Viidestoista näytäntökausi, 1886-87.
Kesäkuun alussa seurue jakaantui kahteen osastoon, joista toisen -- rva
Aspegren, neidit Aalberg, Asp, ja Svan sekä herrat Ahlberg, Sala,
Weckman ja Falck -- piti tehdä laajanlainen kiertomatka ja näytellä
etupäässä rantakaupungeissa, ja toisen, johonka muun muassa kaikki
laulukyvyt kuuluivat, antaa näytäntöjä Tampereella. Bergbom matkusti
edellisen osaston mukana, jota vastoin Lindfors oli jälkimäisen
päämiehenä. Leino oli saanut vapautta opintomatkaa varten, jolla hän
oli viipyvä (etupäässä Wienissä) vuoden loppuun.
Kiertomatkalaisten ohjelmisto käsitti seuraavat näytelmät: Lea, Noora,
Thora, Ensi lempi, Amalia ystävämme, Tätä nykyä sekä näytöksiä ja
kohtauksia Hamletista ja Daniel Hjortista. Ensimäinen näytäntö
annettiin Hämeenlinnassa (6/6) ja seuraavat: Tampereella kaksi, Turussa
kaksi, Porissa kolme ja Oulussa viisi (yksi näyttelijäin hyväksi).
Menestys oli paras kahdessa viimeisessä kaupungissa. Porissa Noora
tuotti täyden huoneen (711 mk) ja Oulussa, jossa teatteri oli ennen
käynyt ainoastaan yhden kerran (1875), näyteltiin joka ilta täydelle
huoneelle (neljä kertaa tulo oli 709 ja 721 markan välillä!).
Kiertomatkan lopputulos olikin sangen tyydyttävä. Vaikka menot
(matkakustannukset 1,175 ja palkat 2,954, joista Ida Aalbergille 1,000
mk) nousivat 6,102:81 markkaan, ei vajaus tehnyt enempää kuin 17:81.
Huonompi onni oli toisella osastolla. Kymmenestä näytännöstä tulot
olivat niin vähäiset, että tappio nousi 878:95 markkaan. Kumpikin
osasto antoi viimeisen näytäntönsä teatterin nimessä 21/6, jonka
jälkeen hajaannuttiin kesälomalle.
Tänä kesänä Bergbom-sisarukset kylpivät Lappeenrannassa. Emilie lähti
sinne kesäkuun viime päivänä ja Kaarlo tuli vähän myöhemmin
kiertomatkaltaan. Ida Aalbergille, joka oli matkustanut Loviisaan
käyttääkseen sikäläistä kylpylaitosta, Bergbom kirjoitti (12/7) --
-- "Matkamme oli minusta hyvin hupaisa, seura miellyttävä ja työmme
onnistunut. Kiitoksia taiteestanne ja ihmeteltävästä kestävyydestänne.
Arvelen Teidän hyvin tarvitsevan rauhaa ja hiljaisuutta kaikkien
ponnistusten perästä." --
Kiertomatkan lopulla Ida Aalberg todella oli näyttänyt rasittuneelta,
eikä ihmekään, sillä kevätpuolella Kööpenhaminassa hän oli ollut pari
kuukautta sairaana. Muutoin hän oli jälleen lupautunut vierailemaan
Dagmarteatterissa, ja Bergbom kysyi sentähden kirjeessään, milloin ja
missä hän voisi näyttelijätärtä tavata, ennen kun tämä lähti
ulkomaalle. Tapasivatko he toisiansa, sitä emme tiedä, mutta kumminkin
taiteilijatar lupasi palata tammikuulla.
Lappeenrannassa Bergbom sai pitkän, 6/7 päivätyn kirjeen Minna
Canthilta, joka ei ollut mieluisimpia, sillä siinä vallitsi sama
hermostunut mieliala kuin hänen viimeisessä tunteenpurkauksessaan
Emilielle. Minna sanoo luopuvansa näytelmäin kirjoittamisesta. "Minulta
on kaikki voima, kaikki rohkeus mennyt, eikä semmoisella mielialalla
enää draamoja kirjoiteta." Novellia hän toki kirjoitti, mutta sitäkin
vastahakoisesti ["Hanna" oli tekeillä]. "Särkymys suomalaisessa
puolueessa" vaivasi häntä, ja hän moitti ankarasti Uutta Suometarta,
jossa oli sanottu, että puolue on valtiollinen puolue suomenkielen
oikeuksiinsa saamiseksi, joten muka sille siis ei kuulu sorrettujen
(niiden muassa naisen) vapauttaminen. "Ja kun me poloiset tahtoisimme
myöskin panna sanan joukkoon, niin huudetaan: ei se meihin kuulu,
yhdistykää ruotsinmielisiin!" Hän manaa "Snellmanin henkeä
rusikoitsemaan tämän ajan fennomaaneja". -- Tämä on ilmeisesti
jälkikaikua polemiikista,[77] johon Minna Canth oli joutunut U. S:n
kanssa. Nti Aspille hän oli keväällä kirjoittanut, että hänellä on
näytelmä tekeillä,[78] ja nyt hän aikoo luopua koko siitä puolesta
kirjailijatointaan! Tuollainen vaihtelevaisuus ja ärtymys ei ole outo
herkkätuntoisissa runoilijaluonteissa, ja itse he siitä enimmin
kärsivät.
* * * * *
Epäilemättä oli Bergbomia rantakaupungeissa lämpimästi kehotettu pian
tulemaan takaisin, sillä teatteri kävi näytäntökauden kuluessa
uudestaan sekä Länsi-Suomessa että Pohjanmaalla. -- Syyskauden toimi
alkoi _Porissa_ 29/8 ja annettiin siellä kaikkiaan 20 näytäntöä;
viimeinen oli 3/10. Menestys oli kuitenkin huonompi kuin mitä kesäkuun
tulojen mukaan oli odotettu, mutta syy oli luultavasti suureksi osaksi
ohjelmiston. Kun näet Ida Aalberg ja Leino olivat ulkomailla ja rva
Rautiokin sairaana Helsingissä, täytyi parhaimman osan näytelmiä
levätä. Otamme Kaarlon kirjeistä joitakuita piirteitä.
