XXI.

Yhdeskolmatta näytäntökausi, 1892-93.

Tietoja Bergbom-sisarusten yhteisestä matkasta saamme nytkin Emilien

kirjeistä Betty Elfvingille. Parisista hän kirjoittaa 22/6:

-- "En katsele Parisia tällä kertaa samoilla ihannoivilla silmälaseilla

kuin viimein; tietysti se on oma syyni. Matkustin tänne mieli

masennuksissa, eivätkä viimeiset sanomat kotimaasta, kuinka halla on

käynyt useilla seuduin, ole suinkaan olleet omansa sytyttämään iloa ja

riemua. -- Walter Runeberg muovailee nyt Kaarlon muotokuvaa. Se on pian

valmis ja oikein onnistunut. Walter itse on tyytyväinen siihen, ja niin

mekin. En luullut Kaarlosta tulevan niin hyvää kuvaa, vaikka tietenkin

rintakuva kipsiin valettuna ei koskaan ole yhtä elävä kuin

savessa.[144] -- Harvoin taikka emme milloinkaan ole teatteriin nähden

niin vähän hyötyneet kuin tällä matkalla. Useimmat teatterit ovat

suljetut. -- En ollenkaan pidä ranskalaisesta tavasta näytellä

tragediaa; se on niin pönkitettyä, pöyhkeilevää ja luonnotonta, että se

oikein väsyttää. Komediassa ja varsinkin puhelukappaleissa ranskalaiset

sitä vastoin ovat voittamattomia mestareita, ja niin myöskin selvässä,

täsmällisessä repliikinvaihdossa. -- Usein olemme olleet kummassakin

salongissa, enkä voi käsittää miksi 'nuoret' eroavat; onhan vanhassakin

salongissa niin paljo 'nuorinta nuorta', että hyvin voisivat viihtyä

saman katon alla." --

Lähtö Parisista tapahtui pari päivää myöhemmin. Siitä y.m. Emilie

kirjoittaa Kuitiasta 12/7:

-- "Parisi on menettänyt melkoisen määrän säteilevää hohdettaan,

minusta kirsimarjatkaan eivät olleet niin maukkaita kuin ennen!

Luultavasti se oli ranskalaisten mauton venäläiskurtiisi, joka sai

minut selväpäisemmäksi, vähemmän lumotuksi. Onhan tämä tasavaltalaisen

Ranskan Venäjän ihailu kerrassaan järjetön, ja se vaikutti kovin

jäähdyttävästi tunteisiini. -- Parisista matkustimme Kaarlo, Sala ja

minä Müncheniin, jossa vietimme neljä hupaista päivää. Verrattuna

Parisiin München tietenkin on pikkukaupunki, mutta siellä on sentään

paljo kaunista katsottavaa. Münchenistä tulin Berlinin kautta kotia,

mutta Kaarlo ja Sala lähtivät Berchtesgadeniin." --

Kuitiasta oli Emilien 15/7 lähdettävä "yksinäiseen kotiinsa"

Helsinkiin, hoitaakseen virkaansa hypoteekkiyhdistyksessä. Hänen

mieltään painoi raskaasti kadon uhka, sillä kevät ja kesä olivat tähän

asti olleet sateisia ja koleita. Parisissa Bergbom-sisarukset olivat

tavanneet Niilo Salan, josta olemme kertoneet, että hän Wienissä

marraskuulla oli tullut mielisairaaksi, mutta myöskin että hän jo ennen

joulua oli parempi. Nyt on lyhyesti sanottava kuinka hänen sitten oli

käynyt. -- Siksi parantuneena, että hänet oli päästetty hoitolasta,

Sala oli tammikuulla matkustanut Parisiin. Matkalla hänen tautinsa,

vainohulluus, kuitenkin uudistui kaikkine kuvitteluineen, ja perille

tultuansa hän ei uskaltanut jäädä Parisiin, vaan kätkeytyi pieneen

hotelliin St Denis'sä. Sieltä hän 20/1 sähkötti Bergbomille: "Yksin St

Denis'sä lähellä Parisia, voitteko tulla?" lisäten kirjeessä samalta

päivältä, että Bergbom oli ainoa ihminen, joka voi häntä auttaa.

Bergbomilla ei ollut muuta neuvoa kuin sähköteitse pyytää, että

taiteilija Pekka Halonen, jonka osotteen hän oli saanut Helsingissä,

kävisi katsomassa Salaa. Halonen lähtikin kuvanveistäjien Emil

Vikströmin ja Kaarlo Haltian kanssa St. Denis'hin, jossa he tapasivat

näyttelijäparan pienessä hotellihuoneessa. "Siellä oli säkkipimeä.

Uutimet tiukalla ikkunan edessä. Ainoastaan pieni takassa kytevä

kivihiilituli hämärästi valaisi kamaria." Kun nuoret, tuntemattomat

maanmiehet näyttivät sairaalle Bergbomin sähkösanomaa, heräsi hänessä

luottamus heihin, ja hän seurasi heitä Parisiin. Siitä lähtien

Vikström erinomaisella hartaudella ja toimeliaisuudella otti avuttoman

potilaan asian omakseen, samalla kun hän tavan takaa kirjoittaen

Bergbom-sisaruksille teki selkoa ja tiliä toimistaan. Kun Sala ei

näyttänyt rauhottuvan siinä Parisin hotellissa, mihin hän oli viety,

Vikström neuvotteli hänestä erään etevän lääkärin kanssa, ja tämä

toimitti sairaalle paikan eräässä mielisairaitten hoitolassa Sceaux'ssa

lähellä Parisia, jossa Sala luuli olevansa tavallisessa sanatoriossa.

Täällä hän nyt oleskeli koko kevätkauden, vähitellen -- ainakin

näennäisesti -- parantuen. Vikström kävi pari kertaa viikossa häntä

tapaamassa, ja tämä ystävällisyys vaikutti häneen erittäin

virkistävästi. Toukokuulla Sala jo näytti hyvinkin terveeltä, vaikka

hän vielä oli parantolassa, hartaasti odottaen Bergbom-sisarusten

tuloa, joita hän usein sanoi tahtovansa puhutella. -- Juuri Salan

tähden sisarukset olivatkin tänä vuonna matkustaneet suoraa päätä

Parisiin. Minkälaisen vaikutuksen Sala heihin teki, sitä emme tarkoin

tiedä, mutta tietenkin he pitivät häntä terveenä, koska sovittiin, että

hän seuraisi Kaarloa Etelä-Baijeriin, mihin tämä tahtoi palata tänäkin

kesänä, koska hän oli niin hyvin viihtynyt siellä edellisenä vuonna.

Kesämatkaltaan Sala oli palaava Parisiin ja sieltä Berliniin

jatkaakseen opintojaan, joita varten hän oli saanut valtion matkarahan,

paitse palkkaansa ja avustusta teatterista.

Sala oli tullut Berchtesgadeniin ennen Bergbomia. Tämä mainitsee

ensimäisessä kirjeessään (13/7), että hän, matkustaen Insbruckin ja

Salzburgin kautta, oli vähän myöhästynyt ja että Sala ei ollut

hankkinut itselleen asuntoa, niinkuin hän oli toivonut:

-- "Kun me haimme asuntoa, huomasin hänen ajattelevan että meidän oli

asuttava yhdessä. Olin tosin laskenut toisin, mutta tiedäthän, että

minulla on jonkunlainen fatalistinen suoni. Paras niinkuin tapahtuu --

minä ajattelin -- 'se on sallittu', ja niin vuokrasin kaksi hupaista

huonetta meille molemmille. Me maksamme 20 markkaa viikossa. Sala

tahtoi että jakaisimme tasan, mutta koska minulla on ehdottomasti

suurempi ja hauskempi huone, en aio suostua siihen. Hän maksakoon 8

markkaa, minä 12. -- Sala on erinomainen vuorikiipijä. En tahdo pysyä

hänen rinnallaan. Minä lihoin niin anteeksiantamattomasti sairauteni

aikana keväällä. Muutoin on Sala ollut täydellisesti terve ja, jos luen

pois yhden illan, jolloin Saulinhenki laskeusi hänen päälleen, hyvällä

tuulella." --

"Jean Jullienin 'Théâtre vivant'issa' löysin talonpoikaisdraaman

'La mer', joka melkoisesti kohoaa tavallisten ranskalaisten

kouristusdraamojen yli. Bretagnelaisia kalastajia. Sangen sopivia

rooleja meille. Sala on hyvin mieltynyt siihen ja ryhtyy jonkun päivän

päästä suomentamaan sitä. Jos nyt saisimme Echegarayn Critico

incipiente, niin meillä olisi kolme mieltäkiinnittävää uudenaikaista

draamaa (Leveau kolmas). Lisäksi tulee Ostrowskyn Grosa, joka hyvin

pitää paikkansa. Klassillista ohjelmistoa edustavat loistavasti Wilhelm

Tell ja Antonius ja Kleopatra. Kuusi arvokasta kappaletta, jotka ensi

kerran näytellään Helsingissä. Sen lisäksi Villisorsa, joka ei häpeä

itseänsä. Jos otan vielä lukuun Daniel Hjortin ja Venetian kauppiaan

uusinnot, niin on ohjelmisto oleva sangen kiehtova. Ja kumminkin olen

unohtanut yhden päävaltin -- Uriel Acostan."

"Tämä ulkomaan puolesta. Jos [K. A.] Tavaststjernan draama tulee

kelvolliseksi, niin ei kotimainenkaan draama jää kokonaan osattomaksi,

etenkin jos Minna valmistaisi uuden draamansa. Numersilta en odota

mitään."

"Jos Ida Aalberg olisi koko vuoden poissa, niin jäisi Antonius ja

Kleopatra pois, mutta ohjelmisto on kuitenkin pelastettu. Lindforsia

tulemme kaipaamaan Leveaussa, mutta korvaamaton hän ei ole." --

Vähän myöhemmin (18/7) Sala kuvaa Emilie Bergbomille, kuinka

idyllimäisesti he kahden elivät:

-- "Olemme jo täydellisesti kotiutuneet uusiin oloihimme. Tohtori

kylpee säännöllisesti joka päivä, on terve ja alati hyvällä tuulella,

soittelee ja juttelee, jotta nää yhtämittaiset sadepäivätkin --

hiljattain niitä oli kolme peräksyttäin -- kuluvat kutakuinkin

hupaisesti. Ja sitte meillä on hyvä joukko kirjallisuutta ja erittäin

hauska palvelustyttö."

"Sadepäiväin huviksi panimme hiljattain toimeen konsertin. Kaksi

sitraniekkaa soitteli kokonaisen iltakauden salongissamme täkäläisiä

kansanlauluja. Ne ovatkin harvinaisen kauniita ja sävelrikkaita."

"Asuntonamme on kaksi ullakkokamaria neljännessä kerroksessa.

Balkonkimme alla kohisee ryöppyisä Achen. Vastakkaisella rannalla

kohoaa terassimainen Berchtesgaden puutarhojensa siimeksessä ja sen

takana taas taruistaan kuulu Untersberg 'wunderschön und romantisch

sogar!' -- se on nyt tavallinen ihastelulauseemme."

"Ette ensinkään tarvitse peljätä, etten kestäisi Tohtorille

vuorikiipeilyssä. Olen nyt jo tanakampi kuin hän. Mitäs kun hän on niin

lihava. Hengästyy pienimmässäkin nyppylässä. Olut onkin julistettu

pannaan pöydästämme. Viinistä ei sentään ole vielä hennottu luopua,

vaikka sekin on supistettu puoleen pulloon päivässä. Muuten syömme

kotona -- klo 9 ja klo 1. Ja sitten vielä voileivän illalliseksi ja

raikasta vettä päälle. Kaikin puolin tyytyväisiä huusholliin!" --

Samana päivänä kun Kaarlo kirjoitti ensimäisen kirjeensä

Berchtesgadenista, luettiin Päivälehdessä (seuraavana päivänä U.

Suomettareenkin painettu) haastattelu rva Canthin luona, joka sisälsi

sen hämmästyttävän uutisen, että hän paraikaa kirjoitti uutta draamaa

-- ruotsinkielellä, Ruotsalaista teatteria varten! Kun häneltä

tiedusteltiin syytä kielen vaihtamiseen, hän oli ensin arvellut sen

olevan kylläksi, että häntä "huvittaa" kirjoittaa ruotsiksi, mutta

sittemmin hän oli kumminkin ilmituonut erinäisiä seikkoja, jotka olivat

tehneet Suomalaisen teatterin hänelle vastenmieliseksi. Siten hän

paheksui sitä tapaa, jolla Numersia oli kohdeltu, edelleen että Kovan

onnen lasten näytteleminen oli lakkautettu yhden illan jälkeen "ilman

selityksiä syistä" (vaikka yhtä karkeakuorinen kappale, Thérèse Raquin,

oli myöhemmin näytelty ja Kovan onnen lapsia oli voitu esittää

Uudenmaan pataljoonan julkisissa seuranäytännöissä) sekä vihdoin, että

teatterin "näkyi täytyvän ottaa huomioon U. S:nlaisen lehden

arvostelijoita, joista muun muassa eräs oli julistanut Papin perheen

esittämisen kansannäytäntönä sopimattomaksi -- ja näkyy teatteri

kieltoa totelleen". Tämän vuoksi rva Canthia halutti "kääntyä yleisön

puoleen, joka oli osottanut häntä paremmin ymmärtävänsä ja voivansa

kirjailijaa hellemmin ja hienommin kohdella". Lopuksi hän oli sanonut

"vähän välittävänsä siitä mitä ihmiset sanovat", vaikka "tietysti

tullaan huutamaan, että hän on puolueensa pettänyt, että on liitossa

viikinkien kanssa y.m." Syy lisäksi miksi hän kirjoitti ruotsiksi oli

sekin, että, "kun fennomaniaa aina on käytetty usutusvälikappaleena,

agitatsionikeinona kaikkia niitä vastaan, jotka eivät sovi kuin valetut

sen kannen alle, hän tahtoi näyttää ettei siitä vähääkään välittänyt".

Bergbomin nimeä ei mainita kertaakaan koko kirjoituksessa, mutta

kuitenkin syytökset olivat suorastaan kohdistetut häneen, sillä

teatterinjohtajahan se on, joka määrää ohjelmiston, joka kohtelee hyvin

tai pahoin kirjailijoita. Ja tämmöinen isku miehelle, jonka uhrautuvaa

harrastusta Suomalaisen teatterin hyväksi Minna Canth ennen oli

rajattomasti ihaillut, opettajalle, jota hänen oli "kiittäminen

henkisestä herätyksestään", jonka ohjaus hänelle ennen oli ollut

kallista kalliimpi, ystävälle, jonka seurassa hän oman tunnustuksensa

mukaan oli "elänyt elämänsä rikkaimpia hetkiä!" On sanottu, että naiset

ja lapset ovat julmia. Eiköhän Minna Canth iskiessään nauttinut siitä

että tiesi iskun sattuvan hellään sydämeen? Semmoiseen tunneihmiseen

kuin Bergbom oli, täytyi iskun tunkea sydämen sisimpään. Että niin

kävikin, sen seuraavat kirjeet todistavat. Mutta ne näyttävät myöskin,

kuinka hän seisoi jokapäiväisiä vihan ja koston tunteita ylempänä,

jotka useimmille olisivat olleet lähimpänä.

"Sunnuntaiaamuna [24/7]. Rakas sisar! Kaksi sanomattoman tuskallista

päivää. Kaksi unetonta yötä. Pullo sampanjaa, jonka tyhjensin yhdellä

siemauksella, saadakseni lepoa. Sitte suuri käännekohta, jolloin

makasin ja itkin pari tuntia. Sen jälkeen aloin tutkia itseäni. Nyt

olen levollinen."

"En tahdo puhua Minnan menettelystä. En tahdo syyttää häntä, sillä

silloin täytyisi minun myöskin puolustaa häntä ja sitä en voi

syyttämättä toisia ja minulla on niin kylläkseni meillä vallitsevasta

eripuraisuudesta. Tässä yleisessä hajaannuksessa on mieletöntä etsiä

yksityisen syytä. Epäsopu Suomettaren ja Päivälehden välillä, Minnan

luopuminen -- isku iskun perästä. Ja kenties on vielä jotain tulossa.

On vain varottava, ettei rohkeus mene. Tämä syksy, tämä syksy! Kuinka

kestämmekään sen? Vähitellen on kai aika uudestaan rakentava sen, mikä

nyt näyttää mahdottomalta -- mutta ensi aikana. Niin, tarvitaan

mielenmalttia."

"Aion kirjoittaa Minnalle. Pitkän kirjeen. Seurauksia en siitä odota.

Mutta omatuntoni käskee minun olla vetäytymättä pois lausumatta

sanaani. Ei mitään yrityksiä saada häntä taipumaan. Ei myöskään

nuhteita. Mutta -- mahdollisuuden mukaan -- tasapuolinen esitys

asiasta. Kuinpa vain voisin olla tyyni. Tyyni ilman velttoa

myöntyväisyyttä."

"Minulla ei ole mitään iloa tästä kesästä. Ensin erimielisyys Numersin

kanssa ja nyt tämä isku ovat heittäneet semmoisia varjoja kaiken yli,

että minulla ei ole hetkenkään lepoa. Se sielunrauha, joka on minulle

niin välttämätön, on tällä kertaa hukattu."

Loppupuolella tätä kirjettä niinkuin myöhemmissäkin Bergbom puhuu

Salasta. Keskinäisessä seurustelussa tämä kyllä näytti terveeltä, mutta

kumminkin Bergbom oli havainnut piirteitä, jotka osottivat, että hän ei

ollut täysin toipunut. Hän pelkäsi vierasten ihmisten seuraa ja

pysyttäytyi suljettuna Bergbomiakin kohtaan, hän ei tahtonut kylpeä

eikä käydä ulkona, vaan istui päiväkaudet työpöydässään niinkuin

kiinninaulattuna.

Kahdesta seuraavasta päiväämättömästä kirjeestä näkyy, että "Minnan

asia" yhä oli Bergbomin mielessä:

-- "Olen pakottanut itseäni ajattelemaan sitä tyynesti, mutta olla sitä

ajattelematta on minulle mahdotonta. Salan seura on vaikuttanut minuun

joissakin määrin rauhottavasti. Omituista kyllä on hän Minnan puolella.

Ei, se on liiaksi sanottu, sydämessään hän kai kyllä moittii häntä,

mutta keskustellessaan: -- 'Kun on alinomaa ollut semmoisen vainon

alainen, ei tiedä mitä tekee'. -- 'Mutta ettehän Te niin tekisi?' --

'No, minä olen mies, mutta -- nainen!'"

Emiliehenkin isku ensin vaikutti huumaavasti, mutta sitte hän kiihkeän

luontonsa mukaan useissa kirjeissä Kaarlolle 'puhui suunsa puhtaaksi'.

Minna Canth ei ansainnut kirjettä Kaarlolta, Emilie arveli. Jos hänellä

olikin syytä tyytymättömyyteen, niin ei hänkään ollut viaton, vaikka

sokeassa ystävyydessämme olemme nähneet ainoastaan hänen ansioitaan. --

Makaa polvillasi hänen edessään, niin kaikki on hyvin, mutta jollet

sitä tee, on hänellä oikeus kavaltaa kansansa -- hänellä itsellään ei

ole mitään velvollisuuksia! -- Usein ajattelen, että sinun ehkä on

luopuminen teatterista ja koettaa ryhtyä johonkin muuhun;

sielunrauhalla on toki arvonsa ja sitä on totta tosiaan nyt koeteltu.

-- Ajatteles, mikä makupala ruotsinmielisille! Sanokoon, ettei tahdo

olla tekemisissä Suomalaisen teatterin kanssa, jos hän on niin

suuttunut meihin, mutta elämässään hän ei voi saada anteeksi uhkaustaan

kääntyä ruotsalaisen yleisön puoleen, joka muka ymmärtää häntä niin

paljon paremmin. Eipä Työmiehen vaimoa, huolimatta suurista,

kerskaavista lupauksista, ole näytelty Ruotsalaisessa teatterissa. --

"Olen näin purkanut tunteitani sen sijaan että olisin sinua

rauhottanut, mutta tavasta on luonnonvälttämättömyys saada pauhata.

Kuinpa vain tämä surmanisku ei olisi vahingoittanut terveyttäsi."

[Siihen tapaan 29/7; seuraavana päivänä vähän tyynemmin:] "Koeta, rakas

Kaarlo, ottaa asia tyynesti ja lohduttaa itseäsi omantuntosi

todistuksella. Kyllä me olemme rehellisesti taistelleet ja otsamme

hiessä tehneet työtä teatterin hyväksi, ja sinä Minnan hyväksi! Hänen

ensi yrityksestään, Murtovarkauden esiintymisestä asti, mikä tuki, mikä

apu onkaan hänellä ollut sinussa, vaikka hän nyt niin julkeasti

potkaisee tämän avun luotaan." -- "Jollet olisi niin todellisesti

pitänyt Minnasta, niin tuskasi olisi vähemmän katkera, ja saisit

helpommin takaisin joustavuutesi. Mutta huolimatta kaikesta

ystävyydestä, täytyy sinun koettaa katsella häntä hänen oikeassa

valossaan. Turhamaisuus (fåfängan) on tästä lähtien hänen Jumalansa.

Julkisen esiintymisen tuottama kirous on suuri, sillä kuinka harva

kestää koetusta!" --

[Kovasti loukkasi Emilietä, että Sala puolusti Minnaa:] -- "Että Sala

voi puolustaa rva Canthin menettelyä! Olen tullut siihen vakaumukseen,

että meillä vanhoilla vanhentuneine ihanteinemme täällä ei enään ole

mitään tehtävää: meidän on vain jälellä panna maata ja kuolla. Me

olemme taikka oikeammin olemme olleet niin tyhmiä, että olemme luulleet

että ihmisten sanojen takana on usko, mielipide, vakaumus, että sana on

tuleva teoksi, mutta se on vain tyhmiä, haaveellisia ja kuluneita

perusjohteita; toista on nykyajan laita. Sanoja, sanoja, sanoja ja taas

sanoja -- se riittää! Rva Canth puhuu ja harrastaa Suomen kansan

sivistyksen puolesta. Nya Pressen & kumpp. imartelee häntä, ja hän

panee lapsensa ruotsalaiseen kouluun; rva Canth puhuu raittiuden,

ehdottaman raittiuden puolesta, mutta rahallisen voiton tähden hän itse

avaa väkijuomamyymälän; rva Canth puhuu naisasian puolesta, kirjoittaa

itse naivisen pöyhkeileviä kirjoituksia (muistathan: kun nainen on

valtaistuimeltaan tuomitseva maailmoja ja kansoja?) ja hän esiintyy

hengenheimolaisiaan vastaan niinkuin hän teki viime talvena. Sanoja,

sanoja, sanoja! Voisin luetella useampiakin esimerkkejä, mutta

riittäköön tämä. Kaikki todistaa, että olemme ihannoineet häntä ja että

ne, jotka ovat kritikoineet häntä, ovat nähneet syvemmälle -- ovat

olleet oikeassa! Hän ei ole mikään totuuden, mikään lujuuden luonto,

vaikka Jumala on varustanut hänet niin rikkailla lahjoilla. Hän on

aivan oikeassa siinä, että Suomen kansa ei enää kelpaa mihinkään. Mene

luostariin, Ofelia; pane maata ja kuole, sinä tyhmä Kaarlo, niin aion

minä tehdä, ja niin olisi meidän pitänyt tehdä aikoja ennen. Teen pyhän

lupauksen, etten enää koskaan kiinnitä mieltäni kehenkään ihmiseen,

niin täydellisesti rva Canth on ryöstänyt minulta kaikki illusionini.

Onhan sitä jokainen ollut 'vainottu' ja hupaista olisi tietää mitä

asianomaiset, rva Canth etupäässä, olisivat sanoneet, jos sinä pari,

kolme vuotta sitten olisit tarjonut työsi ruotsalaisille;[145] kyllä se

siellä olisi paremmin maksettu sekä rahalla että imartelulla. Selitys

että mies ei saa menetellä niin, mutta että se voidaan antaa anteeksi

naiselle on perätön; kun isänmaa taistelee semmoista taistelua kuin

nyt, täytyy kaikilla miehillä ja naisilla olla sama velvollisuus ja

sama oikeus olla mukana taikka uhrata roponsa, jollei muuta voi. Kaikki

tämä tulee sinun sanoa Salalle, tervehdyksenä minulta."

