Itse asiassa heidän naamansa olivat katseltavia. Théodore ja Casimir

näyttivät huolestuneilta, juuri kuin suuri suru heitä painaisi. Talouel

sitä vastoin, joka jo kauan oli totuttanut kasvojansa ilmaisemaan ihan

päinvastaisia tunteita kuin ajatteli, näytti erinomaisen iloiselta ja

tyytyväiseltä.

Kuitenkin oli niitäkin, jotka eivät oikein ottaneet uskoaksensa pojan

palaamista:

"Vanhus on ollut liian kova ja ankara. Poika ei ollut ansainnut niin

suurta rangaistusta muutamista veloista että hänet lähetettiin Intiaan.

Kun kotiperhe sysäsi hänet luotaan, hän siellä perusti oman. Ja

sitäpaitsi jospa hän olisikin ollut Bosniassa tai Turkinmaalla, niin

eipä sen vuoksi ole sanottu että hän onpi kotimatkalla: Eihän toki tie

Intiasta Ranskaan kulje Bosnian kautta!"

Se oli herra Benditin arvelu, hän kun englantilaisella

kylmäkiskoisuudella arvosteli asioita ainoastaan käytännölliseltä

kannalta seoittamatta niihin vähääkään tunteellisuutta.

"Minäkin soisin pojan tulevan kotiin", hän sanoi, "liike saisi siitä

sen arvon, jota se nyt on vailla, mutta minulle ei riitä että toivon

jotakin, minulla pitää myöskin olla syytä uskoa sitä. Tämmöinen meno on

ranskalaista eikä englantilaista ja puolestani _I am an Englishman_,

olen englantilainen."

Juuri sentähden, että nuo huomautukset olivat englantilaisen lausumia,

kaikki kohottivat niille olkapäitään.

"Jos isäntä kerran puhui poikansa kotiintulosta, niin voi myöskin

luottaa siihen; isäntä ei puhu joutavia."

"Niin, ei kauppa-asioissa. Mutta nyt ei puhukaan tehtaanomistaja vaan

isä."

Ja herra Vulfran puhui alinomaa Perrinen kanssa toiveistaan:

"Nyt on vain kysymys ajasta: Bosnia ei ole Intia, ei mikään meri, johon

voi hukkua jäljettömiin. Jos vain saamme varmoja tietoja siitä missä

hän oleskeli marraskuussa, niin on meillä varma jälki, jota meidän on

helppo seurata."

Ja niin täytyi Perrinen etsiä kirjastosta kaikki kirjat, joissa

puhuttiin Bosniasta ja hakea niistä, mitään löytämättä, selitys

minkätähden hänen poikansa oli matkustanut sinne ja viipynyt

semmoisessa puolisivistyneessä ja karkealuontoisessa maassa, jossa ei

ole suurta kauppaa eikä teollisuutta.

"Ehkä hän oli siellä ainoastaan läpikulkiessansa", arveli Perrine.

"Se on hyvin luultavaa ja yksi todistus lisäksi hänen pikaisesta

kotiintulostansa. Ja jos hän oli siellä läpimatkalla, niin voimme

myöskin olla varmat siitä ettei hänellä ollut puolisonsa eikä tyttönsä

seurassaan, sillä Bosnia ei ole mikään matkailijamaa. Siis hän on

varmaankin eronnut vaimostaan."

Kun Perrine ei vastannut mitään, vaikka häntä kyllä halutti, niin herra

Vulfran loukaantui.

"Sinä et sano mitään."

"En, siitä syystä etten tohdi vastustaa teitä."

"Tiedät varsin hyvin että minä tahdon sinun sanomaan kaikki mitä

ajattelet."

"Niin te kyllä tahdotte muutamissa asioissa, toisissa ette. Ettekö ole

kieltänyt minua puhumasta tuosta... nuoresta tytöstä? Ja minä pelkään

taaskin suututtavani teitä."

"Sinä et suututa minua, kun sanot minulle syyt minkä tähden luulet

heidän olevan mukana Bosniassa."

"Olemmehan lukeneet siksi paljon Bosniasta, että meidän pitäisi tietää

sen olevan semmoinen maa, missä naiset kyllä voivat matkustaa, etenkin

semmoiset, jotka ovat matkustelleet Intian vuoristoissa, joihin

Balkanin vuoria ei voi edes verratakaan vaarojen ja ponnistusten

suhteen. Ja vaikkapa herra Edmond olisikin ainoastaan läpikulkien

oleskellut Bosniassa, niin en käsitä miksikä eivät hänen puolisonsa ja

tyttärensä olisi voineet olla hänen seurassansa, kun kaikki Intian eri

osista saapuneet kirjeet yksimielisesti kertovat heidän aisa olleen

hänen mukanaan. Lopuksi on vielä toinenkin seikka, jota en rohkene

sanoa teille, sentähden että se ei sovellu teidän omiin toivoihinne."

"Sano se kuitenkin."

"Kyllä, mutta pyydän jo edeltäpäin huomauttaa että tarkotan ainoastaan

omaa parastanne ja terveyttänne, joka aina kärsii, jos toivonne

pettyvät. Eikö ole niin?"

"Selitä sanasi tarkemmin."

"Siitä syystä, että herra Edmond oli Sarajevossa viime marraskuussa,

luulette hänen olevan paluumatkalla tänne ja saapuvan... pian."

"Aivan oikein."

"Ja kuitenkaan häntä ei löydetä."

"Siihen johtopäätökseen en suostu."

"Toinen tahi toinen syy on voinut estää häntä tulemasta. Onhan hän

voinut kadota."

"Kadotako?"

"Niin, onhan hän voinut palata Intiaan... tahi lähteä muuanne, vaikkapa

Amerikkaankin."

"Ei saa arvata noin umpimähkään."

"Ei suinkaan, herra, mutta valitessaan sen, mitä toivoo ja hylätessään

vastenmieliset mahdollisuudet joutuu..."

"Mihin?"

"Ainakin voi silloin tulla kärsimättömäksi. Muistelkaa vain kuinka

levoton olette ollut koko ajan tuon kirjeen Sarajevosta saavuttua. Eikä

kuitenkaan ole siitä vielä kulunut niin paljon aikaa, että vastaus

olisi ehtinyt saapua. Te ette enää rykinyt juuri ollenkaan, nyt sitä

teette monta kertaa päivässä, hengästytte ja on sydämen tykytystä,

punastutte ja kalpenette vuorotellen ja otsasuonenne paisuvat. Kuinka

sitten käy, jos todellakin saatte kauan odottaa vastausta ja jos se

saavuttuaan on... toisenlainen kuin soisitte ja toivotte? Te olette jo

niin tottunut sanomaan: 'Niin se on eikä toisin', niin etten voi muuta

kuin olla levoton. On niin kauheata, kun ihmistä kohtaa kauhein isku,

juuri silloin kuin toivoo parahinta. Minä tunnen sen, sillä minä olen

saanut kokea sitä. Kun isän sairasteltua niin kauheasti pelkäsimme

pahinta, ja hän sitten näytti paranevan, niin uskoimme ja luotimme

sokeasti hänen paranemiseensa, samana päivänäkin kuin hän kuoli. Me

olimme houkkiot, äiti ja minä antautuessamme toiveiden valtaan ja minä

luulen tuon odottamattoman surun juuri murtaneen äiti raukkani voimat.

Hän ei enää tointunut siitä iskusta ja puolen vuoden kuluttua oli

hänkin kuollut. Ja muistellessani tuota kaikkea, sanon itselleni että

tekin..."

Hän ei voinut lopettaa, itku oli kurkussa puristaen sen kokoon, ja

tahtoessaan jatkaa, kun tiesi ettei herra Vulfran häntä täydelleen

käsittänyt, hän luuli tukehtuvansa.

"Älä herätä noita muistoja eloon lapsi raukka", lausui herra Vulfran,

"äläkä luule sentähden, että sinä olet saanut kärsiä niin paljon, ettei

ole maailmassa muuta kuin surua ja onnettomuutta. Se vaikuttaa sinuun

pahaa, eikä sitäpaitsi ole oikeudenmukaistakaan."

Silminnähtävästi oli kaikki, mitä Perrine sanoi tahi teki, turhaa sillä

hän ei voinut järkyttää tuota lujaa luottamusta, joka ei voinut uskoa

muuta kuin että kaikki tapahtuisi toivomuksen mukaan. Hän ei enää

voinut muuta kuin odottaa, tuskaantuneena arvaillen miten käy, kun

saapua Amiensin pankkiirin kirje ja vastaus Sarajevosta.

Mutta ei tullutkaan mitään kirjettä, pankkiiri tuli itse.

Eräänä aamuna herra Talouel tapansa makaan, kädet taskussa, astuskeli

edestakaisin verannallaan, katseellaan tarkastellen tehtaiden pihoja.

Silloin hän näki pankkiirin, jonka erittäin hyvin tunsi, sangen

vakavana ja huolestuneen näköisenä astuvan portin luona vaunuistaan ja

suuntavan askeleensa konttoriin päin.

Parilla harppauksella oli Talouel rientänyt verannalta alas ja riensi

hänen luoksensa. Lähestyessään hän heti tulijan vakavista liikkeistä

huomasi hänen tuovan huonoja uutisia.

Voimatta hillitä uteliaisuuttansa hän huudahti:

"Arvelenpa teidän tuovan huonoja uutisia, hyvä herra?"

"Huonoja."

Vastaus supistui siihen ainoaan sanaan.

Herra Talouel jatkoi:

"Mutta..."

"Huonoja."

Muuttaen puhetapaansa pankkiiri heti sen jälkeen kysyi:

"Onko herra Vulfran konttorissaan?"

"Kyllä."

"Tahtoisin heti päästä hänen puheillensa."

"Mutta ehkä minä..."

"Ei käy päinsä."

Jos pankkiiri, joka hämillään ja levottomasti katseli maahan olisi

katsahtanut ylös, niin hänelle myöskin olisi selvinnyt, että sinä

päivänä kuin herra Talouel pääsee Maraucourtin tehtaitten isännäksi hän

kalliisti vielä saa maksaa tuon salaperäisyyden.

Herra Talouel oli ollut nöyrä ja matelevainen niin kauan kuin vielä

toivoi saavansa tietää mitä halusi, mutta nähdessään pettyneensä tuli

toinen ääni kelloon ja hän lausui röyhkeästi:

"Osaattehan itsekin herra Vulfranin huoneeseen", ja meni pois kädet

taskuissa.

Kun pankkiiri ei ollut ensimäistä kertaa Maraucourtissa, niin hänen ei

myöskään ollut vaikea osata herra Vulfranin huoneeseen. Mutta kuitenkin

hän seisahttri oven eteen vähäisen miettimään mitä sanoa.

Hän ei vielä ehtinyt kolkuttaa, kun herra Vulfranin ääni kuului

sisältä:

"Sisään!"

Hänellä ei enää ollut miettimiseen aikaa, vaan astui sisälle sanoen:

"Hyvää päivää, herra Vulfran!"

"Mitä, tekö? Ja täällä Maraucourtissa!"

"Niin, minulla oli asioita Picquignyhyn ja poikkesin samalla tänne

tuomaan teille vastauksen Sarajevosta."

Perrine istui pöytänsä ääressä vallan kivettyneenä, sillä hän tiesi

mitä sitten seurasi.

"No?" kysyi herra Vulfran maltittomasti.

"Eivät ole asiat niin, kuin teidän oli syytä toivoa, niin, kuin me

kaikki toivoimme."

"Tuo mies on siis tahtonut peijata meiltä tuhatta frangiamme?"

"Ei, hän näyttää rehelliseltä mieheltä."

"Hän ei siis tiedä mitään."

"Hänen tietonsa ovat liiankin varmat... onnetonta kyllä."

"Onnetontako?"

Ne olivat herra Vulfranin lausumat ensimäiset epäilevät sanat.

Syntyi äänettömyys ja herra Vulfranin synkistyvästä otsasta oli helppo

lukea hänen tunteensa: kummastusta ja levottomuutta.

"Siis ei ole minkäänlaisia uutisia Edmondista marraskuun jälkeen?" hän

kysyi.

"Ei ole."

"Mutta mitä tietoja meillä on siihen asti? Ovatko ne varmoja ja

luotettavia?"

"Meillä on virallisia, Sarajevossa olevan Ranskan konsulin

allekirjoittamia paperia, jotka todistavat saamiemme tietojen

todenperäisyyden."

"Mutta puhukaa toki, kertokaa nuo uutiset."

"Viime marraskuussa oli herra Edmond saapunut Sarajevoon...

valokuvaajana."

"No, no! Eihän toki. Tarkotatte hänellä olleen valokuvauskone

mukanaan."

"Hän saapui sinne matkustavana valokuvaajana, vaunut työpajana ja

niissä hän asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Muutamia päiviä hän

valokuvasi eräällä torilla..."

Hän etsi muutamista papereista, joita oli levittänyt herra Vulfranin

pöydänkulmalle.

"Kun teillä näkyy olevan papereita mukananne, niin lukekaa ne, se käy

pikemmin", lausui herra Vulfran.

"Kyllä minä luen. Kerroin hänen työskennelleen valokuvaajana kaupungin

torilla Filippovitsh-torilla. Marraskuun alussa hän läksi Sarajevosta

lähteäkseen..."

Hän etsi uudestaan papereistansa.

"Lähteäksensä Trawnikiin ja sairastui tahi saapui sairaana molempien

kaupunkien välillä olevaan kylään."

"Herra Jumala!" huudahti herra Vulfran. "Oi Jumalani, Jumalani!"

Ja hän pani kätensä ristiin, tuskaantuneen näköisenä, vavisten

kiireestä kantapäähän, kauhistuneena ikäänkuin näkisi poikansa haahmon

edessänsä.

