X.

Kymmenes näytäntökausi, 1881-82.

Bergbom-sisarukset olivat päättäneet viettää kesänsä Norjassa. Toivoen

saavansa nähdä jotakin uutta teatterissa Kaarlo lähti jo kesäkuun ensi

päivinä Tukholmaan, mutta teatterit olivat suljetut ja henkilöt, joita

hän olisi tahtonut tavata, matkoilla. Sentähden Emilie viikko myöhemmin

saapuessaan sinne kohtasi veljensä sangen tyytymättömänä oloonsa. Tämän

ohella vaivasi molempia yhtäkkiä ilmestynyt jäätävä takatalvi.

Kumminkin he viipyivät Tukholmassa, levottomasti odottaen tietoja

eräästä läheisestä sukulaisesta, joka oli vaarallisesti sairastunut ja

jonka kuolema, jos se olisi tapahtunut, olisi pakottanut heidät

palaamaan kotimaahan. Tästä ja muusta kertoo Emilie nti Elfvingille

kirjeessä (13/6), josta otamme seuraavan:

"Eilinen ilta oli kuitenkin hupainen, kävimme näet katsomassa

[kiertomatkalla olevia] ranskalaisia näyttelijöitä. Coquelin ja

Pasca ovat _erinomaisia_ taiteilijoita, Berton on hyvä, toiset

heikonpuoleisia paitse erästä pientä daamia, joka on niin kuulumattoman

kehno, että oli melkein häpeä. Semmoista pikku hanhea ei ole päästetty

näyttämölle edes meillä [teatterimme] lapsuudessa. Coquelin on elävä

todistus siitä mitä äly ja lahjakkaisuus aikaansaavat. Hänen vartalonsa

on mitätön, kasvojenpiirteet rumat eivätkä ollenkaan hienostuneet --

paremmin oikein jokapäiväiset, nenä niin muodoton kuin mahdollista,

ääni itsessään vähäpätöinen, ja sittenkin joka sanansa, joka

liikuntonsa, joka kasvojeneleensä vaikuttaa valtavasti yleisöön --

juuri semmoisen tulee taiteilijan olla -- sielun on kaikki tehtävä eikä

ulkonaisten, aistillisten ansiopuolten; jos niitä sen ohella on

olemassa, niin se on varsin hyvä, mutta jollei niitä ole, niin tulee

ilmankin toimeen, niinkuin Coquelin. En voi sanoin lausua, kuinka

hänestä pidin." --

Kun sähkösanoma tuli että sairas oli parempi, sisarukset matkustivat

Kristianiaan, jossa viipyivät neljä päivää. "Winterhjelmit ja

Magelsenit tekivät kaikkensa", Emilie kirjoittaa, "saadakseen

Kristianiassaolomme hupaiseksi, ja siinä he täydellisesti onnistuivat

-- ilmakin oli ihanan kesäistä, niin että voimme vapaasti olla

liikkeellä maalla ja merellä." Erittäin mieluista oli sisarusten olla

kahdessa kodissa, joiden emännät olivat heidän uskollisimpia ystäviään.

Pyhänä 19/6 Ida Aalberg ja Lydia Lagus tulivat Kristianiaan, ja

seuraavana päivänä Emilie lähti näiden seurassa Modumin ja Kaarlo yksin

Sandefjordin kylpylaitokseen. Viime mainittu erosi seurasta

arvattavasti sentähden, että Emilie samoin kuin molemmat

taiteilijattaret sairasti kurkkutautia, jonka parantumisen tärkeimpiä

ehtoja oli vaitiolo ja helpointa oli kai olla puhumatta kun asui yksin.

Myöhemmin Emilie kirjoittaakin, että hän, Ida Aalberg ja Lydia Lagus,

jotka "molemmat esiintyvät hyvin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti",

enimmäkseen olivat kukin erikseen, puhuen niin vähän kuin mahdollista.

Muutoin he keskenään käyttivät ainoastaan suomenkieltä, karttaen

maanmiestensä seuraa ja uusia tuttavuuksia. Kun tunnetuksi tuli että

neidit Aalberg ja Lagus olivat näyttelijättäriä, pyydettiin heitä

avustamaan iltamissa, mutta turhaan. Ettei tämänlainen erakkoelämä

kylpylaitoksessa, jossa oli neljättä sataa vierasta, ollut erittäin

hupaista on itsestään selvää, mutta valitettavasti se oli välttämätöntä

niinkuin aikaa voittaen hyvin nähtiin.

Kesä- ja heinäkuun vaihteella sattui Suomessa kaksi tapahtumaa, johon

ystävämme Norjassa ottivat sydämestään osaa: Suomalaisen Kirjallisuuden

Seuran 50-vuotisjuhla 30/6-2/7 ja _J. V. Snellmanin_ kuolema 4/7

Jälkimäisestä Emilie kirjoittaa nti Elfvingille (9/7):

"Olemme jo saaneet tiedon suuresta surusta, joka on kohdannut koko

maatamme. Rva Winterhjelm sai sähkösanoman ja ilmotti kohta asian

meille. Suruuni sekaantuu kuitenkin jonkunlainen kiitollisuuden tunto

siitä että hänen ei tarvinnut elää yli aikansa: hän pelkäsi sitä

kauheasti ja valitti, että Runebergin ja Cygnaeuksen täytyi kuolla,

niinkuin tapahtui, saamatta mennä kuolemaan katse kirkkaana miehekkään

rohkeasti. Yksityistietoja Snellmanin kuolemasta meillä ei ole; kaksi

kertaa viikossa tulee minulle Uusi Suometar ja Morgonbladet ja ensi

postissa saamme kai lukea siitä. Jumala antakoon hänelle autuutensa ja

rauhansa. Rehellisesti ja miehekkäästi hän on taistellut isänmaansa ja

kansansa edestä."

Hautajaisissa, jotka tapahtuivat 7/7, Almberg Suomalaisen teatterin

puolesta laski seppeleen Snellmanin arkulle. -- Kun posti toi

suomalaisia lehtiä Modumiin, saatiin siellä lukea H. D:nkin nekroloogi

suuresta vainajasta. Ida Aalberg kirjoittaa siitä Bergbomille ja sanoo

sitä surkeaksi ja hävyttömäksi:

"Koko se äänivarasto, jota näinä kahtena viikkona olen koettanut

tarkoin säästää ja kartuttaa, on tänään tulvannut virtana esiin -- en

ole voinut sitä estää, vaikka se kyllä on ollut väärin ja hyödytöntä,

sillä Modumissa oleskelevat 'liberaalit' eivät suinkaan siitä parane."

Kaarlosta tiedämme vähemmän -- oikeastaan vain sen, että hän

Sandefjordissa, jossa hänellä oli "hirmuisen ikävä", muun muassa

seurusteli erään tanskalaisen kirjailijan kanssa, jolla oli tuttavia

Kööpenhaminan teatterimaailmassa ja jonka kautta hän toivoi saavansa

toteutetuksi "vanhan tuumansa" hankkia sieltä vanhoja painamattomia

uudenvuodenkappaleita, joita voitaisiin mukailla ja sovittaa

suomalaisiin oloihin. Nähtävästi ei asiasta tullut sen enempää.

Elokuulla sisarukset palasivat kotia, niinkuin näkyy Emilien kirjeestä

nti Elfvingille 14/8:

"Torstaina tulimme kotia, Kaarlo ja minä, jotenkin reippaina. Matka

meni nopeasti, kun emme pysähtyneet Kristianiaan eikä Tukholmaan. --

Kaarlo matkusti eilen Viipuriin nähdäkseen, kuinka teatterirakennus on

edistynyt. Jollemme saa siellä alottaa ennen 1 p. lokak., alamme ehkä

Tampereella. Aikomuksemme oli alottaa täällä, mutta syyskuun

ohjelmistoon oli ajateltu 'Murtovarkaus' y.m., jossa Aalbergilla on

pääosa, ja hänen täytyi jäädä ulkomaille. Hänen kurkkunsa ei vieläkään

ole terve, ja hän tahtoi Kristianiassa puhutella etevää spesialistia

tri Edv. Bullia, joka palaa ulkomaanmatkalta 20 p. Laguksen laita on

samallainen. Hän jäi Modumiin ja halusi suorastaan kysyä Bullilta,

luuliko tämä hänellä olevan tulevaisuutta laulajattarena. -- -- Voi,

rakas Betty, minkaltainen vuosi on tulossa! Jos tämä kolea ja sateinen

ilma jatkuu, niin emmehän voi muuta odottaa kuin puutetta ja hätää

armaalle maa raukallemme. Kyllä on kovaa, että Suomen kansan taistelun

täytyy olla niin raskas yhtä hyvin henkisessä kuin aineellisessa

suhteessa. Jumala auttakoon ja varjelkoon meitä!" --

Tositeossa kävi niin, että Ida Aalbergin täytyi yhä edelleen jäädä

lääkärin hoidon alaiseksi -- hän asui Winterhjelmillä Kristianiassa ja

palasi vasta helmikuulla monenkuukautisen vaitiolon jälkeen saatuansa

äänensä takaisin. Sitä kovempi oli Lydia Laguksen kohtalo: hänen täytyi

kokonaan luopua taiteilijaurastaan. "Surullista oli nähdä Lydia

Lagusta", kirjoittaa Emilie hänestä, "vaikken koskaan ole niin paljon

pitänyt hänestä kuin nyt: hän kantaa niin kauniisti onnettomuuttansa,

Jumala auttakoon häntä!" --

* * * * *

Näytännöt alettiin sittenkin Helsingissä 4/9 antamalla Nummisuutarit.

Huone oli melkein täysi, ja uusi kenraalikuvernööri Heidenkin oli

teatterissa. "Hän ei siis aio kohdella meitä niin 'en canaille' kuin

Adlerberg", Emilie huomauttaa. Ensimäinen pikku uutuus tuli 15/9,

H. Müllerin laulunsekainen, 1-näytöksinen näytelmä _Adelaida_. Kappale,

johon suuren säveltäjän Beethovenin elämä iloineen suruineen on

kokoonpuristettu, herätti melkoista mielenkiintoa. Leinon sanotaan

mahdikkaasti näytelleen pääosaa, joskaan hän ei saanut luonteeseen sitä

"pyhimyksen kirkkautta", jota tekijä näyttää tarkottaneen, ja nti

Avellan oli Adelaidana miellyttävä samoin kuin nti Hacklin pienemmässä

sivuosassa. Kuukauden merkkitapaus oli kuitenkin Daniel Hjortin sekä

harjotukseen että näyttämöllepanoon huolella toimitettu uudistus. Se

meni kolme kertaa perätysten (21/9-25/9).

Suurin tunnustus tuli nytkin rva Aspegrenin osaksi. Hänen Katrissaan

havaittiin "voimallisesti mukaansa tempaava, kansallinen piirre, joka

ei mitenkään ollut vieraan näyttelijättären saavutettavissa, mutta

suomalaiseen yleisöön teki omituisen, sydäntä kouristavan vaikutuksen".

Nimiroolissa esiintyi nyt Axel Ahlberg. Hän oli "kunnioitettavalla

kyvyllä tutkinut Daniel Hjortia ja loi siitä itsenäisen kuvan, kenties

ei vielä täysin selvän ja riittävän syvän, mutta kaikissa tapauksissa

reippaalla ja leveällä siveltimellä alustellun. Useissa kohtauksissa

hän jo nosti näyttelemisensä ja käsityksensä tositaiteelliselle

kannalle, niin etenkin 3:n näytöksen ensi kuvaelmassa (linnanpihalla)".