[Ja sitte taas 3/8:] -- "Voi sinua, oma rakas veljeni, kuinka sydämeni

tuskittelee ja vapisee sinun tähtesi! On sanottu: meidän ei pidä tehdä

itsellemme epäjumalia, ja sitä on rva Canth tosiaankin meille ollut.

Sentähden on nyt niin vaikeaa."

Näissä tunteenpurkauksissa kuvastuu Emilie Bergbomin voimakas, hehkuva

sielu ihmeen kirkkaasti. Älköön sanottako, että hän liiottelee, joskin

hän naisena, naisten tapaan, tuomitsee naista ankarammin kuin mies.

Tunteehan lukija, että joka sana tulee sydämen pohjasta. Mitä ehkä

voidaankin Minna Canthin puolustukseksi sanoa, siitä ei pääse, että

hänen menettelynsä oli omansa loukkaamaan ja todella loukkasi

Emilienkin sydäntä siinä kohden, joka oli hänen elämänsä ydin ja

perustus. Kaikki mitä hänelle oli kalleinta, hänen rakkautensa

suomalaiseen kansaan, hänen rakkautensa veljeensä, hänen rakkautensa

teatteriin, jolle he olivat pyhittäneet elämänsä, hänen käsityksensä

jalosta, suorasta ihmisyydestä ja naisellisuudesta, kaikki mullistui

kuin maanjäristyksen heilahduksesta. Siitä hänen sanojensa tulinen

intomieli ja lento. Muistuu mieleen lause, että naisen nerollisuus

paraiten näyttäytyy hänen kirjeissään.

Bergbom ei luopunut ajatuksestaan kirjoittaa Minna Canthille, mutta

tuskin oli kirje valmis ennen kun hän hylkäsi sen. Vasta kolmas yritys

onnistui. "Nyt olen kirjoittanut kuivan, objektiivisen kritiikin

[haastattelusta]." Konseptin muodossa hän lähetti sen sisarelleen

luettavaksi; valmiiksi hän kirjoitti kirjeen kotia tultuaan. -- Kaarlo

hyväksyi, että Emilie oli lähettänyt Echegarayn kappaleen rva

Levanderille [rva Canthin tyttärelle] suomennettavaksi -- "Minnan

menettely ei saa vähääkään vaikuttaa meidän toimintatapaamme."

-- "Sala tahtoo, että meidän on alotettava Papin perheellä

kansannäytäntönä,[146] niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Weckman

tietysti Jussina [jota Sala ennen oli näytellyt]. Mitä sanot siitä?

Ajatus ei ole tyhmä." --

Viimeisestä Berchtesgadenin kirjeestä (postileimattu 7/8) otamme

seuraavaa:

"Kirjoitus Minna Canthille [s.o. Emilielle lähetetty konsepti] vaikutti

minuun erittäin hyvin. Kun sain sanotuksi mitä tahdoin, tulin täysin

levolliseksi. Nyt katson asiaa niinkuin se olisi sattunut minulle

vieraitten ihmisten kesken. Tuomioni pysyy samana, mutta se on niin

kerrassaan vapaa kaikista persoonallisista tunteista, että itsekin

ihmettelen sitä. Syy on kai se, että minä sisässäni niin kauan olen

odottanut tätä katastroofia".[147]

"Mitä sanot Salan kotiatulosta on 'niinkuin minun suustani otettu'

[Emilie oli näet arvellut parhaaksi, että Sala tulisi vahvistamaan

teatterin voimia]. Mutta en uskalla kosketella asiaa. -- -- En tiedä,

minusta näyttää kuin hän olisi entistäkin suljetumpi minua kohtaan.

Olemmekinhan niin erilaisia. Sitä paitse hän on jo niin terve, että

hänen itse täytyy määrätä itsestään. En voi ottaa edesvastuulleni

houkuttelemalla ikäänkuin pakottaa häntä."

"Olen ylipäätään epätietoinen, onko meidän itsepäisesti vaatiminen,

että hän tulee seuraajakseni vai ei. Jos tietäisi mitä hän

sydämessään tahtoo, mutta ottakoon siitä selvää se joka taitaa, sen

seitsenkertaisen verhon alta, jonka hienotuntoisuus, itsepäisyys,

epäonnistumisen pelko ja menestyksen toivo ovat käärineet hänen

ympärilleen. -- Että teatteri tarvitsee uuden voiman, joka voi tehdä

uusia _alotteita_, tulee minulle päivä päivältä selvemmäksi. Me elämme

nyt vain vanhoilla. Se voi käydä laatuun noin kymmenen vuotta

eteenpäin. Mutta sitten? Totta on että joka päivällä on huolensa, mutta

totta on myöskin että tänään on kylvettävä, jos tahdotaan huomenna

korjata eloa."

Samana päivänä kun Bergbom kirjoitti tämän kirjeen, hän lähti

kotimatkalle, jolla aikoi viipyä noin kaksi viikkoa. Ensiksi hän

pysähtyi Müncheniin.

Pari päivää myöhemmin 9/8 Sala kirjoitti Emilie Bergbomille:

-- "Ja minä jäin tänne. Yksinäiseltä tuntuu nyt tää äsken niin iloinen

asuntomme. Ilo olikin kokonaan tohtorin ansio. Samoin kuin kaikkikin.

Pianokin ikävystyi seuraani ja läksi tiehensä. Alabalkongilla sentään

soittavat sitraa, vieläpä minun lempisäveliänikin. Muun muassa erästä

valssia, johon olen kerrassaan lumoutunut. Sitä käytettiin Uudessa

apulaisessa, ja tuo sävel soittaa minulle Björk paran sieluntaistelua.

Kyllä näytelmätaide sentään on ihana taide. Täynnä muistoja jos

jollekin suunnalle. -- Olen väliin suomennellut 'La mer'-näytelmää.

Ei luista työ entistä vauhtia. On kuin vetäisi kivirekeä sulalla

maalla." -- --

Vielä pari päivää, ja Sala kirjoitti uuden pitkän kirjeen Emilie

Bergbomille, ja kaksi päivää siitä, siis 13/8, niinikään Kaarlo

Bergbomille, ja nämä kirjeet olivat -- hyvästijättöjä! Ne olivat täynnä

ihailua ja kiitollisuutta vastaanottajia kohtaan ja täynnä syytöksiä

kirjoittajaa itseään kohtaan, mutta vaikka hän hyvin käsittää minkä

suuren surun hän on heille tuottava, hän ei voi luopua jo St Denis'sä,

epätoivonhetkenä, tehdystä päätöksestään erota elämästä -- se ajatus on

hänessä kasvanut pakottavaksi velvollisuudeksi. Niin hän kirjoittaa ja

ilmottaa viimeiset toivomuksensa, viimeisen tahtonsa jälkeenjäävään

omaisuuteensa y.m. nähden.[148]

Sen jälkeen puuttuu seikkaperäisiä tietoja. Säilyneistä kirjeistä ja

sähkösanomista näkyy vain, että Sala 15/8 ampumalla itsensä pani

täytäntöön päätöksensä! -- Talon emäntä sähkötti Emilie Bergbomille,

että Sala oli sairastunut ja kysyi Kaarlon osotetta. Kaarlo oli vielä

Münchenissä, ja siellä saavutti hänet kamala uutinen Berchtesgadenista,

joka pakotti hänet kohta palaamaan sinne. Hän oli siis läsnä

maahanpanijaisissa.

Seuraava tieto on Berlinistä, josta Kaarlo 27/8 kirjekortilla ilmottaa

sisarelleen: "Olen taas niin paljon terveempi, että jaksan matkustaa --

tulen niin pian kuin suinkin voin."

Kaarlo ei näy jaksaneen kirjoittaa, miten tämä viimeinen, todellinen

"surmanisku" häneen vaikutti; mutta tuskin voimme kuvitella hänen

sielunsuruansa liian suureksi, ja varmaankin juuri se sai hänet

ruumiillisestikin sairaaksi. Bergbom-sisarukset olivat todella

sydämestään kiintyneet Niilo Salaan, tuohon lahjakkaaseen,

hienotunteiseen mieheen, jonka pyrkimys edistyä taiteessaan oli niin

harras, joka jo monta vuotta oli ollut Kaarlon luotettavana avustajana,

ja josta hän oli toivonut itselleen seuraajaa. Hänen poismenonsa olisi

joka tapauksessa ollut kova isku, mutta tietysti se näin äkkinäisenä,

mielisairauden aiheuttamana itsemurhana oli kaksinkerroin järisyttävä.

Että näet teko oli taudista johtunut, on sitä varmempi kuin vainajan

lääkärit sekä Wienissä että Parisissa edeltäkäsin olivat sanoneet

semmoisen lopun olevan pelättävissä.

Myöskin näyttelijänä Sala oli kohonnut teatterin etevimpien joukkoon.

"Hänen ulkonaiset keinonsa eivät olleet runsaita eivätkä viehättäviä",

sanotaan U. S:n muistosanoissa,[149] "mutta henkinen voima ja terävä

ymmärrys taistelivat voittoisasti noita ulkonaisia epäkohtia vastaan.

Romantillisen draaman sankareita varten hänessä ei ollut kylliksi

monivärisyyttä. Mutta totuutta hän haki taiteessaan ja löysikin

useimmiten. Hän ei lausunut sanoja, jotka eivät ajatusta osottaneet, ei

käyttänyt liikuntoja, jotka vain olisivat tarkottaneet ulkonaista

koreilemista, ei näyttänyt liikutuksia, joiden takana ei ollut

tunteita. Hän oli suora suomalainen taiteilija ja rakasti suomalaista

taidettansa palavasti."

Mikä sija hänellä oli seurueessa, huomaa yksistään siitä kun

luettelemme osan hänen pääroolejaan: Bileam (Tietäjä), Eurysakes,

Daniel Hjort, Faust, Hamlet, Brutus, Mortimer, Rosmer, Tesman. Lisäksi

tulee hänen ansionsa näytelmäin suomentajana, jona hän, niinkuin ennen

on mainittu, oli harvinaisen etevä. Työtoverina ja ystävänä hän koko

näyttelijäkunnassa oli saavuttanut yksimielisen kunnioituksen ja

rakkauden.

Aika olisi jo ryhtyä kertomaan syyskauden työstä, mutta ennen kun

siihen käymme käsiksi, katsomme parhaaksi loppuun suorittaa esityksemme

Minna Canthin asiasta, joka kaikeksi onneksi ei venynyt niin pitkäksi

kuin Numersin juttu. Se näet päättyi, kun pari kirjettä kummaltakin

puolelta oli vaihdettu. Tästä kirjeenvaihdosta teemme tässä otteilla

taikka selostamalla selkoa, sillä "asian" tärkeys on yhtä suuri

teatterin historiassa kuin kummankin asianomaisen elämäkerrassa, eikä

siltä puutu yleistäkään merkitystä.

Bergbomin ensimäinen kirjoitus oli muodoltaan enemmän julkaistavaksi

ajateltu lausunto kuin kirje, ja kuului pääkohdiltaan seuraavasti:[150]

"Minna Canthille."

"Minna Canthin sotajulistus sisältää niin monta ristiriitaisuutta

siihen nähden mitä hän ennen on sanonut, niin monta tarkottamatonta

erehdystä ja myöskin joitakuita tahallisia väärennyksiä, että

omatuntoni kehottaa minua arvostelemaan sitä. Valitettavasti

en voi sanoa, että se 'huvittaa minua'. Mutta katkerakin kalkki

on tyhjennettävä. Koska en rakasta haastattelijoita enkä

sanomalehtiväittelyä, käännyn suoraan sen henkilön, Minna Canthin

itsensä, puoleen, jota asia koskee."

