Paindavoine.'

"Käännä tämä englanninkielelle niin lyhyeen kuin mahdollista. Ei huoli

tuhlata, kun sana maksaa 1 frangin 60 centimea. Kirjoita hyvin

selvästi."

Perrine käänsi sen helposti ja luki sitten ääneen.

"Montako sanaa?" kysyi herra Vulfran.

"Englanniksi aeljäkymmentäviisi."

Herra Vulfran laski ääneen:

"Se tekee seitsemänkymmentäkaksi sähkösanomasta jaa kolmekymmentäkaksi

vastauksesta; yhteensä sataneljä frankia, jotka jätän sinulle. Mene

sitten itse sähkösanomatoimistoon ja lue sanoma ääneen virkamiehelle

niin että hän ei voi erehtyä."

Astuessansa verannan poikki tapasi Perrine Talouelin, joka käveli

siellä tapansa mukaan kädet taskussa. Siellä hän oleskeli mielellään,

sillä sieltä oli helppo nähdä kaikki mitä tapahtui tehtaan pihoissa ja

konttorirakennusten edustalla.

"Minne menet?" hän kysäsi.

"Menen viemään sähkösanoman toimistoon."

Perrinellä oli rahat toisessa kädessä, toisessa sähkösanoma. Herra

Talouel veti sitä niin lujasti hänen kädestänsä, että Perrinen oli

pakko antaa se, jotta se ei revähtäisi. Herra Talouel rupesi heti

lukemaan sitä, mutta kiukustui kovasti huomatessansa sen olevan

englannin kielellä.

"Tästä meidän tulee myöhemmin puhe, tiedä se", hän lausui raivoissaan.

"Kyllä, tiedän sen, herra."

Vasta kello kolme hän jälleen näki herra Vulframnin tämän soittaessaan

häntä sisään ja tahtoessaan mennä ajelemaan. Monta kertaa Perrine oli

kysellyt itseltään ken nyt tulisi Guillaumen sijalle. Mutta suuresti

hän hämmästyi kun herra Vulfran, lähetettyään pois rengin, joka oli

ajanut hevosen rappusten eteen, käski hänen nousta vaunuihin viereensä.

"Ajoithan erittäin hyvin eilen, miksikä et sitten tekisi samaten

tänäänkin. Sitäpaitsi on minulla paljon sanottavaa sinulle ja silloin

on parasta, että olemme kahden kesken."

Vasta heidän päästyään kauppalasta, jossa heidän matkansa herätti yhtä

suurta uteliaisuutta kuin edellisenä päivänäkin ja vaunujen vieriessä

eteenpäin tasaista maantietä peltojen keskitse, missä heinänkorjuu oli

täydessä vauhdissaan, katkaisi herra Vulfran äänettömyyden. Perrineä

oikein pelotti ja hän olisi mielellään lykännyt hänen mielestään niin

vaarallisen selityksen tuonnemmaksi.

"Sanoit äsken herra Théodoren ja herra Talouelin käyneen luonasi."

"Niin, herra."

"Mitä he tahtoivat?"

Perrineä epäilytti ja hän jäi hetkiseksi vastaamatta.

"Minkätähden epäilet? Etkö ole velvollinen sanomaan minulle kaikki?"

"Kyllä, herra, kyllä se on velvollisuuteni, mutta se ei estä minua

olemasta kahden vaiheella."

"Ei pidä koskaan epäillä, kun on kysymyksessä velvollisuuden

täyttäminen. Jos luulet velvollisuudeksesi olla vaiti, niin älä sano

mitään; jos luulet olevasi velvollinen vastaamaan kysymykseeni, niin

tulee sinun tehdä se epäilemättä."

"Minä luulen että minun on velvollisuus vastata."

"Kerro sitten."

Perrine kertoi todenmukaisesti kaikki mitä oli tapahtunut herra

Théodoren ja hänen välillänsä, salaamatta tahi lisäämättä sanaakaan.

"Siinäkö kaikki?" kysyi herra Vulfran hänen lopetettuaan.

"Niin herra, siinä kaikki."

"Entä Talouel?"

Hän kertoi tirehtöörin käynnistä yhtä tarkkaan kuin veljenpojankin

hiukan muuttaen ainoastaan sitä, mikä koski herra Vulfranin sairautta,

ettei tarvinnut kertoa että paha uutinen valmistamatta kerrottuna voisi

tuottaa kuoleman. Sitten hän myöskin kertoi miten Talouel ensimäisen

yrityksen jälkeen koetti riistää sähkösanoman hänen kädestänsä eikä

salannut sitäkään, että Talouel oli käskenyt häntä päivätyön päätyttyä

tulemaan hänen puheillensa.

Kertoessansa hän oli antanut Colon kulkea astuen. Hepovanhus käyttikin

sitä vapautta hyväkseen ja astui vaan kävellen, nauttien vasta

kuivaneiden heinien tuoksua, jota vieno tuulahdus toi hänen

sieramiinsa, samalla kun kuului viikateitten sihinää niiden

katkaistessa kaunista heinää. Hepo silloin ehkä muisteli ensimmäisiä

ikävuosiaan jolloin vielä työhön kykenemättömänä juoksenteli niityillä

toisten varsojen parissa, aavistamatta, että hänenkin kohtalokseen

vielä tulee vaunujen vetäminen pölyisillä maanteillä, kärsimykset ja

raakojen ihmisten ruoskanlyönnit.

Perrinen vaiettua ei herra Vulfran pitkään aikaan lausunut sanaakaan.

Perrine, joka hänen tietämättään voi tarkasti tutkia hänen kasvojensa

ilmettä, luuli siitä huomaavansa tuskallisia tunteita, tyytymättömyyttä

ja surua. Vihdoin herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.

"Ennen kaikkea tahdon rauhoittaa sinua; ole varma siitä ettei mitään

pahaa sinulle tapahdu sen johdosta mitä nyt olet kertonut. Semmoinen

tiedustelu ei saa uudistua, ja jos kukaan joskus tahtoisi kostaa

sinulle tätä uljasta vastarintaa, niin minä kyllä osaan suojella sinua.

Sitäpaitsi olin minä syypää siihen mitä äsken tapahtui. Minä aavistin

näitä urkkimisyrityksiä kieltäessäni sinua puhumasta kenellekään tästä

kirjeestä, joka kyllä on herättänvt eräiden uteliaisuutta eikä minun

olisi pitänyt antaa sinua alttiiksi heidän juonilleen. Vastedes ei saa

tapahtua samoin. Huomispäivästä alkaen saat muuttaa Benditin huoneesta,

jossa voivat käydä sinua tapaamassa ja asettua minun huoneeseeni pienen

pöydän ääreen, jossa tänä aamuna kirjoitit sähkösanoman. Enpä luule

kenenkään rohkenevan minun läsnäollessani urkkia sinulta tietoja. Mutta

semmoiseen ehkä rohjetaan ryhtyà konttorin ulkopuolella illalla mummo

Françoisen luona. Sentähden et enää saa asua siellä vaan saat huoneen

linnasta ia atrioida minun kanssani. Arvaanpa saavani hyvinkin vilkkaan

intialaisen kirje- ja sähkösanomavaihdon, josta en tahdo puhua

kenellekään toiselle. Minun täytyy asettaa niin, ettei kukaan tohdi

väkisin eikä viekkaudella riistää sinulta kirjeitä eikä sähkösanomia,

jotka ovat salassa pidettävät. Minun luonani olet turvassa. Sitäpaitsi

tämä on vastaus niille, jotka ovat koittaneet houkutella sinua puhumaan

tahi aikovat vielä kerran koettaa taivuttaa sinua siihen. Ja lopuksi se

on palkintona sinulle."

Perrine, jota tämä kaikki alussa oli pelottanut rauhoittui sangen pian;

mutia ilo oli siihen määrin vallannut hänet, ettei hän saanut sanaakaan

lausutuksi.

"Rupesin heti luottamaan sinuun kuullessani miten urhoollisesti olet

kestänyt taisteluss hätää ja kurjuutta vastaan", jatkoi herra Vulfran.

"Kun on rohkea ja uskalias kuin sinä olet ollut, niin on myöskin

rehellinen. Olen nyt saanut todistuksen siitä, etten ole erehtynyt ja

että voin luottaa sinuun ikäänkuin olisin tuntenut sinua jo kymmenen

vuotta. Olet varmaankin tultuasi tänne kuullut minua mainittavan

kateudella: olla herra Vulfranin vaatteissa, mikä onni! Tosiasia on

että elämäni on kova, sangen kova, katkera, kurja, katkerampi kuin

halvimman työmieheni. Mitä on rikkaus ilman terveyttä sen nauttimiseen?

Kaikista taakoista raskain. Ja sen taakan alle painun näännyksiin asti.

Jokainen aamu on mielessäni että seitsemäntuhatta työmiestä saa minun

kauttani toimeentulonsa; heidän puolestansa minun pitää ajatella,

ahkeroida ja toimia ja jos kuolen, niin on se onnettomuus heille

kaikille, köyhyyttä ja kurjuutta monelle, ehkä kuolemakin. Minun

pitäisi kulkea heidän eturivissänsä edustaen tätä kauppahuonetta jonka

olen perustanut ja joka on iloni, ylpeyteni... ja minä olen sokea!"

Hän vaikeni ja tuon kaiken valituksen katkeruus nosti liikutuksen

kyyneleet Perrinen silmiin. Pian herra Vulfran kuitenkin jatkoi:

"Olet varmaankin työväeltä kuullut ja olet sitäpaitsi äsken käännetystä

kirjeestä huomannut, että minulla on poika. Mutta tämän pojan ja minun

välilleni on syntynyt eripuraisuutta, jota en monesta syystä tahdo

selittää sinulle, eripuraisuutta, joka, hänen vastoin tahtoani

mennessään naimisiin, yltyi varsinaiseksi välimme rikkoutniseksi,

vaikkei rakkauteni häneen siltä ole sammunut, sillä minä rakastan häntä

vieläkin näin monen vuoden poissa olon jälkeenkin yhtä paljon kuin

ennen, rakastan häntä, ikäänkuin hän yhä vieläkin olisi kasvattamani

lapsi. Ja muistellessani häntä, se on päivin öin, jotka nykyään ovat

minulle niin pitkät, niin lapsen minä aina sokeilla silmilläni näen

edessäni. Mutta poikani pitää vierasta naista parempana, joka rakastaa

häntä ja jonka hän on tehnyt puolisoksensa, vaikka semmoinen avioliitto

on laiton ja siis mitätön. Hän ei ole palannut minun luokseni, vaan

elää mieluummin hänen kanssansa, kun en tahtonut enkä voinut ottaa

vaimoa vastaan. Olen toivonut hänen mukautuvan, hän puolestansa on

varmaankin luullut minun peräytyvän. Mutta me olemme kumpikin samaa

puuta: ei kumpikaan meistä taivu. Sen jäljestä en ole kuullut hänestä

mitään. Kuitenkin odotin sairastettuani hänen palaavan sillä hän

varmaankin siitä tiesi, sillä minulla on perustetuita syitä uskoa, että

hänellä on tarkat tiedot kaikesta mitä täällä tapahtuu. Hän ei ole

palannut. Varmaankin tuo huono nainen pidättää hänet luonaan. Ei siinä

kyllä, että hän on riistänyt hänet minulta... nyt hän vielä estää häntä

tulemasta takaisinkin, tuo katala ihminen!..."

Perrine kuunteli hengähtämättä katse kokonaan riippuen herra Vulfranin

huulissa. Viimeisiä sanoja kuullessaan hän vastasi:

"Isä Fildesin kirjeessä seisoo: Nuori neiti, jolla oli monta

kiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä,

nöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa; ei puhuta sillä tavoin

katalasta olennosta."

"Mitä kirje merkitsee todellisuuden rinnalla? Ja syy minkätähden vihaan

häntä katkerimman vihan vimmalla on se, että hän on riistänyt minulta

poikani, sen sijaan että luopuisi hänestä niinkuin sopii hänen

kaltaisellensa olennolle, niin että poikani voisi palata ja astua

hänelle kuuluvalle paikalle. Sen sijaan olemme nyt erotetut

hänen kauttansa ja sinä näet miten en, huolimatta kaikista

tiedustelemisistani, edes tiedä missä hän oleskelee. Voit myöskin

huomata että suuret vaikeudet ovat noiden tiedustelujen esteenä ja

niitä vaikeuksia lisää vielä seikat, joita nyt selitän sinulle, vaikka

tuskin niin nuorella ijällä vielä käsität niitä. Mutta sinun täytyy

koettaa syventyä niihin niin paljon kuin mahdollista, sillä minä luotan

sinuun ja sentähdcn tahdon turvautua sinun apuusi tiedusteluissani.

Poikani pitkä poissaolo, rikkoutunut välimme, pitkä aika siitä kuin

viimeksi olen kuullut hänestä mitään ovat pahaksi onneksi herättäneet

eräiltä tahoilta toiveita... Jos poikani ei ole täällä astumassa minun

sijalleni, kun itse olen kykenemätön johtamaan tätä laitosta, ja

perimässä minua kuolemani jälkeen, ken silloin saa tämän paikan? Kenen

omaksi tämä rikkaus silloin joutuu? Käsitätkö mitä toiveita piilee

noiden kusymysten takana?"

"Jotakuinkin, herra."

"Hyvä on! Jopa olen tyytyväisempi siihen, ettet kokonaan käsitä sitä.

Nyt on luonani henkilöitä, joiden pitäisi auttaa minua ja olla minulla

tukena mutta jotka sen sijaan katsovat poikani kuoleman eduksensa ja

jotka juuri sentähden, etcä nuo toiveet ovat panneet heidän päänsä

pyörälle, luulottelevat hänen kuolleen. Poikaniko kuollut! Voisiko

semmoinen olla mahdollista? Olisiko Jumala tahtonut rangaista minua

niin kauhealla onnettomuudella! He voivat sen uskoa... minä en. Mitäpä

minulla on maailmassa tekemistä, jos Edmondini on kuollut? Luonnonlaki

on että lapset kadottavat vanhempansa eivätkä vanhemmat lapsiansa.

Niin, on tuhat syytä toinen toistaan luonnollisempia, jotka todistavat

noiden toiveiden hulluuden. Jos Edmond olisi kuollut tapaturmaisesti

niin olisin saanut siitä ilmoituksen; hänen leskensä olisi ollut

ensimmäinen, joka olisi ilmottanut siitä minulle. Ei, Edmond ei ole, ei

voi olla kuollut; olisin sangen huono isä jos uskoisin sitä!"

Perrine ei enää katsellut herra Vulfrania, sillä hän oli kääntänyt

päänsä toisaalle, ikäänkuin peittääksensä sen, vaikka herra Vulfran ei

voinut sitä nähdä.

