Seitsemästoista näytäntökausi, 1888-89.
Kaarlo Bergbom matkusti Berliniin Pietarin kautta, missä viipyi päivän,
nähdäkseen Egmontin Venäläisessä teatterissa -- se esitettiin
keskinkertaisesti, paitse kansankohtauksia, jotka menivät "sanomattoman
eloisasti". Päästyään Saksaan hän teki sen kokemuksen, ettei siellä
koskaan ole oltava matkalla helluntaiaikana! Oli kuin koko maan väestö
olisi ollut liikkeellä, joka asemalla sadottain meneviä ja tulevia, ja
joskus sullottiin toisenkin luokan vaunut täyteen kolmannen luokan
matkustajia, jotka eivät muualla saaneet tilaa. Ahdingon ja kuumuuden
rasittamana Bergbom vihdoin tuli perille, ja asetuttuaan "vanhaan
luolaansa" -- Dresdenerhofin pieneen hotelliin Friedrichstrassen
varrella, hän jo ensi iltana meni Deutsches Theateriin, nähdäkseen Don
Carloksen. Kumminkin hän oli niin väsynyt, että näytäntö, huolimatta
Kainzin nerokkuudesta, meni jotakuinkin hukkaan -- hän "nukkui pari
kuuroa sikeämmin kuin ukko B. (!)."
Vaikka Kaarlo tapansa mukaan kävi joka ilta teatterissa, oli hänellä
taas muutakin mielessä. "Pääsyy miksi jään tänne", hän kirjoittaa
Emilielle, "on se, että aion vakavasti suorittaa esitöitä Saksan
kirjallisuushistoriaani. Minä tahdon välttämättömästi saada sen
valmiiksi kahdessa vuodessa ja sentähden käydä siihen reippaasti
käsiksi. En tiedä parempaa paikkaa kuin Berlin näitä esitöitä varten.
Tarpeetonta on puhua tästä muille, sillä minulla on tuoreessa muistissa
kirjallisuushistoriani, jonka lupasin kirjallisuuden seuralle, mutta
josta ei mitään tullut. Luonnollisesti et tarvitse salata sitä
Augustalta." -- Tästä näkyy kuinka suuri halu Bergbomilla oli
kirjoittaa jotain sen tieteen alalla, johon hän oli niin erinomaisesti
perehtynyt; mutta hän ei aavistanut, että lähimmät vuodet tuottaisivat
hänelle uusia huolia, jotka olivat omansa masentamaan työhalun
ja -kyvyn.
Eräässä myöhemmässä kirjeessä (Norjan Gausdalista) Bergbom luettelee
mitä hän tällä kertaa näki Berlinin teattereissa:
"Don Carlos. Journalisten. Kätchen von Heilbronn. Faust (hyvin
mieltäkiinnittävä yksityiskohdiltaan, mutta yksityiskohdat tunkeutuivat
melkein liiaksi esiin; Maahinen varsin onnistunut tulipunaisen höyryn
kautta, joka kaikkialla nousi näkyviin; Margaretankin huone hyvin
runollinen; näyteltiin oivallisesti, joskaan ei nerokkaasti). Macbeth
(laitokset meillä yleensä paremmat, vaikka täkäläiset apukeinot
suuremmat). Hamlet (Sommerstorf jotenkin heikko: professori eikä
prinssi; tarpeettoman paljo otettu mukaan, esim. Fortinbras). Die
Weisheit Salomons (Paul Heysen suuri draama, 'jalo ja tunnelmallinen';
ei sovi meille). Die Makkabäer (sanomattoman nautintorikas ilta, ei
näyttelemisen tähden, joka harvoin nousi keskinkertaisuuden yli, vaan
mahtavan, melkein valtavan runoelman vuoksi; miksei meillä ole Leaa?
Kaarola? Hänellä ei ole innostusta, ja onhan hän sitä paitse poissa;
Leino täyttäisi kyllä Judan roolin ja Sala sopisi Eleasariksi). Emilia
Galotti (ei viehättänyt minua enemmän kuin ennenkään). Götz von
Berlichingen (näyttämöllepanon riemuvoitto Deutsches Theaterissa).
Kuningas ja talonpoika (viehättävä Lope de Vegan komedia, Halmin
mukailema; Kainz ja Förster näyttivät sen oivasti; mutta valitettavasti
meillä ei ole Kainzia, enkä siis uskalla luottaa että menestys meillä
olisi sama kuin täällä). Der Verschwender (vanhanaikainen). Onkel
Bräsig (näyteltiin hyvin ja miellytti minua; painamaton laitos, jota en
voinut hankkia; meidän täytyy kai tyytyä Gossmannin laitokseen, joka
meillä on; yleensä onkin yhdentekevä, minkä valitsemme, sillä eihän
mielenkiinto niinkään kohdistu toimintaan kuin Reuterin luomiin
henkilöihin ja jo romaanin kautta määrättyihin pääsituatsioneihin;
nähtyäni kappaleen luulen Lindforsin sopivammaksi Bräsigiksi kuin
Raution, joka on oleva oivallinen vanhana juutalaisena; Falck saa
Havermannista kauan ikävöimänsä roolin, ja Pesonen on kuin luotu
Jokumiksi). Die berühmte Frau (Schöntanin uusin komedia; paremmin
sommiteltu kuin saman entiset kappaleet; myöskin sangen huvittava;
roolit tuntuivat kiitollisilta, vaikka tietysti näkyi, että ne olivat
kirjoitetut varta vasten esittäjille; mutta ajatusjuoksu, jos
mahdollista, tavallista latteampi ja proosallisempi -- jos se näet _on_
mahdollista; protesti naisemansipatsionia vastaan mitä pöyhistyneimmän
hyödyllisyyden kannalta). Sitä paitse 4 pikkukappaletta yhtenä iltana
Schauspielhausissa. Yhdessä, Im Reiche der Mutter, sangen henkevä aate,
mutta paha kyllä se ei ollut saatavissa. Näin pari pientä
laulukappalettakin (latteita ja rivoja)."
"Vielä mainitsen ylioppilaiden esittämän 'Luther-spiel', nimeltä Luther
ja hänen aikansa, Trümpfelmannin tekemä, kohtauksia Lutherin elämästä
draamallisessa muodossa. Ansaitsee harkintaa. Kumminkaan emme ota (n.b.
jos ylipäätään tahdomme ottaa Lutherin) tätä laitosta, joka on laadittu
mitä vetisimpään Schiller-kaunopuhuja-mahtipontisuustyyliin, vaan
jonkun toisen (Herrig on esim. kirjoittanut paremman). Ylioppilaat
näyttelivät kovin huonosti, kaikki tehtävät kävivät heidän voimiensa
yli. Wormsin valtiopäivät komediantapaista. Oopperoja näin; Aidan, Fra
Diavolon, Turandotin (uusi, sangen sievä) ja Tellin (Mierzwinski,
vieraana, miellytti minua yhtä vähän nyt kuin Pietarissa kolme vuotta
sitten)."
Päivin Bergbom istui joko kirjastossa taikka kotona ja luki, tuskin
käymättä muualla kuin teatterissa. Eikä elämä Berlinissä tähän aikaan
ollutkaan mihinkään houkutteleva: vanha keisari oli juuri kuollut ja
uusi keisarikin taisteli kuoleman kanssa. Tästä Kaarlo kirjoittaa:
"Muutoin oli mieliala raskas Charlottenburgissa kehittyvän
murhenäytelmän tähden. Joka päivä tuli useita bulletineja tavan mukaan
toinen toistaan masentavampi. Ei tiennyt pitikö toivoa elämää vai
kuolemaa kovasti koetetulle. Ja niin raskaalta kuin hänen osansa
näyttääkin, kenties oli hänen kohtalonsa sittenkin suopea. Nyt hän
seisoo lempeänä, suloisena, rakkaana muistona kansojen lemmikkien
joukossa. Kenties hänen rauhaisa, ystävällinen luontonsa ei olisikaan
sopinut tähän armottomaan rauta-aikaan häikäilemättömine
taisteluhaluineen. Jos Aleksanteri II olisi saanut lähteä varhemmin,
olisi se ollut onneksi hänenkin muistolleen. Kanuunien ja sosialistien
välillä ei välittävällä ja sovinnollisella mielenlaadulla suinkaan ole
helppo tehtävä näinä aikoina."
Erkko kävi Bergbomia tapaamassa, vaikka hän nyt oli erään
"ihmetohtorin" hoidossa Leipzigissä (se on entisen käsityöläisen
Kuhnen parannuslaitoksessa, jossa käytettiin omistajan keksimiä
parannuskeinoja, omituisia kylpyjä ja kasviravintoa). Hän tunsi itsensä
paljon terveemmäksi ja näyttikin toisellaiselta kuin lähtiessään kotoa;
kuitenkaan äänen käheys ei ollut kokonaan kadonnut. Runoilija oli hyvin
iloinen näytelmänsä menestyksestä ja toivoi ensi vuonna itsekin
näkevänsä sen näyttämöllä. Hänen veljensä Eljas Erkkokin oli
Leipzigissä, kovin sairaana.
Keisari Fredrik III kuoli 15/6, ja nähtävästi Bergbom kohta sen jälkeen
matkusti Kööpenhaminaan, jossa tänä kesänä oli suuri pohjoismainen
näyttely ja aivan toinen tunnelma kuin Saksassa:
"Siellä oli kaikki iloista ja herttaista. Udstillingen ja Tivoli,
Tivoli ja Udstillingen -- siinä A ja O. Meidän osanottomme näyttelyyn
hyvin köyhä, huolimatta Jaakko Ahrenbergin reklaameista. Käsityön
ystävät esittelevät itsensä hyvin; muuten vaan vähäpätöisyyksiä, ei
karakteristista meille eikä yleiseltä kannalta mieltäkiinnittävää."
Bergbom oli usein yhdessä neitien Stråhlmanin ja Pastellin (Suomalaisen
teatterin puvuston hoitajan) kanssa, ja viime mainitun hän joka ilta
kutsui teatteriin -- "tahdoin osottaa hänelle jotakin huomaavaisuutta".
Edelleen Lindfors ja Weckman[96] olivat Kööpenhaminassa. "Lindfors on
kuin kotonaan. Käynnillä Fallesenin luona, käynnillä Emil Poulsenin ja
Schramin luona, hankkii tänään piletin itselleen, huomenna Weckmanille,
ylihuomenna Pastellille pääsyn vaatevarastoon j.n.e."
Kööpenhaminan teatterimuistoistaan Bergbom luettelee: "Erasmus Montanus
(jonka veljekset Poulsen ja rva Phister näyttelivät hyvin; vahinko
ettei [nti] Stenberg nähnyt tätä Nillaa). Näkymättömät (Olaf Poulsen
verraton). Elverhöi (rva Hennings ainoa valokohta ylen ikävänä iltana;
huudettu näyttämöllepanokin sangen jokapäiväinen ja keskinkertainen).