"Kun minä tammikuulla neuvottelin Minna Canthin kanssa Numersin ja

minun keskinäisestä selkkauksesta, hän neuvoi minua juuri siihen

'kohteluun', jota hän nyt moittii. Hän sanoi: luopukaa kaikista

rahavaatimuksista, mutta vaatikaa, että saatte olla mukana määräämässä

kappaleen kohtaloa. Niin olen tehnyt. Kun Numers sitte tahtoi päästä

sopimuksesta Suomalaisen teatterin kanssa ja ehdotti, että johtokunta

'polttaisi' hänen kuittinsa, vaadin minä, että hän ensin suorittaisi

asiansa minun kanssani, ennen kun johtokunta päätti jotain hänen

kappaleestaan. Johtokunta oli aivan samaa mieltä kuin Minna Canth

ennen, nimittäin että minulla oli oikeus vaatia joku sopimus Numersin

puolelta. Yhdessä kohden todellakaan en noudattanut Minna Canthin

neuvoa. Hän arveli että minun sitä paitse tuli vaatia, että nimeni

mainittaisiin myötätekijänä. Tarkottaako hänen moitteensa tätä

yksityiskohtaa?"

"Kun Minna Canth julkilausuu katkeran mielensä sen menettelyn johdosta,

joka kohtasi Kovan onnen lapsia, on hän täysin oikeassa. Hänelle

tapahtui silloin huutava vääryys. Mutta vääryyttä ei soviteta

vääryydellä. Yksityiskohtiin nähden on hänen esityksensä harhaanvievä.

Hän sanoo: 'ilman mitään selityksiä'. Mahdollista on, että minä

ensimäisessä kirjeessäni, kiihtynyt kun olin, ainoastaan purin

tunteitani kertomatta asiaankuuluvia tosiseikkoja, mutta sittemmin olen

kyllä tehnyt sen. Jos Minna Canth on unohtanut nämä yksityiskohdat,

voin mielelläni raitistan hänen muistoansa. Ensimäisen näytännön

jälkeen oli kiihtynyt mielentila vallalla. Joukko ylioppilaita uhkasi

viheltää, ja Jalander-vainaja lähetti minulle sanan, että hän asettuisi

semmoisen mielenilmaisun etupäähän. Poliisimestari oli muka kieltävä

kappaleen, jos vihellys tapahtui. Edelleen sain kirjeen, jossa

vaadittiin kappaleen näyttelemisen lakkauttamista. Luonnollisesti oli

johtokunnalta kysyttävä, ja sen jäsenet olivat silloin: Jaakko Forsman,

V. Löfgren, A. Almberg, K. F. Wahlström ja minä."

"Forsman oli sitä mieltä, että näytteleminen oli kohta lakkautettava.

Jos vihellystä ja muita mielenosotuksia tapahtuisi, tulisi teatteri

siitä kärsimään, ehkä sen olemassaolokin joutuisi vaaraan. Sitä paitse

hän moitti, että kappale ollenkaan oli otetta ohjelmistoon. Hän nojasi

ei ainoastaan huomattaviin vanhempiin suomenmielisiin, vaan myöskin

n.s. nuoren puolueen jäseniin."

"Löfgren ei voinut yhtyä Forsmaniin. Teatterin velvollisuus oli esittää

niin arvokas kappale kuin Kovan onnen lapsia. Mutta järjellistä olisi

olla näyttelemättä sitä tätä nykyä. Seuraukset sen esittämisestä

olisivat arvaamattomia ei ainoastaan teatteriin vaan _koko maahan_

katsoen, koska hyvin oli tiettynä, miten asianomaiset ruotsinmieliset

tekivät voitavansa Pietarissa _asettaakseen fennomaanit ja nihilistit

yhdenvertaisiksi_. Tekijätär ei saattaisi tuntea itseään loukatuksi.

Olihan hänelle osotettu hyvä tahto esittää kappale. Olihan Kalle Ahokin

ymmärtänyt syyt, miksi johtokunta ei ottanut Epäilijää ohjelmistoon --

kyllä kai Minna Canthkin käsittäisi vaikean aseman vaatimuksen."

"Almberg puhui samaan suuntaan kuin Löfgren."

"Minä sanoin etteivät Forsmanin todistukset olleet pätevämpiä kuin

Löfgrenin. Vihellysuhkaus ei pelottanut minua. Semmoisia uhkauksia

lausutaan helposti, mutta niitä ei toimeenpanna yhtä helposti. Mutta

jos vihelletäänkin -- mitä sitten? Poliisimestari kieltäköön kappaleen.

Me olemme silloin väistyneet väkivaltaa, mutta ei pelkurimaisesti

jättäneet Minna Canthia pulaan. Neroa kohtaan ei saa käyttää

selkäsauna-menettelyä. Tiesin kyllä että kappale oli herättänyt

suuttumusta. Olin kuullut sekä 'vanhojen' että 'nuorten' lauseita.

Olihan niin kohtuullisesti ajatteleva mies kuin Th. Rein kovasti

moittinut minua siitä, että olin ottanut kappaleen. 'Sehän on suora

kehotus varkauteen.' Mutta tämä kaikki todisti minusta vain, että

kappaletta oli edelleenkin näyteltävä. Kiihotuksessa oli kokonaan

väärin käsitetty tekijää, ja väärinkäsitys voisi ainoastaan siten

haihtua, että yleisö saisi uudestaan tarkastaa teosta. En kieltänyt

että tekijätär itse osaksi oli syypää väärinkäsitykseen, mieltynyt kun

oli melodramaattisiin lauselmiin, jotka herättävät hämmennystä. Lisäksi

tulee Leinon onneton taipumus alleviivata näitä lauselmia. Mutta se oli

sivuseikka. Pääasiassa oli Kovan onnen lapsia yhtä lämpimästi tunnettu

kuin nerollisesti suoritettu taideteos. Löfgrenin olettamusta, että

Minna Canth tyynesti suostuisi kappaleen lakkauttamiseen, katsoin hyvin

naiviksi. Olin varma siitä, että se syvästi loukkaisi häntä.

Vertaaminen Kalle Ahoon oli sopimaton. Epäilijä oli kyvykäs mutta

epäkypsä oppilaanteos, Kovan onnen lapsia valmis taideteos. Sitä paitse

Kalle Aho oli mies, siis ymmärrysmotiiveista riippuvainen. Minna Canth

taas oli nainen ja siis etupäässä kuuliainen loukatun tunteensa

neuvoille."

"Wahlström ei ollut nähnyt kappaletta, mutta katsoi huomautukseni

päteviksi. Kuitenkaan hän ei tahtonut ehdottomasti puoltaa kantaansa,

hänestä kun oli vaarallista liian jyrkästi asettua yleistä mielipidettä

vastaan."

"Loppuäänestys vei keskustelunmukaisesti siihen päätökseen, että

kappaleen näytteleminen oli lakkautettava."

"Minä lausuin silloin ennustuksen: 'Me tulemme kerran katkerasti

katumaan tätä päätöstämme. Silloin on tämä 'yleinen mielipide', jota me

nyt niin sokeasti väistymme, yhtä sokeasti hyökkäävä päällemme. Se on

oleva ansaittu rangaistuksemme.'"

"Kun Minna Canth mainitsee Thérèse Raquinin, hän valitsee onnettomasti

esimerkkinsä. Eihän Thérèse Raquin ole mikään tendenssidraama niinkuin

Kovan onnen lapsia. Ja jos tahtoisi Zolan draamasta etsiä jotakin

tendenssiä, niin on se aivan sopusoinnussa sen kanssa mitä Minna Canth

sanoo 'sovinnaiseksi moraaliksi'. (Lukekoon kuinka hänen mestarinsa

Georg Brandes sentähden kurittaa Zolata.) Kovan onnen lapsia jälleen on

suora vastalause tätä moraalia kohtaan ja suora kehotus ottaa se

tarkastuksen alaiseksi".[151]

Sitten seuraa kysymys Papin perheen näyttelemisestä, jonka johdosta

Bergbom muistuttaa, että kappale oli esitetty kansannäytäntönä, vaikka

sitä ei sen koommin oltu näytelty, syystä kun Sala oli matkustanut pois

-- minkä Minna Canth kyllä tiesi, vaikka katsoi mukavimmaksi tekeytyä

tietämättömäksi. U. S:n arvosteluja Bergbom ei lukenut, oli vain

kuullut että niissä oli moitittu klassillista ohjelmistoa ja vaadittu

sijaan modernia draamoja Minna Canthin laatuun. Ennen Minna Canthin

sotajulistusta hän ei tiennyt mitään siitä, että "arvostelija" oli

päinvastaiseen suuntaan moittinut Papin perheen esittämistä

kansannäytäntönä.[152] Minna Canth tiesi sangen hyvin, että Bergbom

yksin määräsi ohjelmiston ja että hän ei siinä antanut kenenkään johtaa

itseään. Ainoat poikkeukset ovat Epäilijä ja Kovan onnen lapsia, mutta

niihin nähden hän oli kyllin selvästi lausunut mielensä. -- Muutoin

olivat Minna Canthin toivomukset ja määräykset kappaltensa

esittämisestä (niinkuin useilla esimerkeillä todistetaan) olleet niin

ristiriitaisia, että Bergbom vastedes vaatii selviä tietoja ja ohjeita,

ovatko ne suomalaisessa teatterissa näyteltävät vai ei.

[Minna Canthin lauseen johdosta, ettei hän välittänyt siitä mitä

ihmiset sanovat.] "Eiköhän tämä ole harhaluulo? -- -- Yksistään tämä

haastattelu todistaa Minna Canthia vastaan. Eräs kronikoitsija on

kerran kolmatta vuotta sitten, ei edes arvostelussa, vaan

kyhäilemässään följetongissa unohtanut mainita Minna Canthin nimen. Se

antaa hänelle riittävän aiheen elämänsuunnan muuttamiseen. Voiko

ajatella suurempaa arkatuntoisuutta siihen katsoen mitä 'ihmiset

sanovat'."

"Mitä kirjailijoita on Minna Canthin mukaan ruotsalainen yleisö

kohdellut niin 'hienosti' ja 'hellästi'. Onko se Snellman, jota tämä

yleisö on vihannut, häväissyt, ristiinnaulinnut, myrkyttänyt? Onko se

Topelius, jota tämä yleisö on herjannut, parjannut, ja valheilla

kietonut? Onko se [Fredr.] Cygnaeus, joka yhtä suuressa määrässä on

saanut osansa tästä ivasta, joskaan ei täysin tästä vihasta? Taikka,

ymmärränkö ehkä väärin Minna Canthia. Kenties hän ei tarkotakaan

ruotsalaista yleisöä ylipäätään, vaan ainoastaan Ruotsalaisen teatterin

ruotsinmielistä nurkkakuntaa. Mitkä ovat ne kirjailijat, joita siellä

on niin 'hellästi' ja 'hienosti' kohdeltu? Onko se G. v. Numers, jonka

Eerikki Puke lähetettiin takaisin ja jonka Skjalf on kokonaisen vuoden

maannut teatterin kätkössä, ilman että tekijälle on edes ilmotettu

näytelläänkö se vai ei? Onko se Gabriel Lagus, jota 'Uuden apulaisen'

johdosta kohdeltiin niin hyvin, että hän sanoi ettei hän koskaan

tahtonut olla tekemisissä sen teatterin kanssa? Onko se Minna Canth,

jonka Työmiehen vaimo, sitte kun vuosi vuodelta oli luvattu esittää se,

oli pistetty paperikoriin 'ilmottamatta syitä'. Onko se [K. A.]

Tavaststjerna, joka esimerkkinä siitä törkeydestä, jolla häntä

kohdeltiin, julkisesti on kertonut, että hänelle annettiin kieltävä

vastaus kun hän pyysi itselleen köyhää vapaapilettiä? Onko

se [John] Less, joka niin loukkaantui hänelle 'Öfverdrift'

kappaleen kenraaliharjotuksessa osotetusta ylenkatseellisesta

välinpitämättömyydestä, että hän vihoissaan poistui teatterista eikä

ollut saapuvilla ensimäisessä näytännössä? Vielä kerran -- kutka ovat

nuo kirjailijat?"

"Mutta -- Minna Canth ehkä huomauttaa -- te ymmärrätte väärin

ajatukseni. Minä tarkotan sitä persoonallisesti 'hienoa' ja 'hellää'

kohtelua, jota olen kokenut Ruotsalaisen teatterin piirissä.

