IV kuv., Suomelassa. Elinan häät Kurjen kanssa. Piiritanssit. Uolevi
vie morsiamen puolesta kukan Kaarina-vainajan haudalle. Kirstikin tulee
häihin, Vääksystä nimittäin, johon oli muuttanut, saaden kaikki paitse
viattoman Elinan hämilleen. Hän vie Uolevin mukanaan.
V kuv., Vääksyssä. Kirstin puheista Uolevin ja imettäjän kanssa
kuullaan, että hän ei ole rauhottunut, ja jälkimäinen ilmaisee
hänen viiden kuukauden päästä synnyttävän pojan. Elina tulee
vieraisille. Kirsti tekee kaikkensa palauttaakseen Elinan ja
Uolevin hellän ystävyyden -- hänessä alkaa häämöttää kosto, ja hän
päättää, että heidän kolmen yhdessä on matkustaminen Laukkoon.
Saarnaajakerjäläinenkin on lähetettävä sinne, ehkä hyvityksenä papille.
VI kuv., Laukon salissa. Rovasti vieraana. Ballaadi Vuorentaan
herrasta, joka jalkavaimonsa kanssa poltti puolisonsa, määrää
tunnelman. Rovastin lähdettyä Elina menee Uolevin kanssa ajelemaan
kuutamossa. Raivoisa vuoropuhelu Kirstin ja Klaun välillä, Kirsti
ilmaisee olevansa raskaana,[132] ja sytyttää Klaun epäluulon Uolevia ja
Elinaa kohtaan. Klaus ratsastaa pappilaan, rovastin edessä on Elina
valalla todistava kenen lapsi on, jota hän kantaa.
VII kuv., Elinan huone Laukossa. Kirsti saa kamalilla puheillaan Elinan
suunniltaan, jopa hän julkeasti tahtoo ajaa hänet pois Laukosta.
Peläten henkeään Elina pyytää Uolevia suojelemaan häntä. Rauhottaen
Uolevi sulkee hänet syliinsä. Samassa hetkessä Klaus tulee, Kirsti
osottaa hänelle toisiinsa likistyneet, ja Klaus surmaa molemmat. Elinan
viimeinen sana ilmaisee Klaulle hänen erehdyksensä, ja Uolevi kutsuu
murhaajan Jumalan tuomiolle. Klaus tulee mielipuoleksi. Kerjäläinen
lausuu Kirstin ja Klaun tuomion.
Verraten yksinkertaisilla keinoilla Bergbom on saanut paljon aikaan.
Sijottamalla kaksi kuvaelmaa Suomelaan, yhden sakaristoon ja yhden
Vääksyyn ja muuttamalla lopun -- sekä totta kyllä myöskin keksimällä
rouvat, rovastin, imettäjän ja saarnaavan kerjäläisen[133]
[kerjäläismunkin sijaan] -- hän on tehnyt toiminnan kulun
luontevammaksi, vaihtelevammaksi ja täyteläisemmin perustelluksi;
kokonaisuus on menettänyt toiselta puolen novelli- [ensi laitoksen ensi
kuvaelma kravustusretkineen on novellia!] ja toiselta puolen
oopperamaisuutensa [ensi laitoksen viime kuvaelma tulipaloineen on
oopperaa!] ja tullut murhenäytelmäksi, jolla on yhtä selvä
expositsiooni kuin välttämätön kauhea loppu.[134] Siten Bergbom
suurella teatterintuntemuksellaan ja luontaisella draamallisella
aistillaan on vaikuttanut näytelmän muodostumiseen. Mutta tunnustamalla
tämän emme tahdo vähentää Numersin osuuden arvoa. Vuoropuhelu, jonka
dramaattisuus, luontevuus ja vilkkaus on runoteoksen pääansioita, ja
samalla tietysti useimmat siinä tavattavat hienot, henkevät käänteet
ovat hänen käsialaansa. Sen näkee 1891 vuoden alussa syntyneestä
käsikirjoituksesta, joka on alkuperäisenä säilynyt. Sitäkin Bergbom on
vielä korjannut, mutta pääasiallisesti hän on vain lyhentänyt taikka
kokonaan pyyhkinyt repliikkejä (joskus koko jaksojakin) ja ainoastaan
poikkeukselta kirjoittanut joitakuita lyhyitä lauseita sijaan. Tässäkin
hän on pitänyt silmällä samaa päämäärää kuin muissakin korjauksissa, se
on selvyyttä, johdonmukaisuutta, draamallista lyhyyttä, täsmällisyyttä,
sattuvuutta. Mutta tämän lisäksi emme voi olla mainitsematta että
näytelmässä vallitseva erinomaisen raitis ja alkuperäinen lausuntatapa
oikeastaan ei ole enemmän Numersin kuin Bergbominkaan, vaan suomentajan
-- Niilo Salan -- ansio. Asian laita on näet semmoinen, että vaikka
Numersilla on lennokas fantasia ja synnynnäinen taipumus draamalliseen
runouteen ja hän siis kykeni antamaan henkilöitten puhella sujuvasti,
ei hänellä ollut kehittynyttä, alkuperäistä kieli- ja tyyliaistia, vaan
kirjoitti hän sivistyneitten pohjalaisten tavallista puhekieltä --
ilman mitään kirjallista leimaa. Hän on siinä kohden yhtä vähän kuin
draaman rakentamistaidossa kohonnut taiteellisuuden asteelle, minkä
jälkimäisen seikan hän enemmän kuin yhden kerran on kirjeissään
avonaisesti tunnustanut. Mutta juuri sentähden että Numersin
luontoperäinen kyky oli semmoinen kuin tässä on sanottu, oli hänelle ja
oli Suomalaiselle teatterille onneksi, että yhteistyö hänen ja
Bergbomin välillä syntyi. Valitettavaa on vain se, että heidän hyvä
välinsä rikkoontui, sillä senlaatuinen onnellinen sattuma kuin heidän
yhtymisensä ei ollut toiselle eikä toiselle uudestaan odotettavissa
eikä se todellisuudessa kummallekaan uudistunut. Se joka siitä enimmin
kärsi oli kansallinen näyttämömme.
Kesäisen kylpymatkan jälkeen Ida Aalberg oli viettänyt syyskuun
Barösundin tienoilla ja vasta sieltä palattuaan hän suostui
näyttelemään Kirstiä, johon rooliin ei ketään toista oltu tahdottu
ajatellakaan. Lokakuu meni sitte harjotuksiin ja muihin valmistuksiin,
ja ensi-ilta oli 30/10. Huone oli kukkuroillaan, ja innostus kasvoi
kasvamistaan, purkautuakseen mitä lämpimimpiin suosionosotuksiin
näyttelijöitä ja johtajaa kohtaan; Numers ei ollut saapuvilla. Ja
loistava, ehkä kaikki teatterin entiset voitot varjoon saattava
menestys oli täysin ansaittu. Näytelmä, joka harvinaisessa määrässä
tyydyttää n.s. näyttämöllisiä vaatimuksia, oli tietenkin suurimmalla
huolella näyttämölle pantu, ja näytteleminenkin oli mitä parasta meillä
on nähty. Ida Aalberg loi ylpeästä, intohimoisesta Kirsti Flemingistä
suurisuuntaisen traagillisen ilmiön, joka kohta tunnustettiin seisovan
hänen mainioimpien rooliensa rinnalla, ja varsinkin loppukohtauksissa
hänen esityksensä oli verrattoman tehokas. Mutta muutkin pääroolien
esittäjät kohosivat kukin kykynsä huipulle, niin Axel Ahlberg Klaus
Kurkena, hän kun osasi liiottelematta kuvata tämän tulisen,
hermosairaan ritarin luonteen, niin rva Rautio hiljaisena Elinana,
Weckman Uolevina, Lindfors rovastina ja Leino kerjäläisenä, naamioituna
Munkaczyn Kristuskuvan mukaan. Jopa ansaitsevat edellisten mukana vielä
mainitsemista Lattu lukkarina ja nti Stenberg imettäjänä. -- Niin,
kiitettävä oli näytännön taiteellinen puoli, mutta kumminkin
erehdyttäisiin, jos luultaisiin että se yksinänsä määräsi vaikutuksen
laadun ja syvyyden. Ei, kyllä siinä oli yhtä tärkeänä tekijänä
kappaleen kotimaisuus. Ensi kerran nähtiin näin etäisiltä ajoilta
kuvaelmia, jotka tuntuivat historiallisesti todellisilta. Ehkä olikin
sisustus Laukon salissa upeampi kuin mitä meillä keskiaikana nähtiin
ylimystenkään asunnoissa, mutta värikkäiden pukujen ja elämäntapojen
muinaisen sävyn viehätys suli omituisesti yhteen sen lämpimän tunnelman
kanssa, jonka yksistään nuo nimet: Vesilahti, Kangasala, Vääksy,
Suinula j.n.e. salaperäisellä lumouksella virittivät. --
Kuinka ehdoton Elinan surman näyttämömenestys oli, todistaa se
tosiasia, että 10 ensimäistä iltaa tuotti keskimäärin 1,170 mk 55 p.