Betyn holhoojat (ei juuri vaikuttanut paremmin näyttämöltä kuin
lukiessa; Ada Nielsen varsin hupainen emansipeerattuna Ragnana). Under
Snefog (Hostrupin uusin näytelmä; hyväntahtoinen, mutta hirmuisen
leveä; näin sen toki tyydytyksellä, sillä siinä esitetään kappale
tanskalaista elämää; yhteisnäytteleminen loistava). Muuten näin noita
1-näytöksisiä vähäpätöisyyksiä, jotka ovat välttämättömiä
tanskalaiselle teatterille; niin myös baletteja: hyvin vähäisellä
'ylösrakennuksella'. -- Löysin pienen E. Böghin vähäpätöisyyden,
Laskiaispidot, josta aion tehdä Saimaan rannalla n:o 2. Meillä se ei
kuitenkaan ole asetettava laskiaisiin, vaan jouluaikaan, jolloin meillä
leikit, laulut ja tanssit ovat paremmin paikallaan. Annan Blåfieldin
mukailla sen, kun aluksi olen laatinut suunnitelman (scenarium) ja
määrännyt sopivat paikat lauluille." --
Augusta-sisarensa neuvosta ("hän on semmoisissa asioissa meitä molempia
ymmärtäväisempi", Kaarlo kirjoittaa Emilielle) Bergbom päätti kesäksi
asettua Norjan Gausdaliin. Matkustaen Kristianian kautta (jossa turhaan
haki Ida Basilieria) hän saapui sinne kesäkuun viime päivinä.
Ensimäisessä (päiväämättömässä) kirjeessä hän lausuu:
"Olen ollut täällä viisi päivää ja tunnen itseni erittäin
voimistuneeksi ja virkeäksi. Tämä luonnon sanomaton tyyneys ja
läpikuultava ilma vaikuttaa niin rauhottavasti hermoihin, että kaikki
levottomuus häviää. Totta on -- täällä on kylmä. Usein on yöllä ollut 2
à 3 astetta ja päivällä harvoin yli 8 à 10. Mutta tämä kylmyys ei tunnu
ollenkaan epämiellyttävältä sentähden, että se on niin kuiva ja siksi
helposti siedettävä. Nyt kun kirjoitan, ovat sormeni kankeat kylmästä
-- se näkyy kai käsialastanikin -- mutta siitä syntyvä tunne on
paremmin miellyttävä kuin päinvastoin. -- -- Tutkiessaan minua tohtori
antoi sen ikävän uutisen, että reumaattinen kuume ei ole ollut
koskettelematta sydäntäni. Minun täytyy sentähden tehdä vuorikävelyni
metoodillisesti eikä vaeltaa ympäri mieleni mukaan. Myöskin hän kielsi
käyttämästä kovin kylmiä kylpyjä. Erehtyy helposti niiden vaikutukseen
nähden -- hän sanoi -- syystä kun ne hetkellisesti virkistävät."
(11/7). -- Ei vaan tule lämmintä. "Tahtoo kuitenkin joskus nähdä
auringon, koska sanotaan olevan kesä. Vielä näkyy lunta siellä täällä
vuorilla. Suomalaisia on koko joukko, mutta niiden kanssa minulla ei
ole ollut tekemistä. Sitä enemmän norjalaisten kanssa, ja myöskin erään
tanskalaisen kuuluisuuden, valtioneuvos Kriegerin kanssa. Ihmeellinen
ilmiö. Hänellä on niin yksityiskohdittain selvillä kaikki olot miltei
kaikissa Euroopan maissa, kuin hän olisi maan oma lapsi. Niin hän
tuntee Suomenkin. Kuinka hyvin hän tietää kaikki, voit käsittää siitä,
että hän kysyi minulta, miksi Montgomery lähetettiin Pietariin ja miksi
Jonas Castrénin joukkue oli heikompi viime valtiopäivillä. Samoin hän
tuntee kirjallisuuden. Hän tuntee Topeliuksen ei ainoastaan runoilijana
vaan myöskin Luonnon kirjan ja Maamme kirjan tekijänä. Hän on
ensimäinen, jonka olen tavannut, joka on lukenut Schybergsonin
historian."
"Täällä on melkein mahdoton tehdä työtä. Huoneet ovat niin kylmät, että
mieluummin istuu ulkona ja siellä tietysti työ ei suju. Othello
[teatterilaitos] ei ole vielä valmis, vaikka alotin sitä Berlinissä.
Lohdutin itseni sillä että se tarvitaan vasta helmikuulla, sillä Ida
Aalbergin täytyy ensin tulla terveeksi." -- --
Seuraavassa kirjeessä (14/7) Kaarlo puhuu kahdesta uutisesta, jotka oli
nähnyt sanomissa, ja jotka eivät olleet iloisia. Johannes Brun oli
syksyllä vieraileva Ruotsalaisessa teatterissa ja silloin hän
arvattavasti näyttelisi loistoroolinsa, Bräsigin, ja Ida Aalbergista
kerrottiin, että hän oli luvannut syyskuulla vierailla Bergenissä.
Jälkimäisen tiedon Kaarlo kuitenkin käänsi siten parempaan päin, että
hän toivoi taiteilijattaren -- kun hän kerran oli terve -- voivan
lokakuulla esiintyä joitakuita kertoja Turussa.
Emilienkin kirjeistä annamme joitakuita otteita, kuitenkin jättäen
sikseen teatteria koskevat pikku asiat, joita niissä nyt niinkuin aina
oli runsaasti. Kerrottuaan viimeisistä näytännöistä, seurueen
hajoamisesta kesälomalle y.m. hän mainitsee omaisten lähdöstä -- Ossian
oli ollut Helsingissä Tampereen edustajana valtiopäivillä -- ja miten
hän jäi yksin Helsinkiin. Hänellekin olisi kylpymatka ollut tarpeen,
mutta eri syistä hän tuli siihen päätökseen, että hän tänä suvena
pysyisi virassaan, niin että hän tulevana kesänä voisi pyytää
pitemmäksi ajaksi vapautta. Kesäkuulla hän kuitenkin kävi laulujuhlassa
Tampereella ja heinäkuun alussa Kuitiassa. Tuosta juhlasta ynnä muusta
hän kirjoittaa (11/7):
"Laulujuhla oli erinomaisen onnistunut, kaikki oivallisesti
järjestetty, mutta ihana ilma ja juhlakentän harvinainen asema
ansaitsevat toki suurinta kiitosta. Danielsonin juhlapuhe oli aivan
loistava, mitä parhain sisällys, esitettynä selvästi ja painolla. Se
teki suurenmoisen ja sydämeen tunkevan vaikutuksen kaikkiin
läsnäoleviin ja -- poissaoleviinkin. Nya Pressen ja Hufvudstadsbladet
ovat ankarasti arvostelleet sitä. Dagbladetin moite oli tietenkin
lievempi, mutta kuitenkin sanottiin, että 'semmoiset puheet luovat
_ruotsalaisen_ kysymyksen, _suomalaisen_ kysymyksen sijaan' j.n.e.
Viikinkiläinen maaseutulehdistö on luonnollisesti veisannut samaa
virttä ja koettanut vähentää Danielsonin sanojen vaikutusta, mutta
sanottu on sanottu ja siemen heitetty, joka on itävä ja juurtuva. --
[Sen johdosta mitä Kaarlo oli kirjoittanut terveydestään:] Jos sydämesi
todella on viottunut, niin täytyy sinun ruveta hoitamaan itseäs
paremmin kuin tähän saakka: sinun niin suuresti rakastamasi pitkät ja
voimia kysyvät kävelyt eivät enää kelpaa. Kenties voi toki terveytesi
vielä tulla entiselleen, jos vaan hoidat itseäsi huolellisesti. --
Viime vuoden taloudellinen tulos oli niin huono, että olen aivan
epätoivossa. Meidän _täytyy_ tänä vuonna asettaa kaikki toisin. On
oikein häpeä, ettemme tule paremmin toimeen. Kun tulet kotia elokuulla,
niin on meidän yhdessä koetettava yksityiskohdittain tarkastaa joka
määrä ja miettiä, kuinka meidän tulee säästää. Viivy nyt kuitenkin
Grausdalissa täyteen kuusi viikkoa, niin että sinulla on todellinen
hyöty sielläolostasi. Matka on kallis ja nyt sinulla on aikaa
uhrattavana terveydellesi; kenties ei sovi yhtä hyvin toisena kertana.
Riittäähän hyvin, jos tulet Helsinkiin elokuun 20 p:ksi. -- Olen
kiihkeästi ottanut osaa Björnson-Richterin juttuun; kuinka on asian
laita ja mitä sanotaan siitä Norjassa, vasemmistolehdistössäkin? Täällä
on luonnollisesti kaikki esitetty vastustajain puolelta ja tietysti on
Björnsonin syyllisyys suuri, mutta onhan kai olemassa lieventäviäkin
asianhaaroja? Käythän [Björnsonin luona] Aulestadissa, ennen kun
matkustat? Tee se kaikin mokomin, rakas Kaarlo. Minusta tämä juttu on
ollut niin kauhean ikävä, sillä nyt ovat Björnsonin monet vastustajat
oikein saaneet jotakin jauhettavaa. Finland on oikein riemulla ottanut
kaiken moitteen minkä se on löytänyt. Kirjoita tästä lähemmin. Ovathan
sanomalehtemme kertoneet paljon, mutta hupaista olisi kuulla yksityisiä
lauseita."
Kaarlon viimeinen kirje Gausdalista on päivätty 29/7. Siitä otamme
seuraavat kohdat:
-- "Kysyt Björnson-Richterin asiaa. Olen paljon lukenut ja paljon
kuullut siitä, mutta täysin selvä se ei minulle ole, erittäinkään ei
kronologia. Kaikki ovat myötäsyyllisiä ja tuntevat sen. Mutta juuri
sentähden kukin koettaa vierittää syyn toisten päälle. Niin ollen on
vaikea saada selvyyttä. Varsinkin kuin se, jonka esiintyminen monessa
kohden on epäselvin (Richter itse), ei enää voi antaa selityksiä. Että
Björnsonilla on suuri syy on tuskin kiellettävissä. Minun käsitykseni
mukaan vähemmän sen epätarkkuuden vuoksi, jolla hän selosti Richterin
kirjeen, sillä silloin hän _uskoi_ täydellisesti esittäneensä Richterin
ajatuksen. Mutta tämä häikäilemätön tuomitseminen, nämä kiukkuiset
hyökkäykset, tämä asianajajan 'rechthaberei' _jälkeenpäin!_ Olipahan
itse kokenut että voi erehtyä. Miksi silloin toisen menettelyssä kohta
olettaa huonoa tahtoa, eikä erehdystä. Miksi kohta huutaa: se on
'valhe', kun huomaa jotain vähemmän täsmällistä toisen sanoissa, vaikka
itsekin on niin vähän tarkka. Kauhulla ajattelen sitä hetkeä, kun
Meurman-Castrénilainen häikäilemätön taistelutapa on synnyttävä
semmoisia riitoja meillä. Hyvää tahtoa asianomaisilta ei puutu -- sen
he ovat osottaneet."
"Torstaina päätän täälläoloni -- olen silloin ollut 5 viikkoa. Teen
sitte jalkamatkan Aulestadiin, jossa kai viivyn jonkun vuorokauden. Sen
jälkeen olen luvannut Hamarissa käydä Kristoffer Brunin luona, johon
olen täällä tutustunut. Kristianiassa en viivy kauemmin kuin että saan
tietää, tuleeko Johannes Brun Suomeen vai ei. Jälkimäisessä tapauksessa
koetan saada Setä Bräsigin jäljennöksen. Sitte kotia päin, jonne
saapunen noin 11/8 (Kuitiaan)."
"On hämmästyttävää kuinka vähän me tarvitsemme kirjastoamme varten.
Täällä on eräs pormestari Svanberg, yksi Göteborgin teatterin
johtomiehiä, hänen mukaansa lasketaan siellä vuosittain 10,000 kruunua
kirjastoon. Meillä ei mene 5,000 mk. Bergenin teatteri, joka kaikin
puolin on köyhempi kuin meidän, käyttää siihen joka vuosi 7,000
kruunua. Totta on -- klassillinen ohjelmistomme ei maksa mitään (eikä
myös merirosvoutemme)." --
* * * * *
Elokuun lopulla Bergbom saapui _Tampereelle_, ja annettiin ensi
näytäntö (Puutarhurin tyttäret) 1/9. Kaikkiaan näyteltiin siellä 9
iltaa -- viimeinen 13/9. Tietysti oli puuha ja vaiva tavallinen, koska
niin suuria näytelmiä kuin Eerikki Puke ja Venetian kauppias esitettiin
ahtaalla näyttämöllä. Menestys ja tulot olivat hyvänlaisia.
Tältä ajalta on vain pari Kaarlon kirjekorttia säilynyt ja toisessa
(3/9) kohtaamme lauseen: "Muuten on Krohnin hirveä kuolema niin
masentanut minut, etten ole juuri muuta voinut kuin sitä ajatella."
Sanat viittaavat surkeaan tapaturmaan, joka 28/8 säälimättömästi
sieppasi uutterimmasta ja hedelmällisimmästä työstä yhden kansamme
jaloimpia miehiä. Koko maassa herätti murhesanoma haikeaa surua ja
kaipausta eikä suinkaan vähimmin teatteripiireissä. Tieteellisiin,
kirjallisiin ja muihin hartaisiin sivistyspyrintöihinsä _Julius Krohn_
oli myöskin yhdistänyt tehokkaan harrastuksen edistää näyttämöllisen
taiteen kehitystä maassamme. Kansallisessa teatterissa hän näki yhden
suomalaisen kulttuurielämämme toivorikkaimpia ilmiöitä, jonka asiaa hän
aina oli valmis edustamaan ja puoltamaan, ja mitä vähemmän meillä oli
ja on Julius Krohnin kaltaisia miehiä, jotka eivät ainoastaan ansaitse
vaan todella ovat osakseen saaneetkin kaikkien kunnioituksen, sitä
katkerampi oli teatterin odottamatta menettää semmoinen ystävä.
Emilie puolestaan kirjoitti Kaarlolle, että hän ennen kun Ida Aalberg
(2/9) lähti Norjaan, esiintyäkseen 10 kertaa Bergenissä, oli tältä
saanut lupauksen, että hän lokakuun keskivaiheilla palattuaan
matkaltaan näyttelisi muutamina iltoina Turussa. Tämä oli ilosanoma
Kaarlolle, sillä silloin siellä voitiin näytellä ohjelmiston parhaita
näytelmiä.
Tampereelta seurue näet muutti _Turkuun_, jossa oltiin kuusi viikkoa,
16/9-31/10. Täällä esitettiin ensi kerran Edv. Törmäsen suomentama A.
L'Arrongen 5-näytöksinen huvinäytelmä _Tohtori Klaus_ 10/10; muutoin
oli ohjelmisto vanhaa. Huoneet olivat hyvänlaisia, mutta kumminkaan ei
onni ollut mukana, sillä Bergbom oli -- emme tarkoin tiedä kuinka
kauan, mutta nähtävästi 2-3 viikkoa -- sairaana, kykenemättömänä
työhön. Sillä aikaa Sala hoiti hänen virkaansa. Emilien ja nti
Elfvingin kirjeenvaihdosta näkyy, että edellinen kävi Turussa ja hoiti
Kaarloa, joka makasi Phoenix hotellissa.
Helsingistä Emilie kirjoittaa 28/10: "En tiedä oikein kuinka sinua
kiittäisin, rakas Bettyseni, kaikesta suuresta ystävyydestäsi ja
hartaudestasi, jota nyt taasen olet meille osottanut. Sinä olet kerta
kaikkiaan niitä, jotka auttavat hyvinä ja pahoina päivinä, mutta
minusta sinä olet hädässä uskollisempi kuin muulloin. Miten ikävä tänä
syksynä Turussa olikin Kaarlon sairauden takia, säilyvät kuitenkin
muistissani hupaiset hetkemme Phoenix-hotellissa oikeana valokohtana
tuolta surulliselta ajalta." Ja nti Elfving puolestaan vastaa: "En
koskaan luullut, että Phoenix voisi antaa minulle niin rakkaita
muistoja." Kaarlo vihdoin kiittää sisartaan sanoilla: "Sydämellinen
kiitos siitä mitä olet minulle ollut tänä kuukautena. Ilman sinua
olisin ehkä vieläkin maannut ja kenties jäänyt tänne muitten
jälkeen." --
Noin lokakuun keskivaiheilla Kaarlo oli jälleen työssä, joskin hän
näytti heikolta. Samaan aikaan kun Kaarlo nousi sairasvuoteeltaan, Ida
Aalberg palasi lyhyeltä mutta loistavalta vierailumatkaltaan, jolla hän
oli (m.m. Noorana) ihastuttanut bergeniläisiä, ja hän näytteli Turussa
viisi kertaa 17/10-26/10 (Ei lempi leikin vuoksi, Orleansin neitsyt ja
Sota rauhan aikana). Viimeisenä iltana meni Tietäjä.
_Helsingissä_ alkoivat näytännöt 4/11 ja 8/11 oli se merkillinen ilta,
jolloin Minna Canthin uusi draama, _Kovan onnen lapsia_, esitettiin
ensimäisen ja -- ainoan kerran. Mutta ennen kun kerromme siitä ja sen
seurauksista, on näytelmän syntyhistoriaan lisättävä muutamia
piirteitä.
Kirjeessä Emilielle Minna 10/8 ilmottaa vielä vähän puuttuvan
neljännestä (viimeisestä) näytöksestä. Hän oli kuitenkin kesällä niin
"huvitellut ja laiskotellut", että hän helposti täydentäisi teoksensa
ja sitte vielä kerran kirjoittaisi sen uudestaan hiukan muokkaillen
"stiiliä".
"Tohtorilta olisin mielelläni tahtonut saada neuvoja tähän loppuun.
Mutta ehkäpä ennätän sittenkin vielä. Raskas tämä näytelmä on ja
surullinen. Ei siitä arvatenkaan tule mikään kassanäytelmä, sillä
toista kertaa ei kukaan mene katsomaan. Itse olen kuitenkin jotensakin
tyytyväinen, sillä siinä saan taas sanotuksi, mitä sanottavaa oli. Ja
tappakoot minut taaskin kerran, sen ovat niin monta kertaa ennenkin
tehneet. En välitä heidän laakereistaan enkä heidän miekoistaan, enpä
edes loastakaan, jota päälleni heittävät. Jos kohta tuo ilettääkin,
niin että täytyy sanoa: 'hyi!' Älkää peljätkö, ei siinä ole mitään
hyökkäyksiä kirkkoa vastaan, vaikka kyllä erillaista uskonnollista
elämää esiintuodaan." --
Kun Bergbom palattuaan Norjasta oli lukenut tämän kirjeen, kävi hän
pikimmältään Kuopiossa antamassa neuvojaan. Tähän Minna viittaa, kun
hän, 20/9 lähettäen kaksi ensimäistä näytöstä, kirjoittaa:
"Kaikki Teidän neuvonne olivat niin erinomaisen hyviä, Tohtori, vaikka
ensin protesteerasin, kun olin saanut päähäni, että Matlenan piti
tuleman hulluksi. Nuo hullut minua niin kovin viehättävät. Mutta kyllä
se nyt kumminkin on parempi näin. Säästetään hulluus toiseen
kertaan." --
Kolmas ja neljäs näytös tulivat Bergbomin käsiin lokakuun alussa ja
noustuaan sairasvuoteeltaan hän kirjoittaa ensimäiset rivinsä Minna
Canthille.
Hän on tyytyväinen korjauksiin. "Jaara on nyt erittäin onnistunut", ja
Topra-Heikkikin on parempi, mutta häntä pilaa 'liiallinen sanatulva'.
-- "Hän sanoo saman asian ei kymmenen, vaan sata kertaa. Ja sitte
tuo epätasaisuus hänen puhetavassaan. Välistä hän puhuu niinkuin
työmies, jonka joka sana on veristä totuutta; välistä niinkuin
sanomalehdenkirjoittaja, joka ei usko rahtuakaan siitä mitä hän
kirjoittaa, mutta jolle maksetaan riviltä ja joka sentähden venyttää
fraasejaan; välistä niinkuin hermostunut naiskirjailija, joka ei
hänkään ajattele mitä kirjoittaa, kun vain saa puhua suunsa puhtaaksi.
Mutta sitä loistavampi on Topran draamallinen puoli, ja niinkuin sanoin
se on paljon voittanut draaman uudessa muodossa." --.
[Näytelmän nimestä, josta oli kauan neuvoteltu:] "Mutta nimi? Köyhiä?
Sen hylkäsitte itse. Painon alla? Niin voi nimittää jokaista tragediaa.
Välttämättömyyden alle jokainen ihminen sortuu. Ennen kun päivä
koittaa? Hanna Ongelmia! Rautatien varrella? Liian rauhallinen. On
kyllä tavallaan minun keksimäni, mutta en ajatellut sitä lopulliseksi.
Kurjuuden keskellä? (Salan keksimä.) Kovan onnen lapsia? [rva Elisabeth
Steniuksen keksimä.] Minusta paras. Topra-Heikki? Kahden syyn tähden
hyljättävä. Ensiksi venäläisyyden tähden, toiseksi sentähden että se on
eksyttävä, Silja, Antti ja Matlenakin ovat yhtä paljon päähenkilöitä
kuin Topra-Heikki. Mutta kaikki ovat ne 'Kovan onnen lapsia'. Ettekö
usko sitä parhaaksi?"
[Tämän jälkeen 15 eri muistutusta numeroilla merkittyihin kohtiin.
Kaikki koskevat vuoropuhelua, sillä aika ei enää sallinut
perinpohjaisempia muutoksia. Otamme näytteeksi seuraavat:] -- (2)
"Hirveän deklamatoorista! Muutamat liiottelut suorastaan hullutuksia!
Esim. että rikkaat 'kiduttavat' köyhiä 'vilulla', niinkuin se ei olisi
luonnon, vaan ihmisten syy. Ja sitte tuo retoorillinen paatos, joka --
itsestäänkin jo moitittava -- työmiehen suussa on kaksinkerroin
onneton. Ensin 'sälyttävät', sitte 'kokoovat aarteita', sitte 'imevät
verta', sitte 'ahdistavat', sitte 'tallaavat'. Kun repliikki oli
loppunut, huusin Sillankorvan Sannan kanssa: 'Vai semmoiset pejoonit!
No ei kiitetä!' Kolmas osa saarnaa riittää, ja jääkylmä retoorillisuus
väistyy sydämestä tulleitten lauseitten edestä." -- -- (3) "Liikuttava
lause, jollei onneton deklamatsioni sitä pilaisi. Mitä 'vuosituhannet'
siinä tekevät? Eikä Ruohomäen isäntä ole niitä vuosituhansia
'pusertanut'. Ja sitte saarnata tuosta luultavasti hyvin tavallisesta
isännästä ja vielä tavallisemmasta vallesmannista, että he köyhien
'veripisaroilla' ovat hankkineet itselleen 'valtaa ja kunniaa ja
hekkumaa'! Aivan kuin puhuttaisiin Napoleonista tai Dshingiskanista."
-- -- (14) "Hirveän pöyhkeilevää. On kuin kuulisi jonkun parodian
Charlotte Birch-Pfeifferistä tai Dennerystä. Jättäkää nuo 'räjähtävät
kivilinnat', 'järähtävä maa' ja tuo 'halkeava taivaan kansi'. Miksi
semmoinen apparaatti siinä, missä uhkaava katse ja jylhä vaikeneminen
tekee paljo suuremman vaikutuksen. Jos Topra ei voi hillitä
sanatulvaansa, niin riittää lyhyt kirous." -- -- (15) "'Pöllö' riittää!
'Tarhapöllö' laimentaa, 'tyhmä kuin pässi' vielä enemmän."
Nämä muistutukset osottavat kuinka kehittymätön Minna Canthin
kirjallinen aisti oli. Toiselta puolen hän ei ollut tyhmästi itserakas
-- sen näkee hänen vastauksestaan (22/10):
"Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Niin kyllähän Tohtori on oikeassa!
Säälitti vähän kun täytyi ottaa pois nuo hyvät kolaukset kirkolle ja
yhteiskunnalle, mutta eihän sitä auta katsoa. Tuo 1:nen kuitenkin --
eikö se voisi jäädä? Olen saanut juuri ne sanat suoraan köyhäin omasta
suusta, sen vuoksi en hennoisi antaa niitä pois." --
Ensi-ilta oli, niinkuin jo on sanottu (torstaina) 8/11 ja U. S. kertoo
siitä seuraavaan tapaan:
"Kyllä oli odotettu mieltä järkähyttäviä kohtauksia, mutta ei sitä niin
kauheita asioita sentään luultu nähtävän. Tappoja, varkauksia,
murhapolttoja, hulluja, näkyjä, itkuja, kuolemankamppauksia, ruumiita,
käsirautoja, vetotauteja ja kaikkea mitä vaan on hirmuisinta, saatiin
eilen nähdä. Tulimme tästä kaikesta niin järkähytetyksi, ettemme ota
nyt vielä lausuaksemme lopullista mielipidettämme kappaleesta. Jos
tämmöisen näytelmän tarkotus on vain vaikuttaa katsojassa
mielenliikutusta, ärsyttää äärimmäiseen asti itkuhermoja, niin on Minna
Canth erinomaisesti onnistunut. Jos taas tarkotus on ollut painaa
katsojan mieleen joitakin vakavia ajatuksia esim. työmiesten
kurjuudesta, sopimattomuudesta keskeyttää rautatientöitä, niin olisi
ehkä onnistuttu paremmin, jos näyttämölle olisi astunut selväpuheinen
deklamaattori ja pitänyt asiasta valaisevan esitelmän. Näin ollen voi
helposti saada vääriä käsityksiä, niinkuin kävikin, koska yleisössä
aivan yleisesti liikkui semmoinen mielipide, että tekijä tarkotti
oikeuttaa tapahtuneen varkauden, murhan ja murhapolton ja piti vain
vääränä sitä että rikoksia ryhdyttiin rankaisemaan. Lieneekö
väärinkäsitystä meidänkin huomiomme, että tekijä väittää köyhän
työmiehen vihaavan kaikkea lakia, yksin omaisuuslakiakin?" --
"Itse näytteleminen ansaitsee suurinta kiitosta. -- Hra Leino esitti
rohkeatuumaisen pohjalaistyömiehen, Topra-Heikin, erinomaisella
voimalla. -- Samaten muitten työmiesten osat esitettiin erittäin
sattuvasti: Jaaran -- Sala, Antti Vaarasen -- Rautio, Mehtolan --
Weckman, Kunnarin -- Böök. Myöskin naisosat näyteltiin hyvin: Silja
-- rva Rautio, Matlena -- nti Salenius, Maiju -- nti Finne. Nti Svan
näytteli vaikuttavasti kuolevaa Ville poikaa. Yleisöä oli teatteri
täpösen täynnä ja sen arvostelut ristiriitaisia."
Hätäisen reporterin myöhään ehtoolla kyhäämä kertomus antaa vain
vaillinaisen käsityksen hetken tunnelmasta. Varsinkin kaksi puolta
kappaleessa järisytti katsojakuntaa, kumpikin omalla tavallaan. Toinen
oli Vääräsen kodin kurjuuden kuvaus, jonka huippukohtana oli Ville
pojan sairaus ja kuolemankamppaus, toinen Topra-Heikin sosialismi, joka
päättyy murhapolttoon, murtovarkauteen ja toverin surmaamiseen.
Edellinen puoli, draaman ansiokkain osa, on verrattava parhaimpaan mitä
Minna Canth on kirjoittanut, mutta värit ovat, joskin todelliset, niin
räikeät, että "taidenautinto" muuttui kidutukseksi. Topra-Heikin suusta
taasen kuultiin ensi kerran -- ja, saattaa väittää, ennen kuin
todellisuudessa! -- sentapaisia syytöksiä, kirouksia ja uhkauksia
varakkaita kohtaan, jotka nykyään ovat jokapäiväisiä sosialistilehdissä
ja sentähden melkein tehottomiksi muuttuneet, mutta jotka silloin
rämähtivät kuin vallankumouksen torventoitotukset. Vielä lisäsi
vastenmielistä vaikutusta työmiesten juopottelu, rähinä ja rallatus --
nekin vain liiaksi todellisia -- sekä että rikokset eivät mitenkään
esiintyneet välttämättöminä tuloksina kuvatuista oloista, vaan olivat
olevinaan jonkinlaisen korkeamman oikeuden toteuttamista kaikkien
kärsivien hyväksi. -- Perustuksiltaan kappale kyllä nojasi silloin
jokaisen tuntemaan todellisuuteen: Savon rautatietyön lakkauttamisesta
aiheutuneisiin työläislevottomuuksiin sekä Pohjanmaalla Laihian
pitäjässä sattuneihin murhapolttoihin, jotka olivat alkunsa saaneet
Amerikasta sisääntuodusta sosialismista. Paha vaan että tekijä ei ollut
kyennyt yhdistämään nämä ainekset eheäksi kokonaisuudeksi, ja että se
vilpitön sääli köyhiä ja kärsiviä kohtaan, joka epäilemättä oli häntä
innostuttanut, täten toiselta puolen "ampui maalin yli", toiselta
puolen synnytti ikäviä väärinkäsityksiä hänen tarkotuksistaan. Kaikki
tämä selittää, että hiljaisessa ja vanhoillisessa osassa yleisöä oikea
myrsky nousi teosta ja tekijää vastaan, ja että Minna Canthin
ystävätkin pudistivat päätään. Lähin seuraus siitä oli että teatterin
johtokunta, K. Bergbom, J. Forsman, V. Löfgren, K. E. Wahlström ja A.
Almberg, jo 9/11 kokoontui neuvottelemaan asiasta ja teki päätöksen,
jota vain Bergbom ehdottomasti vastusti ja joka merkittiin pöytäkirjaan
seuraavin sanoin:
"Sen mielipahan johdosta, jota eilen illalla näytetty Rouva Canthin
kirjoittama näytelmä 'Kovan onnen lapsia' oli herättänyt suurissa,
Suomalaista teatteria kannattavissa piireissä, päätettiin lakkauttaa
tämän kappaleen enempi näytteleminen".[97]
Tällä tapauksella oli kauas kantavia seurauksia, jotka aikoinaan
tulevat ilmi. Tässä on vain huomioon otettava minkaltainen ensi
vaikutus oli lähimpiin asianomaisiin. Sitä vastoin tila ei myönnä
selostaa sanomien lausuntoja. -- Ensiksi pari otetta kahdesta Emilien
kirjeestä Betty Elfvingille:
(3/11). -- "Kaarlo näyttää koko joukon terveemmältä kuin jättäessäni
hänet Turkuun, mutta oikein terve hän ei ole. Aluksi hän saa
rauhallisempia päiviä, jonka tähden toivon hänen pian voimistuvan ja
tulevan entiselleen; mutta tietysti tulee hänen olla varovainen ja
välttää seurustelua ja ponnistuksia." --
(20/11). -- "Vaikka min'en vielä ole voinut toipua kärsimästämme
julmasta tappiosta (nederlag), täytyy minun kuitenkin muutamin rivein
saattaa tiettäväksesi, että me siitä huolimatta elämme ja koetamme
jälleen voimistua. Minna parka; mitenkähän hän on vastaanottanut tämän
iskun, kun me olemme tunteneet itsemme sen johdosta niin syvästi
huumaantuneiksi ja murheellisiksi! Kyllä on kovaa, kun kerran on saanut
kotimaisen kappaleen, olla pakotettu lakkauttamaan se yhden ainoan
näytännön jälkeen; se on pian ilmestyvä kirjakauppaan ja silloin saa
jokainen itse päättää, onko näytelmä todellakin niin yhteiskunnalle
turmiollinen ja hajottava kuin väitetään. Kaarlo ei suinkaan olisi niin
ilman muuta taipunut yleisen pakotuksen alle, vaan tyynesti odottanut
siksi kun oikea ja virallinen poliisinkielto olisi tullut, mutta kun
_kaikki_ muut johtokunnan jäsenet vaativat kappaleen laukkauttamista,
niin olihan meidän myöntyminen, mutta kyllä sinä ymmärrät millä tuntein
tämä tapahtui. Minä puolestani olen sitä paitse varma siitä, että
virallista poliisinkieltoa ei olisi tullut. Erinomaisen voimakas oli
kappaleen vaikutus ja niitäkin, jotka eivät kärsineet sosialistisista
deklamatsioneista, vaivasi valitus, kurjuus, sairaus, köyhyys ja
kuolema." --
Kaikkein kipeimmin koski tapaus Kaarloon, niinkuin seuraavasta
kirjeestä Minna Canthille näkyy. Tietenkin on muistissa pidettävä,
että hän, niinkuin Emilie sanoo, ei ollut oikein terve ja
sentähden tavallista hermostuneempi, mutta pääsyynä oli hänen
herkkätuntoisuutensa.
(Päivä puuttuu, mutta luultavasti noin 15 p., koska tullut perille n.
17 p.) "Hyvä ystävä! En tiedä kuinka tämän kirjeen alotan, en tiedä
mitä kirjoitankaan, olen niin masentunut, alakuloinen, tylsistynyt,
että tahtoisin piilottua maan äärimmäisimpään soppeen, jotten ihmisiä
näkisi. Näinä viimeisinä päivinä en ole voinut ajatellakaan -- en edes
kiivastuakaan, niin perinpohjin olen ollut sortunut. Häpeä on aina
tunne, joka minut enimmin vallottaa. Olette kai jo uutisen kuullut:
Kovan onnen lapsia ei saa näytellä Suomalaisessa teatterissa!!! Kuinka
se on käynyt, en voi nyt kertoa; kun on siihen ryhtyminen, kuohuu
minussa niin valtavasti ja samalla niin masentavasti, etten voi kynään
tarttua. Ja niin paljon kun säälinkin Teitä, säälin itseäni
kymmenesti enemmän. Mikä on tulevaisuuteni: tehdä työtä mieli niin
katkeroittuneena ja masentuneena kuin se nyt on! Taikka luopua
työstäni, tuomita itseni toimettomaan, sisällyksettömään, kituvaan
elämään. En tiedä mitä teen, mutta teenkö sitä tai tätä, on elämäni
murtunut."