Kuitenkin oli hänen esiintymisessään, kävelemisessään j.n.e. vielä

paljo häiritsevää. Nti Avellan oli suuresti edistynyt Sigridinä, siinä

oli totuutta, yksinkertaisuutta ja kirkkautta. Kokonaisuuden vaikutus

oli hyvä ja yleisö tyytyväinen. --

Ohjelmistolle uusi kappale ilmestyi jälleen 27/9, nimittäin Wäinön

(K. Krohn) suomentama, A. Kiellandin 1-näytöksinen näytelmä

_Kotimatkalla_ (Paa Hjemvejen),[34] joka annettiin yhdessä Kirjeen

kujeiden kanssa. Norjalaisessa kappaleessa suoritti rva Aspegren

kiitettävästi pääroolin. -- Tämä näytäntö oli viimeinen Helsingissä, ja

seurue lähti sen jälkeen Viipuriin.

Lähempiä tietoja syyskuulta saamme Emilien kirjeestä nti Elfvingille

2/10:

"Nyt on teatteri Viipurissa, mutta kohtasi ensi hetkessä pahan

vastoinkäymisen: tarkotus oli alottaa tänään, mutta viipurilaisten

vihkimisjuhla on pitämättä ja meidän täytyy odottaa. Me menetämme siten

2 näytäntöä. -- Syyskuu on ollut varsin hyvä: väkeä on ollut paljo,

jopa oikein paljo, kun ajattelee vuodenaikaa. Daniel Hjortin

näyttämöllepano maksoi kuulumattoman paljon vaivaa, ponnistuksia ja

rahaa! Axel Ahlbergille on rooli kyllä liian suuri, jota paitse Raan

muisto painaa häntä. Leinoa kohtaan on kritiikki ollut hyvin kohtuuton.

Ei ainoastaan Kaarlon ja minun, vaan monen muunkin mielestä hän oli

aivan oivallinen herttua. Oletko nähnyt taikka oikeammin lukenut pientä

Kiellandin kappaletta 'Paa Hjemvejen'? Se on varsin mieltäkiinnittävä

ja meni hyvin. Ruotsalaiset ovat nyt päättäneet kerrassaan masentaa

meidät: he harjottavat tätä kappaletta, ovat antaneet 'En papperslapp'

(Kirjeen kujeet), jonka me näyttelimme jo keväällä ja nyt viime

näytännössä, ja aikovat ottaa esiteltäväksi Romeon ja Julian.

Ajattelemattomasti kyllä he ovat aivan avonaisesti sanoneet, että nyt

ovat suomalaiset ('finnarne') masennettavat, ja kuitenkin meni heidän

paperilippunsa perjantaina 'aivan penkin alle', jota vastoin Kirjeen

kujeet meillä on onnistunut varsin hyvin ja suuresti huvittanut

yleisöä. Kaarola, jolla on suurin rooli [Suzanne], on aivan

_erinomaisen_ hyvä, jota vastoin rva Skotte kuuluu olleen hyvin jäykkä

ja vähäpätöinen. En tiedä mitä H. D. sanoo, mutta Hufvudstadsbladet

arvostelee armottomasti kappaletta ruotsalaisella näyttämöllä; käyköön

Romeon ja Julian ja Paa Hjemvejen samoin. Se on hurskas toivoni --

onhan draamallinen kirjallisuus äärettömän suuri ja rikas, miksi siis

heittäytyä tähän onnettomaan kilpailuun ja toisten ohjelmiston

hävittämiseen. En voi sanoa kuinka se harmittaa minua." --

"Ida Aalbergilta minulla ei ole suoranaisia tietoja, mutta Toni

Sahlberg on saanut häneltä kirjeen. Tyttö paralla on ikävä, mikä on

hyvin luonnollista. Tietysti kaipaamme häntä paljon. Viipuria varten

meillä kyllä on ohjelmisto, mutta välttämätön työ saadaksemme uutta

ohjelmistoa tänne talveksi ei voi käydä täyttä vauhtia ilman häntä.

Kyseessä olevat suuret uudet kappaleet ovat Murtovarkaus (2/3:ksi jo

valmis keväällä), espanjalainen draama Kastilian Juanna, jossa on

loistorooli Ida Aalbergille sekä hyviä tehtäviä Kaarolalle ja Böökille,

Regina von Emmeritz, Ibsenin Kuninkaanalut, ja Venetian kauppias, jos

Cajanderin suomennos valmistuu hyvissä ajoin. Kastilian Juanna

harjotetaan ja näytellään ensin Viipurissa rva Aspegrenin kanssa;

täällä Aalberg astuu hänen sijaansa. Älä kumminkaan puhu kellekään

ohjelmistostamme, sillä silloin kai ruotsalaiset taas tekisivät meille

kiusaa ja ottaisivat nämä kappaleet." --

Jo 29/9 Bergbom seurueineen lähti _Viipuriin_, mutta Emilien

mainitsemasta syystä ei päästykään kohta alkamaan. Vasta kun perin

pohjin korjattu teatteri 7/10 on uudestaan vihitty (ruotsalaisin!)

puhein (Gabr. Lagus),[35] soitoin ja tanssein, annettiin 8/10

ensimäinen näytäntö: Lea, Sotavanhuksen joulu ja Amalia ystävämme.

Huone oli hyvä ja suosiollinen eikä jatko pettänyt lupaavaa alkua.

Lokakuulla esitettiin Kirjeen kujeet, Daniel Hjort (3 kertaa), Parisin

veitikka ja Björnsonin Konkurssi, uudistettuna (kumpikin 2 k.),

Taistelujen välillä sekä Mestarin nuuskarasia, Kihlaus ja joku muu

pikku kappale -- kaikki menestyksellisesti.

"Konkurssi vastaanotettiin", Bergbom kirjoittaa, "suurella suosiolla.

Muita etevämpi oli Vilho, todella oivallinen Berent. Leinolla (Tjelde)

oli hyviä yksityiskohtia, mutta ei tarpeeksi hillitsemiskykyä; kun

rooli kypsyy, hän on oleva kerrassaan hyvä. Muutkin olivat tyydyttäviä.

[Nti] Aaltola suoriutui niin hyvin, että hän kyllä voi näytellä Signeä

Helsingissä. Päivälliskohtaus sai kättentaputuksia, mutta oli mennyt

paremmin harjotuksissa." -- "Sain kirjeen Viipurista", Emilie taasen

kirjoittaa nti Elfvingille tarkottaen jotakin toista Kaarlon kirjettä,

"siellä käy kaikki edelleen erittäin hyvin. On erinomaisen hupaista

voida joskus sanoa, että asiat ovat hyvällä kannalla, ja olla

voivottamatta ja valittamatta. Kelpo piletinmyyjättäremme, nti [E.V.]

Hellsten, on mukana Viipurissa ja hoitaa rahastoa. Joka toisen

näytännön jälkeen hän muutamalla rivillä antaa minulle tietoja

tuloista." --

Mutta vaikka näytännöt menestyivätkin, ei huolia puuttunut. Niin

tapahtui että Ossian-veljen nuori rouva Therese (o.s. Rotkirch) kauan

sairastettuaan kuoli 19/10. Emilie matkusti hautajaisiin Turkuun, asui

siellä ollessaan Elfvingillä ja palasi onnellisesti; mutta tästä

kaikesta Kaarlo oli ylen levoton. "Et voi käsittää iloani, kun sain

kirjeesi ja näin että olet terveenä palannut", hän huudahtaa.

Arvattavasti pimeä, kolkko vuodenaika sai hänet kuvittelemaan

onnettomia sattumia. Sitä paitse Vilho ja rva Aspegren olivat sairaita.

Edellisen ääni oli kovin sortunut ja jälkimäinen makasi koko päivän,

siksi kun nousi pukeutuakseen näyttämöä varten. Kaarlo itsekin oli

pahoinvoipa tavalla, joka sai Emilien arvelemaan, oliko hän ehkä

joutunut asuntoon, jossa seinäpaperit olivat myrkyllisiä. Ida Aalberg

oli ilmottanut olevansa parempi, mutta ei niin että olisi voinut palata

työhön. Hän oli Kristianiassa nähnyt näyteltävän Meilhac ja Halévyn

näytelmän "Froufrou" ja uneksi saada esiintyä siinä, luullen siitä

tulevan toisen Nooran. Bergbom oli kuitenkin toista mieltä. "Froufrouta

en ota", hän kirjoittaa sisarelleen, "vaikka Aalberg olisi kuinka

ihastunut siihen -- mieluummin Ihanan Helenan (!). Sitä paitse hän

mielestäni ei sovi rooliin -- hän on niin vähän parisilainen kuin

mahdollista." Tämä todistaa kuinka tarkoin Bergbom vältti kaikkea

siveelliseltä kannalta epäiltävää.

Marraskuun alussa Bergbom kävi Pietarissa nähdäkseen Moserin ja

Schönthanin uuden huvinäytelmän Unsere Frauen, joka siellä

esitettiin 2/11.

"Huomasin kappaleen olevan", hän kirjoittaa, "yhtä tyhjän, typerän ja

hutiloidun kuin useimmat Moserin tehtaan tuotteet ja oletan siis, että

sillä on oleva suuri menestys (!). Ole hyvä ja tilaa se Blochilta. Se

sopii voimillemme. Kaikilla naisilla on enemmän tai vähemmän

kiitollisia tehtäviä." -- Vakavien näytelmien rinnalla oli uusi

huvinäytelmä tarpeen, mutta Pietarissa nähtyä ei sittenkään otettu.

Johtajan poissaollessa oli Viipurissa annettu Sota rauhan aikana, joka

samoin kuin Saimaan rannalla (5 kertaa) saavutti mitä suurinta

suosiota. Muutoin mainittakoon marraskuulta: Ravennan miekkailija,

Nummisuutarit, Porvari aatelismiehenä, Neiti Elisabeth ja Tyko Hagmanin

ranskalaisen aiheen mukaan sepittämä 1-näytöksinen huvinäytelmä

_Pormestarin vaali_ (20/11) -- Sodassa rauhan aikana nti Hacklin --

Ilka, täydellinen Ida Aalbergin jäljennös, miellytti hyvin yleisöä, ja

Tervo täytti sangen tyydyttävästi Vilhon sijan. Nummisuutarit (18/11)

meni oivallisesti ja varsinkin Leino oli tavallista virkeämpi, mutta

vaikutus katsojiin oli sekava: suuri yleisö oli ihastunut, hienosto

epäilevä. Komedia esitettiin kaikkiaan kolme kertaa, mutta harveneville

huoneille; hienoston käsitys pääsi siis voitolle. Kuinka vähän

verratonta kappaletta ymmärrettiin, osottaa se, että Bergbomin

havainnon mukaan katsojia enimmin huvitti Teemun isä, hevonen

y.m.s. (!).

Kuukauden keskivaiheilla Emilie kävi Viipurissa, oltuaan sitä ennen

Tampereella Ossian-veljen luona. Kuinka tervetullut hän oli, huomaa

sanoista, millä Kaarlo jälestäpäin kiittää sisartaan: "Sydämellinen

kiitos käynnistäsi, joka virkistytti sieluani. Sain joitakuita hetkiä

jälleen olla ihminen, joka ei suinkaan liian usein tapahdu." Matkastaan

Emilie kirjoitti nti Elfvingille (28/11):

-- "Olimme toivoneet Ida Aalbergin tulevan joulukuun alussa -- -- mutta

sitte hän ilmotti palaavansa vasta tammikuun keskivaiheilla! Se

aiheutti suuria ohjelmistohuolia. -- Menestys Viipurissa on taukoamatta

ollut erittäin hyvä. Näyttelemme enimmäkseen täysille taikka 3/4

huoneille; ainoastaan kerran on ollut puoli huonetta (kun Daniel Hjort

meni 3:nen kerran), ei kertaakaan vähemmän. Totta on että joka viikko

on tarjottu kaksi ohjelmaa. Vilhon voimat menevät yhä alaspäin, hänen

äänensä on tuskallisen sortunut ja heikko. Kun hän harvoin jaksaa

näytellä, täytyy hänen suuren ohjelmistonsa levätä. Rva Aspegrenkin

kykenee harvoin harjotuksiin. Kun sen ohella milloin toinen milloin

toinen on pahoinvoipa, ei ole voitu harjotella uutta, joka on kovin

ikävää tännetuloomme katsoen. -- Kaarlo osti Pietarissa oikein kauniita

tekokasvia, 6 ruukkua 7 ruplasta, m.m. suuren palmun." -- Vähän

myöhemmin Kaarlo kertoo "valitettavan uutisen", että nti Anni Hacklin

oli mennyt kihloihin. Sulhanen ajatteli häitä kesäksi, mutta neiti

jäisi mielellään vuodeksi, "jos häntä tarvitaan". "Valitettavasti",

Kaarlo lisää, "tarvitaan häntä nyt enemmän kuin koskaan, kun Aalberg ei

ole terve", kun j.n.e. -- monesta syystä. Emilie on samaa mieltä: "Hän

on kiltti, kelpo tyttö, minä tulen kovasti kaipaamaan häntä. Suokoon

Jumala hänelle onnea! Jos hän tahtoo, pidämme hänet mielellämme." Uusi

huoli: mistä saada nuori tyttö seurueeseen eroavan sijalle?

Joulukuu alotettiin Björnsonin näytelmällä Maria Stuart Skotlannissa,

jonka valmistus oli tuottanut paljo puuhaa Emilielle Helsingissä (josta

kaikki mitä tarvittiin oli lähetettävä) ja samoin Kaarlolle Viipurissa.

Se meni "loistokkaasti", ja nti Avellan sai vilpitöntä tunnustusta

nimiroolin esittämisestä. Myöhemmistä mainitsemme Kosijat, Mustalaiset,

Hellät sukulaiset (Böök oiva Schumrich) ja (16/12) ohjelmistolle uusi,

A. Jalavan suomentama Tóthin 3-näytöksinen huvinäytelmä _Naiset

valtioelämässä_, joka, Ilmarinen sanoo, vilkkaasti esitettynä kyllä

huvitti yleisöä, vaikka siinä oli paljo "meidän oloillemme ihan outoa".

Tarkotus oli ollut jouluksi matkustaa Helsinkiin ja sen mukaan oli

toimittu: viipurilaiset pitivät 17/12 seurueelle jäähyväiskemut, joissa

Gabr. Lagus ehdotti teatterin ja J. H. Erkko [Pietariin matkustaneen]

Bergbomin maljan; 19/12 annettiin kaupunkilaisten pyynnöstä Kirjeen

kujeet Viipurin linnan korjaamisrahaston hyväksi ja 20/12 esitettiin

Maria Stuart Skotlannissa (kolmannen kerran) läksiäisnäytäntönä. Mutta

edellisenä päivänä oli Helsingissä annettu virallinen kielto näytellä

Arkadiateatterissa, ja sentähden johtokunta sähkötti seurueelle käskyn

jäädä Viipuriin kuukauden loppuun -- pitemmästä ajasta ei voinut olla

puhetta, syystä kun teatteri uudesta vuodesta oli vuokrattu kiertävälle

ruotsalaiselle näyttelijäseurueelle. Viimeinen näytäntö (Hellät

sukulaiset ja Saimaan rannalla) oli 27/12, ja vuoden päättyessä seurue

siis tuli Helsinkiin, mutta tietämättä milloin voitaisiin ryhtyä

julkiseen toimeen.

Tiistaina 20/2 Emilie Bergbom kirjoitti nti Elfvingille: "Koko syksyn

on kaikki sujunut niin tavattoman hyvin ja rauhallisesti, että olen

ollut oikein hämmästynyt, mutta nyt on sen sijaan onnettomuus iskenyt

meihin niinkuin pommi. Arkadia on suljettu ja seurue koditon! Kuinka

asia edelleen kehittyy, sitä en tiedä vielä; emme ole tahtoneet mitään

tehdä, ennen kun Kaarlo tulee ja hän tulee huomenna. Pyhänä i.p.

[kuvernööri] Alfthan kävi täällä valmistamassa meitä iskuun ja eilen

i.p. hän lähetti meille virallisen tiedonannon. Tietysti valitamme

hänen tuomiostaan, mikä tulos siitä lieneekään. Meitä tahdotaan

esiintymään Aleksanterinteatterissa Fiorinin [italialaisen oopperan]

kanssa, mutta en tiedä myönnymmekö siihen. Kaikissa tapauksissa

asemamme on ylen vaikea ja huolestuttava." --

Alkusyynä kiusalliseen jupakkaan, joka ryösti teatterilta kokonaisen

kuukauden parhainta työaikaa, oli Wienissä sattunut kauhea onnettomuus.

Siellä oli näet 8/12 suuressa Ringteatterissa juuri kun näytäntö oli

alkamaisillaan valkea päässyt irti näyttämöllä ja, palvelus- ja

suojelusväen saamattomuuden ja toimettomuuden tähden, levinnyt

salonkiin ja tuhonnut enimmän osan sinne kokoontunutta yleisöä, noin

700-800 henkeä. Tämä surkea tapaturma sai kaikkialla asianomaiset

kysymään, oliko heidän valvontansa alaisissa teattereissa tarpeeksi

varo- ja pelastuskeinoja samantapaisen onnettomuuden välttämiseksi.

Niin meilläkin, ja 19/12 a.p. tuli kuvernööri poliisimestarin ja

palosammutuskuntien päällikköjen kanssa Arkadiaan, tutki sitä ja,

niinkuin jo on kerrottu, vielä samana päivänä annettiin virallinen

kielto enää vastedes näytellä teatterissa. Toiset teatterit tutkittiin

joku päivä myöhemmin ilman että ne suljettiin.

Ymmärrettävää on, että Arkadiateatterin johtokunta piti yleisön

turvaamista yhtä tärkeänä kuin konsanaan viranomaiset, mutta silti se

ei voinut katsoa kieltoa kohtuulliseksi. Jo ennen kun viranomaiset

olivat liikahtaneetkaan, oli näet johtokunta ryhtynyt mitä

tehokkaimpiin toimenpiteisiin yleisön pelastamisen varaksi tulipalon

sattuessa: m.m. määrännyt 10 uutta uloskäytävää avattavaksi (niin että

niitä entisten kanssa olisi 20), jota paitse jo ennen Wienin

teatteripaloa oli päätetty hankkia vesijohto Arkadiaan. Kun lisäksi

otettiin huomioon, että ulospääsö muista teattareista ei suinkaan ollut

mukavampi eikä edes yhtä helppo sekä että teatteripalojen tuhoisuus ei

lainkaan riippunut siitä olivatko seinät puusta tai kivestä (sillä savu

ja kuumuus tukehduttavat säännöllisesti ihmiset ennen kun seinät

syttyvät), laati johtokunta senaattiin anomuksen, että hallituksen

toimesta asetettaisiin tutkijakunta, joka tarkastaisi missä määrässä

pääkaupungin teatterit ovat tulipalon sattuessa hengenvaaralliset, ja

että, jos, niinkuin johtokunta puolestansa arveli, selville tulisi,

että Arkadiateatteri ei ollut muita vaarallisempi vaan päinvastoin

tarjosi runsaampaa pelastumisen tilaisuutta, kielto olisi peruutettava.

Samaan aikaan johtokunta jätti Ruotsalaisen teatterin johtokunnalle

pyynnön saada siksi kun kielto kumottaisiin käyttää uutta teatteria

kaksi iltaa viikossa suomalaisia näytäntöjä varten.

Tämä tapahtui jo ennen joulua, mutta ratkaisu oli kaukana. Viranomaiset

samoin kuin Ruotsalaisen teatterin johtokunta panivat koko koneistonsa

liikkeelle. Jälkimäinen lykkäsi asian kannatusyhdistykselle, tämä

taasen "delegatsionille ja intendentille" ja nämä takaisin

kannatusyhdistykselle, joka vihdoin kokouksessaan 16/1 (niinkuin

edeltäkäsin oli saattanut arvata) antoi kieltävän vastauksen. Hallitus

taasen kuulusteli kuvernööriä ja selitti sitten, ettei johtokunnan

anomus "antanut aihetta mihinkään toimeen". Silloin täytyi johtokunnan

valittaa kuvernöörille poliisikamarin kiellosta (joka oli kuvernöörin

itsensä määräämä!), kuvernööri puolestaan vaati poliisikamarilta

selitystä, käskien "kuulustella" johtokuntaa. Tämä kutsuttiinkin

poliisioikeuteen 7/1, jolloin se anoi uuden tutkimuksen pitämistä sitte

kun kaikki korjaukset oli tehty; 21/1 oli uusi "syyni" Arkadiassa, ja

sen nojalla kielto vihdoinkin peruutettiin 23/1!

Vaikka olisi väärin väittää kuvernöörin y.m. viranomaisten sulaksi

kiusaksi panneen jutun alkuun (tiedetäänpä hänen omin päin hieroneen

kauppaa venäläisten kanssa, että Suomalainen teatteri ja Fiorini

saisivat yhdessä näytellä Aleksanterinteatterissa!), niin on kuitenkin

varmaa, että toisia teattereita kohtaan oltiin vähemmän ankaria. Intoa

oli näytettävä ja tietenkin oli Arkadia sopivin toimenpiteitten

esineeksi -- sentähden ei senaattikaan katsonut vertailevaa teatterien

tarkastamista tarpeelliseksi. Näin arvosteltiin asiaa, joka oli

herättänyt melkoista huomiota maassa ja m.m. saanut Ilmarisen jo vuoden

lopulla hartaasti kehottamaan teatteritalon rakentamiseen kansalliselle

näyttämölle Helsinkiin. Yritys koskee koko kansaa, lehti sanoo, ja

sentähden on osakkeita tarjottava merkittäväksi ympäri maan; pantakoon

asia vaan alkuun. U. S. piti ensiksi ehdotusta liian aikaisena, koska

vastaperustettujen koulujen tulevaisuus vielä oli turvaamatta; mutta

kun toiselta puolen yhä selvemmäksi kävi, kuinka mahdotonta teatterin

oli ajan pitkään elää riippuvaisena milloin mistäkin säikähdyksestä,

otettiin tuuma vakavan harkinnan alaiseksi. Se tapahtui Suomalaisen

klubin kokouksessa 21/1 ja asetettiin siinä toimikunta (A. Almberg,

Eliel Aspelin, K. Bergbom, Seb. Gripenberg, A. Helander, E. Nervander

ja J. Stenbäck) valmistamaan asiaa. Tämän toimikunnan 25/1

allekirjoittamassa lausunnossa ehdotetaan, että teatteri

rakennettaisiin siihen paikkaan Kasarminkadun varrelle, missä nyt on

tieteellisten seurain talo, sekä että rakennuksen, paitse näyttämöä ja

salonkia, jossa olisi tilaa 800 katsojalle, tuottavaisuuden tähden

pitäisi sisältää laajanlaisen ravintolahuoneiston, huoneita

Suomalaiselle klubille ja pienemmille kauppaliikkeille. Kustannukset

laskettiin 600,000 markkaan, joista toivottiin saatavan 100,000

tarkotusta varten perustettavan osakeyhtiön pääomana, 300,000

korottomana taikka huokeana valtiolainana, 150,000 kiinnityslainana

toisaalta päin ja 50,000 keräyksen kautta yleisön puolelta. Kun kysymys

m.m. E. Nervanderin tekemän pääkirjoituksen kautta Morgonbladetissa

24/1 oli saatettu suurenkin yleisön tietoon, käsiteltiin sitä uudelleen

klubin kokouksessa 28/1; johon oli saapunut lukuisa joukko teatterin

ystäviä. Kokous hyväksyi pääpiirteiltään toimikunnan ehdotuksen ja

päätti sen toteuttamiseksi perustaa osakeyhtiön, johon yleisöä

viipymättä kehotettaisiin merkitsemään osakkeita. -- Tietty on, että

tämä puuha ei vienyt toivottuun tulokseen; _mihin_ se johti, saamme

vastedes nähdä.

Teatteri avattiin uudestaan 27/1, ja annettiin ensiksi kaksi Daniel

Hjort-näytäntöä -- yleisö tervehti lämpimästi seuruetta, jota oli

kaivattu neljä kuukautta. Kolmanneksi illaksi oli Björnsonin Konkurssi

ilmotettu, mutta Vilhon heikkouden tähden näyteltiin Hellät sukulaiset.

Siinä esiintyi _Niilo Sala_[36] tohtorina ("ensimäisen rakastajan"

rooli) ensi kerran tärkeänpuoleisessa tehtävässä Helsingissä, ja nti

Hacklin näytteli Ida Aalbergin sijasta Thusneldaa. Neljännen näytännön

ohjelma oli: Adelaida sekä Tyko Hagmanin saksalaisen aiheen pohjalle

laatima 1-näytöksinen _Kyökissä_ ja saman Pormestarin vaali. Molemmat

jälkimäiset, mutta varsinkin Kyökissä, saavuttivat suuren

naurumenestyksen, ja tuo kohtaus helsinkiläisessä kyökissä tuli

kodikkaisuutensa kautta pitkäksi aikaa melkein Kihlauksen

kilpailijaksi. Runebergin päivänä (5/2) esitettiin uudestaan Falkmanin

järjestämät Hirvenhiihtäjäin kuvaelmat, sitte seurasi lauluosasto,

jossa rva Emmy Achté esiintyi, ja vihdoin Kyökissä. Kolmannen kerran

meni sama kappale 10/2 kahden R. Kiljanderin huvinäytelmän kanssa.

Amalia ystävämme ja _Hyvät markkinat_, joista jälkimäinen oli ihan

uusi. Tämä kuvaus pikkukaupungista, jossa veijari on pahasti

vetämäisillään käsityöläisperhettä nenästä, oli tekijän edellisiä

heikompi, mutta Böök sai paljon kiitosta markkinarosvon esittämisestä.

Vihdoin voitiin 11/2 näytellä Konkurssi, joka oli uusi Helsingissä. Se

meni kolme kertaa peräkkäin ja herätti suuressa määrin katsojain

mielenkiintoa. Esitys tunnustettiin sujuvaksi ja näyttämölle suurta

kunniaa tuottavaksi; eritoten Leino Tjeldenä ja Vilho Berentinä

ansaitsivat hyvin kaikki heille tarkotetut suosionosotukset.

Kuukauden lopulla 23/2 näyteltiin ensi kerran Minna Canthin

_Murtovarkaus_, jonka ilmestyminen näyttämöllä on teatterin historian

merkkitapauksia. Tämän näytelmän oma historia alkaa kumminkin jo aikoja

ennen näyttelemistä, ja siihen on katsaus luotava varsinkin kun me

siten ensi kerran saamme nähdä, kuinka Bergbom kohteli ja neuvoi

vasta-alkavia draamakirjailijoita.

Minna Canth, joka ennen oli kirjoittanut ainoastaan lyhyitä novelleja,

jutelmia, y.m. kirjoituksia sanomalehtiä varten, ryhtyi v:n 1879 alussa

-- niinkuin hän itse on kertonut Suomalaisen teatterin näytännöistä

(Jyväskylässä), mutta myöskin hyvän tuttavansa Robert Kiljanderin

samantapaisista aikeista innostuneena -- sommittelemaan ensimäistä

näytelmäänsä. Hänen miehensä, lehtori J. F. Canthin sairaus ja kuolema

14/7 keskeytti kuitenkin työn, mutta syksyllä hän siihen palasi ja

27/11 hän lähetti teoksensa valmiina Bergbomille. Jollei se kelpaisi

näyteltäväksi, hän kirjoitti, antaisi hän sen painettavaksi Päijänteen

novelliosastoon. Bergbomin vastauksesta otamme pääkohdat:

(Helsinki 5/1 1880). "Kunnioitettava Rouva! Suurella mielihyvällä olen

lukenut Teidän, monessa kohden sangen viehättävän, kansannäytelmänne

Murtovarkaus. Dialogi on sujuva ja suomalainen, henkilöt luontevat --

Hoppulainen oikein mainio ilmiö -- ja toiminta, vaikka kappaleen

heikoin puoli, ylimalkaan tyydyttävä. Minusta teoksenne on hyvin sopiva

Suomalaisen teatterin ohjelmistoon ja otan sen mielelläni

näyteltäväksi. -- -- Koska ohjelmistomme jo on määrätty muutamaksi

kuukaudeksi, voimme vasta huhti- tai toukokuulla esittää näytelmänne.

-- Näyttelemistä varten tahtoisin mielelläni, jos siihen suostutte,

ehdottaa muutamia muutoksia ja lisäyksiä, jotka luullakseni tekisivät

näytelmänne juonen elävämmäksi ja jännittävämmäksi.[37] -- Sallikaa

minun lopuksi lausua toiveeni, että tämä ei ole viimeinen tuote, jolla

ilahdutatte Suomalaista teatteria. Suurimmalla kunnioituksella Kaarlo

Bergbom."

Tietenkin tekijä oli tyytyväinen arvosteluun, mutta kappaleen

näytteleminen myöhästyi tavalla, joka koetteli kärsivällisyyttä.

Nähtävästi sai Nooran odottamaton, hämmästyttävä menestys Bergbomin

ensin säästämään mieltäkiinnittävän uutuuden seuraavaksi

näytäntökaudeksi, ja sitten aiheutti teatterin sulkeminen keisarisurun

johdosta keväällä 1881 ja Ida Aalbergin sairaus syksyllä ja talvella

s.v. (häntä kun pidettiin ainoana sopivana Helenan esittäjänä) uusia

lykkäyksiä. Kumminkaan ei tämä viivytys ollut näytelmälle haitaksi. Se

näkyy seuraavasta.

Kirjeessä 19 p:ltä kesäk. 1880 Bergbom, samalla kun hän ilmottaa

roolien olevan puhtaaksi kirjoitetut, kysyy, eikö hän saisi lähettää

näytelmää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle kilpailemaan kauppias W.

Parmasen lahjottamasta palkinnosta, joka kolme vuotta turhaan oli ollut

tarjona, ja jatkaa sitten:

[Ennen kun näytelmä jätetään kilpailuun] "olisi kuitenkin yksi tärkeä

lisäys tehtävä, joka luullakseni suuresti hyödyttäisi draamaanne.

Ensimäisen ja toisen näytöksen välille tahtoisin ihan uuden kuvaelman

Penttulan luona. Penttula näetten on loppupuolella niin tärkeä henkilö,

että hänen nykyinen lyhyt ilmestymisensä alussa näyttää liian

episodilliselta. Aiheita uuteen kuvaelmaan on kylläksi: Penttulan ja

Loviisan juonet katkaistaksensa rakastavien liitto, Penttulan

varkaustuumat, salainen viinanpoltto, johon Hoppulainen ja Antti ovat

osallisina, ja sitten kohtauksia, jotka osittain naurettavalla,

osittain kamalalla tavalla valaisevat kansan taikauskoa ja siis

selittävät Penttulan suuren vaikutusvoiman. Mitä itse arvelette? Ettekö

luule, että tämmöinen kuvaelma voisi tulla hyvin vaihtelevaksi. Ehkä

olisikin parempi, ettei se olisi kuvaelma, vaan kokonainen näytös,

joten kappale jaettaisiin viiteen eikä neljään näytökseen."

"Ja vielä lopuksi hyvin harras pyyntö. Kirjoittakaa pian jotain uutta

yhtä kelvollista tai parempaakin kuin Murtovarkaus. Jos vaan

Suomalainen teatteri voisi herättää hyvän draamallisen kirjallisuuden,

olisi sen tulevaisuus varma. Murtovarkaus on niin ilahduttava alku,

ettei Kiven jälkeen kotimaiselle näytelmäkirjallisuudelle ole

ilmestynyt parempaa ennettä. -- Jos Teillä on halua ja aikaa kirjoittaa

jotakin uutta, ehdottaisin kansannäytelmän 1808 v:n sodan ajalta, johon

Vänrikki Stoolin tarinat voisivat antaa aihetta. Tietysti on kuiva,

epärunollinen paatos kartettava, joka tekee esim. [F. Berndtsonin] 'Ur

lifvets strid' niin ilettäväksi; sitä vastoin olisi kansanomainen,

virkeä huumori paikallaan."

Minna Canth noudatti neuvoa ja sepitti uuden näytöksen eli "kuvauksen",

nimittäin toisen järjestyksessä, jossa tapaamme Bergbomin ehdottamat

ainekset ja piirteet ja joka kieltämättä enentää teoksen arvoa sekä

taiteelliselta että kansanelämän kuvaamisen kannalta.[38] Niinikään

annettiin kappale kilpailuun, jossa se sai palkinnon (kts. ylemp. s.

81). Mitä vihdoin tulee uuteen näytelmään, oli rva Canth halukas

ryhtymään siihenkin, niinkuin näkyy kirjeestä 14/4 1881, jossa hän

kertoo saaneensa palkinnon, "josta minun etupäässä on kiittäminen

Teitä, Herra Tohtori", ja huoattuaan: "Suokoon Luoja minulle voimia

kirjoittamaan uusia ja parempia näytelmiä, voidakseni siten parhaiten

kiitollisuuttani osottaa", esittää tämän suunnitelman:

"Jo edellisenä talvena sain hra Kiljanderilta Jyväskylässä[39] erään

aineen, jonka hän oli hylännyt, mutta joka minua hyvin miellytti. Sitä

olen alkanut kirjoittaa, ja ensimäinen näytös onkin jo piakkoin valmis.

Sisältö on seuraava: Kauppaneuvos Toikka on viisitoista vuotta

takaperin polttanut tehtaansa, renkinsä Kaipaisen avulla. Siinä

tilaisuudessa kuoli myöskin työmies Ronnen vaimo, ja Toikka otti hänen

pienen poikansa, Kaarlon, kasvatikseen. Kaipainen joutui heti rikoksen

tehtyään tunnonvaivoihin ja pakeni Amerikaan, mutta Toikka sai

palorahat, pelastui häviöstä ja on siitä asti elänyt toimekkaana,

varallisena miehenä. Hänellä on nyt täysikasvuinen tytär, Elina, joka

on kihloissa paroni Tannerin kanssa. [Kaarlo] Ronne taas on tullut

kunnon mieheksi ja [on] kauppaneuvoksella apulaisena. Hän rakastaa

Elinaa, vaikka hän tuskin itsekään sitä vielä tietää. Sairaana ja

heikkona palajaa Kaipainen Amerikasta. Hän halajaa päästä lepoon

synnyinmaansa poveen, mutta sitä ennen hän tahtoo tunnustaa rikoksensa.

Kauppaneuvos uhkaa, houkuttelee, rukoilee, mutta turhaan. Vihdoin

myöntyy Kaipainen kuitenkin viivyttämään tunnustusta, siksi kun Elinan

häät ovat olleet. Hän tekee sen Elinan tähden, jota hän pienenä on

käsivarrellaan tuuditellut, ja joka on syytön heidän rikokseensa.

Kauppaneuvos on nyt voittanut aikaa, viikon verran. Hänen kova ja ylpeä

luontonsa panee hänen miettimään keinoa kunniansa pelastamiseen. Kun

muuta neuvoa ei ole, päättää hän lähettää Kaipaisen hiukkaista ennen

iankaikkisuuteen, luuletellen, ettei tuo niin suuri rikos ole, koska

tämä kuitenkin on piakkoin kuoleva. -- On hääilta. Kauppaneuvos

puolipukeutuneena istuu suojassaan synkissä tuumissa. Elina on

morsiushuoneessa, hääväki kokoontuu. Kaipainen, jonka mieli tekee nähdä

'pikku Ellaa' morsiamena, raottaa ovea, -- tulee sisään kauppaneuvoksen

kutsumana. Vielä kerran koettaa tämä häntä houkutella. Mutta se ei

onnistu. Hän tarjoo viiniä Kaipaiselle, mutta lasissa onkin myrkkyä.

Kaipainen vie lasia huulilleen, luo samassa silmänsä kauppaneuvokseen

ja huomaa petoksen. Kauppaneuvos lukitsee oven, tunnustaa aikomuksensa

ja syöksee Kaipaisen niskaan, aikoen kuristamalla ottaa häneltä hengen.

Samassa koputetaan ovea, häntä kiirehditään viemään Elinaa vihille,

musiikki soi, pappi ja hääväki seisovat odottamassa. Kaipainen on

pyörtynyt, kauppaneuvos laahaa hänet sisähuoneeseen. Sillä välin on

Elina, paroni ja Kaarlo tulleet oven taakse. He pelkäävät onnettomuuden

tapahtuneen, kun eivät vastausta saa. Mutta kauppaneuvos jo tointuu,

hän aukaisee oven, tekeytyy levolliseksi, mutta on kalman vaalea.

Kaipainen on selvinnyt sisähuoneessa, hän tulee esiin ja ilmottaa

kaikki. Elina kauhistuu ja paroni kieltäytyy yhdistymästä moiseen

perheeseen, Ronne toimittaa Kaipaisen sairashuoneeseen. -- Kauppaneuvos

epätoivon vallassa ottaa myrkkyä ja menee sisähuoneeseen. Kaarlo ja

Elina tulevat. Kaarlo on käynyt Kaipaisen luona, kertoo tämän saaneen

H. Ehtoollista ja vakuuttaneen antavansa kaikki anteeksi. Samassa tulee

paronikin, joka ilolla kertoo Kaipaisen kuolleen, ennen kun oli

ennättänyt tunnustusta tehdä. Nyt on hän jälleen valmis Elinaan

yhdistymään, mutta tämä kääntyy hänestä inholla. Paroni toivoo isän

voivan häneen vaikuttaa, menee kauppaneuvoksen sisähuoneeseen, löytää

hänet kuolleena ja hoipertelee takaisin. Hämmästystä ja surua. Kaarlo

tukee Elinaa."

"Tämä olisi lyhykäisyydessä kappaleen sisältö. Se tulisi olemaan

kolminäytöksinen. Onhan se hyvin synkkä kuvaus ja paljon olen

miettinyt, miten saada siihen enemmän sovitusta, mutta en ole päässyt

selville. Olisiko parempi, jos kauppaneuvos vahingossa ottaisi myrkkyä?

Jos ottaisitte, Herra Tohtori, vaivaksenne antaa minulle neuvoja,

olisin siitä hyvin kiitollinen." --

Tähän Bergbom vastaa 2/6 1881. Hän mainitsee ensin, että Murtovarkaus

olisi annettu toukokuulla (kun keisarisuru oli päättynyt), mutta

ensimäisten Romeo ja Julia-näytäntöjen jälkeen Ida Aalberg oli

sairastunut ja niin myöhään toipunut, että kappaletta ei olisi voitu

näytellä muuta kuin yhden kerran. Sentähden se oli jätettävä syksyyn,

jolloin se annettaisiin ensimäisenä uutena näytelmänä. Sitten Bergbom

kirjoittaa uudesta suunnitelmasta:

"Keväällä sain Teiltä kirjeen, jossa selitätte uuden draaman

suunnitelmaa. On tietysti vaikea sanoa mitään ennaltaan -- mutta

Murtovarkaus miellytti minua enemmän. Kohta sanon syyt. Ensiksikin on

juoni hyvin vähän alkuperäinen: tuo kivenkova patruuna, tuo

tunnonvaivoja kärsivä renki, tuo huikenteleva paroni ovat usein

käytetyt -- ja antakaa anteeksi suoruuteni -- hyvin harvoin

menestyksellä. Rikoksesta syntyneet omantunnon vaivat ovat tosiaan

traagillinen aihe, mutta rikos on tässä liian vähäpätöinen, ulkonainen.

Ymmärtäkää minut oikein, vähäpätöinen esteettisessä suhteessa,

tietysti ei siveellisessä. Saadaksenne jotakin aineestanne tulisi

sielutieteellisen, sisällisen kehityksen olla näytelmän a ja o. Mutta

se ei ole -- ei ainakaan Murtovarkaudesta päättäen -- Teidän

runottarenne vahvin puoli. Eikä tässä aineessa ole sijaa Teidän

oivalliselle huumorillenne; eikä myöskään ole paljo sijaa

naishenkilöillä, joiden kuvaamisessa Te, naisena, tietysti onnistutte

hyvin. Silti ei lainkaan ole sanottu, ettei moni kohtaus voisi tulla

näyttämöllisesti vaikuttavaksi, esim. kaikki loppukohtaukset."

"Mutta jos luotatte neuvooni, kirjoittakaa kansannäytelmiä, kuvia

todellisesta elämästä ja erittäinkin naiselämästä. Kuvatkaa sitä

raitista huumoria, joka tavataan talonpojissamme, sitä herttaisuutta,

joka löytyy maalaistytöissämme, loihtikaa esiin tuo hupainen elämä,

jota Suomen nuoriso kesäaikana viettää esim. pappiloissamme, ottakaa

aineenne Vänrikki Stoolista tai Suomen kansan Saduista ja tarinoista,

mutta antakaa meille suomalaisia aiheita -- nuo kauppaneuvokset Toikka

ja nuo paronit Tanner muistuttavat liian paljo rva Schwartzin

romaaneja. -- Mutta jos Te jo olette kirjoittanut näytelmänne, niin

lähettäkää se kaikin mokomin tänne, sillä voihan se olla jännittävä

teatterikappale, vaikka en usko, että aiheesta on syntynyt yhtä

runollisesti ansiokasta teosta kuin Murtovarkaus."

Luultavasti tämä arvostelu sai Minna Canthin luopumaan traagillisesta

aiheestaan, sillä hänen toinen täysin valmistunut näytelmänsä, Roinilan

talossa, oli kansankuvaus niinkuin ensimäinen, ja näyttää hän siis

valitessaan uuden aiheen noudattaneen Bergbomin neuvoa.[40] Kumminkin

hänen myöhempi kehityksensä kävi toiseen suuntaan. Jos joku

sentähden väittäisi Bergbomin huonosti oivaltaneen Minna Canthin

luontoa, on muistutettava, että hän ei vielä persoonallisesti

tuntenut Murtovarkauden tekijää, vaan arvostellessaan hänen

kirjailijataipumuksiaan nojasi yksistään tähän ensimäiseen näytelmään.

Erittäin saattaa olettaa Bergbomin neuvon ottaa aiheita Vänrikki

Stoolin tarinoista syntyneen toivosta saada joku isänmaallista

innostusta huokuva kappale ohjelmistoon, sillä lausuupa hän kirjeessään

Unkarista (kst. s. 20), että teatterilla oli ollut liian vähän

sentapaista.

Mutta palataksemme Murtovarkauteen on vielä mainittava, että viimeinen

näytös itse harjotusten aikana, Bergbomin neuvosta, laajennettiin ja

muutettiin. Tärkein muutos oli se, että Hoppulainen tuli siinäkin

mukaan.

"Hoppulainen", Bergbom kirjoitti 25/4 1881, "ei ole mukana viimeisessä

kuvaelmassa. Se on vahinko. Eikö hän voisi seurata muita ja saada

muutamia repliikkejä? Kaikin mokomin tahtoisin _loppurepliikit_

Hoppulaiselle. Helena kiittää häntä ja lupaa aina olla hänen ystävänsä.

Hoppulainen vastaa jollakin komppasanalla lohduttaen itseään

rukkasista. Hoppulainen on runolliselta kannalta näytelmän päähenkilö,

pitäähän hänen siis lopettaa."

Juuri näin näytelmä päättyykin, ja kun muistamme, että koko toinen

näytös on Bergbomin alotteesta syntynyt, on totuuden mukaan

myönnettävä, että hänellä on suuri ansio kokonaisuuden pyöreydessä ja

vaikuttavaisuudessa.

Niinkuin sanottu on, esitettiin Murtovarkaus ensi kerran 23/2 1882, ja

meille on säilynyt johtajan oma arvostelu näyttelemisestä. Kun näet

kappale oli mennyt toisen kerran, Bergbom kirjoitti Minna Canthille

(27/2):

"Suureksi ilokseni saan mainita, että Murtovarkaus on vihdoin näytelty

ja vastaanotettu suurella mieltymyksellä." Tämän jälkeen hän palauttaa

muistiin vastoinkäymiset, jotka olivat myöhästyttäneet kappaleen

esittämisen. Viimeksi hän oli kuukausi kuukaudelta odottanut Ida

Aalbergia. Kun tämä ei tullut tammikuullakaan, Bergbom oli ruvennut

ajattelemaan toista näyttelijätärtä hänen sijaansa. Mutta kenet panna?

"Rva Aspegren oli liian vanha, nti Avellan liian 'herrasmainen'

suomalaiseksi talonpoikaistytöksi. Kaikeksi onneksi nti Hacklin oli

hyvin edistynyt viimeisinä kuukausina ja Viipurissa suorittanut monta

onnistunutta tehtävää. Mutta nti Hacklin, jonka yleisö on tottunut aina

näkemään iloisesti nauravan -- hänkö traagillisessa osassa? Minä

uskalsin. Hacklin itse oli hyvin innostunut ja koetti parastansa. En

uskaltanut kirjoittaa Teille asiasta, sillä epäilin tulisiko mitään

koko kokeesta. Kiitos Jumalan, pelkoni oli turha. Murtovarkaus on nyt

mennyt kaksi kertaa, yleisö on ollut innostunut, kritiikki ystävällinen

ja, mikä on paras merkki, yleisö oli toisena kertana paljo lukuisampi

kuin ensimäisenä. Vahinko ettette itse ollut täällä, se olisi ollut

sekä huvittavaa että opettavaista."

"Näyttelijöistä on erittäin mainittava hra Böök Hoppulaisena, hän oli

todella erinomainen ja vaikutti suuresti näytelmän menestykseen. Hän ei

ole pitkiin aikoihin niin hyvin onnistunut missään roolissa. Hacklin

oli varsin sievä Helena, luonteva, tunnollinen, liikuttava, herttainen

-- oikein suomalainen tyttö. Traagillista voimaa puuttui, mutta hän

suoritti kuitenkin esim. vankilakohtaukset paljo paremmin kuin olin

osannut odottaa. Leino oli taitava kuin ainakin noitana; yleisö ja

kritiikki ovat häntä paljon kiittäneet, mutta minua hän ei täysin

tyydytä, hän on liian teatterinoita. Rva Lundahl (Loviisa) ja hra

Rautio (neuvoa kysyvä talonpoika) ansaitsevat kaikella tavoin kiitosta.

Hyvä oli Aspegrenkin Peltolana. Kallio (Akola), Ahlberg (Niilo) ja

Pesonen (Ukonniemi) menivät mukiin. Heikko oli rva Aspegren, joka ei

voinut tehdä mitään Marian osasta."

"Onnistuneet olivat laitokset toisessa kuvaelmassa (sauna), kolmannessa

(suomalainen pirtti) ja viimeisessä (tiheä metsä). Pirtti oli

todellinen suomalainen pirtti pienimpiin sivuseikkoihin asti, ja

saunankin olin koettanut saada niin luonnonmukaiseksi kuin suinkin. --

Vahvimmat aploodit seurasivat toista ja viimeistä kuvaelmaa. Viimeinen

tekeekin paljon suuremman vaikutuksen näyttämöllä kuin mitä lukiessa

voi arvella." --

Kun Murtovarkaus oli näytelty kolme kertaa peräkkäin, esitettiin se

pari kertaa vaihdellen Nooran kanssa ja sitten myöhemminkin, niin että

se kaikkiaan meni tänä ensi näytäntökautenaan 8 kertaa, joka tähän

aikaan merkitsi harvinaista menestystä. Tunnettu on, että se sittemmin

yhä on pysynyt ohjelmistossa.

Ida Aalberg palasi vihdoin 24/2 ja esiintyi ensi kerran 2/3

Noorana.[41] Huone oli aivan täysi ja vastaanotto lämmin; pohjalaiset

ja savokarjalaiset ylioppilaat tervehtivät häntä kukkakimpuilla. Noora

meni kevään kuluessa neljä kertaa; mutta uusissakin kappaleissa

näyttelijätär oli mukana. Ensimäinen semmoinen Murtovarkauden jälkeen

oli erittäin huomattava, nimittäin Ellein (Eliel Aspelinin) suomentama

Ibsenin _Kuninkaanalut_, joka annettiin ensi kerran 14/3. Mahtavan,

lukuisahenkilöisen näytelmän esittäminen olisi ollut rohkea yritys

vanhemmallekin näyttämölle, mutta yhä korkeammalle pyrkivää Suomalaisen

teatterin johtajaa se sitä enemmän innostutti ja niin hänen

seuruettaankin. Valmistus oli alkanut Viipurissa ja oli mahdollisimman

huolellinen, eikä lopputulos pettänyt toiveita.

"Draaman näyttämöllinen toimeenpaneminen", Vasenius arvostelee

Valvojassa, "oli todellakin melkein läpi läpeensä hyvin kiitettävä",

joten yleisö täydellä syyllä ensi näytännön jälkeen esiinhuudolla

osotti Bergbomille kiitollisuuttansa; ja samoin voitiin, mitä

näyttelijöihin tulee, "sanoa kaikkien kunnialla täyttäneen tehtävänsä".

Nuorekkaana, soreavartaloisena Böök oli sopiva Hookon Hookoninpojaksi,

joskaan hän ei yhtä mittaa jaksanut ylläpitää luonteen alati tyyntä

kuninkaallisuutta, itseensä ja asiaansa luottamusta. Suurenmoisempi oli

Leinon tehtävä, kuvata kunnian- ja intohimoista, nerokasta ja

voimallista, mutta epäilyksen hervostuttamaa Skule jaarlia; siitä

huolimatta näyttelijä suoritti sen yhtä tyydyttävästi kuin

vaikuttavasti. Skulesta Leinolla tuskin oli askeltakaan suuriin

shakespearelaisiin rooleihin. Kumminkin oli Vilhon Nikolaus piispa

kaikkia merkillisempi. Hivuttava tauti oli tähän aikaan jo surkeasti

heikontanut taiteilijan ruumiilliset voimat, mutta rooliin tarvitaan

niitä vähemmän kuin henkistä voimaa, ja innostuneena Vilho viimeisen

kerran toi näkyviin koko taiteellisen kykynsä. Hän loi näet pelottavan

todellisen kuvan tuosta paholaisesta ihmishaamussa, jossa runoilija

nerokkaasti on ruumiillistuttanut Norjan kansaa turmelevan kateuden ja

eripuraisuuden; varsinkin oli kuolinkohtaus mestarillinen. Muutoin

mainittakoon vain, että Axel Ahlberg oli Jatgeir runoilija ja Weckman

Pietari, nti Avellan Skulen sisar Sigrid, nti Aalberg Margareta

kuningatar ja rva Aspegren Hookonin äiti, Inga. -- Kappale meni viisi

kertaa.

Maaliskuun lopulla (28/3) tuli vielä ohjelmistolle uusi pikku kappale,

nimittäin Mélesvillen 1-näytöksinen huvinäytelmä _Pikku eversti_, joka

nti Avellan nimiroolissa onnistui oivallisesti.

Emilie Bergbom luo kirjeessään 2/4 Turun ystävättärelleen katsauksen

teatterin oloihin, josta otamme seuraavat rivit:

"Ylipäätään on meillä ollut hyvä vuosi. Viipurissaolo kehittyi erittäin

hyvin eikä Helsingissäkään ole ollut aihetta valittamiseen. Se aika,

jolloin Arkadia raukka oli tuomionalainen, oli kyllä ikävä, mutta

olemme anoneet korvausta sen ajan palkoista ja luullakseni me

saammekin. Muuten yleisömme kasvaa kasvamistaan ja se on hyvä merkki.

Sitä paitse kasvaa kunnioitus Suomalaista teatteria kohtaan ja se on

vielä parempi. Pelkäsin kovasti että olimme liian uskaliaita

ryhtyessämme Kuninkaanalkuihin, mutta onneksemme menestyi se varsin

hyvin, vaikkei loistavastikaan. Kohta pääsiäisen jälkeen otamme Romeon

ja Julian ja sitte Regina von Emmeritzin. Se on jälleen vaativa paljon

vaivaa ja ponnistuksia, mutta ei auta. Topelius on ollut kauhean

tyytymätön hutiloimiseen, millä Ruotsalainen teatteri on antanut

näytelmän, ja kun hän, varovainen kun on, sanoo sen meille ja muille,

niin tarkottaa hän tietysti että meidän on esittäminen kappale toisin.

-- Uusi kotimainen näytelmämme Murtovarkaus on niinikään onnistunut

hyvin. Erittäin hupaista on että nainen on tuottanut jotakin niin

kelvollista. Vahinko ettei hän voi tulla tänne. Kesällä menee teatteri

kuitenkin Kuopioon, ja toivoakseni on hänelle oleva hyödyllistä nähdä

teoksensa näyttämöllä. Hän kuuluu kirjoittavan uutta kappaletta, sekin

on kuvaus kansanelämästä. Muuten hän on leski, viiden tai kuuden pienen

lapsen äiti, joita hänen yksin täytyy kasvattaa."

"Ida Aalberg on, Jumalan kiitos, oikein reipas. Tosin täytyy hänen olla

hyvin varovainen niin näyttämöllä kuin muualla, mutta näytteleminen ei

ole tehnyt pahaa. -- -- Taiteellisesti on hän sama kuin ennen: kaikki

muut taiteilijat ovat eteviä toisella tasolla, hän on sitä

ensimäiselläkin. Hän nostaa sekä kappaleen että ympäristön ja se on,

minun mielestäni, hänen suurin taiteellinen ansionsa. Saa nähdä mitä

hän tekee Reginasta! Toivon hänen luopuvan vanhoista traditsioneista ja

luovan uuden kuvan."

"Mitä sanot rohkeista suunnitelmista rakentaa uusi teatteritalo? En

luota siihen, ja niin erinomaisen hupaista kuin olisikin muuttaa

uuteen, kunnolliseen teatteriin, pelkään kuitenkin panna niin paljon

rahaa ainoastaan rakennukseen. Sitä paitse on kauhean vaikeaa ryhtyä

niin suureen yritykseen ja sitte kenties täytyä keskeyttää kaikki

varain puutteessa. Aivan epämääräisesti on ehdotettu, että meidän

tulisi osaksi ostaa Aleksanterin teatteri ja omistaa se yhdessä

venäläisten kanssa, mutta tietysti se ei voi tulla kysymykseenkään.

Meidän piireissämme ollaan aivan vastaan Aleksanterin teatterin

ostamista: mieluummin tahdotaan rakentaa uusi teatteri, mutta

luullakseni se on epäviisasta. Jos kenraalit väsyvät italialaiseen

oopperaan y.m., niin saamme Aleksanterin teatterin huokeasta

hinnasta; mutta uutta taloa emme saa kuutta, seitsemääsataatuhatta

halvemmalla." --

Huhtikuulla meni Romeo ja Julia kolme kertaa, ja 17/4 oli juhlanäytäntö

_Elias Lönnrotin_ kunniaksi. Siksi päiväksi oli näet ylioppilaskunta

asettanut Lönnrotin 81:sen syntymäpäivän viettämisjuhlan, ja teatteri

toimeenpani näytännön niin varhain, nimittäin klo 6 i.p., että

Arkadiasta voitiin mennä suoraan juhlaan ylioppilastalolle.

Ohjelman ensi numero oli Maamme-laulu, sekaköörin esittämänä, toiseksi

nti Avellan lausui P. Cajanderin (edellisenä vuonna Snellmanin

albumissa julaistun) runoelman "Vapautettu kuningatar", kolmanneksi

tuli kuvaelma: Lemminkäinen ja saaren immet, viidenneksi esitti

sekaköörinen laulukunta kaksi Lönnrotin suomentamaa Runebergin laulua:

Joutsen ja Lähteellä, kuudenneksi kuvaelma: Lemminkäinen ryöstää

Kyllikin, seitsemänneksi lausui Ida Aalberg P. Cajanderin (samana

päivänä ilmestyneessä Lönnrotin albumissa julaistun) runoelman

"Runolaulaja", kahdeksanneksi lauloi nti Hacklin muutamia

kansanlauluja, yhdeksänneksi esitettiin kuvaelma: Aino ja

Aallotar ja vihdoin, kymmenenneksi, kolme kohtausta Kiven

_Kullervo_-murhenäytelmästä, joka silloin ensi kerran joskin vain

osittain näyteltiin. Leino oli Kullervo, Kallio Kalervo, rva Aspegren

hänen vaimonsa, Weckman Nyyrikki, nti Avellan Ajatar, nti Aaltola

Sinipiika. -- Kuukauden lopulla näyteltiin yhden kerran Helsingissä

uusi Naiset valtioelämässä.

Kuninkaanalkujen jälkeen oli päätyönä _Regina von Emmeritz_, joka vaati

runsaasti aikaa, ei ainoastaan sentähden että näytelmä ei ole

helpoimpia, vaan sen vuoksi että onnistuminen oli kunnianasia

teatterille itselleen ja runoilijalle. Lähteittemme joukossa on kaksi

Z. Topeliuksen kirjettä -- toinen kirjoitettu ensi-illan edellä, toinen

sen jälkeen -- jotka näyttävät kuinka tärkeänä hän piti asiaa. Molemmat

ovat niin mieltäkiinnittäviä, että ne ansaitsevat sijaa teatterin

historiassa, semminkin kun ne sisältävät tarkkoja määräyksiä näytelmän

esittämisestä. Edellinen seuraa tässä:

"Koivuniemi 29 p. huhtik. 1882. Rakas veli Carole! Ja sinä

lähetit vartavasten ratsastavan sanansaattajan Tikkurilasta!

Postinkuljettajamme lähtee joka päivä klo 11 (sunnuntaisin klo 10)

Borgströmin konttorista, vahtimest. Lindeman."

"Kiitos kumminkin ilmotuksesta ja kaikesta vaivasta ja

kustannuksesta, jotka Reginan muuttaminen suomalaiselle näyttämölle

on tuottanut Teille! Minulle se on samaa kuin astua sisään uuteen

suurruhtinaskuntaan -- ja samalla kertaa omaan -- en tahdo suinkaan

sanoa vallottajana, vaan vieraana. Olkoon yritys, taiteellisesti ja

taloudellisesti, suomalaiselle näyttämölle joksikin hyödyksi, joka

vastaa vaivaa!"

"Kun sanon taiteellisesti, tarkotan luonnollisesti Ida Aalbergia.

Tunnen ainoastaan kaksi pohjoismaista näyttelijätärtä, Louise Heiberg

ja osittain rva Hvasser, jotka ovat saavuttaneet taikka voittaneet Ida

Aalbergin todellisessa, synnynnäisessä taiteilijavaistossa tehdä

sydämen sisimpäin säikeiden värähdykset katsojan käsitettäviksi. Juuri

sitä niin sisäänpäin käännetty rooli, kuin Reginan, kaipaa. Voimallisin

tai taipuvin totuntataide, mitä taiteellisin mietiskelevä käsitys on

ehdottomasti kykenemätön siihen. Ida Aalbergilla voi olla koko joukko

muuta opittavaa, plastiikassa j.n.e., mutta se mitä hänessä on

välitöntä ei mikään koulu voi korvata. Erehtyisin suuresti, jollei hän

tee Reginasta jotakin itsenäistä uutta. Ole hyvä ja anna hänelle

myötäseuraavat rivit, jotka ilmaisevat tekijän käsityksen roolista."

"Lupaan olla kohtuullinen ja vaatimaton muihin rooleihin nähden.

Ikäänkuin minä olisin hemmoteltu semmoisella! Jos luetaan pois Torslow

ja Frithiof Raa ja hänen puolisonsa sekä Ida Reis, kaksi jälkimäistä

_osittain_, on Uusi Teatteri opettanut minut olemaan hyvin kiltti. Että

Leino Kustaa Adolfina on vastaava Stjernströmiä ja Svedbergiä, on

tuskin syytä epäillä. Aspegren on ainakin jäykempi aristokraatti kuin

Vilho. Böök on luultavasti oleva Hieronymus ja rva Aspegren Dorthe.

Pidä huolta ettei Helmboldista tehdä irvikuvaa!"

"Jätä pois munkkikohtaus siksi kun se voidaan antaa joskus toisin, se

on tarpeen johdantona hyökkäykseen. Älä tuhlaa siinä ruutia, vaan käytä

niin paljo statisteja kuin voit taustan vilkastuttamiseksi! Muutoin

liitän tähän promemorian,[42] josta teet mitä voit."

"On niin hullusti, että odotan maanantaina kirvesmiehiä korjauksia

varten ja puutarhuria, jonka tulee istuttaa 27 uutta hedelmäpuuta

paitse marjapensaita. Jos _voin_, niin tulen suurimmalla

mielenkiinnolla tiistain kenraaliharjotukseen; jollen voi, niin toivon

kuitenkin voivani tulla torstaina, fennomanisen tyttäreni Toinin

kanssa, jolle siis pyydän vaatimattoman sijan."

"Tervehdykseni sisarellesi ja toivomukseni että menestys on oleva hyvä!

Z. T."

Tuliko Topelius kenraaliharjotukseen, sitä emme tiedä, mutta kun Regina

von Emmeritz 4/5 meni ensi kerran, hän oli saapuvilla, tietenkin

suuresti enentäen sitä juhlatunnelmaa, millä täpötäysi huone odotti

esiripun nousua ja sitte seurasi näytelmän kulkua. Ja näytäntö oli

todella jälleen yksi niitä voittojuhlia, jotka virstapatsaan tavoin

osottivat kuinka taidelaitos edistymistään edistyi. Niillekin, jotka

monesti olivat nähneet kappaleen Ruotsalaisessa teatterissa, tarjottiin

hämmästyttävää uutta. Varsinkin oli linnan vallotuskohtaus

vaikuttavasti järjestetty. Kun kanuunain jyske alkoi, syntyi linnan

sisällä hädän ja kauhun elämä. Sotilaita riensi edestakaisin,

haavottuneita ja kuolleita kannettiin yli näyttämön, munkit ja nunnat

kulkivat juhlasaatossa Hieronymus etupäässä suurta ristiä kantaen, yli

hälinän soivat katolisen messun säveleet, ja linnan naisväki heittäytyi

polvilleen pyhän neitsyen kuvan juurelle, nuori ylhäinen upseeri jätti

hyvästi omaisilleen, ryntäsi ylös valleille ja kannettiin hetken päästä

kuolettavasti haavotettuna alas. Silloin kuului ensimäinen räsähdys

linnanmuurissa, naiset kirkasivat lennähtäen pystyyn: ruotsalaiset

olivat jo valleilla ja ajoivat katoliset tieltään, samassa murrettiin

suuri aukko muuriin ja silmänräpäyksessä vallottajat täyttivät linnan

pihan ja 30-vuotisen sodan marssin ja eläköönhuutojen kaikuessa astui

näkyviin sankarikuningas. Todellisuuden tunnelma oli niin valtava,

innostus niin välitön kuin konsanaan teatterissa nähdään. -- Mutta

kaunis oli juominkikohtauskin linnan puistossa, missä upseerit

juhlivat. Perällä nähtiin linnan valaistut akkunat, etumolla oli puiden

alla pöytiä ja niiden ympärillä kymmenittäin sotureita sinikeltaisissa

univormuissa. Oli elämää ja rähinää, ja kun lauluun ryhdyttiin,

toimitettiin sekin toisin kuin ennen. Tekijän mukaan Larsson yksin

laulaa koko laulun; nyt se oli jaettu kolmelle niin että eri maljat --

Suomelle, paaville, kuninkaalle -- saivat eri värityksen laulajain

äänten mukaan. Siinäkin kappale tosielämää, joka vastustamattomasti

vaikutti katsojiin. -- Ja niin pienimpiin saakka. "Kuka muu kuin se,

joka todella rakastaa taidetta", eräs arvostelija lausuu, "olisi tullut

ajatelleeksikaan, että esim. Kustaa Adolfin miekankannikkeessa pitäisi

oleman kolme kruunua ja niiden välillä vihkoja (vasar), taikka että

hänen armeijassaan täytyy olla skottilaisiakin." -- Täydessä

sopusoinnussa tämän näyttämöllepanon täydellisyyden kanssa oli

näyttelijäin hartaus, vaikkei tietysti esitys jokaisen puolelta voinut

olla korkeita vaatimuksia tyydyttävä. Varmaa on, että Ida Aalberg teki

Reginan osasta enemmän kuin ennen oli nähty. Luonteen laadun mukaan se

tapahtui ennen kaikkea eri äänivivahduksia käyttämällä, ja huippunsa

saavutti hänen sielukas lausuntansa yökohtauksessa, jossa hän tahtoo

kääntää kuninkaan omaan uskoonsa. Leinon Kustaa Adolf ei ollut

tarpeeksi voimakas, joskaan ei kuninkaallista ryhtiä puuttunut; Böök

oli oivallinen Larsson, vaikka vähemmän Falstaffimainen kuin myöhemmin

Lindfors; Axel Ahlberg oli aika hyvä Hieronymus, joskaan ei se

suurenmoinen yltiöpäisyyden ruumiillistus, joksi jesuiitta on aiottu;

Aspegren, jota oli totuttu näkemään miltei yksistään koomillisissa

rooleissa, ei ainakaan häirinnyt Emmeritz-ruhtinaana; nti Hacklin oli

luonnollisen vilkas Kätchen; rva Aspegren kelpo Dorthe; Kivinen

Bertelinä oli, proosamaisena, heikoimpia. -- Olemme luetelleet

näyttelijät, jotka olivat mukana tänä iltana ja saivat osansa yleisön

suosionosotuksista. Kunnioitus oli kuitenkin tällä kertaa etupäässä

kohdistettu vanhaan runoilijaan -- "Suomalaisen draaman isälle" --,

jolle johtokunta oli varustanut laakeriseppeleen ja seurue kukkavihkon;

mutta kun yleisö alkoi huutaa: "Topelius! Topelius!", hän karkasi

teatterista.

Edellisen täydennykseksi otamme pääosan kirjettä, jonka runoilija

palattuaan maalle 8/5 kirjoitti Emilie Bergbomille.

"Mitä minun karkaamiseeni tulee 4 p. toukok. olen jo Kaarlon ja Ida

Aalbergin edessä puolustautunut parhaimman mukaan, mutta tahdon nyt

lisätä, että jos olisin edeltäpäin tietänyt että minua odotti

ystävyyden osotuksia _teatterin johtokunnan ja näyttelijäin_ puolelta,

niin en suinkaan olisi välttänyt niitä. Päin vastoin olisin katsonut

rakkaaksi velvollisuudeksi kohdella ystävyyttä ystävyydellä ja teidän

keskellänne kiittää teitä kaikkia suuresta huolesta, vaivasta ja

kustannuksesta, ennen kaikkea suuresta hartaudesta, -- jonka te kaikki

olette omistaneet köyhälle, eikä koskaan ennen täysin ymmärretylle

Reginalleni. Tietämättä mitään rakastettavasta salaliitostanne, kuulin

vain permannon hyvin tunnettuja huutoja, jotka useita kertoja ennenkin

ovat ajaneet minut pakoon, ja annettakoon anteeksi semmoiselle, joka ei

koskaan ole pitänyt tarjoinlautasesta, jos hän vanhoilla päivillään

ajatteli: sauve qui peut!"

"Te ette tarvitse tunnustustani, se on jo ennen tullut osaksenne

jokaiselta suomalaisen taiteen ystävältä ja se on nytkin tuleva; mutta

minä tunnen tarpeen julkilausua teille ei ainoastaan kiitollisuuttani

vaan myöskin _kunnioitustani_. Se joka tietää mitä taisteluja olette

kestäneet, antaa sen teille täydestä sydämestään."

"Romeonne ja Julianne jälkeen on Regina lapsi. Mutta tämä näytelmä on

29 vuotta annettu palottain, -- yksityiset osat joskus etevästi,

kokonaisuus hutiloituna. Näyttämöllepanoon, koristuksiin ja pukuihin

sekä nimirooliin nähden kappale nyt ensi kerran on annettu

_meidän_ mittakaavamme mukaan mallikelpoisen taiteellisesti -- ja

ymmärrettävästi. Heikoimmatkin ovat panneet kaiken kykynsä alttiiksi,

ja se joka pyytää enemmän, ei tiedä mitä hän pyytää. Eritoten toista ja

kolmatta näytöstä ei koskaan ennen ole annettu. Se oli täydellinen

ensi-ilta. Minä sanoin Ida Aalbergille: 'Regina on tullut

kotiinsa',[43] -- hän on ensi kerran ollut kotona."

"Kiitos kaikesta! Minä puserran käsiänne niin lämpimästi kuin

kuvanveistäjä, joka on muovaillut kuvan savesta ja näkee sen

hengittävän. Kukkanne ja nauhanne seisovat maljakossa Koivuniemellä ja

ovat pysyneet ihmeen raittiina. Jättiläisseppeleen, joka riittäisi

Shakespearelle, on vaimoni ripustanut tekijän rintakuvan ympäri. On

olemassa vaimoja, jotka ovat turhamielisiä omasta puolestaan, ja

toisia, jotka ovat ylenmäärin turhamielisiä miestensä puolesta. --

Kiitos tyttöjeni puolesta eilen! Toini palasi juurikään, lämpimänä

eilispäivän vaikutelmasta. Leinokin, hän sanoi, oli eilen voimakkaampi.

Sitä ajattelin kohta; hän oli peloissaan ensi kerralla. -- Näkemiin

asti! Z. T."

Paitse Reginaa annettiin vielä 18/5 kaksi ohjelmistolle uutta

näytelmää, Raudan (K. Järnefeltin) suomentama Gogolin 2-näytöksinen

komedia _Naimapuuhat_ ja N. Salan kääntämä Erik Böghin 1-näytöksinen

laulukappale _Velhovuorella_, joista edellinen -- Böök ja Pesonen sekä

rvt Aspegren ja Lundahl päärooleissa -- herätti loppumatonta naurua ja

jälkimäinen miellytti nti Hacklinin sekä Ojanperän ja Raution raikkaan

laulun tähden. Kumminkin oli Regina koko toukokuun yleisön huomion ja

innostuksen pääesineenä, ja näytelmällä oli kassamenestyskin -- se

näyteltiin kaikkiaan kuusi kertaa ihan täysille taikka hyvin hyville

huoneille, mikä ei suinkaan ollut tavallista näytäntökauden lopulla.

Merkillisin myöhempiä Regina-näytäntöjä oli se, joka annettiin 22/5,

Suomalaisen teatterin perustamisen _kymmenentenä vuosipäivänä_. Oli

näet kymmenen vuotta kulunut siitä päivästä, jolloin Kaarlo Bergbom --

tämä kamarihaaveksija ("kammarfantast"), jonka julkeudelle epäillä

Ruotsalaisen teatterin taiteellisuutta ja kansallista merkitystä maan

suurimman ruotsalaisen lehden mukaan olisi ollut sopivin rangaistus

tulla joksikin aikaa saman näyttämön johtajaksi, jollei se olisi ollut

liian kallis yritys, koska hän tietysti olisi vienyt sen turmioon! --

perusti uuden näyttämön kielelle, jolla, niinkuin väitettiin, ei ollut

näytelmiä eikä näyttelijöitä eikä yleisöä. Ja nyt! Nyt tapahtui se ihme

että Regina von Emmeritz, jonka näyttämöllepanoa Ruotsalaisessa

teatterissa Bergbom silloin oli arvostellut käsityöntapaiseksi,

esitettiin suomenkielellä niin täydellisesti, että vanha runoilija

tunnusti _ensi herran_ nähneensä luomansa näyttämöllä. Olihan siinä

kulttuurivoitto, joka ansaitsee pysyvän sijan sivistyshistoriassamme.

Sen tunsi ja tunnusti yleisö tuona riemupäivänä. Kun esirippu oli

laskeunut viimeisen näytöksen jälkeen, huudettiin Bergbom esiin ja

tervehdittiin häntä mitä innostuneimmilla suosionosotuksilla sekä

katsojain että näyttelijäin puolelta. Orkesterin toitottaessa ja

eläköönhuutojen kaikuessa ojennettiin johtajalle seurueen puolesta

laakeriseppele, jonka nauhoihin oli painettu: "Suomalaisen teatterin

perustajalle, Kaarlo Bergbomille." Sitte huudettiin Emilie Bergbom

esiin ja tervehdittiin häntä yhtä innokkaasti, samalla kun hänelle

annettiin kukkakimppu. Lopuksi soittokunta viritti Maamme-laulun, johon

juhla päättyi. Teatterin ystäväin ehdotuksesta ja pyynnöstä tulo oli

määrätty vanhojen velkojen kuoletukseen, ja nousi se 4,200 markkaan. --

Viimeinen näytäntö oli 1/6.

Taloudellisessa suhteessa näytäntökausi oli mennyt paremmin kuin

yksikään edellinen. Edellisenä vuonna olivat tulot 404:26 näytäntöä

kohti; tänä vuonna 638:21. Vajaus vähentyikin, niin että se tilivuoden

lopussa teki 13,652:52 mk (s.o. noin 6,000 vähemmän kuin ennen).

Arpajaisrahoista käytettiin tänä vuonna 11,000 mk. Toiselta puolen on

huomattava, että edellisen vuoden suuret arpajaistulot välillisesti

vaikuttivat teatterin sekä tuloihin että menoihin. Osakerahat vähenivät

mitättömiin, ja palkkoja oli täytynyt korottaa, niin että niiden summa

teki 60,043:96 s.o lähes 12,000 enemmän kuin ennen. Ohimennen sopii

merkitä, että täysi palkka maksettiin Ida Aalbergille, vaikka hän alkoi

vasta maaliskuulla, Vilholle, vaikka hän ani harvoin kykeni esiintymään

ja Tervolle, joka keuhkotautisena erosi seurueesta. Silti olisi väärin

luulla, että palkat olivat ylelliset. Korkein palkka oli Ida

Aalbergilla, nimittäin 400 mk kuukaudessa; mutta muiden kuukausipalkka

oli melkoista alempi: Vilhon 300, Leinon ja Böökin 240, nti Avellanin

233:50, Kallion 218, rva Aspegrenin 216: Axel Ahlbergin ja Pesosen 200,

rva Lundahlin ja Aspegrenin 184, nti Stenbergin ja Hacklinin 150 mk ja

muitten vielä vähempi, niin että nuorimpien oli 75 mk. Näin ollen ei

ole syytä oudoksua, että vuoden lopulla näyttelijät enimmäkseen

pyysivät palkankorotusta. Jopa kuultiin silloin uhkauksia

eroamisestakin, jos ei korotusta myönnettäisi. Mutta joskin palkkoja

ainoastaan harvoin ja pienillä lisäyksillä voitiin parantaa, jäivät

tietysti uhkaukset säännöllisesti täyttämättä, sillä tiesiväthän

näyttelijät missä ahdingossa ylipäätään elettiin. Tänä keväänä meni

kuitenkin Kivinen (Franck) Ruotsalaiseen teatteriin saadakseen parempaa

palkkaa. Leino taasen _uhkasi_ mennä, ja sen johdosta lausuu Emilie

Bergbom kirjeessään (16/5) nti Elfvingille:

"Hänen poismenonsa olisi suuri tappio, sillä hän on hyvä ja moninaiseen

kykenevä näyttelijä. Mutta olisihan sittenkin tultava toimeen. Jos

kaksi vuotta sitten olisi sanottu, että meidän täytyy olla ilman

Vilhoa, niin olisi se tuntunut mahdottomalta. Hän on oikeastaan ainoa

miehinen näyttelijämme sanan oikeassa merkityksessä. Hän ei 'pelaa

teatteria', vaan hänen kuvaamansa ihmiset ovat lihaa ja verta aivan

samoin kuin Ida Aalbergin." -- Samassa kirjeessä tapaamme seuraavat

sanat, jotka lausuttuina riemujuhlan johdosta ilmaisevat kuinka raskas

Emilie Bergbomin taakka oli ollut: "Kymmenvuotinen kurjuus on tämä aika

parhaasta päästä ollut, ja aivan varmaa on, että jos olisin aavistanut

neljännen osankaan vaikeuksista ja huolista, jotka ovat kasaantuneet

päälleni, niin epätoivoinen askel olisi iäksi jäänyt tekemättä." --

Uutena jäsenenä on tässä mainittava _Aleksis Rautio_, josta aikaa

voittaen oli kehittyvä yksi seurueen enimmin käytettyjä voimia.

Kaikenlaisissa rooleissa esiintyvänä hän pian näyttäytyi

saavuttavan parastaan ja todella hyvää realistisessa ja varsinkin

kansannäytelmässä.[44]

Näytäntöjä annettiin 91 ja niissä seuraavat kappaleet: 9 kertaa _Daniel

Hjort_; 8 _Saimaan rannalla, Murtovarkaus_; 7 _Amalia ystävämme_; 6

_Regina von Emmeritz, Kyökissä_, Konkurssi; 5 _Nummisuutarit_,

Mustalaiset, Kuninkaanalut; 4 _Pormestarin vaali_, Noora, Toinen tai

toinen naimaan; 3 Adelaida, Kirjeen kujeet, Maria Stuart Skotlannissa,

Hellät sukulaiset, Naiset valtioelämässä, Pikku eversti, Ravennan

miekkailija, Romeo ja Julia, Laululintunen; 2 _Lea, Kihlaus, Kullervo,

Mestarin nuuskarasia, Hyvät markkinat_, Kotimatkalla, Sota rauhan

aikana, Naimapuuhat, Velhovuorella, Parisin veitikka, Hardangerin

harjulla, Taiteen harrastuksesta; 1 _Sotavanhuksen joulu, Kosijat_,

Jeannetten häät, Onhan pappa sen sallinut, Porvari aatelismiehenä, Ensi

lempi, Taistelujen välillä, Neiti Elisabeth.

Näistä 42 kappaleesta oli kotimaisia 15 ja uusia 12. Kotimaisten

kappalten luku oli siis suurempi kuin koskaan ennen, jota paitse ne

esitettiin paljo useammin kuin muut.