Näyttelemistä olisi tietysti jatkettu yhtä mittaa, jollei Ida Aalberg
tehtyään matkan Porvooseen olisi sairastunut. Joulukuulla näytelmä meni
vielä 3 kertaa, tammikuulla 4 ja toukokuulla 7 (Tampereella 3,
Hämeenlinnassa 3, Helsingissä 1), joten se siis ensi näytäntökautena
esitettiin kaikkiaan 24 kertaa! Viimeinen tammikuun näytäntö 22/1
annettiin Numersin hyväksi.[135]
Emme tiedä tuliko yleisö sitä ajatelleeksi, mutta kieltämättä henkevä
oli johtajan päähänpisto synkän, traagillisen Elinan surman jälkeen
toimittaa näyttämölle semmoinen vastakohta kuin Shakespearen _Kesäyön
unelma_, maailman hienoin, runollisin komedia. Se näyteltiin ensi
kerran 20/11. Näyttämöllepanoon nähden ei oltu vaivoja säästetty, vaan
oli Arkadiaan luotu Etelän taikametsä, täynnä keijukaistanssia ja
haltiain kujeita, joilla suuren runoilijan huumori on ympäröinyt neljän
lemmestä hullaantuneen sydämen seikkailut harhaluulojen maassa.
Tavoteltu ja onnellisesti saavutettukin tunnelma oli aito romanttinen
niinkuin Mendelsohnin kevyet, keväiset sävelmät, joita soittamaan
Robert Kajanus orkestereineen oli otettu. Näyttelijöistä mainitsemme
vain Olga Finnen (Puck) ja Lindforsin (kankuri Pulma). Että menestys
oli vähempi kuin olisi voinut odottaa, riippui kai siitä että Elinan
surmaa oli käyty ei yhden kerran vaan useasti katsomassa. Kesäyön
unelma meni vain 6 kertaa, -- Joulukuulta mainittakoon pari pientä
uutuutta, nimittäin 1-näytöksiset huvinäytelmät: Anni Levanderin
suomentama Marie Barbieri _Pikku sisko_ ja nimettömän laatima _Tapanin
päivänä_, jossa jälkimäisessä kuvataan joulunviettoa Hämeessä
lauluineen, tansseineen y.m.
* * * * *
Näin oli tultu vuodenvaihteeseen, josta se vuosi alkoi, jolloin
teatteri oli täyttävä toisen kymmenvuotiskautensa. Viimeksi kerrotun
nojassa lukija ehkä luulee lukemattomien vaivojen kypsyttämäin
hedelmien olevan käsissä. Olihan Bergbomin uupumaton harrastus nostaa
kansallista näyttämötaidetta Elinan surmassa saavuttanut ennen
aavistamattoman korkeuden, nyt jos koskaan oli työ jatkuva rauhassa,
lujalla pohjalla. Aivan niin, jos tässä maailmassa elämä noudattaisi
tietoperäisiä ohjeita. Todellisuudessa kävi niin, että vuosi 1892
tuotti Kaarlo Bergbomille kärsimyksiä ja koettelemuksia, jommoisia hän
tuskin koskaan ennen oli kokenut -- ei ainakaan koskaan yhteen aikaan.
Että hän kuitenkin kesti kaiken luopumatta elämäntyöstään, tuli kai
siitä että hänen elämänkokemuksensa ja ihmistuntemuksensa oli aikojen
kuluessa kasvanut suureksi, ja että hän sentähden, tietäen miten vähän
elämältä ja ihmisiltä voidaan vaatia, osasi alistua. -- Ne seikat,
joita tässä lähinnä tarkotamme, tulevat alempana järjestänsä
kerrottavaksi. Nyt mainitsemme vain erinäisiä vähempiä asioita minkä
mitäkin laatua.
Syksyllä Bergbom-sisarukset olivat muuttaneet siihen uuteen osaan
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon taloa, joka silloin oli
asuttavaksi valmistunut. Heidän asuntonsa oli nyt aluksi ylimmässä
kerroksessa rva af Heurlinin huoneuston yhteydessä. Viime mainittu piti
26/11 päivälliset V. Löfgrenin (Lounasmaan) kunniaksi, joka oli
kantanut suuresta rakennuspuuhasta aiheutuneet huolet. Näissä
päivällisissä, joihin emännän ja hänen sisarustensa ystävät olivat
kutsutut, esitti "virallisten" puheiden jälkeen senaattori
Yrjö-Koskinen Kaarlon maljan, kertoen sen uutisen, että senaatti oli
päättänyt ehdottaa hänelle hänen kansallisen suurtyönsä -- Suomalaisen
teatterin luomisen -- tähden 3,000 markan suuruisen vuotuisen eläkkeen
nautittavaksi 1892 v:n alusta.[136] Tämä julkinen tunnustus tuotti
tietenkin melkoista tyydytystä Bergbomille, joka ennen kerran tämän
kirjan tekijälle oli lausunut itsestään: "eihän minulla ole mitään
omaa, mihin nojaisin päätäni". Nyt hän saattoi, jos siksi tulisi,
luopuakin teatterinjohtaja-toimestaan, joutumatta kokonaan puille
paljaille. -- Mutta samoissa päivällisissä Bergbom sai toisenkin
uutisen, ja se oli kovin surullinen. Sähkösanoma Wienistä ilmotti näet,
että Niilo Sala, joka esiinnyttyään viimeisen kerran Jussilaisena
Kuopion takana hänen hyväkseen annetussa näytännössä 9/10 oli lähtenyt
pitemmälle opintomatkalle, oli tullut mielisairaaksi. Vaikkei kukaan
voinut aavistaa, että se oli alku loppuun, koski sanoma syvästi
Bergbomiin, ei ainoastaan sen tähden että Sala jo oli kelpo näyttelijä
ja että hän etevänä suomentajana ja kirjallisena avustajana oli niin
tarpeellinen teatterille, vaan sen vuoksi että Bergbom toivoi hänestä
seuraajaa johtajavirassa ja paljon piti hänestä ihmisenäkin. Sittemmin
saatiin tietää, että sairas oli toimitettu hermotautisten hoitolaan, ja
että hän jo joulun edellä oli sen verran parantunut, että kotoiset
ystävät saisivat kirjoittaa hänelle. Muuten suomalaista näyttelijää
Wienissä erinomaisella ystävyydellä kohtelivat kirjailija Alexander
Rosen ja hänen rouvansa Adéle Rosen (o.s. Pipping) sekä Burgteatterin
mainio taiteilija, Salan opettaja, Joseph Levinsky; Rosen ja Levinsky
kävivät tavan takaa sairaan luona. -- Vielä on samalta päivältä ("siltä
torstailta, jolloin kaikki oli tapahtuva", sanotaan eräässä kirjeessä)
mainittava, että kuvanveistäjä Robert Stigell silloin kävi nti Emilie
Bergbomin luona ja pyysi saada muovailla hänen rintakuvansa "erästä
hänen ihailijaansa varten". Kuka "ihailija" eli tilaaja oli, sitä emme
tiedä; mutta nti Bergbom suostui asiaan, ja taiteilija muovaili samana
talvena sen rintakuvan, joka nyt nähdään Kansallisteatterissa. Teos on
kyllä jotakuinkin tyydyttävä ulkonaisen näköisyyden puolesta, vaikkei
kuvattavan henkevyys ole tullut riittävästi näkyviin.