"Tehän olette lujaluontoinen mies..."

"Mitä auttaa lujaluontoisuus kuolemaa vastaan? Poikani..."

"Niin, täytyyhän teidän saada tietää tuo kauhea totuus: seitsemäntenä

päivänä marraskuuta kuoli herra Edmond... Busovatshin kylässä keuhkojen

tulehdukseen."

"Se on mahdotonta!"

"Oi, herra Paindavoine! Niin sanoin minäkin saadessani nämä paperit,

vaikka ne ovat Ranskan konsulin todistamat; mutta tämä kuolintodistus:

Edmond-Vulfran Paindavoine, syntynyt Maraucourtissa Sommen

departementtia, kolmenkymmenen neljän vuoden vanhana. Soveltuuhan se

alusta loppuun. Kun sittenkin epäilin, niin sähkötin konsulillemme

Sarajevoon ja tässä on vastaus: 'Paperit oikeat, henkilö todellakin

kuollut'."

Mutta herra Vulfran ei näyttänyt kuuntelevan. Kokoonkyyristyneenä

nojatuolissansa, pää alas painuneena rinnalle asti hän ei antanut elon

merkkiäkään. Ja Perrine istui siinä tohtimatta liikahtaakaan, saamatta

ääntäkään kurkustansa ja peljästyneenä sekä luuli hänen kuolleen.

Äkkiä vanhus kohotti kyynelten huuhtomat kasvonsa, ojensi kätensä ja

painoi soittonappulaa, joka johti Talouelin, Théodoren ja Casimiria

huoneeseen.

Soitto oli niin kiivas, että kaikki kolme heti saapuivat.

"Oletteko siellä Talouel, Théodore, Casimir?"

Kaikki kolme vastasivat yhtä aikaa.

"Olen juuri saanut tiedon poikani kuolemasta. Talouel keskeyttäkää

heti paikalla työ. Käskekää telefonilla että naulaavat taululle

ilmotuksen että työtä jatketaan ylihuomenna ja että huomenna pidetään

surujumalanpalvelukset Maraucourtin, Saint Pipoyn, Hercheuxin, Bacortin

ja Flexellesin kirkoissa."

"Enoni, setäni!" huudahtivat molemmat nuoret herrat ikäänkuin yhdestä

suusta.

Mutta hän keskeytti heidät.

"Minun tarvitsee saada olla yksin, jättäkää minut."

Kaikki menivät ulos. Perrine yksin jäi hänen luoksensa.

"Aurelie, oletko täällä?" kysyi herra Vulfran.

Hän vastasi purskahtamalla itkuun.

"Mennään kotiin."

Niinkuin aina, niin nytkin hän toisella kädellä nojasi Perrinen

olkapäähän ja sillä tavoin he saapuivat pihalle ensimäisten

työmiesjoukkojen lähtiessä työstä. Sillä tavoin he astuivat kauppalan

läpi, jonne uutinen jo oli levinnyt talosta taloon, ja jokainen kyseli

itseltään, nähdessään heidän astuvan ohitse, jaksaako hän kestää tuon

musertavan iskun. Olihan hän jo niin surunpainamana, hän joka

tavallisesti aina astui niin jäykkänä ja suorana, kallistuneena kuin

puu, jonka myrsky on keskeltä katkaissut.

Samaa kysyi Perrinekin vielä tuskaantuneempana, sillä hän tunsi miten

vanhuksen käsi vapisi hänen olkapäällään, vaikkei hän lausunut

sanaakaan. Hän siitä kyllä käsitti miten kovasti hän kärsi.

Saatettuaan hänet huoneeseensa hän lausui:

"Ilmota, minkätähden tahdon olla yksin. Ei kukaan saa tulla sisälle

eikä kukaan puhutella minua."

Perrinen mennessä hän jatkoi:

"Ja minä kun en tahtonut uskoa sanojasi?"

"Oi, jospa saisin..."

"Anna minun olla!" vastasi hän tylysti.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Koko yön oli linnassa vilkasta liikettä ja melua, sillä vähitellen

saapuivat Parisista herra ja rouva Stanislas Paindavoine, joille

Théodore oli sähköttänyt, herra ja rouva Bretonneux Casimirin kutsusta

ja lisäksi Dunkerquesta ja Rouenista rouva Bretonneuxin molemmat

naimisissa olevat tyttäret miehineen ja lapsineen. Ei ketäkään saanut

puuttua tuosta Edmond raukan surujuhlasta. Täytyihän sitäpaitsi

jokaisen olla siellä valvomassa etujansa ja vakoilemassa toisia.

Nyt kun paikka oli tyhjä, ken anastaisi sen? Nyt oli oikea aika

toimia ja jokaisen ottaa avuksi kaikki kestävyytensä, älynsä ja

juonittelutaitonsa. Mikä onnettomuus, jos tämä teollisuuslaitos, joka

oli koko paikkakunnan tukena, joutuisi tuommoisen kelvottoman

tyhjäntoimittajan käsiin kuin Théodoren! Mikä vahinko, jos tuommoinen

ylpeä, typerä poika kuin Casimir joutuisi sen herraksi! Ei kummallekaan

noista molemmista perheistä johtunut mieleen mahdollisuus veljellisesti

jakaa serkkujen kesken tuo suuri perintö. Molemmat tahtoivat kaikki

itselleen, eivät suoneet mitään toiselle. Mitä oikeutta olikaan

toisella siihen?

Perrine odotti aamulla että sekä rouva Paindavoine että rouva

Bretonneux kävisivät hänen luonaan; mutta ei kumpikaan tullut ja siitä

hän ymmärsi etteivät enää luulleet tarvitsevansa häntä, ei ainakaan

sillä hetkellä. Mitä hän olikaan siinä talossa? Nythän olivat siellä

herroina herra Vulfranin veli, sisar, veljen- ja sisaren pojat, he kun

olivat perijät.

Hän odotti sitäkin, että herra Vulfran käskisi häntä seuraamaan itseään

kirkkoon, niinkuin teki joka sunnuntai Perrinen saatua Guillaumen

viran; mutta ei siitäkään tullut mitään, ja kun kirkonkellot, jotka

edellisestä päivästä asti olivat soineet joka täysi tunti ja neljännes,

taasen äänellään kutsuivat ihmiset kuolinmessuun, hän näki vanhuksen

astuvan vaunuihin veljensä tukemana ja että hänen kanssaan astuivat

sinne paitsi veljeä sisar ja käly, muiden perheenjäsenten sijoittuessa

toisiin vaunuih.

Hänellä siis ei ollut aikaa tuhlata, jos vielä mieli ajoissa jalkaisin

ehtiä kirkkoon.

Hän läksi siis talosta, johon Tuoni juuri oli painanut leimansa. Hän

kummastui suuresti kiirein kaupan astuessaan kaupungin katuja ja

nähdessään siellä vallitsevaa sunnuntai asua. Toisin sanoen: kapakat

olivat täynnä ryypiskeleviä, räyhaaviä työmiehiä ja talojen pihoissa ja

rappusilla istuivat heidän vaimonsa jaaritellen ja lapset leikkimässä.

Eikö siis kukaan ollut mennyt messua kuuntelemaan?

Perrine oli astunut kovin kiireesti peljäten jäävänsä paikatta, muttu

tultuaan kirkkoon hän huomasi sen puolityhjäksi. Omaisille oli

järjestetty paikka kuoriin; sieltä täältä näkyivät kauppalan

mahtimiehet, tehtaiden virkamiehistö ja tavarain hankkijat, mutta

harvat, sangen harvat olivat ne työmiehet, vaimot ja lapset jotka sinä,

heille ehkä sangen tärkeänä, heidän toimeentuloaan uhkaavana päivänä

muistamalla isäntäänsä olivat saapuneet kirkkoon hänen kanssaan

rukoilemaan.

Sunnuntaisin oli Perrinen tavallinen paikka herra Vulfranin vieressä,

mutta tänään hän huomasi, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta

siihen. Sentähden hän istahti tuolille Rosalien ja surupukuisen mummo

Françoisen viereen.

"Oi! Pikku Edmond raukkani!" mumisi vanha imettäjä itkien. "Mikä

onnettomuus! Mitä sanoo herra Vulfran?"

Messu alkoi samassa ja säästi Perrineltä vastauksen eikä kumpikaan

häntä sen jälkeen enää puhutellut, kun näkivät miten hän oli kovin

liikutettu.

Astuessaan ulos kirkosta hän kohtasi neiti Belhommen, joka hänkin,

samaten kuin mummo Françoise, tiedusteli herra Vulfranin vointia.

Kummallekaan hän ei voinut vastata muuta kuin ettei ollut sitten

edellisen päivän ensinkään nähnyt häntä.

"Menettekö jalkaisin kotiin?" kysyi opettaja.

"Menen."

"Hyvä, silloin meillä on sama matka koululle asti."

Perrine olisi tahtonut olla yksinään, mutta ei voinut kieltää, joten

hänen täytyi sekä kuunnella opettajatartansa että vastata hänelle.

"Tiedättekö mitä ajattelin nähdessäni herra Vulfranin nousevan

seisomaan, istahtavan, lankeavan polvilleen messun aikana niin

murtuneena, niin heikkona, että joka kerta en luullut hänen jaksavan

enää nousta? Minä arvelin että ehkä tänään ensi kerran oli hyvä että

hän on sokea."

"Minkätähden?"

"Siksi että hän ei voinut tietää kuinka harvalukuinen yleisö todellakin

oli. Varmaankin hän olisi tullut vielä surullisemmaksi nähdessään miten

välinpitämätön työväki oli hänen raskaasta surustansa."

"He eivät olleet lukuisat, se on kyllä totta."

"Ainakaan hän ei ole nähnyt sitä."

"Mutta oletteko varma siitä ettei hän huomannut sitä siitä

hiljaisuudesta päättäen, joka vallitsi kirkossa ja meluavasta

kapakkaelämästä ajaessaan kauppalan lävitse. Tarkalla kuulollansa hän

huomaa enemmän kuin voimme luullakaan."

"Siinä olisi lisää surunaihetta hänelle jota hän ei suinkaan ole

ansainut, vanhusraukka, ja kuitenkin..."

Neiti Belhomme vaikeni silmänräpäykseksi; mutta kun hänen tapansa ei

ollut salata ajatuksiansa niin hän jatkoi:

"Ja kuitenkin on siinä muistutus, oikeutettu moite, sillä katsopas,

lapseni, me emme voi vaatia muita ottamaan osaa suruumme, ellemme itse

osota myötätuntoisuutta muiden kärsimyksille ja vastoinkäymisille. Ja

tässä sitä voi sanoa, sillä se on todellakin tosiasia..."

Hän hiljensi ääntänsä:

"Niin on aina ollut herra Vulfranin laita. Hän on kyllä suonut oikeutta

työväellensä, antaen jokaiselle ansaitun palkkansa, mutta siinä myöskin

kaikki, eikä paljas oikeus elämänohjeena ole riittävä: Oikeudemukaisuus

muuttuu usein vääryydeksi. Surkuteltavaa on ettei herra Vulfranille ole

milloinkaan johtunut mieleen, että voisi olla isänä työväestöllensä;

mutta hänen liikkeensä vie häneltä kaiken ajan eikä hän käytä suurta

kykyänsä muuhun kuin ainoastaan liikeasioihinsa. Kuinka paljon hyvää

hän olisikaan voinut vaikuttaa, ei yksistään täällä, joka sekin jo

olisi ollut siunattu asia, vaan muuallakin hyvällä esimerkillänsä. Jos

niin olisi ollut, niin ole varma siitä, ettemme olisi saaneet nähdä

sitä... mitä äsken näimme."

Tuo kaikki voi kyllä olla totta, mutta Perrine ei ollut

yhteiskunnallisten kysymysten keskustelutuulella ja häntä loukkasi

kovasti neiti Belhommen sanat, ehkä suurimmaksi osaksi sentähden, että

ne lähtivät henkilön suusta, jota niin kunniotti ja rakasti. Jos joku

toinen olisi lausunut ne, niin hän ehkei olisi niin välittänyt niistä.

Nyt ne koskivat häneen, syystä että ne lausui nainen, joka hänen

silmissänsä oli niin kunnioitettava ja korkealla kannalla.

Heidän ehdittyään koululle tahtoi Perrine rientää kotiin.

"Miksi et tule sisään niin syödään aamiaista yhdessä", kysyi neiti

Belhomme, joka aivan oikein arvasi, ettei Perrinellä sillä kertaa ollut

sijaa perhepöydässä.

"Paljon kiitoksia, mutta herra Vulfran voi tarvita minua."

"Siinä tapauksessa sinun täytyy mennä."

Mutta tultuaan kotiin hän heti huomasi, ettei herra Vulfran tarvitse

häntä, ei edes muistellutkaan häntä, sillä Bastien, joka tuli häntä

vastaan rappusissa, kertoi herra Vulfranin heti menneen huoneeseensa,

ja kieltäneen häntä laskemasta ketään sisään.

"Täänkaltainen päivä, eikä hän tahdo edes syödä aamiaista omaistensa

seurassa!"

"Viipyvätkö sukulaiset vielä kanan?"

"Mitä ajattelettekaan? Ei suinkaan. Heti aamiaisen jälkeen kaikki

lähtevät; en luule hänen tahtovan edes jättää heitä hyvästi. Oi, hän on

vallan murtunut! Mitä meidän pitää tehdä? Oi Jumala! Teidän täytyy

auttaa meitä."

"Minäkö? Mitä minä voin?"

"Te voitte paljonkin: Herra Vulfran luottaa teihin ja pitää teistä."

"Pitääkö minusta?"

"Minä tiedän mitä sanon. Eikä se ole pieni asia se."

Niinkuin Bastien oli ilmottanut, koko suku läksi aamiaisen jälkeen.