Onnettomasti sokaistu! Ettekö te käsitä mikä on syynä tähän

'hellyyteen', tähän imarteluun? Oletteko te koskaan näissä ihmisissä,

kun on ollut kysymys muusta kuin suunpieksämisestä, huomannut muuta

kuin yhden syvän, todellisen vaikuttimen -- vihan kansallista

kulttuurityötä kohtaan. Kun nämä ihmiset imartelulla, salaviittauksilla

koettavat erottaa Teidät, erottaa Ida Aalbergin, erottaa Lindforsin

tästä työstä, he kyllä tietävät mitä he tekevät. He surmaavat kaksi

vihollista yhdellä iskulla. Sillä mikä merkitys on Minna Canthilla

kirjoittaen lainakirjastoruotsia? Ei mikään! Taikka mikä merkitys on

Ida Aalbergillä näyttämöllä puhuen Janakkalan ruotsia? Ei mikään! Mutta

toiselta puolen. Mitä merkitsee Suomalainen teatteri ilman suomalaisten

kirjailijain, ilman suomalaisten taiteilijain yhteistyötä? Ei mitään!

Kerrassaan ei mitään."

"Asialla on koomillinenkin puolensa. Operettipapat Uudessa teatterissa

'hienosti' ja 'hellästi' suojellen kotimaista kirjallisuutta

minun raakalaisuuttani vastaan. Uskooko Minna Canth itse tähän

irvikuvaan?" --

"Lukiessani mitä olen kirjoittanut huomaan unohtaneeni muutamia ei

aivan vähäpätöisiä seikkoja:"

"Minna Canthin esityksestä saa sen käsityksen kuin Suomalaisen

teatterin johtokunta nyt olisi sama kuin kappalta näyteltäessä.

Edelleen Minna Canth viisaasti salaa, että minä kaksi kertaa olen

ehdottanut Kovan onnen lasten uudestaan ottamista ja vakuuttanut

hänelle, että yritys ei kohtaisi vaikeuksia. Molemmat kerrat Minna

Canth on sitä vastustanut. Totta on että minä samalla kertaa ehdotin

korjailua, mutta tietysti kappaleen omaksi hyväksi. Minun ehdottamani

muutokset (meluamisen vähentäminen toisessa näytöksessä, perhesurkeuden

rajottaminen kolmannessa, Rinaldo Rinaldinimaisuuden poistaminen

Topra-Heikistä) perustuivat _kaikkien_ arvostelijain lausuntoihin ja

olivat sitä paitse helposti toimeenpantavat. Miksi Minna Canth ei

hyväksynyt tarjomustani, on minulle tänäkin hetkenä epäselvää. Eikö

hänen ylpeytensä sallinut muutosten kautta näennäisesti myöntää

vastustajain olleen oikeassa? Eikö hän tahtonut alistaa näytelmäänsä

sen kylmähkön vastaanoton alle, jonka se mahdollisesti olisi saanut

yleisön puolelta? Vai pitikö hän marttyyriutta edullisempana? En

tiedä."

"Uskallanko pyytää, että Te pidätte tämän kirjoituksen säilössä.

_Nyt_ olen päättänyt vaieta Teidän ja Numersin hyökkäyksiä kohtaan.

Miksi näitä julkisia korvapuusteja häväistyshaluisen roskaväen

mielenylennykseksi ihmisten välillä, jotka kuitenkin ovat tahtoneet

toisilleen hyvää. Mutta ei kukaan voi vastata huomispäivästä. Etten

minä kauemmin ole se, joka on seisova _ainoan_ kansallisen dramaattisen

_taide_laitoksen etupäässä, tiedän parhaiten itse. Olen palvellut

aikani. Numersin päätös mieluummin antaa viheltää itselleen Arpen luona

kuin menestyä minun kanssani, Lindforsin ylimeno ruotsalaiseen

teatteriin, Minna Canthin päätös tehdä samoin, Ida Aalbergin selvästi

lausuttu päätös noudattaa esimerkkiä -- nämä _yhden aikuiset_ tosiasiat

todistavat, että sekä kirjailijoilla että taiteilijoilla on minuun

verraten siksi eroavia käsityksiä taidekysymyksistä, että siitä ei

mitenkään voi koitua hyvää kotimaiselle taiteelle. Onhan näin ollen

ajateltavissa, että ryntäys minua vastaan muodostuu niin

laajaperäiseksi, että minun _täytyy_ julkilausua kantani. Antoihan

Nya Pressen tunnussanan, Numers, Päivälehti, Minna Canth ottivat sen

kohta korviinsa. Toisia tulee kai jälestä. Nämä hyökkäykset aion

rauhallisella omallatunnolla pistää taskuuni. Mutta onhan mahdollista

että minua puolustetaan tavalla, jota en voi hyväksyä. _Silloin_ voin

tulla pakotetuksi julkisesti esiintymään. Silloin minä luonnollisesti

mielelläni käyttäisin semmoista tässä kirjoituksessa, joka valaisee

asiaa ja sopii julkisuuteen."

"Vielä toinen pyyntö. Jos Minna Canth jatkaisi näitä hyökkäyksiään

julkisuudessa joko suoraan taikka haastattelijan kautta, on hänellä

tietenkin oikeus siihen, ja tiedänhän kuinka innostunut hän

'kurittavana naisena' on sentapaisiin rangaistussuorituksiin. Mutta

eikö sekä oikeus että järki vaadi, että hän jättää Numersin pois

leikistä? -- -- -- Paras todistus, että minä suon hänelle hyvää, on se

etten puhu. Luulen että Minna Canth voi noudattaa esimerkkiäni -- n.b.

jos hän todella tahtoo Numersille hyvää."

Paitse sitä yhtäjaksoista käsikirjoitusta, josta olemme ottaneet

edellisen, on olemassa irtonaisia lehtiä, jotka nähtävästi sisältävät

lisiä samaan kirjoitukseen. Niistä otamme seuraavat rivit itse

pääasiasta -- Minna Canthin luopumisesta:

"En tahdo mitään lausua sisällisistä vaikuttimista, jotka ovat

aiheuttaneet päätöksenne ruveta ruotsalaiseksi kirjailijaksi, sillä

niitä en tunne, ja kenties ovat ne Teille itsellennekin epäselviä.

Siihen ainakin viittaa välttelevä eikä selvittävä lause: 'se huvittaa

minua'. Onhan kieltämätöntä että nykyajassa käy vahva virtaus

kansanvaltaisesta leiristä aristokraattiseen, ja selvää on että

hyökyaallot nyt ovat tulleet tänne. Arvattavasti tämä virtaus on

vaikuttanut Teihin. Totta on, että Te keväällä, Lundegårdin esitelmän

jälkeen, kovasti moititte niitä skandinavilaisia kirjailijoita, jotka

olivat luopuneet kansanvaltaisuudestaan. Kuitenkin saattaisi olettaa

tämän esimerkin tarttuneen. Mutta Te unohdatte yhden asian. Ne

työntävät pois veljiä kääntyäkseen veljien puoleen. Te työnnätte pois

oman maan lapsia kääntyäksenne vieraitten puoleen, vieraitten, joilla

ei koskaan ole ollut muuta kuin ivaa ja ylenkatsetta sitä kansaa

kohtaan, jota Te muinoin rakastitte".[153]

"Persoonallisesti toivotan Teille menestystä ja säikytän kiitollisessa

muistossa monet onnelliset hetket, jotka olemme yhdessä eläneet.

Luulette että Teitä tullaan vainoamaan luopumisenne tähden. Sitä en

usko. Joku etäällä seisova, joka samoin kuin Te itse rakastaa

suuttumuspaatosta, on kenties käyttävä sitä lausetapaa, johon

viittaatte. Ne jotka olivat asioitten perillä, olivat valmistetut.

Ainoastaan yhtä minä toivon. En tuomitse abstraktisesti jokaista

luopumista, voin pitää oikeutettuna ja luonnollisena, että 'minä poltan

mitä muinoin rakastin ja rakastan mitä muinoin poltin'! Mutta

otettakoon tämä askel silloin silmälläpitäen koko elämänkehitystä,

mennyttä ja tulevaa, eikä noudattaen vaikutusta, jonka synnyttävät

hetken mieliteot ja hetken -- oikut."

Minna Canthin vastaus on päivätty 21/9. Se on kolmatta arkkia pitkä ja

sisältää asiallisen ohella paljo turhaa väittelyä.

Alku kuuluu näin: "Kunnioitettava Tohtori! 'Sotaa' en ole julistanut,

enkä sotakannalla seiso, en Suomalaista teatteria enkä Teitä vastaan.

Minut on ajettu pois Suomalaisesta teatterista ja minä -- olen

lähtenyt, siinä kaikki. -- Minua koetettiin kivittää kuoliaaksi --

pakenin vaan niin kauas, ettei kivet minuun sattuisi. Luonnollinen

itsesuojelemisen halu! Etten voi olla erittäin kiitollinen teatterille,

kun minut näin ylenkatseellisesti sieltä potkaistiin pois, sitten kuin

innostuneena olin parhaat voimani sille uhrannut, lienee päivän selvää.

Mutta intressiäni Suomalaiseen teatteriin en siltä ole menettänyt. Ja

yksityisesti Teitä kohtaan ja Emilietä kohtaan on kiitollisuuteni yhtä

lämmin kuin se ennenkin on ollut, vaikkakin olisin suonut, että

teatterinjohtajana joskus olisitte menetelleet hiukan toisin."

Näin peruutettuaan syytöksensä Bergbomia kohtaan, jota hänen "kaikissa

tapauksissa tuli kiittää kehityksestään kirjallisessa suhteessa",

kirjoittaja kääntyy toisia vastaan: "Minut oli tehty suomalaisena

dramaturgina mahdottomaksi -- se totuus kävi minulle lopullisesti

selväksi, kun vuosi sitten luin A. Meurmanin tuomion Papin perheestä.

-- -- Minulle on kerrottu, että kun Kovan onnen lapsia näyteltiin,

läksi Meurman kesken toisen näytöksen pois, ja meni suoraa päätä

senaattori Yrjö-Koskisen luokse, joka ei teatterissa ollut. Seurauksena

tästä oli, että mainittu senaattori seuraavana päivänä valtioavun

menettämisen uhalla kielsi kappaleen näyttelemisen. -- Rein taas itse

minulle selitti, että -- -- hän lukiessa oli saanut vallan toisen

käsityksen kappaleesta. Hän siis ei voinut vaatia kappaleen

alaspanemista. -- Uusi johtokunta ilmottaa hyväksyvänsä edellisen

johtokunnan pannaanjulistuksen, koska se ei ollut korjannut sen

menettelyä. Miksi hän ryhtyisi Kovan onnen lapsia korjaamaan? Olihan

hän noudattanut Bergbomin neuvoja. Se onkin hänen paras kappaleensa.

Nyt sanoo Bergbom Topra-Heikkiä Rinaldo Rinaldiniksi, ennen

'draamallisesti loistavaksi ilmiöksi'."

"Tohtorin mielestä siinä on minulle tarpeeksi hyvitystä, että kappale

yhden kerran näyteltiin. -- Voin hyvin sanoa, että minulta meni Kovan

onnen lapsiin kahden vuoden työ ja vaivat. Minun mielestäni olisi

kohtuus kumminkin vaatinut, että minulle olisi hiukan palkkaakin

työstäni maksettu. Sitä ei otettu kysymykseenkään. -- Nyt selitetään,

että teatteri suhteessaan kirjailijoihin on 'affääri', ja elleivät

kirjailijat valvo etujaan, niin syyttäkööt typeryyttään." [Tämä viittaa

Matin kirjeeseen U. S:ssa, jossa oli sanottu, että teatterin täytyy

ajatella omaakin etuaan.] "Käsitykset 'fennomania' ja 'svekomania'

eivät minulle enää eksisteeraa. Ne ovat menneitä. Aika on nyt toinen,

ajan tarpeet ovat toiset. Ruotsalaisia ei meistä millään mahdilla enää

tule, mutta meidän on katsominen, ettei meistä tule venäläisiä. Siihen

vaaditaan, että entinen kieliriita loppuu ja huomataan ei ainoastaan

tarpeettomaksi mutta vaaralliseksi. Se hituinen mikä meillä vielä on

jäljellä ruotsalaista kulttuuria, ei estä eikä paina suomalaista

henkielämää, siinä on kansallisuudellemme vaan tukea, ei haittaa, sillä

se on side, joka yhdistää meitä Länsi-Euroopan sivistykseen ja varjelee

senkin kautta idästä tulevia vaaroja vastaan." --

"Suomi on ja pysyy äidinkielenäni. Sillä kielellä tulen edeskinpäin

kirjoittamaan, sen mukaan kuin fennomaanisten johtajain poliisitoimi

suinkin sallii. -- Ne ovat merkinneet minut 'turmiolliseksi

kirjailijaksi'. -- Tiesin, että tämä askel, jonka otin, kipeästi

koskisi Teihin ja Emiliehen. Se tieto pani minut kauan epäilemään ja

raskaalta se vielä nytkin tuntuu. Mutta minulla on velvollisuuksia

myöskin itseäni kohtaan." -- Sitten taas Meurmanin ja Yrjö-Koskisen

hyökkäyksistä häntä kohtaan. U. S:n huomautus, miten teatterin johtaja

oli avustanut häntä ja Numersia, herätti halun koettaa tulla toimeen

omilla voimilla. --

"Elkää siitä loukkaantuko, Tohtori, että näin sanon! Iloinen olisin,

jos joskus se päivä vielä koittaisi, että voisimme yhdessä taaskin

työskennellä ja minä taaskin saisin Teidän neuvojanne hyväkseni

käyttää."