Olga Finne esiintyi Boriskana Kylänheittiössä ja hän oli "todella hyvä
-- tosin väsyttävä ylikuohuvan tunteen kautta, mutta rikas
vivahduksista, joista monet olivat hämmästyttävän oikeita ja hienoja;
muutamat purkaukset olivat niin viehättäviä, että ainoastaan Ida
Aalberg ja rva Aspegren ovat ne voittaneet". -- Työmiehen vaimo
otettiin suosiollisesti vastaan, vaikka tyytymättömiäkin oli. Satakunta
nuhteli ankarasti tekijää. -- Hamlet sai miltei täyden huoneen. "Kunnia
Porille, että Hamlet erikoisesti veti yleisöä. Sitä paitse se todistaa,
että suuri ohjelmisto kumminkin on meidän varmin mainettimme,
huolimatta kaikista laulukappaleista. Ahlberg oli Hamletina omakseen
ottanut erinäisiä teknillisiä temppuja, mutta vakaumuksesta köyhä oli
esitys nyt niinkuin ennen. Nti Borgin Ofelia oli Idan jäljennös, vähän
raskas ja väkinäinen, mutta harjotelmana siinä oli muutamia hyviä
kohtia. Lindfors oli onnistunut haudankaivajana, ja nti Svanilla oli
teatterikuningattarena joitakuita pateettisia koronpanoja, jotka
lupaavat hyvää." -- Perjantaina 10/9 seurue teki höyrylaivalla koko
päivän huvimatkan Kokemäen joella. "Ilma ja tunnelma olivat mitä
parhaimpia." -- Uutta kappaletta ei annettu, mutta uudistettuna Regina
von Emmeritz meni lopulla kaksi kertaa täysille huoneille. "Se oli
jotakin Porille. Jos meillä olisi ollut pari semmoista näytelmää
lisäksi, olisi Porissaolo ollut hyvä; nyt se ei ole hyvä eikä huono.
Kun sanon että tyytyväisyys oli yleinen, niin se tarkottaa
kokonaisuutta; yksityisiä kohtaan tehtiin muistutuksia. Saavuttamatta
läheskään Raata Ahlberg toki hänen jälkeensä on paras Kustaa Adolf,
parempi kuin Leino. Naamioitus sangen hyvä ja lausunta 'ponteva', mutta
kylläkin meluava." Kaarola Avellan Reginana teki parastaan ja oli
paikottain onnistunut. Sala oli Hieronymuksena hyvä, mutta entistä
yksipuolisempi. "On kuin hän tahtoisi väkisin luoda kaikki traagilliset
roolit saman mallin mukaan ja hylkää sentähden kaikki oikaisevat
viittaukset." -- Jollei aineellinen tulos olekaan loistava [vajaus teki
1,089 mk], niin on taiteellinen ollut jotenkin tyydyttävä. Ainoastaan
Viimeinen ponnistus on tehnyt "fiaskon". Ihmeellistä kyllä! sillä
ensinhän se miellytti ja Viipurissa se herätti oikein innostusta, mutta
nyt valitetaan, että se on niin "ikävä". Ei ainoallekaan laululle
taputettu käsiä.
Porista muutettiin _Turkuun_, jossa annettiin näytäntöjä
10/10-15/11. Ei täälläolokaan voinut tulla erittäin menestykselliseksi,
kun ohjelmisto oli niin rajotettu ja sitä paitse Engelbrektin
ruotsalainen, suuria draamoja (m.m. Faustia) esittävä seurue oli juuri
ennen tyydyttänyt turkulaisten teatterintarpeet. Lopputulos oli lähes
yhtä suuri tappio kuin Porissa, nimittäin 1,007:34 mk. Ainoa
ohjelmistolle uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama O. Blumenthalin
4-näytöksinen huvinäytelmä _Iso kello_ (Die grosse Glocke) 12/11, jonka
esittämisestä saamme puhua alempana. Uudistettuna annettiin Aksel ja
Valpuri. -- Matkalla Helsinkiin näyteltiin _Hämeenlinnassa_ 16/11
Roinilan talossa.
Jos menestys maaseutukaupungeissa olisi ollut vähänkään suotuisampi,
olisi teatterin varsinkin nyt ollut parempi viipyä kauemmin matkallaan,
sillä _Helsingissä_ oli vanha koti suljettu. Arkadian korjaustyöt
olivat parhaillaan käymässä, eikä muuta neuvoa ollut kuin pari
kuukautta näytellä Aleksanterinteatterissa. Siellä käyminen oli
kuitenkin yleisölle niin outoa, että salonki ei mitenkään tahtonut
täyttyä. Kun Saituri ja Laululintunen -- ensimäinen näytäntö 19/11 --
oli annettu kaksi kertaa puolille huoneille, meni Iso kello kolme
kertaa vielä huonommille. Sen jälkeen Emilie 29/11 kirjoittaa nti
Elfvingille:
-- "Täällä on Isoa kelloa pidetty kovin ikävänä ja meitä on moitittu
sen ottamisesta. Se annettiin varhemmin Ruotsalaisessa teatterissa yhtä
vähällä menestyksellä. Alku on meillä siis huono. Keskiviikkona ja
perjantaina _Ida Basilier_ esiintyy meillä ja silloin toivon saavamme
täyden huoneen. Sitte Leino tulee kotiin ja hän vaikuttaa kohottavasti
ohjelmistoon. -- Emme ollenkaan viihdy Aleksanterinteatterissa. Siellä
on kyllä siroa ja hienoa, mutta minä en voi kotiutua siellä. Venäläiset
kirjoitukset, venäläiset vahtimestarit y.m. vaikuttaa kai osaltaan
siihen. Ilmassa tuntuu että yleisöllämme on samat vierastavat tunteet,
se ei tule halusta sinne, huolimatta eleganssista. Kunpa pian
pääsisimme takaisin vanhaan Arkadiaamme."
Iso kello oli otettu näyteltäväksi sentähden, että se niin suurella
melulla oli kiertänyt Saksan näyttämöt, mutta kun se oli taiteellisesti
keskinkertainen ja kuvasi meille verraten vieraita oloja, joissa
taiteilijamenestys riippuu reklaamikellosta, ei se herättänyt
vastakaikua täällä. Esitystä arvosteltiin melko hyväksi. Lindfors oli
vanha maalari, joka kiittää "ison kellon" merkitystä, Pesonen ja rva
Aspegren herrasväki Gundermann, nti Avellan vilkas paronitar j.n.e. --
Onneksi oli Ida Basilier-Magelsen tänä syksynä käynnillä Suomessa ja
annettuaan sarjan konsertteja hän otti ystävällisesi avustaakseen
teatteria esiintymällä (1/12-15/12) viisi kertaa. Näinä iltoina
annettiin Jeannetten häät (Vallenius -- Jean), Noita-ampujan toinen
näytös ja kohtauksia Sevillan parranajajasta -- ja ymmärrettävästi
huone oli täysi, kun yleisön unohtumaton suosikki lauloi, ja
suosionosotukset entiseen tapaan sydämellisiä. -- Samoina iltoina
taikka välissä esitettiin m.m. Leonarda, Parisin veitikka ja
Yhteiskunnan tuet. Kahdessa viimemainitussa astui Leino ensi kerran
näyttämölle palattuaan ulkomaalta ja näytteli "vielä hienommasti ja
miellyttävämmästi kuin ennen" (W. Söderhjelm Valvojassa). --
Loppuunmyydylle huoneelle esitettiin 18/12 vanha Preciosakin, mutta
silloin olikin juhlanäytäntö säveltäjän Carl Maria von Weberin
syntymän 100-vuotismuistoksi. Nimiroolissa esiintyi tällä kertaa Lilli
Kurikka. Preciosa annettiin sitten useammin joulunaikana ja
vielä uutena vuonnakin 6/1, jolloin viimeisen kerran näyteltiin
Aleksanterinteatterissa.
Juuri mainittu arvostelija päättää lyhyen arvostelunsa syksyn
näytännöistä kahdella huudahduksella: "_Teatterikoulu!_ -- ilman sitä
ei päästä mihinkään. Ja ensiksikin Ida Aalberg kotiin!" -- Oli ensi
kerran kuin nuoremman polven edustaja melkein käskyn muodossa kohdisti
Suomalaiseen teatteriin semmoisia vaatimuksia, jotka myöhemmin kävivät
niin tavallisiksi, -- vaatimuksia, jotka olivat teoreettisesti varsin
oikeutettuja, mutta joiden toteuttamisen hankaluutta ja mahdottomuutta
ulkopuolella olevat eivät kyenneet arvostelemaan. Jollei teatterin
horjuva taloudellinen asema olisikaan tehnyt teatterikoulun
perustamista arveluttavaksi, niin mistä olisi opettajat otettu? Ainoat
suomenkieliset näyttämötaiteen tuntijat maassamme olivat etsittävät
Suomalaisen teatterin omien jäsenten joukosta, ja ne -- etupäässä nti
Avellan -- olivat jo aikoja sitten antaneet ja antoivat yhä edelleen
kaikessa hiljaisuudessa opetusta vastatulleille. Ettei tämä opetus
ollut niin monipuolista ja järjestelmällistä kuin ulkomaalaisten
teatterikoulujen tarjoama, on itsestään ymmärrettävää, mutta sen avulla
oli seurue kuitenkin saanut uusia nuoria jäseniä vanhempien sijaan,
jotka syystä tai toisesta olivat eronneet. Semmoiseen opetukseen täytyi
varojen riittää, mutta kyllä muutoin vastaiseksi oli pakko ponnistaa
eteenpäin -- ilman "teatterikoulua" varsinaisessa merkityksessä. --
Mitä taasen Ida Aalbergin kotia saamiseen tulee, niin ei se lainkaan
ollut johtajan vallassa. Sen todistaa yltäkyllin Bergbom-sisarusten
kirjeenvaihto. Kun Bergbom keväällä oli sanomista nähnyt
näyttelijättären aikovan syksylläkin vierailla Dagmarteatterissa, hän
lämpimästi kehotti häntä pysymään kotimaassa. Ei ainakaan rahan tähden
pitäisi hänen jäädä Tanskaan, sillä siinä kohden tultaisiin kyllä
tyydyttämään hänen vaatimuksiaan. -- Nti Aalbergin vastaus ei ole
säilynyt, mutta ilmankin tiedämme, ettei raha häntä houkutellut. Ei,
kyllä häntä vietteli synnynnäisen taiteilijaneron halu päästä
laajemmille vesille. Ainoastaan oikea käsitys kansallisen taiteen
arvosta ja merkityksestä, verrattuna siihen hetkelliseen loistoon mikä
vieraassa kansassa on saavutettavissa, olisi voinut vaikuttaa toiseen
suuntaan, mutta onkohan meidän hajanainen kansamme omansa juurruttamaan
semmoista käsitystä tyttäriinsä? Vasta pitkän ajan päästä ja paljon
koettuansa taiteilijattaren silmät ovat auenneet.
Jo keväällä Ida Aalberg oli Dagmarteatterissa näytellyt yhden roolin
(Isossa kellossa) tanskankielellä, ja kun hän itse koko seuraavaksi
näytäntökaudeksi sitoutui esiintymään samassa teatterissa, tapahtui se
siinä tarkotuksessa, että hän koettaisi täysin oppia tanskaa, tehdä se
toiseksi taiteilijakielekseen. Sentähden hän jo heinäkuun lopulla
palasi Kööpenhaminaan ja syyskuulla hän tanskankielellä näytteli
nimiroolin Sardoun Odette-draamassa. Eräs lehti kirjoitti sen johdosta:
"Kööpenhamina iloitsee hänen omistamisestaan, Suomi saa ylpeillä että
se voi lainata semmoisia aarteita." Mutta siitä huolimatta tämäkin
vuosi tuotti taiteilijattarelle pettymyksen. Ei suinkaan sentähden,
että hän teki yhden kuukauden vierailumatkan kotimaahan, vaan senvuoksi
että muuan koristuskappale menestyi niin hyvin, että sitä näyteltiin
puoli vuotta yhtä mittaa, ja Dagmarteatterin johtaja siitä syystä
laiminlöi velvollisuutensa korkeampaa taidetta kohtaan. Niin on
selitettävissä, että Ida Aalberg paitse jo mainitussa roolissa koko
näytäntökautena esiintyi vain kahdessa toisessa (Margitina Ibsenin
"Gildet paa Solhaugissa" ja Violana Alfh. Agrellin "Pelastetussa"),
joista ei kumpanenkaan näy olleen hänelle otollinen.
Ensimäinen määräaika, joksi Arkadian luultiin valmistuvan, oli 1/12,
mutta jo marraskuun alussa huomattiin, että työ vaati ainakin yhden
kuukauden lisää. Tämän johdosta Bergbom kirjoitti Ida Aalbergille
(Turusta 9/11) ja kysyi, voisiko hän tulla vihkimisjuhlaan?
-- "Olisi varmaan onneksi uudelle teatterille", hän jatkaa, "jos
voisitte olla kummina ristiäisissä. Semmoisessa juhlassa olisi ilomme
vain puolinainen, jos Ida Aalbergia olisi kaipaaminen."
"Mutta millä alotetaan. Tietysti jollain kotimaisella näytelmällä. Jos
Teidän osanottonne on varma, on Regina epäilemättä sopivin. Vaan mitä
itse arvelette? Pääasia on että näyttelette jotakin mahtiroolianne."
"Arkadiassa ahkeroidaan ja puuhataan nyt viimeisiin voimiin asti.
Korjaukset ovat jo tehdyt: uusi sisäänkäytävä, joka poistaa ilmavedon
teatterista, uusi lattia, joka poistaa kylmän, uusi seinä Kampin
puolella, joka vaikuttaa samaan päin, eri sisäänkäytävä ravintolaan,
joka estää [tupakan] savun tunkemasta salonkiin, uusi kaasulaitos, joka
tekee teatterin valoisammaksi, sitä paitse uusia pukukammioita, uusia
koristuksia y.m.[79] Maalaukset ovat vielä vain alulla. Salonki
maalataan siniseen ja valkoiseen."
"Mutta seinät ovat vain seiniä, jos elähdyttävä taiteen henki puuttuu.
Ja sen Te tuotte sillä taikavoimalla, jonka Jumala on antanut Teille
kunniaksi ja meille iloksi."
"Uskallanko luottaa lupaukseenne, että jäisitte tänne kahdeksi täydeksi
kuukaudeksi eikä vain kuudeksi viikoksi. Oi, jos voisitte jäädä koko
kevääksi -- en tiedä mitä tekisin saadakseni mahdottomuuden
mahdolliseksi!" --
Tähän kirjeeseen Bergbom ei saanut vastausta, sillä 2/12 hän kirjoitti
toisen, josta otamme seuraavat rivit:
-- "Leino tuli toissa päivänä tuoden mukanaan surusanoman ettette vielä
voinut määrätä, milloin saavutte tänne. Se oli hyvin masentava uutinen.
Teitä on odotettu kuin auringon nousua. Olen ikävimmässä tuskassa,
kuinka järjestän ohjelmiston. Lisäksi dekoratsionimaalarit, jotka
vaativat määräystä, mitkä kulissit ovat ensiksi maalattavat, se kun
riippuu repertoarin järjestämisestä.[80] Noin 7 tai 8 p. tammik. on
uuden Arkadian vihkimisjuhla. Jos voisitte siihen aikaan saapua,
niin... no, mitä minä siitä kirjoitan, olenhan jo kaksi kertaa sanonut,
kuinka tervetullut olisitte. Mutta jos ainakin tulisitte tammikuun
loppupuolella tai helmikuun alussa. Sähköttäkää, voitteko tulla
silloin? Jos kuitenkin tulonne aikaa on yhä edelleen mahdoton määrätä,
niin kirjoittakaa ainakin milloin _luulette_ pääsevänne tänne. Olisihan
hyvä tietää se edes sinnepäin!" --
Ida Aalberg tuli vihdoin, niinkuin kohta saamme nähdä, tammikuun
lopulla.
Koska Arkadiateatteri nyt kun tätä kirjoitamme jo on ijäksi hävinnyt,
lienee tarpeetonta seikkaperäisesti täydentää sitä lyhyttä esitystä
korjauksista, joka luetaan Bergbomin kirjeessä Ida Aalbergille.
Sanottakoon vain että uudistus oli niin perinpohjainen, että niinkuin
U. S:ssa sanotaan "vanhasta, rappeutuneesta talosta ei enään ollut
muuta kuin kuori jälellä". Sen ohella on mainittava, että kattoa
koristettaessa oli ajateltu teatterin kansallista ja taiteellista
päämäärää. Se tuli näkyviin niistä runoilijain nimistä, jotka siellä
nähtiin. Ylinnä, keskellä kattoa oli sinisellä pohjalla piirissä
hopeoituin kirjaimin kotimaiset nimet: _Runeberg, Topelius, Cygnaeus,
Wecksell, Aleksis Kivi, Minna Canth_, sekä ulompana isommassa piirissä
nimet: _Ibsen, Plautus, Björnson, Sofokles, Goethe, Corneille, Lessing,
Racine, Molière, Shakespeare, Victor Hugo, Aristophanes, Schiller,
Calderon, Holberg, Aeschylos_.
Mitä kustannuksiin tulee, tekivät ne kaikkiaan 37,995:65 markkaa.
Syyskuun alussa oli tiedossa ainoastaan noin 18,000 markkaa, ja Emilie
Bergbom, joka hoiti korjaustöitä varten kokoontuvia rahoja, oli
tietysti hyvin levoton siitä kuinka tästäkin yrityksestä
suoriuduttaisiin. Kaikki selvisi kuitenkin sangen hyvin. Vapaaehtoiset
antimet nousivat näet vähitellen syksyn kuluessa 29,627:15 markkaan ja
tarkotusta varten toimeenpannut arpajaiset Helsingissä tuottivat
6,751:79 markkaa. Loppumäärän, noin puolitoista tuhatta markkaa,
suoritti talon osakeyhtiö. Suurenmoisten korjaustöitten piirustukset
olivat arkkitehti Seb. Gripenbergin tekemät, rakennustöitten johtaja
oli rakennusmestari K. G. Sivenius sekä valvoja teatterin johtokunnan
puolesta kamreeri (nyk. valtioneuvos) A. V. Helander. Maalaus- ja
koristustyöt suoritti koristusmaalari K. K. Hellsten. Uusien
näyttämökoristusten maalaamiseen ottivat myöskin osaa Otto Vallenius,
nti Ellen Borenius sekä Alarik Böök, joista varsinkin kaksi edellistä
usein muutoinkin sentapaisissa töissä avustivat teatteria. -- Kuultiin
kyllä valituksia siitä, että kymmeniä tuhansia oli pantu vanhan
teatterin korjaamiseen, mutta toiselta puolen oli myönnettävä, että
tällä hetkellä ei ollut muuta keinoa päästä eteenpäin. Tämän tähden ei
lopulta muuta voitu kuin olla kiitollisia niille henkilöille, jotka
tarmokkaasti ja väsymättömästi toimien olivat saaneet aikaan, että
Arkadia oli tullut semmoiseen kuntoon, että näyttelijät ja yleisö
entistä paremmin siellä viihtyivät. Nyt me tiedämme, että
näyttämötaiteemme täten sai otollisen suojan 15 vuodeksi eteenpäin.
Ensimäinen näytäntö, uudistetun talon avajaisjuhla, oli 9/1, ja huone
oli täynnä kuin pistetty. Ohjelma oli tietysti kotimainen: Reginan
toinen näytös, Daniel Hjortin mestauslavakohtaus sekä Nummisuutarien
toinen ja Roinilan talon viimeinen näytös -- siis Topelius, Wecksell,
Kivi ja Minna Canth edustettuna. Mieliala oli iloisempi ja
toivorikkaampi kuin pitkään aikaan. -- Seuraava ohjelma oli:
_Kuvernööri tulee_ ja Molièren Luulosairas. Edellinen 1-näytöksinen
huvinäytelmä esiintyi _Elman_ kirjoittamana ja luultiinkin
tuntemattoman naiskirjailijan esikoiseksi; itse asiassa se oli E.
Nervanderin kyhäämä, vaatimaton pikkukaupunkikuvaus. Luulosairaan
esittämisestä oli kulunut puoli neljättä vuotta; nyt näytteli (Vilhon
sijassa) Lindfors onnistuneesti pääosaa, astuen askeleen sillä
molièrenäyttelijän tiellä, jolla hän edistymistään edistyi. Paitse
häntä kiitettiin Hilda Aspia (Toinette) ja Olga Finneä (Louison),
joista jälkimäinen luonnollisuudellaan teki pienen kohtauksen isän
kanssa viehättävimmäksi koko komediassa. -- Merkillisempi uutuus oli
August Hjeltin suomentama N. Gogolin mainio 5-näytöksinen komedia
_Reviisori_. Jo tällä ensimäisellä kerralla niinkuin myöhemminkin,
sillä kappale on tavantakaa uudistettu, näytteli Weckman Hlestakowia
vilkkaasti ja sujuvasti. Nuori näyttelijä oli siinä ensi kerran saanut
tärkeän päätehtävän, ja se tunnustus joka hänelle annettiin sekä roolin
oikeasta käsittämisestä että oivallisesta suorittamisesta tuli hänen
näyttelijämaineensa perustukseksi. Kuitenkin näytti hän kenties liian
sivistyneeltä ollakseen täysin todellinen, samoin kuin eräs Venäjällä
syntynyt nainen katsojain joukossa sanoi näyttämöllä käytettyjä pukuja
liian siisteiksi todellisuuteen verraten (!). Muuten oli ansiokkaasti
harrastettu sekä venäläiskansallista väritystä että eloisaa
yhteisnäyttelemistä, joten naurattava vaikutus oli voimakas. Komedia
meni kuusi kertaa, vaikka vaan kolme ensimäistä huonetta oli hyviä.
Sitte alkoi Ida Aalbergin vierailu, joka muodostui erittäin
loistavaksi, mutta valitettavasi oli sitä lyhempi. Hän esiintyi ensiksi
26/1 Faustissa, joka ensi kerran oli näytelty keväällä 1885 ja silloin
mennyt 7 kertaa. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, oli menestys yhtä suuri,
nytkin se tuotti 7 täyttä huonetta (neljä ensimäistä korotetuin
hinnoin). Näytteleminen oli entistä tasaisempi, ja varsinkin oli Leinon
käsitys tehtävästään syventynyt. Näyttämöllepanokin oli eri kohdissa
täydellisempi. -- Faust-näytäntöjen välissä oli Runebergin päivänä eri
ohjelma, johon Ida Aalberg otti osaa Leana[81] (muuten annettiin
kuvaelmat Vänrikki Stoolin tarinoista ja Laululintunen). Toinen
sekaohjelma oli 13/2, jossa Lea kävi Hamletin Ofeliakohtausten edellä.
Mutta uusikin kappale oli otettu tätä vierailua varten, nimittäin Salan
suomentama Alfred de Musset'n 3-näytöksinen _Ei lempi leikin vuoksi_,
jonka ensi-ilta oli 15/2. Olematta sitä suurta klassillista
ohjelmistoa, joka oli teatterille tuottanut sen kauniimmat voitot,
oli tämänkin näytelmän esitys merkkitapahtuma näyttämömme
kehityshistoriassa. Se on näet ranskalaisen romanttisuuden hienoimpia
kukkia, vaikutukseltaan pettämätön sen verrattoman runollisuuden ja
totuuden takia, millä siinä ihmissydän paljastetaan -- eikä se siis
meilläkään voinut olla tehoomatta. Niinä kolmena iltana, jolloin se
näyteltiin, oli salonki kukkuroillaan väkeä (tulot niistä nousivat
4,580 markkaan!). Tietenkin Ida Aalberg teki näytelmän esittämisen
mahdolliseksi. Hänen Camillensa oli ylen viehättävä ja sydämeen
tunkeva, eritoten lähdekohtauksessa ja lopulla, jossa tunteitten tulva
murtaa sulut. Näyttelijättären etevämmyys asetti Camillen etusijalle,
vaikka Perdican oikeastaan on päähenkilö. Axel Ahlberg oli jotenkin
tyydyttävä tässä roolissa, voimatta kuitenkaan täysin kuvata Perdicanin
iloista suruttomuutta, joka on "leikin" edellytyksenä. Nti Finne oli
miellyttävä naivina Rosettena, jossa roolissa hän vaihteli epävarmemman
Lilli Kurikan kanssa. Muista oli Lindfors paronina paras. -- Viimeinen
mainituista näytännöistä annettiin 18/2 Ida Aalbergin hyväksi, ja oli
se samalla hänen jäähyväisiltansa, sillä Dagmarteatterissa sattuneen
sairauskohtauksen tähden hänet oli kutsuttu takaisin Kööpenhaminaan.
Kukkavihkoilla ja laakeriseppeleillä osotettiin taiteilijattarelle
kunnioitusta, ja niiden antajista mainitsemme pohjalaiset ja
savokarjalaiset ylioppilaat sekä suomalaiset polyteknikot. Näytännön
jälkeen tyhjennettiin ajan tavan mukaan lähtömalja. Julius Krohnin
sydämellisestä puheesta otamme loppusanat:
-- -- "Me voimme täällä, sen tunnemme, tarjota Teille enemmän kuin
mikään muu maa voi Teille antaa. Te olisitte tietysti joka paikassa
suosittu taiteilija, suuri taiteilija, Te voisitte semmoisena vaikuttaa
paljon taiteen edistämiseksi -- mutta täällä Te voitte vielä enemmän,
täällä Te samassa vaikutatte voimallisesti koko kansanne onneen ja
tulevaisuuteen. Ja palkka työstänne on oleva senmukainen. Mutta Ida
Aalberg, jonka työ on eroamattomasti liittynyt Suomen kansan
heräämiseen, on myös ijäksi kiinnitetty Suomen kansan nimeen. Niin
kauan kuin meidän kansamme elää, on myös pysyvä muistossa kuinka
suomalainen teatteri on jatkanut ja auttanut Runebergien, Lönnrotien,
Snellmanien ja Koskisten työtä, ja Suomalaisessa teatterissahan Te
olette ollut, sen tiedätte sanomattanikin, kirkkahimpana tähtenä. Neiti
Ida Aalberg! minä lausun Teille vielä kerran -- meidän rakkautemme,
Suomen kansan rakkaus ei voi enää suoda muille niin paljon osaa Teihin
-- tulkaa nyt jo taas aivan omaksemme, ainiaaksi ja kokonaan!"
Taiteilijatar oli kaikkiaan näytellyt 12 iltana, josta hänelle
teatterin puolelta suoritettiin 1,375 mk. Siihen tuli lisäksi nettotulo
viimeisestä näytännöstä 1,351:95 mk.
Lähin näytäntö oli huokeahintainen kansaa varten, ja esitettiin siinä
Työmiehen vaimo. Minna Canth oli Helsingissä käymässä ja tahtoi
mielellään vielä nähdä kappaleensa näyttämöllä. Muuten ei hänen olonsa
täällä kuulu aineeseemme, mutta kuitenkin se kirje, jonka hän
palattuaan kotia kirjoitti Emilie Bergbomille 22/3 sisältää
huomattavaa. Siitä näkee, että Minna Canthkin oli sekaantunut siihen
jupakkaan, jonka G. af Geijerstamin esitelmät hänen täällä ollessaan
olivat herättäneet.[82] Juhani Aho oli "Savossa" ottanut asian puheeksi
ja loukkaavasti kirjoittanut "minusta ja meistä kaikista". Kun
vastakirjoitukset eivät tuottaneet rauhaa taikka niitä ei otettu
lehteen, Minna Canth yksityisessä kirjeessä "sanoi ylös tuttavuuden
Brofeldtin ja Järnefeltin perheiden kanssa", koska luuli näitten
toimineen yhdessä. "Voitte ymmärtää, millä surulla ja raskaalla
mielellä sen tein -- niin paljon olen minä Brofeldtista pitänyt."
Valitettuaan sitte että vihamiesten luku kasvaa, kirjoittaja lisää:
"Ettei vaan koskaan meidän välille selkkauksia tulisi! Se ajatus minua
aina on pelottanut joka kerran kun joku side muiden kanssa on
katkennut." -- Näyttää kuin Minna Canth olisi aavistanut mikä oli
tuleva.
Kumminkin on tämä rva Canthin kirje vähemmän hermostunut kuin lähinnä
edelliset. Näytelmäkin on hänellä tekeillä niinkuin näkyy seuraavasta:
"Kävin tänään rautatiellä [jota paraikaa rakennettiin] ja sain hyviä
motiiveja. Alotinkin jo taas uudelleen näytelmääni. Oli minulla ensi
näytös Helsingissä mukana, vaikken puhunut siitä mitään kun huomasin,
että uudestaan se vielä täytyisi ottaa. Kumma kuinka populaariksi
'Köyhää kansaa' on minut tehnyt. Olen saanut nimettömiä mutta hartaita
kirjeitä sen johdosta, ja näkyivät työmiehetkin rautatiellä tuntevan
kiitollisuutta. On tuo kumminkin hauskaa, kun näkee ettei ole turhaan
työtä tehnyt. Jos Jumala antaisi voimia jatkaa. En tahtoisi vielä
uupua." --
Maalis- ja huhtikuulla, jolloin teatteri vielä toimi Helsingissä,
esitettiin useita ohjelmistolle uusia kappaleita, jopa merkillisiäkin.
-- Ensimäinen oli Holbergin komedia Erasmus Montanus eller Rasmus Berg
nimellä _Antonius Putronius_. Näytelmän oli Sala uudestaan kääntänyt,
mutta hän oli säilyttänyt Hannikaisen suomennoksen nimen sekä toiminnan
sijottamisen Suomeen (kts. I. s. 3 ja 11). Tottuneina tällaisiin
tehtäviin näyttelijät esittivät komedian reippaasti ja tasaisesti --
Lindfors täytti varsin hyvin pääosan ja Rautio Jaakko-veljenä muodosti
hänelle oivan vastakohdan. Kappale meni eri pikkunäytelmäin kanssa
neljä kertaa. -- Toinen sitä merkillisempi uutuus oli Shakespearen
_Macbeth_, joka meni ensi kerran 11/3 ja kaikkiaan 7 kertaa. Tämän
luulisi todistavan ehdotonta menestystä, mutta huoneet olivat
keskinkertaisia ja yleisö yleensä kylmäkiskoinen. Syy ei lainkaan ollut
näyttämöllepanossa, sillä se oli erinomainen (suurenmoinen oli esim.
linnapiha murhayö-kohtauksen kehyksenä), mutta Leino Macbethina ei
tällä kertaa kyennyt "voittamaan toiveita" eikä edes täyttämään.
Erinäiset kohtaukset (esim. murhayö ja kuninkaan kemut) suoritettiin
kyllä vaikuttavasti, mutta sittenkään ei esitys kokonaisuudeltaan
kohonnut semmoiselle taiteelliselle kannalle, että se olisi temmannut
katsojat mukaansa. Sitä vastoin tunnustettiin nti Avellanin lady
Macbeth ehjäksi, johdonmukaiseksi luomaksi, ja loistokohtana kiitettiin
unissakävijäkohtausta. -- Kolmas uusi kappale oli Hilda Aspin
suomentama Th. Barrièren 1-näytöksinen laulunsekainen huvinäytelmä
_Pianon ääressä_ (Le piano de Berthe), Inez Borg ja Vallenius
pääosissa. -- Neljäs oli Salan suomentama Friedrich Hebbelin
4-näytöksinen draama _Maria Magdalena_ 15/4. Tämä aatteellisesti ja
taiteellisesti mieltäkiinnittävä näytelmä, jonka kautta yleisömme sai
ensi kerran tutustua Saksan ehkä suurimpaan draamakirjailijaan
Schillerin jälkeen, oli juuri tähän aikaan sopiva esitettäväksi, koska
se tavallaan on pohjoismaisen realistisen näytelmäkirjallisuuden
edelläkävijä. Esitys oli verrattava parhaimpaan mitä teatteri oli
aikaansaanut. Varsinkin Leino Anton mestarina, nti Avellan Klaarana,
Weckman Kaarlona loivat havainnollisen kuvan perinnäiseen
porvarilliseen kunniankäsitykseen piintyneen nikkarin perheestä, mutta
muidenkin (Ahlberg -- Leonhard, nti Stenberg -- nikkarin vaimo, Sala --
sihteeri, Lindfors -- oikeudenpalvelija) työ oli ansiokasta. Aiheen
puolesta on näytelmä niin tuskallinen, ettei voi kummeksia että se
näyteltiin ainoastaan kolme kertaa. -- Uudistuksista mainitsemme G. von
Moserin Yhdistysjuhlan, jossa nyt esiintyi uusia voimia: nti Borg rva
Schefflerina, nti Finne Ludmillana, Weckman Hartwigina j.n.e. -- Kun
29/4 näytäntö oli annettu Arthur Lundahl-vainajan alaikäisten lasten
hyväksi, tuli 2/5 Yhdistysjuhla, viimeinen Helsingissä tällä kertaa.
Tämän viimeisen näytännön jälkeen pidettiin teatterin virvotushuoneissa
"erojaisjuhla" sen johdosta että tämän näytäntökauden lopussa
seurueesta erosivat neidit Kaarola Avellan ja Hilda Asp sekä hra ja rva
Aspegren. Nämä kaikki olivat kutsutut juhlaan, ja Bergbom piti heille
puheen huomauttaen, U. S. kertoo, "miten rva Aspegrenilla aina on ollut
inspiratsionia, oikealle taiteilijalle omituista luomisvoimaa, miten
nti Avellan aina on osottanut draamallista intelligenssiä sekä samalla
kertaa innostuttanut ja opettanut. Taiteellisuudessa nti Asp ei ollut
kohonnut edellisten rinnalle, mutta hänen suomalainen sydämensä ja
kielellinen vaikutuksensa toverien kesken on ollut yhtä tärkeä. Samoin
hra Aspegrenin syvä velvollisuuden tunto. Koska eroavain paikkaa nyt on
mahdoton täyttää, toivoi puhuja lopuksi, etteivät jäähyväiset olisi
ijäksi lausutut."
Näin monen jäsenen eroaminen yhdellä kertaa oli tietenkin suuri tappio
teatterille, mutta mikään yllätys se tuskin oli. _Aurora ja Aukusti
Aspegren_ olivat viimeiset siitä joukosta, joka 1872 kerääntyi
Bergbomin ympärille toteuttamaan rohkeasti suunniteltua suomalaista
näyttämöä, ja nyt he olivat viidennelläkymmenellä. Rva Aspegren oli
alkuaikoina ollut teatterin etevin naisnäyttelijä, ja Vilhon rinnalla
ensimäinen kotimainen näyttelijä, jolle syystä myönnettiin taiteilijan
nimi. Hänessä oli, niinkuin sanotaan, teatteriverta, ja hän kykeni
itsenäisesti käsittämään semmoisiakin tehtäviä, joissa toinen olisi
tyytynyt noudattamaan esikuvia. Sitä todistaa hänen Katrinsa (Daniel
Hjort) ja Anna Skrifvarsinsa. Kerrassaan omintakeisten luonnekuvien
luku on liian suuri lueteltavaksi. Kun mainitsemme Evan (Kihlaus),
Janen (Maria Tudor), rva Tjaelden (Konkurssi), Lonan (Yhteiskunnan
tuet), tapahtuu se vain näyttääksemme että hän liikkui eri aloilla,
joskin vakava ja traagillinen draama oli hänen oikea toimipiirinsä.
Ulkonaisia vaikutuskeinoja hänellä tuskin oli, mutta silti hän
teeskentelemättömällä näyttelemisellään ja lausunnallaan voimakkaasti
ja välittömästi ilmisaatti tunteitten ja intohimojen elämää. Aukusti
Aspegren onnistui miltei yksinomaisesti koomillisissa ja eritoten
burleskimaisissa tehtävissä; mutta sen ohella hän, kiitos olkoon
lauluäänensä, esiintyi useissa oopperain sivurooleissa. Kun nuorempia
voimia liittyi seurueeseen, tapahtui luonnollisesti, että vanhempien
monesti täytyi väistyä heidän tieltään, ja arvattavasti tämä vähitellen
kypsytti sen ajatuksen hra ja rva Aspegrenissa, että heille avautuisi
vapaampi ja laajempi toimiala, jos he perustaisivat oman seurueen
antaakseen näytäntöjä maaseuduilla. Tämän uuden, laatuaan ensimäisen
kansannäyttämön perustaminen tapahtuikin jo tänä vuonna.[83] Ensi
alussa saattoi ehkä näyttää siltä että uudesta laitoksesta tulisi
Suomalaiselle teatterille epämukava kilpailija, mutta se oli erehdys.
Päin vastoin sekin sai entistä laajempia piirejä ymmärtämään
näyttämötaidetta, ja jos se osaltaan vaikuttikin siihen, että
Suomalainen teatteri vihdoin luopui kiertomatkoistaan, niin oli siitä
ainoastaan etua kummallekin.
Mitä _Kaarola Avellaniin_ tulee, oli hän jo ennenkin ajatellut erota
teatterista. Tämä on kenties outoa sille, joka edellisestä tietää
kuinka suuria tehtäviä -- Lea, Lady Milford, Maria Stuart Skotlannissa,
Elisabeth (Schillerin Maria Stuart), Portia, Goneril, Tekmessa, Lady
Macbeth, Berta Bark (Todelliset naiset) j.n.e. -- näyttelijätär oli
suorittanut. Mutta silloin mukana elänyt tietää myöskin, että nti
Avellanille osaksi tullut tunnustus harvoin oli ansion mukainen. Hänen
roolintulkintansa oli aina tunnollinen, älykäs ja henkevä, eikä
esitykseltä puuttunut intoa eikä voimaa; mutta välittömyyden leimaamaa
se oli sitä vähemmän kuin hän ruotsalaisesta kodista lähteneenä ei
koskaan oppinut täydellisesti ääntämään suomenkieltä. Kun hänen
näytellessään aina täytyi ajatella kieltä, tuli häneen jotakin
epävapaata, joka antoi aihetta alituisiin muistutuksiin kritiikin
puolelta. Ja koska kritiikki pääkaupungissa oli vaativampi, seurasi
siitä -- kenties näyttelijättären tietämättä -- että hänen esityksensä,
niinkuin Bergbom eräässä kirjeessä huomauttaa, aina oli vapaampi
maaseudulla. Miten tämän lieneekään, tuotti teatteri hänelle monta
pettymystä, ja kumminkin nti Avellan oli ei ainoastaan etevä
näyttelijäkyky, vaan se seurueen jäsen, joka enemmän kuin kukaan muu on
vaikuttanut toveriensa kehitykseen. Eikä hänen eroamisensakaan tehnyt
loppua tästä vaikutuksesta. Hän on näet siitä saakka pysynyt teatteria
lähellä, ja, enimmäkseen yleisön tietämättä, vastatulleitten opettajana
suorittanut erinomaisen ansiokkaan työn näyttämömme hyväksi. Nti
Avellan on siten yksi niitä merkkihenkilöitä, joiden nimi aina
on muistettava ja kunnialla mainittava näyttämömme historiassa.
Bergbom-sisarusten kirjeet todistavat kuinka suurta arvoa he panivat
häneen.
Koska yleisö Ida Aalbergin vierailun jälkeen oli osottautunut hitaaksi
käymään teatterissa ja toukokuulla aivan erikoinen kilpailija
(Paciuksen Loreley-ooppera Aleksanterinteatterissa) oli odotettavana,
arveltiin viisaimmaksi hyvissä ajoin lähteä maaseuduille. Matka
suunnattiin ensiksi _Vaasaan_, jossa Suomalainen teatteri oli ennen
käynyt ainoastaan yhden kerran, nimittäin 1875. Mukana olivat vielä
äsken mainitut eroavat jäsenet, mutta Lindfors oli päästetty pitemmälle
opintomatkalle, ensin Kööpenhaminaan ja sitte Parisiin, nähdäkseen
miten Holbergia ja Molièreä näyteltiin kummankin kotimaassa. Johto oli
uskottu Niilo Salalle, sillä Bergbom jäi Helsinkiin lähteäkseen vähän
myöhemmin yhdessä Emilien kanssa ulkomaille. Vaasassa näyteltiin
kymmenenä iltana 4/5-22/5 parasta ja mieltäkiinnittävintä ohjelmistoa
(Daniel Hjort, Venetian kauppias, Työmiehen vaimo, Nummisuutarit,
Kylänheittiö y.m.), joka kerta uutta. Niinkuin 12 vuotta ennen
vaasalaiset nytkin olivat viehättyneet seurueen esityksistä; mutta
tulot eivät kuitenkaan riittäneet. Teatterivuokraan tarvittiin 660 mk.
apua Helsingistä.
Vaasasta matkustettiin _Ouluun_, jossa annettiin viisitoista näytäntöä
25/5-21/6. Täällä menestys oli sangen huono, niinkuin näemme Salan
kirjeestä Bergbomille (22/6):
-- "Tyhjiä tai puolityhjiä huoneita toinen toisensa perästä. Eikä
innostuskaan ole jaksanut kohota kovin korkealle, ei salongissa eikä
näyttämölläkään. Kuumuutta, köyhää aikaa sanotaan syyksi kaupungissa,
touontekoa maakunnassa. Koulut ovat suljetut, ihmiset muuttaneet
maalle. Sitten vielä monet monituiset uskonlahkot -- --. Niin, niin
Oulu ei ole enään entinen Oulu!"
Yksityisistä näytännöistä mainittakoon vain, että Työmiehen vaimo sai
niin "tylyn kohtelun", että Murtovarkauskin jätettiin näyttelemättä.
Oululaisille tarjottiin yksi oikea premiäärikin, kun 15/6 ensi kerran
esitettiin Hilda Aspin suomentama José Echegarayn 4-näytöksinen draama
_Parjauksen kirous_,[84] ja kappale herätti -- kumma kyllä -- suurta
innostusta. Nti Avellan, joka tällä matkalla oli saanut paljon
tunnustusta, esiintyi 17/6 viimeisen kerran (Klaarana Hebbelin Maria
Magdalenassa) ja oli silloin lämpimien suosionosotusten esineenä sekä
yleisön että toverien puolelta. Ouluun täytyi Helsingistä lähettää
4,000 mk!
* * * * *
Selvää on että vuoden taloudellinen tulos ei voinut olla hyvä. Vajaus
teki 9,922:39 mk. Ettei se ollut suurempi, siitä oli tietysti
kiittäminen valtioavun korotusta, jota nyt ensi kerran nautittiin.
Sen täydennykseksi, mitä vähän ylempänä (siv. 260) olemme sanoneet
nuorille seurueen jäsenille ja "oppilaille" annetusta opetuksesta,
tahdomme lisätä seuraavaa. Niille joilla oli lauluääni teatteri tavan
mukaan kustansi laulutunteja, joita eri aikoina antoivat eri henkilöt,
niinkuin rva Emmy Achté ja A. Ojanperä. Sitä paitse rva Achté antoi
tunteja plastiikassa, esim. neideille Svan ja Finne. -- Erityistä
huolta tuotti johtokunnalle monen näyttelijän puutteellinen
suomenkielen käyttö. Jo alkuajoilta oli huomattu tässä olevan yksi
näyttelijäkunnan heikoimpia puolia, kielessä kun alituisesti havaittiin
milloin ruotsinvoittoisuutta, milloin loukkaavaa murteellisuutta. Emme
ole kertoneet kaikkia yrityksiä korjata tätä seikkaa, mutta
mainittakoon tässä, että asia tänäkin vuonna oli keskustelun alaisena.
Neuvoteltuaan näyttelijäin kanssa Bergbom joulukuulla esitti seuraavan
ehdotuksen:
1) Harjotuksissa tulisi niitten näyttelijäin, jotka hyvin osaavat
suomea, vuorotellen valvoa että muut oikein ääntävät sanoja rooleissaan
sekä tarvittaessa tehdä muistutuksia.
2) Niille, jotka ovat heikot tahi heikonlaiset suomenkielen
ääntämisessä, olisi siinä annettava varsinaisia oppitunteja.
3) Niille näyttelijöille, jotka eivät osaa Suomen kielioppia, olisi
hankittava tilaisuutta tuntien saamiseen tässä aineessa.
Hyväksyen tämän johtokunta päätti, että sekä ääntämisessä että
kieliopissa olisi annettava kolme oppituntia kummassakin eli yhteensä
kuusi tuntia viikossa. Tunnista maksettaisiin 3 mk ja olisi taitava
opettaja hankittava. Semmoinen saatiinkin tri E. N. Setälässä, mutta jo
syksyllä 1887 hän luopui toimesta. -- Itse asiassa on kielimestarin
tehtävä teatterissamme osottautunut niin vaikeaksi, ettei siihen
virkaan ole ennen eikä myöhemmin saatu ketään, joka olisi siinä
kauemmin pysynyt. Eikähän se ole kovin kumma, kun ajattelee, että
näyttelijäin perustiedot ovat mitä erilaisimmat ja siis yhteisen
opetuksen antaminen sangen hankalaa. Enimmin ovat kai hyvät
kielentaitajat, niinkuin aikanaan Niilo Sala, Hilda Asp y.m.
vaikuttaneet näyttämökielen parantumiseen. Toiselta puolen oli kielen
korjaantumiselle esteenä, että näyttelijät keskenään usein käyttivät
ruotsia. Keväällä 1888 johtokunta päätti erityisesti varottaa seurueen
naisjäseniä puhumasta ruotsia, koska se vaikutti haitallisesti heidän
kehitykseensä.
Paitse kolmea seurueen kokeneinta jäsentä teatteri nyt menetti myöskin
vanhan hartaan rahastonhoitajansa kamreeri _K. F. Wahlströmin_. Hän
oli, johtokunnan pöytäkirjojen mukaan, tahtonut luopua jo keväällä
1886, mutta näyttää pysyneen virassa kevääseen 1887, jolloin maisteri
_Vilho Soini_ otettiin rahastonhoitajaksi (1,500 markan vuosipalkalla).
Jo ennen olemme (II. s. 55) maininneet kuinka innokas teatterin ystävä
Wahlström oli. Laitoksen monesti tuskallisia raha-asioita hän oli
hoitanut oopperan ajoista saakka, eikä hän vieläkään kokonaan
teatterista eronnut, vaan pysyi edelleen johtokunnan jäsenenä. --
Uutena näyttelijättärenalkuna mainittakoon nti _Naimi Stenbäck_,
joka aikaa myöten tuli huomatuksi koomillisissa palvelija- ja
luonnerooleissa, jotka enemmän vaativat vilkkautta ja karkeanlaatuista
värittelyä kuin vakavaa tai runollista sävyä.[85] Näihin aikoihin
lienee myöskin teatteriin tullut kaksi nuorta neitiä, _Hanna Salenius_,
sorvarimestarin tytär Tampereelta, ja _Maria Salin_, kotoisin
Helsingistä, jotka kuitenkin jonkun vuoden päästä erosivat.
Näytäntöjä annettiin 143, joissa esitettiin 10 kertaa _Lea_; 9
Laululintunen; 8 _Työmiehen vaimo_, Hardangerin harjulla; 7 Kuningas ja
katulaulajatar, Faust, Macbeth; 6 _Roinilan talossa_, Kultaristi,
Reviisori; 5 _Daniel Hjort_, Mestari Patelin, Kylänheittiö,
Kotikahakka, Saituri, Hamlet, Parisin veitikka; 4 _Murtovarkaus,
Saimaan rannalla_, Thora, Luulosairas, Iso kello, Preciosa, Ei
ollenkaan mustasukkainen, Lemmenjuoma; 3 _Kuvernööri tulee, Viimeinen
ponnistus, Regina von Emmeritz, Takkisen pidot_, Yhdistysjuhla, Noora,
Ensi lempi, Ei ole aikaa, Yhteiskunnan tuet, Ei lempi leikin vuoksi,
Antonius Putronius, Maria Magdalena; 2 _Tätä nykyä, Kevään oikkuja,
Amalia ystävämme, Nummisuutarit_, Pikku eversti, Jeannetten häät, Aksel
ja Valpuri, Leonarda, Taistelujen väliajalla, Noita-ampuja (II),
Sevillan parranajaja (kohtauksia), Pianon ääressä, Herkules; 1 Venetian
kauppias, Perrichonin huvimatka, Ultimo, Naimapuuhat, Maria Stuart.
Näistä 55 kappaleesta oli kotimaisia 14 ja uusia 8.