Perrine pysyi koko päivän huoneessansa, mutta herra Vulfran ei kutsunut

häntä luoksensa. Myöhäänlaiseen illalla tuli Bastien ilmottamaan, että

herra käski hänen olemaan valmis seuraavana aamuna tavalliseen aikaan

seuraamaan häntä konttoriin.

"Hän tahtoo ryhtyä työhön jälleen, mutta mahtaako hän jaksaa? Hyvä on

jos voi, sillä työ on hänen elinehtonsa."

Seuraavana aamuna Perrine seisoi tavallisena aikana eteisessä

odottamassa herra Vuifrania, joka kohta tulikin Bastienin taluttamana,

vanhuuttaan kumarassa ja murtuneena. Bastien äänetönnä muutamalla käden

liikkeellä selitti yön olleen vaikean.

"Onko Aurelie siellä?" kysyi herra Vulfran liikutetulla, heikolla ja

vapisevalla äänellä, sairaan lapsen tavoin.

Perrine lähestyi kiireesti.

"Täällä olen, herra."

"Astukaamme vaunuihin."

Perrine olisi mielellään tahtonut kysyä hänen vointiaan, mutta ei

rohjennut. Päästyään vaunuihin vanhus ikäänkuin vaipui kokoon, pää

painui alas eikä hän lausunut sanaakaan.

Konttorinrappusten edessä seisoi herra Talouel odottamassa matelevaisen

nöyrästi auttaaksensa isäntäänsä astumaan alas vaunuista.

"Toivon voivanne hyvin, kun olette tullut tänne", hän lausui

osaaottavaisella äänellä, jonka todellisuutta silmien iloinen ilme

selvästi väitti valheeksi.

"En voi ensinkään hyvin, mutta olen tullut, sentähden, että niin on

velvollisuuteni."

"Sitä minä juuri tarkoitinkin..."

Herra Vulfran keskeytti hänet huutamalla Perrinea, jota käski

taluttamaan itseään sisään.

Sitten alkoi kirjeiden lukeminen ja niitä olikin kasaantunut tavaton

määrä näinä kahtena päivänä. Hän antoi toisten tehdä sitä lausumatta

ainoatakaan huomautusta, ainoatakaan määräystä, ihan kuin olisi mykkä

tahi nukkuisi.

Hetken kuluttua kokoontuivat eri osastojen johtajat ja tirehtöörit,

sillä sinä päivänä oli päätettävä tärkeä asia joka läheisesti koski

kauppahuoneen etuja: Pitikö nyt kun hinnat olivat korkeat myydä suuret

jutevarastot, joita oli Intiassa ja Englannissa paitsi mitä määräaikana

tarvittiin tehtaan omaan työhön, ja sitten hintojen laskettua ostaa

uutta? Sanalla sanoen käyttää hyväksensä kurssin ylenemistä tahi

alenemista?

Tavallisesti tuommoiset asiat päätettiin sangen kaavanmukaisesti, jotta

ei kukaan erehtyisi: Jokainen, nuorimmasta alkaen lausui mielipiteensä

ja selitti niiden syyt. Herra Vulfran kuunteli niitä ja lausui viimeksi

päätöksensä, jonka mukaan aikoi toimia. Ei ollut siltä sanottu, että

hän sitä seurasi, sillä monesti tapahtui että puolen tahi vuoden

kuluttua saatiin kuulla hänen toimineen ihan päinvastaisesti. Mutta

kaikissa tapauksissa hän lausui ajatuksensa ja tahtonsa niin selvästi,

että sillä ihmetytti kaikkia virkamiehiä ja lopetti kaiken keskustelun.

Tänäkin aamuna kävi kaikki tavallista kulkuaan. Jokainen lausui

mielipiteensä pitikö myödä vai ostaa; mutta kun tuli herra Talouelin

vuoro, niin tämä ei ollutkaan selvillä tehtävästä, vaan oli hyvin

kahden vaiheilla.

"En ole milloinkaan ennen ollut niin kahdella päällä. On erinomaisia

syitä sekä myödä että ostaa."

Hän kyllä oli vilpitön lausuessaan epäilystään, sillä hänellä oli

tapana aina tutkia herra Vulfranin kasvoja ja sen mukaan muodostella

lausuntonsa vähääkään välittämättä omasta vakaumuksestansa, hän kun

monivuotisella kokemuksellaan oli oppinut tarkoin tuntemaan niiden

ilmeen. Hän siis ikäänkuin punnitsi mielipiteensä isännän ajatusten

vaa'alla, kummalle puolelle se kallistui, siihen hänkin lisäsi sanansa

imarrellaksensa häntä. Mutta sinä aamuna isännän kasvot eivät

ilmaisseet mitään paitsi epämääräistä surua. Tahtoiko hän ostaa vai

myydä? Totta puhuen hän ei näyttänyt olevan kummankaan ehdotuksen

puolella, vaan istui siinä vaipuneena toiseen maailmaan. Talouel oli

erittäin hämillään.

Talouelin perästä lausui pari tirehtööreistä mielipiteensä ja sen

jälkeen kaikki odottivat isännän päätöstä ja niinkuin aina, vieläpä

entistä enemmän, syntyi kunnioittava hiljaisuus ja kaikkien silmät

olivat käännetyt isäntään.

Odotettiin, mutta kun hän hän ei lausunut mitään, katselivat kaikki

kysyväisesti toisiaan: Oliko hän menettänyt käsityskykynsä vai oliko

hänen ympärillään seisovat joutuneet unholaan?

Vihdoin hän kohotti kätensä sanoen:

"Minä myönnän etten ole selvillä siitä mitä päättää."

Suuri ällistys! Joko oli mennyt niin pitkälle!

Ensimäisen kerran heidän kaikkien tutustuttuaan häneen hän näytti

olevan epävarma, hän, joka aina oli ollut niin päättäväinen ja oman

tahtonsa hallitsija.

Ja samat katseet, jotka juuri ennen olivat etsineet hänen kasvojaan,

välttivät toisiansa, muutamat säälistä, toiset niinkuin Talouelin ja

nuorten herrojen itsensä ilmaisemisen pelosta.

"Saadaan nähdä... myöhemmin", lausui isäntä viimein.

Kaikki poistuivat sanomatta sanaakaan, jopa mennessäänkään vaihtamatta

sanaakaan.

Perrine oli koko ajan istunut oman pöytänsä ääressä sanaakaan

hiiskahtamatta. Herra Vulfrankin jäi paikoilleen eikä edes näyttänyt

huomaavankaan virkamiestensä lähtöä, vaan istui siinä kuin

kivettyneenä.

Aika kului, hän ei liikahtanutkaan. Usein oli Perrine nähnyt hänen

istuvan liikkumatta ikkunassansa vaipuneena ajatuksiinsa tahi

unelmiinsa ja hänen asentonsa ilmaisi silloin samaa kuin tuo mykkyys.

Sitä ei sopinut kummastella, syystä että hän ei enää osannut lukea eikä

kirjottaa. Mutta se ei ollut tämäntapaista. Silloin huomasi selvästi

hänen vilkkaista, elävistä kasvoistaan miten hän seurasi kaikkea, miten

hän kuuli kaikki mitä tapahtui tehtaissa; hän kuuli sieltä melua,

seurasi työtä ikäänkuin näkevin silmin olisi ollut sitä valvomassa

jokaisessa salissa tahi pihassa. Hän kuuli kangaspuiden kalskeen,

höyryn ulosvirtaamisen, kehruukoneitten surinan, käämikoneiden jyskeen,

valssilaitoksen kitinän, vaunujen naksauksen irtilaskettaessa ja

kiinnitettäessä, veturien vihellykset, johtajien komentohuudot, jopa

työväen astunnankin heidän jonossa astuessaan kivettyä tietä; ei mikään

jäänyt häneltä huomaamatta, kaikesta hän oli selvillä mitä piti tietää

ja tuntea. Ja miten vilkkaasti ja vaivatta hän tuon kaiken huomasi!

Mutta oyt oli korva kuulematon, kasvot, ilmeet, koko olentonsa

ikäänkuin kivettynyt ja hän istui siinä kivipatsaan tapaisena. Tuo

äänettömyys ja liikkumattomuus tuntui niin hirvittävältä, että Perrinen

valtasi pelko ja kauhistus, joka tuntui hänestä todellakin

masentavalta.

Äkkiä herra Vulfran peitti kasvonsa käsillään, huudahti ääneen

ikäänkuin luullen olevansa yksin tahi oikeammin tietämättä missä oli

tahi että läheisyydessä oli ihmisiä, jotka voisivat häntä kuulla:

"Jumalani, Jumalani! Minkätähden olet hyljännyt minut! Mitä olen

rikkonut, kun niin rankaiset minua?"

Sitä huudahdusta seurasi uusi äänettömyys, Perrinen mielestä vieläkin

surkeampi ja masentavampi, vaikka ei voinut koko laveudelleen käsittää

sitä epätoivon syvyyttä, joka siinä ilmeni.

Sillä herra Vulfran oli, sentähden että onni aina oli ollut hänelle

myötäinen ja suosiollinen, mielestänsä etuoikeutettu ihminen, joka

kaitselmuksen johdattamana kulkee elon tietä minkään onnettomuuden

kohtaamatta. Kuinka hän muuten olisi niin mitättömästä alusta päässyt

niin korkealle ainoastaan omasta ansiostansa? Kaikkivoipa käsi oli

kohottanut hänet kansan ylitse ja sittemmin johdattanut häntä niin

varmasti, että hänen ajatuksensa ja tuumansa muka aina olivat olleet

jonkun korkeamman vaikutuksen alaiset, silloinkin kun hän

inhimillisestä heikkoudesta erehtyi. Kaikki hänen toiveensa

toteutuivat; jokaisesta kilpailusta hän pääsi voittajana ja vastapuoli

joutui tappiolle. Ja nyt äkkiä hän ei menestynytkään siinä, mikä oli

hänen hartahin toivonsa, siinä jonka varmasti luuli saavuttavansa! Ensi

kertaa hänen tahtonsa ei voittanut: hän oli odottanut poikaansa, hän

oli aivan varma hänen tulostansa, koko loppuelämänsä hän oli perustanut

siihen yhtymiseen ja... hänen poikansa oli kuollut.

Minkä hyväksi hän siis olikaan elänyt?

Hän ei voinut käsittää,... ei nykyisyyttä eikä entisyyttä.

Mitä hän oli ollut?

Mitä hän oli?

Ja jos hän todellakin neljäkymmentä vuotta oli ollut sitä mitä luuli

olevansa, miksikä hän ei ollut sitä enää.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Tuota haluttomuutta ja tarmottomuutta kesti kauan aikaa ja siihen

kattui vielä taudinoireita. Ryintä ja sydämentykytys lisääntyi ja

viimein keuhkokuume pakotti viikon ajaksi herra Vulfrania vuoteen

omaksi. Sillä aikaa joutui tehtaiden johto kokonaan riemuitsevan

Talouelin käsiin.

Vähitellen sairas parani, mutta yleinen masentunut tila ei muuttunut,

niin että lääkärikin joutui siitä levottomaksi.

Monta kertaa oli Perrine yrittänyt kysyä häneltä sairaan tilaa, mutta

lääkäri oli tuskin vastannut mitään, sillä tohtori Ruchon ei ollut

niitä, jotka tyydyttivät "maankulseksijan" uteliaisuutta. Onneksi hän

ei ollut yhtä salaperäinen Bastienille ja neiti Belhommelle, jota usein

tapasi siellä iltakäynneillään, niin että Perrine häneltä ja vanhalta

kamaripalvelijalta sai jotenkin tarkat tiedot sairaan tilasta.

"Ei ole henki vaarassa", lausui Bastien, "mutta tohtori Ruchon tahtoisi

nähdä herra Vulfranin jälleen työssä."

Neiti Belhomme oli avomielisempi ja kun oli, tullessaan linnaan

tunnilleen, tavannut tohtorin ja keskestellut hänen kanssaan, niin hän

mielellään kertoi oppilaalleen kaikki mitä tämä oli sanonut. Ja kaikki

hänen sanansa päättyivät aina seuraavaan loppuponteen:

"Tähän tarvitaan jotakin elvyttävää, jotakin, joka panee siveellisen

koneiston jälleen liikkeelle, sillä sielunvoimat eivät vielä ole

lopussa, vaikka ovatkin veltostuneet."

Kauan aikaa olivat kaikki suuresti peljänneet jokaista mielenliikutusta

ja tuo pelko oli juuri ollut syynä siihen, että monesti täytyi

äkkiarvaamatta lykätä leikkaus, vaikka yleinen terveydentila oli vähää

ennen ollut jotenkin tyydyttävä. Mutta nyt päinvastoin toivottiin

jotakin tuommoista ulkonaista sysäystä. Silloin herra Vulfran sen

vaikutuksesta kyllä jälleen ryhtyy työhön ja kiintyy liikkeensä johtoon

ja saapi jälleen elämän- ja toiminnanhalua. Vastaisuudessa se ehkä on

onnistuva, kun ei enää tarvitse pelätä kotiinpalaamisen tahi

kuolonsanoman tuottamia vahingollisia liikutuksia. Silloin voi

rohkeammin ryhtyä tuohon kauan lykättyyn leikkaukseen, kun on parempia

takeita sen onnistumisesta.

Mutta mistä tulisi tuo sysäys, tuo elähyttävä tapaus?

Sitä jokainen kysyi saamatta tyydyttävää vastausta, sillä herra Vulfran

näytti väliäpitämättömältä kaikesta, ei tahtonut edes vastaanottaa

Talouelia eikä veljenpoikia vaan pysyi huoneessansa, ja lähetti aina,

kun herra Talouel kahdesti päivässä aamuin illoin kunniottavasti tuli

saamaan ohjeita, Bastienin kanssa vastauksen:

"Menetelkää asiainhaarain mukaan liikkeen hyväksi."

Ja noustuaan sairasvuoteelta ja jälleen päästessään ulos, hän kyllä

kävi konttorissa niinkuin ennenkin, mutta tuskin kuunteli Talouelin

tiliä toimistaan, hänen sairastumisensa aikana, vaan luotti niihin

täydellisesti, Talouel kun oli liiaksi tottunut ja varovainen

määrätäksensä jotakin, jota ei tietänyt isännän täydellisesti

hyväksyvän.

Tuo välinpitämättömyys ei kuitenkaan estänyt häntä Perrinen seuraamana

säännöllisesti käymästä joka päivä tehtaissa niinkuin ennenkin; mutta

matkat kuluivat hänen lausumattansa sanaakaan, hän ei edes vastannut

Perrinen huomautuksiin, ja saavuttuaan tehtaihin hän tuskin kuunteli

tirehtöörien selityksiä.

"Siitä voitte neuvotella Talouelin kanssa", hän aina sanoi

vastaukseksi.

Eikö milloinkaan ollut muutosta tapahtuva?

Eräänä iltapuolena heidän lähetessään Maraucourtia paluumatkalla

tehtaista, vanhan hevosen hiljaa hölkätessä eteenpäin, kuului helakka

torven ääni.

"Seis!" käski herra Vulfran, "luulenpa olevan tulipalon merkkiä."

Vaunut seisahtuivat, he kuuntelivat ja silloin kuului selvästi sama

ääni.

"On tulipalo", sanoi herra Vulfran, "näetkö mitään?"

"Kyllä, näkyy musta savupilvi."

"Kummaltako puolen?"

"Poppelipuiden takaa, mutta en voi sanoa mistä."

"Oikealtako vai vasemmalta?"

"Ehkä enemmän vasemmalta."

"Vasemmalta, se on tehtaiden puolelta."

"Ajanko täyttä neliä?" kysyi Perrine.

"Ei, vaan muuten sukkelaan."

Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin kuului toitotus, mutta kun

tie kävi mutkissa kiertäen poppelipuurantaisia lammikkoja, ei Perrine

voinut varmasti sanoa missä tuli riehui. Kuitenkin se näytti olevan

pikemmin kauppalan keskustassa kuin tehtaissa.

Hän mainitsi siitä herra Vulfranille, joka tavallisuuden mukaan ei

vastannut siihen mitään.

Hän joutui siihen johtopäätökseen siitäkin, että toitotus kuului ihan

vasemmalta, se on tehtaiden läheisyydestä.

"Toitotus ei ole sieltä missä palaa", hän arveli.

"Se on totta se", vastasi herra Vulfran.

Mutta hän lausui tuon niin väliäpitämättömästi, ikäänkuin ei ensinkään

kuuluisi hänen missä tulipalo oli.

Vasta saapuessaan kauppalaan he saivat varman tiedon palopaikasta.

"Teidän ei tarvitse kiirehtiä, herra Vulfran", huus eräs työmies,

"eihän tulipalo ole teillä, vaan la Tiburcen talohan se palaa."

La Tiburce oli vanha juoppo, joka otti, äitien ollessa tehtaantyössä,

hoitaaksensa semmoisia pikku lapsia, jotka vielä olivat liian pienet

päästäksensä lastenkotiin. Hän asui kurjassa, puoleksi lahonneessa

hökkelissä pihan perällä jotenkin koulun läheisyydessä.

"Ajakaamme sinne", käski herra Vulfran.

Ei tarvittu muuta kuin seurata sinne rientäjiä. Nyt näkyi korkealle

ilmaan kohoavia savupatsaita ja liekkejä ja kitkerää savunkatkua tuntui

kaikkialla. Ennen kuin pääsivät palopaikalle oli heidän jo pakko

seisahtua, elleivät tahtoneet ajaa uteliaiden joukkojen päälle, ne kun

eivät millään tavalla ottaneet hajotaksensa. Herra Vulfran sen vuoksi

astui alas vaunuista ja meni Perrinen taluttamana palopaikalle. Hänen

astuessaan sisään portista tuli insinööri Fabry häntä vastaan, kypäri

päässä, sillä hän johti palokuntaa ja sammutustyötä.

"Tulen valta on voitettu", hän sanoi, "mutta rakennus on palanut

poroksi ja, mikä on pahinta, monta lasta, viisi jopa ehkä kuusikin on

hävinnyt tuleen. Yksi on palanut, kaksi on tukehtunut ja kolmesta ei

ole mitään tietoja."

"Kuinka tuli pääsi irti?"

"La Tiburce oli juovuksissa ja nukkunut... hän ei ole vieläkään

selvä... suurimmat lapset leikkivät tulitikuilla ja juoksivat pakoon,

kun rupesi palamaan. La Tiburce heräsi ja pakeni kauhistuneena hänkin,

unohtaen kätkyissä makaavat pikku lapset."

Pihan perältä kuului huutoa, itkua ja valitusta. Herra Vulfran suuntasi

askeleensa sinne päin.

"Ei, ei, älkää menkö sinne, siellä ovat noiden molempien tukehtuneiden

lasten äidit ja he itkevät lapsiaan."

"Keitä he ovat?"

"Tehtaan työväkeä."

"Minun täytyy puhutella heitä."

Hän laski kätensä Perrinen olalle merkiksi, että hänen piti taluttaa

häntä heidän luoksensa.

Fabry astui edellä avaten heille teitä, niin että he pääsivät pihaan,

jossa palokuntalaiset yhä vaan ruiskuttivat vettä palaneen rakennuksen

vielä pystyssä olevien seinien jäännöksiin, sillä hajonneiden hirsien

väliltä vähä väliä vielä liekit leimusivat korkealle.

Pihan vastaiseen nurkkaukseen oli kokoontunut suuri joukko naisia ja

sieltä kuului itkua ja valitusta. Fabry hajotti joukon ja herra Vulfran

lähestyi Perrinen taluttamana molempia äitiä, jotka istuivat siinä

kuolleet lapset sylissänsä. Kesken itkuaan toinen heistä ehkä luuli

yliluonnollisen avun saapuvan, mutta nähdessään vain isännän lähestyvän

hän heristi hänelle nyrkkiään uhkaavasti huutaen:

"Tulkaa katsomaan miten menetellään lastemme kanssa, meidän

ahertaessamme teidän hyväksenne! Luuletteko voivanne kentiesi saada

lapsen uudestaan eloon? Oi pikku rankkani, lapsi kultani!"

Ja kumartuen lapsensa ylitse hän rupesi uudestaan itkemään ja

voivottelemaan.

Hetkisen herra Vulfran seisoi siinä kahden vaiheella, sitten hän lausui

insinööri Fabrylle:

"Te olitte oikeassa, menkäämme pois täältä."

He menivät konttoriin eikä sen enempää puhuttu tulipalosta ennenkun

herra Talouel tuli ilmottamaan herra Vulfranille, että noista kuudesta

kuolleeksi luullusta lapsesta kolme oli löydetty hyvässä turvassa

naapurien luota, jonne heidät ensi peljästyksen hetkenä oli viety

suojaan. Siis oli tulen uhreja ainoastaan kolme, ja niiden hautaus oli

määrätty tapahtuvaksi seuraavana päivänä.

Herra Talouelin mentyä päätti Perrine mainita herra Vulfranille

ehdotuksen, jota oli miettinyt koko ajan palattuaan tulipalopaikasta.

"Ettekö aio knnniottaa hautajaisia läsnäolollanne?" hän kysyi

vapisevalla äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen liikutustansa.

"Miksi sinne menisin?"

"Sentähden, että se olisi vastauksenne... arvokkain, minkä osaatte

antaa... vaimoraukan syytteihin."

"Oliko minun työväkeni läsnä minun poikani surujumalanpalveluksessa."

"He tosin eivät osottaneet myötätuntoisuutta teille; mutta jos te

otatte osaa heidän suruihinsa, niin on sekin vastaus, jopa semmoinen,

jonka he ymmärtävät."

"Sinä et tiedä miten kiittämätöntä työväki on."

"Kiittämätöntäkö? Mistä? Palkkansako suhteen? Voipi olla; mutta se ehkä

tulee siitä, että se käsittää saadut rahat toiselta kannalta kuin

rahojen maksaja. Eikö sillä ole oikeutta niihin rahoihin, joita itse on

työllään ansainnut? Sen ei muka tarvitse olla kiitollinen niistä. Mutta

luuletteko sitä myöskin kiittämättömäksi osanottavaisuuden osotuksesta

ja ystävällisestä avusta? Hyvyys ja ystävällisyys herättävät hyvää

mieltä ja ystävyyttä. Tottakai te pidätte niistä, jotka teitä

rakastavat, ja minusta tuntuu, että jos te osotatte olevanne heidän

ystävänsä, niin teette heidätkin ystäviksenne. Suloista on helpottaa

toisten kurjuutta ja köyhyyttä, mutta suurempaa ja jalompaa on vielä

lohduttaa toisten suruja... ottamalla osaa niihin!"

Hänestä tuntui siltä kuin olisi vielä hyvin paljo sanottavaa siitä

asiasta, mutta kun herra Vulfran ei vastannut sanaakaan, ei näkynyt

häntä edes kuulevankaan, niin hän ei rohjennut jatkaa. Hän päätti

kuitenkin myöhemmin uudestaan ottaa asian puheeksi.

Heidän astuessaan herra Talouelin verannan ohitse mennäkseen linnaan

seisahtui herra Vulfram.

"Ilmottakaa pastorillemme, että minä kustannan lasten hautaamisen;

pyytäkää häntä järjestämään se arvokkaalla tavalla; minä tulen

surujuhlaan."

Herra Talouel oli vähällä saada halvauksen ällistyksestä.

"Ilmottakaa", jatkoi herra Vulfran, "että jokainen kuin tahtoo huomenna

mennä kirkkoon saakoon vapaapäivän. Tämä tulipalo oli suuri vahinko."

"Me emme ole siitä vastuunalaiset."

"Tavallamme emme."

Tuo ei ollut ainoa asia, josta Perrinelle tuli kummastelemisen syytä;

seuraavana aamuna herra Vulfran kirjeiden lukemisen ja neuvottelujen

loputtua eri osastojen päällikköjen kanssa, pidätti insinööri Fabryn

lausuen:

"Teillä ei ole tällä haavaa mitään kiireellistä työtä, mikäli luulen?"

"Ei, herra."

"Hyvä, matkustakaa sitten Roueniin. Olen kuullut sinne perustetun

oikean mallilastenseimen, jossa ovat käyttäneet hyväksensä parasta,

mitä sillä alalla on tarjottavana. En tarkota kaupungin omaa, jossa

kaikki kuitenkin aikaa myöten muuttuu ammatintapaiseksi. Mutta siellä

on eräs yksityinen tahtonut sillä tavalla kunniottaa kuolleen

omaisensa muisto. Tutkikaa se seimi ja sen erityisosastoja:

rakennustapaa, lämmityslaitosta, ilmanvaihtoa, ylläpitämisknstannuksia,

rakennuskustannuksia y.m. semmoista. Kysykää sitten sen rakentajalta,

mitkä seimet hänellä ovat olleet malleina. Käykää niitäkin tutkimassa

ja palatkaa niin pian kuin mahdollista. Meillä täytyy kolmen kuukauden

kuluttua olla oma seimi jokaista tehdastamme varten, sillä samanlaista

onnettomuutta kuin eilinen ei saa millään ehdolla uudestaan tapahtua.

Me emme voi emmekä saa ottaa semmoista edesvastausta päällemme."

Illalla, Perrinen kerrottua suuren uutisen innostuneelle neiti

Belhommelle, keskeytti herra Vulfran oppitunnin astumalla kirjastoon.

"Neiti", hän lausui, "tulen pyytämään teiltä suurta apua niin omasta

kuin paikkakuntamme työväen puolesta, apua, joka asian menestymiseen

katsoen on sangea tärkeä, kun minulla ei ole mitään takeita sen

menestymisestä. Sen vuoksi on uhraus teidänkin puoleltanne melkoinen.

Sanalla sanoen, seikka on seuraava":

Kysymys oli tahtoisiko hän jättää opettajan paikkansa kansakoulussa

siirtyäksensä noiden viiden perustettavan seimen ylijohtajaksi. Herra

Vulfran kyllä oli muistellut muita, mutta ei tietänyt ketään, joka

niinkuin neiti Belhomme oli ymmmärtäväinen, helläsydäminen ja

käytännöllinen, että osaisi hoitaa niin vastuunalaista ja tärkeätä

virkaa. Valmistuneina herra Vulfran aikoi ne tarjota Maraucourtin,

Saint-Pipoyn, Hercheuxin, Bacourtin ja Flexellesin kunnille lahjaksi

sekä riittävän rahamäärän niiden ylläpitämiseksi, eikä hän asettanut

muuta kuin sen ehdon, että hänellä olisi itsellään valta asettaa ja

pysyttää siellä henkilön, johon niin täydellisesti luotti, että voi

olla varma niiden mepestymisestä.

Sillä tavalla esitettynä ei neiti Belhomme voinut olla pyyntöön

suostumatta, mutta se ei kuitenkaan ollut mikään helppo asia; uhraus

oli niinkuin herra Vulfran heti myönsi, sangen tuntuva innostuneelle

opettajattarelle.

"Oi, herra Paindavoine", huudahti neiti, "te ette aavista kuinka

välttämätön koulutyö on minulle!"

"Opettaa lapsia, hankkia heille tietoja ja valistusta on suurta, minä

tiedän sen, mutta antaa heille terveyttä, eloa, ei sekään ole vähää ja

se tulisi teidän tehtäväksennne. On sekin tehtävä siksi suuri ja

tärkeä, ettette toivoakseni sitä hylkää."

"Enkä minä ansaitsisi teidän valintaanne, jos kuuntelisin yksityisiä

epäilyksiäni... Itse puolestani tulen ensimäiseksi oppilaakseni ja

minulla on vielä niin paljo opittavaa, että opettamishaluni siitä saa

sangen suuren ja laajan työalan. Suostun ehdotukseenne kaikesta

sydämestäni; ja tämä sydän on enemmän liikutettu kuin voin

selittääkään, täynnä kiitollisuutta..."

"Jos meidän tulee olla kiitolliset jollekin, niin se on oppilastanne

eikä minua kohtaan, sillä hän se on herättänyt minussa nämä ajatukset

eloon, jotka tähän asti ovat olleet minulle aivan outoja ja osottanut

minut polulle, jossa en vielä ole astunut kuin askeleen vain sen

rinnalla mitä vielä aion toimittaa ja joka on tekemättä."

"Oi, herra!" huudahti Perrine iloisena ja ylpeänä, rohkaistuna näistä

sanoista, "jospa suvaitsisitte astua vielä toisenkin askeleen."

"Minnepäin?"

"Sinne, minne veisin teidät tänä iltana."

"Sinähän et epäile menestymistäsi."

"Oi, jospa minun ei tarvitsisi epäillä?"

"Minuako sitten epäilet?"

"En, herra, vaan itseäni. Mutta sillä ei ole ensinkään yhteyttä sen

kanssa, mitä nyt tarkotan, ehdotellessani viedä teidät tänä iltana

erääseen paikkaan."

"Mutta minne sitten aiot viedä minut tänä iltana?"

"Erääseen paikaan, jossa läsnäolonne vain muutaman minuutin aikana voi

saada aikaan erinomaisia seurauksia."

"Etkö edeltäpäin tahdo kertoa missä tuo salaperäinen paikka on?"

"Jos ilmaisisin sen, niin haihtuisi käynnistänne odottamani vaikutus

mitättömiin. Tämä ilta on lämmin ja kaunis eikä teidän tarvitse peljätä

vilustumista -- minä rukoilen teitä, tulkaa kanssani."

"Minä luulen voivanne luottaa häneen", lausui neiti Belhomme, "vaikka

hän esittääkin ehdotuksensa hieman kummallisessa ja lapsellisessa

muodossa."

"Olkoon menneeksi, tehdään sitten tahtosi mukaan ja minä seuraan sinua.

Mihin aikaan menemme tutkimusretkellemme?"

"Mitä myöhemmin sitä parempi."

Illan kuluessa herra Vulfran monta kertaa puhui tuosta retkestä

onnistumatta saada Perrineä ilmaisemaan matkan tarkotusta.

"Tiedäpäs, että olet oikein herättänyt uteliaisuuttani."

"Vaikken olisikaan voittanut enempää, niin on jo siinäkin jotakin. Eikö

ole teidän parempi arvailla mitä huomenna tapahtuu, kuin surra sen

menettämistä, mitä toivoitte eilen?"

"Olisit ihan oikeassa, jos minulla olisi huomispäivää; mutta mimmoista

tulevaisuutta minä voin toivoen uneksia itselleni? Tulevaisuus on

menneisyyttäkin paljoa surkeampi, sentähden että se on tyhjä."

"Ei suinkaan! Se ei ole tyhjä, jos vain muistelette muitakin eikä

yksistään itseänne. Lapsena ollessa... kun on onneton... muistelee

usein kaikkea mitä pyytäisi kaikkivoivalta haltialta, jos semmoinen

esiintyisi teille, semmoinen, jonka ei tarvitse muuta kuin tahtoa vain,

niin kaikki toiveet toteutuisivat. Mutta kun on itse tuo kaikkivoipa

haltia, joka voi saada kaikki mitä suinkiu tahtoo, niin silloin

varmaankin usein miettii mitä keksiä tehdäksensä onnellisiksi ne jotka

eivät ole, olkoot he sitten lapsia tahi täyskasvuisia. Eikö ole niin?

Sillä kun on tilaisuutta siihen, on kai aina hauskaa käyttää tuota

voimaa. Minä sanon tämän vain siksi, että tämä on samaa kuin satu;

todellisuudessa sillä on toinen nimitys."

Ilta kului niissä pakinoissa; monta kertaa herra Vulfran kysyi eikö jo

ollut aika lähteä, mutta Perrine viivytteli menoa niin kauan kuin

mahdollista.

Viimein hän kuitenkin ilmotti olevan aika lähteä matkaan: ilta oli

lämmin niinkuin hän oli arvannut, tyyni, selkeä, muttei pimeä; vähä

väliä salama silmänräpäykseksi valaisi mustan taivaan. Heidän

saapuessansa kauppalaan, oli siellä jo pimeätä ja hiljaista. Kaikki

näkyivät nukkuvan eikä ainoatakaan kynttilää palanut tyhjissä

ikkunoissa, ei kuulunut hisaustakaan paitsi veden kohina joen padon

luona.

Samaten kuin kaikki sokeat, osasi herra Vulfran liikkua yhtä varmasti

yöllä kuin päivällä ja hän tiesi yhtä selvästi kuin näkeväkin mitä

tietä olivat astuneet.

"Nyt olemme saapuneet mummo Françoisen talolle", hän lausui hetken

astuttuaan.

"Sinne meidän juuri on mentäväkin", vastasi Perrine. "Mutta nyt on

meidän paras olla puhumatta mitääa. Minä talutan teitä. Sen vain sanon

edeltäpäin, että meidän tulee astua rappusia ylös, mutta ne ovat suorat

ja siis helpot. Päästyämme ylös minä avaan oven, jonka jälkeen astumme

huoneeseen, mutta meidän ei ole tarvis viipyä siellä kauemmin kuin

teitä haluttaa, minuutti vain tahi kaksi."

"Mitä tahdot minua näkemään, sokea kun olen?"

"Teidän ei olekaan tarvis nähdä."

"Minkätähden meidän sitten pitää mennä sinne?"

"Jotta olette käynyt siellä. Unohdin sanoa, ettei ole vaarallista

vaikka vähäisen meluammekin astuessamme."

He menettelivät sen mukaan ja saapuessansa heti sen perästä peräpihalle

valaisi salama heille raput. He nousivat niitä ja heidän saavuttuaan

ylös Perrine avasi oven sekä veti hiljaa herra Vulfranin sisälle ja

sulki oven.

Huoneessa oli ilma tavattoman tukehuttava, kuuma ja pahanhajuinen.

Uninen ääni kysyi:

"Ken siellä?"

Kädenpuristus ilmotti herra Vulfranille olevan paras olla vastaamatta.

Sama ääni jatkoi:

"Miksikä et voi mennä nukkumaan La Noyelle?"

Tällä kertaa herra Vulfran kädenpuristuksella ilmotti Perrinelle

tahtovansa lähteä.

Perrine avasi oven ja he astuivat alas; äkäistä mutinaa kuului

rappusissa heidän jäljessänsä.

Vasta päästyään kadulle herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.

"Tahdoit minua tuntemaan huoneen, missä vietit ensimäisen yön,

saavuttuasi tänne?"

"Minä tahdoin, että tuntisitte yhden noista Maraucourtin ja muiden

kylien lukuisista huoneista, missä makaa suurin osa työväestänne:

miehiä, naisia, lapsia. Ja minä arvelin, että saatuanne edes

minuutinkaan ajan vain hengittää tuota turmeltunutta ilmaa, ottaisitte

selvää kuinka monta heistä kuolee siihen."

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

Aivan päivälleen oli kulunut kolmetoista kuukautta siitä ihanasta

sunnuntaiaamusta, jolloin Perrine saapui Maraucourtiin, köyhänä,

epätietoisena siitä, mikä tulisi hänen kohtaloksensa.

Oli nytkin sunnuntai ja ilma yhtä hurmaavan kaunis kuin silloinkin,

mutta Perrine itse ja kauppala olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi

kuin edellisenä vuonna.

Samalla paikalla, jossa hän oli viettänyt ensimäisen päivänsä iltaa,

surullisena istuen metsänreunassa pienellä kummulla ja katsellen

kauppalaa ja tehtaita, siinä kohosivat nyt rakenteilla olevat suuret

rakennukset: komea sairashuone, joka näkyi laajalle ympäri seutua ja

oli aiottu herra Vulfranin kaikkien tehtaiden työväkeä varten, asukoot

sitten Maraucourtissa tahi muualla.

Siitä paikasta oli laaja näköala yli koko seudun ja sieltä voi paraiten

nähdä kaikki siellä tapahtuneet muutokset... ja ne olivat erinomaisen

suuret... verraten siihen lyhyen aikaan, jossa ne oli tehty.

Itse tehtaat eivät olleet sanottavasti muuttuneet: mitä ne silloin

olivat, semmoisina ne pysyivät edelleenkin, ikäänkuin niiden ei olisi

tarvis, jouduttuaan kukoistavaan tilaan, muuta kuin säännöllisesti ja

johdonmukaisesti seurata ennestään määrättyä suuntaa.

Mutta tehtaan portin läheisyydessä, siinä missä ennen oli ollut

muutamia miltei hajoamistilassa olevia hökkeleitä, niin sanottuja

"lastenhoitoloita", semmoisia kuin La Tiburcen muutama kuukausi sitten

palanut mökki, siinä loisti nyt herra Vulfranin äsken rakennuttaman

kivisen lastenseimen punainen tiilikatto.

Hänen tapansa sopia noiden hökkelien omistajien kanssa oli suora ja

mutkaton. Hän kutsui heidät luoksensa ja selitti, ettei enää voinut

sallia heidän lastensa olla aina tulipalon ja tautien alaisina,

jommoisia väittämättä syntyi noissa epäterveellisissä asunnoissa, vaan

hän aikoi rakennuttaa seimen, jonne lapset otetaan hoidettaviksi äitien

ollessa työssä, missä heidät elätetään maksutta, kunnes täyttävät kolme

vuotta.

Hänen seimiinsä ei voisi verratakaan noita entisiä hoitoloita. Jos he

suostuivat myömään talonsa niin hän oli maksava niistä määrätyn hinnan

tahi elinkautisen eläkkeen. Elleivät tahtoneet, niin ei kukaan

pakottaisi heitä; rakennuspaikkoja oli yllin kyllin saatavana. Heillä

oli miettimisaikaa seuraavaan päivään kello yksitoista. Kello

kaksitoista oli jo liian myöhäistä.

Kauppalan keskestä näkyi toisia rakennuksia, paljon korkeampia,

suurempia ja mahtavamman näköisiä: Ryhmä puolitekoisia rakennuksia,

jotka olivat aiotut erityistä tarkotusta varten; siinä oli yhteisiä

ruokasaleja, ravintoloita, ruokakauppoja ynnä asuntoja naineille

työmiehille ja -naisille. Hankkiessaan rakennusalan herra Vulfran

menetteli samoin kuin lastenseintäkin rakentaessa.

Ennestään oli siinä joukko vanhoja rakennuksia, mikä paremmassa mikä

huonommassa kunnossa, enimmäkseen mitä kurjimmassa tilassa ja niissä

oli työväenperheillä huoneensa. Herra Vulfran kutsutti luoksensa

hökkelien omistajat ja puhui heille jotensakin seuraavalla tavalla:

"Jo kauan aikaa on kuulunut valituksia, että asumanne huoneet ovat ylen

kurjat. Ja juuri huonot asuntosuhteenne ovat syypäät niihin koviin

tauteihin, jotka raivoavat keskuudessanne: keuhkotauteihin ja

lavantauteihin. En voi enää sallia semmoisen jatkumista. Olen päättänyt

rakennuttaa kaksi suurta taloa, joihin tulee erityinen valoisa hnone

joka perheelle kolmen frangin kuukausivuokrasta. Saman rakennuksen

alakertaan sijoitan ruokasalin ynnä ravintolan, josta saa atrian:

liemiruuan, paistia tahi lihamuhennosta, leipää ja kaljaa

seitsemälläkymmenellä centimella. Jos tahdotte myödä minulle talonne

niin rakennutan asuntoja niiden paikalle. Ellette tahdo, niin pitäkää

ne. Ehdotukseni on teidän eduksenne, sillä minulla on omia ja muitakin

rakennuspaikkoja tarjona, jotka tulevat helpompihintaisiksi. Annan

teille miettimisaikaa huomiseen kello yksitoista; kello kaksitoista on

jo liian myöhäistä."

Sinne tänne siroteltuina näkyi joukko uusia, pieniä tiilikattoloita,

jotka siisteytensä ja helakan punavärinsä kautta miellyttävästi

erosivat vanhoista turvekatoista. Ne olivat vasta rakennetut, aiotut

perheellisille työmiehille ja pienien puutarhojen ympäröiminä, joissa

kukin voi kasvattaa kaikenmoisia hyödyllisiä kasviksia perheensä

elatuksen lisäksi. Vuotuista vuokraa oli niistä maksettavaa sata

frangia ja silloin sai kukin perhe erityisen rakennuksen haltuunsa,

jotta oman kodin tunne heitä aina seuraisi.

Muttu muutos, joka enimmän olisi kummastuttanut vuodenajan

Marancourtista poissa ollutta, oli kuitenkin se, joka oli tapahtunut

herra Vulfranin omassa puistossa, jonka ruohokentät ulottuivat

lammikkoihin asti. Puiston alava puoli oli ollut ihan luonnon tilassa

ja nyt se erotettiin lähimmästä osasta suurella ojalla. Keskellä sitä

luonnollista metsää kohosi nyt sveitsiläiseen tapaan rakennettu talo,

muiden pienempien rakennusten ympäröimänä ja kaikki nuo yhteensä

saattoivat paikan julkisen puiston näköiseksi, jossa oli jos

jonkinlaisia huvitusesineitä: karuselli, kiikkuja, voimistelutelineitä,

keilirata, pallokenttiä, ampumakenttiä niin pyssyllä kuin jousella

ammuntaa varten, kiipeämätankoja, polkupyöräkenttiä, nukketeatteri ja

soittolava.

Se olikin julkinen puisto, sillä se oli aiottu huvipaikaksi kaikkien

tehtaiden työväelle, yhtä hyvin Hercheuxin, Saint-Pipoyn, Bacourtin ja

Flexellesin kuin Maraucourtin kansalle. Herra Vulfran ei tahtonut omaa

huvikenttää kullekin tehtaalle, vaan tahtoi työväelle yhteisen

huvipaikan, jossa saisivat tutustua toisiinsa, niin että he tuntisivat

itsensä enemmän ikäänkuin kuuluvan yhteen. Ja kirjasto lukusaleineen,

jonka hän ensin aikoi perustaa, sijotettiinkin, hän ei itsekään

tietänyt kenen vaikutuksesta, tuohon laajaan puistoon, jonka lukusalit

ja keskusteluhuoneet siten ympäröivät suuren sveitsiläisrakennuksen,

anastaen semmoisen alan puistosta, että sitä oli suurennettava, ja

muodosti rakennusrenkaan, joka tavallaan suojeli linnaa ja puolusti sen

olemassaoloa.

Vaikka nuo muutokset olivatkin päätetyt ja toimeenpannut kovin

sukkelaan, niin olivat ne kuitenkin nostaneet mielenosotuksia

liikkeelle ja saaneet aikaan kovaa kiihtymystä.

Vihamielisimmät olivat talonisännät, kapakoitsijat ja kauppiaat,

jotka huusivat vararikkoa ja sortoa: eikö ole sulaa vääryyttä,

yhteiskunnallinen rikos ruveta heidän kilpailijakseen ja estää heitä

harjottamasta luvallisia toimiaan ja ammattiaan, jommoiset heillä oli

ollut jo ammoisista ajoista ja joita olivat hoitaneet mielensä ja

etunsa mukaan. Eivätkö he olleet vapaita ihmisiä, kun heitä noin

sorrettiin? Tehtaiden perustamisesta asti olivat maanviljelijät olleet

vihamieliset noille laitoksille, jotka riistivät heiltä työväen tahi

pakottivat heitä lisäämään heille palkkaa ja pikkukauppiaat yhtyivät

täydellisesti heidän nurinaansa. Vähällä oli että herra Vulfrania

vainottiin ja ahdistettiin pahantekijänä hänen Perrinen seurassa

astuessansa kauppalan kaduilla: eikö hän siis vielà ollut kyllin rikas,

tuo sokea vanhus, kun tahtoi saattaa varattomatkin perikatoon! Eikö

hänen poikansa kuolemakaan ollut pehmittänyt hänen armotonta

sydäntànsä! Olihan työväki oikein nuijapäinen, kun ei käsittänyt

sitä, että tuolla ei ollut muuta tarkotusta kuin heidän kovempi

kahlehtimisensa ja toisella kädellä sen riistäminen, mitä toisella oli

heille antanut. Pidettiin kokouksia, joissa keskusteltiin, mitä oli

tehtävä ja joissa yhä useampi työmies vakuutti, ettei hän ollut

semmoinen nauta kuin muut kumppanit.

Herra Vulfranin lähin seura eli oikeammin hänen omat sukulaisensa

olivat joutuneet samanlaiselle levottomalle ja moittivalle kannalle.

Oliko hän tulemassa hulluksi? Aikoiko hän saattaa itsensä... se on

heidät aineelliseen perikatoon? Eikö olisi viisainta asettaa häntä

holhouksenalaiseksi? Varmaankin hänen mieltymyksensä tuohon pikku

tyttöön, joka sai hänet tekemään mitä ikinä tahtoi, oli vanhuuden

heikkouden selviä oireita. Pitäisihän sen olla selvää jokaiselle

tuomioistuimelle. Ja kaikkien viha kärjistyi tuon vaarallisen

maankulkurin päähän, joka ei ymmärtänyt sitä pahaa, mitä sai aikaan.

Mitäpä tuohon tyttöön koskikaan kuinka paljo rahaa siinä tuhlattiin,

eiväthän ne olleet hänen omiaan.

Onneksi tuon vihan esine sai todellisilta ystäviltään rohkeutta

kestämään kaikkia ilkeyksiä, joita alituisesti välillisesti tahi

välittömästi häntä kohtasi.

Niin oli esimerkiksi Talouel varsinaisena onnenonkijana asettunut hänen

puolellensa. Perrinehän onnistui kaikissa toimissaan ja saattoi herra

Vulfranin tekemään kaikki mitä suinkin tahtoi, sekä vielä lisäksi oli

pahoissa väleissä nuorten herrojen kanssa; siinähän oli jo kylliksi

hänen esiintyäkseen hänen ystävänään. Syvemmälle katsoen, mitä häneen,

Taloueliin koski vaikkakin herra Vulfran tuhlasi tavattomia summia

laitoksiin, jotka todellisuudessa kuitenkin enensivät tehtaiden arvoa.

Eivätkö nuo rahat vielä tulevaisuudessa joudu hänelle, Talouelille, kun

hän kerran tavalla tahi toisella joutuu kaikkien noiden tehtaiden

omistajaksi. Jos hänellä vain oli aavistustakaan siitä, että joku

parannus oli tekeillä, niin hän aivan varmaan hankki itselleen

tilaisuutta "arvella" herra Vulfranin oivaltaneen oikean hetken

koittaneen sen toteuttamiseksi.

Mutta Perrinellä oli muita vilpittömämpiäkin ystäviä, nimittäin tohtori

Ruchon, neiti Belhomme ja insinööri Fabry ynnä ne työmiehet, jotka

herra Vulfran oli valinnut eri laitostensa kaitsijamiehiksi.

Nähdessään miten maankuljeksijatyttö oli palauttanut herra Vulfranin

tarmon ja päättäväisyyden oli tohtori ruvennut kohtelemaan häntä

kokonaan toisin, melkeinpä isällisesti, semmoisena, jonka mielipiteet

ovat sangen painavat ja jonka sanoja ei suinkaan saa jättää omaan

arvoonsa.

"Tuo pikkuinen tuossa on tehnyt enemmän kuin kaikki rohdot, ilman häntä

en todellakaan tiedä miten olisi käynyt herra Vulfranin."

Neiti Belhommen ei tarvinnut ensinkään muuttaa kohteluaan, eikä enentää

ystävyyttään, mutta siihen oli nyt sekaantunut ylpeyden tunne. Joka

päivä hän muutaman minutin ajan lukutunnilla selvästi osotti

tunteitaan, vaikka kyllä itselleen myönsi semmoisen ei ensinkään

sopivan "opettajan ja oppilaan" keskinäisiin suhteihin.

Insinööri Fabry puolestansa oli liiaksi osallinen kaikkiin näihin

mullistaviin muutoksiin pysyäkseer syrjässä. Hän siis oli täydelleen

Perrinen puolella, vaikka ei alussa ollut ensinkään sen enempää pannut

huomiotansa tuohon pikku tyttöön, joka niin lyhyellä ajalla oli

muuttunut niin tärkeäksi henkilöksi, ja joka herttaisuudellaan olisi

saanut hänet mihin suinkin vain tahtoi.

"Herra Fabry, eikö teidän pitäisi matkustaa Noiseliin tutkimaan työväen

asuntoja?"

"Herra Fabry, teidän pitäisi matkustaa Englantiin tutkimaan _the

Working men's club Union_, työväeoyhdistyskysymystä."

Ja Fabry matkusti, minne häntä vain pyydettiin laiminlyömättä mitään,

joka näytti hänestä hyvältä ja hyödylliseltä. Palattuaan hänellä aina

oli pitkät neuvottelut herra Vulfranin kanssa ja niiden tuloksena oli

lisättyä työtä piirustuskonttoreissa, sillä näytti melkein siltä, että

arkitehdin toimi olikin muuttunut suuren tehdasliikkeen tärkeimmäksi

osaksi. Perrine ei milloinkaan ottanut osaa noihin neuvotteluihin eikä

milloinkaan lausunut sanaakaan, mutta hän oli aina läsnä. Tavattoman

typerä olisi jokainen ollut, joka ei olisi huomannut juuri hänen

huomaamatta valmistaneen vanhusta ja kylväneen niitä siemeniä, jotka

sitten itivät siellä ja sen perästä kantoivat hedelmiä.

Perrine ei sen enempää sekaantunut herra Vulfranin neuvotteluihin

valittujen työmiestenkään kanssa, mutta he kuitenkin älysivät hänen

suuren vaikutusvaltansa, vaikka hän ei sanalla eikä ainoallakaan

viittauksella ilmaissut mielipidettänsä ja ylpeillen he aina lausuivat:

"Tiedättehän, hän on itse ollut käämikoneen ääressä."

"Olisiko hän semmoinen, ellei olisi itse ollut työntekijä?"

Ei olisi sen käynyt hyvin, joka olisi rohjennut hätyyttää Perrineä

hänen kävellessänsä kauppalan kaduilla. Räyhääjien rähinä kyllä silloin

joutuisaan ja kouraantuntuvasti olisi takertunut kurkkuun takaisin.

Sinä sunnuntaina odotettiin insinööri Fabrytä kotiin, hän kun oli jo

muutamia päiviä matkustanut pois salaiselle asialle, jota herra Vulfran

ei ollut kertonut edes Perrinellekään. Aamulla hän oli Parisista

lähettänyt sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan muutamia sanoja:

"Täydellisiä tietoja; virallisia papereita, tulen kello kaksitoista."

Kello oli jo puoli yksi eikä häntä vielä kuulunut, joka seikka vastoin

tavallisuutta oli saattanut herra Vulfranin sangen levottomaksi, hän

kun aina oli niin tyyni ja rauhallinen.

Syötyään aamiaisensa tavallista sukkelammin hän siirtyi huoneeseensa

Perrinen seuraamana ja siellä hän vähä väliä meni puutarhaaan vievän

ikkunan luokse kuuntelemaan.

"Kummaîlista ettei Fabryta jo kuulu."

"Juna on ehkä myöhästynyt", arveli Perrine.

Mutta herra Vulfran ei tyytynyt siihen selitykseen, vaan viipyi ikkunan

luona, josta Perrine mielellään olisi houkutellut häntä pois, sillä

siellä ja puistossa tapahtui jotakin, josta hänen ei olisi pitänyt

saada tietää. Siellä puutarhurit tavallista joutuisammin ripustivat

köynnöksiä ja kukkalaitteita tankojen nenään ja toiset ryhmittivät

harvinaisia lehtikasveja sametin hienoille ruohokentille. Suuret portit

olivat seljällään ja työväen puistossa olivat rakennukset sekä

voimistelutelineet koristetut vaatepunoksilla, ja kattojen harjasta

liehuivat kirjavat liput iloisesti vienossa merituulessa.

Äkkiä herra Vulfran soitti palvelijaansa ja kielsi tämän tultua

laskemasta ketään sisälle paitsi insinööri Fabryta.

Tuo käsky kummastutti kovasti Perrineä, sillä tavallisesti herra

Vulfran otti kaikki vastaan, jotka tahtoivat häntä tavata, vanhat ja

nuoret, sillä yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin olikin arkipäivinä, yhtä

ystävällinen ja herttainen hän oli sunnuntaina, jolloin kauppa- ja

raha-asiat eivät täyttäneet hänen mieltänsä.

Vihdoin kuului vaunujen pyörinää maantieltä lammikkojen luota, se on

Piquignyhyn vievältä tieltä.

"Nyt tulee Fabry", huudahti herra Vulfran yhtä aikaa iloisella ja

pelonsekaisella äänellä.

Niin olikin. Hetkisen kuluttua insinööri astui huoneeseen. Hänkin

näytti erinomaisen liikutetulta ja silmäys, jonka loi Perrineen,

saattoi tytön hämilleen tietämättä mistä syystä.

"Veturi viottui, siinä syy myöhästymiseeni."

"Olette kuitenkin saapunut, ja se on pääasia."

"Sähkösanomani on jo ilmottanut että olen onnistunut."

"Sähkösanomanne oli liian lyhyt ja epämääräinen, se on herättänyt

minussa toiveita, mutta minä tahdon varmuutta."

"Sitä olette saapakin, niin täydellisiä kuin suinkin haluatte."

"Puhukaa sitten! sanokaa pian!"

"Neidenkö läsnäollessa?"

"Niin, jos asiat ovat niinkuin sanotte."

Ensi kertaa Fabry silloin tehdessään selkoa matkasta kysyi saisiko

puhua Perrinen läsnäollessa. Ollen jo ennestään eriskummallisen

levottomalla mielellä Perrinen mielenliikutus yhä lisääntyi herra

Vulfranin ja insinöörin sanoista ja vapisevista äänistä.

"Niinkuin se, jolle olitte uskonut kuulustelut, aivan oikein oli

aavistanut", alkoi Fabry katselematta Perrineä, "oli hänen etsimänsä

henkilö, joka monta kertaa oli kadonnut jäljettömiin, kuitenkin vihdoin

saapunut Parisiin. Siellä asiamiehenne on tarkastellut kaikki

kuolemantodistukset ja viimein löytänyt todistuksen viime vuoden

kesäkuulta Marie Doressanyn, Edmond Vulfran Paindavoinen nimellä. Tässä

on kopio siitä."

Hän laski sen herra Vulfranin vapiseviin käsiin.

"Tahdotteko että luen sen?"

"Oletteko todistuttanut nimet oikeiksi?"

"Tietysti."

"Älkää sitten lukeko. Katselkaamme sitä myöhemmin. Jatkakaa!"

"En kuitenkaan tyytynyt tuohon paperiin", jatkoi Fabry, "tahdoin

kuulustella talon omistajaa, nimeltä Grain de Sel, jossa vainaja kuoli;

olen myöskin nähnyt molemmat henkilöt, jotka olivat läsnä tuon poloisen

nuoren rouvan kuolinhetkellä, erään katulaulajattaren liikanimeltä

Markiisitar ja vanhan rajasuutarin, La Carmen. Vainaja kuoli

liikaponnistuksista, nälästä ja puutteesta. Kävin lääkärinkin luona,

joka häntä hoiteli, tohtori Cendrieren luona Riblettekadun varrella.

Hän tahtoi lähettää potilaan sairashuoneeseen, mutta tämä kieltäytyi

jättämästä tytärtään. Viimein Grain de Sel lähetti minut täydentääkseni

tietojani Chateau des Rentiers-kadulle erään ryysyjen kaupustelijan La

Rouquerien luokse ja hänet minä tapasin vasta eilen hänen palattuaan

maaseudulta."

Fabry vaikeni hetkiseksi, kääntyi sitten ensi kertaa Perrinen puoleen,

tervehti kunniottavasti ja lausui:

"Olen nähnyt Palikarin, neiti, se jaksaa hyvin."

Perrine oli jo alussa noussut seisomaan, oli jäänyt siihen

liikahtamatta, kuunnellen kiihkoisasti kyynelten valuessa hänen

silmistänsä.

Fabry jatkoi:

"Varmana äidin suhteen, ei minun enää tarvinnut muuta kuin saada selvää

tyttären kohtalosta, ja sen sain tietää La Rouquerielta, joka kertoi

miten oli tavannut Chantillyn metsässä lapsi raukan puolikuolleena

nälkään, uskollisen aasinsa löytämänä."

"Ja sinä", huudahti herra Vulfran, kääntyen Perrinen puoleen, joka

seisoi siinä vavisten kiireestä kantapäähän, "voitko sanoa minulle,

miukätähden tuo lapsi ei ole ilmaissut itseään? Etkö voi sanoa minulle,

sinä, joka tunnet nuoren tytön sydämen..."

Perrine astui muutaman askeleen häntä kohti.

Hän jatkoi:

"Minkätähden hän ei tule avonaiseen syliini...?"

"Jumalani!"

"Isoisänsä syliin."

Neljäskymmenes luku.

Insinööri Fabry poistui jättäen isoisän yksin poikansatyttären kanssa.

Kumpikin oli niin liikutettu, että istuivat siinä käsi kädessä

puhumatta juuri mitään muuta kuin vaihtaen muutamia helliä sanoja.

"Tyttöni, armas lapsi kultani!"'

"Isoisä!"

Hetken perästä, heidän vähäisen tyynnyttyään rupesi herra Vulfran häntä

kuulustelemaan:

"Minkätähden et ole ilmaissut itseäsi?"

"Olenhan monta kertaa koettanut sitä tehdä. Ettekö muista mitä eräänä

iltana lausuitte, silloin kun viime kerran otin äitini ja itseni

puheeksi: Älä milloinkaan, kuuletko, älä milloinkaan enää puhu minulle

noista katalista olennoista."

"Mitenkä minä osasin aavistaa sinua poikanityttäreksi?"

"Mutta jos tuo tyttö muitta mutkitta olisi tullut luoksenne ja

ilmottanut olevansa poikannetytär, etteköhän silloin häntä

kuuntelemattakin olisi ajanut häntä luotanne?"

"Ken tietää mitä olisin tehnyt!"

"Sentähden päätin olla itseäni ilmaisematta kunnes, niinkuin äitini

kehotti, huomaisin olevani rakastettu."

"Ja olet odottanut näin kauan! Eikö sinulla ollut alituisia todisteita

siitä, että rakastin sinua?"

"En rohjennut uskoa niiden lähtevän isänsydämestä."

"Ja niin minun täytyi Fabryn kautta pakottaa sinut tulemaan syliini,

kun, kovia sieluntaisteluja ja epäilyksiä kestettyäni, olio ruvennut

luulemaan sinua tytökseni. Niistä kaikista olisin säästynyt, jos

muutamalla sanalla vain olisit aikaisemmin lausunut toduuden."

"Eikö tämän hetken ilo täydelleen korvaa sitä ja todista sen olleen

hyvä?"

"Onhan kaikki nyt hyvin, olkaamme puhumatta siitä. Kerro minulle

kaikki, mitä olet salannut antaessasi minun jatkaa tiedustelujani,

vaikka yhdellä ainoalla sanalla olisit voinut selittää kaikki."

"Ettäkö olisin ilmaissut ken olen?"

"Niin. Kerro minulle isästäsi. Kuinka jouduitte Sarajevoon? Minkätähden

hän rupesi valokuvaajaksi?"

"Mimmoista meidän oli Intiassa voitte helposti..."

Herra Vulfran keskeytti hänet:

"Sinuttele minua; nyt puhut isoisällesi etkä herra Vulfranille."

"Saapuneista kirjeistä tiedät jotakuinkin mimmoista elämämme oli

siellä; minä kyllä myöhemmin kerron sinulle kasvitieteellisistä

retkistämme ja petoeläinten metsästyksestä, niin saat kuulla isän

urhollisuudesta ja äitini kestävyydestä, sillä en voi kertoa toisesta

mainitsematta toista..."

"Ole varma siitä, että se mitä Fabry kertoi hänen kieltäytymisestänsä

mennä sairashuoneeseen siitä syystä, ettei tahtonut jättää sinua, on

kovasti liikuttanut minua."

"Sinä kyllä vielä rakastat häntä!"

"Saat kertoa hänestä niin paljon kuin sinua vain haluttaa."

"Minä kyllä tutustutan hänet sinulle ja olen varma aita, että vielä

rakastatkin häntä opittuasi häntä tuntemaan. Me olimme lähteneet

Intiasta palataksemme Ranskaan ja saapuessamme Sueziin kadotti isä

kaikki rahansa. Ne häneltä varastivat jotkut, joiden kanssa hän oli

kauppa-asioissa. En tiedä millä tavoin."

Herra Vnlfran teki liikkeen, joka selvästi ilmaisi hänen kyllä tietävän

miten se oli tapahtunut.

"Kun meillä ei enää ollut rahoja, niin emme voineet suorastaan

matkustaa Ranskaan, vaan läksimme Kreikkaan, jonne matka ei ollut niin

kallis. Isällä oli valokuvauskoneita ja Atenassa hän valokuvasi ja me

elimme siitä. Sitten hän osti vaunut, aasin, Palikarin, joka pelasti

henkeni, ja aikoi maitse palata Ranskaan elättäen meitä matkalla

valokuvauksella. Mutta oi, siitä ei koitunut paljoa ansiota, ja kun

vuoritiet olivat kurjan huonot, usein ainoastaan poluntapaisia, oli

Palikar monta kertaa päivässä vähällä taittaa jalkansa ja niskansa.

Minä olen kertonut sinulle miten isä kuoli matkalla; se tapahtui

Bousovatchassa. Mutta minä rukoilen sinua, älä pyydä minua tänään

kertomaan hänen kuolemastansa, minä en voi sitä tehdä. Kun hän ei enää

ollut luonamme, meidän täytyi jatkaa matkaamme Ranskaan. Jos työansio

oli vähäinen hänen ollessansa kanssamme ja voidessansa herättää

luottamusta siihen määrin, että ihmiset otattivat kuvia, niin supistui

se tyhjiin meidän jäätyämme yksin! Vastedes kerron sinulle kuinka

kauheasti saimme kärsiä koko talven marraskuusta toukokuuhun, kunnes

saavuimme Parisiin. Herra Fabryltä kuulit jo miten äiti siellä kuoli

Grain de Selin talossa ja kertoessani siitä lähemmin kerron sinulle

myöskin äidin viimeiset varotukset ja käskyn minun heti tulla tänne."

Perrinen kertoessa kuului puutarhasta ja puistosta epämääräistä melua.

"Mitä se on?" kysyi herra Vulfran.

Perrine astui ikkunan luo: Koko puisto ja lehtikujat vilisivät

juhlapukuista yleisöä, miehiä, naisia, lapsia, ja heidän yllään

hulmusivat liehuvat liput vienossa tuulessa. Ja tuo kuuden,

seitsemäntuhannen joukko ulettui puutarhasta ja puistosta kauas ulos

niityille ja teille ja saivat aikaan tuon melun, joka oli

kummastuttanut herra Vulfrania ja kääntänyt hänen huomiotansa

Perrinestä ja tämän kertomuksesta, joka kyllä muuten kiinnitti kaikki

hänen ajatuksensa.

"Mitä se on?" hän toisti uudestaan.

"Onhan tänään syntymäpäiväsi", kertoi Perrine, "ja kaikkien tehtaiden

työväki on päättänyt viettää sitä yhteisenä juhlana siten osottaen

sinulle kiitollisuuttaan kaikesta siitä, mitä olet tehnyt heidän

hyväksensä."

"Oh, todellakin! Vai todellakin!"

Hän astui ikkunan luokse ikäänkuin voisi heitä nähdä. Hänet tuonnettiin

kohta ja heti levisi ryhmästä ryhmään huuto joka paisui paisumistansa,

kunnes todellakin tuli kauhistuttavaksi.

"Herra Jumala! He voisivat todellakin olla kauheita ollessansa

vastustajinamme", hän mutisi ensi kertaa tajuten käskettäviensä

joukkojen voimaa.

"Kyllä, mutta nyt he ovat samaa mieltä kanssamme, sentähden että

katsomme heidän parastansa."

"Ja se kaikki oli sinun ansiosi, pikku tyttö kultani. Nyt on ihan

toista kuin silloin, kun isäsi sielumessu pidettiin ihan tyhjässä

kirkossa!"

"Jnhlatoimikunta on määrännyt seuraavan järjestyksen juhlamenoille:

Minä talutan sinut ummelleen kello kaksi ulos rappusille, jossa seisot

kaiken kansan nähtävänä. Silloin lähestyy viisimiehinen lähetystö, yksi

mies kustakin tehtaasta, astuu rappusille ja kaikkien nimessä vanha

Gathoye pitää sinulle pienen puheen."

Samassa löi kello kaksi.

"Annapas minulle kätesi", lausui Perrine.

He saapuivat rappusille ja silloin kaikui mahtava eläköönhuuto.

Juhlamenojen mukaan tuo viisimiehinen lähetystö astui rappusille ja isä

Gathoye, vanha pellavanhäkilöitsijä, astui pari askelta lähemmäksi

pitääkseen puheensa, joka vähintäin kymmenen kertaa oli sinä aamuna

hänelle luettu.

"Herra Vulfran, olemme saapuneet onnittelemaan teitä... onnittelemaan

teitä... onnittelemaan teitä siitä..."

Siinä se nyt kuitenkin kävi hullusti; hän huitoi käsillään, mumisi

jotakin, niin että edempänä seisovat todellakin luulivat hänen

lausuneen onnellisesti puheensa loppuun asti.

Hetkisen hän koetti uudestaan, mutta ei päässyt sen pitemmälle, jonka

tähden hän epätoivoisena repi harmaata tukkaansa samoilla liikkeillä

kuin pellavia häkilöiden ja lausui viimein:

"Minä kerron kuinka asiat ovat: minun piti pitää teille puhe, mutta en

voi muistaa siitä sanaakaan ja se seikka minua pahottaa. Mutta

kuitenkin minun piti siinä toivottaa teille onnea ja kiittää teitä

kaikesta sydämestäni siitä, mitä olette tehnyt hyväksemme."

Hän nosti juhlallisesti kätensä:

"Sen vannon, niin totta kuin nimeni on Gathoye."

Vaikka puhe olikin yksinkertainen ja valmistamaton, niin se kuitenkin

liikutti herra Vulfrania, joka ei ollut sillä tuulella, että olisi

huomannut sen puutteellisuutta. Käsi yhä Perrinen olalla hän astui

rappusten kaidinpuiden luokse, niin että oli siinä ikäänkuin

puhujalavalla:

"Ystäväni", hän lausui vahvalla äänellä, "ystävyytenne osotukset

ilahuttavat minua sanomattomasti, sitä enemmän, kun esiintuotte ne

minulle elämäni onnellisimpana päivänä, hetkenä, jolloin juuri olen

löytänyt pikku tyttöni, kuolleen poikani tyttären; tunnette hänet

kaikki, olette nähneet hänet työssä, ja olkaa varma siitä, että hän

päättää sen minkä olemme yhdessä alottaneet. Olkaa vakuutettut siitä

että tulevaisuutenne ja lastenne tulevaisuus on turvattu ja hyvissä

käsissä."

Niin sanoen hän kumartui Perrinen puoleen ja enenkuin tämä voi sitä

aavistaakaan, hän oli vahvoilla käsillään nostanut hänet seisomaan

aidalle, jossa näytti häntä kansalle ja kaikkien nähden syleili.

Silloin kuului tuhansilta huulilta ilohuuto, joka muutaman minuutin

kuluessa levisi miehistä naisiin ja lapsiin, ryhmästä ryhmään. Sen

jälkeen alkoi määrätty ohiastunta, jolloin jokainen astuessansa isännän

ja hänen poikansatyttären ohitse kumartaen nosti lakkiansa.

"Jospa näkisit kuinka iloisen näköiset kaikki ovat", lausui Perrine.

Kuitenkin oli olemassa niitäkin, jotka eivät näyttäneet niinkään

onnellisilta, nimittäin veljen- ja sisarenpojat tullessaan

onnittelemaan "serkkuaan."

"Minä puolestani", lausui herra Talouel, joka ei tahtonut antaa

tilaisuuden nähdä heidän pitkää naamaansa livahtaa käsistänsä ja

etenkin kun samalla sai mielistellä tehtaiden nuorta perijää, "minä

puolestani olin jo alusta asti arvannut asianlaidan."

Nuo monet mielenliikutukset eivät voineet olla terveellisiä herra

Vulfranille. Syntymäpäivänsä edellisenä päivänä hänen terveytensä tila

oli ollut sangen tyydyttävä ja hän yleensä tunsi itsensä terveemmäksi

kuin pitkiin aikoihin; hän ei rykinyt, hän nukkui hyvästi ja ruokahalu

oli hyvä. Seuraavana päivänä sitä vastoin olivat yskä ja hengenahdistus

palanneet; kaikki mitä niin suurella vaikeudella oli voitettu, oli

yhdessä päivässä menetetty.

Tohtori tuotettiin heti.

"Ymmärrättehän", lausui herra Vulfran, "että palan halusta nähdä

poikani tyttären ja sentähden täytyy teidän tehdä minut siksi

terveeksi, että voin kestää leikkauksen."

"Älkää menkö ulkoilmaan, nauttikaa yksinomaan maitoruokia, puhukaa

vähäisen ja minä vakuutan teille, että tämmöisen kauniin ilman

vallitessa yskä ja hengenahdistus sekä sydämentykytys häviävät ja me

voimme menestyksen toivossa ryhtyä leikkaukseen."

Tohtorin ennustus kävi toteen ja kuukauden kuluttua syntymäpäivästä

todisti kaksi Parisista kutsuttua lääkäriä yleisen terveydentilan niin

hyväksi, että leikkaus voisi tapahtua. Tutkiessa silmää pimeässä

huoneessa huomattiin verkkokalvon säilyttäneen herkkätuntoisuutensa,

joka oli välttämätön ehto leikkauksen onnistumiselle. Sentähden

lääkärit päättivät toimittaa leikkauksen poistamalla osan silmäterän

kalvosta.

Lääkärit tahtoivat nukuttaa hänet, mutta hän kieltäytyi siitä.

"Ei", hän sanoi, "mutta soisin pikkutytölläni olevan uskallusta pitää

kättäni omassansa; saatte nähdä minun siitä saavan rohkeutta. Onko

leikkaus hyvinkin tuskallinen?"

"Kokaiini lieventää tuskan."

Leikkaus tapahtui. Sairas ei heti saanut käyttää silmäänsä ja viisi

tahi kuusi päivää kului ennenkuin haavan yhteensovittaminen voi

tapahtua, jolloin pantiin siihen kevyt side.

Miten pitkä olikaan seuraava aika isälle ja pojantyttärelle, nuo

odotuksen ja jännityksen päivät. Silmälääkäri kyllä oli jäänyt

linnaan itse hoitaaksensa sairasta ja muuttaaksensa siteitä, mutta

eihän hän ollut kaikkivoipa: sillä mitä voisikaan tapahtua, jos

kurkunpääntulehdus uudistuisi? Taikkapa vain yskänkohtaus, aivastus

tahi jokin muu tilapäinen kohtaus. Sehän kerrassaan turmelisi kaikki.

Ja uudestaan Perrine sai kokea samat levottomuuden ja epätietoisuuden

tuskat kuin isänsä ja äitinsä sairauden aikana. Oliko hän siis löytänyt

isoisänsä heti kadottaaksensa hänet ja uudestaan jäädäksensä yksin

maailmaan.

Mutta aika kului mitään häiritsevää tapahtumatta ja herra Vulfran sai

luvan pimitetyssä huoneessa, jonka luukut olivat suljetut, käyttää

leikattua silmäänsä.

"Oi, jos minulla vain olisi ollut näköni", hän huudahti hetkisen

katseltuaan tyttöä, "niin olisin ensi silmäyksessä tuntenut hänet

poikani tyttäreksi? He ovat äärettömän typerät kaikki tyyni, kun eivät

ole huomanneet miten olet isäsi näköinen. Olisiko Talouel kuitenkin

ollut oikeassa sanoessaan 'arvelleensa' sen?"

Mutta hän ei saanut pitkäksi aikaa antautua tunteidensa valtaan:

Hänelle ei saatu toimittaa minkäänlaisia mielenliikutuksen syitä; hänen

piti välttää yskimistä ja sydämentykytystä.

"Pian uudistetaan koe."

Kahden viikon kuluttua side vaihdettiin vieläkin kevyempään ja

kahdenkymmenen päivän perästä se poistettiin tykkönään; mutta vasta

kolmenkymmenenviiden päivän kuluttua silmälääkäri palasi Parisista

määräämään silmälasit, jotka tekisivät herra Vulfranille mahdolliseksi

lukemisen ja esineiden erottamisen etempää. Jos potilas olisi ollut

tavallinen kuolevainen, olisivat nuo kaikki toimenpiteet varmaankin

olleet paljoa vähempimutkaiset, mutta upporikkaan herra Vulfranin

tähden olisi ollut sulaa typeryyttä ja hulluutta olla koettamatta

kaikki voitavansa ja tekemätttä kaksinkertaisia matkoja.

Enimmän kaikesta herra Vulfran ikävöi nähdä poikansatyttären kasvoja ja

sen jäljestä tehtaitansa ynnä kaikkia uusia rakennuksia. Mutta se tuuma

vaati uusia varokeinoja jotka vaikuttivat uutta viivytystä, sillä hän

ei tahtonut ajaa umpivaunuissa lasien takana, vaan käyttää vanhoja

vaunujansa ja Perrinen ajamana näyttäytyä kaikille hänen seurassansa.

Tuo vaikutti sen, että oli valittava pilvinen, tyyni ja lämmin päivä.

Vihdoin koitti semmoinen päivä, lauhkea ja tuuleton, taivas keveän

valkoisen pilviharson peitossa, jommoista päivää harvoin tapaa niillä

tienoin. Aamiaisen perästä Perrine käski Bastienin pitämään huolta

siitä, että Coco valjastettaisiin.

"Heti kohta, neiti."

Perrine hieman kummasteli ääntä, millä tuo vastaus lausuttiin, mutta ei

muistellut sitä sen enempää puuhassa kuin oli valvoessaan, ettei

isoisää puettaisi liian keveästi eikä lämpimästi.

Heiken perästä Bastien palasi ilmottamaan vaunujen olevan rappusten

edessä ja he astuivat ulos. Perrine ei kääntänyt silmiään isoisästä,

joka yksinään astuen kohta saapui alimmalle portaalle; silloin kova

kiljunta saattoi hänen kääntämään päätänsä ääntä kohti.

Oliko mahdollista? Aasi oli valjastettu vaunujen eteen ja tuo aasi oli

korvien päästä kavioihin asti Palikarin näköinen, mutta Palikar

kiiltävänä, suittuna, kaviot mustattuna ja kauniissa keltaisissa

sinitupsuisissa valjaissa pitäen päänsä uljaasti pystyssä ja koettaen

väkisin pyrkiä Perrinen luokse huolimatta tallirengin pidättävästä

kädestä.

"Palikar!"

Perrine riensi sen luokse ja syleili sitä.

"Oi, isoisä, mikä hauska, äkkiarvaamaton tapaus!"

"Sinun ei tule kiittää minua siitä, vaan insinööri Fabryta, joka on

ostanut sen La Rouquerielta; konttorimiehistö on täten tahtonut antaa

mieluisen lahjan entiselle kumppanillensa."

"Insinööri Fabryllä on hellä sydän."

"Niin on. Hän olikin ajatellut sitä, joka ei ollut juolahtanut

serkuillesi mieleen. Olen minäkin tuuminut jotakin, nimittäin tilata

Parisista pienet korivaunut Palikarille. Ne saapuvat parin päivän

kuluttua eikä niitä saa muu vetää, sillä nämä vaunut eivät ensinkään

ole sopivat sille."

He astuivat vaunuihin ja Perrine tarttui ohjaksiin.

"Minne ensiksi mennään?"

"Minnekö? Tietysti ampumamajan luokse? Luuletko etten hartaasti tahdo

nähdä sitä pesää, missä oleskelit ja mistä tulit minun luokseni?"

Maja oli aivan samassa kunnossa kuin Perrinen jättäessä sen edellisenä

vuonna, ihan saman rehevän kasvullisuuden ympäröimänä, eikä kukaan

ollut siellä käynyt sen jälkeen, aika vain oli tehnyt sen entistään

enemmän viehättäväksi.

"On kummallista", lausui herra Vulfran, "että pari askelta tämmöisestä

työväen ja kehityksen keskustasta olet voinut elää täydellistä

metsäelämää!"

"Intiassa metsien helmassa oli kaikki meidän omaamme; täällä

valistuksen keskustassa ei minulla ollut oikeutta mihinkään; olen usein

ajatellut sitä."

Käytyään ampumamajassa herra Vulfran tahtoi ensi työkseen tarkastaa

Maraucourtin lastenseimeä.

Hän kyllä luuli tuntevansa sen sekä sisältä että ulkoa pitkistä

neuvotteluistaan insinööri Fabryn kanssa, mutta tulessaan sisään ja

nähdessään yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki muutkin salit:

makuusalin, jossa lapset sukupuolensa mukaan nukkuivat punaisissa tahi

sinisissä kätkyissä, leikkihuoneet, joissa oleskelivat ne, jotka jo

osasivat liikkua omin päin, keittiön, kylpyhuoneet, niin hän ihastui,

kun arkitehdin oli onnistunut toteuttaa tuo vaikea tehtävä ja tehdä

seimestä oikea lasitalo, jossa äidit lähimmästä salista perimmäiseen

asti voivat nähdä kaikki mitä siellä tapahtui tarvitsematta astua

sisälle.

Heidän tullessaan makuusalista leikkisaliin ympäröivät lapset heti

Perrinen ja näyttivät hänelle lelunsa: torven, päristimen, puuhevosen,

kanan tahi nuken.

"Huomaanpa sinun olevan ikäänkuin kotonasi täällä", lausui herra

Vulfran.

"Sitäpä luulisin!" vastasi neiti Belhomme, joka heitä seurasi. "Sanokaa

enemmin, että lapset häntä ihailevat ja jumaloivat; hän on heille pikku

äiti: ei kukaan osaa niinkuin hän leikkiä noiden pienokaisten kanssa."

"Muistatteko, että kerran lausuitte olevan suuremmoista osata toimittaa

semmoista, joka on tarpeellista itsellemme, mutta minusta on vielä

kauniimpaa ja jalompaa osata pitää huolta muiden tarpeista ja juuri

sitä on pikku tyttöni tässä tehnyt. Ja kuitenkin olemme vasta alulla,

hyvä neiti: Lastenseimien ja työväenasuntojen ja kokoushuoneiden

rakentaminen on vasta yhteiskunnallisen kysymyksen alkukirjaimet eikä

sitä sillä selvitetä. Toivon voivamme päästä siinä pitemmälle ja

pohjaan asti. Olemme vasta lähtökohdalla: saatte nähdä, saatte nähdä!"

Saapuessansa paluumatkalla ensimäiseen saliin lopetti siellä juuri eräs

vaimo lapsensa imettämisen; vilkkaasti hän kohotti sen ja näytti herra

Vulfranille:

"Katselkaapä sitä, herra Vulfrao, eikö se ole kaunis lapsi?"

"Kyllä, kyllä se on pulska lapsi."

"Niin, ja se on teidän ansionne."

"Todellakin!"

"Minulla on jo ollut kolme ja olen kadottanut heidät, he ovat kuolleet

ja sentähden täytyy tämän jäädä eloon. Näettehän sen olevan teidän

ansionne. Jumala teitä siunatkoon, teitä ja rakasta tytärtänne!"

Lastenseimestä he läksivät tarkastamaan työväenasuntoja, sitten

majataloa, ravintolaa ja työväen kokoushuonetta. Lähdettyään

Maraucourtista he menivät Flexellesiin, Bacourtiin ja Hercheuxiin ja

Falikar juoksi iloisesti ja ylpeästi pikku emäntänsä ohjaamana, jonka

käsi oli hellempi kuin La Rouquerien ja joka ei milloinkaan astunut

alas vaunuista taputtelematta sitä -- hyväily, johon se vastasi

totuttuun tapaansa liputtamalla korviaan, niin vilkkaalla ja elävällä

tavalla, ettei se tarvinnut selityksiä.

Muissa tehtaissa eivät rakennukset vielä olleet yhtä pitkällä kuin

Maraucourtissa, mutta jokaisessa voi jo lähimmiten määrätä

valmistusajan.

Aamupuoli oli hyvin käytetty ja he palasivat hitaasti ennenkuin rupesi

kallistumaan iltaan. Silloin he seisahtivat hetkeksi mäenkukkulalle,

josta oli laaja näköala kaikkialle ja uudet katot loistivat uutuuttaan

korkeiden savupiippujen keskeltä, jotka tuprusivat mustia savupilviä

taivasta kohti. Herra Vulfran ojensi kätensä sanoen:

"Tuossa on sinun tekosi, nuo kaikki, joita en minä, ollen toimien

hyörinässä, olisi tullut ajatelleeksikaan, eikä minulla olisi ollut

siihen aikaakaan. Mutta jotta tuo kaikki olisi pysyväistä ja edelleen

kehittyisi täytyy meidän etsiä sinulle puoliso, sinun arvoisesi

puoliso, joka toimii meidän ja kaikkien hyväksi. Ja minulle on

juolahtanut mieleen, että kyllä voimme tavata miehen täältä

kotosaltakin, joka omaa kaikki nuo hyvät ominaisuudet. Ja silloin

elämme kaikki onnellisina, kun olet päässyt kotiin, olet vihdoinkin

kotona."

Loppu.