"En voinut Teitä pitää solidaarisena noitten kirjoitusten kanssa, sillä

olittehan silloin Parisissa. Minusta tuntui kuin olisi meitä

kirjailijoita pidetty kuin koiria, joita, kun luupala annetaan suuhun,

niin potkaistaan syrjään (!)" --

"Olen puhunut Teille suoraan ja avonaisesti. Ikävä olisi, jos juopa

tämän kautta vaan laajenisi välillämme. Varsinkin kun elämä on niin

lyhyt." --

Bergbomin vastaus (3/10) näyttää, että hän tahtoi välttää väittelyä ja

ylipäätään kaikkea, joka ei koskenut pääasiaa:

"Kunnioitettava Rouva! Kiitän Teitä kirjeestänne. Sydämeni heltyi

nähdessäni, että ihmisinä vielä olemme ystävyksiä, vaikka olot ovat

niin surkeasti vierottaneet meidät toisistamme. Niin -- sekä olot että

me itse. Tietysti minullakin on ollut vikaa. Te viittaatte siihen.

Luultavasti olen liian omavaltaisesti noudattanut ainoastaan omaa

ajatussuuntaani enkä tarpeellisella varovaisuudella katsonut, oliko se

myöskin niiden, joiden kanssa olin tekemisissä." -- --

"Oikeassa olette. Tarpeetonta on riidellä kaikista pikkuerehdyksistä ja

pikkuvirheistä, joita mahdollisesti on tehty niin toisella kuin

toisella puolella. Voihan muisto pettää, puhumatta siitä että saman

henkilön ajatukset eri aikoina ovat erilaiset. Niin eivät Reinin sanat

Teille ja minulle ole ristiriidassa keskenään. Toista hän minullekin

puhui nähtyänsä, toista luettuansa draamanne."

"Vielä vähemmän ovat entinen kiittävä arvosteluni ja myöhemmät

korjausehdotukseni Kovan onnen lasten suhteen ristiriitaiset keskenään.

Nytkin Topra-Heikki on minusta 'draamallisesti loistava ilmiö'. Mutta

silloin kuin nytkin väitin Teidän yksityiskohdissa antaneen hänen

puhua kieltä, joka ei tunnu luontevalta. Tuon sanan 'Rinaldo

Rinaldinimaisuus' otin jostakin arvostelusta, koska se selvästi, vaikka

ehkä liian jyrkästi, osotti mitä tarkotin. Tietysti en sillä sanonut,

että Topra-Heikki olisi niin surkea henkilö kuin Rinaldo Rinaldini,

taikka tahtonut vertailla Teidän taideteostanne Vulpiuksen raakaan

kyhäelmään. Ottakaamme sitte toinen esimerkki, joka ei voi Teitä

loukata, se kun on kirjallishistoriallisen sankarin teoksesta.

Valtaavana, vaikuttavana ja ikimuistettavana ilmestyy viime vuosisadan

vallankumouksen paatos Schillerin Kaarle Moorissa. Mutta emmekö olisi

kiitolliset, jos tekijällä olisi enemmän sitä taiteellista malttia,

joka häneltä (niinkuin Teiltäkin) puuttuu. Mutta -- arvelette kai --

koska itse myönnätte, että muistutuksenne koskee sivuseikkaa, miksi

ehdotatte muutosta, joka on minulle vastenmielinen, eihän teokseni arvo

riipu siitä. Totta sanotte -- ei suinkaan sen arvo, mutta sen menestys,

erittäinkin sen menestys näyttämöllä. Sen hyväksi tekijä rauhallisella

omallatunnolla saattaa tehdä pienen uhrin."

"Kiitollinen olen Teille siitäkin, että koskettelette erästä

'kohtuuden' puutetta, johon _minä yksinäni_ olen syypää. Kun draamanne

sai niin armottoman kohtalon, tahtoivat samat miehet, jotka sen

ohjelmistosta karkottivat, kuitenkin maksaa Teille tavallisen

palkkion. Minusta se tuntui niin loukkaavalta, että Teidän puolestanne

panin jyrkän vastalauseen sitä vastaan. Käsitän nyt kuinka

ajattelemattomasti, jopa väärinkin tein olettaessani Teidän

välttämättömästi katselevanne asiaa samalla tavoin kuin minä. Onnekseni

voin korjata ainakin _sen_ erehdykseni. Myötäseuraavan vekselin lähetän

sitä varten." [Teatteri suoritti nyt 600 mk tekijäpalkkiona Kovan onnen

lapsista.]

"Yksi kohta kirjeessänne teki minuun syvästi surullisen vaikutuksen:

Tuo pintapuolinen, miltei kevytmielinen arvostelu maamme asemasta. Onko

Snellman siis elänyt ihan turhaan tässä maassa, koska nekään henkilöt,

jotka (niinkuin Te) ovat henkisesti istuneet hänen jalkojensa juuressa,

eivät ole paremmin häntä ymmärtäneet. Onneton, jos se mitä kirjoitatte

olisi totta, niin koko entinen kirjallinen toimenne olisi ollut

suorastaan turmiollinen ja parasta olisi, että Te polttaisitte kaikki

teoksenne Murtovarkaudesta alkaen Kauppa-Lopoon asti. Mutta pahin

seikka on, ettette usko mitä kirjoitatte. Jos tosiaan uskoisitte, että

meidän svekomaanimme valtiollisista syistä tarvitsevat tukea, niin

olisitte tietysti antanut draamanne -- Arpelle."

"Asian laita on toinen. Politiikasta tässä ei ole kysymystä. Ei

hituistakaan. Mutta ei edes kulttuurisvekomaniasta. Kysymys on tämä:

_Pitääkö tässä maassa muukalaisvallan vai oman kansan hengen

vallita_?" -- --

Jo 6/10 Minna Canth sepitti vastauksen, ja ääni oli siinä muuttunut.

Siitäkin vielä pari otetta:

"Rakas Tohtori! Te kokootte tulisia hiiliä minun pääni päälle! Jos

olisitte pitkittänyt vihaanne ja ollut 'orimlig', niinkuin tapanne on

silloin kun suututte, jos olisitte repinyt sillat pois minun jälkeeni,

niin helpommin olisin kulkenut sitä tietä, jota lujasti olin päättänyt

kulkea. Nyt kun sydämenne niin pian jälleen heltyi ja Te olette minulle

hyvä niinkuin ennenkin, on minun niin vaikea -- niin hirmuisen vaikea.

Eikähän ole asia kuitenkaan muuttunut _heidän_ suhteensa, herrojen

Koskisen ja Meurmanin. Minulla ei ole mitään takeita siitä, etteivät he

pitkitä vainoansa edeskin päin." -- --

"Viha antaa voimaa ja kuntoa -- ystävyys heikontaa ja lamauttaa. Viha

vapauttaa, ystävyys kahlehtii -- siinä totuus, jota näinä aikoina olen

saanut kokea (!)" -- --

"Yksinomaan Ruotsalaista teatteria varten sitä en suinkaan tee, päin

vastoin tähtään minä työlläni paljoa kauemmaksi. Minä tahdon saada

mainetta ja tunnustusta laajemmalta, omassa maassa ensin, sitte

muualla. Se on ainoa keino, jolla voin kukistaa vastustajani täällä.

Sitten vasta kun voin saada näytelmiäni ulkopuolella oman maan rajojen

näyteltäviksi, voin ehkä olla varma siitä etteivät Koskiset ja

Meurmanit enää minulta Suomalaisen teatterin ovia sulje (!)"

"Tulin kovin hämilleni noista 600 mk:sta, jotka minulle lähetitte

palkkioksi Kovan onnen lapsista. -- -- En enään anna sille ajatukselle

sijaa, että Suomalainen teatteri tahtoisi vain tehdä hyviä affäärejä

kirjailijain hiellä ja väellä. Minua hävettää, että olin niin valmis

semmoista uskomaan." -- --

"Uskallanko lähettää terveisiä Emilielle ja Emilie Stenbergille ja

Leinolle -- vai ovatko he minulle kovin vihassa? Teidän Minna Canth."

Bergbom ei enää vastannut, vaan päättyi kirjeenvaihto tähän. Ja mitä

hän olisikaan vastannut? Olihan Minna Canth oikeastaan peruuttanut

taikka ainakin aivan toiseen muotoon pukenut taikka toisia henkilöitä

vastaan suunnannut syytöksensä, jotka ensin niin suoraan tähtäsivät

teatterin johtajaa. Meurman ja Yrjö-Koskinen ne ne muka sittenkin

olivat kaiken pahan aikaansaajat; Bergbomin olisi vain joskus pitänyt

menetellä "hiukan toisin"! Viha "vanhoja johtajia" kohtaan oli Minna

Canthissa paisunut hillitsemättömäksi intohimoksi, ja vaikka hän

mielellään näytti Bergbomillekin, että hän ei enää tarvinnut hänen

apuansa, ja niinikään mielellään kuritti johtokuntaa, niin kyllä

"luopuminen", oman kuvitellun edun ohella, tarkotti noiden johtajien,

noiden vanhojen fennomaanien päämiesten rankaisemista. -- Tila ei ole

sallinut meidän tehdä selkoa siitä vastustuksesta, niistä --

myönnettäköön kernaasti -- usein kohtuuttomassa ja loukkaavassa

muodossa esitetyistä arvosteluista ja ankarista vastalauseista, jotka

Minna Canthin kirjailijatoimi yleensä -- eikä suinkaan yksistään hänen

näytelmänsä -- olivat herättäneet. Se kuuluukin kirjallisuus- eikä

teatterihistoriaamme. Tässä on vain tunnustettava, että Minna Canthia

kohdannut vastustus ehkä kyllä oli omansa saamaan naisen suunniltaan.

Mutta toiselta puolen on, Emilie Bergbomin kanssa, sanottava, että

kyllä hän itsekin oli antanut aihetta siihen -- samalla kun myöskin on

merkittävä, että vastustus ei lainkaan lähtenyt ainoastaan "vanhoista

johtajista". Olihan Minna Canth kirjailijaluonteeltaan enemmän

vallankumouksellinen kuin tendenssimäinen tavallisessa merkityksessä,

ja olisiko ollut ajateltavissakaan, että hänentapaisensa kirjailija

missään kansassa olisi vastaanotettu yleisillä kättentaputuksilla?

