Neljästoista näytäntökausi, 1885-86.
Kohta sen jälkeen kun näytännöt olivat päättyneet Helsingissä, lähti
Bergbom seurueensa kanssa _Kuopioon_, jonne Minna Canth jälleen oli
hankkinut teatteriväelle vapaan matkan kuopiolaisilla höyrylaivoilla.
Näytännöt alkoivat siellä 7/6 ja jatkuivat heinäkuun alkuun: viimeinen
oli 3/7. Ymmärrettävästi ei kesäkuu Kuopiossakaan ollut suotuisa aika.
Täysiä huoneita, se on yli 400 mk tuottavia, oli vain kolme (Työmiehen
vaimo -- rva Aspegren Homsantuuna, Salamiin kuninkaat ja viime ilta),
yli puoleksi täysiä neljä (Murtovarkaus, Kuningas ja katulaulajatar
[2 kertaa], Viimeinen ponnistus); ainoa ohjelmistolle uusi kappale,
Salan suomentama Scriben 3-näytöksinen huvinäytelmä _Naiset sotasilla_
29/6 ei vetänyt puoltakaan.
Kiitollisin teatterin vierailusta oli sittenkin Minna Canth, jonka
luona Bergbom taas asui. Seurueen lähdettyä hän kirjoitti (21/v):
"Olen Teille niin kiitollinen, Tohtori, niin sanomattoman kiitollinen.
Muistatteko, kuinka alakuloinen olin Teidän Kuopioon tullessanne,
kuinka väsynyt ja haavoja täynnä. Ja nyt, kuukauden Teidän parissa
oltua, kuinka toisin kaikki. Tohtori, kiitän Teitä lastenikin puolesta,
sillä Teidän kauttanne he saivat taas reippaan, tervemielisen äidin. --
Ja tuo ihmisten ylenkatse, mihin sekin hävisi! Pois vihojen vimmaukset,
puhas siunaus sijahan! Nyt rakastan koko maailmaa enemmän kuin
koskaan." --
Tänä kesänä Bergbom-sisarukset oleskelivat kotimaassa, ja oli Emiliellä
huolenaan aivan erikoinen asia, josta hän pääsi vasta elokuulla. Jo
edellisenä syksynä oli tieto tullut, että keisari Aleksanteri III
perheineen aikoi käydä Suomessa kesällä 1885, jolloin asevelvolliset
suomalaiset pataljoonat ensi kerran kokoontuisivat leiriin
Lappeenrannalle, ja sen johdosta syntyi ajatus, että Suomen naisten
tulisi antamalla joku lahja keisarinnalle ilmisaattaa kansan rakkaus
hallitsijaparia kohtaan. Tuuman toteuttamista varten pidettiin
Helsingissä 16/3 kokous, johon saapui lähes kaksisataa osanottajaa, ja
jossa valtava enemmistö hyväksyi esittelijäsihteerinrouvan M. Ahngerin
ehdotuksen, että lahjana annettaisiin soutuvene, varustettuna ja
koristettuna lipuilla sekä suomalaiskuosisilla matoilla ja tyynyillä.
Samassa valittiin 15-henkinen toimikunta, jolle -- Emilie Bergbom
puheenjohtajana, rva Jenny Lang sihteerinä ja rva Martha Eneberg
rahastonhoitajana -- päätöksen toimeenpaneminen uskottiin. Sitte
kerättiin koko maan naisten kesken 16,000 mk, enemmän kuin tarvittiin
(merkitsijäin luku oli 7,500 ja lahjat vaihtelivat 100 markan ja 10
pennin välillä), ja vene, 27 jalkaa pitkä ja 5,5 leveä, tehtiin
keuruulaisen mallin mukaan hra Emil Wegeliuksen johdolla Helsingissä,
jossa myöskin enimmäkseen kudottiin ja ommeltiin mitä sen
sisustamiseksi tarvittiin, ja käytettiin siihen 21 erilaista
suomalaista kuosia.[70]
Ida Aalbergille, joka vielä oli ulkomailla ja jota kehotettiin tulemaan
kotia ja yhtymään niihin naisiin, jotka muitten puolesta antaisivat
veneen keisarinnalle, Emilie kirjoittaa 19/6 valmistuspuuhista:
"Et voi uskoa, kuinka äärettömän paljo puuhaa ja vaivaa minulla on
ollut ja on; 20 kertaa päivässä kiukustun tarpeettomasta löyhyydestäni
että otin tämän päälleni; kotona meillä istuu 8 ompelijatarta ja kirjaa
kolmessa korko-ompelukehyksessä. Sitä paitse ommellaan koruompelusta 7
paikassa. Kunpa kaikki tulisi valmiiksi ja hyväksi. Koko toimikunta on
matkustanut tiehensä, paitse [nti] Hilda Wiik (joka on yli kaiken
kiitoksen oiva) ja minä. -- -- Rahaa on meillä yltä kyllin. 'Syvät
rivit' ovat m.m. lukuisissa ystävällisissä kirjeissä ilmaisseet
erinomaisen suurta harrastusta, ja sen tähden olemme valinneet niiden
edustajaksi 2 todellista talonpoikaistyttöä. Luultavasti tulee vene
maksamaan 12,000 markkaa, mutta sittekin jää meille yli 4,000, jotka
aiotaan käyttää hengenpelastuslaitokseksi." --
Keisarillisten käynti tapahtui elokuun alussa, ja tulivat he 4/8
Lappeenrantaan. Seuraavana päivänä klo 7 ehtoolla, kun korkeat vieraat
laivalla palasivat Lauritsalasta, huvimatkalta, vene annettiin
keisarinnalle. Se kävi päinsä niin, että yhdeksän suomalaisiin
kansallispukuihin puettua naista -- peränpitäjänä rva Emilie de Pont
jääskeläisessä puvussa sekä soutajina neidit Hanna Andersin
uusmaalaisessa, Ida Aalberg hämäläisessä, Ellen v. Troil
houtskäriläisessä, Helmi Stenbäck säkyläläisessä, Emmi Cannelin
lapväärtiläisessä, Anna Junttila lappalaisessa, Alma Ahnger
savolaisessa, Lydia Haaranen karjalaisessa -- lähti veneellä rannasta
ulompana olevan laivan luokse ja souti, sitte kun rva de Pont oli
pyytänyt, että keisarinna suvaitsisi vastaanottaa lahjan ja keisarinna
oli astunut veneeseen, ylhäisen vieraan laiturille. Samana iltana
kutsuttiin mainitut naiset teelle keisarillisten luokse, ja siinä
tilaisuudessa Ida Aalberg lausui Julius Krohnin sepittämät suomalaiset
säkeet, jotka ranskalaisen käännöksen ohella annettiin heidän
majesteeteilleen ja jotka sisälsivät lämpimän tervehdyksen
hallitsijaparille.
Enempää emme kerro juhlapäivistä Itä-Suomessa eikä seuraavista, jolloin
keisarilliset kävivät Helsingissä. Se mitä on mainittu, kuuluu
kuitenkin aineeseemme, koska mukana oli Ida Aalberg ja koko puuhan
johtajana toimi Emilie Bergbom. -- Kun kaikki oli ohi ja onnellisesti
päättynyt, Emilie kirjoitti 10/8 Helsingistä Kaarlolle, joka
tietääksemme oli kylpemässä Lappeenrannassa, missä sisarukset jonkun
aikaa olivat olleet yhdessäkin:
"Et voi uskoa, kuinka suurella mielihyvällä olen syönyt, nukkunut ja
toimettomana elostanut nämä kaksi päivää. Julma edesvastuuntunto, joka
koko kesän on minua painanut, on nyt poissa, ja minä olen oikein
nauttinut siitä. Tuota ikävää tapaturmaa en ole vielä saanut
muistostani ja pelkään, että kestää kauan ennen kun kokonaan vapaudun
siitä".[71]
Seurue kokoontui tällä kertaa _Viipuriin_, missä ensi näytäntö,
Murtovarkaus, annettiin 6/8. Poissa oli Adolf Lindfors, joka kesällä
oli lähtenyt opintomatkalle Saksaan (hän tuli kuitenkin ennen syyskuun
loppua), ja Ida Aalberg, joka kyllä heinäkuun alussa oli palannut
ulkomaanmatkaltaan, mutta siitä huolimatta, noudattaen vastustamatonta
halua esiintyä ulkomaalaisen yleisön edessä, oli sitoutunut syyskauden
alusta vierailemaan Kööpenhaminan Kasinoteatterissa. Hän lähti siis
uudelle matkalle, ilmottamatta milloin hän aikoi palata. Kun ajattelee
missä määrin taiteilijatar oli yleisön suosikki ja kuinka suureksi
osaksi ohjelmisto nojasi häneen, on helppo ymmärtää että hänen
poissaolonsa tuotti melkoista vahinkoa teatterille ja vaikeuksia
ohjelmiston järjestämisessä. Se näyttäytyi ei ainoastaan Viipurissa,
vaan koko tänä näytäntökautena.
"On ollut suuri virhe", Emilie kirjoittaa 16/9 nti Elfvingille, "että
niin pian kun jotain uutta ja etevää on ajateltu, vaali aina on
tapahtunut pitämällä häntä [Ida Aalbergia] silmällä. Tästä virheestä
saamme nyt kärsiä, mutta onhan toiselta puolen ollut niin luonnollista,
että, kun niin erinomainen taiteilijatar on ollut olemassa, etupäässä
on huomattu häntä ohjelmistoa määrättäessä. Kovin me kaipaamme häntä,
ja kuka tietää kuinka kauan hän viipyy poissa. Jos hänellä on
menestystä suuressa maailmassa, niin tietysti sen loisto houkuttelee ja
huumaa häntä, sitä enemmän kuin pienet olomme usein tuntuvat hyvin
ahtailta ja painavilta." --
Useista tulokkaista on tältä vuodelta mainittavana neidit _Saimi
Svan_[72] ja _Olga Finne_,[73] joita alussa, oppilaitten asemassa
kun olivat, ei suurestikaan huomattu, mutta jotka ennen pitkää
osottautuivat arvokkaiksi lisävoimiksi. Koulunkäyneinä ja sivistyneinä
he muutenkin olivat tervetulleita seurueeseen.
Alku Viipurissa oli huolestuttava. Ensimäisen illan tulo oli 600 mk,
toisen (Pukkisen pidot, Ei ole aikaa) 484, kolmannen, jolloin meni
Salamiin kuninkaat, 369! Siis ei nousua, vaan alaspäin menoa. Varsinkin
oli se tapa, jolla Salamiin kuninkaat vastaanotettiin, omansa
masentamaan näyttelijöitä. Vähäinen katsojakunta oli kyllä kiitollinen,
mutta ruotsalaisten lehtien kritiikki oli aivan kohtuuton. Se teki,
Bergbom kirjoittaa, "viiltävää vääryyttä" etenkin Salalle ja Kaarola
Avellanille. Eikä parannusta voitu odottaa, sillä näin syksyn alussa ei
saatu tilausta aikaan ja sirkus oli tulossa. Silloin Kaarlo teki
"nopsan päätöksen" ja lähti Pietariin, josta oli tullut kehotus
teatterille saapua sinne, ja hän sopi siellä että seurue lokakuulla
antaisi sarjan näytäntöjä Kononovan salissa, lähellä Nevskin
prospektia. Sillä aikaa koetettaisiin saada tilaus toimeen Viipurissa,
johon syyskauden loppupuoleksi palattaisiin.
Syyskuun loppupuolella näytännöt Viipurissa toki menestyivät paremmin.
Viimeinen ponnistus miellytti melko lailla yleisöä. Lilli Kurikka oli
siinä hyvin viehättävä ja Vallenius lauloi oivallisesti. Vielä paremmin
onnistui Työmiehen vaimo, joka kaksi iltaa peräkkäin tuotti yli 800 mk.
"Suosionosotukset voimakkaat ja vaikutus suuri, vaikkei niin sytyttävä
kuin Helsingissä. Kritiikkikin on kiittävä. Esitys ei ole täysin
tasaista." Uusi kappale, Hilda Aspin kääntämä Ibsenin _Nuorten liitto_,
näyteltiin ensi kerran 30/9. Viimeinen näytäntö ennen poislähtöä oli
2/10 (Viimeinen ponnistus 3:s kerta).
_Pietarissa_ oli ensi näytäntö, Nummisuutarit, 5/10, mutta ennen kun
siksi päästiin oli ikäviä rettelöitä kestettävänä. Arvattavasti
säästäväisyydestä lähetettiin teatterin puvusto laivalla Viipurista
Pietariin; mutta niin ei olisi pitänyt tehdä. Venäläinen tullitoimisto
vaati näet tullia puvuista. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuljettaa
puvusto samalla laivalla takaisin Viipuriin ja lähettää se uudestaan
Pietariin -- rautatiellä. Sitä tietä pääsivät arkut perille ilman
tullimaksua. -- Paitse tullin kanssa oli teatterilla rettelöitä
sensuurin kanssa. Viimeinen ponnistus kiellettiin kokonaan, se kun
koski venäläisiä oloja ja olisi voinut loukata orjain vapauttamisesta
kärsinyttä aatelistoa! Myöskin Kultaristiä tahdottiin kieltää, sillä
siinä Venäjältä palaavat ranskalaiset sotilaat puhuvat venäläisestä
pakkasesta, kasakoista ja heidän keihäistään, jota paitse marseljääsi
lauletaan. Lopulta annettiin kuitenkin näyttelemislupa, kun "Venäjä"
oli muutettu "Espanjaksi", vaaralliset laulut vaihdettu viattomampiin
ja kappaleen nimikin muutettu "Kultasormukseksi"! --
Näytäntöjä annettiin kaikkiaan kymmenen, viimeinen oli 24/10. Työmiehen
vaimo oli ainoa, joka meni kaksi kertaa. Alussa oli väkeä vähemmän,
mutta sitte huoneet parantuivat, niin että päätettiin pienellä
voitolla. Tälläkin kertaa venäläiset lehdet kiittivät teatteria, joskin
luonnollista on että kaivattiin Ida Aalbergia, joka viime kerralla oli
niin suurta huomiota herättänyt. Niin esim. kiittivät "Novosti" ja
"Novoje Vremja" Venetian kauppiaan esittämistä: väkijoukkojen liikkeitä
ja ryhmitystä näyttämöllä, tarkkaa roolientuntemista ja lausumista sekä
näyttelijäin hienoa käytöstapaa. Edellinen lehti antoi suurta
tunnustusta Leinolle (Shylock) ja nti Avellanille (Portia). --
Pietarissa oli Emilie Bergbomkin mukana, Kaarlon pyynnöstä, --
"tiedäthän, kuinka hyödyllinen sinä olet siellä".
Ennen lokakuun loppua oli seurue jälleen _Viipurissa_ ja antoi
ensi näytännön 30/10. "On toki pelkurimaista paeta ensimäisen
vastoinkäymisen jälkeen", Kaarlo oli kirjoittanut päättäessään palata
sinne. Mutta vaikea aika oli hänellä edessään. Hän kirjoittaa 10/11:
"Rakas sisar! Ei ole täällä ollut iloisia päiviä. Joka hetki on ollut
niin täynnä puuhaa ja vastoinkäymistä, että minun on täytynyt todella
ponnistaa voimiani pysyäkseni uskaliaana."
Huoneet olivat yhtämittaa huonoja taikka keskinkertaisia, hyviä
(700-900 mk) oli vain 6, vaikka näytäntöjä annettiin 23; viimeinen
21/12. Syynä tähän oli ennen kaikkea se, että ruotsalainen yleisö ei
käynyt teatterissa. Niin oli koko ajan laita, mutta kun suomalaisia
näyttelijöitä ei oltu nähty Kuopion ruotsalaisen koulun hyväksi
pidetyissä arpajaisissa, sanottiin "sosieteetin" oikein päättäneen olla
teatterissa käymättä. "Koska ei muutenkaan olisi käyty, niin on se
meille yhdentekevää", sanoo siitä Kaarlo, katsoen näyttelijöihin
kohdistamaa vaatimusta tulla arpajaisiin sitä naivimmaksi kuin
"sosieteetti" ei ollut osottanut mitään myötätuntoa teatterille.
Toiselta puolen tämä ei estänyt saman kaupunkilaispiirin sanomia, Östra
Finlandia ja varsinkin Viborgs Tidningiä, kohtuuttoman ankarasti
arvostelemasta näytäntöjä, mikä tietenkin vaikutti painostavasti
näyttelijöihin. Mutta ei ainoastaan nämä paikalliset nurjat olot
raskauttaneet ilmaa, vaan oli se muutenkin painostava. Venäläisten
sanomalehtien ilkeät hyökkäykset Suomea vastaan olivat tähän aikaan
entistä kiihkeämmät, ja yhä jatkuvan kansallisuustaistelun ohella oli
erittäin valtiopäivien aikana keväällä ja sen jälkeen eripuraisuus itse
suomalaisessa puolueessa alkanut nostaa päätänsä. Jo nyt "nuoret"
puuhasivat[74] uutta sanomalehteä Uuden Suomettaren kilpailijaksi ja
vastustajaksi, koska se muka oli liian laimea kieliasiassa (!). Siitä
ei vielä tullut mitään, mutta kehitys oli alkanut suuntaan, jonka
ilmiöt miten selitettäviä ehkä lienevätkään, kumminkin olivat omansa
heikontamaan sitä yhteistuntoa ja -henkeä, joka 1870-luvulla oli saanut
suuria [etupäässä suomalaiset koulut ja teatterin] aikaan. Tämän kaiken
johdosta Kaarlo, ajatellen teatteria, kirjoittaa (10/11) seuraavat
sanat, jotka tosin vain hämärästi ilmaisevat hänen aikeitaan, mutta
sitä paremmin kuinka hänen mielensä oli levoton ja kiihtynyt:
"Minä mietin päivät ja yöt mitä meidän on tekeminen, jos tämä jatkuu.
Tarmokas askel on välttämätön, mutta onko se mahdollinen, kun puolue on
niin alakuloinen kuin se nyt on. Taikka oikeammin, voiko tämä tarmokas
askel olla muuta kuin taka-askel oloihin 7 tai 8 vuotta sitten. Ja
edelleen mitä on minun tekeminen? Kestääkö vaikealla hetkellä vai
luopua juuri sillä hetkellä, kun minä en ole niin välttämätön."
Arvataksemme Bergbom taka-askeleella tarkotti teatterin voimien ja
toimen supistamista, syystä kun suomalainen yleisö ei näyttänyt
jaksavan kannattaa sitä siinä laajuudessa ja muodossa, johon se oli
kehittynyt.
Emilien kirjeistä voisi ottaa paljo samantapaista, sillä useammin kuin
veli hän purkaa tuskastunutta sydäntään. Tukalat valtiolliset olot
vaivaavat häntä samoin kuin teatterin ahdinko. Kuitenkin jätämme sen
sikseen ja merkitsemme vain pari sivuseikkaa: Ruotsalainen teatteri ei
myöskään elänyt loistavia päiviä ja sai sitä paitse kokea ankaraa
arvostelua omien ystävien puolelta. Nyt kun sillä ei ollut kilpailijaa,
sanottiin, se olisi voinut luopua operettiohjelmistostaan. "Ajatteles,
teatteri unohti viettää 25-vuotista riemujuhlaansakin -- näyteltiin
vain 'Pikku pyhimystä' ja 'Kultahämähäkkiä' siinä huoneessa, joka
vihittiin jalolle, kauniille, isänmaalle j.n.e. Varmaankaan emme me
olisi olleet niin huolimattomia." -- Emilien iloksi kenraalikuvernööri
oli nyt antanut avustuksensa, 4,000 mk, vapaasti käytettäväksi
teatterin hyödyksi. --
Mitä ohjelmistoon tulee, oli se Viipurissa kylläkin vaihteleva,
sillä tiedämmehän vanhastaan, että harva koko illan kappale
maaseutukaupungissa meni useammin kuin 2 kertaa. Ainoa varsinainen
uutuus oli A. Wilbrandtin 4-näytöksinen draama _Isä ja tytär_ (Die
Tocher des Herrn Fabricius), jonka ensi-ilta oli 4/12. "Itkettiin
runsaasti ja myöskin aplodeerattiin. Leino ja Kaarola Avellan
onnistuivat hyvin", ja muutkin pitivät paikkansa.[75] Uudistuksista
mainittakoon Saituri, jossa Lindfors suurella menestyksellä esiintyi
Harpagonina, ja Kylänheittiö, joka antoi kaksi hyvää huonetta.
"Inez Borg otti", Bergbom kirjoittaa, "Finum Rószina ratkaisevan
askeleen eteenpäin taiteilijaurallaan. Hänen näyttelemisessään oli
eloa, vauhtia, vaihtelevaisuutta, ilmettä ja, mikä oli enemmän, hän
ymmärsi yhdistää eri situatsionit, niin että todellinen kuva syntyi.
Hän sai repliikkiaploodin keskellä kohtausta, johon hidas yleisömme
harvoin ratkeaa." Rva Rautio Boriskana oli ensi kerralla heikko, mutta
toisella toinen ihminen, sangen kunnioitettava; Vallenius ei ollut
kiitettävä Göndör Sandorina, mutta lauloi oivallisesti.
Muutoin annettiin kevätkaudelta tuttua, niin Kullervo ja Hamletkin. Kun
Shakespearen ijäti mieltäkiinnittävä murhenäytelmä meni, "ensi rivi
loisti täydellisellä poissaolollaan. Se säästää kai itseään, siksi kun
-- Saimaan rannalla tulee!"
"Sala oli oikein viehättävä Laertes. Rva Rautio on hämmästyttänyt
Ofeliallaan. Minä olisin ollut tyytyväisempi, jos hänen Ofeliansa olisi
ollut vähemmän onnistunut, mutta itsenäisempi. Nyt oli jäljennös liian
orjallinen. Yleisö oli sitä vastoin hyvin 'ylösrakennettu'."
Viimeinen ponnistus tuotti hyviä huoneita, johon sekin vaikutti että
inkeriläisiä ja pietarilaisia, kolmattakymmentä henkeä, oli varta
vasten tullut sitä katsomaan. Matti Kurikka oli saapuvilla ja
huudettiin "asianmukaisesti" esiin. Kun kappale annettiin toistamiseen,
sai Vallenius hohtokivillä varustetun sormuksen, samoin kuin rva Rautio
(Roinilan talossa) hopeaisen kahvikaluston "muistoksi viipurilaisilta".
-- Erikoisen mieltymyksen herättivät laulukappaleet, ja Lilli Kurikka
tuli oikein yleisön suosikiksi, muita mainitsematta.
Kaarlon kirjeistä merkitsemme vielä, että hän -- nyt kun teatterilla
oli hyvänlaisia laulukykyjä: Vallenius, Lilli Kurikka, Inez Borg ja
Rautio -- mietti kotimaisten laulukappalten ottamista ohjelmistoon, se
on "yksi vuoroonsa neljältä kotimaiselta (ja qvasikotimaiselta)
säveltäjältä: Crusell, Greve, Schantz ja Pacius". Uusia näytelmiä hän
sai tavantakaa arvosteltavakseen, vaikkei yksikään näyttäytynyt
otolliseksi. Semmoisia oli Matti Kurikan 'Aino', K. Lönnbohmin
'Yhteiskunnan hylkyjä' ("mieltäkiinnittävä, mutta liian lapsellinen
rakennukseltaan ja ajatuskulultaan"), K. Brofeldtin 'Epäilijä'[76]
y.m. Nämä samoin kuin useat muut tarjomukset todistavat teatterin
virittäneen ennen aavistamattoman yritteliäisyyden kirjailijoissa.
Vaikeuksista huolimatta Bergbom oli kestänyt Viipurissa lähes kolme
kuukautta, eikä vajaus sentään ollut tavattoman suuri. Se teki näet
1,146 mk. Emilie ei voinut olla ihmettelemättä veljensä sitkeyttä,
mutta ilolla hän vastaanotti hänet ja seurueen jouluksi _Helsinkiin_,
missä näytännöt alkoivat toisena joulupäivänä Venetian kauppiaalla.
Olemme tulleet 1885 vuoden loppuun, vuoden jonka kevätkausi oli
teatterin loistokkaimpia, mutta jonka syyskausi jälleen kerran näytti,
kuinka kaukana oltiin järkkymättömästä pohjasta. Miten luottavaisia oli
oltu kevätpuolella, näkyy siitä että silloin varmemmin kuin koskaan oli
suunniteltu uuden talon rakentamista teatterille. Silloin näet,
säätykokouksen aikana, oli päätetty perustaa osakeyhtiö tarkotusta
varten eikä epäilty että ennen vuoden loppua merkittäisiin 100,000
markkaa, jota vähemmällä pääomalla ei käynyt ryhtyä asiaan. Siinä
yleisessä taidenäyttelyssä, joka tänä vuonna oli toimeenpantu
tarkotuksessa että nähtäisiin kuinka Suomen kuvaamataide kuluneena
kymmenenä vuotena oli kehittynyt ja edistynyt, oli myöskin näytteillä
vapaaherra Seb. Gripenbergin laatimat piirustukset uutta
teatterirakennusta varten, mutta eivät ne enemmän kuin julkiset
kehotuksetkaan innostaneet yleisöä semmoiseen uhraavaisuuteen kuin
tuuman toteuttaminen edellytti. Aika oli yleensä taloudellisestikin
huono, jota paitse "puolueen alakuloisuus", josta Bergbom puhuu
kirjeessään, tässäkin tuli näkyviin. Osakkeita merkittiin ainoastaan
63,000 markan edestä. Yritys oli selvästi liian aikainen, ja täytymys
oli turvata välikeinoon, josta alempana on puhuttava.
Muista seikoista, jotka eivät ole aineellemme vieraita, mainitsemme
vielä kaksi. Toinen oli _Fritiof Peranderin_ kuolema, joka odottamatta
tapahtui 28/12. Perander, jonka elämäntoimella ajattelijana ja
tiedemiehenä ymmärrettävästi ei ollut mitään suoranaista yhteyttä
teatterin kanssa, oli kumminkin alusta alkaen taidelaitoksen
lähimpiä ystäviä. Jos kenkään niin hän käsitti sen harrastuksia
ihanteelliselta ja isänmaalliselta kannalta, ja vaikkei hän varattomana
tieteenviljelijänä voinutkaan merkittävämmällä tavalla aineellisesti
tukea teatteria, niin on varma että hän -- jota sanottiin etevimmäksi
kaunopuhujaksemme Fredrik Cygnaeuksen jälkeen -- monella
syvämietteisellä ja innostuttavalla puheellaan on vahvistanut sitä
jaloa ja epäitsekästä henkeä, joka teatterin alkuaikoina elähytti sekä
suomalaista näyttelijäseuruetta että sen ystävä- ja kannattajapiiriä.
-- Toinen seikka koskee Minna Canthia ja välillisesti hänen suhdettaan
Suomalaiseen teatteriin. Me tarkotamme kirjailijattaren tänä syksynä
tapahtunutta entistä jyrkempää esiintymistä naiskysymyksessä. Kun näet
Minna Canth oli julkaissut suurta huomiota herättävän kirjoituksen
Valvojassa, ja sen johdosta Finlandissa oli ilmestynyt ankara
vastalause, jossa m.m. lausuttiin: "Me, Suomen naiset, emme tahdo että
oikeuksiamme puolustetaan kristinuskon, Jumalan ilmotettuun sanaan
nojaavien totuuksien kustannuksella", painatti hän samassa lehdessä
vieläkin ankaramman vastauksen. Kieltäen vastustajiltaan oikeuden
puhua "Suomen naisten" nimessä hän väitti juuri kristinuskon
_perustotuuksien_ pakottavan häntä astumaan esiin ja päätti sanoilla:
"Teidän, maamme sivistyneitten naisten, ei tarvitse peljätä, että
allekirjoittanut vahingoittaa teidän 'hyvää asiaanne', sillä tiemme
erkanevat tässä. Te olette vapaat kaikesta edesvastuusta, minä en kuulu
teihin." -- Bergbom-sisarukset, jotka tunsivat Minnan tulisen luonnon,
ymmärsivät paremmin kuin muut tuon sydämenpurkauksen, eikä se siis
estänyt heitä lähettämästä hänelle onnentoivotuksensa uudeksi vuodeksi.
Siihen Minna vastaa seuraavasti:
"Rakas, hyvä Emilie! Sulin kiitos onnentoivotuksestanne! Se minua niin
sanomattomasti ilahdutti, koska se todisti, ettette kumminkaan ole
minuun niin kauhistuneita, kuin huhut ovat tänne tahtoneet kertoa.
Niin, täytyihän sen kerran räjähtää tuleen, mikä kauan oli kytenyt. Ja
että se tapahtui tavalla, joka noin yleistä kauhua herätti, oli
toiselta puolen luonnollista, toiselta taas tarpeen. Nyt olen ainakin
varma siitä, että luetaan mitä vastedes kirjoitan. -- Rauha minulle
tähän aikaan olisi sama kuin henkinen kuolema." --
Samasta kirjeestä saamme tietää, kuinka häntä tuomittiin, kuinka
sanottiin, "ettei muitten kuin katunaisten ja katunaisten vertaisten
pitäisi hänen kanssaan seurustella sen jälkeen, kun hän oli Finlandissa
julkisesti astunut heidän riviinsä". Sanalla sanoen, Minna Canth oli
joutunut mitä katkerimman taistelun kannalle niiden kanssa, joista
hänen syytöksensä vallitsevia oloja vastaan olivat enemmän turmiollisia
kuin hyödyllisiä. Tässäkin oli kehitys alkanut suuntaan, joka aikaa
voittaen niin katkeroitti ja hämmensi Minnan mielen, ettei hän enää
osannut erottaa ystäviä vastustajistaan.
Uudenvuoden päivänä vietettiin Kiven muistoa Kullervolla, ja 2/1 meni
Roinilan talossa uusien voimien varassa: rva Rautio Anna, Lilli Kurikka
Elli, Leino Olli, Alarik Böök Maunu j.n.e. Topeliuksen päivänä
näyteltiin Sotavanhuksen joulu, monen vuoden päästä uudistettu Anna
Skrifvars ja Kultaristi. Helsinkiläisille uusi kappale tuli vasta 20/1,
jolloin annettiin Ibsenin Nuorten liitto. Vasenius (Valvojassa) teki
erinäisiä huomautuksia Ahlbergin (Stensgård), Pesosen (Lundestad) ja
Salan (Fjeldbo) tapaa vastaan käsittää roolejansa, mutta Lindfors oli
hänestä mainio Daniel Hejrenä, Leino täytti kunnialla kamariherra
Bratsbergin osan ja samoin nti Stenberg matami Rundholmenin ja Aspegren
Aslaksenin; rva Rautio teki Selmasta vähemmän kuin mahdollista olisi
ollut. Näytelmä meni kaikkiaan vain neljä kertaa.
Runebergin päivänä oli ohjelma, niinkuin monesti ennenkin,
vaihtelevista aineksista kokoonpantu. Ensiksi tuli teatterin johtajan
taitavasti järjestämät 14 kuvaelmaa Vänrikki Stoolin tarinoista
lausunnan ja laulannan mukana, joka sarja päättyi Maamme-lauluun,
suuren runoilijan seppelöityä rintakuvaa ympäröivän kuoron esittämänä,
toiseksi Björnsonin Taistelujen väliajalla ja kolmanneksi neljännen
näytöksen ensi kuvaelma Trubaduri-oopperasta, rva Emmy Achtén ja A.
Ojanperän laulamana. Isänmaalliset kuvaelmat, nuo samat jotka myöhemmin
niin monena vuotena uudistettiin, vastaanotettiin innostunein mielin;
mutta oikean riemastuksen synnytti rva Achtén esiintyminen, se kun
hetkeksi loihti kuulijakunnan takaisin oopperan loistoajan tunnelmaan.
Sama oopperakuvaelma uudistettiin vielä kaksi kertaa kevään kuluessa.
Wilbrandtin Isä ja tytär meni ensi kerran Helsingissä 17/2, mutta ei
voitu antaa enemmän kuin kaksi kertaa. Eikä kolmannellakaan
samallaisella uutuudella, Scriben Naiset sotasilla, ensi kerran
Helsingissä 3/3, ollut parempi menestys. Nuorten liitto ja kaksi
viimeksi mainittua näytelmää todistivat siis suorastaan Kaarlo
Bergbomin ylempänä luetun väitteen oikeaksi, ettei meillä juuri mikään
muu menestynyt kuin suuri klassillinen draama taikka kansannäytelmä. Ja
kumminkin tunnustettiin esitys hyväksi. Wilbrandtin kappaleessa
kunnostivat itseään nti Avellan ja Leino, ja Scriben näytelmässä samat
sekä rva Rautio. Viimeisen jälkikappaleena annettiin uudistettuna
Kevään oikkuja, jossa nti Olga Finne ensi kerran esiintyi Helsingissä.
Jos luultaisiin että teatteri Helsingissä oli tavannut myötätuulta,
niin täytyy sanoa että se on erehdys. Täälläkin näyttäytyi yleisö
laimeaksi, eikä salonki tahtonut täyttyä. Osaksi kai vaikuttivat tähän
ahtaat ajat ylipäätään, mutta enemmän sentään että teatterilla oli
vähemmän merkillistä tarjottavana kuin edellisenä näytäntökautena.
Bergbom puolestaan ei väsähtänyt. Vuoden alusta hän oli jälleen
valmistanut jotakin uutta suurta, joka veti vertoja teatterin entisille
loistoteoille. Nyt kun Ida Aalberg oli poissa, hän oli valinnut
esitettäväksi Shakespearen _Kuningas Learin_, jonka mahdollisuus
kokonaan riippuu etevästä _miehisestä_ näyttelijästä. Harjotusten
aikana Kaarlo yhdessä Leinon, Ahlbergin ja Salan kanssa kävi
Pietarissa, missä kappale esitettiin saksalaisessa teatterissa, Ludwig
Barnay pääroolissa; Emilie puolestaan puuhasi pukujen y.m. tarpeitten
valmistamista. Ensi-ilta tuli sitte 12/3, ja silloin taas täpösen täysi
huone ihastuneena mahtavan draaman kunniakkaasta esityksestä purki
sydämellisen kiitollisuutensa seurueelle ja sen johtajalle. Voitto oli
täydellinen: kritiikki tunnusti yksimielisesti yhtä hyvin
näyttämöllepanon kuin näyttelemisen. Nimirooli oli Leinolla, ja ne,
jotka tällä kertaa taikka myöhemmin -- sillä näytelmä uudistettiin
useasti -- ovat nähneet hänet Learina, myöntävät, että hän tuskin
missään on korkeammalle kohonnut. E. Nervanderin arvostelusta
(Finlandissa) otamme seuraavat kohdat:
-- -- Leino suorittaa tehtävänsä suurin piirtein. Kun esirippu nousee,
on Learin hovi koolla linnan juhlasalissa. Ruumiillisesti
murtumattomana Lear huolimatta 80 ikävuodestaan astuu reippaasti
sisään; ainoastaan katse ilmaisee, että vuodet kuitenkin ovat jättäneet
jälkiä. Learin olennossa on jotain hermostunutta, levotonta, hänen
tunteensa ovat kehinneet silmänräpäyksessä ilmautuvaksi intohimoksi, ja
nyt, jakaessaan maatansa lapsilleen, tyydyttävät häntä ainoastaan
ylenpalttisimmat lemmensanat tyttäriltä, ja sentähden nyökäyttää hän
mielihyvällä päätään vanhempien tytärten imartelulle ja menettää
tasapainonsa kun Kordelia kieltäytyy noudattamasta heidän esimerkkiään.
Kun sitte Goneril näyttää mitä lajia hänen rakkautensa on, kehittyy
Learin mielentila edelleen ja osottautuu Leinon esityksessä
onnistuneesti siten, että intohimoisten vihanpurkausten välissä ilmenee
enenevä synkkämielisyys, joka m.m. näyttäytyy hänen hajamielisissä
vastauksissaan narrin kysymyksiin. Tulee sen jälkeen kohtaus Reganin
kanssa, joka täydellisesti murtaa vanhuksen ja heittää hänet ulos
syysyön pimeyteen, sateeseen ja myrskyyn. Gonerilin ja Reganin
menettelyn aiheuttamissa, kiihkeissä mielenpurkauksissa saattaa tarkoin
seurata Leinon näyttelemisen johdonmukaista kehitystä. Alussa on Learin
vihassa jotakin, sanoisimmeko, daimonillisesti hurjaa, mutta vähitellen
se lauhtuu mitä enemmän mieli synkistyy ja sielunelämä laimentuu, ja
vihdoin se kokonaan katoaa.
Ajottainen mielipuolisuus kohtasi Learia. Leinon näytteleminen kohoo
tässä semmoiseen totuuteen ja täydellisyyteen, että katsoja syvimmällä
mielenkiinnolla seuraa Learin sielunkamppailua, missä muisto Learista,
joka oli kuningas, turhaan koettaa murtaa mielipuolisuuden kahleita. Ja
kun Lear viimein, hyljätyn Kordelian hoidossa, herää itsetuntoon,
silloin on hän ruumiillisestikin vanha. Entinen voima ja joustavuus
ovat poissa, ja hänen silmänsä ovat kohtalon iskuista auenneet.
Kauniimpia lehtiä, kenties oikea loistokohta Leinon näyttelemisessä on
juuri tämä herääminen, niin kauneutta ja totuutta täynnä. Naamioitus on
oivallinen ja kaikki niin harkittua ja hienosti suoritettua, että se
katoamattomasti kiintyy katsojan mieleen. Learin kohtalo ei ole vielä
täysi. Kordeliakin, hyljätty ja takaisin saatu, ryöstetään häneltä, ja
hän itse sammuu vähitellen kovasta elämäntaistelustaan. -- "Kuningas
Learin rooli on nostanut Leinon mukanaan, on tehnyt hänet monessa
kohden uudeksi ja kohottanut hänet asteelle, jolta hän jatkuvalla
työllä voi kurottaa kätensä korkeimpaan mitä taide tarjoo." --
Learin tyttäret olivat neideissä Avellan ja Borg sekä rva Rautiossa
saaneet esittäjiä, jotka suuresti vaikuttivat menestykseen. Nti Avellan
(Goneril) esittää täydellisesti tämän tarmokkaan naisen, joka ei
peräydy rikoksenkaan edestä, kun on kysymyksessä hänen aikeittensa
toteuttaminen. Levollinen, tyyni kohtauksissa isän kanssa, intohimoinen
Edmundin seurassa, tahdonvoimaa ja ylemmyyttä osottava miestänsä
kohtaan, hän näyttäytyy koko ajan valtavassa majesteetillisuudessa
isänsä tyttäreksi. -- Regankin on isänsä tytär kiihkeään luontoonsa
nähden. Nti Borg esittää roolin johdonmukaisesti ja kyvykkäästi. -- Rva
Raution Kordelia on yksinkertainen ja koruton, mutta sydämellinen, ja
mitä edemmäs tullaan sitä todempi ja sielukkaampi on hänen esityksensä.
-- Narri (Lindfors) osotti etenkin syvää tunnetta. Hän oli 'katkera'
narri, jonka rosoisen pinnan alla luonnollinen sydämenlämpö loisti;
ehkä hän oli liian alakuloinen, hän olisi tarvinnut enemmän sitä syvää
huumoria, joka katkaisee katkerimmankin totuuden kärjen. -- Aspegren
(Kent) kaipasi alussa ja lopussa ryhtiä ja levollisuutta, mutta
valepuvussa hän oli oivallinen. -- Sala (Edgar) oli varsinkin etevä
kohtauksessa nummella Learin kanssa, jossa hän tekeytyy mielipuoleksi.
Esitys oli täydellisesti realistinen ja havainnollinen, parasta mitä
näyttelijältä on nähty. -- Ahlberg Edmundina sai oikeastaan vain
luonteen aistillisen puolen esiin, jota vastoin tämän sankarihahmon
mahtavuus ja liukkaus vallanhimossa jäi syrjään. -- Muut täyttivät
paikkansa ilman erikoista ansiota.
Tässä sopii ehkä lisätä joku sananen Leinon näyttelijäluonteen
kuvaamiseksi. Hän ei ollut niitä nerokkaita taiteilijoita, joita
välitön innostus johtaa, ja joskin hänellä oli kookas, "kuninkaallinen"
vartalo, oli hänen äänensä jotenkin taipumaton ja syvimpiä tunteita
purkaessa kumea, josta arvostelijat alinomaa jankuttivat. Mutta
toiselta puolen hän ei koskaan ylenkatsonut tehtäväänsä, vaan teki aina
parastaan vakavasti ja älykkäästi perehtyäkseen siihen. Siitä johtui
että hän, niinkuin arvostelijat usein lausuivatkin, ei koskaan pilannut
rooliansa. Kun hän sitte sai oikein suuren kuvan luotavakseen, niin ei
kukaan voittanut häntä tunnollisessa harrastuksessa kohota tehtävänsä
tasalle. Miten hän saattoi onnistua, todistaa hänen kuningas Learinsa,
joka jo on edellisessä niin seikkaperäisesti kuvattu, ettei siihen ole
muuta lisättävää kuin että Leino ilmeisesti oli pannut merkille sanat:
"Kuningas päästä jalkaan", joten majesteetillinen ryhti tuli yhdeksi
onnettoman hallitsijan pääpiirteeksi, ja juuri majesteetillisuuden ja
kurjimman alennustilan ristiriidassa tuli traagillisuus valtavan
havainnolliseksi. -- Vaikka Leinon Eskokin on tunnustettu
erinomaisen eteväksi, olivat vakavat roolit, historialliset
hallitsija- ja sankarihahmot sekä karakteeritehtävät uudenaikaisissa
probleemidraamoissa hänen varsinainen alansa, ja niiden suorittajana
hän oli teatterin suuriarvoisimpia jäseniä.
Kuningas Lear meni seitsemän kertaa peräkkäin -- tavallinen suuren
menestyksen merkki.
Seuraava uutuus, Hilda Aspin suomentama rva Alfhild Agrellin
3-näytöksinen _Thora_ (Ensam), joka näyteltiin ensi kerran 9/4, oli
taas noita ajan probleemi- eli tendenssinäytelmiä, joista vain harvat
(niinkuin Noora ja Työmiehen vaimo) herättivät suurempaa myötätuntoa
yleisössä. Thora, jonka pääroolit kuitenkin olivat hyvissä käsissä (rva
Aspegren Thora, Lindfors Sanden, rva Rautio Yngva, Leino Eksköld), meni
vain kaksi kertaa. Bergbom tiesi kyllä edeltäkäsin kuinka vähän nämä
kappaleet "vetivät", mutta hän piti velvollisuutenaan tutustuttaa
yleisöä -- ainakin mahdollisuuden mukaan -- uusiin ilmiöihin.
Vähän myöhemmin, 19/4, tuli laatuaan ensimäinen näytäntö puhenäyttämön
elämässä, se on jäähyväisnäytäntö "täysinpalvelleelle" näyttelijälle,
_Ismael Kalliolle_, ensimäinen teatterin alkuajan jäsenistä, joka
vapaaehtoisesti erosi. Kallio oli jo vanha tullessaan ja nyt hän oli
puolivälissä kuudettakymmentä. Uskollisena työntekijänä hän oli
esiintynyt noin 100:ssa roolissa, mutta varsinaista menestystä oli
hänellä ollut ainoastaan kuvatessaan tyyppejä kansamme alemmista
kerroksista. Siten oli hän verraton Eenokkina Kihlauksessa ja
Zepeteuksena Nummisuutareissa, ja myöhemmät roolien esittäjät ovat
häneltä perineet erinäisiä piirteitä näiden tyyppien näyttämökuvista.
Ennen tuloaan oli Kallio jo jäykistynyt kouluopettajan toimessa ja
sentähden hän kyllä fantasiassaan kuvitteli itseään traagillisten osien
tulkitsijaksi, pystymättä siihen todellisuudessa. Vaikeata oli hänen
kuitenkin siinä kohden luopua illusioneistaan ja epäiltävää on, eikö
hän mennessäänkin pitänyt itseään väärin ymmärrettynä. Miten
lieneekään, antoivat teatterin johtokunta, yleisö ja hänen lähimmät
ystävänsä vilpittömän tunnustuksensa näyttelijälle erohetkellä, jolla
Kallio viimeisen kerran mehevällä huumorilla näytteli Eenokkia Kiven
kuolemattomassa Kihlauksessa.
Toukokuultakin on vielä pari ohjelmistolle uutta kappaletta
mainittavana. Toinen oli Salan suomentama E. Labichen 4-näytöksinen
huvinäytelmä _Perrichonin huvimatka_, 7/5. Pääroolit olivat
Lindforsilla ja nti Stenbergillä, hra ja rva Perrichon, molemmat
oivallisia, nti Asp oli viehättävä Henriette. Näytelmä hullunkurisine
kohtauksineen herätti melkoista suosiota. Toinen uutuus oli Hilda Aspin
kääntämä R. Benedixin 1-näytöksinen huvinäytelmä _Kotikahakka_
("Eigensinn"), 14/5, jolla niinikään oli hyvä menestys. Tämä pikku
kappale esitettiin yhdessä _Mestari Patelinin_ kanssa, joka oikeastaan
on uusintona pidettävä, sillä sisällykseltään se oli sama huvinäytelmä
kuin alkuajan "Pekka Patelin", mutta nyt se esitettiin laulukappaleena,
varustettuna eri säveltäjäin sävelmillä. Nimirooli oli Valleniuksella,
muut seurueen muilla laulukyvyillä.
* * * * *
Näin tämäkin näytäntökausi läheni loppuansa ja kenties olisi se
päättynytkin ilman suurempaa loistoa, jollei olisi sattunut olemaan
maisteripromotsionikevät. Se antoi Bergbomille erikoisen aiheen
kehottaa Ida Aalbergia vierailemaan toukokuun viime päivinä, ja hän
tulikin Helsinkiin 19/5. -- Ylipäätään taiteilijattaren pitkä
Kööpenhaminassaolo ei ollut tuottanut hänelle niin suurta menestystä
kuin hän arvattavasti ja syystäkin oli toivonut. Ei toki niin, ettei
hänen taidettaan olisi tunnustettu taikka ettei häntä olisi suurella
ystävällisyydellä ja kunnioituksella kohdeltu, mutta oli hänen koko
ajan täytynyt esiintyä verraten vähäarvoisissa tehtävissä, jotka itse
laatunsa kautta estivät häntä saavuttamasta ratkaisevaa voittoa.
Ensiksi hän Kasinoteatterissa näytteli naispääosaa silloin ihan uudessa
ranskalaisessa muotikappaleessa Jules Claretien Ruhtinas Zilah, sitten
hän muutti Dagmarteatteriin ja siellä hän esitti seuraavat roolit:
nimiroolin Victorien Sardoun Andreassa; sankarin äidin, Aasen, roolin
Ibsenin Peer Gyntissä; nimiroolit Birch-Pfeifferin Jane Eyressä ja
Victorien Sardoun Fernandessa; sivuroolin Blumenthalin Isossa kellossa
ja niinikään sivuroolin (joskin tärkeän) Octave Feuillet'n Sfinksissä.
Vasta 13/5 tapahtuneessa resettinäytännössään taiteilijatar sai
esiintyä rooleissa, joiden suoritus merkittiin loistavan voiton
nimellä, Mathilde Dumontina Emile de Girardinin näytelmässä Erään
naisen rangaistus ja Ofeliana Hamletissa. Sanomalehdet kiittivät yksin
suin hänen henkevää, sielukasta, taiteellista, mestarillista,
sydäntäkouristavaa näyttelemistään. -- Täydellisyyden vuoksi
mainittakoon että taiteilijatar, joka Tukholmassa oli näytellyt
suomenkielellä, Kristianiassa ja Kööpenhaminassa (tällä
näytäntökaudella!) käytti ruotsia.
Helsingissä Ida Aalberg esiintyi seitsemänä iltana erinäisissä
loistorooleissaan. Taiteilijatar näytti tyystin, että kokonainen
näytäntökausi semmoisessa taide- ja erittäinkin teatterikaupungissa
kuin Kööpenhaminassa ei ollut mennyt ohi kehittämättä ja hienontamatta
hänen taidettaan, ja yleisö puolestaan osotti että sen ihailu ja
kunnioitus olivat entisellään. Ensiksi hän näytteli Homsantuuta
Työmiehen vaimossa 23/5.
"Hänen esityksensä", Nervander arvostelee, "oli yhtä suurenmoinen ja
sydämeen tunkeva kuin ennen, eikä se kuitenkaan ollut entinen
Homsantuu, joka nyt näyttäytyi yleisölle. Se oli uusi luoma,
maltillisempi, hillitympi; tunne, ajatus oli keskittynyt katseeseen,
joka täysin heijasti, mitä ennen ilmaistiin painokkaalla
äänivivahduksella, jyrkemmällä liikunnolla. Mutta mustalaisveri kuohui
kuin ennen, ja yleisö, joka täytti teatterin viimeiseen sopukkaan,
tervehti kotiin palannutta taiteilijatarta joka näytöksen jälkeen
loppumattomilla suosionosotuksilla." --
Seuraavat näytännöt olivat: Hamlet 26/5, Romeo ja Julia 28/5, Työmiehen
vaimo 29/5, Romeo ja Julia 30/5, Lea ja Kultaristi (kansannäytäntö) l/6
sekä Noora 4/6.
Huolimatta näistä viimeisistä näytännöistä ei tämän näytäntökauden
lopputulos voinut olla muuta kuin huono. Näyttääksemme missä oltiin,
otamme seuraavat rivit Emilie Bergbomin kirjeestä nti Elfvingille 2/5:
-- "Aina marraskuulta olemme hautoneet ajatusta anoa korotettua
valtioapua. -- Niin, rakas Betty, niin vaikeaa kuin olikin, on meidän
täytynyt pyytää suurempaa valtioapua, ja nyt on anomuksemme kaksi
kuukautta levännyt senaatin salkuissa ja virunee siellä vielä 1 tai 2
viikkoa. Kuinka vaikea tämä epävarmuus on, sen tiedät kyllä. Emme ole
vielä voineet tehdä ainoatakaan palkkasitoumusta, sillä jollemme saa
korkeampaa valtioapua, on toimeenpantava ikäviä supistuksia. Tämä vuosi
on ollut kovin vaikea, ei ainoastaan aineellisessa suhteessa vaan
taiteellisessakin. Ida Aalbergin poissaolo on ollut tuntuva joka
suhteessa. Kaarlo oli niin kokonaan häneen keskittänyt taiteellisen ja
korkeamman draamallisen toimen, että hänen lähtönsä aiheutti vaikeamman
rikkoontumuksen kuin ulkopuolella olevat saattoivat nähdäkään. Hän on
luvannut tulla kotiin 18 tai 19 p. toukokuuta; kuinpa hän tekisi niin,
mutta ennen kaikkea kuinpa hän jäisi tänne tulevaksi vuodeksi. -- Missä
teatteri näyttelee syksyllä, sitä emme tiedä, sillä se riippuu Ida
Aalbergin täälläolosta ja teatterihuoneen korjauksesta. Jollemme saa
korkeampaa valtioapua, emme voi ajatella vanhan Arkadian korjaamista.
Uuden rakennuksen aikaansaaminen on jätetty sikseen, näinä vaikeina
aikoina olisi semmoinen yritys aivan liian uhkarohkea." --
Kirjeessä mainitut epävarmat asiat varmistuivat seuraavalla tavalla.
Entisen 24,000 markan valtioavun lisäksi myönnettiin, lukien heinäkuun
1 p:stä 1886, kolmeksi vuodeksi 8,000 mk vuosittain [4,000 mk vähemmän
kuin oli pyydetty]. Ida Aalberg tuli niinkuin jo tiedämme kotiin
toukokuun loppupuolella, mutta jo sitä ennen luettiin sanomissa, että
hän jälleen oli sitoutunut syksyllä näyttelemään Dagmarteatterissa.
Mitä vihdoin rakennuspuuhiin tulee, niin päätettiin -- riittävää
pääomaa kun ei saatu kokoon uutta taloa varten (kts. ylemp. s. 239) --
korjauttaa Arkadiateatteri sekä sisältä että ulkoa, jotta sitä vielä
voitaisiin tarkotukseensa käyttää. Korjaustöiden kustannusarvio,
vapaahra Seb. Gripenbergin ja rakennusmestari K. G. Siveniuksen tekemä,
nousi 32,000 markkaan. Mutta eipä tämäkään summa ollut niin mitätön.
Sen saamiseksi päätettiin kysyä niiltä, jotka olivat merkinneet
osakkeita uutta taloa varten, eivätkö he suostuisi samalla määrällä
avustamaan korjaushanketta. Ennen kun tähän oli vastaus tullut, täytyi
kuitenkin käydä työhön käsiksi. Korjaustöihin ryhdyttiin näet
kesäkuulla.
Tilinpäätös osotti, että vajaus taas oli noussut uhkaavasti. Se teki
19,170:22 mk. Tämä selittää, miksi Emilie Bergbom oli niin huolestunut.
Tänä näytäntökautena annettiin 129 näytäntöä ja niissä: 11 kertaa
_Viimeinen ponnistus_; 10 Kuningas ja katulaulajatar; 9 Ei ole aikaa; 8
_Työmiehen vaimo_, Kultaristi; 7 Kuningas Lear; 6 _Murtovarkaus,
Pukkisen pidot, Saimaan rannalla_; 5 _Roinilan talossa_, Kylänheittiö,
Naiset sotasilla, Hardangerin harjulla; 4 Ultimo, Hamlet, Saituri, Isä
ja tytär, Nuorten liitto; 3 _Kullervo, Kevään oikkuja, Salamiin
kuninkaat_, Thora, Kotikahakka, Mestari Patelin, Venetian kauppias,
Trubaduri (IV. 1.); 2 _Nummisuutarit, Amalia ystävämme, Setä,
Sotavanhuksen joulu, Anna Skrifvars, Kihlaus_, Parisin veitikka,
Onhan pappa sen sallinut, Perrichonin matka, Yhteiskunnan tuet,
Hyväntekeväisyyttä, Romeo ja Julia; 1 _Ole armelias köyhille, Lea_,
Lemmenjuoma, Taistelujen väliajalla, Maria Stuart (III, IV), Todelliset
naiset.
Näistä 46 kappaleesta oli kotimaisia 17 ja ohjelmistolle uusia 8.
Mainitsemista ansainnee tässä, että Työmiehen vaimo huhtikuun
keskivaiheilla rva Winterhjelmin ruotsintamana esitettiin Tukholman
Uudessa teatterissa ja herätti suurta huomiota -- "ei kukaan mennyt
välinpitämättömänä teatterista". Näytteleminenkin kuuluu olleen
erittäin hyvä, vaikka Axel Ahlberg, joka oli käymässä Ruotsissa m.m.
nähdäkseen Rossia (hän vieraili jälleen Tukholmassa), kirjoittaa, ettei
Topon esittäjä läheskään vetänyt vertoja Rautiolle. Mitä tekijän kykyyn
tulee, arvosteltiin hänen seisovan paljo ylempänä ruotsalaisia
naiskirjailijoita. -- Rva Canth itse oli tähän aikaan kovin masentunut
taistelustaan, niinkuin näkyy kirjeestä Emilielle 6/5:
-- "Tunsin itseni [edellistä kirjettä kirjoittaessa] niin kuolemaan
saakka väsyneeksi, olisin tahtonut vaipua monta syltä maan alle, päästä
multaan ijäksi lepoon. Taistelu on ollut niin moninainen, aineellinen
ja henkinen, vai kuinka niitä nimittäisin. Murhetta, huolta ja
ääretöntä sielun tuskaa! Eikä yhtään rakkautta; kylmyyttä ja vihaa
vain. Halveksin itseäni, kun olen niin heikko, mutta minä en sille
mitään voi. Minä isoon ja janoon rakkautta, olen kiitollinen
kerjäläiselle pienen pienestä ystävällisestä katseesta, itse olen
kerjäläinen, hän anoo minulta leipää, minä häneltä lämpimää tunnetta.
Mitä välitän menestymisestä Tukholmassa, katkerammin kuin koskaan
tunnen nyt, kuinka kaikki siteet minun ja kansalaisteni välillä ovat
katkenneet. Ennen kun minulla mitään harrastuksia oli, elin sovussa ja
ystävyydessä kaikkien ihmisten kanssa, nautin elämästä ja iloitsin
hiljaisissa, rauhallisissa töissä. Mutta harrastuksieni tähden on
ystävistä ero tullut. En minä ymmärrä heitä, eivätkä he minua. Mikä
minulle on totta, se on heille valhetta, ja päinvastoin. Ellei olisi
ihmisiin ollut niin kiintynyt, voisihan ilman heitä tulla toimeen. Ja
luultavasti siihen viimein täytyykin tottua, mutta sitä ennen kivistää
ja karsii ja repii sydäntä. Elkää minulle naurako, vaikka melkein itse
sitä teen lopuksi aina, sitten kun ensin itkulla olen helpottanut
mieltäni." -- -- [Lopussa tulee sitten seuraava tunnustus:] "Ovat ne
olleet hyvin ystävällisiä minulle Tukholmassa. Sanomalehtiä olen saanut
suuren suuria pakkoja ja telegrammiakin premiäärin jälkeen. Ja onhan se
kaikki nyt sentään pienenä lohdutuksena, ja täytyyhän olla." --