Mitä teatterin toimeen tulee, kääntyi se kohta uuden vuoden alusta
kovin hankalaksi. Salan poissaolo, monet sairauskohtaukset y.m.
vastoinkäymiset tekivät ohjelmiston ylläpitämisen tavattoman
vaivaloiseksi. Uuden vuoden ensi päivinä Lindfors sairastui
lihasreumatismiin, ollakseen koko kevään työhön kykenemättömänä, jota
paitse Rautio ja hänen rouvansa ja useat muutkin olivat sairaita,
joskin lyhempiä kuuroja. Ida Aalberg vihdoin oli kyllä kotosalla ja
esiintyikin muutamissa rooleissa, mutta Bergbom ei koskaan voinut
varmasti luottaa häneenkään. Häntä näet esti milloin taudinpuuska,
milloin joku muu syy näyttelemästä, sillä eihän hän mitenkään ollut
teatteriin sidottu. Kerran oli jo sovittu että Sardoun Fernande
näyteltäisiin, mutta siitä ei tullut mitään, kun näyttelijätär
lähetti roolin takaisin; toisen kerran oli päätetty, että Thérèse
Raquin, joka hänen toivomuksestaan oli uudestaan harjotettu hänen
resetti-illakseen,[137] annettaisiin kolme kertaa, mutta sekin tuuma
raukesi, kun taiteilijatar ensi näytännön jälkeen ilmotti ettei jaksa
sen enempää. -- Muutoin Ida Aalberg koko tänä näytäntökautena puuhasi
vierailumatkoja Venäjälle, syksyllä Pietariin ja keväällä Moskovaan.
Aikomus oli että hän lähtisi sinne Suomalaisen teatterin jäsenten
avustamana. Kumpaankin matkaan teatterin johtokunta antoi
suostumuksensa ja olisi Bergbomkin yhtynyt matkaan, mutta kun ei
venäläiseltä taholta (eräältä impressariolta Pietarissa ja eräältä
teatterinjohtajalta Moskovassa) saatu tarpeellisia takeita että
kustannukset tulisivat korvatuiksi, meni tuumat myttyyn. -- Vielä
mainittakoon ohimennen, että keväällä 1891 alkuunpantu takauskirjoitus,
maassa vallitsevan huonon taloudellisen aseman tähden, oli tuottanut
ainoastaan puolet toivottua apua, että kansa maan pohjoisissa osissa
kärsi puutetta, jonka lieventämiseksi Helsingissä ahkerasti puuhattiin,
ja että kaiken aikaa vihamieliset venäläiset sanomalehdet jatkamistaan
jatkoivat ilkeää, hermostuttavaa taisteluansa Suomen oikeuksia vastaan.
Eikä litania tähänkään päättyisi, jos tahtoisimme jatkaa, mutta ehkä
tämäkin riittää selittämään, miksi muuan Bergbom-sisaruksien sukulainen
eräässä tänä kevätkautena kirjoittamassaan kirjeessä lausuu: "ei meillä
oopperan pahimmista ajoista saakka ole ollut niin vaikeata kuin nyt".
Tammikuun juhlapäivät teatterissa vietettiin tavan mukaan Kiven (Lea,
Kihlaus) ja Topeliuksen (Anna Skrifvars, Reginan IV:s n.) teosten
esittämisellä. Aivan uusi ohjelma tuli vasta 24/1, jolloin näyteltiin
Anni Levanderin suomentama C. Laufsin 4:näytöksinen ilveily
_Hullunkurinen temppu_. Se meni 4 kertaa. Helmikuun juhlapäivä
vietettiin kuvaelmilla Vänrikki Stoolin tarinoista. Muutoin annettiin
sinä kuukautena uusintoja: Noora, Nummisuutarit ja Työmiehen vaimo.
Merkillisin oli keskimäinen, sillä siinä nähtiin, Rautio -- Topias, nti
Stenberg -- Martta ja Falck -- Niko poisluettuna, uusia esiintyjiä.
Eskoa näytteli Hemmo Kallio, joka pienenä ja liikunnoiltaan
vilkkaampana kuin Leinon roteva nummisuutarin poika melkoisesti erosi
edelläkävijästään, mutta kuitenkin hän omistaen luonnollista taipumusta
koomilliseen pian vallotti yleisön suosion luomalleen uudelle Eskolle.
Muuten oli Lattu Sepeteus, Leino Karri, Halme Vilkastus, Weckman Teemu,
nti Salin Jaana, nti Sainio Kreeta. Työmiehen vaimossakin olivat
pääroolit uusissa käsissä: Johanna -- nti Kunnas, Homsantuu -- nti
Salin, Risto -- Weckman j.n.e. Heidän työnsä sai kyllä tunnustusta,
mutta ymmärrettävästi ei kappaleen vaikutus enään ollut niin
järisyttävä kuin alkuaan.
Maaliskuun päävaltti oli kyllä sekin uusinto, nimittäin Schillerin
Maria Stuart, joka _Ida Aalberg_ nimiosassa meni 8 kertaa 9/3-27/3,
mutta tositaide vaikuttaa aina uutena, jota paitse viisi vuotta oli
kulunut siitä kun se viimeksi esitettiin. Ida Aalbergin esitys oli
tällä väliajalla kypsynyt mestarillisen täydelliseksi, niin että yleisö
ensi-iltana kerran pari keskellä näyttelemistä vastustamattomasti purki
ihastuksensa mitä innokkaimpiin suosionosotuksiin. Merkittävä on, että
myöskin Katri Rautio hienosti ja arvokkaasti suoritti Elisabet
kuningattaren osan, näyttäen miten hän oli saavuttanut taiteellisen
kyvyn, jolle voitiin uskoa vaikeimpiakin tehtäviä. Luonteeltaan,
niinkuin näyttää, tyynenlainen ja kylmähkö, oli hän verraten
hitaanlaisesti päässyt sille asteelle, millä hän voi täydellä voimalla
ilmisaattaa tunteitaan -- itse esiintymisessä näyttämöllä hän oli jo
varhemmin osannut tyydyttää ja miellyttää. Mortimeria näytteli Halme
tosin tulisesti, mutta voimatta vielä hillitä ilmaisukeinojaan. --
Ohjelmistolle uusi näytelmä, Anni Levanderin suomentama E. Augierin
5-näytöksinen komedia _Koetusten ahjossa_ (La pierre de touche), meni
ensi kerran 30/3. Yhteisnäyttelemistä arvosteltiin hyväksi, ja
yksityisistä esiintyjistä oli esim. Franck Franz Wagnerina tavallista
parempi, samalla kuin useat muutkin, niinkuin Olga Finne -- Cecilia,
Leino -- Spiegel j.n.e., tapansa mukaan hyvin täyttivät roolinsa, mutta
sittenkään ei kappaletta voitu näyttää muuta kuin 2 kertaa! Onhan aina
niin, että kun teatteri työskentelee painostavissa oloissa, silloin
yleisökin käy harvalukuiseksi.
Minkälaiset olot muuten olivat maaliskuulla, näemme seuraavasta
otteesta Emilien kirjeestä Betty Elfvingille 18/3: "Kiitos
lähetyksistäsi eläkekassan arpajaisiin! Olet aina uskollinen ystävämme
hädässä ja ilossa. -- Muutamia päiviä ennen arpajaisia [5/3] sairastuin
äkkiä kovaan kuumeeseen ja vieläkin olen sairas; kuitenkin liikun jo
ylhäällä, mutta voimani ovat poissa. Kolme päivää peräkkäin olon
koettanut kirjoittaa sinulle, jaksamatta kyhätä muutamia riviä.
Kaarlokin on ollut sairas, häntä on ahdistanut kuume, vilutauti ja
ääretön väsymys. Et voi uskoa kuinka ikävöimme tämän vaikean vuoden
loppua ja kesälepoa; kaikki on niin ikävää ja pimeää, ettei tahdo
jaksaa olla olemassa. Ehkä mieleni keventyisi, jos edes jaksaisin ulos
raittiiseen ilmaan. Olemme epätietoisia minne lähteä keväällä; ensin
ajattelimme Turkua, mutta nyt olemme alkaneet peljätä, että siellä
kävisi kerrassaan huonosti ilman Ida Aalbergia. -- Olemme varmat siitä
että Ida ei tule Turkuun, eikä Lindforsin tauti näy hellittävän, hän on
vuoteen omana loppiaisesta saakka." --
Luonnollisesti asiat eivät mainittavasti parantuneet huhtikuullakaan,
eikä muuta voitu kuin vetää matka-arkut esiin ja lähteä maaseudulle.
Muun muassa annettiin kolme kertaa Kuopion takana. Lattu esiintyi nyt
Jussilaisena ja onnistui odottamattoman hyvin, osaksi kyllä noudattaen
Salan esimerkkiä, mutta enemmän sentään itsenäisesti muodostaen
kiitollista tehtävää. Viimeinen näytäntö Helsingissä oli 24/4
(Kansanvihaaja). Olihan se ikävä, että juuri tämän kevätkauden täytyi
tulla niin köyhäksi uutuuksien puolesta, mutta ei Bergbom siihen mitään
mahtanut. Ja kumminkin sattui juuri nyt, että eräs Ruotsalaisen
teatterin ystävä (tri Ernst Lagus) maaliskuun alussa Nya Pressenissä
vertaili toisiinsa ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön ohjelmistoa,
tullakseen loppupäätelmään, joka oli sangen kunniakas jälkimäiselle:
Ruotsalaisessa teatterissa oli annettu 7 kotimaista kappaletta, jotka
oli näytelty 29 kertaa, ja Suomalaisessa 13, jotka oli esitetty 51
kertaa. Kun ruotsalaisella näyttämöllä kaikkiaan oli annettu 31
näytelmää ja suomalaisella 27, tekivät kotimaiset edellisellä 25,6
pros. koko luvusta ja jälkimäisellä 48 pros. Operetteja oli
ruotsalaisella näyttämöllä esitetty 7 [Sköna Helena, Niniche, Lilla
hertigen y.m.] ja suomalaisella 0. Ruotsalaisessa teatterissa ei oltu
näytelty ainoatakaan klassillista kappaletta; suomalaisessa
ohjelmistossa tavattiin nimet: Calderon, Shakespeare, Schiller ja
Molière, paitse Ibsen ja Björnson.
Muissakin suhteissa, tarkastaja lausuu edelleen, voitaisiin toisiinsa
verrata teatterin ohjelmistoa, mutta miten katsookin on Ruotsalainen
kaukana toisen perässä. Arvottomampaa ohjelmistoa kuin Ruotsalaisen
teatterin tänä vuonna on vaikea ajatella pääkaupungin teatterissa, joka
ei vapaaehtoisesti lue itseään toisen luokan teatteriksi. Edelleen
myönnettänee, että moni ruotsalaisella näyttämöllä esitetty kappale on
sitä laatua, että se ei ole voinut kohottaa siveellisyyttä enemmän kuin
taideaistiakaan. -- Loppupäätelmä on, että Ruotsalainen teatteri, jos
se yhä on olemassa muuna kuin toisen luokan näyttämönä ilman
kansallista merkitystä, on ohjelmistoon nähden kokonaan uudistettava.
Minkä tunnustuksen Bergbomille ja hänen työlleen tämä vertailu ja
arvostelu sisältää, sen huomaa kun ajattelee mitä hän 1872 oli
kirjoittanut Ruotsalaisesta teatterista (kts. I, s. 257). Kun Bergbom
silloin ankarasti arvosteli ruotsalaista näyttämöä, oli hän muka
haaveilija ja julkea parjaaja; nyt kun hän oli toteuttanut haaveensa ja
luonut silloin olemattoman suomalaisen näyttämön, eräs ruotsalaisen
puolueen mies itse arvostelee tuota teatteria samoin kuin hän!
Ensiksi Bergbom seurueineen matkusti _Tampereelle_, jossa 27/4-15/5
annettiin 10 näytäntöä. Ohjelmistosta mainitsemme vain Elinan surman,
jossa Kirsti Flemingiä näytteli rva Saimi Järnefelt. Tehtävä oli vaikea
nuorelle näyttelijättärelle, joka harvoin oli esiintynyt suuremmissa
rooleissa, eikä kumma että hänen esityksensä oli kylmähkö verrattuna
Ida Aalbergin tuliseen intohimoon; mutta sittenkin hän osasi vaikuttaa
katsojiin ja tyydyttää niitä niin, että kappale (niinkuin ennen on
mainittu) toukokuulla meni vielä kuusi kertaa. -- Tampereelta teatteri
muutti _Hämeenlinnaan_, ja siellä annettiin 12/5-22/5 kuusi näytäntöä.
Täällä kävi Numerskin kerran katsomassa Elinan surmaa; Helsinkiin hän
ei ollut tahtonut taikka niinkuin hän kirjeessään sanoo (kts. ylemp. s.
407) "uskaltanut tulla". Bergbom ei enään Hämeenlinnassa ollut koko
aikaa mukana, vaan lähti hän 14/5, se on kohta kun näytännöt oli saatu
hyvään alkuun, Turun kautta ulkomaanmatkalle, Parisi päämääränään. --
Toukokuun viime päivinä palasi seurue vielä _Helsinkiin_, jossa
26/5-31/5 annettiin kevätkauden kolme viimeistä näytäntöä.
Emilie oli Helsingissä odottanut teatterin takaisin tuloa, mutta jo
samana päivänä kun ensimäinen näytäntö annettiin, lähti hänkin Turun
tietä ulkomaille. Hän oli iloinen että vapaa aika oli tullut ja toivoi
matkasta, jolla tietenkin oli yhtyvä Kaarloon, sekä ruumiillista että
henkistä virkistystä.
Tuskin tarvitsemme sanoa, että Suomalainen teatteri ja sen ystävät
hyvin muistivat taidelaitoksen tänä vuonna täyttävän toisen
vuosikymmenensä ja myöskin pitivät tapauksen viettämistä luonnollisena
asiana. Että juhla oli toimeenpantava, olikin jo päätetty ennen kun
teatteri lähti kiertomatkalleen, mutta juhlapäiväksi oli valittu 13/10,
jolloin ensimäinen näytöntö oli annettu Porissa, eikä 22/5, jolloin
teatterin kannatusyhdistys oli perustettu. Jälkimäisenä päivänä seurue
oli Hämeenlinnassa ja esitti Elinan surman, ja Helsingissä muistutti
sen merkitystä ainoastaan U. S:n pääkirjoitus, jossa luotiin katsaus
teatterin vaiheisiin ja arvosteltiin sen vaikutusta kansalliseen
sivistyselämään. Sille, joka on tämän kirjan lukenut, kirjoitus ei
sisällä mainittavaa uutta, mutta kuitenkin yksi kohta on tähän
otettava, syystä kun se koskettelee erästä seikkaa, joka vaatii
lähempää selostusta. Suomalaisen teatterin vaikutuksesta lausutaan
siinä näet muun muassa seuraavaa:
"Muistellessa miten heikolla kannalla draamallinen kirjallisuutemme oli
kaksikymmentä vuotta sitten, täytyy tunnustaa, että Suomalainen
teatteri on saanut suuria aikaan. Missä olisivatkaan Minna Canthin ja
G. von Numersin tunnetut ja suositut teokset, jollei olisi ollut
taidelaitosta, jossa niitä olisi otettu näyteltäväksi? Erittäinkin
jälkimäiseen kirjailijaan nähden, jonka hyväksi nykyään kirjoitetaan
Nya Pressenissä siitä tavasta, jolla häntä muka on Suomalaisessa
teatterissa kohdeltu, voidaan varmuudella sanoa, että yksikään hänen
teoksistaan ei olisi päässyt pöytälaatikkoa edemmäksi, eikä ainakaan
yleisön suosioon, jollei Suomalaisen teatterin johtaja olisi ollut
avullisena niitten tekemimisessä näyttämölle kelpaaviksi draamoiksi. Jo
se kukoistus, jonka draamallinen kirjallisuutemme on saavuttanut, on
mahtavasti vaikuttanut kaunokirjallisuuden muihinkin aloihin. Ei ole
kiellettävissä, että yhdessä suhteessa karttunut tuotteliaisuus ja
suuremmat vaatimukset ovat virvottavana sateena vaikuttaneet esim.
novellikirjallisuutemme viime aikoina havaittavaan elpymiseen."
Otteen kolmas lause tarkottaa ikävää selkkausta, joka ei ainoastaan
tehnyt loppua Numersin ja Bergbomin yhteistyöstä, vaan muutenkin oli
häiritsevä ja kiusallinen. -- Jo vuodenvaihteella oli työtoverien
välillä syntynyt erimielisyyttä ja väärinkäsityksiä, joiden alkusyytä
ei selvästi näe käsillä olevista kirjeistä. Se vain näkyy, että
erimielisyys koski Bergbomin osallisuutta Numersin näytelmiin --
jälkimäinen kun väittää sen olleen ainoastaan "kriitillistä" laatua --
sekä siitä johtuvaa määräämisoikeutta Elinan surmaan. Mitä muutoin
kinastuksen ensi jaksoon kuuluu, jätämme sen vähemmän tärkeänä sikseen,
varsinkin kun meillä ei ole muita lähteitä kuin Numersin kirjeet. Ne
ovat, niinkuin luonnollista on, yksipuolisia, eivätkä anna tietoa siitä
mitä Bergbomin kirjeet hänelle sisälsivät.[138] Jutun toisen jakson
luemme huhtikuulta, jolloin Numers pyysi saada Elinan surman
käsikirjoituksen sentähden, että muuan tanskalainen (Åge Meier) tahtoi
kääntää näytelmän tanskankielelle ja oli muka tarjonnut siitä runsaan
palkkion -- "hienointa [finast] olisi johtokunnalta ilman enempää
polttaa koko kuitti [se on Numersin oikeudenluovutus!]". Koska pyyntö
koski teatterin omistusoikeutta näytelmään, tuli kysymys nyt
johtokunnan käsiteltäväksi, ja se ratkaistiin niinkuin nähdään
seuraavasta vastauksesta:
"Vaikka Suomalaisen teatterin Johtokunta mielellään olisi suostunut
Teidän pyyntöönne saada 'Elinan surma'-näytelmän käsikirjoitus
käännettäväksi ja julkaistavaksi tanskankielellä, katsoo Johtokunta
kuitenkin, velvollinen kun se on valvomaan Suomalaisen teatterin etua,
ettei sen vielä [ännu icke] tule luopua siitä yksinomaisesta
omistusoikeudesta kappaleeseen, jonka Te kirjelmällänne 20 p:ltä
maaliskuuta olette tälle laitokselle myöntänyt. Niinkuin muistanette
kuului tämä kirjelmä seuraavasti":
"'Herra Tri K. Bergbomilta olen tänään vastaanottanut kuusisataa (600)
markkaa Suomalaisen teatterin puolesta palkkiona murhenäytelmästä
'Elinan surma', jonka tähden tämä kappale, niin näyttelemisoikeuteen
kuin mihinkä muunlaiseen julkaisemiseen nähden tahansa, yksinomaisesti
on tämän teatterin oma, siksi kun se siitä toisin päättää --
tunnustetaan kiitollisuudella. Suinula, 20 p. maalisk. 1891.
Gustaf v. Numers.'"
"Jotta kumminkin olisitte vakuutettu siitä että Johtokunnan tarkotus ei
lainkaan ole pyytää kohtuutonta voittoa mainitusta omistusoikeudesta,
tahtoo Johtokunta täten julkilausua, että Suomalainen teatteri --
huolimatta siitä rajattomasta oikeudesta, jonka ylempänä otettu
kirjelmä sille antaa -- omasta puolestaan Teidän eduksenne luopuu
niistä palkkioista, jotka mahdollisesti voidaan saada myymällä
näyttelemisoikeus jollekin teatterille taikka kustannusoikeus jollekin
kustantajalle. Lisätodistuksena Johtokunnan toivomukseen kykynsä
mukaan pitää etuanne silmällä ottaa se muistuttaakseen, että se
vapaaehtoisesti toimeenpani sen resettinäytännön, jonka kautta Teidän
alkuperäinen palkkionne enennettiin 960 markalla. Helsingissä 11 p.
toukok. 1892."
