Viipurista matkustivat siis Bergbom-sisarukset Berliniin. Syystä kun he
olivat yhdessä, on meillä taas vähemmän kerrottavaa heistä, sillä eivät
he koskaan kirjoittaneet vieraille niin usein kuin toisilleen. Ainoa
kirje Berlinistä on Emilien 31/5 Betty Elfvingille kirjoittama. Siitä
on seuraava ote:
"Täällä istun nyt ja lähetän Sinulle terveisiä Dresdener Hofista;
kaikki on paikallaan ja niin kuin kaksi vuotta sitten, paitse että
täällä kaikin voimin rakennetaan ja laajennetaan. 'Berlin ist
Kaiserstadt und Berlin wird Weltstadt'; iloitaan siitä että Berlin on
Euroopan kolmas kaupunki ja toivotaan, että se tulee toiseksi ja
rientää Parisin ohitse. Sitä se ei kuitenkaan voine, sillä ei se
koskaan voi hankkia itselleen Parisin vanhaa, suurta historiaa eikä
sitä merkitystä, joka Ranskan pääkaupungilla on ollut ihmiskunnan
kehityksessä, vaikka Berlin tietenkin tulevaisuudessa on näyttelevä
suurta roolia. -- Meidän päätarkotuksemme täällä on luonnollisesti
nähdä mitä teatterit esittävät ja paljon hyvää ja kaunista olemme jo
tällä viikolla nähneetkin. Kumminkin kärsin melkein entistä enemmän
saksalaisten kinnatusta paatoksesta ja luonnottomasta lausumistavasta;
tämä ylöspäin ajo sanojen selässä ja joka sanan alleviivaaminen tulee
ajan pitkään tuskalliseksi ja tavasta on minulla halu huutaa: 'kyllä
vähemmälläkin ymmärtää'. Ibsen on moderni: olemme jo näinä kuutena
päivänä nähneet Kuninkaanalut ja Villisorsan. Minusta tuntuu niinkuin
ei suuri yleisö oikein oivaltaisi vierasta runoilijaa, mutta täällä on
innostunut Ibsenseurakunta, joka voimakkaasti taputtaa käsiä ja meluaa
niin että kuuluu, ja niinhän oikeastaan meilläkin on laita. Mutta mikä
hätä onkaan saksalaisella näyttämöllä, jolla on oma suuri, rikas
kirjallisuus käytettävänään sekä saa näytellä yleisölle, joka tuntee,
rakastaa ja kunnioittaa tuota omaa kirjallisuuttaan, toisin on meidän
raukkojen laita! -- Tänään on tulevan viikon ohjelmisto ilmotettu ja
sen johdosta viivymme täällä vielä koko nousevan viikon. Saamme nähdä
Die Haubenlerche [Leivonen], joka syyskuulla menee meillä, sekä sen
ohella klassillisia kappaleita, jotka kenties otetaan esitettäväksi.
Ensi maanantaina matkustamme arvattavasti Parisiin, missä olemme 3
viikkoa, niin että minä tulen kotia heinäkuun ensi päivinä ja Kaarlo
luultavasti asettuu johonkin parantolaan Saksenin vuoristossa -- vielä
hän ei varmaan tiedä mihin. -- -- Jonkunlaisella surumielisyydellä
ajattelen yhteistä matkaamme 2 vuotta sitten: se matka oli niin lyhyt,
että Sinun kyllä olisi ollut tarpeen uudistaa se tänä vuonna. Hyvin
herttaista ja hupaista olisi ollut, jos me nytkin olisimme saaneet
yhdessä Sinun kanssasi iloita kaikesta suuresta ja kauniista, jota
tämmöinen ylellisyyskaupunki tarjoaa; kurjuutta, surua ja huolia on
täälläkin ja runsaasti, mutta ne ovat kätkössä vieraan silmiltä, ja
meille näyttäytyy ainoastaan loistava, kohiseva elämä. Tavasta tunnen
sydämessäni oikein kateutta -- on vaikeaa että kansamme on niin pieni
ja vähäpätöinen. Suurilla kansakunnilla on toki toisellainen itsetunto!
Kas niin, hyvästi nyt! tulenhan oikein sentimentaliseksi."
Päivin sisarukset odottaessaan illan näytäntöä tavan mukaan kävivät
ostoksilla, hankkiakseen teatterille mitä tarvittiin uusia kappaleita
varten. Tällä kertaa Shakespearen Kesäyön unelma oli mielessä, ja se
vaati paljon häikäisevää korua ja muun muassa suuren aasinpään, jota
Titania hyväilee -- kaikki ostettiin Emilien vastaanotettavaksi ja
tullattavaksi Helsingissä. -- Matkan jatko muodostui toisin kuin ensin
oli suunniteltu. Berlinistä sisarukset lähtivätkin Wieniin.