"Toiset, he jotka eivät luota häneen niinkuin minä, he soisivat hänen

kuolleen ja se juuri selittää heidän uteliaisuutensa ja minun

varovaisuuteni, jotta tiedustelemiseni pysyisivät salassa. Minä selitän

sen sinulle suoraan. Ennen kaikkea sentähden, että olet selvillä siitä

mitä vaadin sinulta, nimittäin että autat minua löytämään poikani ja

minä olen varma siitä että sydämestäsi tahdot siinä palvella minua. Ja

toiseksi sentähden, että aina on ollut tapani kulkea suoraan

päämaaliani kohti ja suoraan sanoa mikä on aikomukseni. Välistä he

eivät ole tahtoneet uskoa sitä ja ovat luulleet minun tahtovan viskata

heille sumua silmiin, mutta siinä he ovat aina pettyneet. On jo

koetettu viekoitella sinua kiertämään kieltoani; he kyllä koettavat

uudestaankin ja eri tahoilta. Nyt tiedät olla varuillasi ja siitä minä

juuri tahdoin puhua."

He olivat jo ehtineet niin pitkälle, että Hercheuxin tehtaat olivat

näkyvissä, vaikka ne olivat etäisimmät Maraucourtista.

Perrine liikutuksen vallassa ja vavisten etsi sanoja vastataksensa,

mutta ei keksinyt sopivia. Hänestä tuntui ikäänkuin hän kuristuisi ja

huulet olivat kuivuneet.

"Ja minä", hän huudahti viimein, "minä tahtoisin sanoa että kaikesta

sydämestäni tahdon palvella teitä, herra, vaikken osaa oikein lausua

sitä."

Kolmaskymmeneskahdes luku.

Lopetettuaan tavallisen käyntinsä tehtaissa ei herra Vulfran ajattanut

itseänsä konttoriin niinkuin tavallista, vaan käski Perrinen ajamaan

suorastaan linnalle. Ja ensi kerran Perrine kulki siitä kullatusta

ristikkoportista, joka oli alallaan mestariteos ja jota, niinkuin

sanottiin, eräällä kuninkaalla ei viimeisessä maailmannäyttelyssä ollut

varaa ostaa. Sitä ei kuitenkaan rikas tehtaanomistaja katsonut liian

kalliiksi hankkiakseen maalaisasuntoonsa.

"Aja suurta ajotietä!" käski herra Vulfran.

Ensimmäisen kerran Perrine nyt läheltä näki nuo suuren suuret

kukkaryhmät, joita ennen oli kaukaa ihaillut ainoastaan hehkuvan

punaisina tahi ruusunkarvaisina täplinä vehreällä samettivaipalla.

Tottuneena tiehen juosta hölkytti hepo vanhus itsestään tuttua tietä

Perrinen tarvitsematta huolehtia ohjaksista. Sentähden hänellä oli

hyvää tilaisuutta mielin määrin katselemaan ympärillensä ja ihailemaan

tuon ihanan puiston kukkakoreja ja ryhmikköjä ynnä pensastoja. Siellä

kaikki hoidettiin yhtä huolellisesti ja laitettiin yhtä komeaksi kuin

jos omistaja aamuin ja illoin kulkisi niitä tarkastelemassa ja

ihailemassa.

Ihan itsestään seisahtui vanha Cocokin leveiden rappusten eteen, jossa

vanha palvelija jo portinvartian kellon ilmoituksen johdosta seisoi

valmiina odottamassa herraansa.

"Bastien, oletko siellä?" kysyi herra Vulfran astumatta alas vaunuista.

"Kyllä minä olen täällä."

"Mene saattamaan tämä nuori neiti perhoshuoneeseen, jossa hän saa asua

ja pidä huolta siitä, että hän saapi kaikki mitä tarvitsee

pukemiseensa. Kata hänellekin pöytään, mutta mene ensin kutsumaan

Feliks tänne, sillä hänen tulee ajaa minut takaisin konttoriin."

Perrine arveli itseksensä oliko oikein hereillä.

"Päivällinen syödään kello kahdeksan", lausui herra Vulfran, "siihen

asti olet vapaa."

Perrine astui alas vaunuista ja seurasi kamaripalvelijaa huumautuneena,

lumoutuneena ikäänkuin hänet vietäisiin ihmeelliseen loihtulinnaan.

Ja ruhtinaallinen olikin tuo muhkeansuuri eteinen komeine, leveine

valkoisine marmoriportaineen, joissa pehmoiset matot muodostivat

punaisen kulkutien. Eikö tämä ollut oikea lumolinna? Jokaisessa

porrasjaksossa komeat, loistavat kukat kurkistivat esiin rehevien

lehtikasvien väliltä ja niiden hurmaava lemu täytti ilman suloisella

tuoksulla.

Bastien saattoi hänet toiseen kertaan ja avasi siellä oven astumatta

sisään.

"Lähetän tänne heti kamarineitsyen", hän lausui ja meni alas takaisin.

Ensin Perrine astui pieneen pimeänlaiseen eteiseen ja sieltä suureen

hyvin valoisaan huoneeseen. Sen seinät olivat peitetyt elefantinluun

värisellä vaatteella, jolle oli tiheään sirotettu kaikenvärisiä koreita

perhosia, huonekalut olivat täplikästä vaahteraa ja vaaleanharmaalle

lattiamatolle oli ikäänkuin ripoteltuna kirjavia heleänvärisiä

metsäkukkia niinkuin tuhatkaunoja, unikukkia, ruiskukkia ja voikukkia.

Mitenkä tuo kaikki oli uutta ja kaunista. Hän ei vielä ollut tointunut

ihmettelystänsä, vaan huvittelihe astumalla sinne tänne pehmoisella

matolla, johon jalka vajosi joka askeleella, kun kamarineitsyt astui

sisään.

"Bastien on käskenyt minut tänne kuulustelemaan, voinko olla teille,

neiti, miksikään avuksi."

Harsomyssyinen, vaaleapukuinen kamarineitsyt sen palveluksessa, joka

muutamia päiviä aikaisemmin nukkui ruokomajassa kaislakimpuilla pienen

lammikon reunalla sammakkojen ja ojamyyrien seurassa! Totta tosiaan

tarvittiin vähäisen aikaa kotiutua semmoisissa uusissa oloissa.

"Kiitoksia paljon", lausui Perrine viimein "mutta... minä en luule

tarvitsevani mitään."

"Mutta, ehkä suvaitsette minun näyttää teille huonetta."

"Huoneen näyttämisellä" hän tarkoitti sitä, että avasi peilikaapin

ovet, näytti missä oli vaatesuoja sekä avasi peilipöydän laatikot,

jotka olivat vallan täynnä kaikenlaisia harjoja, saksia, saippuoita, ja

pullosia. Sen tehtyä hän painoi sormellaan erästä seinässä olevaa

nappia.

"Tämä oo soitinkello", hän lausui, "ja tässä toinen valaistusta

varten."

Hän painoi nappulaa ja samassa silmänräpäyksessä huonetta, eteistä ja

pukukammiota valaisi häikäisevä valo, joka kuitenkin heti jälleen

sammui. Perrinestä tuntui samalta kuin ollessaan tuolla aukealla

tasangolla Pariisin läheisyydessä, kun rajuilma hänet saavutti, jolloin

tietä valaisi salamoiden pelottava välke tai joutui se synkkien

varjojen peittoon.

"Olkaa hyvä, neiti, soittakaa milloin tarvitsette apua painamalla tätä

nappulaa: Kerran Bastieniä tarvittaessa, kaksi kertaa minua varten."

Mutta "netti" tahtoikin mieluimmin olla yksinään, yhtä paljon itse

tutkiaksensa huonettansa kuin myöskin tointuaksensa ja kootaksensa

ajatuksensa kaiken sen ihmeellisen jälkeen, jota oli sinä aamuna

hänelle tapahtunut.

Mitä ihmeellisiä ja odottamattomia tapauksia muutamassa tunnissa! Ken

olisi aamulla voinut aavistaakaan, että juuri nuo samaiset Théodoren ja

Talouelin lausumat uhkaukset, jotka näyttivät hänestä niin

vaarallisilta, lopuksi kääntyisivät hänelle semmoiseksi onneksi! Olihan

oikein naurettavaa ajatella että juuri heidän vihamielisyytensä olisi

hänen menestymisensä välikappaleena!

Joka tapauksessa hän olisi makeasti nauranut, jos olisi ollut

tilaisuudessa näkemään tirehtöörin naaman hänen konttorin rappujen

edessä ottaessansa vastaan isäntäänsä.

"Luulenpa tuon tytön tehneen itsensä syypääksi johonkin virheeseen tahi

tuhmuuteen."

"Ei suinkaan."

"Mutta onhan teillä Feliks ajajana!"

"Jätin hänet ohi ajaessani linnaan, jotta hän saisi tilaisuutta

siistiytyä päivälliselle."

"Päivällisellekö! Arvelen..."

Hän oli niin ällistynyt, ettei heti voinut keksiä mitä luulla ja

arvella.

"Minä puolestani arvelen", lausui herra Vulfran, "ettette tiedä mitä

arvella."

"Minä arvelen hänen saavan atrioida teidän seurassanne."

"Aivan oikein. Olen jo kauan aikaa toivonut lähelleni jotakuta

uskollista hienotunteista ja älykästä henkilöä, johon voisin täydelleen

luottaa. Tämä pikku tyttö näyttää juuri omaavan nuo ominaisuudet.

Lahjakas hän on, sen tiedän, uskollinen ja hienotunteinen hän on

myöskin, sen olen jo kokenut."

Tuo lausuttiin minkäänlaisetta äänenpainotta, mutta kuitenkin

semmoisella tavalla että Talouel ei voinut erehtyä sen tarkotuksesta.

"Olen siis ottanut hänet palvelukseeni, ja kun en tahdo saattaa häntä

erityisiin kiusauksiin... en hänen itsensä tähden, sillä minä olen

varma siitä, että hän ne kyllä voittaa, vaan muiden suhteen... joka

pakottaisi minua erottamaan nuo muut läheisyydestäni..."

Nyt hän pani sanoihinsa huomattavaa painoa:

"Olkoon miten tahansa, niin hän ei enää joudu pois läheisyydestäni.

Täällä hänen tulee työskennellä omassa huoneessani ja muutenkin hän saa

seurata minua kävelyilläni ja atrioida omassa pöydässäni. Tulevathan

atriani vähäisen iloisemmiksi. Ja sitäpaitsi hän saa asua linnassa."

Talouel oli sillä välin ehtinyt tointua hämmästyksestään, ja kun ei

ollut hänen luonteensa eikä muutenkaan tapansa mukaista millään tavalla

vastustaa isäntäänsä, niin hän vastasi:

"Luulen teidän tulevan tyytyväiseksi, johon teillä mielestäni on täysi

oikeus."

"Niin minäkin luulen."

Tuon keskustelun aikana istui Perrine, käsi nojautuneena ikkunalautaan,

haaveksivasti katsellen tuota ihanaa kuvaa joka levisi hänen silmäinsä

eteen: puiston kukkakenttiä, kauppalaa kirkkoineen ja taloineen,

niittyjä, lammikoita, joiden pintoja auringon vinosäteet hopeoitsivat

ja niiden toisella puolella pientä metsikköä, missä hän saman päivän

iltana, jolloin oli saapunut, istui ja luuli kuulevansa äitinsä hellän

äänen suloisen hiljaa kuiskaavan: 'Näen sinut onnellisena'.

Hän oli aavistanut mitä tulevaisuus kantoi helmassaan, tuo kallis äiti,

ja nuo suuret päivänkukkarat olivat tutkineet hänen lausumansa

ennustukset sekä puhuneet totta nekin: Onnellinen, niin semmoiseksi hän

nyt oli tulemassa. Ja vaikka hänen toiveensa eivät vielä olleet

toteutuneet, eikä hän edes vielä ollut ehtinyt kuin alulle vain, niin

täytyy kuitenkin myöntää hänen olevan hyvällä aiulla. Jospa hänellä

vain olisi kärsivällisyyttä; jospa hän vain malttaisi odottaa niin

selviytyisi kaikki ikäänkuin itsestään. Eihän sitäpaitsi ollut

minkäänlaista kiirettä. Eihän tässä linnassa, josta hän niin pian oli

löytänyt tyyssijan, häntä uhannut minkäänmoista kurjuutta eikä vaaroja.

Tehtaan pillin kimakka vihellys joka ilmotti työn päättymisen herätti

hänet vihlovalla äänellään todellisuuteen. Korkeasta tähystyspaikastaan

hän osasi nähdä kauppalan kadut ynnä vehreiden niittyjen ja

kellertävien viljavainioiden keskitse kulkevat valkoiset maantiet, näki

tehtaan työväestön suuren muurahaispesän kaltaisena kuhisevan tehtaan

pihoilla ja sitten hajaantuvan kaduille ja teille, etenevän, sitten

muodostavan pieniä ryhmiä ja viimein haihtuvan näkyvistä. Heti sen

jälkeen soi portinvartian kello ja herra Vulfranin vaunut näkyivät

hiljaa vierivän eteenpäin vanhan Cocon vetäminä.

Kuitenkaan Perrine ei vielä lähtenyt kamaristansa, vaan rupesi vähäisen

siistimään itseänsä oikein kaatamalla ylitsensä hajuvettä ja pesemällä

itseänsä tuolla tuoksuavalla saippualla. Vasta uuninreunuksella olevan

kellon lyödessä kahdeksan hän astui rappusia alas.

Siihen hän jäi miettimään miten osata ruokahuoneeseen, mutta hän ei

tarvinnut etsiä sen ovea, sillä eteisessä oleva mustiin puettu

palvelija avasi sen. Melkein heti kohta astui herra Vulfrankin sisään

toiselta puolen. Ei kukaan taluttanut häntä, mutta Perrine huomasi

hänen seuraavan ovelta pöydän luo vievää pehmoista mattoa, joten jalat

siinä saivat toimittaa silmien virkaa ja hänen niin muodoin oli helppo

osata paikallensa pöytään. Pöydän keskustaa koristi kaunis kukkakori,

täynnä ihanalle tuoksuvia orvokkia ja sitä ympäröi kallisarvoiset

hopeakalut ja kattokruunun sähkövalossa säkenöivät kristallilasit ja

maljat.

Perrine seisoi hetkisen kahdenvaiheilla tuolinsa takana tietämättä

pitikö jo istahtaa. Onneksi herra Vulfran sen huomasi ja tuli hänelle

avuksi ystävällisesti lausuen:

"Istu, lapseni."

Heti päivällinen alkoikin ja mustiin puettu palvelija asetti häneu

eteensä lautasellisen liemiruokaa, ja Bastien puolestansa asetti

samanlaisen isännällensä, mutta aivan reunojaan myöden täytettynä.

Ollen kahdenkesken herra Vulfranin kanssa, häntä ei ensinkään olisi

hävettänyt, mutta molempien palvelioiden uteliaat, vaikkei siltä

nenäkkäät katseet vaivasivat häntä. Hän tunsi että heitä huvitti nähdä

miten tuommoinen pieni metsäläinen menettelisi. Tuo kaikki vaikutti sen

että hän tunsi itsensä miltei masentuneeksi siihen määrin, että

liikkeensä muuttuivat kömpelöiksi ja mieli tukalaksi. Onneksi sattuma

tuli hänelle avuksi, niin että hän ei käyttäytynyt naurettavasti.

"Jouduttuani sairaaksi", lausui herra Vulfran, "on minulla ollut tapana

syödä kahta eri liemiruokaa, syystä että se on mukavampaa minulle,

mutta sinun ei ole pakko seurata minun esimerkkiäni, vaan voit sinä,

jolla vielä on näkösi, tehdä siinä mielesi mukaan."

"Minä olen niin kauvan saanut elää ilman liemiruokia", vastasi Perrine

vaatimattomasti, "että mielelläni syön toisenkin lautasellisen."

Mutta sillä kertaa ei tuotukaan heille samallaista lientä, vaan ihan

toista, jossa oli kaalia, porkkanoita ja perunaa, mutta muuten yhtä

yksinkertaista kuin työväen ruoka.

Ylipäänsä oli päivällinen perin yksinkertainen paitsi jälkiruoat:

lammaslihaa papujen ja lisäkkeiden kanssa. Mutta jälkiruuaksi oli

neljää lajia kaakkuja ynnä neljä kukilla koristettua hedelmämaljaa

täynnä eri lajeja, jotka kaikki suuruutensa ja kauneutensa kautta

houkuttelivat herkuttelemishalua.

"Huomenna voit, jos mielesi tekee, mennä katsomaan kasvihuoneita,

joissa näitä hedelmiä kasvatetaan", lausui herra Vulfran.

Perrine oli hyvin vaatimattomasti tyytynyt ainoastaan muutamaan

kirsikkaan, mutta herra Vulfran tahtoi että hän maistaisi myöskin

persikoita ja rypäleitä.

"Sinun ijässäsi olisin syönyt suuhuni kaikki pöydällä olevat

hedelmät... jos minulle olisi semmoisia tarjottu."

Bastien jätti paikkansa herransa tuolin takana ja asetti

hyväntahtoisesti "tuon pienen raukan" lautaselle, aprikoosin ja

persikan, joita tuntijan tavoin valitsi hedelmämaljasta.

Huolimatta kaikesta herkullisuudesta oli Perrine sangen iloinen, kun

päivällinen oli ohi. Mitä lyhyempi tuo koetushetki oli, sitä parempi.

Arvatenkin palvelijat seuraavana päivänä jättäisivät hänet rauhaan, kun

uteliaisuutensa jo oli tyydytetty.

"Nyt olet vapaa huomisaamuun asti", lausui herra Vulfran nousten

pöydästä, "voit kävellä puutarhassa kuutamossa, lukea kirjastossa tahi

viedä kirjasi huoneeseesi."

Perrine oli kahdenvaiheella tohtisko vastata herra Vulfranille ja

tarjoutua hänen käytettäväksensä. Siinä epäillessään hän huomasi

Bastienin viittaavan kädellään, mutta hän ei sitä alussa käsittänyt.

Vasemmalla kädellään hän ikäänkuin oli pitävinään kirjaa jonka lehtiä

hän oikealla kädellään käänteli osottaen herra Vulfrania ja liikuttaen

huuliaan juuri kuin lukien. Äkkiä hänelle selvisi Bastienin tarkottavan

että hän ehkä tarjoutuisi lukemaan ääneen, mutta kun hän jo itsekin oli

ennen ajatellut sitä, niin hän pelkäsi ennemmin lausuvansa oman

ajatuksensa kuin Bastienin. Kuitenkin hän rohkaisi mielensä ja kysyi:

"Mutta ettekö sitten enää tarvitse minua, herra? Ehkä saan lukea teille

ääneen."

Mielihyväksensä hän näki Bastienin osottavan tyytyväisyyttänsä

vilkkaasti nyökäyttäen päätään. Hän oli siis arvannut hänen

viittauksensa.

"Ken tekee työtä, hänen täytyy myöskin saada vähän lepoaikaa", vastasi

herra Vulfran.

"Mutta mina vakuutan etten ole ensinkään väsynyt."

"Olkoon menneeksi sitten. Seuraa minua niin mennään huoneeseeni."

He menivät suureen pimeään huoneeseen eteisen toiselle puolelle ja

sinnekin johti lattiamatto, jota seuraten herra Vulfranin oli helppo

osata huoneeseensa astumatta harhaan, hänellä kun oli välit yhtä paljo

päässä kuin jaloissakin.

Perrine oli monta kertaa miettinyt millä herra Vulfran mahtoi kuluttaa

aikaansa ollessaan yksinään, kun hän ei voinut lukea, mutta hän ei

siinäkään huoneessa, herran painettua nappia ja siten saatua sen

valaistuksi, vielä saanut vastausta kysymykseensä. Suuri papereilla

peitetty pöytä, muutamia tuoleja ja ikkunan edessä suuri, mukava

nojatuoli... siinä kaikki kalusto. Nojatuolin kulunut päällys näkyi

kuitenkin ilmottavan että herra Vulfran pitkät tunnit istui ikkunassa,

vaikkei voinut nähdä taivasta eikä pilviä.

"Mitä tahdot lukea minulle?" hän kysyi.

Sanomalehdet olivat vieläkin pöydällä avaamatta ristisiteihinsä

käärittyinä.

"Ehkä sanomalehtiä, jos suvaitsette."

"Mitä vähemmän kuluttaa aikaa sanomalehtien lukemiseen, sitä parempi."

Perrine ei voinut vastata siihen mitään, etenkin kun oli lausunut

ehdotuksensa oikeastaan sanoaksensa jotakin.

"Pidätkö matkakertomuksista?"

"Kyllä, herra."

"Niin minäkin; ne huvittavat, mutta kysyvät samalla ajatuskykyäkin."

Sitten hän jatkoi ikäänkuin itsekseen muistamatta Perrinen läsnäoloa:

"Joutua oman itsensä ulkopuolelle -- elää muiden elämää, eikä omaansa."

Mutta hetken kuluttua hän katkaisi äänettömyyden lausuen:

"Menkäämme kirjastoon."

Viereinen huone oli kirjastona eikä tarvittu muuta kuin avata ovi ja

painaa nappulaa saadakseen siihenkin valaistuksen. Mutta kun silloin

yksi ainoa lamppu syttyi, niin jäi suurin osa isosta huoneesta mustine

kirjakaappineen hämärään.

"Tunnetko _Le tour du monden_?" kysyi herra Vulfran.

"En tunne."

"Etsitään sitten aakkosellisesta luettelosta, se on tässä lähimmässä

kaapissa. Sieltä kyllä löydämme mitä tahdomme."

Hän saattoi Perrinen kaapin luokse ja käski hänen etsiä sieltä I

kirjaimen. Vähän aikaa kesti etsimistä, sitten hän laski kätensä

määräkirjaimelle.

"Mitä minun pitää etsiä?"

"Etsi sana Intia."

Siis hän alituisesti mietiskeli samaa asiaa, ja tuskin hän osaisi elää

toisten elämää, vaikka kyllä ehkä niin tahtoi, sillä poikansa elämää

hän vain tahtoi elää lukemalla kertomuksia niistä maista, mistä

paraikaa tiedusteli poikansa kohtaloa.

"Lue siitä muutamia alkunimiä."

"Intia ja sen kuninkaat, matka Sisä Intian kuningaskunnissa ja

Bengalissa, 1871 2, 209 ja 288. Se merkitsee että 1871 vuoden toisen

osan 209 sivulta löydämme tämän matkakertomuksen alun. Ota se osa ja

palatkaamme huoneeseeni."

Mutta löydettyään puheena olevan kirjan kaapin alihyllyltä Perrine ei

noussutkaan, vaan jäi polvilleen katselemaan uunilla riippuvaa suurta

taulua, jonka nyt vasta oli huomannut silmien paremmin totuttua

hämärään.

"Mitä nyt?" kysyi herra Vulfran.

Ujostelematta vaikka liikutetulla äänellä Perrine vastasi:

"Katselen uunilla riippuvaa kovaa."

"Se on poikani kova maalattuna kaksikymmenvuotiaana, mutta sinä et voi

nähdä sitä, minä valaisen sen."

Hän astui laudotukselle, painoi siinä olevaa nappulaa ja heti syttyi

reunuksen yläreunassa oleva lamppurivi levittäen kuvalle oikean

valovirran.

Perrine, joka oli noussut lattialta, astui lähemmäksi, huudahti

liikutuksesta ja pudotti kirjan lattiaan.

"Mutta mikä sinun on?" kysyi herra Vulfran.

Mutta tyttöraukka ei ajatellut vastata, vaan jäi katselemaan vaalean

veristä vihreään samettinuttuun puettua nuorta miestä, jolla oli

leveälippuinen metsästyslakki päässä, pyssy toisessa kädessä, toinen

käsi hyväillen mustaa lintukoiraa. Kuva näytti oikein elävänä astuvan

ulos kehyksestä. Perrine vapisi kiireestä kantapäähän ja kyyneleet

juoksivat virtanaan hänen silmistänsä hänen koettamattakaan niitä

pidättää.

Herra Vulfran kuuli tyttö raukan nyyhkytykset ja kysyi liikutettuna:

"Minkä tähden itket?"

Täytyyhän hänen vastata. Suurimmalla ponnistuksella Perrinen onnistui

voittaa mielenliikutuksensa siihen määrin, että osasi sammaltaa

muutamia katkonaisia sanoja.

"Tuo kuva tuossa... poikanne... te, hänen isänsä... se muistuttaa..."

Herra Vulfran näkyi odottavan selvempää vastausta, mutta vastasi sitten

säälivästi:

"Se muistuttaa ehkä omaasi?"

"Niin, herra... niin paljon."

"Pikku raukka!"

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Seuraavana aamuna "nuoret herrat" suuresti hämmästyivät, kun tavan

mukaan myöhästyneinä astuivat enon työhuoneeseen ja näkivät siellä

Perrinen istuvan pienen kirjotuspöydän ääressä niin tyynenä, että

selvästi huomasi hänen aikovan vastedes siinä työskennellä.

Talouel oli tarkkaan varonut edeltäpäin ilmottaa heille siitä, mutta

oli asettanut niin, että saisi olla mukana näkemässä "heidän pitkää

naamaansa."

Se oli todellakin sangen hullunkurista, ja siis hänelle erittäin

hauskaa. Sillä vaikka hänkin raivoisasti vihasi tuota kerjäläistä, joka

kenenkään puoltamatta, kenenkään omaisen pyynnöttä oli tunkeunut ja

päässyt vanhuudesta heikon ukon suosioon, niin oli kuitenkin hänen

lohduttavaa nähdä noiden arvoisain sukulaisten vihaa, joka ei suinkaan

ollut hänen kiukkuansa miedompi. Oli todellakin huvittavaa nähdä miten

he kummastuneina ja vihaisina silmäilivät tuota anastajaa. He eivät

silminnähtävästi voineet käsittää mitä tekemistä tuolla tytöllä oli

tuossa pyhätössä, enon työhuoneessa, jossa he eivät saaneet milloinkaan

viipyä kauemmin kuin parahiksi sen ajan, minkä tarvitsivat kuullakseen

enon käskyjä, tahi lausuakseen kerrottaviaan. Serkkujen vaihtamat

silmäykset heidän tohtimattansa lausua sanaakaan tahi kysellä mitään,

huvittivat herra Talouelia erittäin, niin että hän nauroi heille vasten

silmiä yrittämättäkään salata vahingoniloansa. Tosin ei ollut heidän

välillänsä selvää sotaa, mutta he tiesivät kuitenkin jotakuinkin millä

oksalla toinen istui ja millä mielellä he katselivat toinen toisensa

salaisia toiveita: Talouel serkkujen vastustajana; he Talouelin

vihollisina ja myöskin toinen toisensa.

Tavallisesti tyytyi Talouel siihen, että ivallisen kohteliaasti ja

pistelevästi hymyillen osotti heille vihamielisyyttänsä. Mutta sinä

päivänä häntä huvitti tehdä heistä pilaa... noista herroista, jotka

mielestänsä olivat häntä niin paljon korkeammalla, toinen siitä syystä

että oli isännän veljenpoika, toinen siitä syystä että oli isännän

sisarenpoika, kun hän, Talouel, oli vain työnsä lapsi, nousukas, vaikka

olikin kaikella voimallaan ja taidollaan työskennellyt tämän

suuremmoisen tehdaslaitoksen hyväksi, joka osaksi, suureksi osaksi oli

hänen. Niin niin! Saavatpa nähdä vielä! Noh, noh! Saavatpa nähdä.

Hän seurasi heitä ulos, ja vaikka he näyttivät tahtovan mennä

huoneihinsa lausumaan toisilleen arvelujansa ja epäilemättä myöskin

neuvottelemaan mitä tehdä tuon anastajan suhteen, jota heidän ehkä

vielä oli totteleminen, niin hän veti heidät ulos verannalleen josta

maltillisten äänten oli mahdotonta kuulua herra Vulfranin huoneeseen.

"Kai te kovin kummastuitte nähdessänne tuon... tuon pienokaisen saaneen

työpaikkansa isännän yksityishuoneessa", hän ivallisesti lausui heille.

Herrat eivät katsoneet tarvitsevansa vastata, kun eivät tahtoneet

myöntää kummastustaan eivätkä olisi voineet sitä kieltääkään.

"Minä huomasin sen varsin hyvin", hän jatkoi kumartuen heihin; "jos

ette olisi myöhästyneet, vaan saapuneet ajoissa, niin olisin voinut

valmistaa teitä siihen ja te paremmin salata hämmästystänne."

Tuo oli kaksinkertainen moite: ensiksi hän huomautti heitä

myöhästymisestä ja toiseksi hänellä, sivistymättömällä, lukuja

harjoittamattomalla miehellä, joka ei ollut käynyt polyteknillistä

opistoa eikä ollut ylioppilas, oli aihetta huomauttaa heille, etteivät

olleet käyttäytyneet sopivalla tavalla. Tuo läksytys oli ehkä vähäsen

karkea, mutta juuri hänen sivistymättömyytensä oikeutti hänet

semmoiseen puhetapaan. Sitä paitsi asianhaarat pakottivat heitä

kuulemaan häntä ja pitämään hyvänään, mita hän suvaitsi heille sanoa.

Ja hän käyttikin sitä oikeutta hyväksensä.

Hän jatkoi:

"Jo eilen illalla herra Vulfran ilmotti minulle ottaneensa tuon pienen

tytön palvelukseensa, antaneensa hänelle asunnon linnassansa ja hän on

määrännyt hänelle omaa huoneensa pienen pöydän työpaikaksi."

"Mutta ken on tuo tyttö?"

"Sitäpä minäkin juuri kysyn. Minä en tiedä, ja tuskin herra

Vulfrankaan."

"Entä vielä?"

"Edelleen hän selitti jo kauan aikaa halunneensa läheisyyteensä

jotakuta älykästä, luotettavaa ja uskollista henkilöä, jolle voisi

uskoa salaisimmat aikeensa."

"Mutta olemmehan me molemmat", keskeytti herra Casimir.

"Juuri sitä minäkin sanoin hänelle! Onhan teillä herrat Casimir ja

Théodore. Herra Casimir polyteknillisen opiston läpikäynyt, jossa hän

on oppinut kaikki, teoreettisesti tietysti, jonka ei tarvitse peräytyä

milloinkaan kun on kysymyksessä tuntematon X, ja joka lisäksi vielä

niin sydämestänsä on teihin kiintynyt. Ja vielä herra Théodore, jonka

juuri vanhempiensa vararikon tähden on ollut pakko jo nuorella ijällä

syventyä kauppa-asioiden salaisuuksiin. Hänkin rakastaa teità

vilpittömästi. Eivätkö he ole lahjakkaita, hienotunteisia, vaiteliaita

ja uskollisia? Ettekö voi luottaa heihin? Eivät he ajattelekaan muuta

kuin hyvinä, rakkaina, kiitollisina sukulaisina auttaa teitä ja

vähentää huolianne laajan liikkeenne suhteen, herttaisesti yhdistyneinä

kuin rakkaat veljekset ainakin, jotka ovat samanmieliset sentähden että

heillä on yhteinen tarkoitusperä."

Vaikka hänellä olisi ollut erinomaisen hyvä halu, niin ei hän

kuitenkaan tohtinut lausua ivasanojansa erityisellä painolla, mutta hän

kuitenkin alleviivasi ne pilkallisesti hymyillen ja katsellen Théodorea

puhuessansa Casimirin etevyydestä tuon tuntemattoman X:n suhteen ja

päinvastoin kosketellessaan Théodoren perhesuhteita. Puhuessaan heidän

veljellisestä rakkaudestansa, jolla oli sama tarkotusperä, hänen

ivalliset silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.

"Arvatkaa mitä hän vastasi?" hän jatkoi. Mutta peläten heidän jättävän

arvaamisen sikseen ja kääntävän hänelle selkänsä, ennen kuin hän ehtisi

lausua sanottavaansa hän lisäsi heti:

"Hän vastasi: 'Niin! Veljeni ja sisareni pojat!' Mitähän se merkinnee?

Tietysti minä en ole edes yrittänytkään selvittää sitä... minä

ainoastaan kerron mitä olen kuullut. Ja heti sen perästä herra Vulfran

lisäsi että tyttö oli asuva linnassa ja että hänen täällä tulee

työskennellä hänen omassa huoneessansa, jotta ei joutuisi

kiusauksiin... ei tytön itsensä tähden, sillä häneen hän täydelleen

luottaa, mutta muiden tähden, joista hänen silloin olisi pakko erota,

olkoot he ketä hyvänsä. Minä vannon sanasta sanaan kertoneeni hänen

sanansa. Ja ketä ovat toki nuo toiset? Minä vain kyselen?"

Serkukset seisoivat siinä vallan masentuneina tietämättä mitä vastata.

Herra Talouel jatkoi:

"Ketä hän tarkotti noilla toisilla, jotka voisivat saattaa pienokaisen

vaaroihin? Mihinkä vaaroihin? Minulle se on mahdoton arvata, mutta

juuri tuon epäselvyyden tähden katsoin velvollisuudekseni ilmottaa

siitä teille, jotka herra Edmondin poissaolon aikana sukulaisuutenne

kautta tietysti olette tämän tehdastoimen apulaisjohtajina."

Hän oli leikkinyt heidän kanssansa kuin kissa hiirellä ja tahtoi vielä

käpälällään oikein tuntuvasti iskeä heihin, niin että he joutuisivat

täydelleen tasapainosta.

"Tosi on että herra Edmond minä päivänsä hyvänsä voipi palata kotiin,

vaikkapa jo huomennakin, niistä herra Vulfranin toimittamista

innokkaista, kuumeentapaisista tiedusteluista päättäen, juuri kuin

olisi hän saavuttanut luotettavia jälkiä hävinneestä pojastaan."

"Oletteko sitten kuullut mitään?" kysyi herra Théodore voimatta enää

antaa arvokkaisuutensa hallita uteliaisuuttaan.

"En mitään muuta kuin mitä näen, nimittäin että herra Vulfran ei ole

muun vuoksi ottanut tuota tyttöä palvelukseensa kuin kääntämään

Intiasta tulleet kirjeet ja sähkösanomat."

Sitten hän jatkoi teeskentelevän hyväntahtoisesti:

"On todellakin surkuteltavaa, että te, herra Casimir, joka olette

oppinut kaikkea, ette osaa englanninkieltä. Silloiu tuntisitte

täydelleen tämän asian, puhumattakaan siitä, että silloin saisimme

niskoiltamme tuon pienokaisen, joka on anastamaisillansa paikan

linnasta, johon hänellä ei ole oikeutta. Voittehan tosin keksiä toisia

ja parempia karkottamiskeinoja. Jos siinä tapauksessa voin olla teille

apuna, niin luottakaa minuun. Minä kyllä pidän teidän puoltanne...

tietysti näkymättä."

Puhellessaan hän enemmän vanhan tavan mukaan kuin tarpeen vaatimana

tarkastellen katseli pihalle ja huomasi sähkösanomankantajan

rientämättä ja uteliaasti katsellen ympärillensä lähestyvän

konttorirakennusta.

"Kas tuossa", hän lausui, "tuossa ehkä saapuu eilen Dakkaan lähetetyn

sähkösanoman vastaus. On kahta vertaa ikävämpi teille ettette ymmärrä

sitä, sillä mikä ilo olisikaan teille olla ensimäinen joka ilmottaa

isännällemme hänen poikansa kotiintulon. Mikä verraton ilo, eikö niin?

Minulla on jo lamppuni täynnä öljyä juhlavalaistusta varten. Mutta te

ette osaa englanninkieltä ja tuo tyttö, hän osaa, hän."

Vaikka tuoja kovin vastenmielisesti muutteli jalkojaan eteenpäin, niin

täytyi hänen kuitenkin viimein saapua rappusten luokse. Herra Talouel

riensi vilkkaasti häntä vastaan.

"Sinäpä et ainakaan pidä kiirettä", hän lausui.

"Pitääkö sitten juosta itsensä kuoliaaksi, vai kuinka?"

Talouel ei malttanut vastata, vaan sieppasi sähkösanoman ja riensi

suurella pauhulla sisään herra Vulfranin huoneeseen.

"Kai minun pitää avata tämä sähkösanoma?"

"Aivan oikein."

Mutta hän oli tuskin avannut sen ennenkuin huudahti:

"Se onkin englanninkielellä!"

"Jättäkää se sitten Aurelielle", vastasi herra Vulfran äänellä, joka

vaati ehdotonta kuuliaisuutta.

Heti hänen mentyään käänsi Perrine sen ranskaksi.

'Leclercin ystävä Leserre, ranskalainen kauppias; viimeiset

uutiset viisi vuotta sitten; Dehrassa isä Mackerness, kirjotan

hänelle tahtonne mukaan.'

"Viisi vuotta!" toisti herra Vulfran, ajattelematta alussa mitään

muuta, "kuinka paljo onkaan siitä ajasta voinut tapahtua ja kuinka on

mahdollista osata viiden vuoden kuluttua seurata epävarmaa jälkeä?"

Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka menettävät aikaa hyödyttömiin

valituksiin.

"Ei milloinkaan maksa vaivaa valittaa mitä jo on tapahtunut.

Koettakaamme sen sijaan käyttää hyväksemme vasta saamiamme tietoja.

Kirjota heti sanelemiseni mukaan englanninkielelle käännettävä

sähkösanoma isä Mackernessille ja toinen, ranskalainen, kauppias

Leserrelle."

Hän kirjotrt joutuisasti englannin kielelelle käännettävän

sähkösanoman, mutta kun toinen oli kirjoitettava, niin hän pyysi saada

etsiä sanakirjaa herra Benditin huoneesta.

"Etkö ole varma oikeinkirjotnksesta?"

"Oi! En ollenkaan, herra, enkä soisi heidän sähkösanomatoimistossa

saavan naurun aihetta lukiessaan teidän lähettämäänne sähkösanomaa."

"Etkö siis osaa virheettömästi kirjoittaa kirjettä?"

"Virheettömästikö? Ihan varmaan siinä olisi hyvinkin monta virhettä.

Vartaloista olen kyllä varma, vaan en päätteistä, ne kun ovat niin

kummallisia, etten ensinkään tiedä milloin pitää olla pitkä kirjain, ja

vielä paljon muutakin: Englannin kieltä on paljon helpompi kirjottaa.

Ja minusta näyttää että minun pitää heti suoraan tunnustaa se teille."

"Etkö ole milloinkaan käynyt koulua?"

"En milloinkaan. En osaa muuta kuin mitä isäni ja äitini matkoillamme

ehtivät opettaa minulle milloin levähdimme tahi viivyimme kauemman

aikaa jossakin paikassa. Silloin he opettivat minua lukemaan ja

kirjottamaan, mutta totta puhuen en ole todenperäisesti paljoa

opetelllut."

"Sinä olet kumma tyttö, kun tunnustat tuon minulle suoraan.

Ajatelkaamme sitä vastaisuudessa; tällä hetkellä meillä on muuta

ajateltavaa."

Vasta iltapäivällä heidän tavallisella matkallaan tehtaihin herra

Vulfran otti koulukysymyksen uudestaan puheiksi.

"Joko olet kirjottanut sukulaisillesi?"

"En ole."

"Miksikä et?"

"Siksi etten toivo parempaa kuin ainiaaksi jäädä tänne teidän

luoksenne, joka olette ollut niin hyvä minulle ja olette tehnyt oloni

niin onnelliseksi."

"Et siis tahtoisi jättää minua?"

"Tahtoisin joka päivä ja kaikilla tavoin osottaa teille sydämeni

kiitollisuutta... ja muitakin kunnioituksen tunteita, joita en rohkene

ilmi tuoda."

"Siinä tapauksessa on ehkä parasta ettet kirjotakaan... et ainakaan

vielä. Sitten saamme nähdä. Mutta jotta voit olla minulle hyödyksi,

niin täytyy sinun tehdä työtä oppimalla kirjottamaan niin, että voit

tulla sihteerikseni monessa asiassa ja kirjottaa kunnollisesti, kun

sinun tulee kirjottaa minun nimessäni. Toiselta puolen on omaksi

hyödyksesikin, että saat harjottaa opinnoita. Tahdotko sitä?"

"Olen valmis kaikkeen mitä tahdotte, ja minä vakuutan etten suinkaan

kammoksu työtä."

"No niin! Sitten voimme sovittaa sen asian minun tarvitsemattani olla

ilman apuasi. Meillä on täällä mainio kansakoulunopettajatar;

paluumatkallamme pyydän häntä opettamaan sinua koulutuntien loputtua

kello kuudesta kahdeksaan, jolloin en tarvitse sinua. Hän on sangen

etevä henkilö eikä hänellä ole kuin kaksi vikaa: ulkomuotonsa, sillä

hän on minua suurempi ja paljon hartiakkaampi, vaikkei vielä

ole nelikymmenvuotinen, ja nimensä: Belhomme, joka erittäin

kouraantuntuvasti todistaa nimen sopivaisuuden: parraton kaunis mies

[Belhomme on suomeksi kaunis mies. Suom. muist.], vaikkei ole niinkään

varmaa ettei sitäkin löytäisi hänen leuastansa tarkkaan häntä

katsellessa. Muuten hän on erinomainen opettaja ja oli alkanut

yksityisopettajana, mutta hänen oli pakko luopua siitä tavattoman

kokonsa tähden, pikku tyttöset kun pelkäsivät hänen jättiläiskokoansa

ja äidit ynnä suuret siskot nauroivat hänen nimellensä. Silloin hän

jätti kaupunkielämän ja astui uskaliaasti kansakoulun työalalle,

alalle, jossa hän on onnistunut erinomaisen hyvin. Hänen luokkansa ovat

piirin paraimmat ja tarkastajat pitävät häntä malliopettajana. En voisi

Amiensista saada sinulle parempaa opettajaa."

Herra Vulfranin kiertomatkan päätyttyä tehtaissa, seisahtuivat vaunut

koulun edessä ja neiti Belhomme riensi ulos häntä vastaan. Mutta herra

Vulfran tahtoi astua sisään lausumaan pyyntönsä. Perrine seurasi häntä

ja voi silloin itseksensä tehdä huomioitansa: tuossa on varmaankin tuo

jättiläisnainen, josta herra Vulfran oli puhunut, tosin tavattoman

kookas, mutta samalla arvokkaan ja lempeännäköinen, niin ettei pitäisi

ketään huvittaa hänen pilkkaamisensa.

Luonnollisesti neiti ei voinut muuta kuin suostua Maraucourtin

kaikkivaltiaan isännän pyyntöön. Mutta jos olisikin ollut esteitä, niin

neiti Belhomme olisi ehdottomasti poistanut ne, sillä opettaminen oli

hänen ainoa huvituksensa ja häntä sitä paitsi miellytti tuo

tummasilmäinen, syväkatseinen pikku tyttö.

"Minä koetan saada hänestä hienosti sivistyneen, taitavan neidon", hän

lausui. "Tiedättekö, hänellä on kauriinsilmät? Ei siltä että

milloinkaan olisin nähnyt kauriita, mutta olen kuitenkin varma siitä

että niillä on semmoiset silmät."

Mutta vielä innostuneempi hän oli muutaman päivän kuluttua, jolloin

parin opetustunnin perästä paremmin voi arvostella kauristaan, kun

herra Vulfran kysyi mitä hän arveli oppilaastansa.

"Olisi ollut korvaamaton vahinko...", neiti Belhomme käytti mielellään

voimakkaita lauseita, yhtä voimakkaita kuin hän itsekin, "... oikea

onnettomuus, jos tuo nuori neitonen olisi jäänyt koulusivistyksettä!"

"Siis lahjakas, eikö niin?"

"Lahjakas, nerokas, jos tohdin käyttää sità sanaa."

"Entä käsiala?" kysyi herra Vulfran lähinnä muistellen sitä mihin

tarvitsi Perrinen apua.

"Ei hyvä, mutta kyllä vielä korjaantuu."

"Ja oikeinkirjotus?"

"Heikko."

"Mutta mikä siinä sitten on?"

"Sen sanoa teille heti. Olisinhan voinut arvostellakseni hänen taitoaan

antaa hänen kirjottaa palasen sanelemisen mukaan, josta olisin nähnyt

sekä käsialan että oikeinkirjotuksen, vaan siinä olisikin ollut kaikki.

Mutta minä tahdoin tarkempia tietoja ja pyysin häntä kirjottamaan

palasen Maraucourtista, kaksikymmentä riviä tahi satakin, ja kertomaan

miltä tämä seutu tuntuu. Vähemmässä kuin tunnissa hän kirjoitti minkä

kynästä lähti etsimättä sanoja, nelisivuisen todellakin erinomaisen

kertomuksen: siitä löytyi kaikki, kauppala, tehtaat, maisema

kokonaisuudessansa ja osia siitä; kokonainen sivu on omistettu

lammikoille ja niiden kasvillisuudelle, linnuille ja kaloille,

mimmoisilta ne näyttävät aamusumussa ja illan vienossa valossa...

kaikki niin mainiosti kerrottuna, että luulisin hänen kopioineen sen

jonkun hyvän kirjailijan teoksista ellen itse olisi nähnyt hänen sitä

kirjottavan. Pahaksi onneksi eivät käsiala eikä oikeinkirjotus vedä

vertoja sisällykselle, mutta mitä se oikeastaan siihen koskee. Parin

kuukauden kuluttua se asia on autettu, kun sitä vastoin kaiken maailman

oppitunnit eivät olisi voineet opettaa häntä kirjottamaan sillä tavoin,

ellei hänelle olisi annettu lahjaa nähdä ja tuntea, ja sitten kertoa

mitä on nähnyt ja tuntenut. Milloin teillä on aikaa, voitte pyytää

häntä lukemaan mitä hän on kirjottanut lammikoista ja silloin saatte

nähdä etten liiottele."

Herra Vulfrania tuo ylistely ja todenmukainen arvostelu ilahutti ja

rauhottikin, sillä häntä oli vaivannut tuo eriskummallinen mieltymys,

jonka nojalla hän noin vain oli ottanut taloonsa tuommoisen vieraan

tytön. Neiti Belhommen kertomus hänessä vielä lujemmin vahvisti luulon,

että Perrine todellakin oli sivistyneiden vanhempain lapsi. Hän siis

kertoi neidelle miten Perrine oli asunut metsästysmajassa perimäisen

lammikon rannalla ja miten hän ilman tahi vähillä työkaluillaan oli

tehnyt itselleen jalkineet ja hankkinut tarvittavat keittoastiat,

joissa oli keittänyt kummalliset atriat, kalastellut lammikosta ja

hankkinut munia, kasviksia, marjoja ja muuta tarvittavaa.

Neiden suuremmoisen kasvot kirkastuivat herra Vulfranin kertoessa ja

hänen lopetettuaan hän oli hetken ääneti.

"Ettekö luule", hän vihdoin lausui, "että taito hankkia mitä elannon

tarpeet vaativat, on ylevä ominaisuus, ehkä kadehdittavin kaikista?"

"Epäilemättä, ja se se juuri minua heti miellytti ja veti hänet

puoleeni, se ja hänen kestävyytensä ynnä luonteensa lujuus. Antakaa

hänen joskus kertoa teille elämänsä vaiheet, niin saatte nähdä, että on

lujuutta kysytty ja että hän on tarvinnut kestävyyttä päästäksensä

tänne asti."

"Hän on saanut palkintonsa, kun te olette mieltynyt häneen ja ottanut

hänet luoksenne."

"Niin mieltynyt, jopa kiintynytkin, sillä en pane mihinkään niin suurta

arvoa kuin kestävyyteen; kestävyyttäni minun on kiittäminen siitä mitä

itse nykyään olen. Sentähden minä pyydän teitä karkaisemaan hänen

mielensä lujuutta niin paljon kuin suinkin voitte, sillä jos onkin ihan

oikein että ihminen voi mitä lujasti tahtoo, niin tarvitaan siihen

kuitenkin tahtomisen taitoa, joka ei ole kaikille suotu. Lujaa tahtoa

voi kasvatuksen kautta saada, jos vaan on olemassa hyvä kasvatustapa.

Tavallisesti pidetään kasvatuksessa luonnonlahjojen kehitystä liian

paljon silmällä ja luonteen kehitystä liian vähän, vaikka se olisi

ennen kaikkea kehitettävä. Mutta kun tässä on monipuolisesti lahjakas

oppilas, niin pitää meidän koettaa silläkin alalla kehittää hänen

taipumuksiansa hyvään päin."

Neiti Belhommen oli yhtä mahdotonta imarrella kuin olla puhumatta

suutansa puhtaaksi.

"Esimerkki vaikuttaa enemmän kuin opetus", hän lausui. "Tuota, jota

äsken sanoitte, hän oppii paremmin teidän koulussanne kuin minun.

Nähdessänsä miten te, joka olette rikas, joka voisitte syyttää

vanhuuttanne ja kivuloisuuttanne, ette hetkeäkään veltostu

velvollisuutenne suhteen, niin hänen luonteensa kehittyy juuri siihen

suuntaan kuin tahdotte. Mutta joka tapauksessa minä kyllä pidän asian

mielessäni ja huomautan häntä siitä sopivassa tilaisuudessa."

Ja kun hän aina pysyi sanassansa, niin hän myöskin, milloin sattui

sopivaa tilaisuutta, mainitsi jotakin herra Vulfranista ja hänen

elämäntyöstänsä. Siten syntyi usein keskustelu, joka tosin ei kuulunut

oppiaineeseen, mutta kuitenkin kehitti Perrinessä toivottua

luonteen- ja tahdonlujuutta.

Kiitettävimmällä ahkeruudella ja tarkkaavaisuudella hän kuunteli neiti

Belhommen kieliopin selityksiä "adjektiivin suhteista substantiiviin

tahi participe passéen suhdetta aktiivisiin, passiivisiin ja

personattomiin verbeihin." Miten säihkyivätkään "kauriinsilmät"

lämpimästä osanotosta milloin puhe kääntyi herra Vulfraniin, etenkin

johonkin seikkaan, jota hän ei tuntenut, tahi Rosalien kertomusten ja

Fabryn ynnä Mombleuxin salaperäisten keskustelujen johdosta oli väärin

käsittänyt.

Monta kertaa hän oli tiedustellut Rosalielta herra Vulfranin tautia,

kuinka hän oli tullut sokeaksi, mutta ei ollut milloinkaan saanut

päteviä tietoja. Neiti Belhomme tunsi hänen tautinsa ja sen eri puolet

ja tiesi myöskin ettei hänen sokeutensa ollut parantumatonta lajia,

vaan että leikkaus hyvinkin onnistuisi, jos hän ensin paranisi

muutamista muista taudeista, jotka vaikeuttavat leikkauksen.

Samaten kuin koiro Maraucourtia, niin neiti Belhommea hyvin vilkkaasti

liikutti herra Vulfranin terveydentila, niin että hän, joka usein oli

keskustellut siitä tohtori Ruchonin kanssa, voi antaa Perrinelle siitä

luotettavampia tietoja kuin Rosalie.

Herra Vulfrania vaivasi harmaa kaihi. Mutta se ei ollut parantumaton,

vaan voi hän leikkauksen kautta saada näkönsä takaisin. Hänen yleinen

terveytensä oli syynä siihen, ettei vielä oltu voitu ryhtyä

leikkaukseen. Häntä vaivasi pitkällinen henkitorven tulehdus, joka

kyllä ajoittain oli kokonaan poissa, mutta erittäin helposti uudistui

usein tuottaen mukanaan keuhkokatarria, sydämentykytystä,

tulehduskohtauksia, ruoansulatushäiriöitä ja levotonta unta.

Jotta leikkaukseen voitaisiin ryhtyä, täytyi ensiksi parantaa

henkitorventulehdus ja sen kanssa muutkin vammat. Mutta herra Vulfrania

oli vaikea hoitaa, sillä hän vähä väliä unohti kaiken varovaisuuden

eikä ensinkään tahtonut tarkasti seurata lääkärin määräyksiä. Tosin se

ei ollut aina niinkään helppoa. Kuinka hän voisi saavuttaa tohtori

Ruchonin määräämää mielen rauhaa, kun vireille panemansa poikansa

tiedustelut yhtenään jännittivät hänen mieltänsä, niin että hän

alituisesti eli kuumeentapaisessa tilassa, jota ainoastaan ankara työ

voi vähäisen haihduttaa? Ennenkuin hän oli saanut varman tiendon

poikansa kohtalosta, oli mahdotonta ryhtyä leikkaukseen. Ja tulisiko se

sittenkään mahdolliseksi? Se oli vallan epätietoista, ja niinkauan kuin

herra Vulfranin terveys oli noin häilyväineo, täytyi hänen ja

alustalaisensa pysyä siinä epätietoisuudessa.

Perrinelle oli sangen helppo asia saada opettajaltaan kaikki nuo

tiedot. Mutta koettaessansa täydentää herrojen Fabryn ja Mombleuxin

keskustelua "nuorten herrojen" ja Talouelin perinnön toiveista herra

Vulfranin kuoltua, supistuivat kaikki hänen kokeensa vain siihen

yritykseen, sillä neiti Belhomme ei antanut kenenkään viekoitella

itseään puhumaan siitä sanaakaan, ei suoraan eikä kautta rantain.

Jos Perrine olikin utelias tietämään mikä herra Vulfrania vaivasi,

miten hänen kivuloisuutensa oli kehittynyt ja oliko paranemisen

toiveita, niin että hän vielä saavuttaisi näkönsä, niin oli se ihan

luonnollista jopa asiaan kuuluvaa, että hän harrasti hyväntekijänsä

terveyttä.

Mutta jos hän osotti samanlaista uteliaisuutta "nuorten herrojen" ja

Talouelin juonien suhteen, joista puhuttiin niin paljo kauppalassa,

niin oli se sangen moitittavaa. Sopivatko semmoiset asiat pikku

tytöille? Onko semmoinen sopivaa puheenainetta opettajalle ja

oppilaalle? Semmoisilla juoruillako kehitetään ja jalostetaan nuoren

tytön luonnetta?

Varmaankaan Perrine ei milloinkaan olisi saanut siitä tarkempia tietoja

kuin mitä jo edeltäpäin oli arvannut, ellei sattuma olisi tullut

hänelle avuksi siten, että rouva Bretonneuxin, Casimirin äidin, tulo

Maraucourtiin äkkiä avasi neiti Belhommen muuten niin huolellisesti

suljetut huulet.

Perrine oli herra Vulfranilta saanut tiedon siitä ja ilmotti sen

johdosta neiti Belhommelle, että huomispäivän luvut mahdollisesti sen

kautta eivät sujuisi tavallisen säännöllisesti. Heti kuultuaan sen

neiti Belhomme tuli sangen hajamieliseksi, joka oli hänen suhteensa

varsin tavatonta. Sillä hänen parhaimpia ominaisuuksiansa oli juuri

täydelleen syventyminen aineeseensa ja oppilaidensa kurissa pitäminen,

samaten kuin tottunut ajaja ohjaa vaunujansa vaarallista tietä

äkkijyrkän reunalla.

Mikä opettajaan oli tullut? Perrine ihmetteli sitä suuresti, mutta ei

päässyt asiasta selville ennenkuin vähä ennen lukutunnin loppua.

"Lapsikultani", lausui neiti Belhomme heikontaen ääntänsä meilkein

kuiskaukseksi, "pidän velvollisuutenani neuvoa sinua olemaan hyvin

varovainen, umpimielinen ja vaitelias sen rouvan suhteen, joka huomenna

tulee linnaan herra Vulfrania katsomaan."

"Varovainenko? Minkä vuoksi? Ja miten ja minkätähden umpimielinen?"

"Kun en ole ruvennut ainoastaan opettajaksesi, vaan myöskin herra

Valfranin tahdosta kasvattajaksesi, niin katson velvollisuudekseni

antaa sinulle tämän neuvon niin omaksi eduksesi kuin muidenkin

hyödyksi.."

"Rukoilen, neiti, selittäkää minulle tarkemmin mitä minun tulee tehdä.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä on kysymys ja minua oikein

pelottaa."

"Vaikka oletkin ollut täällä ainoastaan lyhyen aikaa, niin olet

tietysti kuullut, että herra Vulfranin sairaus ja herra Edmondin

katoaminen ovat suurena levottomuuden aiheena koko paikkakunnalla....

eikö niin?"

"Kyllä, neiti, kyllä olen kuullut siitä puhuttavan."

"Kuinka käy näiden tehtaiden, joista seitsemän tuhatta henkeä saa

elatuksensa, jos herra Vulfran kuolee eikä herra Edmond palaa,

lukuunottamatta kauppiaita ja käsityöläisiä, jotka elävät työmiehistä?

Käsitäthän että nuo kysymykset herättävät toisia? Kenelle herra Vulfran

silloin säätää jälkeenjääneen omaisuuden? Veljensä ja sisarensa pojille

tahi toiselle heistä, joka mahdollisesti paremmin voi herättää hänen

luottamustansa? Tahi mahdollisesti sille, joka jo parina kymmenenä

vuotena on ollut hänen oikeana kätenään ja hänen kanssaan hallinnut

tätä suunnattoman suurta koneistoa ja enemmän kuin kukaan muu on oikea

mies tarttumaan peräsimeen ja ohjaamaan laivan onnellisesti eteenpäin

maailman myrskymerellä. Kun herra Vulfran kutsutti tänne veljensäpojan

Théodoren, niin oli yleinen luulo se, että hän oli määrännyt

hänet seuraajaksensa. Mutta kun hän viime vuonna kutsutti tänne

polyteknillisesta opistosta juuri päässeen sisarensapojan, huomasivat

kaikki erehtyneensä ja että herra Vulfran ei vielä ollut päättänyt

kummanko heistä valita, vaan ehkä vielä jättää kaiken omaisuutensa

pojalleen. Sillä huolimatta kaikista riidoista, jotka jo noin

viisitoista vuotta ovat heidät erottaneet toisistansa, on kuitenkin

poika yksistään ainoa jota hän rakastaa isän lemmellä ja ylpeydellä ja

yhä odottaa kotiin tulevaksi. Palajaako herra Edmond? Sitä ei kukaan

tiedä, sillä ei kenkään tunne hänen olopaikkaansa, ei edes elääkö hän

vielä vai onko kuollut. Ainoa, jolla oli hänestä tietoja ja joka

luultavasti myöskin antoi hänelle täältä tietoja oli vanha pastorimme,

abbé Poiret; mutta hänkin on jo kaksi vuotta ollut kuollut ja nykyään

on vallan mahdotonta tietää mitä uskoa. Herra Vulfran puolestansa uskoo

ja on lujasti vakuutettu siitä, että poika palajaa ehkäpä jo muutaman

päivän perästä."

Ainoastaan vaivalla Perrine voi pidättää kyyneleitänsä, mutta onneksi

neiti Belhomme oli liian kiintynyt arkaan puheenaineeseen odottaaksensa

vastausta ja jatkoi hetken kuluttua:

"Ne henkilöt sitä vastoin, joiden eduksi olisi herra Edmondin kuolema,

uskovat lujasti hänen kuolleen ja he juonittelivat minkä jaksavat,

voidaksensa hallita oloja sinä päivänä, kuin herra Vulfran saa varman

tiedon poikansa kuolemasta, joka tieto muuten voi tuottaa hänellekin

kuoleman. Rakas lapsi, käsitätkö nyt kuinka tärkeätä sinun on, joka

aina oleskelet herra Vulfranin lähellä, olla varoillasi ja vaitelias

herra Casimirin äitiä kohtaan, hän kun kaikin voimin työskentelee

poikansa hyväksi ja samalla kaikkien vahingoksi, jotka uhkaavat

vahingoittaa hänen etujansa. Jos tulet hänen ystäväksensä, niin saat

Théodoren äidin viholliseksesi. Jos taas pidät rouva Paindavoinen

puolta, kun hän tulee tänne, joka varmaan piankin tapahtuu, niin olet

joutunut rouva Bretonneuxin epäsuosioon. Jos taas pysyt kummankin

rouvan suosiossa niin raivostuu se, jonka on peljättävä kaikkea

molempien nuorten puolelta. Sentähden minun täytyy neuvoa sinua olemaan

niin varovainen kuin mahdollista. Ole niin harvapuheinen kuin suinkin.

Ja joka kerta kun sinulta kysytään mm, ettei voi välttää vastausta niin

anna epämääräinen vastaus. Elämässä on monesti edullisempaa pysyä

syrjempänä kuin asettua keskelle näyttämöä ja ennemmin esiintyä pienenä

mitättömänä tyttönä kuin etevänä henkilönä. Niin ovat asiat ainakin nyt

ja mitä vähemmän he luulevat sinun ymmärtävän, sitä ymmärtäväisempi

itse asiassa olet."

Kolmaskymmenesneljäs luku.

Toinen sotaakäyvistä rouvista, madame Stanislas Paindavoine, Théodoren

äiti, joka oli naimisissa herra Vulfranin vanhemman veljen kanssa, oli

koko ikänsä odottanut, että hänen miehensä, suuren kutomoliikkeen

omistaja, saavuttaisi sen loistavan aseman, johon hän katsoi olevansa

oikeutettu pelkästään oman ylellisyydentarpeensa vuoksi. Mutta koska

hän oli pettynyt toiveissaan, hän piti nyt vuorostaan lankoaan melkein

velvollisena hyvittämään hänelle Théodoren kautta kohtalon vääryydet,

niin että hän voisi kerran saada Parisin seurapiirielämässä sen aseman,

joka tähän asti oli mennyt häneltä sivu suun.

Rouva Bretonneux, herra Vulfranin sisar, oli naimisissa boulognelaisen

"liikemiehen" kanssa, joka oli yrittänyt kaikilla mahdollisilla

liike-elämän aloilla menestymättä missään. Hän tahtoi välttämättä saada

poikansa ainoaksi perilliseksi -- yhtä paljon kälyään kohtaan

tuntemastaan vihasta kuin rikkaudenhimosta.

Sinä päivänä, jolloin Edmond lapsellisen tuhlailunsa ja ylellisen

elämänsä vuoksi lähetettiin Intiaan "ostamaan juuttia", kuten

sanottiin, mutta todellisuudessa rangaistukseksi, alkoivat kälykset

punoa juonia hyötyäkseen tilanteesta. Ja kun kapinallinen poika vastoin

isän tahtoa meni Intiassa naimisiin, olivat he heti valmiit työntämään

omat poikansa hylätyn tilalle, kun oikea hetki koittaisi.

Kun Théodore oli vielä alle kahdenkymmenen, hän ei ollut milloinkaan

osoittanut taipumuksia sen paremmin työhön kuin liiketoimintaankaan.

Äitinsä hcmmottelemana hän eli vain teatteria, kilpailuja ja muita

huvituksia varten, joita Parisi tarjoaa sellaisille nuorille herroille,

joiden lompakko tyhjenee yhtä pian kuin täyttyykin. Hänestä oli

sietämätöntä joutua Parisista -- setänsä kutsusta -- pikkukaupunkiin,

joka oikeastaan ei ollut isoista kylää parempi, ja lisäksi sellaisen

miehen alaiseksi, joka ei ajatellut mitään muuta kuin työtä ja joka oli

yhtä ankara häntä kuin halvinta alaistaan kohtaan. Kymmenen kertaa

päivässä hän päätti antaa palttua kaikelle, ja hänet esti siitä vain

toivo, että hän pian yksin hallitsisi tätä suurenmoista liikettä, jonka

hän järjestäisi siten, että hän voisi ohjata sitä Parisista käsin,

joten hän kerran saisi korvauksen kestämistään vaivoista.

Théodoren alkaessa työnsä setänsä liikkeessä Casimir oli vain

yhdentoista ikäinen. Mutta hänen äitinsä ei sen vuoksi suinkaan

heittänyt toivoa saada hankituksi lemmikilleen etusijaa. Casimirista

tulisi insinööri ja hän tekisi aikanaan loistavilla matematiikan

tiedoillaan valtavan vaikutuksen setäänsä ja murskaisi täydelleen

serkkunsa. Mutta hänen tullessaan Maraucourtiin osoittautuikin hänen

suureksi hämmästyksekseen, ettei hän tehnyt vaikutusta setään sen

enempää kuin onnistui syrjäyttämään serkkuaankaan, koska siellä

käytännön tiedot olivat paljon korkeammassa kurssissa kuin

tuntemattomien x:ien ratkaiseminen, ja serkulla oli siinä suhteessa

etumatka, jonka kymmenen vuoden käytännöllinen kokemus sedän liikkeessä

soi hänelle.

"Kuinka tuollaisille voisi opettaa mitään hyödyllistä", sanoi Théodore

halveksivasti, kun tuli puhe hänen serkustaan, "kun ne eivät saa aikaan

edes kunnon liikekirjettä ilman oikeinkirjoitusvirheitä?"

"Kyllä on surullista", valitti Casimir puolestaan, "että arvon herra

serkkuni kuvittelee, ettei voi elää muualla kuin Parisissa! Muuten

hänestä olisi sedälleni todellakin paljon hyötyä. Mutta mitä voi

odottaa hullulta, joka joka viikko torstaista lähtien ajattelee vain

sitä, kuinka pääsisi lauantai-iltana livahtamaan Parisiin, ja vain

siksi juonittelee itsensä vapaaksi kaikista tehtävistä, ja sitten

maanantaista torstaihin hekumoi vain edellisen sunnuntain

Parisin-muistoissa."

Äidit jauhoivat samaa asiaa hiukan eri muodoissa, mutta saivatkin

molemminpuolisella panettelullaan herra Vulfranin vakuuttuneeksi siitä,

että oli varmaankin totta, mitä Casimirin äiti sanoi Théodoresta ja

Théodoren äiti Casimirista, ja siitä hän taas teki sen johtopäätöksen,

ettei kumpaankaan ollut luottamista, nyt sen enempää kuin vastedeskään.

Siksi herra Vulfran osoittikin kaikin tavoin, että nuoria sukulaisia

oli pidettävä yksinomaan sukulaisina, eikä millään muotoa tulevina

poikina ja seuraajina.

"En tahdo riitoja ja kateutta läheisyydessäni", oli hänen ainainen

vastauksensa.

Sen päätöksen mukaan hän oli luovuttanut Théodoren asuttavaksi

rakennuksen, jossa itse oli asunut ennen kuin rakennutti linnansa ja

Casimirille entisen rahastonhoitajan, Mombleuxin edeltäjän asunnon.

Kovin suuri oli sentähden sukulaisten kummastus ja kiukku, kun uppo

outo, "katutyttö", mieronkulkija oli luikertanut tuohon linnaan, jonne

veljen- ja sisarenpojat pääsivät ainoastaan kutsuvieraina.

Mitä se merkitsi?

Ken oli tuo pikku tyttö?

Tarvitsiko heidän peljätä häntä?

Tuota oli rouva Bretonneux kysynyt pojaltansa, mutta kun ei saanut

tyydyttävää vastausta, niin hän päätti lähteä itse ottamaan selvää

asiasta.

Tullessaan hän oli sangen levoton, mutta rauhoittui pian, sillä Perrine

osasi oikein mainiosti näytellä neiti Belhommen neuvomaa osaa.

Vaikka herra Vulfran ei huolinut heitä asumaan luoksensa, niin hän oli

kuitenkin erittäin vierasvarainen etenkin sukulaisillensa, ja aina,

milloin sisar, käly, veli ja lanko kävivät Maraucourtissa heidät

otettiin vastaan erittäin ystävällisesti. Silloin uunit kuumenivat

kovasta lämmittämisestä, palvelijat esiintyivät liveripuvussa, vaunut

otettiin esille ja hevosille pantiin hopeankiiltävät valjaat ja illalla

pimeän tultua näkivät kauppalan asukkaat koko linnan pohjakerroksesta

tornienhuippuihin asti loistavan juhlavalaistuksesta. Sitäpaitsi

Piquignyn ja Amiensin välistä tietä kulkivat hovimestarit ja kokit

edestakaisin hankkien herkkuja.

Kun rouva Bretonneux saapui Piquignyhyn, olivat siellä suuret

landoovaunut ajajineen ja palvelioineen häntä vastassa, ja hänen

astuessansa alas Maraucourtissa seisoi Bastien rappusilla häntä

vastaanottamassa ja saattamassa hänet ensi kerrokseen siihen huoneesen

joka aina oli valmiina häntä varten.

Mutta muuten ei tapahtunut mitään muutosta työn suhteen, ei herra

Vulfranin eikä nuorten herrojen, ei edes Casimirinkaan. Herra Vulfran

tapasi sisarensa pöydässä ja vietti illat hänen seurassansa, siinä

kaikki. Työ ja toimi ennen kaikkea. Saman säännön alaiset olivat nuoret

herratkin. He söivät silloin kaikki atriat linnassa ja viipyivät siellä

vaikka kuinka myöhään, vaan ei muuta. Työtä ei saatu keskeyttää.

Konttoriaikaa ei saatu laiminlyödä. Sitä ei tehnyt herra Vulfran eikä

silloin tietysti Perrinekään ja se oli syynä että rouva Bretonneuxin ei

onnistunut saada tilaisuutta urkkimaan "maankuljeksijan" entisyyttä.

Helppo oli kuitenkin urkkia tietoja Bastienilta ja kamarineitsyeltä,

käydä mummo Françoisen luona ja kysellä Zenobielta ja Rosalielta, ja

siten hän oli saanut tietoonsa kaikki mitä oli tunnettu, varsinkin

"maankuljeksijan" tulosta Maraucourtiin, hänen elannostansa siellä,

kunnes joutui herra Vulfranin palvelukseen syystä että osasi lörpötellä

vähän englannin kieltä. Mutta Perrinen tutkiminen ei ollut niinkään

helppo asia, hän kun ei milloinkaan jättänyt herra Vulfrania. Rouva ei

siis voinut häneltä itseltään saada tietää ken hän oli ja mistä oli

tullut, eikä tulla selville siitä mitkä erinomaiset ominaisuudet olivat

vaikuttaneet tuohon kadehdittavaan kohoamiseen.

Pöydässä Perrine ei virkkanut sanaakaan; varhain aamulla hän läksi

herra Vulfranin kanssa konttoriin, aamiaisen jälkeen hän heti meni

huoneeseensa, palattuaan kiertomatkalta tehtaissa hänellä oli tuntinsa

neiti Belhommen luona, iltaisin hän heti noustuaan pöydästä meni

huoneeseensa. Siis koska ja kuinka päästä hänen kanssansa kahden

tutkiaksensa häntä ja antaakseen hänelle tarpeelliset viittaukset?

Kyllästyneenä tuohon odotukseen päätti rouva Bretonneux siellä olonsa

viimeisenä iltana etsiä hänet omasta kamaristaan, jossa tyttö luullen

olevansa vapaana hänestä jo nukkkui makeasti yöuntaan.

Koputus ovelle herätti hänet. Hän kuunteli. Kolkutettiin uudestaan.

Hän nousi ja hapuili ovelle.

"Ken siellä?"

"Avatkaa, minä se olen?"

"Rouva Bretonneuxkö?"

"Niin."

Perrine avasi oven ja rouva Bretonneux puikahti joutuun sisään, jonka

jälkeen Perrine painoi valaisunappulaa.

"Menkää jälleen tilallenne", lausui rouva Bretonneux, "niin voimme

paremmin jutella."

Hän tarttui tuoliin, siirsi sen sängyn viereen niin, että Perrinen

silmät joutuivat hänen eteensä jà alotti sitten heti:

"Veljestäni minä tässä tahdon puhua ja huomauttaa teitä muutamista

seikoista. Kun nyt olette Guillaumen paikalla, niin täytyy teidän

myöskin koettaa suojella veljeni terveyttä niin, kuin hän lukuun

ottamatta vikojaan kuitenkin teki. Te näytätte ymmärtäväiseltä ja

hyvältä tytöltä ja minä olen varma että, jos vain tahdotte, voitte

palvella meitä niinkuin hänkin. Minä vakuutan että kyllä sitten

puolestamme osotamme teille kiitollisuuttamme."

Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa Perrine jo tyyntyi: hänellähän ei

ollut mitään peljättävää, kun oli puhetta herra Vulfranista. Mutta kun

rouva Bretonneux sanoi hänen olevan "hyvän ja ymmärtäväisen" tytön,

niin hänen epäluulonsa heti heräsi. Sillä mahdotonta oli että rouva

Bretonneux, ollen itse viisas ja ymmärtäväinen, todella tarkottaisi

mitä sanoo.

"Olen erittäin kiitollinen teille, rouva", vastasi Perrine

teeskennellen yksinkertaisuutta, "ja olkaa varma siitä että hartain

toivoni on tulla niin hyväksi palvelijaksi, että herra Vulfranin ei

tarvitse kaivata Guillaumea."

"Sanoinhan minä teidän olevan älykkään tytön", vastasi rouva

Bretonneux, "ja voivamme luottaa teihin."

"Teidän ei tarvitse kuin käskeä vaan, hyvä rouva."

"Ennen kaikkea teidän tulee pitää silmällä veljeni terveys ja kaikin

tavoin varoa häntä vilustumasta, sillä semmoinen voisi tulla

hänelle kuolemaksi vaikuttaen keuhkojen tulehduksen, jolle hän

henkitorvivaivansa kautta on erittäin altis. Jos saisimme tuon

henkitorvitulehduksen paranemaan, niin tulisi leikkauskin

mahdolliseksi, joka tuottaisi hänelle näkönsä takaisin. Ajatelkaa mikä

ilo se olisi meille kaikille!"

Siihen Perrine vastasi:

"Niin minullekin. Minäkin iloitsisin siitä sydämestäni."

"Nuo sanat ilmaisevat hyvän sydämenne, mutta, vaikka teillä onkin syytä

olla kiitollinen sittä mitä hyväksenne on tehty ette kuitenkaan kuulu

tähän perheeseen."

Perrine huomasi unohtaneensa varovaisuutensa ja lausui entisellä

yksinkertaisella tavallaan:

"Niin, niin. Mutta se ei estä minua tuntemasta kiitollisuutta herra

Vulfrania kohtaan. Uskokaa minua!"

"Sen kyllä uskonkin, mutta te voitte osottaa sitä, paitsi äsken

mainitsemallani tavalla, myöskin vielä paljoa paremmin. Ei siinä kyllä

että varomme häntä vilustumasta, häntä täytyy myöskin suojella kovista

mielenliikutuksista, jotka voivat tuottaa hänelle kuoleman. Täkäläiset

herrat ovat kertoneet minulle hänen innokkaasti Intiasta tiedustelevan

poikaansa, rakasta Edmondiansa."

Hän keskeytti, mutta Perrine oli visusti vastaamatta tuohon

alkulauseeseen ihan varmana siitä että "täkäläiset herrat", se on nuo

kaksi nuorta herraa, eivät ole voineet kertoa rouva Bretonneuxille

noista tiedusteluista. Jos Casimir olisi puhunut siitä, niin hän ei

tietänyt mitään todenmukaista, koska oli kutsuttanut sinne äitinsä

avuksi. Ja Théodorenkin oli mahdoton mitään tietää.

"He ovat kertoneet", jatkoi rouva, "että kaikki kirjeet ja sähkösanomat

kulkevat teidän kanttanne ja että te käännätte ne ranskaksi. Hyvä! On

erittäin tärkeä jos, niinkuin meidän ikävä kyllä on syytä odottaa,

saapuu ikäviä uutisia, että poikani ennen muita saa siitä tiedon. Hän

silloin heti sähköttää minulle, ja kun ei ole kovin pitkä matka

Boulognesta tänne, niin voin heti saapua tänne lohduttamaan

veliraukkaani. Sisar, etenkin vanhempi sisar, voipi tietysti paremmin

käsittää veljen syvää surua kuin käly. Käsitättehän tarkoitukseni?"

"Kyllä! Ihan varmaan, rouva, kyllä mioä ymmärrän, ainakin luulen

ymmärtäväni."

"Siis voimme luottaa siihen, että teetto niinkuin olen pyytänyt?"

Perrineä epäilytti hetkisen, mutta hän ei voinut olla vastaamatta.

"Teen kaiken minkä voin herra Vulfranin hyväksi."

"Minkä teette hänelle, teette meillekin, samaten kuin mitä teette

meille, teette hänenkin hyväksensä. Saatte myöskin heti nähdä ettemme

ole kiittämättömiä. Mitäpä esimerkiksi sanoisitte, jos saisitte kauniin

puvun, joka sopisi teille oikein hyvin?"

Perrine olisi mielellään ollut vastaamatta, mutta kun oli pakko sanoa

jotakin, hän supisti vastauksensa hymyilemiseen.

"Kauniin, laahoksisen puvun", jatkoi rouva Bretonneux.

"Minulla on suru."

"Voihan surupuvuissakin olla laahos. Te ette todellakaan ole sopivasti

puettu atrioidaksenne veljeni pöydässä, päinvastoin olette sangen

huonosti puettu, kummituksen näköinen kuin temppuja oppinut

villakoira."

Perrine tiesi varsin hyvin olevansa huonosti ja sopimattomasti puettu,

mutta kuitenkin häntä loukkasi temppuja oppineen villakoiran vertaus,

etenkin kun se silminnähtävästi oli lausuttu häntä nöyryyttääksensä.

"Ostin mitä oli saatavana rouva Lachaisen luota."

"Rouva Lachaisen puvut olivat kyllin hyvät teille siioin, kun vielä

olitte maankiertäjä, mutta nyt, kun veljeni on suvainnut määrätä teille

paikan pöydässänsä, niin teidän täytyy olla puettuna sillä tavalla,

ettei meidän tarvitse hävetä teitä, mikä, meidän kesken sanottuna, nyt

on tapahtunut."

Siitä iskusta Perrine joutui niin hämilleen, että unohti näytellä pikku

hölmön osaa.

"Oi! Niinkö?" hän huudahti surullisesti.

"Teillä ei voi olla aavistustakaan miten hullunkuriselta näytätte

puserossanne."

Ja sitä muistellessaan rouva Bretonneux purskahti suureen nauruun,

ikäänkuin tuo merkillinen pusero todellakin olisi hänen silmäinsä

edessä.

"Mutta tuo kaikki on helppo auttaa ja kun aterioita varten saatte

sievän puvun, joka sopii teille hyvin ja kauniin kävelypuvun matkojanne

varten veljeni kanssa, niin olen varma siitä, että silloin johtuu

mieleenne se, joka on nuo puvut teille hankkinut. Muuten olen varma

siitä että liinavaatteennekaan eivät ole muita pukujanne paremmassa

kunnossa. Katsokaamme!"

Tuota lausuessaan hän hyvin mahtavasti aukaisi toisen piironginlaatikon

toisensa perästä ja sysi ne kiinni jälleen halveksivasti kohottaen

olkapäitään.

"Ihan niinkuin luulin, ei mistään kotoisin, kurjan huonoa kaikki!"

Perrine oli liiaksi nolattu voidakseen vastata sanaakaan.

"On todellakin onneksi teille", jatkoi rouva Bretonneux, "että minä

satuin käymään Maraucourtissa, ja minä kyllä otan tämän asian

omakseni."

Perrine jo avasi huulensa kieltoa varten; hän ei tarvinnut ketään

puhumaan puolestansa varsinkaan semmoisissa asioissa; mutta hän malttoi

ajoissa mielensä ja nielasi vustauksensa. Hän ei saanut unohtaa että

hänellä oli osa näyteltävänä, yksinkertaisen, tietämättämän tytön

osa. Ehkä rouva Bretonneuxin sanat vain kuuluivat pahoilta ja

sydämettömiltä, vaikka hän itse siltä oli hyväsydäminen ja suopea.

"Minä kyllä pyydän veljeäni", jatkoi rouva Bretonneux

"suosittelemaltani ompelijattarelta Amiensista tilaamaan teille

päivällis- ja kävelypuvun, jommoisia välttämättömästi tarvitsette ynnä

täydellisen liinavaatevaraston. Luottakaa minuun, siitä kyllä tulee

jotakin niin kaunista, että se alati muistuttaa minua. Nukkukaa nyt

hyvästi, älkääkä unohtako mitä olen teille sanonut."

Kolmaskymmenesviides Inka.

Sanoilla "tehdä kaikki mitä voin herra Vulfranin hyväksi", ei Perrine

ensinkään tarkoittanut sitä, miksi rouva Bretonneux niitä käsitti, eikä

hänelle tietysti kertaakaan johtunut mieleen kertoa Casimirille

sanaakaan tiedusteluista Intiasta ja Englannista.

Kuitenkin herra Casimir aina näytti ikäänkuin odottavan ilmotusta joka

kerta kuin tapasi Perrinen yksin.

Mutta mitä hänellä oikeastaan olisi ollut ilmoitettavana, jos hän

olisikin päättänyt rikkoa herra Vulfranin käskyä?

Dakasta, Debrasta ja Lontoosta saadut tiedot olivat kovin vaillinaiset

ja vastakkaiset, jotapaitsi niissä oli aukkoja, joita oli mahdoton

täyttää, etenkin viimeiseltä kolmelta vuodelta. Mutta siitä huolimatta

herra Vulfran ei menettänyt toivoansa.

"Olemme jo voittaneet suurimmat vaikeudet", oli hänen tapana sanoa,

"kun olemme voineet valaista kaukaisemmat vuodet; paljon helpompi on

tietysti saada selvää myöhemmistä vaiheista. Jonakin päivänä kyllä

löydämme semmoisen johtopylvään ja silloin meidän ei tarvitse muuta

kuin seurata sen osotusta."

Jos rouva Bretonneux ei onnistunut toisessa suhteessa, niin hänen

neuvonsa kohtasivat suosiollisempaa maaperää, kun hän kehotti Perrineä

kohdistamaan huolenpitonsa herra Vulfranin terveyteen. Siihen asti

Perrine ei suinkaan olisi tohtinut sateisina päivinä panna isäntänsä

päällysnuttua mukaan vaunuihin eikä kehottaa häntä viileinä, tuulisina

päivinä varovaisuuteen auttamalla nuttua hänen ylleen ja käärimällä

silkkihuivia hänen kaulaansa, vielä vähemmin hän olisi tohtinut

kosteina iltoina sulkea hänen huoneensa ikkunaa. Mutta siitä hetkestä

asti kuin rouva Bretonneux oli ilmoittanut hänelle kylmän, kosteuden,

tuulen ja sateen voivan pahentaa herra Vulfranin tautia, niin hänestä

katosivat kaikki pelko ja arvelut.

Sen jälkeen Perrine ei milloinkaan noussut vaunuihin, oli ilma vaikka

kuinka kaunis, ellei ensin katsonut oliko kuomu paikoillaan, kaulahuivi

päällysnutun taskussa, ja vähäisimmästäkio tuulahduksesta hän ripusti

nutun hänen olallensa ja huivin kaulaan. Jos putosi sadepisarakaan,

niin hän seisahtui heti ja nosti ylös kuomun. Jos ilta oli viileä, niin

hän pyysi häntä jäämään sisälle. Tavallisesti hän heidän kävelyillään

kauppalassa astuskeli rivakasti ja vanhus häntä seurasi valittamatta,

sillä valitus oli hänelle kovin vastenmielistä; mutta kun hän nyt

käsitti, että rivakka astuminen oli hänelle vahingollista ja vaikutti

rykimistä ja sydämen tykytystä, niin hän aina keksi jotakin tekosyytä

millä estää väsyttämistä ja astui juuri parahiksi verkkaan niin kuin

oli vanhuksille terveellistä.

Eräänä iltapäivänä kävellessään kauppalassa, he tapasivat neiti

Belhommen. Tämä seisahtui tervehtimään herra Vulfrania ja sanoi

lausuttuaan muutamia kohteliaita sanoja:

"Jätän teidät Antigonenne haltuun."

Mitä se merkitsi? Perrine ei käsittänyt sitä eikä herra Vulfrankaan

kysyttäessä voinut selittää sitä. Seuraavalla lukutunnilla hän kysyi

sitä opettajaltaan, joka selitti hänelle ken oli tuo Antigone ja antoi

hänen lukea nuorisolle sovitetun kertomuksen Sofokleen Oidipoksesta.

Illalla Perrine jätti _le Tour du Monden_ ja luki sen sijaan tuon

kertomuksen, joka näytti oikein liikuttavan herra Vulfrania, etenkin ne

paikat, jotka soveltuivat häneen.

"Niin todellakin", lausui herra Vulfrao, "sinä olet todellakin minulle

Antigone, vieläpä enemmänkin, sillä Antigone, onnettoman Oidipos raukan

tytär, osotti hellyyttään ja rakkauttaan omalle isällensä, kun minä

olen sinulle aivan vieras."

Siitä Perrine huomasi miten hänen oli onnistunut hiipiä herra Vulfranin

sydämeen, tuon ankaran herran, jolla ei suinkaan ollut tapana ilmaista

tunteitansa. Hän tulikin siitä niin liikutetuksi, että tarttui

vanhuksen käteen ja suuteli sitä.

"Niin", sanoi herra Vulfran, "sinä olet hyvä tyttö." Ja laskien kätensä

hänen päälaellensa hän jatkoi: "Et saa jättää minua silloinkaan, kun

poikani on tullut kotiin. Hän kyllä on tunnustava mitä olet ollut

minulle."

"Oi, olen niin vähä ja tahtoisin olla niin paljo."

"Minä kyllä sanon hänelle mitä olet ollut, vaikka hän sen itsekin kyllä

näkee, sillä hänellä on sydäntä, pojallani."

Sangen usein hänen noin kiittävin sanoin oli tapana puhua pojastansa ja

aina Perrinen silloin teki mieli kysyä kuinka hän oli voinut olla niin

ankara pojallensa, kun hän kuitenkin niin syvästi häntä rakasti, mutta

aina sanat liikutuksesta tarttuivat hänen kurkkuunsa. Sitä paitsi oli

asia liian arka noin vain kosketella.

Mutta sinä iltana lausutut sanat rohkaisivat hänen mieltänsä niin, että

hän tunsi voivansa koettaa. Ei voisi sitäpaitsi toistekaan sattua

otollisempaa tilaisuutta: hän oli yksinään herra Vulfranin kanssa tämän

yksityisessä huoneessa, jonne ei kenkään kutsumatta saanut tulla ja

istui hänen vieressänsä yksinäisen lampun valossa. Pitikö hänen siis

epäillä?

Ei, nyt oli varmaankin sopiva hetki.

"Sallitteko minun", hän kysyi sydän kurkussa ja vapisevalla äänellä,

"sallitteko minun kysyä jotakin, jota en käsitä ja jota alituisesti

mietin rohkenematta puhua siitä?"

"Kysy vapaasti."

"En käsitä sitä, että olette voineet lähettää poikanne luotanne, kun

kuitenkin niin syvästi rakastatte häntä."

"Sentähden että sinun iälläsi ei tunneta muuta kuin hellyyttä ja

rakkautta, ensinkään käsittämättä velvollisuuden lakeja. Tässä isän

velvollisuus vaatii minua rankaisemaan poikaani virheistä, jotka ehkä

olisivat voineet vaivuttaa hänet syvällekin, rankaisemaan häntä

semmoisella tavalla, että hän sitä muistaisi koko elinaikansa. Hänen

täytyi saada kokea että minun tahtoni oli hänen tahtoansa mahtavampi.

Sentähden lähetin hänet Intiaan, mutta en milloinkaan aikonut antaa

hänen jäädä sinne muuta kuin vähäksi aikaa ja minä annoin hänelle

toimen, joka ei suinkaan ollut hänelle alentava, sillä hän edusti

siellä liikettäni. Voisinko aavistaakaan hänen siellä rakastuvan tuohon

kurjaan olentoon ja antavan viekotella avioliittoon, joka oli sulaa

hulluutta... tykkänään mielipuolen tekoa."

"Mutta kirjottaahan isä Fildes että hän, jonka hän otti puolisoksensa,

ei ollut mikään kurja olento."

"Hän oli semmoinen koska suostui avioliittoon, joka täällä Ranskassa on

laiton ja vaikka tiesi etten milloinkaan voi tunnustaa häntä

tyttärekseni sen enempää kuin voin kutsua poikaani kotiin ennenkuin hän

oli hänestä eronnut. Siinähän olisin rikkonut isän velvollisuutta

vastaan ja samalla tunnustaa oma tahtoni mitättömäksi. Niin pitkälle ei

minun kaltaiseni mies voi mennä. Minä tahdon sitä, mikä on

velvollisuuteni, hieromatta sovintoa tahtoni tahi velvollisuuteni

kanssa."

Hän lausui tuon niin lujan päättävästi, että Perrinen sydän oikein

jähmettyi; kohta sen perästä hän jatkoi:

"Sinulla on syytä kysyä minkätähden, kun en ole tahtonut nähdä poikaani

hänen naituaan, nyt kutsun hänet kotiin. Se on sentähden, että nykyiset

olot eivät ole samanlaiset kuin silloin. Tuommoisen kolmetoista vuotta

kestäneen valeavioliiton perästä on poikani täytynyt kyllästyä tuohon

olentoon ja siihen kurjaan elämään, jota hän on viettänyt hänen

rinnallaan. Toiselta puolen olen minäkin muuttunut: terveyteni on

murtunut ja olen tullut kivuloiseksi, olen sokea enkä voi saada näköäni

takaisin muuten kuin leikkauksen avulla, jonka onnistuminen riippuu

siitä olenko kylliksi tarve ja rauhallisella mielellä. Luuletko

poikani, saatuaan tietoa siitä, hetkeäkään epäilevän? Hän kyllä silloin

hylkää tuon naisen, jolle minä joka tapauksessa antaisin tyttärineen

runsaan elatuksen. Minä rakastan poikaani, mutta tiedä, hän rakastaa

myöskin minua yhtä paljon. Kuinka monesti hän onkaan ikävällä

muistellut isänsä kotia, Maraucourtia! Kuinka katkeraan hän onkaan

surrut ja katunut tekoaan! Saat nähdä että hän saatuaan tietää totuuden

heti rientää tänne."

"Hän siis jättäisi puolisonsa ja tyttärensä?"

"Hänellä ei ole puolisoa eikä tytärtä."

"Mutta isä Fildes kirjottaa isä Leclercin vihkineen hänet

lähetyskirkossa."

"Semmoinen avioliitto on mitätön Ranskassa; se on tapahtunut vastoin

tämän maan lakeja."

"Mutta Intiassa, onko se sielläkin laiton?"

"Minä puratan sen Roomassa."

"Entä hänen tyttärensä?"

"Laki ei tunnusta semmoista tytärtä."

"Laki on siis kaikki kaikessa?"

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan sitä, että eihän se ole laki, joka velvoittaa vanhempia

lempimään lapsiaan ja lapsia rakastamaan vanhempiaan. En minä lain

vuoksi rakastanut isä raukkaani vaan sentähden että hän oli hyvä,

lempeä, hellä ja sydämestänsä rakasti minua, sentähden että olin

onnellinen ja iloinen milloin hän syleili ja suuteli minua ja puhutteli

minua hellästi tahi hymyili minulle. En voinut uneksia mitään parempaa

kuin olla hänen luonansa, silloinkin kun hänellä ei ollut aikaa

minulle, vaan oli jossakin työssä. Ja hän rakasti minua sentähden, että

hän oli kasvattanut minut, sentähden, että piti huolta minusta ja tiesi

minun rakastavan häntä kaikesta sydämestäni. Lailla ei ollut ensinkään

tekemistä tunteidemme kanssa. Minä en koskaan ajatellut lain yhdistävän

meitä, sillä minä tiesin varmasti keskinäisen rakkauden yhdistävän

meitä."

"Mihin tahdot tulla?"

"Suokaa anteeksi, jos lausun sanoja, jotka ehkä tuntuvat teistä hyvin

typeriltä, mutta minä sanon suoraan mitä arvelen ja tunnen."

"Sentähden juuri minä kuuntelenkin sinua, sillä ymmärtämättömätkin

sanasi kuitenkin ilmaisevat tulevansa hyvästä sydämestä."

"No niin, herra! Siihen juuri tahdoin tullakin. Jos siis rakastatte

poikaanne ja tahdotte hänet luoksenne, niin tietysti hänkin rakastaa

tytärtään ja tahtoo pitää hänet luonaan."

"Hän ei epäile, kun on valitseminen isän ja tyttären välillä. Kun

sitäpaitsi avioliitto on mitättömäksi julistettu, niin hän ei enää

merkitse pojalleni mitään. Intian tyttäret ovat aikaisin kehittyneet.

Hän voi piankin naittaa hänet, joka asia ei suinkaan ole vaikea niiden

runsaiden myötäjäisten tähden, jotka minä lahjotan. Hänen ei suinkaan

tule vaikea erota tytöstä, joka ei varmaankaan epäile erota hänestä

seurataksensa toista. Sitäpaitsi ei elämämme ole pelkkää

tunteellisuutta, siinä on paljon muutakin yhtä painavaa meidän

päättäessämme jotakin asiaa. Edmondin lähtiessä Intiaan ei

varallisuuteni ollut lainkaan niin suuri kuin nykyään. Nähdessään

aseman, joka asettaa hänet maansa teollisuusliikkeen etupäähän -- ja

minä näytän hänelle loistavan tulevaisuutensa kaikkine siitä seuraavine

rikkauksineen ja kunnianosotuksineen -- hän ei suinkaan hylkää sitä

pienen mulattitytön vuoksi."

"Mutta ehkei tuo pieni mulatti ensinkään ole niin inhottava kuin

kuvittelette?"

"Hindulaistyttö."

"Mutta kirjat, joita luen teille kertovat hindulaisten yleensä olevan

eurooppalaisia kauniimmat."

"Matkustavaisten ylistyksiä."

"Niissä kerrotaan heidän olevan sulavaliikkeiset ja soikeakasvoiset.

Heidän katseensa on syvä, suu pieni ja koko muoto lempeä. He ovat

notkeat, suloliikkeiset, puhtaat, kärsivälliset, rohkeat, ahkerat ja

tottunoeet työhön..."

"Oletko oppinut tuon kaiken ulkoa?"

"Eikö pidä muistaa mitä on lukenut? Kaiken sen nojalla, mitä olen

lukenut hindulaisista, en voi uskoa heidän olevan niin inhottavia kun

olette taipuisa uskomaan."

"Mitä se minuun koskee? Enhän minä häntä tunne."

"Mutta jos tuntisitte hänet, niin ehkä hän ei olisi niinkään inhottava,

ehkä vielä pitäisittekin hänestä."

"En koskaan! Kun vaan muistelen häntä jä hänen äitiään niin raivostun."

"Mutta jos tuntisitte hänet, niin tuo viha ehkä lauhtuisi."

Herra Vulfran puristi nyrkkiään vihasta ja Perrine tosin sitä vähäisen

säikähti, mutta tointui heti ja jatkoi:

"Tarkotan tietysti että hän ei olisi semmoinen kuin kuvailette, sillä

hän voipi, eikö niin, olla todellinen vastakohta vihanne luomalle

kuvalle. Sanoihan isä Fildes hänen äitinsä olleen hurmaavan naisen,

lahjakkaan, hyvän, hellän..."

"Isä Fildes on kunnon pappi, joka katselee elämää ja ihmisiä

suvaitsevaisuuden silmälasilla, sitä paitsi hän ei ole tuntenut

puheenalaista naista."

"Hän mainitsee kuulustelleensa häntä kaikilta, jotka ovat häntä

tunteneet, eivätkö heidän vakuutuksensa paina yhtä paljon kuin yhden

yksityisen mielipide? Ja jos hän nyt olisi täällä luonanne, eikö hän,

poikanne tytär, voisi paljoa paremmin kuin minä toimittaa kaikki nämä

pienet tehtävät mieliksenne."

"Älä puhu omaksi vahingoksesi."

"En puhu edukseni enkä vahingokseni, vaan oikeuden puolesta."

"Oikeuden!"

"Niin oikeuden, semmoisena kuin minä sen käsitän, tahi semmoisen, jos

niin tahdotte, kuin minä tietämättömyydessäni sen käsitän. Juuri

sentähden että hänen syntyperäinen oikeutensa on epäilyksenalainen,

luulen tuon nuoren tytön, päästyään teidän turviinne, olevan sitä

kiitollisemman ja rakastavan teitä sitä syvemmin."

Perrine pani kätensä ristiin ja katseli häntä silmiin ikäänkuin hän

olisi voinut nähdä hänet ja lausui liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Oi herra, ettekö soisi poikanne tyttären teitä rakastavan?"

Herra Vulfran nousi kärsimättömästi tuolilta.

"Olenhan jo sanonut ettei hän milloinkaan tule tyttärekseni. Minä

vihaan häntä, niinkuin vihasin hänen äitiänsäkin. Hehän ovat riistäneet

minulta poikani eivätkä luovuta häntä minulle takaisin. Luuletko

todellakin ettei Edmondini jo aikoja sitten olisi täällä luonani

elleivät he ole lumonneet häntä? Ja ovathan he olleet hänelle kaikki

kaikessa, kun minä, hänen isänsä, en ole ollut mitään."

Hän puhui kiivaasti, lyhyin askelin astuen edestakaisin huoneessansa

melkein raivoten, jommoista kohtausta Perrine ei vielä milloinkaan

ollut nähnyt.

Äkkiä herra Vulfran seisahtui hänen eteensä.

"Mene huoneesesi", hän käski, "äläkä milloinkaan enää, kuuletko, älä

milloinkaan enää rohkene puhua noista olennoista. Ja mitä sinun onkaan

niiden kanssa tekemistä? Ken on käskenyt sinua puhumaan kanssani

semmoista?"

Hetkisen Perrine seisoi siinä säikähtyncenä, mutta vastasi sitten:

"Oi, ei kukaan, herra, vannon sen. Minä olen vain tulkinnut mitä

sydämeni minulle kuiskasi, kun en, ollen itse orpo, isätön ja äiditön,

voinut olla asettumatta pikku tyttönne sijalle."

Herra Vulfran tyyntyi, mutta lisäsi kuitenkin vieläkin uhkaavalla

äänellä:

"Ellet tahdo perin suututtaa minua, niin älä milloinkaan koske tähän

aineeseen, joka, näethän sen, tuskastustaa minua. Et saa vastustaa

minua tuolla tavoin."

"Antakaa minulle anteeksi", rukoili Perrine itku kurkussa, "minun ei

olisi pitänyt sanoa mitään."

"Ei, sitä sinun ei olisi pitänyt", vastasi herra Vulfran, "etenkin kun

se, mitä olet sanonut, ei ole hyödyttänyt mitään."

Kolmaskymmenesknudes luku.

Koittaakseen täyttää kaikki aukot kirjeenvaihtajiensa tiedonannoissa

poikansa vaiheista viime kuluneena kolmena vuotena pani herra herra

Vulfran ilmoituksen Kalkutan, Dakan, Debran, Bombayn ja Lontoon enimmin

levinneihin sanomalehtiin, ja siinä luvattiin neljänkymmenen punnan

[neljäkymmentä puntaa = 1000 Smk. Suom. muist.] palkinto pienimmästäkin

varmasta tiedonannosta herra Edmond Paindavoinen kohtalosta. Semmoinen

ilmoitus näkyi niissä joka viikko. Kun yksi vastaus Lontoosta kertoi

herra Edmondin aikoneen matkustaa Egyptiin ehkäpä Turkinmaallekin, niin

ulotti herra Vulfran ilmoituksensa Kairoon, Aleksandriaan ja

Konstantinopoliin. Ei saanut laiminlyödä mitään keinoa, eipä

mahdottomiakaan eikä uskomattomimpiakaan. Sitäpaitsi juuri uskomattomin

keino tässä kuljeksivassa elämässä saattoikin olla uskottava.

Jotta pääsisi hävyttömistä nylkemisistä ei herra Vulfran ilmottanut

omaa osotettansa, vaan olivat vastaukset lähetettävät hänen

pankkiirillensa Amiensissa, joka otti vastaan kaikki tuhannen frangin

palkinnon toiveessa kirjoitetut kirjeet ja lähetti ne Maraucourtiin.

Mutta ei ainoakaan noista kovin lukuisista kirjeistä ollut semmoinen,

että siihen voisi perustaa mitään tiedusteluja. Suurin osa tuli jos

jonkinmoisilta asiamiehiltä, jotka sitoutuivat tiedustelemaan ja

vakuuttivat onnistuvansa, jos vaan saisivat etukäteen tiedustelemisiin

tarvittavan rahamäärän. Muutamat olivat pelkkiä juttuja perustuen

luulotteluihin ja arveluihin luvaten kaikki antamatta mitään. Toiset

kertoivat viisi, kymmenen, kaksitoista vuotta sitten tapahtuneita

seikkoja. Ei ainoakaan kosketellut viimeksi kulunutta ilmoituksessa

mainittua kolmea vuotta eivätkä maininneet nekään varmoja tapahtumia.

Perrine luki ja käänsi kaikki nuo kirjeet, ja vaikka ne olivat

tykkönään arvottomia, niin herra Vulfran ei kuitenkaan menettänyt

rohkeuttansa.

"Ahkera ilmotus tässä yksistään auttaa", lausui herra Vulfran aina.

Ja väsymättä hän uudisti ilmotuksensa.

Vihdoin tuli eräänä päivänä kirje Sarajevosta Bosniasta, jota voi ottaa

varteen. Se oli kirjotettu huonolla englanninkielellä ja siinä

luvattiin varmoja tietoja Edmond Paindavoinesta edellisen vuoden

marraskuuhun asti, jos Times-lehdessä luvattu rahamäärä sijoitettaisiin

erääseen Sarajevon pankkiin. Jos tarjous otetaan varteen niin

vastattakoon N:o 910:lle Sarajevon postikonttoriin.

"Siinä nyt näet että olin oikeassa", huudahti herra Vulfran, "siitä ei

ole enää pitkä aika... marraskuussa viime vuonna."

Hänen ilonsa kuvaili ennen kärsimäänsä epävarmuuden tuskaa ja pelkoa;

mutta nyt hän voi näyttää toteen että Edmond vielä oli elossa, näyttää

sen toteen varmoilla todistuksilla eikä ainoastaan luottaa isällisiin

tunteihinsa ja lujaan uskoonsa.

Ensi kerran hän myöskin alettuaan tiedustelujaan puhui pojastansa

Talouelin ja veljensä- sekä sisarensapojalle.

"Minulla on suuri ilo kerrottavana teille, olen saanut tietoja

Edmondista; hän oli Bosniassa viime marraskuussa."

Suuri oli hämmästys ja kulovalkean tavoin uutinen levisi ympäri

kauppalaa. Nyt niinkuin tavallisesti huhu suureni kun kaikki

liioitellen sitä kertoivat:

"Herra Edmond palajaa kotiin!" kerrottiin kaikkialla.

"Onko mahdollista?"

"Jos tahdotte varmuutta, niin katselkaa nuoria herroja ja herra

Talouelia."