"Tulevassa postissa kirjoitan Teille laajemmin, kuinka asia oli käynyt,
nyt en sitä voi! Jääkää hyvin, rakas ystävä! Joka hetki olette nyt
muistissani! Älkää vain kadottako toivoanne -- minulla valitettavasti
ei sitä ole. Onneton ystävänne. Kaarlo B."
Jo ennen tätä kirjettä Minna Canth oli ei ainoastaan saanut tietoja
Helsingistä, vaan oli häntä Kovan onnen lasten tähden julkisesti
ahdistettu. Sen vuoksi hän 16/11 alkaa kirjeen Emilielle:
"Kylläpä tässä ihminen nyt on pulaan joutanut! Toisella puolen 'vanha
Suomi', julmistuneena, heittelee kiviä, toisella puolen 'nuori Suomi'
-- viskaa lokaa." Sitte surkuteltuaan maata ja kansaa ja kehnoa
nuorisoa, joka herättää enemmän epätoivoa kuin toivoa, kirjoittaja
jatkaa:
"Olen pahoillani siitä että olen pannut Teidät näin pahaan pulaan.
Mutta en ollenkaan epäile, että tästä teatterille pitemmältä ikävyyksiä
seuraisi. Fennomanit eivät kumminkaan tahdo teatteriaan kukistaa ja
nehän ne vastassa ovat. Viisainta oli sentähden panna kappale alas,
vaikka siitä olisi ehkä rahallista voittoa tullutkin. Ikävä juttu tämä
Teille oli, ymmärrän sen. Ja kuitenkin se tulevaisuudessa varmaan tulee
olemaan kunniaksi. Sillä olettehan tämän kautta osottaneet olevanne
vapaan edistymisen ystäviä, ei sortajia, jos kohta täytyykin mukautua
painavien olosuhteiden vaatimuksiin."
"Minun tähteni älkää ollenkaan surko. Jos teen itseni mahdottomaksi
kirjailijana, tulen ehkä ihmisenä sitä onnellisemmaksi. Sillä ei se
toimi ole minulle ollut juuri ruusuilla tanssimista. Enkä minä
ollenkaan häpeä sitä, että olen ollut niin naivi ja 'kuvitellut
puhuvani totuutta', niinkuin Savo sanoo. -- -- Teidän tähtenne soisin
niin mielelläni, että voisin kirjoittaa jotain oikein viatonta ja
lystiä, Roinilan talossa n:o 2, yleisölle mieliksi. Mutta pelkään,
ettei siitä mitään kunnollista tulisi, kun täytyisi siinä tapauksessa
tehdä sielulleen väkivaltaa."
"Mutta nyt pari sanaa itse kappaleesta! Minkätähden se niin kamalan
vaikutuksen teki? Onhan ihmisiä ennenkin vangittu, murhattu ja kuollut
näyttämöllä? Ja kauheata halpuutta, pirullisia juonia on noissa entisen
ajan kappaleissa, joita kyllä ihaillaan, paljon suuremmassa määrässä.
-- -- Jos jotain voisi siinä suhteessa muistuttaa, on että olen tehnyt
ihmiset liian hyviksi. Kun ajattelen, niin eihän siellä ole yhtä
ainoata _huonoa_ ihmistä, ja semmoisia olen kuitenkin noissa raukoissa
tavannut äärettömän paljon, valitettavasti täytyy sanoa, että
enimmäkseen juuri semmoisia. Mutta minä en hennonnut heitä semmoisina
kuvata, en vaikka mikä olisi ollut." Edelleen hän viitaten
tosiasioihin, Laihian murhapolttoihin y.m. väittää, ettei kuvaus ole
liioteltu. Hän kiittää lämpimästi näyttelijöitä.
Tästä päättäen Minna Canth käsitti asian tyynesti ja järkevästi, jopa
niin että hän, saatuansa kaksi päivää myöhemmin Bergbomin kirjeen,
sepittää tälle lohduttavan vastauksen, ikäänkuin teatterin johtaja eikä
draaman tekijä olisi ollut hylkivän arvostelun ja ankarien syytösten
varsinainen esine:
(18/11). "Hyvä, rakas Tohtori! Ette saa sitä ottaa noin vaikeasti!
Kyllä ymmärrän, miltä tuo kaikki tuntuu, ymmärrän sen koko
laveudessaan. Vaan en minä sittenkään Teitä sääli, onnittelen päin
vastoin. Jos tekin olisitte ahdasmielinen byrokraatti, tuommoinen pikku
sielu, joka pelkää katsoa vaaraa vasten silmiä ja luulottelee, että kun
haava pinnasta saadaan tukituksi, ei mitään hätää tule, -- niin, jos
olisitte liitossa niiden kanssa, jotka panevat sieluja kahleisiin,
uskoen sillä tekevänsä hyvän ja otollisen työn -- silloin todella Teitä
säälisin ja surkuttelisin. Ja ihmettelisin, että Teidän kaltaisenne
henki niin saattaisi alentua. -- Sanotte, että häpeä on ainoa tunne,
joka Teitä nyt valtaa. Min, jos häpeätte ihmisten kurjuutta, omien
kansalaistenne tyhmyyttä ja halpamielisyyttä, olen minä mukana. Mutta
ei siitäkään sentään huoli epätoivoon joutua." --
Vielä on tähän otettava Kaarlon toinen kirje Kovan onnen lasten
haaksirikosta. Se on monessa kohden mieltäkiinnittävä, se valaisee
asiaa ja kuvaa samalla kirjoittajaa itseään; kirjoitettu se lienee
vasta joulunaikana, sillä Minna Canthin vastaus on vuoden viimeiseltä
päivältä. "Hyvä ystävä! Vasta eilen oli minulla niin paljon rohkeutta,
että uskalsin lukea Kovan onnen lapsia. En ole voinut tehdä sitä
ennen, saamatta koko olentoani suunniltaan ja sen perästä vaipumatta
tuohon tylsään epätoivoon, johon aina joudumme kun taistelemme
välttämättömyyden kanssa. Vaan en nytkään käsitä paremmin kuin
silloinkaan, kuinka ja miksi kaikki on käynyt niinkuin se todella kävi.
Totta on -- ei puuttunut varottavia enteitä. Yleisö on nyt yhtä
sokeasti suuttunut tendenssikirjallisuuteen kuin se ennen oli siihen
sokeasti mieltynyt. Myöskään pippuri ja arseniikki, jotka silloin
olivat välttämättömiä aineksia jokaisessa ruoassa, eivät enää maita.
Zola kuvailee nuoren neidon hurskaita unelmia ja Ibsen selittää 'det
omöjliga möjligt' [mahdottoman mahdolliseksi]. Ne seuraavat yleisöä
hallitsevaa virtausta. Että Kovan onnen lapsia sentähden loukkaisi
suurta yleisöä, ei ollut odottamatonta. Mutta minä ajattelin -- onhan
vielä olemassa pieni sivistystä ja kirjallisuutta rakastava parvi, joka
tietää erottaa sattumat todellisuudesta, sisällön kuoresta, runoelman
muotikirjallisuudesta. Parvi, jota ei peljästytetä tuommoisilla
sanoilla kuin 'reaktsionääri', 'pietisti', 'sosialisti', 'ateisti',
parvi joka kammoo humbugia, joskin se pukeutuu kuinka vapaamieliseen,
kristillissiveelliseen, kansanystävälliseen muotoon tahansa. Se parvi
ihaili ennen Työmiehen vaimoa runoelmana ja tuomitsi sen aatedraamana
humbugiksi. Odotin nyt: tuo parvi tuomitsee kai samoin Kovan onnen
lapsia humbugiksi aatedraamana, mutta ihailee sitä runoelmana. Kuinka
erehdyin! Kuinka erehdyin! Ei kukaan huomannut semmoisia mestarin
tavalla piirrettyjä henkilöitä kuin Antti, Matlena ja Silja ovat, ei
kukaan kiittänyt onneamme, että suomalainen kirjailija voi luoda jotain
semmoista kuin koko ensimäinen näytös ja suurin osa kolmatta näytöstä.
Ei! näyttää siltä kuin ei koko näytelmässä olisi ollut muuta kuin
Villen kuolema ja Topra-Heikki."
"Villen kuoleman suhteen on minulla paha omatunto. Näin jo
harjotuksissa kuinka vastenmielisen vaikutuksen se teki. Mutta
pelkuruus esti minua pyytämästä muutoksia. Luulin huomaavani
kirjeissänne kyllästymistä minun alinomaisiin muutosehdotuksiini,
pelkäsin Teidän ymmärtävän minua väärin. Topra-Heikin suhteen taas ou
omatuntoni puhdas. Siitä sanoin jo kesällä ajatukseni, vaikka Te ette
voinut -- ymmärrän kyllä miksi -- ottaa sitä lukuun. Te tarvitsette
aina malleja; jos ette saa niitä elämästä, niin otatte Te ne kirjoista
(ja valitettavasti usein huonoista). Topra-Heikkiä varten ei
elämänkokemuksenne antanut Teille mitään ohjetta, ei siis kummaa jos
hän on tullut niin ontoksi ja valheelliseksi kuin hän on. Mutta kyllä
se on kumma, että teos tuomitaan mestattavaksi yhden heikon kohdan
tähden. Vanha Thorild jo tiesi että runoja tehdään ansioittensa eikä
virheittensä tähden. Topra-Heikki ei ole ontompi kuin esim. Pater
Hieronymus tai Daniel Hjort; mutta ei kukaan sentähden tuomitse Daniel
Hjortia tai Reginaa huonoksi draamaksi. Ja _jos_ sitte voisi olla niin
varma siitä että Topran luonteen psykolooginen valheellisuus on
pääperustuksena yleisön ankaralle tuomiolle. Mutta pahoin pelkään,
pahoin pelkään, että aivan päin vastoin se hiukkanen todellisuutta,
joka siinä on, se se on joka useimpia suututtaa."
"Moni on sanonut Leinon syyksi, että Kovan onnen lapsia sai semmoisen
kohtalon. Minun täytyy kuitenkin puolustaa Leinoa. Hän ei näytellyt
hyvin, se on totta. Mutta hän näytteli osansa juuri sillä tavalla ja
siinä tunnelmassa, missä se on kirjoitettu. Roolin olisi voinut esittää
paremmin; itse _luonteeseen_ etevämpikään edustaja ei olisi voinut
tehdä suuria muutoksia. Muuten esitettiin näytelmänne tyydyttävästi.
Rautio oli verraton Antti, rva Rautio, Weckman, Böök ja Stenbäck hyviä
Siljoja, Mikkoja, Kunnaria ja Ottoja. [Nti] Salenius oli moitteeton;
samoin [nti] Finne, Falck, Lattu, Varala ja Pesonen. Sala oli epäselvä,
mutta oliko se hänen syynsä? Jumalisuutensa on kuvattu niin räikeillä
väreillä, että piirteet hukkuvat väritykseen. Antin tupa oli erittäin
onnistunut. Tulipalon valo oli liian jyrkkä eikä ollut tilaisuutta
toisena kertana korjata erehdystä."
"Muuten on kummallista nähdä, mihin lamaannustilaan olemme joutuneet
tätä nykyä -- ainakin ulkonaisesti. Kirjeessänne tuomitsette sitä hyvin
ankarasti. En voi olla ihan samaa mieltä. Itse olette nähnyt mihin
surkeihin johtopäätöksiin tullaan, kun kaikkia tarkastellaan ainoastaan
kiihottuneen puoluevimman lasisilmillä. Aika on käsissä, että
valtiolliset ja yhteiskunnalliset riidat saavat taas hiukan väistyä
ja ihmiset oppivat kiinnittämään huomionsa muuhunkin kuin
sanomalehtikiistoihin. Nyt olemme tulleet pois kaikesta kritiikistä;
totuus uhrataan hyvän tarkotuksen alttarille ja kauneus saa istua
ääneti, kun tendenssi pauhaa; tieteellinen aisti on melkein tykkänään
hukkunut pedagogiseen dressyyriin ja kurjamaiseen utilitarismiin.
Tiedän kyllä että vastustelette tätä. Mutta se surkea konkurssitila,
johon olemme joutuneet henkisellä alalla, herättää kai Teissäkin
miettimistä. Toivon puolestani, että tämä lamaannustila on tointumista
kuumeen perästä, eikä mikään kuolon enne, niinkuin ennustatte. Hermot
ovat liian paljon saaneet pauhata, sallittakoon nyt vähän sananvuoroa
järjellekin. Sentähden on niin virkistävää lukea näitä uusia teoksia
'syvistä riveistä'. Erittäin Alkiosta toivon paljon. Hänellä on sekä
kertojakykyä että psykoloogista voimaa. Ja hän on raitis, ja sitä juuri
tarvitaan, ellemme tahdo henkisesti kuolla anemiaan (verenpuutteeseen).
Hän on myöskin vapaa Päivärinnan siirappimaisuudesta, suuri ansio
sekin, eikä sentähden ole joutunut kuivuuteen, niinkuin valitettavasti
Juhani Aho viime aikoina. Oletteko Alkion Eevan lukenut, sitä
kiitokseni etupäässä tarkottaa."
"Teatterista en voi juuri mitään hauskaa kertoa. Isku, jonka saimme kun
Kovan onnen lapset murhattiin, on painanut kaikki niin alas, ettei
oikea työhalu eikä luomisinto vielä ole palannut. Tarkotuksettomat
pikkuriidat todistavat sisäistä tyytymättömyyttä." Lopuksi Bergbom
tarjoutuu tulemaan teatterin kanssa Kuopioon näytäntökauden lopulla,
jos kuopiolaiset tahtovat.
Vastauksessaan Minna Canth sanoo tietoa teatterin tulosta
"ilosanomaksi" hänelle ja kaikille, joille hän on sen kertonut.
"Unohtakaa, Tohtori, pois koko 'Kovan onnen lapsi'." Itse hän on
kirjaansa (s.o. painettuun draamaan) "erinomaisesti tyytyväinen" ja
Topra-Heikki on hänestä "parhain, luonnollisin ja todellisin henkilö,
kappaleen hermo ja ydin". Hänkin on ihastunut kirjallisiin ilmiöihin
"syvistä riveistä", oikein "hurmaantunut Korpelan Tapanista". "Nautin,
itkin, nauroin sen ääressä. Siinä hehkuu vastaan tosirunoilijan henki
-- runoilijan, joka suoraa päätä polveutuu Kalevalan ja Kantelettaren
laulajista." Ja kirjoittaja päättää lämpimillä uuden vuoden
toivotuksilla.
Näin näytti isku menneen ohi jättämättä kirvelevää haavaa Minnaan. Sekä
vanhoja että nuoria vastaan hän oli ennen pauhannut paljon kiihkeämmin,
eikä hän sanallakaan moittinut Bergbomia, vaan päin vastoin ylisti
häntä. Ja kuitenkin hän ajan tullen oli syyttävä juuri Bergbomia ja
teatteria Kovan onnen lasten kohtalosta!
Kirjeessään Minna Canthille Bergbom mainitsee teatterissa tapahtuneen
"tarkotuksettomia pikkuriitoja", jotka "todistavat sisällistä
tyytymättömyyttä". Sanat viittaavat rettelöihin johtajan ja
näyttelijäin välillä, jotka laadultaan kuuluivat siihen osaan teatterin
elämää, joka, niinkuin ennen olemme lausuneet (II, s. 134), ei ansaitse
historioitsijan huomiota. Että me kumminkin tällä kertaa hetken
viivähdämme niissä, johtuu siitä että meillä on Bergbomin kädestä
lähtenyt asiakirja, joka on suoraan sanoen klassilliseksi arvosteltava,
siinä kun verrattoman ivallisesti luetellaan ne tyytymättömyyden syyt,
jotka eivät ainoastaan syksyllä 1888 ilmaantuneet Suomalaisessa
teatterissa, vaan ylipäätään milloin enemmän milloin vähemmän ärtyneen
kroonillisen taudin tavoin jäytävät jokaisen näyttämöllisen yhdyskunnan
perustuksia ja estävät sitä kohoamasta ihannevaltion kannalle.
Asiakirja kuuluu näin:
Koska Suomalaisessa teatterissa ei ole mitään järjestystä;
koska Suomalaisessa teatterissa ei ole mitään sisällistä kuria;
koska Suomalaisen teatterin jäsenet, ja erittäinkin sen naiset,
aina pakotetaan käymään ryysyissä;
koska Suomalaisen teatterin jäsenten mielestä palkat ovat niin
väärin jaetut, että ne, jotka yritystä kannattavat, saavat
huonoja palkkoja, ja päin vastoin ne, jotka ovat verraten
toimettomia, nostavat suuria;
koska Suomalaisen teatterin jäsenet ovat rasitetut liikanaisella
ja vieläpä tarpeettomalla työllä;
koska Suomalaisen teatterin jäsenille toiselta puolen ei anneta
hyödyllistä työtä;
koska Suomalaisen teatterin edistyminen johtajan kautta estetään;
koska roolit aina jaetaan niin kelvottomasti, että suurin osa
näyttelijöitä aina saa sopimattomia rooleja;
koska ohjelmisto aina on niin huonosti valittu, ettei se voi
ketään huvittaa;
koska teatterin jäsenet katsovat oikeudekseen jättää työnsä
milloin tahtovat;
koska yksin puhtaaksikirjoitus on niin huonosti toimitettu,
että johtajaa on ankarasti läksytettävä, kun hän päättää
siitä mielensä mukaan;
koska ylipäätään tyytymättömyys on niin suuri ja yleinen,
että jäsenet katsovat välttämättömäksi joka tilassa sitä
osottaa;
niin ehdotan,
että Suomalaisen teatterin jäsenet kokoontuvat ja päättävät
itse, kuinka teatterin asiat ovat hoidettavat niin:
että tulee parempi järjestys;
että tulee parempi kuri;
että jäsenet saavat kelvollisia vaatteita;
että oikeus vallitsee palkkoihin nähden;
että työ vähennetään;
että jokainen saa semmoista työtä, joka häntä huvittaa;
että roolit jaetaan niin että kaikki ovat tyytyväisiä;
että semmoisia näytelmiä otetaan, jotka vetävät yleisöä;
että etc. etc. etc. teatterin tulevaisuus nojaa tukevampiin
pylväisiin kuin nykyiset.
Vaikka Bergbom ei olisi ollut se nerokas teatterinjohtaja mikä hän
todellisuudessa oli, jollei hän olisi osannut ylevämmyydellään kestää
sellaisia syytöksiä kuin hän kirjoituksessaan luettelee, emme
kumminkaan luule että hän näinä aikoina oli niistä kärsimättä. Ollen
ruumiillisesti heikko -- taudin jälkeen Turussa -- ja mieleltään
katkeroittunut -- Kovan onnen lasten onnettomuuden tähden -- hän
epäilemättä tuskalla havaitsi, että teatterissa oli hyvin vähän jälellä
sitä yhteistyön iloa ja innostusta, joka muinoin oli saanut sen jäsenet
tyytymään paljon vaatimattomampiin, paljon puutteellisempiin oloihin.
Jopa hän eräästä kirjeestä päättäen (joka luetaan seuraavan luvun
alussa) viettyi mielenpurkauksiin, joita hän jälestäpäin katui. Mitä
itse asiaan tulee, yksityiseen taikka yleisempään tyytymättömyyteen
teatterin pikku yhteiskunnassa, niin hän tiesi että säännöt merkitsevät
vähän, milloin henki puuttuu. Samoin kuin yksityisessä ihmisessä,
eritoten taiteilijassa, työhalu ja luomisinto vaihtelee, samoin se
vaihtelee koko teatteriseurueissa. Kun ne näyttävät kadonneen, ei ole
muuta neuvoa kuin siitä huolimatta ponnistaa eteenpäin -- toivossa että
tunnelma muuttuu ja innostus palaa ja elämän "ryysyt" unohtuvat. Mikäli
olemme kuulleet, Bergbom juuri julkilausumalla tämän ja viittaamalla
taiteeseen yhteisen harrastuksen ainoana päämääränä teki lopun
kirjeenvaihdosta, josta yllä luettava asiakirja on yksi näyte. Ja
todella kävikin niin että mielet vähitellen tyyntyivät, ja Bergbom sai
vielä monesti teatteriväkensä innostumaan yhteistyöhön, joka tuotti
suomalaiselle näyttämölle entisten vertaisia ja suurempiakin voittoja.
Palaamme teatterin toimeen. Helsingissä uusi Tohtori Klaus meni
16/11:sta alkaen viisi kertaa. Nimiosa oli Leinolla; erikoisempaa
huomiota herätti vain rva Rautio paroonittarena ja Lindfors tohtorin
kuskina, Lubowskina. -- Kun Minna Canthin kappaleeseen uhrattu työ oli
mennyt hukkaan, täytyi teatterin ponnistaa voimiaan saadakseen muuta
uutta ja semmoisena esitettiin 27/11 v:lta 1880 tunnettu, uudestaan
harjotettu Björnsonin Maria Stuart Skotlannissa. Päätehtävä oli nyt Ida
Aalbergilla ja nosti hän sen etevimpien rooliensa riviin, niin puhdasta
ja jaloa taidetta oli esitys.
Taiteilijatar osasi erinomaisesti "yhdistää kuningattaren ylevyyteen
lumoavan, oikullisen naisellisuuden, suoden jälkimäiselle juuri sen
verran ylipainoa kuin tarpeellista oli, osottaaksensa että se oli
perussyy hänen onnettomuuteensa". Yksityisistä kohtauksista herätti
erityistä huomiota muun muassa se, missä kuningatar kohtaa ankaran
uskonpuhdistajan Knoxin. "Maria tuntee, että Knox ei välitä naisen
ihanuudesta eikä viehätyksestä, ja asettaa hän sentähden kaikki mitä
hänessä on ylevää ihmisyyttä ja hienompaa sivistystä taipumatonta
uskonkiihkoa vastaan. Joka sana saa omituisen sydämestä käyvän
värityksen ja kasvot ja kädet ja koko ruumis puhuu mitä kieli lausuu;
katsojan järki ja sydän ovat hänen puolellaan." Ahlberg (Darnley)
esitti oikein Marian puolison poikamaisuuden ja heikkouden, joten
kuningattaren ylenkatse häntä kohtaan tuli ymmärrettäväksi; Lindfors
näytteli luontehikkaasti vanhaa Ruthweniä; mutta Leinon Bothwell,
joskin johdonmukainen, oli liian raakamainen että Marian turvautuminen
häneen olisi ollut uskottava. Nti Borgin William Taylor miellytti
teeskentelemättömyydellään ja Lethingtonin jaarlina esiintyi ensi
kerran _Kaarle Halme_.[98]
Valitettavasti nti Aalberg sairastui kahden ensimäisen näytännön
jälkeen, ja vasta parin viikon väliajan päästä joulukuulla näytelmä
meni vielä neljä kertaa, siis kaikkiaan 6. Näytäntöjen lukua ei
kuitenkaan saa pitää menestyksen merkkinä, sillä huolimatta kappaleen
ja esityksen taiteellisesta arvosta olivat huoneet huonoja. Kun Kaarlo
kirjeessään Minna Canthille valittaa lamaannustilaa, niin vaikutti
luultavasti hänen alakuloiseen arvosteluunsa myöskin yleisön
kylmäkiskoisuus teatteria kohtaan, vaikka hän ei sanallakaan viittaa
siihen. Arvostelija[99] Valvojassa huudahtaa: "hyvä, jos teatterissamme
on elinvoimaa kestää nykyistä routa-aikaa!"
Sillä ajalla, jolloin Björnsonin kappaleen täytyi levätä, annettiin
muun muassa 5/12 Tietäjä. Erkko oli silloin Helsingissä ja näki
teoksensa näyttämöllä. Lopussa huudettiin ensin tekijä ja sitten
johtajakin esiin. -- Samalta väliajalta on mainittavana kaksi uutta
pikku kappaletta, molemmat ensi kerran esitetyt 7/12. Tuokon
suomentama Erik Böghin sommittelema "Laulusarja italialaisia säveliä,
_Sorrentossa_", jossa kaikki seurueen laulukyvyt esiintyivät, ja E.
Labichen _Tuittupää_ (Un monsieur qui prend la mouche), jonka pääosaa
Lindfors esitti con amore, tavotellen näkemiään parisilaisia esikuvia.
Uudenvuodenpäivänä annettiin tavan mukaan Nummisuutarit ja Topeliuksen
päivänä Regina. Muutoin todisti jo tammikuun ohjelmisto, että teatteri
teki sitä enemmän työtä mitä jäykemmältä yleisö näytti. Ensiksi tuli
yksi uusinto, sitte kaksi huomattavaa uutuutta. Uusinto oli vanha
Sirkka, 9/1, joka otettiin sentähden, että Olga Finne saisi esiintyä
tuossa nuorten näyttelijättärien mielitehtävässä, ja hän suoriutuikin
siitä "suurella kunnialla". "Nti Finnen Sirkassa tulivat sydämen hyvyys
ja viattomuuden sulous tärkeimmiksi piirteiksi, ja vaikka koko osa
toimitettiin luontevasti, niin oli hän paras ja viehättävin niissä
kohtauksissa, joissa heltynyt sydän saapi puhua." Kappale meni
kaikkiaan kuusi kertaa, joka osottaa kuinka suosiollinen yleisö oli
näyttelijätärtä kohtaan, jossa teatterille oli kehittynyt oivallinen
kyky sekä huvi- että vakavata näytelmää varten; traagillisiin
rooleihin hän toki oli vartaloltaan liian pieni, jota paitse hänen
tunteenpurkauksensa eivät olleet riittävän voimakkaita: hän liikutti
vaan eikä tärisyttänyt katsojaa. -- Ensimäinen uusista kappaleista oli
Tuokon suomentama Calderonin _Zalamean tuomari_, jonka ensi-ilta oli
23/1. Tuskin mikään paremmin todistaa, kuinka yleisö tähän
aikaan saattoi olla kylmäkiskoinen, kuin se tosiasia, että tämä
mestaridraama, joka on niin jännittävä ja, huolimatta vanhuudestaan,
sekä aatteelliselta kannaltaan että luonnekuvaukseltaan niin
uudenaikaisestikin pätevä ja todellinen, ei mennyt muuta kuin neljä
kertaa harvoille huoneille. Ja kumminkin oli esitys hyvä. Leino oli
oivallinen Crespo ja esim. tuomitessaan tyttärensä häpäisijää
mahtavampi kuin harvoin ennen; Weckman oli Juanina tulinen etelämainen
nuorukainen, Falck odottamattoman hyvä Don Lope j.n.e. Vaikkei yleisön
suosio "kruunannut" yritystä, on Zalamean tuomarin esittäminen luettava
näyttämömme kunniaksi. -- Toinen premiääri tuli 30/1, jolloin ensi
kerran näyteltiin Salan suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen
huvinäytelmä _Erotaan pois_ (Divorçons). Ja tästä se tuli
näytäntökauden suuri succés! Onko pelkkänä sattumana pidettävä, että
tämä kappale, joka niin ihastutti vähän ennen Kovan onnen lapsista
säikähtänyttä ja Zalamean tuomariakin karttanutta yleisöä, oli
jonkunmoinen Nooran vastakohta? Ranskalaisessakin näytelmässä kuvataan
nukentapaista rouvaa, joka on saanut päähänsä erota miehestään, mutta
kun tämä on myöntyvinään, niin vaimo pian huomaa erehtyneensä: hän
rakastaakin miestään eikä voi sietää orpanaansa, jolle muka oli
tahtonut mennä. Pääasiassa oli menestyksestä kuitenkin näyttelemistä
kiittäminen.
Käsittäen Cyprienne-rouvan suureksi ingénue-osaksi, Ida Aalberg loi
hänestä mitä viehättävimmän olennon. "Vaikea on sanoin kuvata naivista
totisuutta, vallatonta iloisuutta ja todellista tunteellisuutta, sekä
näiden pääsäveleiden välillä väikkyviä puolisäveleitä, joita
näyttelijätär toi esiin vaihtelevan osansa eri kohdissa. Vilkkauteen
nähden hän oli kyllä ranskalainen, mutta itse luonteen tulkitsemisessa
oli, niinkuin muuten jo toinen kielikin tekee luonnolliseksi,
pohjoismainen väritys." -- -- Toinen pääosa oli Lindforsilla, joka
näytti erittäin onnistuneesti aviomiestä. Hän kuvasi maltillisesti ja
luonnollisesti järkevän miehen asemaa tuommoisen rouvanuken rinnalla.
-- "Voimme sanoa, että Lindfors tämän roolin kautta on astunut askeleen
eteenpäin, joka ilahduttaa jokaista teatterin todellista ystävää",
päättää arvostelija. Varsin tyydyttäviä olivat muutkin: Weckman --
Adhemar, Vallenius -- de Clavignac, rva Rautio -- rva de Brionne, nti
Salenius -- Josépha, Rautio -- Bastien ja Pesonen -- ravintolan
vahtimestari. -- "Liiottelematta voinee sanoa, että teatterimme
nyt ensi kerran täydelleen onnistui suuren ranskalaisen
'konversatsionikappaleen' esittämisessä".[100]
"Erotaan pois" meni 9 kertaa ja uudistettiin useasti myöhemmin. Tämän
huvinäytelmän aikana sattui Runebergin päivä. Ohjelma käsitti: Kuningas
Fjalar kymmenessä johtajan sommittelemassa vaikuttavassa kuvaelmassa,
Runebergin runoelmia laulettuina ja lausuttuina (taiteellisin numero
oli Torpantyttö, Ida Aalbergin lausumana) sekä "Vaasan poikia" s.o.
Conrad Greven säveltämä laulukappale, muutettuna ja uudistettuna.
Tähän pistämme jälleen oloja kuvaavan otteen Emilien kirjeestä Betty
Elfvingille (8/2):
-- "Meidän on käynyt ylös ja alas niin toisessa kuin toisessa
suhteessa. Kaarlo sanoo vasta uutena vuotena tuntevansa itsensä
vapaaksi syksytaudistaan. Vaikeat katarrit y.m. ovat kuitenkin
vaivanneet häntä nyt jälestäpäin, mutta reumatismistaan hän ei ole
paljo kärsinyt. Minä olen ollut vanha ja väsynyt koko vuoden; en tahdo
enää jaksaa niinkuin ennen. -- Teatterissa on tätä nykyä jotenkin
rauhallista. Tammikuu oli huono, lukuunottamatta Regina-näytännöitä,
mutta Erotaan pois on onnistunut hyvin ja jo tuottanut kolme hyvää
huonetta, huolimatta siitä kovasta suoneniskusta, jonka kaikkien
kukkarot kärsi Parisin näyttelyä varten toimeenpannun tilaisuuden
kautta [arpajaiset ja naamiaiset 2/2], tänäänkin näyttää tulevan oikein
hyvä huone. Pääsyy Erotaan pois-kappaleen suureen menestykseen on Ida
Aalberg, joka on aivan loistava Cyprienne; Lindforskin on hyvä, mutta
kumminkaan ei niinkuin Ida. Kyllä hän on draamallinen taiteilija
kaikkein korkeinta luokkaa, ja jos hän olisi jonkun suuren
kulttuurikansan lapsi, niin olisi hän maailmanmainio. -- Parin kolmen
viikon päästä saamme Ibsenin Meren tyttären valmiiksi ja sitte ryhdymme
vakavasti Numersin uuteen kappaleeseen, Tuukkalan tappelu, joka ei ole
niin hyvä kuin Eerikki Puke." --
Seuraava ohjelmistolle uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama Ibsenin
_Meren tytär_ (Fruen fra Havet) 22/2. Siinä taas jonkunmoinen
vastakohta juuri puheena olleelle ranskalaiselle huvinäytelmälle!
Ibsenin puoleksi realistisessa, puoleksi vertauskuvallisessa draamassa
käsitellään näet myös aviokysymystä ja enemmän kuin yksi kohta
muistuttaa Nooraa. Kuitenkin vaimo tässä jää miehensä luokse, kun tämä
oli myöntänyt hänelle "vapauden" seurata outoa, nimetöntä merimiestä
taikka jäädä.
Voimallisella taiteellaan rva Aalberg-Kivekäs loi näkyviin Ellidan
sieluntuskat ja ulkonaisestikin hohtavan siniharmaan-kalanvärisen puvun
ja tuulenalaista vettä muistuttavan vaihtelevan mielensä kautta hän
teki havainnolliseksi haaveksivan, merta (s.o. vapautta) ikävöivän
rouvan sielunelämän; mutta mitä paremmin hän tässä onnistui, sitä
vähemmän luotettavalta tuntui se äkkinäinen sovinto ja rauha, johon
näytelmä päättyy. Sangen hyvin esitettiin muutkin osat. Sala oli
aviomies, Wangel, ja hän oli erittäin huomattava toisen näytöksen
suuressa kohtauksessa, jossa hän kokonaan antautuen tehtäväänsä niin
elävästi säesti Ellidan mestarillisesti suoritettua kertomusta, että
tämä paikka tuli näytelmän loistokohdaksi. Ahlberg sopi hyvin
Arnholmiksi, rva Rautio Boletteksi, nti Finne Hiideksi. Weckmanin
Lyngstrand oli erittäin ansiokas: "ruumiin hervottomuus, rykiminen,
hiljainen väsyttävä puhe, iloton hymy olivat luonnosta otettuja
piirteitä, joilla hän todellisesti kuvasi nuorukaista, joka oli saanut
vamman rintaansa". Niinikään ansaitsi Lindfors kiitosta Ballestadista,
ja samoin Leino, "joka amerikkalaisena merimiehenä mahtavan ryhtinsä ja
kesyttömän luontonsa kautta antoi oudolle miehelle juuri sen vieraan,
lumoavan värityksen, jota runoilija on tarkottanut". -- Näyttämöllepano
oli soma ja näytelmälle sopiva. Nähtiinhän siinä, kuinka perhe asui
vuonon pohjassa, etäällä vapaasta merestä.[101]
Kiitos etevän esittämisen tämä näytelmä miellytti yleisöä enemmän kuin
useat muut uudet kappaleet: se meni kuusi kertaa, yhden kerran useammin
kuin sitä seuraava kotimainen uutuus G. von Numersin _Tuukkalan
tappelu_, "kaksi-osainen näytelmä 7:ssä kuvaelmassa", jonka ensi-ilta
oli 15/3.
Kesällä 1886 löydettiin Tuukkalan muinaissuomalainen kalmisto Mikkelin
seuduilla ja sanomalehdissä kerrottiin valtioarkeoloogin tavanneen
siitä monta kymmentä hautaa ja vainajien luiden ohelta keränneen
pronssikoristuksia, rauta-aseita y.m. esineitä, niiltä ajoilta, jolloin
kristinusko tuotiin maahan. Kaikesta päättäen kalmisto on rauhan aikana
syntynyt, mutta ensiksi oli kuitenkin julkilausuttu se arvelu, että
haudatut olivat tappelussa kaatuneita. Tämä arvelu pani Numersin
vilkkaan mielikuvituksen liikkeelle, ja hän sommitteli draaman,
Tuukkalan tappelu, jonka nimi soi varsin historialliselta, vaikkei
sillä ole mitään historiallista pohjaa. Ensi laitoksen teostaan --
"Striden vid Tuukkala" -- tekijä lähetti Bergbomille 7/11 1887,
mainiten että se oli kirjoitettu "niin sanoakseni seisovalla jalalla
nyt syksyllä". Hän lupasi samalla pari päivää myöhemmin lähettää
harjottelijansa Rafael Reiniuksen tekemän suomennoksen, joka hänestä
tuntui ilmehikkäämmältä ja voimakkaammalta kuin alkuteos. Millainen
tämä laitos oli ja mitä muutoksia Bergbom siihen ehdotti, sitä emme
tiedä; mutta tietysti hän oli osallinen tämänkin teoksen
muodostamisessa näyttämökelpoiseksi, sillä kirjeistä 1888 v:n lopulta
näkyy, että näytelmä silloin oli uudestaan kirjoitettu: 21/12 on kaksi
näytöstä valmiina, ja koko "kurjuus" luvataan ennen vuoden loppua.
Edelleen tiedämme, että Sala se oli, joka taitavasti teki lopullisen
käännöksen.
Draaman mukaan oli Tuukkalan tappelu verinen kahakka karjalaisten ja
hämäläisten välillä, jossa edelliset, naisryöstöä kostaakseen,
polttivat hämäläisen kylän, tappoivat sen miehiset asukkaat ja ottivat
naiset vangiksi. (Kalmiston vainajat olisivat siten olleet hämäläisiä,
mutta todellisuudessa ne lienevät karjalaisia.) Vaikka kaikki on
tuulesta temmattua, on näytelmällä kuitenkin se ansiopuoli, että
päävaikuttimet, kosioimistavat ja kotoisen naisen vihamielisyys
toisesta heimosta tuotua miniää kohtaan, ovat kaukaisen ajan omia sekä
että kohtaukset ja luonteet ovat rohkeasti suunniteltuja. Muuten on
sommittelu samaan tapaan eepillisluontoinen kuin Eerikki Pukessa ja
ainoastaan kolmessa ensimäisessä kuvaelmassa havaitaan draamallista
jännitystä. Olematta siis läheskään nuhteeton taideteos oli Tuukkalan
tappelu kaikissa tapauksissa mieltäkiinnittävä ilmiö, joka, joskin sitä
pidettiin edellistä heikompana, ei vähentänyt tekijään kohdistettuja
toiveita.
Esitys oli tavan mukaan huolellinen, mutta koska näytelmä ei tarjoa
merkillisiä tai kiitollisia tehtäviä, ansaitsee vain Lindfors tulla
erittäin mainituksi. Hän loi näet rohkeimmin konsipeeratusta
luonteesta, Hanka isännästä, "hämmästyttävän todellisen
saiturivanhuksen. Koko hänen pukunsa ja asunsa oli erinomaisessa
sopusoinnussa hajoamaisillaan olevan tuvan ja hänen eläimistyneen
luontonsa kanssa, mutta todellisuus oli siksi liiallinen, että
ainoastaan etevä näytteleminen sai sitä anteeksi antamaan -- esikuvaksi
se ei kelpaa", lausuu arvostelija. "Näyttämöllepano oli maalauksellinen
ja enensi kappaleen vaikutusta. Paitse jo mainitusta Hangan tuvasta
muistutamme hämäläistalosta rauhan aikana ja sitte poltettuna.
Loppukohtauksella oli omituisen synkkä mieliala, siinä kun nähtiin
talon rauniot, keskellä pihaa kasvanut puukin hiiltyneenä mukana,
kaatuneiden ruumiit sikin sokin maassa ja näiden keskellä Eikka (nti
Stenberg) hyräillen itkuvirttä poikavainajalleen. Pukuihin oli
luonnollisesti käytetty hautalöytöjen antamia aiheita".[102]
Vähäpätöisempää uutta annettiin 31/3, nimittäin R. Kiljanderin
1-näytöksinen _Pahassa pulassa_, jossa Lindfors luontehikkaasti kuvasi
tohvelisankari-kamreeria ja nti Stenberg hänen sotaisaa rouvaansa, sekä
_Alppimaja_ (Le Chalet), sanat E. Scriben ja sävelmät A. Adamin, jonka
esittivät Lilli Kurikka (Bettly), Vallenius (Max) ja Rautio (Daniel).
Huhtikuulla oli kevään viimeiset premiäärit: _Othello_ 5/4 ja _Setä
Bräsig_ 26/4. Othellon esittämistä oli jo kauan ajateltu, vaikka yritys
oli lykätty nimiroolin ja Jagon vaikeuden tähden. Nytkään ei esitystä
voinut sanoa loistavaksi, joskaan ei siltä, kiitos olkoon johtajan
taiteellisen ja runollisen aistin, puuttunut shakespearelaista
luonnetta. Axel Ahlbergin voimat eivät täysin riittäneet Othellon
vaativaan osaan. Paras hän oli lausuessaan puolustuspuhettaan neuvoston
edessä ja siinä missä hän aavistaen petosta syöksyy Jagon päälle, mutta
hän ei jaksanut johdonmukaisesti ja tarpeellisella vivahduttamisella
kuvata intohimon kiihtymistä. Samoin oli Leinon Jago puutteellinen,
luonteen raaka ja kyynillinen puoli tuli paremmin näkyviin kuin
pirullinen viekkaus. Sitä vastoin rva Aalberg-Kivekäs kauniisti ja
suloisesti näytteli Desdemonaa, tehden hänestä runoilijan mukaan
lapsellisesti luottavaisen, hyväluontoisen olennon ja osaten ylläpitää
näitä piirteitä viimeiseen saakka. Halme oli ulkonäöltään sopiva
Cassio, vaikkei muuten rooliin kypsynyt, Weckman oli Rodrigo, Sala
Brabantio ja nti Borg Emilia. Othello meni vaan neljä kertaa --
viimeisen kerran eläkekassan hyväksi. -- Setä Bräsig, josta Kaarlo
puhuu kirjeissään (kts. ylemp. s. 308) teki tarkotetun vaikutuksensa.
Lindfors näytteli con amore, värejä säästämättä, kunnon pehtoria.
Kappale, joka sittemmin on usein uudestaan nähty näyttämöllämme, meni
ensi jaksossa vain kolme kertaa, viimeisen 5/5, jonka jälkeen seurue
matkusti Vaasaan.
_Vaasassa_ annettiin toukokuulla 13 näytäntöä: ensiksi Sirkka 8/5 ja
viimeiseksi Setä Bräsig, näyttelijäin opintomatkojen hyväksi 31/5.
Alussa oli Bergbom mukana, mutta hän lähti pian ulkomaanmatkalle, ja
niinikään Ida Aalberg, joka esiintyi neljä kertaa (Ei lempi leikin
vuoksi, Noora, Othello, Erotaan pois) lähteäkseen hänkin sitte pois.
Itsestään ymmärrettävää on, että teatteri oli tungokseen täynnä, kun
seurueen etevin taiteilijatar näytteli. Hänen esiintyessään viimeisen
kerran oli tulo suurin (674 mk). Etupäässä matkakustannukset tekivät
kuitenkin, että tulot nousivat vain puoleen menojen summaa. Vaasasta
hajosivat näyttelijät kolmen kuukauden kesälomalle.
* * * * *
Taloudellisesti päättyi tämä näytäntökausi verrattain tyydyttävästi,
joskaan ei ilman erityisiä puuhia. Johtokunnan kokouksessa 13/9 oli
näet sen johdosta, että kolme edellistä vuotta oli kukin tuottanut
keskimäärin noin 12,000 markan tappion ja että lähinnä edelliseltä
vuodelta, syystä kun ei enään arpajaisrahoja ollut olemassa tappion
korvaamiseksi, noin 10,000 markkaa oli jätetty velaksi tälle
näytäntövuodelle, päätetty koettaa hankkia vähintäin 15,000 markan
vuotuinen takaus kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Tämän päätöksen mukaan
toimeenpantiinkin kohta takauskirjoitus, jota varten kehotuksia
lähetettiin teatteria harrastaville kansalaisille koko maassa.
Yritykseen ei tälläkään kertaa turhaan ryhdytty, vaan merkittiin 100
markan "osakkeita" jotenkin lähelle toivottua määrää, nimittäin niin
että tilinpäätöksessä tulojen puolella mainitaan "kannattajien
apurahana" 13,232 markkaa. Kiitos tämän lisän ei näytäntökauden menot
enemmällä kuin Smk:lla 33:87 nousseet yli tulojen; mutta koska velka
vuodelta 1887-88 tositeossa teki (ei 10,000 niinkuin johtokunta oli
olettanut vaan) 17,033:23, niin oli velka tilivuoden lopussa 17,067:10.
Tätä velkasummaa vastasi toki, niinkuin tilintarkastajat huomauttivat,
teatterin omaisuus (puvusto, kirjasto y.m.), jonka arvo oli lähes
120,000 markkaa.
Näytäntöjen luku nousi 117:ään ja annettiin niissä: 10 kertaa Erotaan
pois; 8 Farinelli, Maria Stuart Skotlannissa, Sirkka; 7 Tohtori Klaus;
6 Meren tytär; 5 _Eerikki Puke, Tuukkalan tappelu, Pahassa pulassa_,
Othello, Sorrentossa; 4 _Nummisuutarit_, Telefoonissa, Tuittupää,
Zalamean tuomari, Setä Bräsig; 3 _Postikonttorissa, Tietäjä, Vaasan
poikia, Regina von Emmeritz_, Naimapuuhat, Venetian kauppias,
Hardangerin harjulla, Sabinitarten ryöstö, Ei lempi leikin vuoksi,
Kultaristi; 2 Kuningas Fjalar (kuvaelmia), Puutarhurin tyttäret,
Reviisori, Porvari aatelismiehenä, Veljesten kesken, Alppimaja,
Orleansin neitsyt, Sota rauhan aikana; 1 _Kovan onnen lapsia, Saimaan
rannalla, Roinilan talossa, Amalia ystävämme_, Noora, Luulosairas.
Näistä 40:stä kappaleesta oli 12 kotimaista ja 14 ohjelmistolle uutta.