Tuskin. Kirjallisuushistoria todistaa päin vastoin, että hänen

kohtalonsa oli niin sanoaksemme jokapäiväistä laatua. Semmoiset

vallitsevia käsitteitä mullistavat kirjailijat kohtaavat _aina_ ankaraa

vastarintaa, mutta toiselta puolen he myöskin säännöllisesti keräävät

ympärilleen hartaita ystäviä ja ihailijoita, eikä Minna Canthilta

suinkaan puuttunut semmoisiakaan. Puhumatta niistä ystävistä, jotka hän

oli saanut naisasian ajajana, köyhien ja kärsivien puolustajana, seisoi

hänen ympärillään koko nuori suomalainen kirjailijapolvi, ihailivat

häntä Suomalaisen teatterin näyttelijät tehden parastaan hänen

näytelmiään esittäessään, oli hänellä kaksi semmoista ystävää kuin

Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka avonaisesti tunnustivat hänen

nerollisuuttaan ja olivat kaikin tavoin todistaneet, että hän saattoi

heihin uskoa ja luottaa. Eikö Minna Canth olisi voinut tämmöisen

ystäväjoukon tukemana levollisena asettua hyökkäysten yläpuolelle? Ei,

hän oli siksi liian heikko, hän joutui sanan oikeassa merkityksessä

suunniltaan, "nuoren puolueen" ja ruotsinmielisten ja muitten

"vapaamielisten" tapaan ja mukana hän keskitti vihansa näkyvimpiin,

voimakkaimpiin, näennäisesti armottomimpiin vastustajiinsa,

Yrjö-Koskiseen ja Meurmaniin.

Edellinen on niin sanoaksemme yleistajuista; luopuminen Suomalaisesta

teatterista johtui yksilöllisemmistä motiiveista. Ettei Kovan onnen

lasten kohtalolla tässä ollut sinnepäinkään sitä merkitystä, jonka

Minna Canth on sille antavinaan, se on ihan ilmeistä. Tiedämmehän, että

hän itse oli lohduttanut Bergbomia sanoilla: "unohtakaa pois koko kovan

onnen lapsi", että tieto teatterin tulosta Kuopioon samana

näytäntökautena oli "ilosanoma", että hän vuosikausia sen jälkeen eli

parhaimmassa ystävyydessä Bergbom-sisarusten kanssa, että hän Papin

perhettä kirjoittaessaan aivan niinkuin ennen sai ja käyttikin Kaarlon

apua, että kappale viipymättä esitettiin näyttämöllä, että tekijää

sähkösanomalla onniteltiin loistavaan premiääriin ja että näyttelemistä

jatkettiin ilman mitään häiriötä toistakymmentä kertaa. Ja kuitenkin

Minna Canth mitä hämmästyttävimmällä logiikan puutteella väittää, että

hän oli "ajettu pois", jopa "potkaistu pois" teatterista! Ei, kyllä

asianlaita oli niin, että Kovan onnen lapset vedettiin esiin

tekosyyksi, silloin kun luopumisajatus jo oli päätökseksi

kypsynyt.[154] Mitä taas tulee ystävyyteen Bergbom-sisarusten kanssa,

niin oli se nähtävästi kestänyt yli aikansa. Olemme ennen ottaneet

pitkiä otteita Minna Canthin kirjeistä muun muassa sen vuoksi, että

hänen luonteenlaatunsa niissä niin mainiosti kuvastuu. Hänen levoton,

hermostunut luontonsa teki, että hän tavan takaa joutui, niin

sanoaksemme, tunteitten mullistuskauteen, jolloin hän "poltti mitä

ennen oli rakastanut". Näin hän eri aikoina oli pauhannut milloin

"vanhoja", milloin "nuoria" vastaan, "ylössanonut" tuttavuuksia j.n.e.

Tuli sitte Bergbominkin ja teatterin vuoro. Ne (tarkotamme johtajaa ja

seuruetta, jotka tekevät teatterin) olivat totta tosiaan viattomia

Minna Canthiin nähden, mutta hän tahtoi taas nauttia "vapauttavaa

vihaa" "kahlehtivan ystävyyden" jälkeen! Ja vihdoin piili kaiken takana

se, mitä Emilie Bergbom sanoo julkisen esiintymisen kiroukseksi,

turhamaisuus, toivo saavuttaa mainetta ulkomailla -- ei aatteittensa

voiton tähden, sillä niistä hän kirjeissään ei lausu halaistua

sanaakaan -- vaan kukistaakseen Koskiset ja Meurmanit! Tämä yllytti

hänet luopumaan Suomalaisesta teatterista, sillä tie ulkomaan ja

lähinnä skandinavilaisille näyttämöille -- niin hän luuli -- meni

Helsingin Ruotsalaisen teatterin kautta. -- Kysyä saattaa, oliko Minna

Canth itse ja yksin keksinyt ja itselleen asettanut tämän houkuttelevan

päämäärän? Ei, kyllä silläkin asiankohdalla on luonnollinen

selityksensä. Huomattavaa näet on, että Ruotsalaisen teatterin ystävät

eivät lainkaan olleet ilman kateutta nähneet, miten suomalainen

näyttämö herätti ja veti puoleensa draamakirjailijoita, jopa

ruotsinkielisiäkin (Numers!).[155] Ja varsin hyvin tiettiin, kuinka

Minna Canthin käydessä Helsingissä nerokasta kirjailijatarta kohdeltiin

"hienosti" ja "hellästi" ja imarreltiin, ja miten hän Kuopiossakin sai

vastaanottaa vieraita täkäläisten ruotsinmielisten piireistä, jotka

esittivät luonnollisena ja välttämättömänä asiana, että hän antaisi

neronsa loistaa korkeammalta kynttiläjalalta kuin kurjan Arkadian

näyttämöltä. Edut siitä olisivat muka Minna Canthille samoin kuin

harhaan joutuneelle Numersille aavistamattoman suuret ja kauas

kantavat. Ja Minna Canth uskoi siihen ja oppi sen lisäksi tuon

valtiollisen ohjelman, jonka hän naivisti selvittää Bergbomille, vaikka

se oli yhtä vanha kuin suomalaisuutta vastustava ruotsalaisuus

maassamme. Kun tämä tiedetään, voidaan käsittää, että ilo Helsingissä

oli suuri, kun muiden muassa eräs kaikissa piireissä liikkuva

ruotsalainen kirjailija julisti sanoman Kuopiosta, että Minna Canth

kirjoittaa näytelmää -- ruotsinkielellä, Ruotsalaista teatteria varten.

Mitä turhaan oli pyydetty Ida Basilierilta, Emmy Achtélta, Alma

Fohströmiltä ja Ida Aalbergilta, se oli vihdoinkin onnistuttu saamaan

Minna Canthilta -- suostumus muuttaa Ruotsalaisen teatterin

palvelukseen!

Näin luulemme riittävästi selvittäneemme ne sisälliset ja ulkonaiset

vaikuttimet, jotka veivät Minna Canthin tuohon luopumiseen, joka niin

syvästi ja tuskallisesti loukkasi Kaarlo ja Emilie Bergbomia.

Ymmärrettävää on, että "vanhat" ylipäätään arvostelivat hänen

menettelyään samaan tapaan, se on suomalaisuuden pettämiseksi. Mutta

toinen oli "nuorten" laita. Vähän tiesivät nuoret taikka eivät

ollenkaan siitä, millä sitkeällä, äärimmäisiä sielunvoimia kysyvällä

taistelulla suomalaisuus oli saatettu siihen verrannolliseen

valta-asemaan, johon se oli noussut, tuskin he ottivat uskoakseen että

suomalaisuudella oli vastustajia ollutkaan! Yhtä vähän he tiesivät

millä uhrauksilla oli perustettu ja ylläpidetty koulut, joissa

olivat oppinsa saaneet, teatteri, missä nauttivat kansallista

näyttämötaidetta. Olisiko heillä siis ollut mitään kiitollisuutta

taikka velvollisuutta sitä puoluetta ja sitä harrastusta kohtaan jonka

hedelmistä elivät? Mitä vielä! Ei, päin vastoin "nuorina" heillä oli

täysi oikeus olla tyytymättömiä kun "vanhojen" joukossa oli niitä,

jotka eivät suoneet heille riittävää kiitosta ja tunnustusta _heidän_

teoistaan, ja niin nuoret kirjailijamme ja taiteilijamme -- osaksi

myöskin, joskin kenties heidän itsensä tietämättä, ylempänä mainitun

virtaukset vaikutuksesta, joka johti kansanvaltaisesta leiristä

aristokraattiseen -- järjestään läheisesti liittyivät nuoriin

ruotsinmielisiin. Heistä oli toinen teatteri yhtä hyvä kuin toinen,

eikä heillä siis ollut moitteen sanaa sanottavana Minna Canthille hänen

luopumisestaan. Luultavasti tämä nuorten käsitystapa oli vaikuttanut

Minna Canthiin, mutta ei se paranna hänen asiaansa, sillä hän oli

vanhempi ja tiesi kaikki mitä nuoret eivät tienneet, jopa hän itsekin

oli aikanaan ollut mukana suomalaisuuden taistelussa.

Päätämme tähän. Arvosteltakoon Minna Canthin luopumista kuinka tahansa,

pääasia on että Kaarlo Bergbomin ja hänen välinsä oli rikottu. Totta

kyllä ei ainaiseksi, niinkuin vielä saamme nähdä, mutta inhimillisten

suhteitten laita on valitettavasti semmoinen, ettei ne syvän

rikkomuksen jälkeen enää tahdo eheiksi parantua.

Ohimennen mainittakoon tässä, että Minna Canth kirjoitti kuin

kirjoittikin ruotsinkielellä näytelmän _Sylvi_, jossa hän käsitteli

tuoretta, tosielämästä otettua traagillista aihetta, ja joka tammikuun

lopulla 1893 ensi kerran esitettiin Ruotsalaisessa teatterissa.

Menestys oli, niinkuin saattoi odottaa, mielenosotuksentapaisen

loistava. "Niin suurta menestystä", Hufvudstadsbladetin arvostelija

sanoo, "olemme harvoin, jos koskaan nähnyt Ruotsalaisessa teatterissa".

Kumminkaan ei siitä seurannut että mitään muuta saman tekijän

kappaletta olisi tällä näyttämöllä esitetty. Myöhemmin Ida Aalbergin

kiertomatkalla Ruotsissa Sylvi näyteltiin sielläkin; mutta silti eivät

ruotsalaiset eivätkä muut skandinavilaiset teatterit ole ottaneet

esittääkseen ainoatakaan Minna Canthin draamaa. Näin hänen toiveensa

täydellisesti pettivät. --

Näytännöt alotettiin 4/9 Sala-vainajan ehdotuksen mukaan Papin

perheellä -- "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut". Ensimäinen uusi

kappale esitettiin 14/9: Hilda Aspin suomentama Paul Moreaun

huvinäytelmä _Liittolaiset_, joka huolimatta naurettavaisuudestaan sekä

Weckmanin (Philippe), rva Olga Poppiuksen y.m. hyvästä näyttelemisestä

meni vain kolmesti. Jälkikappaleeksi oli Mustalainen uusittu ja

näyttäytyi siinä ensi kerran ja onnistuneesti Otto Närhi päähenkilönä,

Petinä. "Erinomaisten näyttelijälahjain ohella on hra Närhillä kaunis

ääni; viuluansakin hän itse soitti", sanotaan U. S:ssa. -- Suurempaa

huomiota olisi ansainnut, vaikkei saanut, 21/9 ensi kerran näytelty,

ranskalaisia puoluetaisteluja kuvaava Jules Lemaitren 4-näytöksinen

huvinäytelmä _Kansanedustaja Leveau_. Nimiroolia esitti taidokkaasti

Leino, rva Rautio oli kaunis ja viehättävä markisitar de Gréges,

Ahlberg maltillinen ja hieno markiisi ja rva Järnefelt oli syvästi

käsittänyt rva Leveaun suoran luonteen. -- Syyskuun viimeisessäkin

ohjelmassa 30/9 oli pikku uutuus, Robert Kiljanderin 1-näytöksinen

_Vieraita odottaessa_. Ollen tuota tekijänsä viatonta, kirjallisesti

vaatimatonta laatua se kuitenkin huvitti hetkisen, syystä kun henkilöt

olivat tuttuja kotimaisia. Olga Poppiuksen pikku kirjailijatar oli

niistä miellyttävin.

Näin oli entisellä tarmolla käyty työhön käsiksi, joskaan mieliala ei

voinut olla muuta kuin raskaanlainen. Kaarlolla oli sivuhuolenaan ikävä

kirjeenvaihtonsa Numersin ja Minna Canthin kanssa, ja Emilie kirjoitti

26/9 Betty Elfvingille seuraavaan tapaan:

-- "On pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin sinulle, rakas

Betty-ystävä, mutta mieleni on ollut niin syvästi murheellinen, että en

tahdo pystyä mihinkään. Tämä kesä on yhtäkkiä tehnyt minut kymmenen

vuotta vanhemmaksi. Et voi uskoa kuinka vaikea meidän on ollut olla

teatterissa näinä viikkoina nyt syksyllä. Unohtumattoman, poismenneen

ystävämme muisto on siellä kiintynyt kaikkeen ja joka askeleelta me

uudestaan muistamme hänet ja kaipaamme häntä. Harvoin saa ilon tavata

niin ylevämielistä ja jaloa luonnetta kuin hänen; sitä paitse me niin

hyvin ymmärsimme toisiamme. Me seisoimme samalla pohjalla kaikkeen

nähden, joka koski kunniaa, taidetta ja isänmaata. Miksi piti hänen

niin varhain murtua ja joutua niin julman taudin uhriksi! Toivon että

tapaamme toisemme talvella ja silloin kerron sinulle kaikki rakkaasta,

kaivatusta, kyynelein surrusta ystävästä. -- Tästä tulee käänne

teatterillekin. Kaarlon täytyy luonnollisesti hakea itselleen avustaja

ja tuleva seuraaja. Emme koskaan saa semmoista kuin Sala, mutta

toivomme kuitenkin saada jonkun, johon voi luottaa. Kuka se on oleva,

ei vielä ole meille selvinnyt, mutta päätetty on, että Kaarlo aluksi

puhuttelee Kasimir Leinoa. -- Taloudellisessa suhteessa vuosi on

alkanut hyvin huonosti. Koleran pelko ja taloudellinen ahdinko painaa

kaikkien mieltä, niin että teatteri on tyhjä. Eilen annettiin toki

vanha Nummisuutarit kansannäytäntönä täpötäydelle huoneelle -- 'lippu

luukulla'; mielenkiinto vaikuttaa aina elähyttävästi, mutta näitten

huokeahintaisten näytäntöjen tuottama voitto ei sentään ole suuri." --

Suurempaa huomiota kuin edelliset uutuudet herätti 5/10 ensi kerran

annettu Iisakki Latun ja Niilo Salan suomentama N. Ostrowskin näytelmä

_Ukkosilma_, jossa kuvataan "vanhoja ja nuoria", perinnäisen vanhan ja

uudemman katsantotavan taistelua Venäjän keskiluokassa. Nti Kunnaalla

oli päähenkilössä Katerinassa sopiva tehtävä, ja useat muut roolitkin

esitettiin etevästi: Marfa -- nti Stenberg, Varvara -- Katri Rautio,

Dikoi-- Falck, Fekluska -- nti Lähteenoja j.n.e. Mutta kun nti Kunnas

nyrjäytti jalkansa, niin että tuli vuoteenomaksi, oli näytteleminen

lakkautettava ensi-illan jälkeen. Vasta marraskuulla voitiin kappale

uudestaan esittää pari kertaa, mutta silloin oli uutuuden viehätys jo

haihtunut.

Tuli sitte teatterin _20-vuotisjuhla _13/10, joka keräsi täyden huoneen

juhlapukuista yleisöä. Juhlatunnelman sytytti ohjelman suoritus, se kun

oli niin kokoonpantu kotimaisista aineksista, että siinä kuvastui

menneiden vuosikymmenien tulos. Esitettiin näet: Tietäjä (II),

Murtovarkaus (III), Vieraita odottaessa, Kuopion takana (II) ja

Nummisuutarit (II) -- yksi näytös kultakin etevimmältä suomenkieliseltä

draamakirjailijaltamme. Näytännön loputtua yleisö mitä innostuneimmin

osotti kiitollisuuttaan Kaarlo Bergbomille, jolle eläköönhuutojen

kaikuessa näyttämölle ojennettiin kolme laakeriseppelettä. Yhdessä,

teatterin ystävien antamassa, luettiin seuraava nauhoihin painettu

kirjoitus:

Kaarlo Bergbomille 1872-1892.

Sulle, joka taiteen uuden, ennen tuntemattoman,

Suomenmaahan istutit ja kukkivaksi loit,

Laakerseppeleen me tarjoamme tämän vihannan

Palkkioksi kaunihista minkä meille soit.

Halpan' ällös pidä meidän lahjaa, vaikka välehen

Lehti sen on kuivunut ja maahan varissut --

_Kuva_ vaan se seppeleen on paremman ja ikuisen,

Jonka kansan rakkaus on päähäs kietonut.

Toisessa oli kirjoitus:

Kaarlo Bergbomille, Uuden työalan raivaajalle

suomalaisille naisille.

Suomen Naisyhdistyksen jäseniä.

Vielä antoi Bergbomille seurueen jäsenten puolesta kukkasvihon nti

Emilie Stenberg. Myöskin Emilie Bergbomille osotettiin lämmintä

kiitollisuutta ja ojennettiin hänellekin komea kukkasvihko. --

Näytännön jälkeen yhtyivät teatterin johtokunta ja jäsenet yhteiseen

illanviettoon arkadian lämpiöön. Siinä tilaisuudessa Bergbom puhui

lämpimiä muistosanoja manalaan muuttaneiden muistoksi, joita jo oli

monta, nimittäin _Vilho, Lundahl, Korhonen, Törmänen, Duncker, Holm,

Böok, Hahl, Tervo, Kallio, Hilda Asp ja Sala_; A. Almberg puhui Kaarlo

ja Emilie Bergbomin sekä samalla myöskin Hedvig Raa-Winterhjelmin

kunniaksi ja professori Tudeer esitti teatterin nykyisten jäsenten ja

tulevaisuuden maljan.

Huolimatta yleisön kylmäkiskoisuudesta teatteria kohtaan -- tänä

syksynä se sentään oli hyvin ymmärrettävä, sillä katovuoden tähden oli

taloudellinen ahdinko maassa tavattoman suuri -- jatkettiin työtä

väsymättömällä innolla. Siten voitiin 19/10 ensi kerran esittää

merkillinen uutuus, E. Tammisen suomentama Schillerin _Wilhelm Tell_.

Nytkin johtaja oli oikein arvostellut joukkonsa voimat. Niinkuin tietty

on, ei tämä mainio näytelmä niinkään vaadi yksityisiä suuria kykyjä

kuin sitä että lukuisat esiintyjät ovat harjotetut hyvään

yhteisnäyttelemiseen, ja siihen Bergbom olikin pannut pääpainon.

Suurin, innostava vaikutus lähti kansankohtauksista. Yksityisistä

mainittakoon: Leino, joka Wilhelm Tellinä oli voimakas ja reipas;

Falck, arvokas ja vaikuttava vanhana Attinghausenina; Halme, sangen

onnistunut Stauffacherina, rva Järnefelt, joka oli etevimpiä vanhana

onnettomana naisena. Näytelmä meni yhtä mittaa kuusi kertaa ja

seitsemännen toisena joulupäivänä. --

Vielä suurempaa huomiota herätti lähinnä seuraava uusi kappale, sillä

se oli kotimainen alkuteos, ruotsalaisena runoilijana mainehikkaan

_Karl A. Tavaststjernan_ sepittämä, Juhani Ahon suomentama

4-näytöksinen näytelmä _Uramon torppa_.[156] Tämä kansanelämän kuvaus

ansaitsikin mielenkiintoa ei ainoastaan tekijän tähden eikä aiheenkaan

tähden, joka oli otettu paljon lukijoita saaneesta ja väittelyä

synnyttäneestä romaanista "Kovina aikoina", vaan sen vuoksi että

näytelmä oli varsinkin toiseen ja kolmanteen näytökseen nähden etevästi

sommiteltu. Ensi-iltana 9/11 ahdinkoon täysi huone seurasikin

jännityksellä toiminnan dramaattista, tärisyttävää kulkua, ja vaikka

neljäs näytös oli vähemmän tyydyttävä, oli yleisvaikutus tavallista

repäsevämpi ja puhkesi esiin voimakkaissa suosionosotuksissa

näyttelijöitä ja tekijää kohtaan. Näytelmä, jossa ehdottomalla

realismilla kuvataan tosielämästä otettuja luonteita, nälkäajan

kärsimyksiä ja rikoksia, oli jos mikään omansa Suomalaisen teatterin

esitettäväksi, ja näytteleminen tyydyttikin korkeita vaatimuksia. Että

Leino oli hyvä Kalle Pihlinä saattoi edeltäkäsin arvata, mutta

erityistä huomiota ja iloa herätti Hemmo Kallio toisena pohjalaisena,

Lehtimaana. Hän loi tästä petetystä, nälän näännyttämästä ja

uskonnollisessa heikkopäisyydessä kauheaan murhatekoon juohtuvasta

miehestä elävän yksilöllisen, myötätuntoa herättävän kuvan. Etevä oli

niinikään nti Sainio Anna Mellilänä ja rva Järnefelt Johannana (joksi

tekijä turhaan oli toivonut Ida Aalbergin rupeavan). Vähemmän

onnistuneita olivat Ahlberg kapteeni Thoreldina ja rva Rautio hänen

vaimonaan, mutta molemmat ovat näytelmässäkin epäselvästi kuvattuja. --

Uramon torppa, joka veti teatteriin paljon ruotsalaistakin yleisöä,

meni syksyllä Helsingissä 9 ja kaikkiaan näytäntökautena 21 kertaa.

Tehtiin näet pari pientä vierailuretkeä, joilla se esitettiin ensin

kaksi kertaa 12/11-13/11 Tampereella ja sitten yhden kerran

_Hämeenlinnassa_ 23/11 ja kaksi kertaa _Viipurissa_ 26/11-27/11. Sen

ohella annettiin kummassakin viimemainitussa kaupungissa yhden kerran

Liittolaiset.

Joulukuun ohjelmistosta on paitse Venetian kauppiaan uusintoa

(5 kertaa) mainittava kaksi uutta kappaletta. Toinen oli Hanna Aspin

suomentama Ibsenin _Villisorsa_ (9/12), joka meni vain kaksi kertaa.

Nimiroolia, Hedvigiä, näytteli somasti Olga Poppius; muuten esitti

Ahlberg Hjalmar Ekdalia, Leino tukkukauppias Werleä ja Rautio vanhaa

Ekdalia kokeneesti. Nuoremmista esiintyi Närhi Gregers Werlenä, Halme

Rellinginä ja nti Lähteenoja varsin todellisena Gina Ekdalina.[157] --

Toinen uutuus oli Z. Topeliuksen satunäytelmä _Prinsessa Ruusunen_

(30/12), jota varten E. Melartin oli säveltänyt musiikin. Tämä kappale

herätti tietenkin suurta ihastusta lapsimaailmassa ja meni kaikkiaan

näytäntökautena 13 kertaa. Esiintyjistä huomaamme vain syksyllä tulleen

nti _Helga Coranderin_, joka oli suloinen prinsessa, kokkipojan Olga

Poppiuksen ja valon haltiattaren rva Raution. Esikappaleena annettiin

Laululintunen, rva Anni Kaslin vieraana.

Jos luetaan pois uudenvuodenpäivän Nummisuutarit, täytti viime mainittu

ohjelma koko tammikuun alkupuolen. Ensimäinen uutuus oli Anni

Levanderin kääntämä A. L'Arrongen 4-näytöksinen huvinäytelmä

_Armeliaita rouvia_ 15/1, joka meni vain kaksi kertaa. Sitte tuli kolme

kotimaista alkuteosta yhteen kasaan. Huomattavin niistä oli _Kalle

Ahon_ 3-näytöksinen draama _Bertha Brander_[158] 18/1, jonkunlainen

Noora-toisinto -- iloinen, kevytmielinen Bertha (Olga Poppius) kääntyy

vakavuuteen ja eroaa sulhasestaan Bruno Lundgrenista (Weckman)

alkaakseen uutta elämää -- mutta menestys oli heikko. Sen

jälkikappaleena annettiin M. Vuoren 1-näytöksinen huvinäytelmä

_Pappilan tuvassa_, joka oli vaatimattomampi, mutta vuosikausiksi jäi

ohjelmistoon. Se esitettiin Savon murteella. Kolmas alkuteos oli

G. v. Numersin 1-näytöksinen huvinäytelmä _Uusi pirtti_ (Nystu'dansen),

jonka tekijä jo 1891 oli luovuttanut teatterille. Se meni kolme

kertaa. --

Kirjeessä Pappilan tuvassa kappaleen tekijälle (29/1) Bergbom lausuu

siitä seuraavaa: