Kolmastoista näytäntökausi, 1884-85.
Ennen hajautumistaan kesälomalle seurue lähti _Tampereelle_, antaakseen
siellä 30/5-22/6 yksitoista näytäntöä. Johtajana toimi Kallio, mutta
Emillekin oli jonkun aikaa mukana. Aluksi esiintyi Ida Aalberg kaksi
kertaa Jane Eyrenä ja kaksi Valériena ja pääsi sitte vapaaksi
mennäkseen Jyväskylään, jossa hän oli luvannut toimeenpanna iltaman
Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlan aikana. Viime iltana sai
hän hohtokivillä koristetun kultasormuksen, johon oli piirretty:
"Muisto 6/6 1884", ja kukkavihkon, jonka nauhoissa luettiin: "Ida
Aalbergille Taiteen ystäviltä Tampereella; Sä ihaella meidän soit
Taiteesi jaloutta, Sä rientoihimme riemun loit, Kieleemme rakkautta."
Senjälkeisestä ohjelmistosta on vain mainittava eräs uusi kappale
(18/6): Salan suomentama G. v. Moserin 5-näytöksinen huvinäytelmä
_Ultimo_. -- Juhannusaattona tamperelaiset veivät seurueen jäsenet
huviretkelle Muroleeseen. Siitä alkoi kuukauden pituinen loma.
Toukokuun alkupuolella Kaarlo Bergbom oli lähtenyt ulkomaanmatkalleen
ja saman kuun loppupuolella ("tiistaina"!) hän ensi kerran kirjoittaa
sisarelleen:
"Rakas sisar! Minulla on takanani sangen vaihteleva odysseia, jonka
olen suorittanut menneen kahden viikon kuluessa. -- Matka Pietarista
Berliniin oli aika miellyttävä, sillä oli kuin olisi matkustanut kevään
mukana. Pihkovan luona alkoivat salavat keltaisine papiljotteineen,
Vilnan luona pistivät jo koivut esiin pienet, viheriät lehtensä,
Wierballenin luona pensaat vihannoivat lehmuksien ja jalavien seisoessa
harmaina, vasta Königsbergissä kevät upeili täydessä vihannuudessaan ja
väririkkaudessaan."
"Pietarista Wierballeniin matkustin toisessa luokassa. Koko
ranskalainen teatteri ja sirkus Cinicelli (molemmat olivat edellisenä
päivänä lopettaneet Pietarissa) olivat samassa junassa. Voit käsittää
kuinka siinä pakistiin, harpattiin, hypittiin, riideltiin, naurettiin!
Saattoi tulla pää pyörälle. Mutta ne tuottivat tarpeellista
vaihtelevaisuutta matkan ykstoikkoisuuteen."
"Näyttämöllinen resettini Berlinissä oli Romeo ja Julia sekä Don Carlos
Deutsches Theaterissa, Narciss Rameau Schauspielhausissa ja kaksi
Wallner teatterissa esiintyvien Münchenin kansannäyttelijäin näytäntöä.
Ne ovat todella päässeet melkein yksinäisiksi alkuperäisessä
raikkaudessa ja luonnonomaisuudessa. Niin olisivat meidänkin
kansannäytelmät esitettävät, ja niin ne voitaisiinkin esittää, jollei
samojen näyttelijäin täytyisi riittää Maria Stuartiin, Pattes de
mouche'iin ja Murtovarkauteen. Näin ei ole ihme, jollei aina tavata
oikeaa säveltä."
"Narciss Rameau oli pettynyt illusioni. Miten mieltäkiinnittävä olikaan
minusta tämä draama ollut sekä lukiessa että näyttämöllä, sekä ulkona
että kotona, sekä Dessoirin nerokkaan että Pousetten käsityöläismäisen
Narcissin kanssa -- ja nyt! Kuinka se paikottain oli homehtunut ja koko
ajan valheellinen. Voin nyt käsittää Kaarolan ja Ahlbergin edustaman
nuoremman polven vastenmielisyyden sitä kohtaan. Nyt en enää tule
vaatimaan sitä esille! Levätköön rauhassa. Kenties -- jos Sala voisi
tulla Narsissiksi?"
"Deutsches Theater'issa ilmaantui kaunis, raitis harrastus
voimakkaammalla, nuorekkaammalla näyttelemisellä ja värikkäämmällä
yhteisesittämisellä luoda uutta henkeä vanhaan idealistiseen
tragedia-totuntatapaan. Kunpa vain voimat aina riittäisivät. Miesten
puolella on hyviä kykyjä; mutta Juliat ja Ebolit ovat vaikeammat
loihtia esiin."
"A propos -- eräs Deutsches Theater'issa toimeenpantu ilmottamistapa
miellytti minua. Emmeköhän hyväksy sitä. Taiteilijain nimiin ei liitetä
'herra' tai 'rouva' tai 'neiti', vaan etunimi -- Filip II -- Sigwart
Friedmann, Elisabeth von Valois -- Anna Jürgens j.n.e. Minä pidän
siitä, emmeköhän syksyllä (Turussa) alota sitä tapaa?"
"Matkalla Berlinistä Parisiin levähdin päivän Kölnissä tuomiokirkon
tähden, jonka ennen olen nähnyt vain hätäisesti. Se on kumminkin
kuvattavan ulkopuolella. Mikä alkuperäinen leima Kölnillä yleiseen
onkaan, puoleksi Belgiaa, puoleksi Saksaa. Toiselta puolen
tehdaskaupunki mitä halpamaisimmin uudenaikaista muotoa ja toiselta
niin kauttaaltaan katolinen. Eräässä pienemmässä kirkossa oli
kaikkialla luettavana ilmotuksia suuresta juhlakulkueesta 'pyhän
Servatiuksen' kunniaksi, 'jonka vilutautia vastustava vaikutus on
erehtymätön'. -- 'Kovin ankara herra', kirkonpalvelija selitti, 'joka
ei kärsi pilantekoa'. Kun kysyin, mitä seurauksia hänen epäsuosiollaan
tavallisesti on, vastattiin, että hän lähettää 'hallaöitä'. Siis on hän
meille otollinen pyhimys, jollei Selim Lemström[57] tee häntä
tarpeettomaksi. -- Sunnuntaiaamuna tulin Parisiin." -- --
"Ensi iltana olin Français'sa ja näin Bataille des dames [Naiset
sotasilla] ja On ne badine pas avec l'amour [Ei lempi leikin vuoksi] --
niinkuin huomaat ei hyvä teatteritähteni nytkään ole pettänyt minua.
Musset'n runoelman katkeransuloinen runous ilmeni sydäntäkouristavasti
Delaunayn Perdicanissa, Bartet sitä vastoin ei saanut minua unohtamaan
Hedvig Winterhjelmiä. Meidän täytyy välttämättömästi ottaa se. Ahlberg
on luonnollisesti Perdican. Mutta Camille? Aalberg? Avellan? Kenties
jälkimäinen sopii paremmin, joskin Musset'n ihmeellinen lyriikka
paremmin tulisi ilmi Aalbergin suusta."
"Eilen näin Macbethin Porte St Martin teatterissa, la Sarah Lady
Macbethina. Siitä enemmän ensi kirjeessä. -- Olen nyt matkallani usein
ajatellut, kuinka pahoin teen kun panen sinut hoitamaan kaikkea
raskaimpana aikana ja kierrän itse maailmaa. Sinä olet sentään enkeli
-- sitä ei voi auttaa." -- --
"J. K. Jos tapaat Minna Canthin Jyväskylässä, niinkuin epäilemättä
tapahtuu, niin sano, että hänen välttämättömästi täytyy jouluksi tehdä
Työmiehen vaimo valmiiksi. Jos hän tahtoo tehdä jonkinlaista
propagandaa, niin on kai valtiopäiväaika sopivin. Myöhempänä keväällä
tulee luonnollisesti niinkuin aina uutuuksia ahdinkoon asti".[58]
Emilien vastauksesta (toiselta helluntaipäivältä) otamme seuraavat
tiedot: Kenraalikuvernööriltä tullut avustus oli hänen toivomuksensa
mukaan jaettu seurueen jäsenille: neideille Aalberg ja Avellan,
Leinolle, Ahlbergille ja Salalle kullekin 360 ja rva Lundahlille 200
mk; mutta johtokunta oli kirjallisesti anonut, että rahat vastedes
saataisiin vapaasti käyttää. -- Emilie epäilee onko viisasta ottaa
Erasmus Montanus Holbergin riemujuhlaa varten [niinkuin Kaarlo oli
tuuminut]. Jos teatteri olisi Helsingissä, kun päivä sattuu, olisi
toisin; mutta Turussa tai Porissa se on hukkaan heitetty. Jollei
Holbergiä näytellä hyvin, on hän kovin vanhentunut. Ruotsalaisessa
teatterissa on Molièren Tartuffekin juuri saanut saman tuomion --
tyhjiltä huoneilta.
Kaarlon toinen kirje on päivätty "sunnuntaina ? kesäkuuta":
-- -- "Et tahdo ottaa Erasmus Montanusta, sentähden ettei se menesty.
Hyvin mahdollista, mutta mikä muu meillä menestyy kuin suuret draamat
ja kansannäytelmät! Erasmuksella on se ansiopuoli, että se on pian
valmis ja voidaan hyvin harjottaa samalla aikaa kun jotakin muuta,
sillä siinä ei tarvita Ida Aalbergia, Avellania, Leinoa, rva
Aspegrenia, Ahlbergia eikä Salaa. Sinä tahdot 'En Handske' [se oli
juuri näytelty Ruotsalaisessa teatterissa tavalla, joka Emilien
mielestä ei estäisi sen esittämistä]. Kernaasti minun puolestani, mutta
eikö Puolueiden keskellä [joka ei ollut yleisöä miellyttänyt] jonkun
aikaa peloita meitä Björnsonista. Ja sitä paitse -- kuka on oleva Riis,
kappaleen tavallaan omituisin henkilö. En näe meillä mitään
mahdollisuutta. Leino? Epäonnistunut! Ja kuka olisi silloin
Christensen, joksi hän sopii niin hyvin. Se on onnettomuutemme, että
miesnäyttelijämme eivät riitä uudenaikaisiin, yhteiskunnallisiin
näytelmiin, sillä Leino on melkein ainoa, joka menestyy niissä (ja
myöskin Aspegren sivurooleissa). Ahlbergilla, Falckilla ja Salalla
täytyy olla [historiallinen] puku, Weckmanilla ja Rautiolla
työmiespuserot ollaakseen alallaan. -- Mutta olkoon kuinka tahansa, me
voimme kyllä kaikissa tapauksissa valmistaa Erasmuksen. Kun emme ensi
vuonna ota mitään uutta Molièrea, niin voimme ottaa yhden Holbergin.
Muista sitä paitse, että meidän yleisömme on vastaanottavaisempi
vanhaan, vankkaan komiikkaan nähden, kuin Ruotsalaisen teatterin yleisö
oli silloin kun se annettiin siellä." -- --
"Olen pari kertaa nähnyt Mâitre de Forges. Imelän valheellisuutensa
tähden se on minulle ylen vastenmielinen, mutta yleisö ulvoi
liikutuksesta, naiset oikein sulivat kyyneleisiin, Marlittin henki
leijaili kokonaisuuden ylitse. Näytteleminen oli kunniallisen
keskenkertaista (poikkeuksena vain Moulinet'n esittäjä St Germain, joka
on ensi luokan taiteilija); omituista kyllä kiitetään sitäkin. Olen
kuitenkin nähnyt paljo parempaa Gymnaseteatterissa, jossa kappale
näytellään, puhumatta Français'ta." --
(Parisi 25/6). Kaarlo oli aikonut kesäkuun lopussa lähteä
paluumatkalle, mutta kuultuaan että Levinsky, jonka opetusta Sala oli
nauttinut Wienissä, heinäkuun alussa matkustaisi pois, hän oli
kehottanut Salaa tulemaan Parisiin. Tämä olikin luvannut tulla. "Tahdon
silloin olla täällä antaakseni hänelle ohjeita, sillä rahojen ja muun
suhteen on hänelle hyödyksi että joku opastaa häntä, varsinkin kun
hänen ranskankielentaitonsa luonnollisesti on puutteellinen."
"Edelfeltin luona olen ollut pari kertaa -- hän oikein pyysi, etten
lähtisi Parisista näkemättä hänen työpajaansa. Hänellä oli joukko
keskeneräisiä tauluja, mutta ei ainoatakaan valmista. Ne olivat kenties
mieltäkiinnittävämpiä semmoisina, sillä se voimakas elämä, joka niissä
on, ei silloin ollut peittynyt monesti kyllä vaativaisen tekniikan
varjoon, niin, jopa oli kuin niissä olisi ollut sydäntäkin, jotakin,
jota hän, niinkuin tiedät, ei tuhlaa tauluihinsa. Hänellä on kuitenkin
ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä. Sinä joka niin
helposti leimahdat liekkiin, kun ihmiset ovat rakastettavia, olisit
puoleksi rakastunut häneen, mutta hän vaikutti minunkin enemmän
vastustavaan luontoon. Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta
voittoon olemassaolon taistelussa -- kenties hän on menettänyt jotakin
itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole. Hänen
asemansa täällä on täydellisesti vakaantunut, hän on ainoa
pohjoismainen taiteilija, jonka Parisin taiteilijamaailma on
täydellisesti omakseen hyväksynyt, voit kuvitella miksikä harmiksi
ruotsalaisille -- [Otto] Vallenius kertoi minulle hupaisia juttuja
siitä. Hänen suuri taulunsa Luxemburgkokoelmassa on oivallisella
paikalla ja tekee suuren vaikutuksen." -- --
"Täällä kesä on vihdoin alkanut, ja hieno yleisö tekee lähtöä
kaupungista. Kuukauden lopussa useimmat teatterit sulkevat porttinsa.
Avoinna pysyvät toki Théâtre Français, samoin iso ooppera, Lyrique
populaire, Porte St Martin (vaikka Sarah on Lontoossa) ja jotkut pikku
teatterit. Macbethin näin pari kertaa Porte St Martin teatterissa, ensi
kerran yhdeksi kolmanneksi osaksi ihastuneena ja kahdeksi kolmanneksi
osaksi suuttuneena, toisen kerran tasaisemmin tyytyväisenä ja siis
oikeamielisempänä. Suuttumukseni johtui, niinkuin aina kun ranskalaiset
koskevat vieraaseen teokseen, siitä kunnioituksen puutteesta, jolla he
menettelevät. Macbeth oli revitty rikki muutamiksi kuvaelmiksi, joiden
väliltä yhdistävät siteet oli poistettu, niin etten ymmärrä kuinka ne,
jotka eivät tunteneet kappaletta, saivat siitä jotain yhtenäistä. Mutta
kenties se ei ollutkaan niin hullua. Onhan toki niin, että juuri suuret
pääpiirteet Shakespearessa ovat tehneet hänen kaikkien aikojen
kansanomaisimmaksi draamarunoilijaksi, ja ne olivat esiintuodut terävän
selvästi, siinä ei oltu yleiseen ranskalaiseen tapaan lievennetty ja
litistetty -- useiden kriitikkojen kauhuksi. Pienet roolit näyteltiin
surkeasti (Malcolmina, huomaa Malcolmina, esim. esiintyi sama daami,
jonka me näimme näyttelevän Précieuses ridicules kappaleessa Coquelinin
kanssa Tukholmassa, Duncan oli Kalliolta oppinut nostamaan etusormeaan
ja tiedäthän kuinka se tehoo tragediassa; Macduff melusi ja huusi kuin
hullu). Edelleen oli yhteisnäytteleminen hutiloitua ja näyttämöllepano
paikottain aivan epäonnistunut, esim. noitien luolassa. Mutta Macbeth
itse (Marais) oli mieltäkiinnittävä. Hänellä ei ollut sitä daimoonista
tahdonvoimaa, joka vastustamattomasti ajaa Macbethin rikoksesta
rikokseen, mutta milloin voi meidän aikojen mies murtuneine tahtoinemme
tehdä sitä havainnolliseksi. Mutta hänellä oli lämpöä, eloa, ilmettä ja
hyvä esiintymistapa. Entäs Sarah? Min -- ei hän ollut se Lady Macbeth
'que j'avais révé', mutta tavallaan hän näytteli sydäntäkouristavasti.
Hän ei ollut minkään clanin puoliraakalainen naispäällikkö, vaan
uudenaikainen petrolöösi, joka hermojensa luonnottomassa jännityksessä
hillittömästi syöksyy eteenpäin. Päävaikutin hänen menettelyssään ei
ollut kunnian- vaan verenhimo. Kohtaukset Duncanin murhan edellä ja
jälkeen tulivat sen kautta kauhean vaikuttaviksi, varsinkin
kun Marais, ranskalaisten omituisella taiturimaisuudella fyysillisesti
ilmisaattaa mielenliikutuksia, mestarillisesti esitti kauhua.
Unissakävijäkohtauksessa on Saraa kovin ihailtu, minun mielestäni ilman
syytä. Hän repii tämän kohtauksen täydellisesti muun yhteydestä. Hänen
Lady Macbethillaan ei ole edes vanhan ääripiirteet, hän näyttelee
sitä, Edelfeltin henkevän lauseen mukaan, niinkuin indialainen
käärmeenlumojatar. Ainoastaan somnambulismi, eikä tuskallinen katumus,
tuli näkyviin."
"Muutoin oli huomattavissa, kuinka varsinainen Parisin yleisö
on vastustavalla kannalla Saraa kohtaan. Marais sai enimmät
suosionosotukset. Sitä paitse olivat katsojat enimmäkseen
ulkomaalaisia. Käytävissä kuultiin kaikkia mahdollisia kieliä,
englantia tietysti enimmin."
"Theâtre français'sa olen, paitse muutamia Corneillen, Racinen ja
Molièren kappaleita, nähnyt 'Maailma, jossa huvitellaan', henkevästi
esitettynä ilman että näytelmä minusta sentään olisi ollut
sisältörikkaampi, Augierin 'Mr Poirierin vävy', joka olisi otettava,
jos Alarik Böök [Brunon nuorempi veli, joka myöskin aikoi ruveta
näyttelijäksi] kehittyy veljen suuntaan taikka jos saamme jonkun
toisen, joka voi täyttää siroja rooleja, Ei lempi leikin vuoksi (toisen
kerran), joka on oleva miellyttävin muistoni tältä Parisin matkalta,
Mademoiselle de la Seiglière y.m. Tuon muassani yhden erinomaisen
sievän 1-näytöksisen kappaleen 'La duchesse Martin'. Jollei se vaan ole
liian hieno -- jota pelkään -- olisi se otettava, sillä meillä on suuri
puute pikkukappaleista. Remusen kotiripitykset ja Haapaniemen
hanhenpoika alkavat olla kovin kuluneita. -- Sala on pyytänyt saada
viipyä lokakuun yli.[59] Olen suostunut siihen. -- -- Niin
Rautatehtailija! Luonnollisesti otamme sen. Minun persoonallinen
myötätuntoni tai vastahakoisuuteni ei saa vaikuttaa ohjelmistoon. --
Noin 10 p. heinäk. lähden kotiapäin."
Loppupuolen loma-aikaansa Kaarlo vietti Helsingissä. Emiliekin oli
kotona käytyään ensin Kuitiassa ja sitte Ossian veljensä häissä (9/7
Hatanpäässä). Heidän huomionsa oli muun muassa kiintynyt kesällä eri
paikkakunnilla alkuun pantuihin rahankeräyspuuhiin teatterin hyväksi.
Turussa oli päätetty toimeenpanna kansanjuhla Kupittaalla ja myöhemmin
arpajaiset. Oikein hämmästystä oli vapaaherra Werner von Troilin
menettely herättänyt, hän kun itse oli kutsunut asianharrastajat kokoon
ja ruvennut toimikunnan puheenjohtajaksi. Se oli muka "matelemista
Heydenin ja fennomaanien edessä", mutta vaikutti sen, että semmoisetkin
turkulaispohatat, jotka olivat vakuuttaneet, etteivät he koskaan
astuisi Suomalaiseen teatteriin, saapuivat kokoukseen. -- Paitse näistä
asioista Emilie kirjoitti nti Elfvingille Suomalaisen tyttökoulun
uudesta talosta. Se oli hyvin yksinkertainen, mutta siisti, ja hän
iloitsi suuresti, että on "päästy niin kauas eteenpäin", että koulu,
joka oli toiminut mitä kurjimmassa, melkein tallintapaisessa
huoneustossa, nyt sai jatkaa työtänsä oman kurkihirren alla.
* * * * *
Teatteri alkoi toimensa _Tampereella_, jossa 27/8-10/9 annettiin
yhdeksän näytäntöä. Aikomus oli kyllä ollut alottaa Turussa, mutta
siellä oli kesällä näytellyt Fröbergin ruotsalainen seurue ja sille
suotiin, tavan mukaan, etuja Suomalaisesta teatterista välittämättä.
Ensimäisen näytännön jälkeen Kaarlo kirjoitti 28/8 Emilielle kirjeen,
joka sisältää täydellisen arvostelun uudistetusta Murtovarkaudesta,
joka oli ollut ohjelmana:
-- "Huone oli hyvä (nti Berg luuli noin 400) ja suosionosotukset
lämpimät, varsinkin viime näytösten jälkeen. Suurimman osan suosiota
sai tietysti Hoppulainen. Rautio oli _oikein hyvä_. Hänellä tosin ei
ollut Böökin auktoriteettia eikä myöskään sitä verratonta,
hullunkurista huumoria, jolla Böök lausui _joitakuita_ repliikkejä,
mutta hän oli täydellisesti yhtä luonnollinen ja hänellä oli sekin
ansio että _kaikki_ repliikit pääsivät oikeuteensa. Falck [Penttula]
oli melkein parempi kuin Leino toisessa näytöksessä, jossa hänen
haudanjylhä äänensä oli kuin luotu roolia varten, mutta Leino tuotti
sen sijaan viime näytökseen toisenlaista eloisuutta kuin Falck
hitaudellaan. Rva Rautio tulee kyllä hyväksi, kun hän vaan ennättää
sulattaa ja enemmän täydentää roolia; nyt se oli vähän ykstoikkoinen.
Hän sopii siihen sentään paremmin kuin Hacklin, vaikka tämä oli sangen
hyväksyttävä Helena. Vyyryläinen[60] ei myöskään ollut huono (Maria) ja
Asp [Loviisa] oli pirteämpi kuin [rva] Lundahl, joskaan ei niin kaunis.
Sitä vastoin Kilpi ei vastannut Rautiota vanhana talonpoikana Penttulan
saunassa; niinikään meni ensimäinen kansankohtaus ennen paremmin kuin
nyt. Kaikki kaikessa on Murtovarkaus taas onnellisesti liitetty
ohjelmistoon -- milloin saamme Roinilan talossa samalle kannalle?" --
Muutoin mainittakoon ohjelmistosta vain Maria Stuart (3 kertaa) ja
Yhteiskunnan tuet. Jälkimäisessä oli nti Borg rva Bernick, ja Kaarlo
arvostelee häntä seuraavasti: "Hän oli sangen hyvä, kovin peloissaan,
mutta käsitys oikea ja vivahduttaminen oivallinen; kieli sitä vastoin
virheellistä."
Syyskuun keskivaiheilla tultiin _Turkuun_, jossa ei oltu käyty moneen
vuoteen. Paitse Salaa ja rva Lundahlia (joka oli eronnut) olivat kaikki
saapuvilla ja lisäksi muutamia uusiakin, nimittäin _Otto Vallenius_ ja
nti _Lilli Kurikka_ sekä _Alarik Böök_ ja _Iisakki Lattu_. Otto
Valleniuksen kanssa oli Kaarlo tehnyt sopimuksen Parisissa, missä tämä
monipuolisilla taiteilijataipumuksilla varustettu mies, jätettyään
yliopistolukunsa, harjotti opintoja maalaustaiteessa, ja nti Kurikassa
oli, hänen veljensä Matti Kurikan kirjeen mukaan, kesällä herännyt
"ääretön halu päästä Suomalaisen teatterin jäseneksi". Vallenius ja nti
Kurikka olivat molemmat sangen tervetulleita teatteriin lauluäänensä
tähden. Tästä lähtien voitiin jälleen ottaa laulukappaleita
ohjelmistoon. Lilli Kurikka oli 19-vuotias ja Helsingin suomalaisen
tyttökoulun käynyt. Alarik Böök oli Bruno Böök-vainajan nuorempi veli.
Iisakki Lattu vihdoin oli ainoa näistä tulokkaista, joka pysyvästi jäi
teatteriin.[61] Ensi-iltana 16/9 meni Maria Stuart täydelle huoneelle
ja seuraavana Murtovarkaus puolelle. Alku ei ollut loistava sillä
tavallista on, Kaarlo kirjoittaa, että meikäläiset ensi hyökkäyksessä
joutuvat hämilleen. Puhuttiin liian hiljaa, johon lisäksi tuli pikku
onnettomuuksia. "Mutta kaikki paranee kai, kun ennätämme tottua
yleisöön ja yleisö tottuu meihin. Tänään (19/9) luulen Ida Aalbergin
vallottavan yleisön yhdellä ryntäyksellä, sillä hän sanoi olevansa
hyvällä tuulella." Niin kävikin, ja näyttelijätär sai laakeriseppeleen
ja kukkia. Viikko myöhemmin, Romeon ja Julian jälkeen, Kaarlo
kirjoittaa, että silloin uudistui mitä oli tapahtunut Maria Stuartiin
nähden. Ensi kerralla kylmä, ynseä, ymmärtämystä puuttuva yleisö ja
toisella vilkas, kiitollinen ja innostunut, yhteisesitys ensi kerralla
laimea ja hätäinen, toisella tyydyttävä. Murtovarkauskin menestyi
paremmin toisella kerralla, ja huone oli kahta vertaa parempi.
Yhteiskunnan tuet annettiin kolmannelle osalle huonetta, ja Kaarlo
huudahtaa: Kuinka henkisesti kuollut tämä yleisö kuitenkin on! Hän
sanoo kokonaan menettäneensä kyvyn arvostella kappaleiden
vaikuttavaisuutta. Nyt huudetaan vain laulukappaleita -- niitä me
ymmärrämme! (Huuto saada nähdä Ida Aalbergia on vaiennut, kun siihen
yhtyy niin kamalia perspektiivejä kuin Shakespeare ja Schiller!)
Epäilemättä oli ruotsalaisten operettiohjelmisto saanut yleisön
hylkimään vakavaa ohjelmistoa. Bergbomin täytyi vastoin tahtoansa
("sillä se menee nyt, dass Gott erbarm") antaa Saimaan rannalla, ainoa
laulukappale, joka tällä hetkellä oli valmis, -- ja se veti, varsinkin
toisella kerralla (Parisin veitikan kanssa), miltei täyden huoneen.
Regina antoi sitte myöskin 8/10-12/10 kolme hyvää huonetta. Kolmantena
iltana (kaikista paras -- 1,071 mk) oli Ida Aalberg erityisten
suosionosotusten esineenä ja hän sai muun muassa hopeisen maljakon
("Ida Aalberg 18 12/10 84. Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena,
päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon."). Suuri isänmaallinen
kappale lämmitti siis sydämiä Turussakin.
Tällä aikaa harjotettiin Hilda Aspin suomentamaa G. Ohnet'n
4-näytöksistä draamaa _Rautatehtailija_, Shakespearen _Hamletia_ ja
Nummisuutareita, joka viimeinen kaipasi uudistamista. Ensimäinen näitä
meni 24/10 saavuttamatta silloin enemmän kuin toisellakaan kerralla
suurempaa suosiota, vaikka kritiikki kiitti sekä kappaletta että
esitystä. Leino ja Ida Aalberg esiintyivät päärooleissa. Hamlet edistyi
hitaasti; "Ahlberg ryhtyi siihen niin veltosti", että Bergbom epäili
sen menestymistä. "Kyllä on kovaa", hän lisää "että täytyy pakottaa
ihmisiä Hamletiin, kun ajattelee, että Vilho olisi antanut vuosia
elämästään saadakseen näytellä sitä roolia." Se valmistui kumminkin
miten kuten ja annettiin ensi kerran 30/10 Ahlbergin hyväksi, koska
tämä näyttelijä oli lähtevä parin kolmen kuukauden opintomatkalle.
Näytäntö onnistui hyvin, sanomien mukaan. Ahlberg oli erinäisissä
kohtauksissa oivallinen ja Ida Aalberg mainio Ofelia. Axel Ahlberg sai
sinä iltana kultakellon, ja samanlainen lahja annettiin Ida Aalbergille
l/11, kun hän esiintyi Jane Eyrenä. Nummisuutarit näyteltiin viimeisenä
iltana 4/11 täydelle huoneelle. Leino oli vielä Esko, sillä erästä
nuorempaa näyttelijää oli turhaan koeteltu; ensikertalainen oli m.m.
Lattu Karrina. Muista täällä näytellyistä kappaleista mainittakoon vain
Mustalaiset, jossa nti Kurikka Evinä ensi kerran (15/10) astui
näyttämölle ja lauloi "aistikkaasti, puhtaasti ja tunteellisesti", ja
nti Avellanilla Rózsina oli suuri menestys, sekä Todelliset naiset,
jota turkulaiset eivät viitsineet tulla katsomaan. -- Turunmatka
päättyi 900 markan tappiolla, jota pidettiin verrattain onnellisena
tuloksena! Åbo Underrättelser kiitti hyvää ohjelmistoa ja vakuutti
seurueen olevan vastedeskin tervetullut (!). --
Kaarlo oli asunut Fenix-hotellissa, jossa hänellä oli kaksi huonetta,
ja hän maksoi täydestä "ylöspidosta" 120 mk kuukaudessa. Leino rouvansa
kanssa, Axel Ahlberg sekä neidit Avellan ja Stenberg asuivat myöskin
siellä, ja kaikki söivät samassa pöydässä. -- Kirjeessä, jossa Kaarlo
kertoo tämän, tapaamme sanat: "Lue Jussi Brofeldtin Muudan
markkinamies. Se on sydäntäkouristava. Siinä pojassa elää Herran
henki."
Paluumatkalla Turusta seurue pysähtyi _Hämeenlinnaan_, jossa Nordinin
salongissa annettiin neljä näytäntöä -- jopa Maria Stuart viimeisenä
iltana. Kun huone oli aina täysi ja päiväkustannukset pienet, nousi
voitto 900 markkaan -- samaan summaan, joka Turussa oli menetetty.
_Helsinkiin_ seurue tuli aikaisemmin kuin aiottu oli. Ensin oli näet
aikomus ollut mennä Turusta Poriin, mutta kun sikäläinen uusi teatteri
ei vielä ollut täysin valmis, jäi matka tekemättä; toiseksi oli
tuumittu pitentää Turussaoloa, mutta Carlbergin ruotsalainen seurue
tuli ja otti teatterin. Kun saavuttiin Helsinkiin, olivat arpajaiset
teatterin hyväksi olleet ja menneet. Ne tapahtuivat nimittäin tiistaina
4/11 ylioppilastalolla, jonka huoneet olivat tungokseen asti täynnä.
Salin peräseinällä nähtiin "tuulentupa", Suomalaisen teatterin uusi
rakennus, jonka K. K. Hellsten oli maalannut Seb. Gripenbergin
luonnoksen mukaan, ja sivuseinillä Hedvig Winterhjelmin, Emmy Achtén,
Ida Basilierin, Kaarlo Bergbomin ja Vilhon muotokuvat. Ohjelman
alkunumero oli J. Mustakallion sepittämä prologi, jonka Turusta varta
vasten tullut Ida Aalberg lausui, ja muista numeroista huomattavin
iloisen, kirjavan joukon esiintyminen, jossa tunnettiin 18
näyttämöllistä hahmoa: Anni, Boriska, Inga, Jessika, Kätchen, Lysisca,
Nicole, Noora, Pamina, Papagena, Rosina, Rykmentin tytär, Esko, Fra
Diavolo, Larsson, Maunu, Papageno, Göndör Sandor. Nämä kaupittelivat
yleisölle tilapäistä albumia.[62] Voittoja oli 1,000 ja arpoja
11,000 à 1 mk.
(11/11). "Oma rakas Bettyseni", Emilie kirjoittaa sen jälkeen, "usko
pois että tuntuu hyvältä kun arpajaispuuha on ohi! Odotamme puhdasta
voittoa 11 à 12,000, tosin vähemmän kuin viimein, mutta toki
kunnioitettava summa. Olen äärettömän kiitollinen, että kaikki on
mennyt hyvin. -- Perjantaina teatteri alkaa täällä; saa nähdä kuinka
rupeaa käymään. Kevättä en pelkää, jos kaikki pysyvät terveenä, mutta
joulukuu on kaikkialla vaikea kuukausi ja vallankin meillä, jotka niin
paljo rakennamme ylioppilasyleisöön. -- Kiitos, hyvä Bettyseni,
kaikesta mitä teit hyväksemme, kun olimme Turussa [Emiliekin oli ollut
siellä pari viikkoa lokakuulla]; erinomaisen hupaista on että siellä
meni kuin meni. Toivoakseni Fröberg & consortes eivät aivan hävitä
meiltä maanalaa. -- Sala jää ulkomaille joulukuun keskivaiheille.
Sydämestäni toivon hänen edistyvän. Hän on ihmisenä läpeensä kelpo ja
kunnioitettava, niin että minä ja me kaikki sangen paljo pidämme
hänestä. -- Olet kai kuullut, että rva Canthin uusi kappale on valmis!
Kuinka hupaista on saada kotimainen teos, sen tiedät kyllä." --
Täälläkin alotettiin (14/11) Murtovarkaudella. Sitte tuli
Rautatehtailla, joka näyteltynä kolme kertaa ei täälläkään menestynyt,
vaikka arveltiin sentapaisista ranskalaisista muotikappaleista olevan
hyötyä näyttelijöille. Toisella innostuksella vastaanotettiin vanha ja
aina uusi Nummisuutarit. Uusia olivat siinä Pesonen -- Topias, Weckman
-- Mikko Vilkastus, Rautio -- Iivari, Falck -- Niko, Lindfors -- Teemu
ja rva Rautio -- Jaana.
Joulukuun 3 p. sattui Ludvig Holbergin 200-vuotispäivä ja sitä
vietettiin vanhan mestarin huvinäytelmillä _Ei ole aikaa_ ja _Henrik ja
Pernilla_ (Hilda Aspin suomentama). Kumpikin komedia sujui hyvin, mutta
edellinen sentään paremmin. Lindfors oli Vielgeschrey ja häntä
kiitettiin siitä että hän oli syventänyt näyttelemistänsä, jossa ennen
ilveilevillä kujeilla oli ollut liiaksi sijaa. Otto Vallenius oli
onnistunut kujeellisena palvelijana, Hilda Asp Pernillana, nti Stenberg
Madlenana j.n.e. Toisen kappaleen nimiosat olivat Weckmanilla ja rva
Aspegrenilla. -- Näyttelijät lähettivät Leinon allekirjoittamassa
sähkösanomassa tervehdyksensä Tanskan näyttelijöille, ja Bergbom
tervehti eri sähkösanomalla kuninkaallista näyttämöä, "Ludvig Holbergin
kaikille pohjoismaille merkillisen vaikutuksen kehtoa". Kuninkaallisen
teatterin puolesta kamariherra Fallesen vastasi kumpaseenkin
tervehdykseen.
Viikko myöhemmin 10/12 oli toinen juhla -- kymmenes vuosipäivä Ida
Aalbergin ensimäisestä esiintymisestä teatterissa. Sitä vietettiin Jane
Eyrellä, ja taiteilijatar sai vastaanottaa kukkia ja laakeriseppeleitä,
jota paitse hänelle toimeenpantiin pidot, joissa prof. F. Perander
puhui kunniavieraalle ja pyysi lupaa, että saataisiin teatteria varten
maalauttaa hänen muotokuvansa.[63]
Kun Bergbom oli alkanut toimeenpanna huokeahintaisia kansannäytäntöjä,
hän noudatti haluansa antaa vähävaraistenkin nauttia teatterista. Mutta
samoin kuin hän rakasti varsinaista kansaa, rakasti hän lapsiakin. "En
voi täällä nähdä lapsia", hän kirjoitti Parisista, "muistamatta lapsia
kotona", tarkottaen kai lähinnä sisarensa lapsia. Lapsillekin -- ei
ainoastaan näille läheisille vaan mahdollisimman useille -- hän halusi
avata teatterinsa, ja niin hän nyt ennen joulua (13/12) ilmotti
ensimäisen "lastennäytännön", jossa klo 5:stä i.p. esitettiin Z.
Topeliuksen "leikki" _Ole armelias köyhille_ ja Saimaan rannalla.
Teatteri oli täynnä outoa yleisöä, rivit "rint' rinnan täynnä pieniä
päitä, jotka kurkistelivat reunusten yli niinkuin pääskysen pojat
pesästään". Tarvitseeko sanoa, että tämä yleisö oli ihastunut! Näytäntö
uudistettiin 27/12. -- Seuraava ohjelma 14/12 sisälsi paitse Kiven
Kihlausta kaksi uutta alkuperäistä 1-näytöksistä huvinäytelmää: Matti
Kurikan _Ihmekös tuo!_ -- naurattava, erehdyksille ja hullunkurisille
kohtaamille perustettu vähäpätöisyys, jossa Lilli Kurikka, pääroolin
esittäjänä, ensi kerran ja onnellisesti näyttäytyi Helsingin yleisölle
-- ja Robert Kiljanderin _Pukkisen pidot_,[64] joka osottautui
tekijänsä edellisiä pikkukappaleita etevämmäksi, siinä kun luonnekuvaus
on syvempi ja henkilöitten pikkukaupunkilaisuus paljastetaan hienolla
ivalla. Parhaiten kuvattua henkilöä, Anna muoria, näytteli nti Stenberg
erittäin hyvin.
Joulun ja uudenvuoden aika ei tuonut enempää uutta. Uudenvuoden päivänä
meni Kiven muistoksi Nummisuutarit, e/i pitkän ajan päästä Kultaristi,
jonka uudistamisen Vallenius, Inez Borg ja Lilli Kurikka tekivät
mahdolliseksi, 6/1 Daniel Hjort, sekin tärkeissä kohdin uudistettuna --
nimihenkilönä ulkomaalta palannut Sala, osottaen melkoista edistystä
(itsenäisesti hän teki luonteen pääpiirteeksi synkän tunteellisuuden,
joka muutti ivan ulkomaailmaa kohtaan tuskalliseksi oman kehnouden
tunnoksi), Sigrid Stålarmina Ida Aalberg, esittäen onnettoman neidon
hienosti ja jalosti, Ebba Stenbockina nti Avellan, täynnä voimaa ja
ylimyksellistä ryhtiä, sekä Juhana Fleminginä Otto Vallenius -- ja
Topeliuksen päivänä Regina von Emmeritz. Ensimäinen ohjelmistolle uusi
näytelmä tuli vasta 28/1, nimittäin Minna Canthin kolmas draama,
_Työmiehen vaimo_. Työmiehen vaimonkin, niinkuin ennen Murtovarkauden,
syntyhistoriasta tahdomme tässä antaa tietoja, koska me siten samalla
valaisemme Minna Canthin ja Bergbom-sisarusten keskinäistä suhdetta,
joka muodostaa tärkeän lehden sisarusten elämäkerrassa. Vaikka Emilien
ja Kaarlon kirjeet tältä ajalta näyttävät hävinneen, näkee Minnan
kirjeistä heille, kuinka he seurasivat hänen työtään, kuinka Kaarlo on
siihen vaikuttanut ja kuinka kirjoittajan sydän oli heille avoinna. --
Ennestään tiedämme, että näytelmä oli jo tekeillä kun Emilie kesällä
1883 ensi kerran tapasi Minna Canthin Kuopiossa. Emilien kehotuksesta
Minna kirjoitti Kaarlolle Sandefjordiin:
(2/8 83). -- "Kun nti Bergbom kuuli, että olen tarttunut kiinni
'Homsantuussa' enkä ollenkaan pääse siinä eteenpäin, tahtoi hän minua
lähettämään sen alun [ensi näytöksen] Tohtorille ja kertomaan, miten
olen aikonut sitä sommitella. -- Jos tuo ennen oli minulla hämärässä,
on se vielä sitäkin pimeämmäksi käynyt sitten kun eilen näin
'Valapaton'. En minä koskaan, en koskaan saa niin hyvää toimeen.
Tragedia tästäkin tulla pitää, mutta en varmaankaan saa siitä mitään
semmoista suurenmoista kuin Valapatto on. Ja kuitenkin tahtoisin siitä
suurenmoista ja hyvää -- taikka ei mitään. Tehdäkseni nti Bergbomille
mieliksi, täytyy kaiketi minun kuitenkin kertoa hämäriä piirteitä
tuohon kappaleeseen. Ne tuntuvat niin mitättömiltä ja pieniltä, kun
niitä vertaa Valapattoon. -- Toisen näytöksen ensi kuvaus on
kauppatorilla. Siellä on myyjiä ja ostajia. Viisunkauppias laulelee
perällä ja myyskentelee arkkiviisujaan ympärillä seisoville. Katupojat
heittelevät palloa oikealla. Johanna tulee. Hänellä on vaan yksi markka
rahaa, jolla aikoo ostaa ruokaa, maitoa sairaalle lapselleen. Paavo
tulee juomatoverinsa kanssa ja riistää häneltä rahan. Johanna
vastustaa, rukoilee, uhkaa. Paavo ei siitä välitä. Homsantuu tulee
työntäen kottikärryjä, joissa hänellä on perunoita. Ne hän on saanut
nostamapalkakseen. Hän on ylpeä, mutta rakkaus Paavoon herää hänessä
uudelleen. Jotkut nuoret herrat vaativat häntä tanssimaan
'mustalaista'. Hän kieltää. Vihdoin hän Paavon pyynnöstä sen tekee. --
Seuraava kuvaus heinäladossa Homsantuun luona. Homsantuulla ei parempaa
asuntoa ole. On yö. Homsantuu nukkuu heinäkasalla. Taikka oikeammin hän
loikuelee siinä ollen valveilla. Paavo tulee. Hän kiusaa Homsantuuta
pakenemaan hänen kanssaan Etelä-Suomeen. Homsantuu vastustaa. -- Kolmas
näytös Johannan ja Paavon luona. Johannalla on kangas kuteilla. Se on
jo lähes valmis, jo samana päivänä hän voisi viedä sen rouvalle, jonka
oma se on. Paavo leikkaa kankaan poikki, myy sen ja juo rahat. Johannaa
syytetään petoksesta. Hän kantaa sen mitään virkkamatta. Jäätyään yksin
vaipuu hän epätoivoon. Risto, hänen entinen ihailijansa, tulee. Hän
tahtoo Johannaa auttaa, mutta Johanna vastustaa, sillä hän luulee
Riston vielä häntä rakastavan. Johanna heittäytyy lapsensa kätkyen yli
vakaana kiellossaan. Risto koettaa häntä ylipuhutella ja kumartuu hänen
ylitsensä. Samassa aukeaa ovi, Homsantuu seisoo siinä, näkee heidän
asemansa, käsittää sen väärin ja -- päättää lähteä karkuun Paavon
kanssa. Hän painaa oven kiinni, ilman että Risto tai Johanna ovat häntä
huomanneet. Risto on nyt ymmärtänyt Johannan epäilyksen ja selittää
olevansa kihloissa nuoren tytön kanssa, jolle hän on antanut sydämensä.
Sen jälkeen Johanna kiitollisuudella ottaa vastaan Riston tarjoomuksen.
-- Neljäs näytös kadulla yöllä, kapakan edustalla. Paavo kapakassa,
Homsantuu piilottelee toisella puolen katua, Johanna toisella. Himmeä
katulyhty ei varjopaikkoja valaise. Molemmat pelkäävät ja vapisevat.
Homsantuun pitäisi nyt yhtyä Paavoon ja lähteä hänen kanssaan.
Ylioppilaat pitävät serenadia erään ikkunan alla perällä. Heidän
mentyään Paavo tulee ja puhuttelee Homsantuuta. He aikovat lähteä
pakoretkelleen, kun Johanna äkkiä ilmestyy heidän eteensä, nuhtelee ja
varottaa heitä. Paavo sieppaa puukkonsa ja aikoo lyödä Johannaa, mutta
Homsantuu heittäytyy väliin, saa puukon iskun ja kuolee. -- Miten
tuosta kurjasta Paavosta päästään, sitä en ymmärrä. Jos hän vaan
viedään vankilaan, ei Johanna ole hänestä vapaa, mutta toiselta puolen
hän on liian suuri pelkuri tehdäkseen itsemurhan. -- Niin, ei minulla
ole mitään lisättävää. Toivon saavani tohtorilta uutta, pontevampaa,
parempaa kehitystä."
Ensimäinen näytös puuttuu tästä selostelusta, mutta varmaankin siinä
Johannan ja Riston (ei Paavon!) häät jo kuvattiin niinkuin painetussa
näytelmässä, ja Homsantuu syytti Johannan kauhuksi hänen miestään
konnamaisesta petoksesta. Emilie arvostelikin näytöstä seuraavin
sanoin: "hyvin mieltäkiinnittävä ja oivasti kirjoitettu, luonteva ja
sopiva vuoropuhelu, mutta, pelkään minä, liian voimakas, ettei
seuraavat näytökset litistyisi". Itse asiassa sommittelu, selostelusta
päättäen, kaipasi tiivistämistä. Toisessa näytöksessä on myöhemmin
lisätty se kohtaus, jossa Risto ja hänen juomatoverinsa Toppo torilla
"laskevat leikkiä" Homsantuun kanssa, siksi kun tämä vihoissaan heittää
hiekkaa Riston silmiin ja sitte pelvosta ja säälistä heltyy uskotonta
entistä sulhoaan kohtaan. Täten tuli hänen tanssinsakin paremmin
perustelluksi, hän kun tahtoo ansaita rahaa ostaakseen Ristolle
silmävoidetta. Toisen näytöksen toinen kuvaelma on muutettu kolmanneksi
näytökseksi, joka romanttisuudessaan (kun Homsantuu tapaa
mustalaissukulaisensa ja päättää Riston kanssa liittyä heihin ja
vastedes vain ansaita rahoja rakastajalleen) muistuttaa tekijän
ensimäisiä näytelmiä. Selostelun kolmas näytös on näytelmän neljäs,
mutta täydennetty ja rakennettu niin realistisen ja draamallisen
voimakkaaksi, että se on tullut kokonaisuuden pääkohdaksi, jossa miehen
kunnottomuus ja ihmisten ennakkoluuloinen sydämettömyys nostaa vaimon
kärsimykset huippuunsa. Johannan entisen ystävän nimi on Yrjö (ei
Risto!). Loppu on kokonaan muutettu. Viidennessä näytöksessä Johanna on
kuollut, mutta ei vielä haudattu; kuitenkin Risto valmistautuu uudelle
kosintaretkelle. Silloin Homsantuu tulee ja toisen kerran petettynä hän
ampuu konnaa revolverilla, mutta onnistumatta. Poliisit ottavat hänet
kiinni, ja kun Risto lausuu luottavansa että lait ja oikeus turvaavat
hänet Homsantuun kostolta, tämä epätoivoisessa raivossa huutaa: Teidän
lakinne ja oikeutenne -- niitä minun pitikin ampua! Sen jälkeen seuraa
vielä lyhyt kohtaus, jossa Vappu lupaa ottaa äidittömän lapsen
hoitoonsa, mutta ankarilla nuhteilla vastaa Riston kosimiseen. Toppo
lausuu säälin sanan Homsantuusta, mutta Risto kehottaa lähtemään
anniskeluun. Tästä näkyy kuinka suuresti teos kehittyi siitä kun
Bergbomin vaikutus siihen alkoi. Kumminkin oli kehitys pääasiassa
muodollista laatua; perusaihe, peruspiirteet, mestarillinen vuoropuhelu
ja koko näytelmästä puhuva pessimistinen henki olivat alkuperäisiä. --
Työn kulku ja tunnelma näyttäytyy seuraavissa otteissa.
(10/9 83). -- "Ei Homsantuu ole lainkaan edistynyt sitten kun Emilie
läksi. Vasta tänään puhuimme siitä Tohtorin kanssa. Tohtorilta sain
paljon hyviä neuvoja ja ihan uuden lopun, joka tulee olemaan
mainio." --
(19/11). -- "Homsantuuta olen hartaudella jatkanut. Neljäs näytös on
loppupuoleen ennättänyt. En kuitenkaan usko mitenkään voivani saada
sitä valmiiksi keväällä näytettäväksi. En tahtoisi antaa sitä käsistäni
kypsymättömänä, puolivalmiina. Minulla ei ole suuri varasto
harrastuksia, aatteita, ei voi siis tulla eri kappaleita varsin
tiheään. Suurin iloni, oikein mitä suloisin nautintoni on tuo
kirjoittaminen. En ymmärrä kuinka enään voisin elää, ellen sitä saisi
tehdä. Ja pari vuotta takaperin, silloin kun kirjoitin Roinilan
talossa, oli se vaan velvollisuuden tunnosta."
(28/1 84). -- "Kuinkako Homsantuu edistyy? Olen pari kuukautta
korjaillut edellisiä näytöksiä. Viidennestä näytöksestä minulla ei
vielä ole mitään selvää. Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän
hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta
ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari
minusta olisikaan tullut, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena
aikana! 'Ingen rädder här', minä ajattelen aina kun pistän jonkun
rafflaavan totuuden Homsantuuhun. Ainoa pelkoni on, että Tohtori ne
sieltä karsii pois. -- Niin, tosiaankin!"
(23/2). -- -- "Niin, hyvä Tohtori! Jos koskaan olen hävennyt
kykenemättömyyttäni ja saamattomuuttani, on se tällä hetkellä, jolloin
minun pitäisi tehdä Teille tiliä siitä, miten pitkälle näytelmäni on
tullut. Ja kuitenkin olen kaiken aikaa ollut niin ahkera kuin suinkin
voimani ja terveyteni ovat myöntäneet. Arvattavasti on aine liian
vaikea ja siinä syy hidastumiseen. Kun jonkun ajan kuluttua tulen
takaisin siihen mitä olen kirjoittanut, tuntuu se minusta niin
lapselliselta, kypsymättömältä ja epätodelliselta, etten voi mitenkään
sitä semmoiseksi jättää. Niinpä nytkin neljäs näytös, jonka olin
kirjoittanut marraskuussa, ja jonka arvelin silloin jotenkin hyväksi.
Nyt kun otin sen uudelleen käsiin, saatoin käyttää siitä tuskin
ainoatakaan repliikkiä. Tämä saattaa viedä ihmisen epätoivoon.
Viidennestä näytöksestä ei vielä ole mitään selvyyttä. -- Niin, tuo
sokea vaimo! Kyllä häntä arvelin, mutta tuntui niin mahdottomalta tuoda
esiin tuommoista hiljaista, rauhallista, kärsivällistä elämän
filosofiaa, nyt, kun sydän on täynnä katkeruutta ja revolutsionia. Ei
se käynyt. Sitten, jahka taas tulen nöyräksi ja resigneeratuksi, mutta
ei nyt. Nyt täytyy panna kovaa kovaa vastaan ja jakaa iskuja minkä
ennättää. Siihen on semmoinen vastustamaton sisällinen pakko." -- --
(19/4). -- "Rakas Emilie! Elkää odottako niin paljon tuosta
Homsantuusta. En minä usko siitä suurta iloa tulevan enemmän
teatterille kuin itsellenikään. Olen jo saanut maistaa merkillisiä
enteitä. Pari viikkoa takaperin sain postin kautta vastaanottaa
kolme numeroa 'Satakuntaa', jossa oli pitkä ja myrkyllinen
kritiikki 'Murtovarkaudesta'. Sanottiin sitä 'epäkristilliseksi',
'epänaiselliseksi' ja 'epäsiveelliseksi'. -- Kun nyt jo tuosta
viattomasta Murtovarkaudesta näin sanotaan, mitä sitten
Homsantuusta!" --
(11/8). -- "Olen alkanut viimeistä kertaa puhtaaksi kirjoittaa
'Työmiehen vaimoa'. Mutta paljon yhä näkyy siinä olevan korjaamista. En
uskaltanut kirjoittaa Teille, kuinka asian laita oli tässä keväällä ja
kesällä. Minusta, näette, koko kappale rupesi tuntumaan niin ikävältä
ja huonolta, kaikki maistui puulle, enkä voinut, en parhaalla
tahdollanikaan moneen kuukauteen sitä jatkaa. Luin sitä muille, että
kehuisivat ja taas saisin sen kautta vähän halua, mutta ei se tahtonut
auttaa. Nyt kumminkin, kun rva ja Kasper Järnefelt sekä Jussi Brofeldt
[Aho] sitä kiittivät, pääsin jälleen itseluottamukseen. Ja kyllä sitä
nyt kestää, siksi kun sen valmiiksi saan. Inspiratsionia antavat
kenties myöskin nuo tosielämän tosihuolet, joita saan niin tarpeeksi
kokea. Ne pitävät hermostoa jännityksessä ja kehittävät sielun voimia.
-- -- Mikä nimi annetaan tuolle uudelle näytelmälle? Työmiehen vaimo --
eikö se ole sopivin? Taikka: Johanna ja Homsantuu? Taikka: Hapanrokkaa?
Sillä hapanta se on miehille ja rokkaa sen pitäisi oleman naisille. Ja
silloin voisi Risto ja Toppo, kun kappaleen lopussa menevät kapakkaan,
laulaa: 'Hapanrokkaa keitettiin ja pantiin papuja sekaan, Hierimellä
hämmennettiin etc. etc' -- Mutta ei sentään. Eikö kaikki tulisi
koomilliseksi sen kautta? -- Työmiehen vaimo kenties sittenkin paras,
vaikka tuntuu niin laimealta."
(21/8). -- "Homsantuu on nyt vihdoin viimein valmis. Viimeisenä tuskana
on, ettei silmäni tahtoisi kestää kopioitsemista, jota nyt olen pari
päivää tehnyt. -- Saa nähdä, tuleeko tuosta iloa teatterille taikka
minulle. Se nyt ainakin on varma, että tunnokkaasti olen parastani
koettanut. Ilmankos se niin kauan olisi työn alla ollut. Mutta
pessimistinen se on, enkä luule kenenkään nyt sanovan 'tulimme niin
iloisina ja tyytyväisinä kotiin'. Tuota nimittäin on moni minulle
sanonut 'Roinilan talosta'. Mutta itse olen jotakuinkin tyytyväinen.
Sitä en ollut 'Roinilan talon' kanssa milloinkaan." --
(3/10). -- "Tuskin kehtaan Teille kirjoittaa, kun näytelmäni ei
vieläkään ole valmis. -- -- Nytkin, kun sitä viimeistä kertaa
korjaamalla olen puhtaaksi kirjoittanut enkä paljon muuta ole muutellut
kuin dialogia, en sentään pääse kuin noin pari kolme sivua päivässä
eteenpäin. -- Hyvä Tohtori! Onhan varma, että tulette tänne ensi
syksynä? Toivon saavani Teiltä taas uutta elämää. Onhan minun
oikeastaan Teitä kiittäminen henkisestä herätyksestäni, kehittymisen
halustani. Yksin ei voi pyrkiä eteenpäin, kun ympäristöltään ei saa
paljon mitään, ei ainakaan verraten siihen, mitä Teiltä saa. Ettehän
ole, hyvä Tohtori, väsynyt? Onhan Teillä vielä elämän toivoa, lujuutta,
pontevuutta, toimintavoimaa ja intoa? Antakaa tuota kaikkea minullekin
yksi hiven. Jääkää Jumalan haltuun, hyvä Tohtori! Parhaat toivotukseni
seuraavat Teitä ja teatteria."
(28/10). -- "Vihdoin viimein lähetin nyt postiin 'Työmiehen vaimon'.
Soisin, että se Tohtoria miellyttäisi, että teatteri saisi sillä paljon
rahaa ja että se vähän ravistelisi näitä puolikuolleita ihmisiä. Juuri
kun sitä laitoin ristisiteeseen, paukahtivat tulikellot täällä soimaan,
ja ennenkun vielä sain sen postiin, kerrottiin että eräs nainen oli
palanut sisään ja eräs toinen vähissä hengin saatu ulos. Kohta
taikauskoisuuteni näki tuossa sattumisessa jonkunlaisen enteen. -- --
Tuo vanha sairas vaimo paloi äsken siitä syystä, että sisarensa jätti
hänet yksin, sillä välin kun läksi käymään meidän puodissamme. Yhä
omituisempaa." --
(8/12). -- "Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Monet herttaiset kiitokset
kritiikistänne! Olen ollut sairaana ja kärsinyt sielun ja ruumiin
tuskia; sillaikaa oli kirjeenne kumminkin suureksi virkistykseksi ja
lohdutukseksi. Olen tuon tuostakin lukenut sen läpi ja miettinyt. Niin
pian kun täydellisesti paranen, että oikein jaksan ajatella, ryhdyn
ehdottamianne muutoksia tekemään -- niin pitkälle kuin paha sydämeni
sallii. Etten ole rouvia juuri lempeällä kädellä pidellyt, on aivan
totta, ehkäpä olen heitä liiotellutkin. Mutta, rakas Tohtori, te ette
ole nainen, ette ole tullut tuntemaan mitä myrkyllisiä haavoja tuo oma
sukupuoli voi kaikessa hurskaudessaan ja lempeydessään toiseen iskeä,
kuinka tuo helläsydäminen, tuo korkeasti sivistynyt, tuo 'heliga
prestinna vid hemmets fridfulla härd' on kivikova ja jääkylmä sortaja
heikompaa, 'huonompaa' kohtaan, jota hän ei ihmiseksikään tunnusta,
koska se ei ole hänen vertaisensa arvossa eikä sivistyksessä muka. Ja
nämä ovat kristityitä! Minä sanon, että huonoimman porton sydämessä
asuu enemmän kristillistä tunnetta kuin noiden farisealaisten. Kuinka
selvänä Kristus näki ihmissydämen salaisimmat sopukat, kuinka oikein
hän tätä sukukuntaa arvosteli: 'Aterioitsi syntisten, köyhäin ja
alhaisten kanssa'. Ei ylhäisten, ei rikkaitten eikä ruhtinaitten. Voi,
kuinka koko sieluni halveksii tätä tekopyhyyttä, tätä teeskentelemistä,
tätä naisten 'hienoa sivistystä' ja 'korkeaa moraalia'. Kuinka
surkuttelen noita 'hemmets heliga prestinnor', jotka kohta menehtyvät
oman itsensä ihailemiseen. Hyvä Tohtori! Suututteko minuun nyt?
Sanotteko, että olen paha, raaka, tyhmä? Niin olenkin, mutta, Jumalan
kiitos, olen samalla myöskin kansan lapsi, 'hienous' ei ole
luonnollista tunnetta tukahduttanut, eikä pelkuruus estä sitä tunnetta
ilmaisemasta. Oikeastaan eksyin aineestani. Tahdon koettaa parantaa rva
Wörskyä (täällä on eräs rva Mörsky, sitä nimeä ei saa käyttää), jos
voin, mutta en tiedä, kuinka onnistun. Naiskysymyksessä tahtoisin
pienen reformin. Naisten ihailemisen tahtoisin muuttaa naisten
ruoskimiseksi. Emme me parane, Tohtori, ennenkun saamme oikein paljon
vitsaa, ennenkun meitä opetetaan totuutta tuntemaan ja omia
heikkouksiamme käsittämään. -- Kaikki muut muutokset teen oikein
sydämen halusta."
(22/1 85). "En ollenkaan voinut arvata, että niin pian joutuisitte
valmiiksi, enkä siitä syystä tehnyt parempaa kiirettä korjauksien
kanssa. Kuinka nyt lienee tämä Vapun kohtaus tässä lopussa onnistunut.
Kuin ei siinä olisi liiaksi sovitusta? En usko että tulevasta
sukupolvesta vielä on niin paljo toivoa, kun tästä päättäen luulisi.
Antakaa, Tohtori, hyvä neuvo! Minä melkein mieluisemmin antaisin
painattaa kappaleen lopun niin, ettei jää mitään selvää siitäkään,
ottaako Vappu lapsen vai ei. Sen jälkeen kuin Homsantuu on viety pois,
vaan muutama repliikki Riston ja Topon välillä: Risto aikoo kosia,
Toppo epäilee Homsantuun tilaa ja Risto kehottaa lähtemään anniskeluun.
Vai kuinka? Onko parempi näin?"
Tähän viimeiseen kysymykseen Bergbom vastasi niin, että hän jätti pois
viime kohtauksen näyttämöllä. -- Lopuksi sanottakoon vain näistä
otteista, että ne mieltäkiinnittävällä tavalla todistavat kappaleen
syntyneen palavasta innostuksesta, joka nousi ja laski niinkuin
tosirunoilijassa tapahtuu, sekä väsymättömästä harrastuksesta tehdä
mahdollisimman hyvää. Kumminkin Minna Canthissa vallankumouksellinen
paatos oli verrattomasti voimakkaampi kuin taiteellisen sopusoinnun
vaisto. Sentähden hän hylkäsi Bergbomin ehdottaman sokean vaimon, joka
"rauhallisella, kärsivällisellä elämänfilosofiallaan" tietysti olisi
pyörentänyt, täydentänyt elämänkuvausta.
Näytelmä meni siis ensi kerran 28/1, ja se ilta oli teatterin
muistettavimpia. Täydelle huoneelle mielenjännityksessä olevaa yleisöä
esitettiin vaihtelevat kuvaelmat erinomaisella voimalla ja tosielämän
värillä, ja vaikutus oli tärisyttävä. U. S. lausuu:
"Tässä näytelmässä ei ole turhaa, kaunista lörpötystä. -- Sattuvata on
koko näytelmän kulku ja se tarkottaa yhteiskunnan ja yksityisten
sydämeen, leikkaa siellä ja viiltelee, mutta niin että tuntuu.
Kiihkeänä seurasi yleisö näytöksen edistymistä, ja moni varmaan tunsi
sisustaansa viiltävän, mutta kyllä kai se hyvää teki. Erimielisinä ja
vältellen lähdettiin kotia."
Kritiikki oli yksimielinen kiittäessään esityksen oivallisuutta, se oli
ehdottomasti parasta mitä teatteri oli aikaansaanut. Ida Aalberg
näytteli Homsantuuta niin innostuneesti, että hän vastustamattomasti
tempasi yleisön mukaansa, hän oli yhtä suloinen surussaan kuin mahtava
kostoa vaatiessaan -- se oli luettava hänen värikkäimpiin ja
todenperäisimpiin rooleihinsa. Nti Avellan Johannana oli kuin
täydelleen yhteensulanut näyteltävän luonteen kanssa, hänen
esityksessään ei ollut ainoatakaan väärää säveltä, luontevana ja
yksinkertaisena hän vaikutti syvästi katsojaan. Alarik Böök esitti
luonnonomaisesti Ristoa, mutta aivan erikoisesti onnistunut oli Rautio
Toppona, täynnä eloa, kevytmielisyyttä ja huumoria. Edelleen neiti
Stenberg varmasti ja johdonmukaisesti kuvasi Leena Kaisaa ja hyvin
näyteltiin muutkin sivuosat. Vihdoin oli yhteisnäytteleminen kaikin
puolin kiitettävä ja samoin näyttämöllepano. "Markkinaelämän kuvaaminen
esimerkiksi veti vertoja siihen mitä saatiin nähdä Meiningiläisten
näyttämöllä."
Työmiehen vaimo meni kaikkiaan yhdeksän kertaa täysille ja hyville
huoneille. Menestyksen puolesta se oli verrattava Nooraan, mutta niin
myöskin yleiseen vaikutukseen nähden. Näytelmästä väiteltiin sekä
yksityisissä piireissä että sanomalehdistössä kiivaudella, jonka
ymmärtää kun ajattelee, että se kuulumattoman räikeästi kuvasi
kotimaisia oloja ja että sen kautta realistisen suunnan totuus- ja
uudistusvaatimukset ensi kerran välittömästi kohdistettiin meihin
itseemme. Luonnollista on, että eri katsantokannat esiintyivät jyrkkinä
ja että vastapuolueen tarkotuksia väärin käsitettiin ja selitettiin.
Vanhoillisella taholla, jolla oli totuttu vallitseviin oloihin ja
käsittämään kaikellaista pahaa ja kurjuutta pääasiassa yksilöiden
turmeluksesta johtuvaksi, ei tunnustettu, että parannusvaatimukset
lähtivät puhtaasta ihmisrakkaudesta, ja uudistajain puolella oltiin
taas liian kärkkäät kieltämään vanhoillisilta jalompaa elämänkäsitystä.
Että Homsantuun huuto: "Teidän lakinne ja oikeutenne -- niitä minun
piti ampua!" kauhistutti monta hiljaista kansalaista, ei suinkaan ollut
niin kumma, sillä joskin sanat oli pantu onnettoman, hurjistuneen
mustalaistytön suuhun, oli niillä kieltämättä symbolinenkin
merkityksensä, jonka kuulijat oikein ymmärsivät. Ja olihan näytelmä
kauttaaltaan ankara, tahallinen hyökkäys olevaisuutta vastaan, jopa
niin ehdoton, että siinä tuskin valonpilkkua nähtiin. Oliko siis outoa
ettei kaikki kohta sanoneet: jaa ja amen! Mutta uudistuuhan elämässä
aina tämä sama näytelmä, kun uusi aika ryntää esiin. Taistelu, sehän
onkin elämää, ja Minna Canthin ansio on, että hän nerokkaalla
kappaleellaan saattoi koko sarjan yhteiskuntakysymyksiä keskustelun
alaiseksi.[65] -- Kun näytelmä oli esitetty neljä kertaa, Emilie
kirjoitti (15/2) nti Elfvingille:
"Työmiehen vaimo on herättänyt paljo melua ja erilaisia tunteita.
Muutamat ovat ylen ihastuneita -- toiset kovin tyytymättömiä. Yhdessä
kohden ovat kuitenkin kaikki yksimielisiä: että kappale on kirjoitettu
erinomaisen kyvykkäästi, että se on korkeimmassa määrässä draamallinen,
jopa nerokas. Moni pitää tätä kappaletta etevimpänä draamallisena
teoksena, mikä Suomessa on ilmestynyt, joko suomeksi tai ruotsiksi.
Siihen en yhdy. Minä en rakasta voimakasta realismia runoudessa, vaikka
täysin oivallan mitä kappaleessa on nerokasta ja draamallista.
Ultrapessimistinen katsantotapa (taikka oikeammin esitystapa) ei
myöskään ole oikein mieleeni; pitäähän runouden tuoda esiin ihmisten
valoisiakin ja hyviäkin puolia. Työmiehen vaimo esittää ainoastaan
varjopuolet, heikkouden ja kurjuuden. Erinomaisen hupaista on kumminkin
että niin etevä draama on ilmestynyt, ja meillä on syytä vielä odottaa
hyvin paljon rva Canthilta, jos hän saa elää ja pysyy terveenä.
Surullista on jos hän pysähtyy tälle Ibsenin kannalle. Jos taasen
Työmiehen vaimo jää ihmisellisen kurjuuden tuskanhuudoksi
ennakkoluuloja ja totuntatapaa vastaan, niin on se kaikin puolin
oikeutettu."
Kerrottakoon vielä samassa yhteydessä, että Minna Canth maaliskuulla,
noudattaen ystäviensä kehotuksia ja omaa haluaan, teki pitkän talvisen
matkan (Kuopion rautatie ei ollut vielä olemassa) Helsinkiin ja näki
13/3 kappaleensa näyttämöllä.[66] Huone oli ihan täynnä, ja lopussa
tekijä huudettiin näyttämölle, jossa Sala ojensi hänelle kukkavihkon
näyttelijäin, ja filos. kand. J. A. Lyly laakeriseppeleen yleisön
puolelta. Myöhemmin oli rva Canth teatterin ja omien ystäviensä
vieraana illallisilla lämpiössä. -- Minkä vaikutuksen näytäntö teki, on
hän lausunut kirjeessä rva O. Kiljanderille. Sen mukaan esitys suuresti
tyydytti häntä, mutta -- ei itse näytelmä. "Koko kappale muuten
laitettu mielenkiihotukseksi. Näyttämöllistä voimaa siinä on, mutta
totuutta siinä ei ole, sielunomaista kehitystä ei myöskään. Koko
mustalaisjoukkue Homsantuineen mielikuvitus. Ei Johanna ja Ristokaan
ole täydelleen todellisuudesta temmatut. Toppo on ainoa, joka
tyydyttää. Sanalla sanottu: kappale ei sisällä _elämän totuutta_. Kunpa
onnistuisin paremmin ensi kerralla. -- Ryhdyn nyt yhteiskunnalliseen
aiheeseen".[67]
-- Nämä sanat todistavat kauniisti Minna Canthin suoruutta ja
vaatimattomuutta. -- Nti Bergbomille, jonka luona hän oli asunut, Minna
kirjoittaa pitkän kirjeen, joka tulvii ihastusta sisaruksia kohtaan:
"Niin mistä teitä, mistä kaikesta teitä kiitän! Kappaleen menestys
teidän ansionne, erinomaisen hyvin näyttämölle pantu j.n.e. j.n.e.
Kaikki hyvää ja kaikki totta. Mutta mitä siitä niin suurta välitän,
menestyi tai ei. Pienen pieni sija sydämmissänne on tuhatta vertaa
suuremmasta arvosta. Kiitos siis ystävyydestänne, kiitos siitä, että
olette juuri semmoisia kuin olette, että herätätte niin suuria
rakkauden, ihailemisen ja kunnioituksen tunteita." -- Ja samaan tapaan
pitkältä. Loppupuolen kirjettä täyttää pitkä kertomus työväen oloista
Varkaudessa, jossa Minna paluumatkalla oli päivän viipynyt. Uusi draama
kangastaa jo mielessä.
Työmiehen vaimon näytäntöjen väliin pistettiin silloin tällöin joku
vanhempi kappale, niinkuin Runebergin päivänä Salaminin kuninkaat,
mutta uutta tuli vasta 27/2, jolloin Kiven _Kullervo_ ensi kerran
esitettiin täydellisenä. Näytäntö oli epävirallinen alku siihen
juhlaan, jolla Suomalaisen Kirjallisuuden Seura seuraavana päivänä
vietti Kalevalan ilmestymisen 50-vuotista muistoa. Taitavasti Bergbom
oli osannut mukailla näytelmän näyttämöä varten (10 kuvaelmaa
oli supistettu 7:ksi), jota paitse puvut ja laitokset oli
mieltäkiinnittävästi suoritettu. Sitä vaikeampi oli roolien
täyttäminen. Kullervona esiintyi Falck, jolla oli lämpöä ja voimaa,
mutta ei traagillista kykyä. Muista mainittakoon: Leino -- Kalervo, rva
Aspegren -- Kalervon emäntä, rva Rautio -- Ainikki, Inez Borg --
Ilmarisen emäntä, nti Avellan -- Ajatar, Weckman -- Nyyrikki, Kallio --
Väinämöinen, Ahlberg -- Ilmarinen, Vallenius -- Lemminkäinen. Menestys
oli n.s. succés d'estime. Näytäntö uudistettiin ainoastaan yhden
kerran. -- Paremmin onnistui _Hamlet_, joka 4/3 annettiin ensi kerran
Helsingissä ja kaikkiaan meni kuusi kertaa. Se luettiin jälleen niihin
näytelmiin, "joita näytettyään Suomalainen teatteri voi ilolla ja
ylpeydellä katsoa uuden askeleen urallaan astutuksi, kunniallisen
voiton voitetuksi". Pääosassa vaihtelivat Ahlberg ja Sala, kumpikin
esittäen onnettoman kuninkaanpojan kuvan omalla tavallaan -- edellinen
voimakkaammin, hillitsemättömämmin, jälkimäinen hiljaisemmin, tarkemmin
pienimpienkin piirteiden mukaan. Toisista oli tietysti Ida Aalbergin
Ofelia loistavin; mielipuolikohtaukseen näyttelijätär "loi aivan
hurmaavan tuoksun, puhtaan jalon vaikutuksen ihmeen hienosta
taiteilijahengestään" (W. Söderhjelm, Valvoja).
Kaksi semmoista uutuutta kuin Työmiehen vaimo ja Hamlet olisi jo
riittänyt tekemään tämän näytäntökauden tavallista huomattavammaksi,
mutta innokas johtaja liitti niihin kolmannenkin merkki-ilmiön, Kaarlo
Forsmanin suomentaman Goethen _Faust_-draaman ensimäisen osan. Viisi
päivää ennen sen ensi-iltaa Emilie kirjoitti ystävälleen Turkuun:
-- "Me valmistamme parastaikaa Faustia. Eikö se sinusta ole hullun
yritys? Ei koskaan ennen ole heikkoja voimiamme niin kysytty. Kyllä se
on vaikeinta mitä olen kokenut, ja Kaarlo samoin kuin minä olemme kovin
hermostuneita, ennen kun suurteko on lähtenyt teloiltaan. Toivoimme
näytelmän valmistuvan perjantaiksi, mutta se ei käynyt; meidän täytyi
lykätä se keskiviikoksi. Muistele meitä silloin ja tiedä, että meillä
on raskas päivä. Ida Aalberg tulee lopussa aivan loistavaksi, ja siihen
rakennamme etupäässä menestymisen toivomme. Myöskin Leino
[Mefistofeles] ja Sala [Faust] ovat hyviä, erittäinkin Leino, sitte
tulee lisäksi noitia, marakatteja, vuoripeikkoja, tuliliekkejä,
sotilaita, lapsia, väkeä loppumattomiin asti. En tiedä, kuinka kaikki
yhdellä kertaa mahtuvat teatteriin!" --
Faust meni ensi kerran 15/4 ja sanotaan siitä U. S:ssa:
"Suomalaisessa teatterissa vallitsi eilisiltana oikea juhlahartaus sen
täpötäydessä huoneessa. Alusta loppuun seurasi yleisö näytäntöä yhä
kasvavalla ihastuksella. Ja kun kaikui: 'on pelastettu!', ja esirippu
laskeutui, ei käsien taputuksesta tahtonut loppua tulla. Lopuksi kuului
huuto: 'Tohtori Bergbom!' ja sitten: 'Neiti Bergbom!' joita molempia
innokkailla eläköönhuudoilla tervehdittiin. -- Tuskin onkaan
teatterissamme, jolla on niin pienet apukeinot, niin suuria
aikaansaatu." -- Finlandissa: "Innostus yhtä suuri kuin oopperan
loistavimpina aikoina. Näyttämöllepano huolellisin mikä meillä on
nähty".
Otamme tähän Z. Topeliuksen kirjeen Kaarlo Bergbomille (Helsingin
Vilhelmsbadista 23/4), se kun sisältää arvostelun näytännöstä.
"Hyvä Kaarloni! Vastaanota onnentoivotukseni uuteen voittoon!
Uhkayritys on päättynyt loistavaan riemuvoittoon suomalaiselle
näyttämölle ja on jouduttava uuden talon toteuttamista."
"Eilen näin uudestaan puhuvan Faustin ensi kerran 1836 taikka 1837
jälkeen, jolloin eräs saksalainen seurue samojen seinien sisällä kuin
nyt, Klingemannin laitoksen mukaan, antoi puhenäytelmän heikosti, mutta
muistoa ansaitsevasti. Ooppera on loistava, mutta puhekappale
sydäntäkouristavan syvä."
"Muistutukset, jotka minulla on tehtävänä, koskevat osaksi tekijää,
osaksi nykyajan draamallista koulua. Kappale on sukukuntamme lankeemus,
mutta sovitus on kehyksen ulkopuolella. Ei koskaan runous ole esittänyt
ihmisellisesti liikuttavampaa tyyppiä kuin Margareta: siinä missä hän
on valtavana kappaleessa on tämä kristillinen suuressa merkityksessä,
vaikka sovitus haamottaa ainoastaan symbolisesti ristissä. Tässä Ida
Aalberg seisoi nykyajan taiteen huipulla; ei ainoakaan niistä 5:stä tai
6:sta laulavasta Margaretasta, jotka olen kuullut, voi kilpailla hänen
kanssaan. Sano tämä hänelle, jos se tuottaa hänelle iloa. Mutta sano
hänelle myöskin, että hän voi tehdä jotakin enemmän, että hän tästä,
melkein loppuun kulutetusta tyypistä voi tehdä jotakin uutta. Sillä
ranskalaisrealistiselta koululta, jonka luonnontotuus on niin
sydäntäkouristava, puuttuu taiteen suuri tyyneys. Sinä päivänä kun Ida
Aalbergin onnistuu yhdistää kolme viimeistä kuvaelmaa kolmen ensimäisen
kanssa, on hän luonut uuden Margaretan."
"Salan debyytti on kunnioitettava. Että hän vajoaa, merkitsee vain että
Faust vajoaa. Goethe ei ole kirjoittanut kappaletta näyttämölle, se on
vedetty sinne tukasta. Goethen esityksessä seisoo kauttaaltaan
ihmiskunta Faustin takana ja tätä taustaa vastaan hän näyttäytyy
eheänä, mutta näyttämöllä tausta katoaa yksilöön, ja siinä hän vajoaa
voimattomana. Samassa määrässä kuin Faust vajoaa, Mefisto nousee
ja valtaa lopulta kaikki paitse Margaretan. Onhan kappaleen
lopputarkotuksesta kirjoitettu äärettömän paljon, ja sinä tunnet sen
paremmin kuin minä. Mutta en minä voi uskoa, että lopputarkotus on
pahan apoteosi. Näyttämö ei ole vaan voinut tehdä havainnolliseksi
pahan häviämistä itsekkääseen tyhjyyteensä."
"Leino on sangen hyvin jäljitellyt Willmania taikka hänen saksalaisia
esikuviaan. Vino, nykäisevä, ilkkuva kuuluu kieltämättä tyyppiin. Mutta
kaiken tämän ohella on Goethen Faustilla [sic, Mefistolla!] syvyys,
joka on kadonnut oopperan jokapäiväisiin tehonpyyteisiin. Ei ole
irvistelevä Mefisto, joka sanoo: 'Ich bin der Geist, der stets
verneint' j.n.e. Puhekappaleen pitäisi kohota oopperan ja kansansadun
Samielia ylemmäs, ja jos Leino kesällä saa aikaa tutkia Goethen
Mefistoa, niin hän, hyvä käsitys kun hänellä on, on kaikellaista
oppiva."
"Valentinista [Ahlberg], Martasta [nti Stenberg], noita-akasta
[Lindfors] ynnä muista ei minulla ole muuta kuin hyvää sanottavana.
Näyttämöllepano on suomalaisella näyttämöllä voittamatta ja ansaitsee
kaiken tunnustuksen, minkä se on saanut (vaikkei esiripun tarvitse
nousta kaikkien aploodien tähden). Se kunnioitus, huolellisuus ja
kustannus, joka on tehtävään uhrattu, on hyvin harkittu. Uusi teatteri
ei olo koskaan tarjonut näyttämölaitoksia, jotka olisivat tähän
verrattavat. Ainoastaan noitaluolan maalaukset olivat lasten
pelättimiä."
"Sanalla sanoen -- kiitos, Kaarlo veli ja Emilie sisar, rohkeasta mutta
menestyksen oikeuttamasta yrityksestä suorittaa yksi näyttämön
korkeimpia probleemeja! Oletan että sinä itse, joskin esikuvien mukaan,
olet mukaillut kappaleen näyttämöä varten. Kieli oli helkkyvää, ja
useimmat köörit onnistuvat oivallisesti."
"Tulkoot kustannukset takaisin ja mainittakoon Faust suomalaisella
näyttämöllä kerran peninkuormapatsaitten joukossa sen edistyksen
tiellä!"
"Minä puristan kättänne ja olen edelleen teidän molempien harras
Z. T."
Faust meni peräkkäin seitsemän kertaa. Innostuneet suosionosotukset
uudistuivat joka ilta. Yksityisistä kunnioitusilmauksista mainitsemme
vain, että kuuluisa pianonsoittaja rva Sophie Menter 19/4 lähetti Ida
Aalbergille näyttämölle kauniin kukkavihkon. Samana päivänä kun Faust
annettiin viimeisen kerran E. Nervander julkaisi "Finlandissa"
seikkaperäisen arvostelun, jonka pääkohdat otamme tähän, koska siitä
todella saa käsityksen, kuinka kappale esitettiin.
Huomautettuaan millä varmuudella Bergbom on osannut arvioida, milloin
teatteri on kypsynyt mihinkin suureen tehtävään sekä miten jo
vuosikausia oli silmällä pidetty ja valmistettu Faustinkin
mahdollisuutta, arvostelija jatkaa: Arkadiateatterin pieni salonki oli
loppuunmyyty, ja yleisö odotti jännityksessä. Vihdoin esirippu nousee
ja ensimäinen kuvaelma (alkunäytökset ovat poisjätetyt) avaa meille
Faustin yhden ainoan lampun valaiseman työkammion, joka vanhanaikuisine
sisustuksineen ja rikkaine tieteellisine kalustoineen tarjoaa sangen
tunnelmallisen näön. Sala, joka huolimatta nuoruudestaan on jo
näytellyt Hamletin, esiintyy vanhana Faustina. Naamioitus on hyvä,
hänen hahmonsa leimaa jalo arvokkuus, hänen käsityksensä on tyyni ja
älykäs, hänen tunteensa sangen lämmin, sanalla sanoen, hän on neljässä
ensimäisessä kuvaelmassa, ennen kun taikajuoma on nuorentanut hänet,
melko hyvä Faustin edustaja, vaikkei hänellä ole luonteelle ominaista
voimaa, tulta ja suurisuuntaista levottomuutta. Näissä kohtauksissa
vaikuttaa hänen näyttelemisensä yksitoikkoisuuskin vähemmän
väsyttävästi; myöhemmissä kuvaelmissa sitä vastoin hänen esityksensä
on ainoastaan hervoton ja heikko harjotelma. Mutta olisihan
liiaksi pyytää, että niin nuoren miehen elämänkokemus riittäisi
täyttämään mahtavan hahmon. Hän on kuitenkin vakavalla ja suoralla
näyttelemisellään ja monella katseella rooliin tehnyt Faustin arvokkaan
esittämisen näyttämöllämme mahdolliseksi. -- Wagner on jätetty pois.
Maahisen ilmestyminen tapahtuu tunnelmallisen soiton soidessa, mutta
vaikuttaa ehkä vähemmän kuin muut näyttämölliset tehokohdat. Kuvaelma
päättyy pääsiäisvirren säveliin, jotka pelastavat Faustin itsemurhasta.
Kävely kaupunginportin ulkopuolella on muutettu viidenteen kuvaelmaan,
ja sen sijaan toinen kuvaelma esittää Mefiston ja Faustin ensimäisen
kohtauksen jälkimäisen työkammiossa. Leino näyttää reippaasti ja
epäilyksettä käsityksensä roolista, joka perustuksiltaan on hänelle
niin vieras ettei siitä voi tulla enempää kuin harjotelma. Hän käsittää
syystä roolin poikamaisen (burschikos) huumorin ja satiirin
sekotukseksi, käyttää voimakkaita värejä ja leveää sivellintä, ja
harjotelma näyttäytyy kunnioitettavan työn ja aitotaiteellisen
mielenkiinnon tuloksena. Ryhtiin ja liikuntoihin nähden hän on luonut
selvän kuvan, jota hän esittää, mutta omituista on, että ääni ja katse
saavat kerrassaan unohtamaan mitä naamioitus, liikunnot ja sanat
pyytävät ilmituoda. Kuuro voisi pitää Leinon esitystä erinomaisena,
johdonmukaisena ja värikkäänä, jota vastoin _sokea_ äänen mukaan
arvostellen saisi vaikutelman perustukseltaan hyvästä, iloisesta ja
kenties naivisesta Mefistosta, joka hieman muistuttaa Nummisuutarin
Eskoa. Tämä esityksen kahtia jako tekee, ettei sitä voi pitää muuna
kuin etevänä harjotelmana. Toisessa kuvaelmassa nähdään kauniita,
silmää hiveleviä unikuvia, jotka Mefistofeles loihtii esiin Faustille.
Niitä on luvultaan kuusi tai seitsemän, toinen toistaan taiteellisen
somempi. Ensin ilmenee ryhmä ruusuilla seppelöityjä lapsia, sitte
nuoria neitosia soittaen harppua y.m. kielisoittimia. Sen jälkeen neljä
nuorta tanssijatarta ja toisia, viiniä ja lempeä edustavia, ryhmiä ja
vihdoin loppukuvaelma, jonka keskiryhmä esittää nuoren runoilijan
seppelöimistä vallan, kunnian ja kauneuden hengettärien ympäröimänä.
Näiden kuvien ohikulkiessa kaunis laulu taustalta herättää mitä
miellyttävimpiä tunnelmia katsojissa. Kuvaelma päättyy säkeihin, joissa
Mefisto kehottaa Faustia lähtemään maailmaan ja ihmiselämään. Kolmas
kuvaelma saattaa meidät Auerbachin kellariin Leipzigissä, taitavasti
järjestettynä pikku näyttämölle. Verrattoman burleskimaisesti ja
iloisesti näyteltiin kohtaus neljän ylioppilaan (Pesonen, Aspegren,
Rautio, Böök) kanssa. Leino ja Sala ovat hekin tässä täydellisesti
rooleissaan. Neljännessä kuvaelmassa nähdään noidan luolakeittiö
taikakalustoineen, loimuava valkea takassa, jonka ympärillä marakatteja
vahtii. Oudon inhottava kohtaus suoritetaan mainiosti, kiitos olkoon
varsinkin Lindforsin, joka räikeästi kuvaa noita-akkaa. Täällä
Gretcheninkin kuva ensi kerran esiintyy, saaden Faustin tyhjentämään
nuorentavan taikajuoman. Jo tässä Gretchen, istuen rukkinsa ääressä
puutarhassa, harvinaisen neitseellisen kauneuden ja raikkauden kautta
saa aavistamaan Ida Aalbergin taideluomaa saksalaisena porvarityttönä.
Viidenteen kuvaelmaan on yhdistetty kansankohtaus kaupunginportilla
sekä Faustin ja Gretchenin yhtyminen. Kansankohtaus on erittäin
rikkaasti järjestetty ja vilkasluontoinen siinä kuin yli sata eri
sisääntuloa tapahtuu noin kymmenessä minuutissa. Viimeksi astuu
Gretchen ulos kirkosta. Puku on sininen ja kuosiltaan se muistuttaa
yksinkertaista porvarityttöä keskiajalta. Hiukset on jaettu kahteen
paksuun, riippuvaan palmikkoon. Kirkonovella ripotettuaan vihkivettä
päällensä ja annettuaan almun, hän lähtee kotiinpäin samassa kun Faust
rikkaassa aatelismiehen puvussa astuu hänen eteensä ja lausuu:
"Oi fröökinä kaunihin, jos sallitten,
Käs'varrellain ma teitä saattelen."
Melkein lapsellisen miellyttävällä itsetunnolla ja kainoudella
Margareta vastaa:
"En fröökinä oo, en kaunihin"
jonka jälkeen hän jatkaessaan:
"Ja kotia pääsen saattamattakin"
nostaa Faustia kohti katseensa, jossa ilmenee ensi lemmen aavistus.
Suloinen, puhdas ja nuorekkaan lämpöinen Gretchen on seuraavassa
kohtauksessa omassa kammiossaan, kun hän valmistautuen levolle purkaa
palmikkonsa ja hyräilee:
Kuningas Thulen kansan
Ol' aina uskoinen.
Hälle vaimo kuollessansa
Soi maljan kultaisen.
Se mielenilme, jolla hän samassa kohtauksessa lausuu sanat: