ylhäältä tulee kaikki voima, ei ihminen itsestänsä mitään
voi. Perkeleen juonet ovat kavalat ja petolliset. Hän usein antaa
meidän järkemme sekaantua johonkin yhteen kysymykseen, kunnes emme enää
voi löytää tietä ulos eikä sisään. Niin olette tekin pannut liiaksi
sydämmellenne tämän yhden asian, ja olette unohtaneet, että kaikki
meidän maalliset asiamme, kaikki tekomme, mitä ikänä me teemme omasta
tahdostamme ja mielestämme, ovat yhtä synnilliset kaikkivaltiaan
edessä. Te haette vanhurskautta tekojen kautta. Te olette toivoneet,
että löydätte Jeesuksen, jos teette vanhurskautta. Mutta minä sanon
teille: löytäkää ensin Jeesus, niin te vanhurskautetaan. Tulkaa
Jeesuksen luo semmoisena kuin olette, hän hakee teitä, eikä odota
teiltä mitään. Te vaan ette tule. Hän on jo tehnyt kaikki, mitä teidän
vanhurskauttamiseksenne tarvitaan, ja odottaa vaan, että hän saisi
antaa teille oman rauhansa,--odottaa, milloin te tahdotte ojentaa
kätenne ottaaksenne sen vastaan. Älkää siis luottako omiin voimiinne,
älkääkö surko, ettette omin voimin ole mitään voineet. Mahdotontahan
teidän on enää palata, kun kerran olette laivassa ja kun piletti on
kalliisti lunastettu. Omistakaa siis Jeesus jälleen, ja niin saatte
rauhan sydämmeenne. Ja te menette iloisella mielellä Ameriikkaan, ja
siellä te ehkä onnistutte taivuttamaan miehennekin Herran puoleen ja
kerran palaatte yhdessä lastenne luo.
Vastoin Friidan odotuksia tämä lohdutus ei tehnyt vaikutusta. Vaimo
rupesi jälleen hiljaa itkemään.
--Minusta ei ole hänen kääntäjäänsä, sillä minä olen itse luopunut
totuudesta, sanoi hän.
--No mutta siksihän minä sanookin: kääntykää jälleen totuuden tielle,
niin kaikki teille selvenee niinkuin ennenkin.
--Jaa että kääntyisin takasin lasteni luo?
--Ei. Jeesuksen luo.
--Minä en taida tulla hänen luoksensa, niinkauan kuin olen tällä
tiellä.
--Ei, ei. Te haette vanhurskautta teoissa. Ei tekojen kautta tulla
Jeesuksen luo, vaan uskon kautta. Onko apostoli Paavali turhaan elänyt
ja opettanut, koska emme vieläkään ymmärrä autuuden oppia. Usko tekee
autuaaksi, usko vanhurskauttaa. Uskokaa siis ensin Jeesukseen, tulkaa
ensin hänen luoksensa, omistakaa hän sydämmeenne, niin usko herättää
teille elävät teot.
Ja kun siirtolaisvaimo yhä itki, alkoi Friida vihdoin kertoa hänelle
omasta henkisestä heräämisestään ja uudestasyntymisen salaisuuksista.
Kertoessa hänen ohimonsa punertuivat, melkeen lapsellisen viaton ilme
kirkasti hänen silmänsä, jotka yhtaikaa sekä hymyilivät että itkivät.
--Minä olen onnellisin ihminen maailmassa, sanoi hän.--Minulla ei ole
mitään huolia, ei mitään vaivoja, minulla on vaan rauhaa.
Minä olin aikoinani koulunopettaja. Jokapäivä opetin pieniä lapsia,
tuskittelin, toruin, hellyin, rankaisin, armahdin, aina sen mukaan kuin
mieleeni juohtui. Sanoivat, että minä olin hyvin onnistunut opettaja,
ja minua kiittivät kaikki ihmiset. He eivät nähneet minun sieluani
eivätkä tienneet kuinka pimitetty se oli. Ja itsessäni minä tiesin,
etten minä ollut mikään hyvä opettaja. Tavallisimmasti olin vaan
väsyksissä ja haluton kaikkeen. Lapset olivat minun mielestäni vaan
kiusankappaleita. Usein en pitänyt heitä puupalikoita parempina. Mutta
kun minusta oli se maine, että olin hyvä opettaja, olin minä lapsia
kohtaan hyvä vaan sen maineeni vuoksi.
Eräänä päivänä ystäväni pyysivät minua mukaansa kuuntelemaan Ruotsista
tullutta uutta maallikkosaarnaajaa, jonka he sanoivat kääntävän monta
ihmistä Jeesuksen puoleen.
Kuinka tyhjiltä ja vähän houkuttelevilta nuo heidän kehumisessa minusta
silloin tuntuivat! Menin sinne kuitenkin, en halusta, en edes
uteliaisuudesta, muuten vaan jouten ollessani,--ja ehkä vähän uhalla,
näyttääkseni, etten ainakaan minä käänny.
Hän saarnasi ylösnousemuksesta.
Sepä nyt jotakin, ajattelin minä! Minutko hän saisi uskomaan semmoisiin
juttuihin! Että Jeesus olisi lähtenyt haudastaan, ilmestynyt kuolemansa
jälkeen opetuslapsille ja sitten noussut taivaaseen! Minä päätin
edeltäpäin, että olen raukka, jos koskaan tulisin semmoista uskomaan.
Hän alkoi ensin selittää lunastusta ja syntein anteeksiantamusta. En
ollut minä koskaan ymmärtänyt, mitä varten se olisi meille tarpeen,
että Jeesuksen veri on meitä puhdistanut synnistä. Ajattelin, että
hyvähän on tuntea puutteellisuutensa ja koettaa vapautua synnistä,
mutta en ymmärtänyt, miksi meidän olisi tarvinnut saada Jeesukselta
vanhurskauden todistusta, ennenkuin kelpasimme Jumalalle.
Saarnaaja sen minulle selitti.
Se oli meille tarpeen ijankaikkista elämää varten, jota meidän täytyi
jo tässä maallisessa elämässä alkaa. Ei ollut kysymys siitä, että me
vaan saisimme syntimme anteeksi, vaan oli kysymys siitä, että me,
saatuamme anteeksi, tulisimme ijankaikkisuuden pyhälle tielle. Tätä
tarkoitusta varten Kristuksen veri meidät puhdistaa. Ei kukaan voi
omilla ponnistuksillaan pestä itseänsä puhtaaksi. Mutta Kristuksen veri
pesee meidät ilman meidän ponnistuksiamme. Ja se pesee meidät
lumivalkeiksi, niin että kelpaamme Jumalan kasvojen eteen. Meidän uusi
elämä alkaa siellä.
Sentähden, sanoi hän, ei kaikki ole siinä, että me olemme pestyt, vaan
siinä, että me olemme Kristuksen ansion kautta tehty mahdollisiksi
elämän tietä vaeltamaan. Me olemme tehty kelvollisiksi uuteen elämään.
Tahdoinmeko me myöskin elää?
Ei ole siinä kaikki, että me näemme itsemme pestyiksi, mutta meidän
täytyy siis ilmoittaa tahtomme tulla Jumalan lapsiksi, ja ruveta
kulkemaan hänen teitänsä.
Ja kuinka me sen ilmoitamme? Me ilmoitimme sen ottamalla vastaan
kasteen. Uudestisyntynyt ihminen tulee kasteen kautta ijankaikkisuuden
kynnykselle ja pyhityksen tielle. "Ettekö te tiedä, sanoo apostoli
Paavali, että me kaikki, jotka olemme Kristukseen Jeesukseen kastetut,
olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin me olemme siis hänen kansaansa
haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus on herätetty
kuolluista Isän kunnian kautta, niin tulee meidänkin uudessa elämässä
vaeltaa."
Sitte hän alkoi puhua ylösnousemuksesta. Hänen puheensa oli voimakas ja
rohkea.
Usko ylösnousemukseen, sanoi hän, ei ole vaan kuollut usko siihen, että
Jeesus on ruumiillisesti noussut haudastansa. Löytyy henkinen
ylösnousemus, usko siihen, että ristiinnaulitun Jeesuksen henki ja
voima on noussut ylös eläväksi hengeksi ja voimaksi hänen
opetuslapsissaan, niissä, jotka uskovat hänen nimeensä.
Ja hän luki apostolienteoista Pietarin ja Johanneksen suuresta
ihmeestä, kun he saattamattoman paransivat. Pietari sanoi kansalle:
mitä te sitä ihmettelette, niinkuin me olisimme omalla voimallamme
hänen käymään saattaneet. Ei. Jumala on Jeesuksen kuolleista
herättänyt, ja sen me olemme nyt teollamme todistaneet.
Pietari uskoi Kristuksen elävän hänessä, ja siksi Kristus vaikutti
hänessä.
Usko elävään Kristukseen, sanoi hän, ei ole vaan siinä, että uskomme
Jeesuksen istuvan taivaassa Jumalan oikealla kädellä, vaan siinä, että
uskomme hänen elävän meissä. Niinkuin sanoo apostoli Paavali: "minä
elän; en enää minä, vaan Kristus elää minussa; sillä mitä nyt elän
lihassa, sen minä elän Jumalan pojan uskossa."
Näin puhui saarnaaja, ja juuri nämä viimeiset sanat lankesivat syvälle,
sydämmeeni. Yhtäkkiä minä kiinnyin hänen saarnaansa ja olisin voinut
kuunnella häntä vaikka kuinka kauan. Joka lauseesta minä huomasin
tunkeutuvani yhä syvemmälle totuuden suureen salaisuuteen. Ymmärsin
siinä hetkessä, että lunastus ja synteinanteeksiantamus ei ollut
ainoastaan tyhjä lause, vaan että se oli suuri armo, joka oli minua
kohdannut, että kysymys oli elämästä ja tulevaisuudesta puhtaana,
pyhästä elämästä Jumalan lapsena. Minä ymmärsin ylösnousemuksen,
uskoin, että Jeesus Kristus on Jumala, jolle ei mikään ole mahdotonta,
ja että hän elää ja antaa omasta hengestänsä ja voimastansa niille,
jotka hänen nimeensä uskovat.
Sieluni täyttyi pyhällä aavistuksella. Minä heräsin. Puin ylleni
Jeesuksen antamat lumivalkeat vaatteet. Ja niin minä olin
uudestasyntynyt.
Uusi, uusi elämä avautui minulle, uusi elämä, niinkuin auringon
noustessa pitkän yön perästä. Ah, menisi vuosi, ennenkuin saisin kaikki
kerrotuksi.
Tietysti minä päätin jättää koulun. Kaikki ihmiset sanoivat minulle:
mutta Friida, mitä sinä ajattelet, sinä, jolla on semmoiset
opettajalahjat! Sinä teet vahinkoa isänmaallesi; sinä tärvelet oman
tulevaisuutesi!
Ei mikään voinut pidättää minua; sillä mikä toimi olisi voinut olla
suurempi ja jalompi kuin julistaa syntein anteeksiantamusta ja minun
vapahtajani ylösnousemusta. Ja vaikka minä kadotin maallisen ansioni,
en minä pelännyt mitään, sillä joka on kutsuttu evankeliumia
julistamaan, hän on antanut toimeentulonsa, elämänsä ja kuolemansa
Jeesuksen haltuun, eikä ne ole enää hänen asioitansa.
Minä tahdon seurata häntä elämässä ja kuolemassa, kuinka voisin silloin
pelätä nälkää.
Niin, minun suurin toivoni on, että minä kerran saisin kuolla niinkuin
hän on kuollut.
--Minne fröökinä matkustaa nyt? kysyi siirtolaisvaimo, joka oli
kuunnellut suu auki Friidan puhetta.
Friida hymyili.
--En vielä tiedä, sanoi hän katsahtaen siirtolaisvaimoon.--Se riippuu
Jeesuksen tahdosta, enkä minä ole vielä lopullista käskyä häneltä
saanut. Maalle minä astun tässä kohta, sen tiedän, mutta minne siitä,
en vielä tiedä.
Ja kun siirtolaisvaimo katsoi kummastuneena häneen, sanoi Friida:
--Niin, ettekö ymmärrä, minä tahdon tehdä kaikki välittömästi hänen
käskystänsä, sentähden minä kuulostelen ja otan vaaria hänen äänestänsä
ja panen merkille kaikki, mikä tapahtuu hengessä.
--Ja fröökinä kuulee hänen oman äänensä?
--Jeesus on noussut ylös, ja elää meidän keskellämme, sanoi Friida. Hän
on nyt paraikaa tässä. Toissa yönä--Friida puhui hiljaa ja
salamyhkäisen juhlallisesti--minä olin pannut maata ihan tavallisesti;
olin lukenut ennen nukkumistani apostolienteoista Paavalin
kääntymisestä Damaskon tiellä, vaelluksista ja ihmetöistä, enkä
aavistanut mitään kun nukuin. Nukuin sikeästi kuin kivi, niin etten
tullut edes lamppua sammuttaneeksi. Keskiyön aikaan yhtäkkiä herään
siitä, että joku ikäänkuin olisi jotain sanonut ja selittänyt minulle.
Minä katsoin hämmästyneenä ympärilleni, sillä minä asun yksinäni eikä
minun huoneessani voinut olla ketään. Ja samassa minulle selviää, että
tämä ääni ei ollutkaan ihmisen, vaan oli Jumalan. Vaikka olin kuullut
sen unissani, muistin minä samassa ihan selvään, mitä minulle oli
sanottu. Ääni käski minun viipymättä lähteä matkalle. "Friida, Friida,
nouse ylös ja vyötä itsesi matkalle; sillä ensimmäisellä laivalla, joka
rannasta lähtee, tulee sinunkin lähteä; yhden päivän ja yhden yön
kuluttua pysähdy sille laiturille, jolle laiva ensimmäiseksi pysähtyy;
mene kyliin ja julista siellä taivaan valtakuntaa, odottaen minun
käskyäni."--Ja tässä minä nyt olen.
--Fröökinällä on suuri usko! sanoi siirtolaisvaimo, ja samassa itsekin
kirkastui.
--Fröökinä! sanoi hän. Jos minä nyt tulisin maalle teidän kanssanne,
ottaisiko Jeesus minutkin vastaan?
Friida oli niin omissa maailmoissaan, että siirtolaisvaimon sanat
herättivät hänet kuin unesta. Hän ei ollut odottanut tämmöistä
keskustelun käännettä. Hän putosi niinkuin pilvistä.
--Tekö jättäisitte Amerikan matkan?
--Niin, jos jättäisin!
--Mutta sanoittehan te äsken, että olette pannut koko omaisuutenne
Amerikan pilettiin, ettei teillä ole kuin eväät ja tuo piletti.----
--Niin kyllä, mutta enkö minä saisi seurata fröökinää ensi alussa.--Ja
eikö Jumala sitten ottaisi huostaansa myöskin minun ja lasteni
toimeentulon, jos tulisin uskovaiseksi niinkuin te. Minä olisin teidän
seurassanne vaan siksi kuin unohtaisin ja ainiaaksi, ainiaaksi
tukeuttaisin--
Friida pani kätensä silmilleen, niinkuin hieroakseen niitä, mutta
punastui vähitellen korviin asti. Ja hieno hiki nousi hänen
ohimnoihinsa ja otsaansa.
Hän istui kauan niin, ja näytti kuin olisi sisällisesti taistellut.
Sitten hän vihdoin laski kätensä siirtolaisvaimon polvelle, ja sanoi
verkalleen:
--Jumala ei vaadi teiltä mitään sankaritöitä tullaksenne hänen
luoksensa. Jos te tahdotte tulla hänen luokseen, niin on tie sinne yksi
ainoa: omistakaa ensin Jeesus, ei ansaiten hänen armoansa jollakin
teolla, vaan tunnustaen hänen lunastuksensa ja uskoen hänen
ylösnousemukseensa.--Te koetatte teolla ansaita vanhurskautta. Se on
erehdys. Me tulemme vanhurskaiksi ilman ansiotamme. Niinkuin sanoo
apostoli Paavali: "He tulevat ilman ansiotansa vanhurskaiksi, hänen
armostansa, sen lunastuksen kautta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa."
Ja toisessa paikassa: "Ei vanhurskauden töiden tähden, joita olimme
tehneet, vaan laupeutensa tähden hän meidät autuaiksi teki uuden
syntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta." Ja vielä: "Te
olette pestyt, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskaiksi tulleet
Herran Jeesuksen nimen kautta ja meidän Jumalamme hengen kautta."
Sentähden on ihan turhaa koettaa itse pestä itseänsä. Vaikka te kuinka
ponnistaisitte voimianne, te ette tule askeltakaan lähemmäksi Jumalaa.
Sillä tahrattomaksi ei saa kukaan itseänsä. Ainoastaan Kristuksen veri
voi sen tehdä.
--Minä en kiellä teitä tulemasta ja seuraamasta minua. Mutta minä vaan
pelkään, että se olisi teille hyödytöntä, koska te sillä teolla vaan
hakisitte omaa vanhurskautta.
Friida vaipui ajatuksiinsa ja surumielinen ilme levisi hänen
kasvoihinsa.
Vasta pitemmän ajan perästä hän jälleen katsahti siirtolaisvaimoon,
silitti jonkun poimun hänen olallaan ja sai kyyneleet silmiinsä.
--Minä tahdon rukoilla Jumalaa teidän edestänne, sanoi hän
ystävällisesti ja nöyrästi.
Sitten hän otti taskustansa pienen punakantisen kirjan ja sanoi:
--Tässä minä nyt opetan teille kauniin laulun, katsokaa näitä sanoja ja
laulakaa mukana.
Oi Herrani, Jeesukseni,
Sä viaton, vanhurskas puoltajani,
Sä suuri ja nöyrä ja uskollinen,
Sinä ystävä parhain syntisien!
Sun etehes, sun etehes
Mä lankeaa turvaten laupeutees
Ja veriseen uhriisi, haavoihisi,
Joilla parantaa tahdoit sydämmeni.
Armosi suo, Henkesi suo!
Ja syntini saastani kauvaksi luo!
Ja itse sä täytä mun tuntoni vaan,
Ja mun ruumiini hallitse kokonaan!
Täss olen ma, täss olen ma,
Oi Jumala, Isä ja Armahtaja!
Mun sielustain särje sä perkeleen työt,
Anna nöyryyttä, kun mua armossa lyöt!
Puhtahaksi ja pyhäksi
Sun avullas tulla on tarpeheni.
Sua paitsi en voi, ilman armoas en.
Sulta rukoilen peson täydellisen.
Kiitokseni armostasi
Sull ijäti nouskohon, Jumalani!
Taas laupeudestasi iloita saan,
Sinä puhdistat sydämmein kokonaan.
Friidan laulaessa oli etukannella kaikki hiljennyt. Merimiehet
kävelivät varpaillaan ohitse. Masinisti asettui koneruuman luukulle
kuuntelemaan ja uninen ravintolaneiti pysähtyi kyökkihytin ovelle ja
lakkasi kovaäänisesti torumasta lakasijapoikaa.--Siirtolaisista
useimmat ottivat lakit päästänsä ja joku koetteli laulaa mukaan,
pyrkipä joskus tavua edellekin, kun oli hänellä sanat kyllä hyvin
tiedossa, vaikka ääni vaan ei riittänyt ja tahtoi katketa.
Lopetettuaan laulunsa Friida pani silmänsä kiinni ja venytti kätensä
ristiin polvien päälle, ja näytti rukoilevan.
Sitten hän katsahti merkitsevästi siirtolaisiin.
--Kuinka on sielunne laita, rakkaat ystävät?
He liikahtivat, hämmentyivät, katsahtivat maahan. Joku rykäsi. Muutamat
eivät voineet olla vilkasematta toisiin ja häpeissään naurahtamatta.
Ei kukaan vastannut.
Mutta Friida ei vastausta odottanutkaan.
--Minun sydämmeni, sanoi hän, oli täynnä surua ja kauhistusta, kun minä
näin teidät eilen. Viinapulloa ilmassa heilutellen te huusitte hyvästiä
kotimaalle ja omaisillenne, lähteäksenne kauas vieraaseen maahan. Ja te
naiset! Sen sijaan kuin olisitte varoittaneet miehiä ja estäneet heitä
synnistä, sallitte te, että miesten toinen käsi oli teidän kaulassanne,
kun toinen pulloa heilutti. Voi häpeätä! Mitä te menette etsimään
Atlantin takaa, kun teillä ei ole Jumalaa sydämmessänne? Rikkautta,
onnea? Mutta mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi,
ja saisi sielullensa vahingon. Vai luuletteko te, että te olette oman
elämänne mestarit? Ettekö usko, että kuolema voi teidät tavata, milloin
ette odotakkaan,--että se tulee niinkuin varas yöllä. Oletteko koskaan
katsoneet kuolemata silmiin, ja tulleet ajatelleeksi minne se teitä
vie? Yhtäkkiä, keskeltä teidän puuhianne ja toiveitanne te temmataan
toiselle tielle. Silloin te lähestytte sitä suurta tuomiota, jota ette
ole eläessänne kertaakaan tahtoneet ajatella. Se on niinkuin joku
kulkisi pitkin tietä, pyrkien kylään, jossa pidetään talkoita. Hän
kulkee iloissaan ja huoletonna ja jo matkalla ryyppää pullostansa.
Mutta ennenkuin hän ennättää perille, tarttuu häneen vahva käsi ja
sanoo: sinä tahtoisit tuonne kylään, jossa talkooväki iloitsee ja tytöt
tanssii, mutta sinnekö minä olen sinut asialle lähettänyt? Nyt minä
sanon sinulle, koska olen löytänyt sinut väärältä tieltä, että tässä on
sinun matkasi pää. Tästä minä vien sinut toiseen taloon, jossa käräjiä
parhaillaan istutaan ja sinua juuri odotetaan. Oletteko ajatelleet,
ettette tekään voi itse määrätä teidän matkanne päätä, vaan että on
toinen, joka siitä määrää. Te pyritte Amerikkaanne, ja te juotte ja
mässäätte sinne mennessänne; mutta kavahtakaat itseänne, ettei
väkevämpi käsi tule ja pysäytä teitä kesken tietänne ja vie teitä
ijankaikkisen tuomioistuimen eteen! Oletteko ajatelleet, että kuolema
on se tienhaara, joka johtaa tämän tuomarin eteen,--kuolema, josta ette
tiedä, tuleeko se vuoden perästä, vai huomenna, vai tänään, vai ehkä
juuri nyt tällä hetkellä! Oletteko ajatelleet, että kuolema on
armonajan loppu,--että se on matkan pää, jossa seisoo ijankaikkisuuden
käräjätalo, jonne teidän on tuleminen, jonka kynnyksen yli teidän on
astuminen! Oletteko te ajatelleet, mitä te vastaatte, kun hän teiltä
kysyy ja terävämpänä kuin kaksiteräinen miekka tunkeutuu teidän
sieluunne ja henkeenne ja jäseniinne ja ytimiinne, ajatustenne ja
sydämmenne aivoitusten perille! Voi teitä silloin! Mitkä ajatukset
silloin kuohuvat teidän mielissänne, kun te tiedätte vaan, että kaikki
tulee ilmi, suurimmasta pahasta työstä pienimpään,--ettei mikään voi
jäädä peittoon! Mitä, mitä te vastaatte tuomarille ja millä te aijotte
itseänne puolustaa? Ja voi teitä onnettomia ihmisparkoja sinä hetkenä,
jolloin te saatte kuulla nuo kauheat sanat: menkäät pois minun tyköäni
te kirotut, siihen ijankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on
perkeleelle ja hänen enkeleillensä! Ajatelkaa, mitä se on:
ijankaikkisuuden polttavat tuskat!
Voi ettette osaa käyttää hyväksenne tätä armon aikaa, joka virtaa
teidän ohitsenne hetki hetkellä ja tunti tunnilta, käyttää sitä
pelastuaksenne välttämättömästä kadotuksesta! Ettekö ymmärrä, että
elämä on annettu ihmisille pelastukseksi eikä kadotukseksi? Kaikki on
tehty, mitä tehdä voi, että pelastuisitte. Jumala itse on astunut
maahan ja vaeltanut meidän keskellämme, täydellisessä alentumisen
tilassa, antanut elämänsä kuolemaan meidän synteimme tähden, mutta
ottanut sen jälleen takaisin! Kärsinyt pilkkaa, häväistystä, ja antanut
elämänsä--lunastaakseen synnistä omat pilkkaajansa ja häpäisijänsä! Oi
rakkauden mittaamatonta syvyyttä! Ja voi niiden synkkää pimeyttä, jotka
tämmöisen rakkauden hylkäävät, joilla on uskallusta sysätä luotaan
semmoisen armon! Herra antakoon teille armoa ettette möisi
ijankaikkista elämätänne joihinkin mitättömiin ajallisiin etuihin,
lihallisiin nautintoihin, rikkauden ja mammonan palvelemiseen!
Joku vanha vaimo, joka oli hartaana kuunnellut Friidan sanoja, lankesi
yhtäkkiä polvilleen, ja purskahti hillitsemättömään itkuun.
--Armahda Herra minun kurjaa sieluani, huusi hän, ja vavistus puistatti
hänen heikkoa ruumistansa.
--Tahtooko hän, ettemme lähtisi Amerikkaan, kysyi joku siirtolaisista
toiselta.--Se on myöhäistä nyt.
Mutta Friida nousi seisaalleen, silmissä hartauden liekki, ja vaihtaen
ankaran äänenpainonsa leppeään, sanoi:
--Ei, rakkaat ystävät. Minä en tahdo kääntää teidän matkaanne
Amerikasta pois. Laiva teidät sinne vie. Minä tahdon vaan sanoa teille,
että etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin
kaikki nämät teille annetaan. Minä tahdon vaan, että te lähtisitte
sinne Jeesus sydämmessä. Sinne ja joka paikkaan muuanne. Minä tahdon,
että te ette hylkäisi Herran suurta armoa!
Ja nostaen kätensä ristiin päänsä yli hän huusi:
--Tulkaa siis Jeesuksen luo! Tunnustakaa hänet Herraksenne! Omistakaa
hänet sydämmiinne! Teidän syntinne ovat anteeksi annetut. Pelastus on
tarjona teille, ja sovitus suoritettu teidän pahoista töistänne.
Ijankaikkisuuden tuomari on tunteva teidät vanhurskaiksi, kun te
tulette hänen eteensä, ja hän on julistava teidät vapaiksi ja päästävä
teidät siihen ijankaikkiseen iloon, joka on vanhurskaille valmistettu,
jos te vaan itse tahdotte käyttää hyväksenne jo suoritettua sovitusta.
Ilmaiseksi teille tarjotaan elämän ijankaikkisuus, teille, jotka
ansionne mukaan olette ijankaikkisen kadotuksen lapsia. Tulkaa, tulkaa!
Teidän puolestanne on toinen suorittanut pääsymaksun ikuiseen iloon, ja
tekö ette tahtoisi astua sisälle!
Siirtolaiset katsoivat totisina ja neuvottomina eteensä. Jos heille
olisi ennen näin puhuttu, he ehkä olisivat langenneet polvilleen ja
muuttaneet elämänsä; mutta nyt--Amerikan matkalla--ajatella Jeesusta ja
hänen seuraamistaan! Sydän tahtoi kouristua, kun mielessä vilahti
eletty elämä ja sen turhuus ja tietymätön tulevaisuus. Mutta kone kävi,
tuku-tuku tuku-tuku, laineet jäivät läiskähtäen jälkeen. Tosin oli
vielä yksi kotimainen satama käymättä. Mitä jos vielä palaisi--! Kaikki
särjetyt siteet solmisi uudelleen. Ihmiset sanoisivat: oletko hullu,
kun kesken matkaasi takasin tulit! Mutta he saisivat vastaukseksi: minä
olen tullut uskovaiseksi, minä en tahdo palvella mammonaa ja tahdon
elää siinä köyhässä maassa, mihin Jumala on minut asettanut,
nurkumatta, valittamatta, kuolinpäivääni asti! Mitä jos todellakin!
Ei, ei, se on kaikki hullutusta!
Ja olihan saarnaaja itsekin sanonut, ettei hän vaadi palaamaan,--että
laiva vie, eikä sille enää mitään voi!
Friidan yhä äänekkäämpi puhe oli herättänyt ensi luokankin matkustajain
huomion, joista useimmat olivat jo vähitellen nousseet, juoneet
aamukahvinsa ja tulleet vilvoittelemaan.
Muutamat heistä tulivat ylös komantosillalle ja istuutuivat tuoleille
katsoaksensa alas etukannelle.
He olivat nyt kaikki keskenään tuttuja ja he katsahtelivat vuoroin
toisiinsa ja vuoroin alas, Friidan puhuessa, nähdäkseen, minkä
vaikutuksen tämän esiintyminen ja huudahdukset kehenkin tekivät. Ja
vihdoin he antautuivat innolla ratkaisemaan kysymystä siitä, miten
tuommoinen ilmiö kuin Friida olisi selitettävä.
Eilinen kauppias tiesi kertoa tunteneensa monta samallaista
maallikkosaarnaajaa.
--Ei luulisi, sanoi hän, mutta niistä saavat useat varsin nättiä
sisääntuloja tuosta toimestaan. Heille lahjoitetaan välistä paljonkin.
Ja kauppias oli aivan varma siitä, että sisäisimpänä aiheena tässä
tapauksessa niinkuin kaikissa muissa täytyi olla itsensä elättämisen
välttämättömyys. Pelastusarmeijan kapteenilla hän väitti olevan palkkaa
75 markkaa kuussa.
Hän höysti puhettaan monilla sukkeluuksilla ja matkustajat nauroivat
sydämmellisesti.
Mutta joku väitti häntä vastaankin. Pelastusarmeijan kapteenilla ei
ollut kuin 10 tai 12 markkaa viikossa. Ja aivan mahdotonta oli otaksua,
että kukaan rupeaisi afäärin vuoksi semmoiseen toimeen, joka ei enempää
tuottanut ja sitäpaitsi oli niin perin luonnoton.
--Ei, sanoi hän--ja se oli eilinen nuori aviomies,--löytyy aivan
luonnollinen selitys tuommoisiin epäluonnollisuuksiin.
Hän viittasi sormellaan alas Friidaa kohden ja alkoi puhua hiljaisella
äänellä, etteivät naiset kuulisi, joita seisoi taaempana.
Hän siteerasi tunnettua kirjailijaa, joka väittää, että tämmöisten
naishenkilöjen kiihtyminen Jeesuksen persoonaan on selitettävä heidän
tarpeestaan omistaa ja rakastaa mielikuvituksen luomaa ihannekuvaa,
koskapa heidän luonnollinen rakkaudenvaistonsa ei ole voinut tai ei ole
onnistunut löytää rakkauden esinettä elävästä todellisuudesta.
Kauppias oli heti valmis luopumaan omasta selityksestään. Hän yhtyi
kokonaan tähän, ja tiesi nyt puolestaan valaista asiaa elävällä
esimerkillä eräästä vanhastapiiasta, joka, kun ei saanut miestä, oli
sen asemesta ottanut kainaloonsa piplian.
Ja taas hän sai osaksensa yleisen kättentaputuksen ja naurun.
Kröijer antoi kolmannen selityksen, ja häntä kuuntelivat kaikki
totisina.
--On luonteita, sanoi hän, jotka eivät voi elää ilman julkista
vaikutusta ja yleistä huomiota. Monelle naiselle lienee semmoinen
huomion herättäminen mahdollinen ennen kaikkea heidän kauneutensa
avulla,--epäilemättä sangen usein myöskin älykkyyden ja esiintyvien
luonnonlahjojen avulla. Mutta--milloin erinomaisempi kauneus, älykkyys
tai tämmöiset luonnonlahjat puuttuvat ja huomion herättäminen siis
käypi mahdottomaksi, silloin on jäljellä vaan yksi tie: se on se, jonka
näemme tuolla.--
Selityksen hyväksyivät kaikki tyytyväisellä myöntämisellä.
Yksi naisista ei voinut olla huudahtamatta:
--Todellakin, miksi olisivat kaikki tuollaiset muuten niin
epäonnistuneen näköisiä!
Vilkas ja erittäin innokas keskustelu tästä asiasta jatkui vielä
peräkannella, jonne matkustajat siirtyivät tuulen suojaan. Mutta se
keskeytyi äkkiä, kun Friida ilmestyi sinne panemaan nyyttiänsä kokoon.
--Alarik, rakas Alarik, sanoi nuori rouva, juosten ihan hengästyneenä
miehensä luo,--minä pyydän, älä jumalan tähden jätä minua yksin!
Tiedätkö, se tahtoi tulla minua puhuttelemaan. Minä näin ihan selvästi,
että se jo lähestyi ja aikoi istua minun viereeni. Kuinka
epämiellyttävää! Ajatteles, jos se olisi tullut minulta kysymään tuota,
mitä ne nyt aina kysyvät: kuinka on sielunne laita?--vai mitä se
onkaan. Mitä ihmettä minä olisin sille vastannut!--Hyi!
Samassa laiva vihelsi, ja niemen takaa näkyi virran suu ja kaupunki,--
viimeinen ennen laivan lähtöä Suomesta.
--Ainoastaan puolentunnin viivyntä! ilmoittivat laivamiehet. Eikä
kukaan matkustajista mennyt maihin.
Yksin Friidan hoikka, mustiinpuettu vartalo näkyi kiiruusti
pujottelevan rantaväen keskellä ja sitten hälvenevän pois kaupungin
katuihin.
Etukannen matkustajat katsoivat hänen jälkeensä kurottautuen laivan
korkean laidan yli. He olivat vaiti. Muutamilla oli kyyneleet silmissä
Friidan hyvästijätön jälkeen. Siirtolaisvaimo istui kokkakannen päällä,
jalat ristissä allansa, silmät itkusta punasina, ja suruissaan
nyökytteli ruumistaan edestakasin.
Hetken kuluttua laiva jo tuprusi Itämeren lounaista taivaanrantaa
kohden.