Numers oli tyytymätön tähän vastaukseen ja lähetti sen Nya Pressenille
julkaistavaksi. Lehti painattikin asiakirjan ja liitti siihen omasta
puolestaan (samoin kuin Päivälehti pari päivää myöhemmin) mietteitä,
joiden pääsisällys oli se, että johtokunnalla epäilemättä oli ollut
laillinen oikeus kieltää, mutta että sen siveellinen oikeus
ehdottomasti oli suostua Numersin pyyntöön, sitä enemmän kun se muka jo
oli kappaleella ansainnut kymmeniä tuhansia[139] eikä sen painattaminen
vieraalla kielellä taikka näytteleminenkään ulkomaalla vahingoittaisi
teatteria. Juuri tähän se on kuin U. S. viittaa, mutta asian julkinen
käsittely ei rajottunut siihen. Asiaa kosketeltiin vielä Matinkin
kirjeessä (29/5), jossa Nya Presseniä ja Päivälehteä vastaan
huomautetaan, että Numers ei ollut Elinan surman "yksinomainen tekijä",
vaan oli siis eräällä toisellakin miehellä jotakin "sanomista, kun on
kysymys kappaleen julkaisemisesta ja kääntämisestä", että johtokunta
ainoastaan vastaiseksi oli kieltänyt luopua käsikirjoituksesta sekä
että tarkotus ei suinkaan ollut pitää sitä minään salattuna aarteena,
vaan on jo keskusteltu kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa näytelmän
julkaisemisesta suomenkielellä. Nämä huomautukset saivat Numersin
itsensä esiintymään julkisuudessa. Jonkun päivän päästä luettiin Nya
Pressenissä Numersin 30/5 laatima, Matille osotettu kirje, jonka
pääkohdat olivat seuraavat:
"Asian aluksi _en tunnusta niin mitään työnosallisuutta kenenkään
puolelta 'Elinan surmaan' enkä mihinkään muuhunkaan draamalliseen
teokseeni_".[140] -- -- "Minun luovutukseni maalisk. 20 p:ltä 1891
koskee ruotsalaista käsikirjoitustani sanasta sanaan sellaisena kuin se
silloin luovutettiin, ja kaikkein vähimmin suostun siihen, että se
julaistaan painosta siinä kunnossa kuin olen nähnyt sitä näyteltävän
Suomalaisessa teatterissa. Siinä oli muutoksia tekstissä, jotka
leikkasivat niinkuin soraäänet koko olentoani ja saattoivat minut
täyteen raivoon (!)" --
Kun tämä hämmästyttävä kirjoitus ilmestyi, oli Bergbom ulkomailla ja
riidan jatko jäi välttämättömästi myöhemmäksi. Koska kumminkin lienee
asianmukaisinta yhdellä rupeamalla suorittaa tämä ikävä juttu, jatkamme
tässä selostusta, joskin se vie meidät kauas muitten tapahtumain edelle.
Semmoisena kuin asia oli ennen Numersin kirjoituksen julkaisemista,
olisi se kaikesta päättäen ollut sovitettavissa. Johtokunnan "ei vielä"
johtui siitä, ettei se voinut pitää näytelmää loppuunnäyteltynä, vaan
katsoi luonnolliseksi velvollisuudekseen lykätä teatterin oikeuden
luovuttamisen vastaiseksi, ja Bergbom puolestaan tahtoi, että draama
ensiksi julkaistaisiin suomenkielellä semmoisena, joksi se yhteistyön
kautta oli muodostunut. Numersin kirjoitus pilasi kokonaan aseman. Jos
hän olisi kirjoittanut esim. siihen tapaan, että hän vaati yksinomaista
määräämisoikeutta kappaleeseen sentähden että Bergbom ei ollut
esiintynyt taikka tahtonut esiintyä tekijänä Numersin rinnalla, vaan
jättänyt tälle totta kyllä kunnian, mutta myöskin edesvastuun ja häpeän
mahdollisesta epäonnistumisesta, niin olisi ollut vaikea tehdä sitä
vastaan mitään pätevää muistutusta. Toista oli kun Numers julkisesti
kielsi Bergbomilta kaiken työnosallisuuden, jopa väitti hänen pahasti
turmelleen näytelmän tekstiä. Se oli suora, jopa törkeä loukkaus
entistä työtoveria ja ystävää kohtaan. -- Ymmärtääksemme kuinka Numers
saattoi näin kirjoittaa vastoin kaikkea sitä mitä hän ennen oli monta
kertaa kirjeissään lausunut, tahdomme jo tähän panna otteen toista
vuotta myöhemmästä kirjeestä (28/10 1893):
-- "Sanot minun Nya Pressenissä lausuneen, ettei sinulla ole mitään
osaa teoksissani. Sitä en ole koskaan tehnyt enkä olisi koskaan
_voinut_ sitä tehdä. Päin vastoin olen kaikissa tilaisuuksissa, sekä
harvojen että useampien henkilöiden seurassa, jossa kysymys on tullut
puheeksi, nimenomaan huomauttanut sinun _suuresta osastasi_ teoksissani
ja menestyksessäni. -- Nya Pressenissä sanon minä: 'jag erkänner intet
medarbetarskap af någon j.n.e.' [en tunnusta mitään työnosallisuutta
kenenkään puolelta] ja muistan kauan miettineeni tavatakseni oikeaa
sanaa. Minä ymmärrän sanan niin, että avustaja (medarbetare) on
yhtiökumppani, jolla yhtä suuren panoksen takia on yhtä suuri oikeus
[kuin toisella yhtiökumppanilla] määrätä teoksen hyvästä ja pahasta
sekä silloin myöskin panna nimensä alle ja siten ensi hetkestä vastata
siitä, jos se tekee fiaskon taikka ei. -- Sitä minä en voi sinulle
myöntää, sillä minun mielestäni on minulla suurempi osa." --
Jos nyt oletammekin, että Numers sepittäessään kirjoitustaan Mattia
vastaan ajatteli niinkuin hän tässä sanoo, niin ymmärrämme toiselta
puolen, ettei se mitään vaikuttanut asian menoon. Tavallinen lukija ei
voinut käsittää hänen sanojaan muuten kuin ehdottomaksi väitteeksi,
että Bergbom ei ollut häntä avustanut vaan päin vastoin pilannut hänen
kappalettaan -- selitys tuli 17 kuukautta aikansa jälkeen eikä
silloinkaan julkisena! Seuraus olikin, että jutun jatko ei vienyt
sovintoon.
Syyskuulla Numers kääntyi uudella kirjoituksella johtokunnan puoleen,
jossa hän viitaten siihen mitä oli Nya Pressenissä lausunut ja sanoen,
että hän oli (vaikkei sitä kirjelmässä sanotakaan) tarkottanut vain
yhdeksi vuodeksi luovuttaa oikeutensa teatterille. Tällä kertaa
johtokunta vastasi, että se lähettää Numersille hänen alkuperäisen
käsikirjoituksensa, mutta ei niitä käsikirjoituksia, jotka olivat
syntyneet yhteistyön kautta Bergbomin kanssa. Syynä näiden jälkimäisten
pidättämiseen johtokunta (paitse sitä että se viittaa edelliseen
kirjelmäänsä) "tahtoo myöskin huomauttaa, että kysymys menneestä
keväästä on joutunut uudelle kannalle, joka antaa lisää syytä olla
vastaiseksi luopumatta siitä oikeudesta kappaleeseen, joka
Suomalaisella teatterilla on. Niinkuin hyvin tiedätte, Bergbom ei ennen
ole julkisesti eikä yksityisesti esittänyt persoonallisia vaatimuksia
puheenaolevaan näytelmään nähden, mutta sitten kun Te olette katsonut
hyväksi loukkaavalla tavalla julkisesti kieltää sen osan, joka hänellä
on ollut draaman valmistamisessa, on hän sitä mieltä, että hänen tulee
vaatia oikeudelleen tunnustusta ja vastustaa sentähden kappaleen
luovuttamista Teille, ennen kun Teidän välillänne syntynyt erimielisyys
(kontrovers) on sovittu." Itse riitaan johtokunta ei voinut eikä
tahtonut sekaantua, mutta oli päättänyt pitää kiinni teatterin
oikeudesta, siksi kun se oli ratkaistu ja määräämisoikeus, mikäli se
riippui tekijöistä (författarskapet), oli selvillä.
Tämän mukaan Bergbom toimitti Numersille alkuperäisen käsikirjoituksen,
sitten kun hän oli jäljennyttänyt sen (kts. ylemp. s. 407). Nyt koitti
näennäinen rauhanaika, jota Numers, niinkuin seuraavasta voi päättää,
käytti uudestaan kirjoittaakseen näytelmän. Syksyllä 1893 riita
jälleen leimahti tuleen, ja se tapahtui näin. Jo 1892 Numers oli
kustannusosakeyhtiö Söderström et kumpp:lle myynyt Elinan surman
julkaisemisoikeuden, ja syyskuulla 1893 hän vihdoin lähetti yhtiölle
käsikirjoituksen. Kun tämän puolelta tiedusteltiin Suomalaisen
teatterin oikeutta teokseen, asia tuli Bergbomin tietoon. Jonkun aikaa
sen jälkeen saapui tälle kirje Numersilta, joka nyt oli päällikkönä
Lapin asemalla Pohjanmaalla ja joka, peruuttamatta julkista
lausuntoaan, uudisti vaatimuksensa, että hänelle annettaisiin takaisin
"välikirja", se on että teatteri luovuttaisi oikeutensa Elinan surmaan.
Bergbomin vastauksen, jonka alustelma on säilynyt, otamme tähän
kokonaisenaan, sillä se tarkottaa suorastaan Numersin kirjoitusta Nya
Pressenissä ja nähdään siis siitä mikä Bergbomin kanta oikeastaan oli.
"Rakas veli! Kirjeesi ei ollut odottamaton, sillä Nordmannin [juuri
mainitun yhtiön edustajan] käynnin kautta tiesin sen tulevan. Mutta se
oli tervetullut, sillä minä toivon yhtä hartaasti kuin koskaan sinä,
että tuskallinen erimielisyys välillämme tasotetaan. Jos olisit voinut
kirjoittaa vähemmän kiihtyneesti, olisi se ollut vielä tervetulleempi,
sillä mitä tyynempiä olemme sitä helpompi on välttää väärinkäsityksiä."
"Joku aika sitte kirjoitit V. Löfgrenille. Hän käsitti kirjeen
oikeastaan tarkottavan minua ja antoi minun lukea sen. Eihän se ollut
mitään epähienoa? -- Kirjeessäsi mainitset -- jos oikein käsitän asian
-- että minä olen antanut aatteita, mutta ettet sinä hyväksynyt
repliikkejäni, koska ne olivat 'mahdottomia'. Tämä on lähtökohta, josta
alkaen voimme selvittää asian. Sillä välttämätöntä on että me
selvitämme sen yleisölle. Sinä valitat että johtokunta on vain kuullut
minun selitystäni eikä sinun. Mutta siinä erehdyt. Ei se pyydä parempaa
kuin että annat selityksen. Ehdoton lausuntosi Pressenissä
valitettavasti ei selitä mitään, sillä se ei koskettele niitä
ristiriitaisuuksia, jotka yleisö ja kritiikki on havainnut ja joihin
sinun ja minun ystävieni kielittely on saanut niiden kiinnittämään
huomionsa. Voit ehkä sanoa että nämä ristiriitaisuudet ovat ainoastaan
näennäisiä. Sitä parempi sekä minulle että sinulle. Osota että ne ovat
näennäisiä, ja minä tyydyn."
"Tahdon mainita muutamia näistä ristiriitaisuuksista. Selityksesi
mukaan Pressenissä sinä et tunnusta mitään työnosallisuutta. Kuinka
selität sitte, että olet hyväksynyt kaikki ne kohdat Kuopion
takana-kappaleessa, jotka ovat minulta. Tämä ei tarkota suomalaista
käännöstä, josta voit sanoa että tahdoit antaa sen [julkisuuteen]
semmoisena kuin se oli näytelty Suomalaisessa teatterissa; mutta
ruotsalaista käännöstä -- siinä käytät, erottamatta omistasi, minun
kohtauksiani, motiivejani, repliikkejäni. Eihän ruotsalaisessa
käännöksessä ollut mitään pakkoa hyväksyä tätä yhteistyötä minun
kanssani, joka nyt näyttää sinusta niin vihattavalta. Siinähän olisit
aina vapaasti voinut käyttää omia kohtauksiasi, motiivejasi ja
repliikkejäsi -- miksi et tehnyt niin? Sinusta ne eivät silloin olleet
yhtä 'mahdottomia' kuin nyt. Kirjeessäsi sanoit, että toinen 'puoli'
kappaletta Kuopion takana oli minun omaani. Lausunnossasi Pressenissä
selitit, että minulla ei ollut siinä mitään osaa. Siinä on
ristiriitaisuus, joka vaatii selvitystä. Minä uudistan, kenties on se
näennäinen; no hyvä, osota se."
"(Tässä johtuu mieleeni pieni episodi. Ensi näytöksen loppukohtauksessa
puhuu Lilli 'eräästä miekkosesta'. Tämän olet ruotsalaisessa
käännöksessä -- ainakin siinä jonka Arppe antoi, painettua en ole
lukenut -- olettanut merkitsevän 'en herr Mikkonen'. Tämä naurettava
erehdys on ainoastaan siten ollut mahdollinen, että se kohtaus, jossa
repliikki tavataan, oli sinulle kokonaan tuntematon. Vähäpätöistä,
sanot sinä -- minä: mutta valaisevaa)."
"Entäs Elina! Sinä pyydät 'alkuperäisen' käsikirjoituksen. Sinä saat
sen. Mutta sinä et käytä sitä, vaan ruotsalaiseen käännökseen,
jonka tahdot painattaa, käytät yhä niitä aiheita, jotka minä olen
antanut, eikä omiasi. Sinä käytät rouvia, kerjäläistä, rovastia,
Vääksynkohtausta, loppua. Näin, vaikka kiellät kaiken yhteistyön. Siinä
on ristiriitaisuus. Mahdollisesti näennäinen -- osota se."
"Uudistan mitä ennen olen sanonut. Joko on selvitys tapahtuva meidän
kauttamme yhteisesti taikka sovinto-oikeuden kautta. Jos pidät
edellistä parempana, voisimmehan yhtyä Seinäjoella; sinä tuot kaikki
minun kirjeeni, minä sinun kirjeesi sekä käsikirjoitukset. Näiden
ainesten pohjalla laadimme yhteisen selvityksen, ja kaikki on kuin ei
mitään väärinkäsitystä olisi ollutkaan. Sillä väärinkäsitystähän tässä
on olemassa -- se on aina ollut vakaumukseni. Sinä sanot sitä
päähänpiintymäksi ('fix idé') minussa. Jos niin tahdot, mutta jos tämä
'päähänpiintymä' voidaan haihduttaa sinun antamasi selvityksen kautta,
näyttää minusta että sinä vanhan ystävyyden tähden voit siihen
suostua."
"Kun tämä selvitys on tapahtunut, saa Suomalaisen teatterin johtokunta
hoitaa kaiken muun ja tehdä uuden sopimuksen kanssasi. Minä olen
silloin vapaa asiasta enkä aio enään sekaantua siihen. Tuus K.
Bergbom."
"J. K. Kirjeessäsi Löfgrenille puhut uusista draamallisista
suunnitelmista Ruotsalaista taikka -- Suomalaista teatteria varten.
Olen sydämellisesti kiitollinen ettet ole sekottanut teatteria siihen
vastenmielisyyteen, jota viime aikoina olet tuntenut minua kohtaan.
Että olet sydämellisesti tervetullut, jos tulet uutta tuoden, siitä
voit olla vakuutettu, olkoon se Tuomas piispa taikka 'Kilttiä
tyttöjä'.[141] Ja minä lupaan olla varovaisempi hyvää tarkottavassa,
mutta ehkä joskus sopimattomassa (malplacerad) avustamisinnossani."
Numers hylkäsi Bergbomin ehdotuksen, sillä hänen mielestään tuottaisi
persoonallinen keskustelu Bergbomin ja hänen välillään yhtä vähän
tuloksia kuin kompromissista olisi hyötyä. Ja turhaan jatkui sitte
vielä kirjeenvaihtoa v:n 1894 alkuun. Kun Numers lopulta lupaa
esipuheessa kiittää Bergbomia "kritiikistä", joka tämän puolelta on
tullut hänen teostensa osaksi, Bergbom ehdottomasti pyytää siitä
päästä. --
"Kiitos, josta neuvotellaan, on naurettava ja alentava sekä kiittäjälle
että kiitetylle." -- "En ole tehnyt mitä olen tehnyt", hän vielä
jatkaa, "saadakseni kiitosta -- olin kokenut, että kiitos semmoisissa
tiloissa tavallisesti jää tulematta. En pyydä kiitosta, vaan totuutta.
Enkä ymmärrä kuinka sinä sanot sitä 'fraaseiksi'. Ja totuutta toivon
yhtä paljon sinun kuin itseni tähden. Erehdyttäviä huhuja on ollut
liikkeellä Kuopion takana ja Elinan surma -kappalten synnystä.
Sekä sinuun että minuun ovat väärät tiedot heittäneet varjoa.
Velvollisuutemme on poistaa erehdys." -- Tähänkin Numers vastasi,
mutta siitä riittää ottaa sanat: "Minä en ymmärrä sinua, etkä sinä
minua" (!) --
Julkisuuteen ei tämä riitakysymys enään tullut 1892 v:n jälkeen, eikä
Bergbom siis koskaan saanut mitään hyvitystä siitä hänen kirjailija- ja
johtajakunnialleen käyvästä loukkauksesta, jota Numersin kirjoitus
merkitsi. Että Bergbom ei itse julkisesti esittänyt kantaansa, riippui
hänen hieno- ja myötätuntoisuudestaan Numersia kohtaan -- sen tietää
tämän kirjoittaja, joka ainakin kaksi eri kertaa otti asian puheeksi
hänen kanssaan, kysyen, eiköhän se menettely kuitenkin ollut ainoa
perille vievä. Ei, hän katsoi julkista väittelyä entisen ystävän kanssa
mahdottomaksi, mieluummin hän vaikeni ja antoi ihmisten puhua mitä
puhuivat. Edellisestä lukija tietää, että hänellä Numersin kirjeissä
olisi ollut todistuksia enemmän kuin tarpeeksi. -- Mutta toiselta
puolen, kuinka on Numersin käytös selitettävissä? Miksi hän kieltäytyi
tunnustamasta sitä "totuutta", jota Bergbom vaati -- se on totuutta
heidän yhteistyöstään. Numers elää vielä ja olisi siis oikeastaan
häneltä itseltään kysyttävä, mutta varmaankin hänen lausuntonsa nyt
olisi samanlainen kuin 16-14 vuotta sitten. Sentähden uskallamme lausua
ajatuksemme, joka on se, että Numers vilkkaan mielikuvituksen miehenä
ei osannut arvostella Bergbomin avustuksen laajuutta ja merkitystä. Kun
Bergbom enimmäkseen vain uudestaan sommitteli ja lisäyksillä sekä
muodon puolesta täydensi näytelmäluonnoksia, jotka Numers oli pannut
alulle, mutta antoi tämän itse neuvojensa mukaan jatkaa työn
suoritusta, niin saattoi hän aivan vilpittömästi eläytyä siihen
harhaluuloon, että kaikki oli hänen omaansa. Toisin olisi kai ollut,
jos hän olisi ollut kehittyneempi taiteilija. Silloin hän arvatenkin
olisi paremmin käsittänyt saamansa avustuksen arvon, että se ei ollut
pelkkää "kritiikkiä", vaan kokeneen kirjailijan ja runoilijan
myötäluomista, jota ilman näytelmät olisivat jääneet vaille sitä
aatteellista syventämistä, draamallista suppeutta ja taiteellista
pyörentämistä, joka kieltämättä määräsi niiden menestyksen. Tämä
selitys on meistä ainoa otollinen, sillä se tekee mahdolliseksi
edelleenkin tunnustaa Numersia siksi suoraksi, rehelliseksi,
ritarilliseksi luonteeksi, jona olemme hänet aina tunteneet.
Mitä Numersin ja Bergbomin yhteistyöhön tulee, oli se ijäksi mennyttä.
Vuosia myöhemmin (4/5 1897) Numers kyllä ehdotti sen uudistamista ("Ei
ole hyvä tehdä työtä yksin!"), mutta silloin Bergbom vastasi: "Brändt
barn skyr elden!"[142]
Pitkän episodin jälkeen on meidän palattava kevääseen 1892. --
Huhtikuulla _Adolf Lindfors_ oli jotakuinkin toipunut taudistaan, mutta
teatterille oli siitä vähän iloa. Näyttelijä noudatti näet Helsingissä
vastaperustetun ruotsalaisen Dramaattisen yhdistyksen kehotusta ruveta
sen oppilaskoulun johtajaksi, toisin sanoen hän -- erosi Suomalaisesta
teatterista. Tämän etevän taiteilijan menettäminen oli sekin yksi niitä
vastoinkäymisiä, joista vuosi oli niin rikas. Tosin saattaa sanoa
teatterin tavallaan tottuneen tulemaan toimeen ilman häntä, kun hän
suurimman osan edellistä näytäntökautta oli ollut opintomatkalla ja
tällä näytäntökaudella, sairauden takia, ollut työssä ainoastaan neljä
kuukautta; mutta toiselta puolen saattaa sanoa, että hänen juuri
sentähden olisi pitänyt jäädä sen näyttämön palvelukseen, jolla hän oli
taiteilijaksi kehittynyt. Miten lieneekään, oli sekin tappio
kestettävissä. -- Yleisön huomaamatta, mutta lähimpien kaipaukseksi
erosi myöskin kauan palvellut, edellisenä kesänä naimisiin mennyt,
luotettava puvustonhoitaja _Siina Pastell_. Hänelle Bergbom-sisarukset
21/4 pitivät erojais-iltaman, johon koko teatteriväki oli kutsuttu.
Uusia jäseniä tuli tänä keväänä kolme, nimittäin rva _Olga Salo_
(Aalto), nti _Mimmi Lähteenoja_ ja _Otto Närhi_, jotka kaikki tulivat
Aspegrenin seurueesta[143] ja saavuttivat huomattavan aseman uudessa
ympäristössään.
Näytäntökauden rahallinen tulos ei ollut kehuttava, sillä vajaus näytti
taas kasvua, ollen 9,874:11 mk, se on kolmatta tuhatta suurempi kuin
edellisenä vuonna.
Näytäntöjä annettiin 115 ja niissä: 24 kertaa _Elinan surma_; 8
Työlakko, Maria Stuart; 7 _Tapanin päivänä_; 6 Elämä on unelma,
Luulosairas, Kesäyön unelma; 5 Voimakkaita naisia; 4 _Nummisuutarit_,
Leivonen, Hullunkurinen temppu, Noora; 3 _Ihmisten tähden, Kuopion
takana_, Kansan vihaaja; 2 _Pahassa pulassa, Roinilan talossa,
Murtovarkaus, Anna Skrifvars, Runebergiana_, Rajuilma, Taistelujen
välillä, Parisin veitikka, Koetusten ahjossa, Thérèse Raquin; 1 _Papin
perhe, Lea, Kihlaus, Amalia ystävämme, Regina von Emmeritz_, Pikku
sisko, Jacques Damour, Telefoonissa, Fritz ystävämme.
Näistä 34 kappaleesta oli kotimaisia 15 ja uusia 8.