Sielläolosta Emilie 5/7 (Naantalista, johon hän paluumatkallaan oli
poikennut tavatakseen parannuksilla olevaa Augusta-sisartaan)
kirjoittaa Betty Elfvingille:
-- "Teatterissa näimme sielläkin hyvää ja kaunista, ja minä pidän
paljon enemmän sikäläisistä näyttelijöistä kuin berliniläisistä: ne
ovat luonnollisempia ja puhuvat paljo paremmin kuin pohjoissaksalaiset
toverinsa; näyttämöllepano ja kaikki laitokset yleensä ovat sitä
vastoin Berlinissä paremmat." --
Samoin kuin Parisi jäi Saksenin Sveitsikin käymättä. Wienistä Kaarlo
päätti matkustaa Baijerin Reichenhalliin, josta hänen ensimäinen
kirjeensä on päivätty 27/6:
"Rakas sisar, olet kai ollut levoton, kun en ole antanut tietoja
itsestäni, mutta olen nyt vasta tullut Reichenhalliin. Kun minun
Wienissä oli lähteminen junalleni, kuulin että se oli n.s. Bummelzug,
joka viipyi koko ikuisuuden tiellä. Päätin lykätä matkan iltaan. Mutta
kuinka olikaan, tulin Prateriin, ja siellä mustalaismusiikki kiinnitti
minua niin, että päätin lähteä vasta seuraavana päivänä. Niin teinkin.
Mutta silloinkin muutin vähän matkasuunnitelmaani. Päätin näet ensin
käydä katsomassa Berchtesgadenia, jota musikaalinen pöytänaapurimme
niin lämpimästi suositteli minulle, ja myöskin pistäytyä Salzburgissa.
Tämä matkustus on kestänyt neljä päivää, niin että vasta nyt lauantaina
olen saapunut Reichenhalliin. Matka oli erinomaisen miellyttävä --
mutta kallis, kallis, kallis! Kyllä hinnat ovat täällä toiset kuin
Jemtlannissa! Täällä Reichenhallissa olen toki onnistunut saamaan
jotakuinkin kelvollisen kortteerin -- n.b. jollei vain emäntäni
keittotaito aseta vatsalleni liiallisia vaatimuksia. Hotellissa
syöminen on mahdoton täkäläisten hintojen vuoksi. Ja kuitenkin on
Berchtesgaden vielä paljo kalliimpi."
"Minulla on ollut vähän ikävä Wieniä, joka kumminkin, sanottakoon mitä
tahansa, on miellyttävä kaupunki. Ennen katselin sitä ankarammin, mutta
mitä kauemmin elää, sitä enemmän oppii antamaan arvoa ihmiselliselle
vieraissakin muodoissa. Totta kyllä astuu siellä elämänhalu esiin
semmoisella välittömyydellä, jota emme koskaan voi hyväksyä. Mutta kun
on saanut niin kyliänsä 'kysymyksistä' ja 'kummittelijoista' ja
saarnoista, joissa on käsitelty korkeampaa siveellisyyttä ja korkeampaa
epäsiveellisyyttä, kuin me siellä kotona näinä vuosina, niin vaikuttaa
etelänlasten naivinen välittömyys raitistavasti. Se on kuitenkin
ihmisellisempi kuin se vihainen katkeruus, joka meillä haittaa ainakin
kaikkea kirjallista tuotantoa."
"Täällä Reichenhallissa viivyn viisi viikkoa tai kuusi. Sitte matkustan
Pragin, Dresdenin ja Berlinin kautta kotia. Kussakin kaupungissa viivyn
muutamia päiviä. Kenties Dresdenissä kuitenkin käyn Behrillä ja katson
mitä hänellä on valaistuskoneita [joita kai tarvittiin Kesäyön
unelmaan]. Ehkä hänellä on [semmoisia] muitakin kuin sähkövaloa varten.
Viipurissa oli kaksi suurta reflektoria, jotka olivat siirtonaisia --
jotakin samantapaista kuin meidän Faustissa käyttämämme vanhat, mutta
paljo parempia. Jos semmoisella voisi kohdistaa määrättyyn paikkaan
värillistä valoa, niin olisi sillä paljo saavutettu. Enemmän kuin pari
sataa markkaa semmoinen tuskin maksaa. Kentiesi voisi myöskin saada
prospektin, jota käytännöllisempi henkilö, esim. Ossian, pystyy
arvostelemaan. Siinä tapauksessa saat lähettää Dresdeniin muutaman sata
Reichsmarkkaa, sillä mitä minulla on, tarvitsen Berlinissä kirjoihin ja
nuotteihin. Meidän laulukirjastomme kaipaa välttämättömästi
raitistamista, sillä samat juomalaulut ovat kukoistaneet liian kauan ja
hengellistäkin musiikkia varten näyttämön takana aion ostaa muutamia
suurempia kuorokokoelmia. Noin 30 markkaa menee Mendelsohnin
Kesäyönunelman musiikkiin taikka, jos orkesterinuotitkin ovat painetut,
saman verran lisää."
"Kirje Augustalta Sinulle oli minua täällä vastassa. Hän sanoo että
minua on tylysti (styfmoderligt) kohdeltu uudessa rakennuksessa.[123]
Enhän saa sellaista kohtelua hänen kodissaan ja vielä vähemmän hänen
sydämessään, ovathan silloin seinät ja huonekalut pikkuasioita. Kuinpa
hän vain saisi olla terveempi. Mutta hän on varmaankin sairaampi kuin
hän sanoo ja se on pahin asia.[124] Olemmehan olleet onnellisia, kun
olemme saaneet elää sen tulikaupungin polttopisteessä, jossa
kansakunnan elämä on syntynyt, mutta olemme myöskin palaneet ennen
aikaamme tässä prosessissa." --
Seuraavista kirjeistä näkyy, että Kaarlo oli yleensä erittäin
tyytyväinen Reichenhallissaoloonsa:
"Täällä on ollut ihana ilma -- liian kuuma, moni valittaa, mutta minua
se ei vaivaa. Ympäristö on todella suurenmoinen ja vaihteleva.
Ainoastaan [ruotsalainen] nurkkaisänmaallisuus voi asettaa Jemtlannin
vuoret tämän rinnalle. Ja sitten upea, rikas kasvullisuus, niin
moninainen ja voimakas. Tuoksu, joka keskipäivänhelteessä lähtee
männyistä ja kukista alppien päiväpuolella, on huumaava. On kuin
makaisi luontoemon rinnoilla terveyttä imien. Yksi paha puoli on
kuitenkin olemassa ja sangen ikävää laatua, kaikki on kallista, ja
kaikki on maksettava. Ei askeltakaan voi ottaa ilman ettei juomaraha
tule kysymykseen. Kesäaikana koko Reichenhall on yksi ainoa ravintola
siihen kuuluvine 'Lohndienereineen', 'Lohnkutschereineen' ja
'Lohnführereineen'. Kävelyretket houkuttelevat, mutta jos opas on
mukaanotettava, niin rahanmeno vähentää nautinnon. Mutta kaikki
kaikessa, kun ajattelen miten minua paleli Gausdalissa ja Mörsilissä ja
kuinka toisin on täällä, niin kiitän onneani ja -- Augustaa, joka
neuvoi minua matkustamaan eteläänpäin. Ja sitte on täällä luettavaa ja
musiikkia -- kaksi tärkeää asiaa, kun on paha sää. Se on, ei tuota,
musiikkia, jonka hankkii itselleen rämisevän pianon avulla, vaan
semmoista, jota toiset tarjoavat kuultavaksi -- mikä tekee melkoisen
eron hupiin nähden. Lainakirjastokin on hyvin varustettu ranskalaisella
ja saksalaisella kirjallisuudella, puhumatta 60 sanomalehdestä
lukuhuoneessa. Parannusmaksu (kurtaxan) ei ole kovin kallis -- 15
markkaa kaikkiaan, se on tuskin enemmän kuin Lappeenrannassa taikka
Hangossa. Osotteeni on 'Villa Sonntagshorn'."
"En ole tehnyt paljon tuttavuuksia. Muuten on täällä kansaa kaikilta
ilmansuunnilta. Kumma kyllä vähän englantilaisia, mutta paljon
slaavilaisia aineksia, tshekkiläisiä, venäläisiä, puolalaisia, sekä
myöskin unkarilaisia ja rumanilaisia. -- Tein juurikään kahden päivän
retken korkeammille vuoriseuduille. Opas maksoi 10 markkaa. No, sen
tiesin edeltäpäin. Mutta ajatteles, kun minulta alppimajassa
illallisesta, yösijasta ja aamukahvista vaadittiin -- 20 markkaa. Ei
muuta kuin maksaa ja näyttää tyytyväiseltä. Kotona istuminen ja
käveleminen hiekkakäytävillä tulee kuitenkin ykstoikkoiseksi, kun
alppiluonto ympärillä houkuttelee. En uskalla sentään retkeillä ilman
opasta, minua kun niin helposti pyörryttää."
Näyttää siltä kuin Kaarlon mieltymys maahan ja oloihin olisi
saanut hänet tavallista hartaammaksi kirjeenvaihtajaksi. Toisia
mieltäkiinnittävämpi on seuraava kirje heinäkuun lopulta, jonka otamme
lyhentämättä:
"Armahani! Ei vielä koskaan ole kylpyaika rientänyt niin nopeasti kuin
tämä. Mutta täkäläiset seudut tasanko- ja alppiluonnon, Saksan ja
Itävallan, rajalla tarjoavatkin tavattoman rikasta vaihtelua.
Mieltäkiinnittävimmät 'havaintoni' näinä viimeisinä kahtena viikkona
ovat kuitenkin, omituista kyllä, olleet -- taiteellista laatua."
"Toinen oli Mozartin satavuotisjuhla Salzburgissa, joka vietettiin
kolmena päivänä, heinäkuun 16, 17 ja 18. Requiem, Figaron häät, G-moll
symfonia j.n.e., kolme konserttia ja yksi teatterinäytäntö. Olin sitä
ennen käynyt Salzburgissa (sinne on ainoastaan kahden tunnin
rautatiematka) saadakseni pilettiä, mutta vastaus oli 'kalpea ei'.
Monta tuhatta oli jo ilmottautunut saamatta pilettiä. Ei ollut siis
muuta kuin alistuminen edessä, mutta kuitenkin pyysin että minua
muistettaisiin, jos sattumalta joku piletti ehkä jätettäisiin takaisin.
Vanha teatterionneni ei nytkään kieltäytynyt. Juuri kun olin
menemäisilläni pois, toi postiljoni kirjeitä. Yhdessä niistä oli
peruutus, ja minä sain pilettini."
"Unohtumaton oli Requiemin vaikutus Salzburgin mahtavassa
tuomiokirkossa. Konsertit olivat kyllä mieltäkiinnittäviä ja Figaron
häissä myötävaikutti Saksan etevimpiä taiteilijoita, mutta ne
kalpenivat Requiemin rinnalla. Tunnelma oli ihmeellinen. Täällähän
Mozart oli syntynyt, täältä olivat hänen lapsuudenvaikutelmansa,
ja kuvastuuhan tämä hymyilevä, lempeä, iloinen luonto hänen
taiteilijaluonteessaan. Tiedäthän kuinka laajaperäinen
taiteilijaihailuni voi olla. Voivathan kaikki uudenaikaiset ihastuttaa
minua, Meyerbeer samoin kuin Wagner; Verdiäkin, joka alkuaan oli
minulle niin vieras, olen oppinut ymmärtämään. Mutta sydämeni on
Sarastron ja Paminan, donna Annan ja don Juanin luona. Kolmantena
juhlailtana, kun Figaro esitettiin, olin valitettavasti niin
tylsistynyt musiikista, juhlapuheista, alkajaisrunoista ja kävelyistä,
että minä, suoraan sanoen, koko illan taistelin unen kanssa. Salzburgin
kunniaksi voidaan sanoa, että vaikka yli 10,000 juhlamatkustajaa oli
tullut saapuville, hinnat eivät olleet kinnatut niinkuin ne esim.
kuuluvat tänä vuonna olevan Bayreuthissä, johon mielelläni lähtisin,
kun nyt olen niin lähellä. Eihän itse matka ole kallis. Mutta
ensiksikin sanotaan hintojen hotelleissa olevan suorastaan mielettömiä,
ja toiseksi kuuluu siellä olevan niin hävytön pilettikeinottelu
vallalla, että mahdollisesti täytyisi palata mitään näkemättä. Paras on
olla kuulematta Parsifalia ja tyytyä hänen rakkaaseen pappaansa
Lohengriniin (vai onko se nyt Parsifal, joka päin vastoin on
Lohengrinin isä? -- Wagnerilainen sukuluettelo on aina sekava)."
"Ja sitte toinen taiteellinen 'Ausbeute'. Onnellisesta sattumasta olen
nähnyt nukketeatterissa -- Faustin -- tuon vanhan, oikean Faustin
'Puppenspielin', joka alkumuodoltaan polveutuu uskonpuhdistuksen
aikakaudelta ja joka antoi Goethelle ensimäisen herätyksen hänen
maailmanrunoelmaansa. Minä hieroin kauppaa Führerin, oppaan, kanssa,
joka tavallisesti seuraa minua retkilläni. (Hän on etevä
sitransoittaja.) Minä tahdoin saada hänet määräpäiväksi. 'Ei sovi --
sinä päivänä en voi tulla, sillä silloin on suuri 'Kirchweihe'
(kirkonvihkimisen muistojuhla) Grossgmainissa ja minun täytyy siellä
soittaa sitraa'. Kun olin utelias näkemään Kirchweihejuhlan, jossa
kirkollinen ja maallinen meidän protestantisen mielipiteemme mukaan
niin omituisella tavalla sekotetaan yhteen, lähdin sinne. Paikkakunta
on Itävallan rajalla, niin että puoli kylää (Grossgmain) on
itävaltalainen ja toinen puoli (Kleingmain) baijerilainen. Kirjavaa
kansanelämää. Juhlakulkueita, markkinavilinää, messua, tanssia, sitran
ja kitaransoittoa, vasta ripillelaskettujen lasten kirkollisia lauluja,
oivallista tyrolilaista viiniä ja myöhemmin yön tullessa (se episodi
jäi kuitenkin minulta näkemättä) asiaankuuluva tappelu itävaltalaisten
ja baijerilaisten 'Buain' (poikain) välillä. Paraillaan kävellessäni
sinne tänne näin suuren teatteriplakaatin ja siinä ilmotettiin --
Faust. Huomasin sitten että oli puhe marioneteista, nukeista. Luulin
että saisin nähdä jonkunlaisen 'adaption', mukailun, Goethen Faustista.
Mutta ei! Se oli kuin olikin se vanha rehellinen Puppenspiel, joka on
säilynyt näissä alppien sopukoissa. Ilveilijä, Kasperle, nauratti
yleisöä halpamaisilla sukkeluuksillaan koko sen ajan kun juhlallinen
toiminta kesti. Muutamat kohdat olivat, niin sanoakseni, omituisen
luonnonrunollisia. Faust ja Mefisto ovat tehneet välikirjan 24
vuodeksi. Mutta jo kahdentoista vuoden kuluttua Mefisto vaatii
oikeutensa, sillä 'hän on palvellut Faustia sekä öin että päivin'.
Faust koettaa silloin vapautua hurskaan petoksen kautta. Hän saa
Mefiston lupaamaan täyttää yhden toivomuksen. Faust pyytää silloin
Pietarinkirkon ristin Roomasta. Hän luulee, että Mefisto ei voi sitä
hankkia. Mutta Mefisto toimittaa sen paikalle. Faust huomaa kuitenkin,
että jotakin puuttuu ja se on [kirjaimet] J.N.R.J. (Jesus Nazarenus Rex
Judaeorum). Samassa kun hän mainitsee nämä sanat, Mefisto katoaa ja
Faust on pelastettu. Mutta Mefisto asettaa viekkauden viekkautta
vastaan. Hän loihtii esiin Helenan, Faustin vaimovainajan. Faust
heittäytyy hänen syliinsä, mutta syleilee hänen sijastaan Mefistoa ja
on nyt auttamattomasti kadotettu. Olin hyvin utelias näkemään, kuinka
ilveilijä Kasperle saataisiin mukaan loppukatastrofiin. Mutta se
tapahtui sangen näppärästi. Kasperle esiintyy yövahtina. Faustin
tuskallisesti odottaessa että kello lyö 12, jolloin hänen aikansa on
ohi, tulee Kasperle ja huutaa ensin 10, sitten 11 ja viimein 12, joka
kerta laulaen yövahtilaulun siihen kuuluvine koomillisine lirityksineen
ja juoksutuksineen, jotka saivat kuulijat nauramaan kikahtuakseen. --
Olin elänyt melkoisen jakson teatterihistoriaa vaatimattomassa
ravintolasalissa. Minulle kävi jotenkin selväksi minkälaiset nuo
'Haupt- ja Staats-actionit' olivat. Ne esittivät jotakuinkin samoja
seikkoja niin, että ihmisiä esiintyi marionettien sijasta. Nämä nuket
olivat muuten melko kookkaita -- metrinkorkuisia. Johtaja osotti
todella hämmästyttävää kykyä johdonmukaisesti suorittaessaan eri
roolit. Olin olettanut, että ainakin kuusi henkilöä oli ohjaamassa
nukkeja; todellisuudessa oli niitä vain kaksi: johtaja ja hänen
vaimonsa."
Tuskin oli Bergbom lähtenyt kotimatkalleen -- se tapahtui 31/7 -- kun
häntä kohtasi seikkailu, joka oli sangen kiusallinen ja viivytti hänen
matkaansa kokonaisen viikon, vaikka se lopulta päättyi onnellisesti.
Hän oli näet menettämäisillään matkatavaransa ja -rahansa.[125] --
Berlinistä Bergbom 15/8 ilmotti olevansa valmis tulemaan kotia, mutta
hän viipyi kuitenkin vielä pari päivää nähdäkseen "tuntemattoman
kirjailijan uuden draaman 'Gleiches Recht', josta paljon puhuttiin".
(Tuntematon oli Richard Grelling, joka kiivaana naturalistina oli
asettanut koko myrskyisen työmieskohtauksen näyttämölle.)
* * * * *
Virkistävän matkansa jälkeen Bergbom oli tavallista paremmissa
voimissa, kun syyskauden työ alkoi. Samoin oli näyttelijäinkin
laita, jotka olivat nauttineet lepoa, sitte kun he taikka osa
heistä (rva Leino, neidit Finne, Kunnas, Sainio ja Stenberg
sekä hrt Leino, Sala, Kallio ja ehkä joku lisäksi) oli kesäkuulla
antanut 4 näytäntöä Jyväskylässä, 3 Mikkelissä ja 6 Kuopiossa.
-- Näytännöt alkoivat kolmella kansannäytännöllä (Papin perhe y.m.)
6/9-13/9, jonka jälkeen 16/9, tuli ensimäinen uutuus, Anni
Levanderin suomentama E. Wildenbruchin 4-näytöksinen _Leivonen_
(Aukusti Langenthal -- Sala, Herman -- Weckman, Lene -- Olga
Finne, Schmalenbach -- Rautio). Näytelmä, joka vuotta ennen oli ensi
kerran näytelty Berlinissä, saavutti, niinkuin enimmäkseen
uudenaikaiset vieraat kappaleet, keskinkertaisen menestyksen: se
esitettiin 4 kertaa. Kertaa useammin meni toinen uusi näytelmä,
Anni Levanderin suomentama L. Fuldan 3-näytöksinen _Työlakko_ (Das
verlorene Paradies) -- ensi-ilta 30/9 --, joka samoin kuin Leivonen
edusti sitä yhteiskunnallis-kansanvaltais-naturalistista suuntaa, johon
Saksan draamankirjoittajat ikäänkuin käskystä heittäytyivät 1890-luvun
alussa. Näyttämölleasettamiseen katsoen ansaitsee mainita, että Fuldan
näytelmässä ensi kerran nähtiin näyttämöllä tehdas käynnissä, niin että
lakon syntyessä sanan mukaan "pyörät pantiin seisomaan".
Sitte tuli kotimaisten uutuuksien vuoro, joista ensimäinen oli _Martti
Vuoren_ esikoinen, 3-näytöksinen näytelmä _Ihmisten tähden_. Tekijä,
maisteri M. Bergh, virkamies valtiosihteerin virastossa Pietarissa, oli
ottanut kappaleessaan kuvatakseen "helsinkiläisiä" oloja, miten muuan
asessori (Raunio) joutuu taloudelliseen häviöön ja epätoivossa murhaa
itsensä -- kevytmielisen, tuhlaavan rouvansa tähden. Jo helmikuulla hän
oli lähettänyt teoksensa Bergbomin tarkastettavaksi, ja oli tämä
kirjoittanut siitä muun muassa seuraavat sanat:
"Näytelmänne on minua suuresti miellyttänyt. Kun sanon miellyttänyt, en
juuri tarkota draamanne kuivaa pessimismiä, joka tuntui hyvin
masentavalta. Enemmän sitten dialoogia, joka on erittäin sujuvaa, ja
kohtauksien ryhmittämistä, joka on taitavasti sommiteltu. Kipein kohta
on Betyn [rva Raunion] luonne -- se kaipaa psykoloogista syventämistä.
Onko hän vain hupakko vai myöskin daimooni?" --
Sittemmin tekijä Bergbomin kirjallisten ja suullistenkin neuvojen
mukaan ainakin joissakin kohden korjasi kappalettaan. Kun se esitettiin
16/10 täydelle huoneelle, menestys näytti melkoiselta -- Leino (Raunio)
ja rva Rautio (rva Raunio) näyttelivät oivallisesti -- ja saapuville
tullut tekijä huudettiin esiin; mutta kritiikki väitti, että kuvaus ei
vaikuttanut täysin todelliselta eikä alkuperäiseltä, ja näytäntö
uudistettiin vain kaksi kertaa. Emilie kirjoitti 19/10: "Olemme vähän
alakuloisia sen kovan ja väärän arvostelun johdosta, joka on kohdannut
näytelmää Ihmisten tähden -- emmekä me ainoastaan, vaan moni muukin
(asianymmärtävä) on hyvin pahoillaan."
Toinen kotimainen uutuus oli G. von Numersin _Elinan surma_, joka
vaatii laajanlaista käsittelyä.
Olemme jo ennen osottaneet, kuinka tuntuvasti Bergbom on vaikuttanut
Numersin näytelmien lopulliseen muotoon, mutta tällä kertaa on
erikoisen tärkeää kääntää huomio heidän yhteistyöhönsä, jonka tulos
Elinan surmakin on. Niin ei ainoastaan sentähden että tämä draama
aineen ja taiteellisen suorituksen puolesta on muita arvokkaampi, vaan
senkin vuoksi että heidän osallisuudestaan tähän teokseen on
julkisuudessakin ollut puhetta ilman että kysymystä sentään olisi
lopullisesti selvitetty. Onneksi on todistuskappaleita olemassa, jotka
luovat tyydyttävää valoa näytelmän syntyhistoriaan, ne kun näyttävät
missä kohden Numers kaipasi apua ja missä määrin sitä annettiin.
Tarpeetonta lienee sanoa, ettemme tässä kuitenkaan voi syventyä
yksityisseikkoihin, vaan rajotumme tärkeimpään.
Ensi kerran mainitaan kappale taikka oikeastaan sen perusaihe Numersin
kirjeessä 21/2 1888. "Elinan surma on vaikea", sanotaan siinä, "etenkin
syystä että silmäni vähitellen aukenevat näkemään mitä nykyajan
dramatiikka on". Samalla kirjoittaja pyytää Bergbomin kautta saada
[R. Tengström] "Finsk Anthologi'n", jossa Elinan surma-runo on
ruotsinnettuna, taikka [K. A.] Bomanssonin tutkimuksen "surullisesta
tapauksesta". Tästä päättäen he jo olivat keskustelleet aiheesta, eikä
liene rohkeata olettaa, että Bergbom, jolle se oli vanhastaan tuttu
(kts. I, siv. 155), oli suositellut sitä Numersille, joka tietenkin on
aivan pintapuolisesti, jos ollenkaan, perehtynyt suomalaiseen
kansanrunouteen. Kumminkin tulivat Tuukkalan tappelu ja Kuopion takana
väliin, eikä Elinan surmasta puhuta -- kirjeissä näet -- ennen kun
1890. Sen vuoden alusta on epäilemättä eräs päiväämätön kirjoitus,
jonka Numers on laatinut palattuaan Helsingistä (hän kävi siellä muun
muassa silloin kun Kuopion takana näyteltiin) ja jossa hän esittää
miten hän oli ajatellut näytelmän perusteltavaksi.[126] Siitä
mainitsemme pääpiirteet:
Klaus Kurjella on ensimäisen vaimonsa Sigrid [draamassa: Kaarina]
Flemingin kanssa poika, Arvid nimeltä, nuori pappi [sitten piispa]
Turussa. Laukossa emännöitsee Sigridin kaunis sisar, 30-vuotias Kirsti
Fleming. Klaus ja Kirsti palavat intohimoisesta rakkaudesta toisiinsa,
mutta kirkko ei salli aviota langon ja kälyn välillä, jota paitse heitä
erottaa salainen rikos -- ehkä on kansa oikeassa syyttäessään ylpeää,
vihattua Kirstiä enkelimäisen Sigridin kuolemasta. Parannuksen ja
sielunrauhan toivossa Klaus nai viattoman Elina neitsyen, mutta kun
Kirsti yhä jää taloon, kehittyy näiden kolmen taikka neljänkin elämä --
neljäs onneton on Klaun palveluksessa oleva nuori ritari, Uolevi Fincke
[sitte Frille], joka lempii Elinaa -- sietämättömän tuskalliseksi.
Silloin käy Arvid pappi kotona, huomaa isän ja tädin keskinäiset
tunteet, miten he koettavat salata niitä toisiltaan ja muilta, ja
nuhtelee heitä yhdessä. Tämä kiihottaa Kirstin katkeruutta ja hän menee
kihloihin Uolevin kanssa, sittenkään matkustamatta pois. "Pirullisen"
kaksinpuhelun jälkeen Klaus lähtee matkalle. Kirsti neuvoo Elinaa
menemään pikku rakennukseen, missä saisi nukkua rauhassa. On jo pimeä
kun huudetaan, että pikku rakennus palaa. Liian myöhään Kirsti ilmottaa
Elinan makaavan siellä. Kansa syyttää Kirstiä murhapoltosta, ja kun
tämä etsii suojaa Klaun luona, jonka tulipalon hohde on palauttanut,
hän työntää Kirstin kansajoukkoon, joka surmaamalla hänet kostaa Elinan
kuoleman. Klaus itse karkaa metsään ja hukkuu yrittäessään järven yli.
"Rikos on erottanut Klaun ja Kirstin toisistaan, heikkoudesta he
pysyvät lähellä toisiaan, ja se heikkous tuottaa heille julman koston."
Kuinka paljo tässä aineen vanhimmassa muodostuksessa jo on Bergbomin
omaa, on mahdoton tarkoin sanoa. Kuitenkin eräs Bergbomia lähellä
seisonut henkilö muistaa hänen ehdottaneen, että Kirsti oli tehtävä
Klaun vaimon sisareksi ja aatelisnaiseksi. "Muuten siitä ei tule
tragediaa", hän oli sanonut. "Jos Kirsti on 'piika', niinkuin runossa,
ei voi ymmärtää, että Klaus hänen tähtensä surmaa Elinan." Tämä muutos
onkin tärkein kohta, missä alkusuunnitelma eroaa kansanrunosta.
Syksyllä s.v. Numers kirjoittaa valmistuvasta draamasta:
(24/9). -- "Elina alkaa jo tulla liian vanhaksi talossa -- -- muuten
kummallinen kappale siinä, että Klaus ja Kirsti pakinoivat läpi viiden
näytöksen ja muut vain ovat läsnä ollen milloin mielissään milloin
pahoillaan -- -- ei mitään monoloogeja!!! ja laitokset hyvin helppoja,
enimmäkseen vain suuri sali -- mutta vaikea se on kirjoittaa kaiken
psykologian tähden. Se tulee lyhyenlaiseksi, ehkä 90 sivua --
tavallinen 5-näytöksinen näytelmä tekee yli 100 tai 110." --
(28/9). "Vai niin! Sinulla on jo Elinan kulkusuunnitelma valmiina --
lokakuu -- tammikuu -- hyvä! Kesällä olin pari päivää Laukossa. Elinan
surma on ensimäinen kappale, joka minua pelottaa ja jonka ensi-illaksi
en uskalla tulla. Liikun tässä vaarallisemmalla alalla kuin ennen. En
ole, suoraan sanoen, koskaan ennen ollut huolestunut. No, saammehan
nähdä mitä sinä aluksi sanot. -- -- Kaksi ja puoli tuntia luulen Elinan
kestävän, sillä näyttämömuutokset ovat helppoja -- kun vain loppu
onnistuisi. Koetan puhua suoraa kieltä, mutta kun ei saa käyttää
monoloogia, niin täytyy herrojen arvostelijain arvata ajatuskulku
liikunnoista. Mitä siihen mahtaa. -- Ehkä nyt istutaan jatkamaan
neljättä näytöstä ja piinataan hetken Kirstiä. -- Kuinka olisi
kuvitella Kirstiä vaaleakiharaiseksi, pohjoismaiseksi 30- tai
25-vuotiaaksi neitoseksi. Mustat pirut ovat niin vanhanaikuisia. Ei
silti että Kirsti on laisinkaan mikään piru." --
Tämän nojassa päätämme aikaisimman laitoksen valmistuneen lokakuulla
1890. Tästä laitoksesta on Bergbomin jälkeenjääneiden paperien joukossa
jäljennös,[127] joka pääasiassa pitää yhtä ylempänä selostellun
suunnitelman kanssa, paitse että Arvid on kokonaan jätetty pois.
Toiminnan kulku on yleispiirteiltään seuraava:
Ensimäisessä kuvaelmassa (tapahtuu Birgitanpäivän aattona, Laukon
metsäisellä järvenrannalla) saadaan kuulla kaikki pahat huhut Kirstin
ja Klaun suhteesta, Sigrid-vainajan kummittelemisesta y.m. Niitä
juttelevat Elina ja Uolevi kravustaessaan ja sitten (kun nämä ovat
rovastin kanssa soutaneet Suomelaan) kartanon alustalaiset. Tavatessaan
Elinan rannassa Klaus lupaa pian käydä Suomelassa. Kerjäläismunkki
esiintyy, mutta mitään puhumatta. -- Toisessa (tapahtuu samoin kuin
seuraavat kuvaelmat, paitse viimeistä, Laukon salissa) Klaus ilmottaa
Kirstille, joka haaveilee yhteistä onnea kaukomailla, että heidän
täytyy erota, sillä hän aikoo naida Elinan, ja huolimatta Kirstin
raivosta ja rukouksista hän jättää hänet epätoivoon kamarinsa oven
taakse.[128] -- Kolmannessa vietetään Elinan ja Klaun tulijaispidot
komeine menoineen ja tansseineen. Kirsti kehottaa onnetonta Uolevia
tulemaan palvelukseensa, hoitamaan Vääksyä. Mutta lähdöstä ei tule
mitään, niinkuin näkyy neljännestä näytöksestä (tammikuulla). Silloin
on kirkossakäynti ja juhla Laukossa sen johdosta, että Elina-rouva on
antava Klaulle perillisen. Turhaan vaativat Uolevi ja rovasti Kirstiä
lähtemään Laukosta, Kirsti vaan hurjistuu, uhkaa kamalasti Klauta ja
sanoo lopuksi, että hän itse kantaa sydämensä alla Klaun lasta, mutta
Elinan lapsi on Uolevin. -- Loppu on runon mukainen. Kirsti on sulkenut
Elinan ja Uolevin yhteen huoneeseen, jossa molemmat palavat rakennuksen
mukana. Raivostunut kansa saa Kirstin käsiinsä ja sitoo hänet, samassa
nähdään Klaun syöksyvän järveen. Kerjäläismunkki päästää Kirstin siteet
ja vie hänet mukaansa -- kansa sanoo pirun vieneen omansa.[129]
Tämmöisenä Elinan surma siis tuli Bergbomin käsiin ja kahden kuukauden
päästä, joulun edellä, hän näkyy kirjoittaneen muutosehdotuksensa
Numersille. Mitä hän neuvoi, se selvenee, kun vertaa valmista näytelmää
alkulaitokseen, sekä seuraavasta Numersin kirjeestä (21/12):
"Kunnon veli! Kiitos! kiitos! Onhan minulla nyt mistä ammentaa; teos
tulee niin suureksi, että tahdon alottaa sulattamalla yhden kuvaelman
kerrallaan. -- Ei ollut tarkotukseni yhdistää murhayötä edelliseen,
täytyy olla kaksi, huolimatta siitä että koko historia käsittää -- 8
(!) kuvaelmaa. Se joka voitaisiin jättää pois on sakaristokohtaus,
mutta se on niin _rikas_ aiheista, että minä nyt ryhdyn siihen. --
Ensimäinen kuvaelma on valmis ja paraikaa sitä puhtaaksi kirjoitetaan,
ei minulla ollut mitään hyötyä vanhasta käsikirjoituksestani. En ole
saanut sitä semmoiseksi kuin olen tahtonut; kyllä Kuopion takana oli
helpompi, jossa rouvat olivat minulle elävämpinä, mutta saat itse nähdä
ylihuomenna. Minä käytän pitempiä repliikkejä, ja pitkäksi se on
tullut, 20 sivua. Vähän päänvaivaa tuotti minulle saada siihen Elinan
ajatus Kurjesta (sinä kirjoitit siitä), mutta nyt se on siinä, ja
vaikuttakoon mitä se voi -- välttämätön se on, sitä enemmän kun emme
tapaa häntä ennen kun hän on rouvana, paitse sakaristossa, joka kohtaus
ei vielä ole oikein selvinnyt minulle. Näen että olet kaikessa
hyväksynyt ainehistoni järjestelyn (uppställning); sisällykseen katsoen
tulen luonnollisesti noudattamaan ohjaustasi, mutta minä tarvitsen
aikaa oikein perehtyäkseni semmoiseen ajatuskulkuun.[130] -- Saattaa
Uolevi ja Elina yhteen Vääksyssä on rohkea ja -- pirullinen [ajatus] --
kyllä siitä tulee hyvä. Että 'minun' kappaleeni nyt tulee 'meidän'
kappaleeksemme vaikuttaa ainoastaan, että minä sitä suuremmalla
mielenkiinnolla teen työtä sen eteen -- mutta se on saava esipuheen,
jossa sinulle kunnia tulee. Voinhan kumminkin saada kokoon
vuoropuhelun, mutta suurta ajatuskulkua -- -- siihen ei kykyni riitä,
eikä ihmistuntemukseni -- eikä opintoni. Sen tähden kiitos
sisällysrikkaista kirjeistäsi." -- "Sinun luvallasi tulen nyt sangen
usein kirjoittamaan sinulle mikäli teos edistyy. Varsinainen vaikeus
alkaa siitä kun Kirsti matkustaa Laukkoon ja silloin käyn pikimmältä
Helsingissä. -- Asun nyt siinä kamarissa, jossa vietit yön täällä --
saadakseni olla rauhassa. Lueskelen Strindbergin 'Svenska folket', se
on oivallinen sentapaisia teoksia varten kuin Elinan surma. Ystäväsi
Gustaf."
Seuraavista kirjeistä -- niitä on vielä kuusi, joissa Numers puhuu
Elinan surmasta -- näkee kuinka uusi laitos edistyi: viimeisen,
seitsemännen, kuvaelman hän lähetti luotansa maaliskuun alussa. Tila ei
kumminkaan salli tehdä niistä otteita eikä se olekaan välttämätöntä
päämääräämme nähden. Osottaaksemme kuinka suuri Bergbomin vaikutus
näytelmään oli, riittänee lyhyesti palauttaa mieleen toiminnan kulku
valmiissa kappaleessa, semmoisena kuin se on esitetty Suomalaisessa
teatterissa ja 1908 painostakin ilmestynyt:
I kuvaelma, Suomelassa. Huhut Laukon väestä tulevat ilmi talon emännän
pakinoidessa vieraittensa, rouvien Linnunpään ja Kirveen kanssa.[131]
Samalla tutustumme Uoleviin Suomelan nuorten lapsuudenystävänä. Klaus
Kurkikin käy siellä vieraissa, tuoden kalliita lahjoja ja
kihlasormuksen Elinalle, ja kuvaelma päättyy tämän, kansanrunon
mukaiseen, huudahdukseen: "Isä -- äiti -- älkää antako minua Klaus
Kurjelle".
II kuv., Vesilahden kirkon sakaristossa. Elinan kevennettyä
huolestuneen sydämensä, Kurki, tunnustamatta pahimpaa rikostansa,
kullalla ostaa rovastilta synninpäästön, ja vihdoin Kirstikin, ylpeänä
ja katumattomana, maksaa syntiensä hinnan. Kun rovasti määrää
parannusta saarnaavan kerjäläisen vietäväksi Turun tuomiokapitulin
eteen, Kirsti ottaa hänet Vääksyn alustalaisena suojiinsa.