sanottavaa. Kertomus kovasta onnestasi ja uljaasta taistelustasi sitä
kestääksesi on herättänyt myötätuntoisuuttani ja sääliäni. Toiselta
puolen on taito, jolla olet suoriutunut tulkinvirastasi ynnä
käännöstyöstäsi, osottaneet minulle sinun olevan teräväpäinen tyttö,
jota paitsi olen keskusteluistani huomannut köyhyydestäsi huolimatta
saaneesi hyvää kasvatusta. Siitä pitäen kun tauti minulta riisti
näkölahjan, tarvitsen jonkun, joka näkee minun puolestani ja samalla
osaa huomata mitä minä tahdon häntä näkemään sekä voipi selittää
minulle mikä selitystä ansaitsee. Luulin löytäneeni Guillaumessa
semmoisen, sillä hänkin on hyväpäinen, mutta pahaksi onneksi on hänestä
tullut semmoinen juomari, ettei hänestä enää ole ajajaksikaan, vielä
vähemmin muuksi seuraksi, etenkin kuin hän muutoinkin on käynyt kovin
huolimattomaksi. Tahdotko astua Guillaumen sijaan ja ottaa paikan, jota
hän ei ole voinut säilyttää, saat palkaksi alussa yhdeksänkymmentä
frangia kuukaudessa ja palkkaa kyllä lisään, mikäli, niinkuin toivon,
tulen olemaan tyytyväinen sinuun."
Ilon valtaamana Perrine ei voinut vastata siihen sanaakaaa.
"Et vastaa mitään."
"Sanat takertuivat kurkkuuni enkä osaa kiittää teitä niinkuin minun
pitäisi, mutta minä olen niin liikutettu, niin iloinen... en voi
selittää... älkää uskoko..."
Herra Volfran keskeytti:
"Kyllä uskon tarjoukseni sinua todellakin liikuttaneen, äänesi sen
ilmottaa, ja olen iloinen siitä. Onhan siinä ikäänkuin lupaus, että
teet kaiken voitavasi tyydyttääksesi minua. Mutta nyt toiseen asiaan.
Joko olet kirjottanut sukulaisillesi?"
"En, herra; en ole voinut kun minulla ei ole ollut paperia..."
"Hyvät Voit tehdä sen vielä. Herra Benditin huoneesta, jossa saat
työskennellä, kunnes hän tulee terveeksi, löydät kyllä tarpeelliset
kirjotuskojeet. Kerro sukulaisillesi mimmoista sinun on täällä ja
asemasi minun luonani. Jos heillä on parempaa tarjona, niin he pyytävät
sinua tulemaan, ellei, niin he antavat sinun jäädä tänne."
"Ihan varmasti he jättävät minut tänne."
"Niin minäkin luulen, ja luulenpa sen olevan parempaakin sinulle
nykyään. Mutta kun sinun vastedes tulee olla paljon konttorissa kun
joudut tekemisiin virkamiesten kanssa, joiden luokse usein lähetän
sinut toimittamaan asioitani, niin et voi esiintyä entisessä puvussasi,
se kun herra Benoistin kertomuksen mukaan on kovin huono...."
"Ihan loppuun kulunut; mutta minä vakuutan ettei se laiskuuteni eikä
huolimattomuuteni tähden ole tullut semmoiseksi, vaan varojen
puutteesta."
"Ei sinun ole tarvis puolustaa itseäsi. Mutta siinä pitää muutos
tapahtua. Voit mennä rahastonhoitajan luokse saamaan häneltä
määrälipun, jonka nojalla voit rouva Lachaiselta ostaa kaikki mitä
tarvitset täydelliseen pukuun, liinavaatteita, hattuja, leninkijä."
Perrine kuunteli, ikäänkuin sokean vanhuksen sijasta olisi puhunut
ihana haltiatar ojentaen taikasauvaansa häntä kohden.
Herra Vulfranin sanat kuitenkin saattoi hänet jälleen todellisuuden
maailmaan:
"Vallassasi on valita mitä ikinä tahdot, mutta älä unohda, että
valintasi antaa minulle luonteesi avaimet. Hommaa nyt itsellesi uusia
vaatteita. Tänään en enää tarvitse sinua. Tule takaisin huomenna."
Kahdeskymmenesseitsemäs loka.
Saatuaan herra Vulfranin lupaaman osotuksen kassasta jossa häntä
kummastellen tarkasteltiin kiireestä kantapäähän, meni Perrine
kauppalaan itseltään kysyen missä asui rouva Lachaise.
Hän olisi suonut kaupan omistajan olevan sama vanha rouva, jolta oli
ostanut palttinansa, syystä että tunsi hänet ennestään ja häntä siis
vähemmän hävettäisi neuvottelu siitä mitä ostaa, mitä jättää ostamatta.
Hän tunsikin olevansa kauheasti kahden vaiheilla, sillä herra Vulfranin
viimeiset sanat soivat vieläkin hänen korvissansa: 'Valintasi antaa
minulle luonteesi avaimet'. Varotus oli kyllä tarpeeton, sillä hän ei
missään tapauksessa olisi tuhlannut; mutta olisiko herra Vulfranin
mielestä se ollut parahiksi mikä hänen mielestänsä oli kohtuullista ja
tarpeellista. Lapsuudessaan hän kyllä oli nähnyt kauniita pukuja, jopa
käyttänyt semmoisia ja ollut niistä lapsellisen ylpeä, vaan nyt ei
semmoisista ollut mitenkään puhetta. Mutta sopisivatkohan
yksinkertaisimmat, mitkä suinkin voi saada, paraiten hänen nykyisiin
oloihinsa?
Jos joku edellisenä iltana olisi sanonut hänelle, hänen tuskaantuneena
miettiessään surkeata tilaansa, että hän mielensä mukaan saisi valita
itselleen uuden puvun, liinavaatteita ja kaikkia pukutarpeita, niin hän
kyllä olisi luullut häiritsemättömällä ilolla vastaanottavansä
semmoisen lahjan. Ja kuitenkin pelko ja epätietoisuus nyt vallitsivat
hänen sydämessänsä.
Kirkkotorin varrella oli rouva Lachaisen kauppa, kieltämättä
Maraucourtin kaunein ja paraiten varustettu. Sen suuret näyttelyikkunat
olivat täynnä kaunista vaatetta, silkkinauhoja, liinavaatteita,
hattuja, koristeita ja hajuvesiä, jotka kaikki olivat omansa
kiihottamaan kauppalan nuorten ja keikailevien neitosten
turhamaisuutta, houkutellen heitä sinne tuhlaamaan raha-ansionsa
samalla tavoin kuin heidän isänsä tuhlasivat omansa kapakoissa.
Tuo komeus yhä enemmän lisäsi Perrinen pelkoa ja ahdistusta ja kun
tuommoisen ryysyläisen tulo ei herättänyt kaupanomistajan huomiota sen
enempää kuin apulaistenkaan jäi tyttö epätietoisena seisomaan keskelle
lattiata tietämättä kenen puoleen kääntyä. Viimein hän näytti kädessään
olevan kirjekuoren.
"Mitä tahdot, lapsi?" kysyi rouva Lachaise.
Perrine ojensi hänelle paperin, jonka jokaiseen kulmaan oli painettu:
"Maraucourtin tehtaat, Vulfran Paindavoine."
Tuskin rouva Lachaise oli lukenut paperin loppuun ennenkuin katseensa
kirkastui ja hän kohteliaasti hymyillen nousi paikaltaan, nosti
Perrinelle tuolin ja kysyi:
"Ja mitä haluatte, neitini?"
Perrine vastasi tarvitsevansa leningin, liinavaatteita, kenkiä ja
hatun.
"Tuota kaikkea on kyllä täältä saatavana ihan parasta lajia.
Suvaitsetteko että alamme leningillä? Eikö niin? Minä näytän teille
vaatetta..."
Mutta Perrine ei tahtonut nähdä vaatetta, vaan valmiita pukuja, joista
voisi valita itselleen sopivan, niin että jo seuraavana aamuna sopisi
mennä ulos herra Vulfranin kanssa.
"Ah, teidän on siis saatettava herra Vulfrania?" toisti
muotikauppiasrouva vilkkaasti äärettömän kummissaan siitä, että
Maraucourtin mahtava herra haluaa tuommoisen maankulkijan
palveliaksensa ja seuralaiseksensa.
Perrine ei kuitenkaan vastannut siihen mitään, vaan jatkoi selityksiään
ja tilauksiaan. Leningin piti olla musta, sillä hänellä oli surua.
"Pitääkö teidän olla mukana joissakin hautajaisissa?"
"Ei."
"Ymmärrättehän neiti, että jos tiedän milloin puku on käytettävä, niin
tiedän myöskin mimmoinen sen pitää olla niin tekonsa, hintansa kuin
vaatteenkin puolesta."
"Tekonsa puolesta ihan yksinkertainen, vaate kestävää ja kevyttä, hinta
halvin."
"Hyvä, hyvä!" vastasi rouva, "kyllä saatte nähdä semmoisia. Virginie
tule neiden käytettäväksi."
Niin ääni kuin käytös muuttui heti ja rouva Lachaise palasi mahtavasti
kassan luo ollen liian ylpeä palvellakseen niin vaatimatonta ostajaa.
Varmaankin hänen mielestänsä tuo tyttö oli joku palvelija, jolle herra
Vulfranio oli pistänyt päähän lahjottaa surupuku, jopa vielä tuommoinen
palvelija.
Kun sitten Virginie toi nähtäväksi punoksilla ja helmillä koristetun
mustan kashimiripuvun, niin rouva sekaantui asiaan:
"Tuo ei ole sen hintainen; näyttää hametta, johon kuuluu mustan valkean
pilkullinen pusero. Hame tosin on ehkä liian pitkä ja pusero liian
väljä, mutta pienennettynä se sopii mainiosti. Sitäpaitsi meillä ei ole
muuta sen hintaista."
Se seikka ratkaisi asian. Sitäpaitsi puku Perrinen mielestä oli sangen
sievä ja kun hänelle vakuutettiin sen pienillä muutoksilla sopivan
erinomaisesti, niin miksi hän ei heitä uskoisi?
Sukkien ja liinavaatteiden valinta oli verraten helppoa, kun hän
halusi halvinta lajia. Mutta hänen selitettyään tahtovansa ainoastaan
kaksi paria sukkia ja kaksi paitaa muuttui neiti Virginie yhtä
epäsuosiolliseksi kuin emäntänsäkin ja ainoastaan armosta hän suvaitsi
näyttää kenkiä ja pientä olkihattua tuon pienen houkkioo puvun
täydentämiseksi. Mokomakin tyhmeliini! Kaksi paria sukkia ja kaksi
paitaa! Ja kun Perrine lisäksi tahtoi kaksi nenäliinaa, jotka jo kauan
olivat olleet hänen hartaimman toiveensa esineenä, niin tuo uusi osto
ei ensinkään muuttanut kaupanomistajan eikä palvelijan nyrpeyttä.
Tyytyä siihen, kun voisi saada mitä ikinä tahtoi!
"Eikä tuon enempää?"
"Ei."
"Ja mihin saan lähettää nämä?" kysyi rouva Lachaise.
"Kiitoksia, rouva, kyllä käyn illalla ne noutamassa."
"Älkää sitten tulko ennen kello kahdeksaa eikä yhdeksän jälkeen."
Perrinellä oli omat syynsä olla lähetyttämättä kotiin ostamiansa
tavaroita, kun ei itsekään tietänyt missä "asui." Saarellensa menoa ei
ollut ajatteleminenkaan. Kenellä ei ole mitään omaisuutta, hän ei
tarvitse lukkoja eikä salpoja, mutta rikkauksia, aarteita -- ja
huolimatta puotineiden halveksimisesta olivat nuo tavarat kuitenkin
rikkautta Perrinen mielestä -- niitä täytyy varjella. Hänen täytyi siis
ennen illan tuloa etsiä itselleen uusi asunto ja luonnollisesti hän
silloin ensiksi muisteli Rosalien mummoa. Tultuaan ulos rouva Lachaisen
puodista hän siis suuntasi askeleensa mummo Françoisen talolle
saadakseen selville saisiko sieltä mitä tarvitsi, nimittäin pienen
kamarin, joka olisi sekä huokea että siisti.
Saapuessansa portille tuli Rosalie häntä vastaan.
"Menettekö ulos?"
"Entä te? Oletteko vapaa?"
Muutamat sanat selvittivät asian. Rosalie oli menossa Picquignybyn
tärkeälle asialle eikä voinut heti kääntyä takaisin mummonsa luokse
niinkuin olisi tahtonut, voidaksensa paremmin selvittää Perrinen
vuokra-asian. Mutta miksikä ei Perrine, jolla myöskin oli lupapäivä,
voinut tehdä hänelle seuraa Picquignyhyn niin he palaisivat yhdessä ja
toimittaisivat vuokra-asiansa myöhemminkin. Siitähän tulisi hauska
huvimatka.
Matka sinne kului sukkelaan ja asiakin oli pian suoritettu. Mutta
paluumatka kesti kauemmin, he kun hiljakseen astuessansa ahkeraan
juttelivat sekä vähä väliä poikkesivat viereisille niityille poimimaan
kukkia ja lepäsivät puiden siimeksessä, niin että aika kului
huomaamatta ja mailleen menevä ilta-aurinko saattoi varjot pitenemään
ennenkuin he ehtivät takaisin Maraucourtiin. Vasta heidän saapuessansa
kotiportille Rosalie huomasi illan jo tulleen ja peloissaan huudahti:
"Mitähän Zenobie täti nyt sanoo!"
"Niin tosiaankin."
"Kyllä tästä syntyy aika mellakka, mutta vähät siitä, minulla on joka
tapauksessa ollut äärettömän hauskaa. Entä teillä?"
"Jos teidän on ollut hauska, teidän, jolla koko päivä on seuraa, niin
ajatelkaapa mitä tämä kävelyretki on ollut minulle, joka olen niin
yksinäni ilman mitään kumppania."
"Niin, se on aivan totta."
Onneksi oli Zenobie täti ruokasalissa ruokavieraita palvelemassa, niin
että Perrine sai sopia vuokra-asiasta mummo Françoisen kanssa, josta
oli se etu että kauppa tuli sekä helpommaksi että päättyi sukkelammin.
Viisikymmentä frangia kuukaudessa kahdesta ruokaverosta päivässä ja
kaksitoista frangia pienestä huoneesta "jossa oli oikea ikkuna, peili
ja pesukaappi" ei suinkaan ollut kovin kallista; jäisipä siitä vielä
Perrinelle melkoinen määrä rahaa vaatteihin -- ainakin hänestä tuntui
siltä.
Kello kahdeksan hän atrioitsi ruokasalissa eri pöydässä oikea
ruokaliina levitettynä polville. Kello puoli yhdeksän hän meni hakemaan
tilaamiansa vaatteita, jotka jo olivatkin valmiit. Kello yhdeksän hän
jo oli omassa kamarissansa, lukitsi oven ja meni levolle, vähäisen
levotonna ja liikutettuna, pää pyörällä päivän tapauksista, mutta
kuitenkin hyvien toiveiden elähyttämänä.
Niin, huomenna hän saa nähdä. Mutta hän saikin nähdä aivan toista kuin
oli toivonut.
Kun herra Vulfran seuraavana aamuna annettuaan määräyksensä osastojen
johtajille käski hänen tulla sisälle, sillä vanha herra näytti niin
tyytymättömältä, että hänen oli vallan mahdotonta erehtyä sen
merkityksestä. Sillä vaikka hän ei voinutkaan nähdä mitään eikä
katseensa ilmaista hänen ajatuksiansa, niin Perrine ei voinut erehtyä
kasvojen ilmeestä, siksi hän jo oli ehtinyt kyllin tarkkaan tutkia
niiden tunteen vivahduksia.
Ei toden totta niistä nyt näkynyt hyväntahtoisuuden tahi suopeuden
jälkeäkään, vaan päinvastoin tyytymättömyyttä ja suuttumusta.
Mitä hän oli tehnyt voidaksensa niin suuressa määrin herättää hänen
vihaansa?
Siihen kysymykseen hän ei voinut keksiä muuta kuin yhden ainoan
vastauksen: ostoksensa rouva Lachaiselta. Niistähän herra Vulfran sanoi
saavansa hänen luonteensa avaimet. Ja hän kun oli niin vilpittömästi
koettanut olla vaatimaton ja kohtuullinen, Mitä vanha herra olisi siis
tahtonut hänen ostaa ja mitä jättää ostamatta?
Mutta hänen ei tarvinnut kauan olla epätietoinen.
"Miksikä et ole puhunut minulle totta?"
"Mitä siis olen sanonut, joka ei ole totta?" kysyi Perrine vavisten
pelosta.
"Olet valehdellut kertoessasi täällä olostasi."
"Minä vakuutan, minä vannon että olen puhunut teille totuuden."
"Sanoit minulle asuneesi mummo Françoisen luona. Mutta missä olet
oleskellut sittemmin? Eräälle, joka tahtoi tietoja sinusta, on Zenobie,
Françoisen tytär, kertonut sinun viettäneen heidän luonaan vaan yhden
ainoan yön ja sinun sitten hävinneen, niin ettei kukaan tiedä missä
sittemmin olet oleskellut."
Perrine oli kuunellut tuon syytöksen alkupuolta kovin peloissaan, mutta
mikäli herra Vulfran jatkoi sikäli hän rauhottui.
"On olemassa yksi, joka tietää missä olen oleskellut ja toiminut
lähdettyäni mummo Françoisen luota."
"Ken?"
"Rosalie, hänen tyttönsä, joka voi todistaa, minkä nyt kerron teille,
jos vielä tahdotte tietää sen."
"Toimen tähden, jonka olen aikonut sinulle on minun välttämätöntä
tuntea sinut lähemmin."
"Kyllä kerron kaikki todenmukaisesti. Tunnustettuani kaikki voitte
kutsua Rosalien tänne ja kysyä häneltä, minun sitä ennen tapaamatta
häntä."
"Niin voin todellakin tehdä", myönsi herra Vulfran leppeämtnin, "kerro
siis."
Perrine alkoi heti kertoa laveasti ensi yön kauhuja tuossa
ullakkokopissa, pahoinvointiansa, kuvotuksiansa ja pyörryttämistänsä.
"Etkö sinä siis sietäisi mikä muillekin kelpaa?"
"Toiset eivät ole eläneet eikä niin tottuneet raittiiseen ilmaan kuin
minä, sillä minä vakuutan teille etten suinkaan ole vaativainen,
köyhyys ja kurjuus kun ovat opettaneet minua kestämään paljon; mutta
minä olisin kuollut, tukehtunut siellä, enkä voi käsittää pahaksi
välttää kuolemaa."
"Onko tuo mummo Françoisen makuuhuone siis niin epäterveellinen?"
"Oi herra! Jos voisitte nähdä sen, niin ette sallisi työntekijäinne
asuvan semmoisessa."
"Jatka."
Hän kertoi miten oli osunut "saareen" ja miten oli muuttanut
ampumamajaan.
"Etkö pelännyt ollenkaan?"
"Olee tottunut olemaan pelkäämättä."
"Tarkotat varmaankin viimeistä lammikkoa vasemmalla Saint-Pipoyhyn
päin?"
"Niin, herra."
"Ampumamajan olen minä rakennuttanut ja veljeni ja sisarenipojat
käyttävät sitä metsästysaikana. Sinä siis nukuit siellä?"
"En ainoastaan nukkunut vaan tein työtä, atrioitsin, jopa pyysin
Rosalien päivällisillekin, jonka hän kyllä voi kertoa teille. En ole
ollut sieltä poissa paitsi ollessani Saint-Pipoyssa, kun käskitte minun
jäämään sinne englantilaisten käytettäväksi ja nyt viime yön, jolloin
asuin mummo Françoisen luona, kun minulla nyt on varaa maksaa eri
huoneesta itseäni varten."
"Olit siis niin rikas, että voit pyytää kumppanisi päivällisille?"
"Jos tohtisin kertoa kuinka..."
"Sinun pitää kertoa minulle kaikki."
"Tohdinko kuluttaa aikaanne kertomalla kahden köyhän tytön elämää?"
"Minulta ei milloinkaan puutu aikaa sen perästä, kun en enää voi
käyttää sitä mieleni mukaisesti. Päinvastoin se on pitkä, kovin pitkä
-- ja kolkko."
Herra Vulfranin kasvoja peitti synkkä varjo, joka selvästi ilmaisi sen
miehen elämän surkeutta, jota kaikki kadehtivat ja luulivat niin
onnelliseksi. Ääni, jolla hän lausui 'kolkko' sanan liikutti syvästi
Perrinen hellää sydäntä. Tyttö raukka kyllä tiesi kokemuksesta
kadotettuaan isänsä ja äitinsä mitä merkitsi jäädä yksinään maailmaan,
tiesi miten elämä on surkea ja kolkko, kun on ainoastaan suruja,
köyhyyttä ja kurjuutta odotettavissa eikä ketään jonka kanssa jakaa
kaikki huolet. Herra Vulfranin ei ainakaan tarvinnut kärsiä nälkää,
puutetta eikä kurjuutta. Mutta eikö ole maailmassa muita kärsimyksiä ja
suruja! Että semmoisia on olemassa todisti selvän selvästi vanhuksen
äsken lausumat sanat, ääni millä ne lausuttiin, hänen alas painunut
päänsä, kalpeat huulensa ynnä kuihtuneet kasvonsa, kaikki epäilemättä
tuskallisten muistojen seurauksia.
Entä jos Perrine koettaisi häntä huvittaa! Se tosin olisi uhkarohkeaa,
hän kun niin lyhyen ajan oli häntä tuntenut, mutta minkätähden hän ei
sitä tohtisi, kun herra Vulfran itse vaati häntä kertomaan. Miksi hän
ei siis koettaisi houkutella edes heikkoakin hymyä noille kalpeille
huulille? Voihan hän katsella häntä silmiin ja siten nähdä huvittaako
hänen kertomuksensa vai ikävystyttää, jolloin hän heti voi lopettaa.
Ja heti sen perästä hän iloisella sointuvalla äänellä alkoi
kertomuksensa:
Hupaisinta koko päivällispuuhassani oli tapa millä hankin itselleni
ensiksi keittoastiat ja sitten ruoka-aineet ostamatta mitään, joka oli
minulle mahdotonta. Jos saan kertoa teille jutun alusta alkaen, niin on
siinä myöskin selitys koko taloudestani ampumamajassa asetuttuani
siihen.
Kertomuksensa aikana hän lakkaamatta tarkasteli herra Vulfrania
valmiina heti lopettamaan, jos huomaisi ikävystymisen merkkiäkään.
Mutta semmoista hän ei huomannut vaan päinvastoin mieltymystä ja
osanottavaisuutta.
"Ja sitä osasit tehdä!" huudahti herra Vulfran monta kertaa keskeyttäen
häntä.
Hän kyseli paljon saadaksensa tarkempia tietoja siitä mitä Perrine
ikävystyttämisen pelosta oli jättänyt mainitsematta, sillä hän tahtoi
tietää paitsi mitä työtä hän oli tehnyt myöskin kuinka hän oli
työskennellyt voidaksensa selviytyä vähillä työkaluillaan eli oikeammin
työkaluin puutteessa. Ja uudestaan hän huudahti:
"Ja sen osasit tehdä!"
Perrinen lopetettua hän laski kätensä hänen päällensä, ja lausui:
"Hyvä! Sinä olet kelpo tyttö ja minä huomaan ilolla, että sinun
kaltaisestasi voi tehdä jotakin. Mene nyt työhuoneesesi ja vietä
aikaasi mielesi mukaan, kello kolme lähdemme ajamaan."
Kahdeskymmeneskahdeksas luku.
Perrinen työhuonetta tahi oikeammin herra Benditin ei ensinkään
voinut verrata herra Vulfranin avaraan kolmi-ikkunaiseen huoneeseen
tilavine kirjotuspöytineen, paperikaappeineen, suurine vihreine
nahkapäällyksisine nojatuoleineen ja seinillä riippuvine
kultakehyksineen tehtaankuvineen, jotka kaikki olivat vallan omansa
antamaan sisäänastujalle käsityksen, että siellä päätetään sangen
tärkeitä asioita.
Herra Benditin huone sitä vastoin oli sangen pieni ja siinä oli avoin
yksi ainoa pöytä ja kaksi tuolia ynnä suuri musta kirjahylly. Seinässä
riippui maailman kartta, johon erivärisillä lipuilla oli merkitty
tärkeimmät merikauppatiet. Lattiata peitti kiiltävä korkkimatto ja
ainoata ikkunaa varjosti jutekankainen punareunainen markiisikaihdin.
Huone näytti Perrinestä hauskalta ja oven ollessa auki kuului sinne
mitä tapahtui herra Vulfranin ja konttorihuoneissa, joista veljen ja
sisarenpojilla, Théodorella ja Casimirella oli yksi kummallakin, yksi
kassöörillä ja Benditin vastapäätä oleva insinööri Fabrylla.
Viimemainitussa apulaiset piirustivat suurten viistopöytien ääressä.
Kun hänellä ei ollut mitään työtä eikä hän tohtinut noin vain anastaa
herra Benditin istuinpaikkaa, hän istahti tuolille oven viereen ja
rupesi tutkimaan sanakirjoja, ainoata huoneessa olevaa kirjavarastoa.
Tosin hän mieluummin olisi lukenut jotakin muuta, mutta hauskemman
puutteessa hän ajan kuluksi tyytyi siihenkin.
Viimein soitettiin aamiaiselle ja hän oli ensimmäisiä lähtemään. Mutta
matkalla hänet saavuttivat herrat Fabry ja Mombleux, jotka hekin
atrioitsivat mummo Françoisen luona.
"No, neitiseni, nyt olette tullut meidän kumppaniksemme", lausui herra
Mombleux, joka ei ollut unohtanut nöyryytystänsä Saint-Pipoyssa ja nyt
tahtoi antaa Perrinelle senvuoksi letkauksen.
Hetkeksi tyttö joutui hämälle niistä sanoista, joiden ivallinen
tarkotus ei suinkaan jäänyt häneltä huomaamatta, mutta hän tointui
äkkiä ja vastasi nöyrästi:
"En teidän kumppaniksenne, herra Mombleux, vaan Guillaumen."
Tuo vaatimaton vastaus varmaankin miellytti insinööriä, sillä hän
katseli Perrineä suopeasti hymyillen. Siinä oli sekä hyväksymistä että
rohkaisemista.
"Mutta olettehan te saanut Benditin paikan", jatkoi herra Mombleux,
joka itsepäisyyteen nähden oli oikea picardialainen.
"Sanokaa ennemmin että neiti säilyttää sen hänelle", intti insinööri
Fabry.
"Se oo ihan sama asia."
"Ei suinkaan, sillä viikon tahi kahden peràstà herra Bendit
parannuttuaan astuu jälleen virkaansa, joka ei tapahtuisi ellei neitiä
olisi ollut säilyttämässä sitä hänelle."
"Minusta olemme me molemmat puolestamme tehneet voitavamme auttaessamme
häntä siinä."
"Mekin, samaten kuin neiti puolestansa, ja siitä hyvästä herra Bendit
on velvollinen uhraamaan meille kaikille kolmelle jokaiselle
vahakynttilän -- jos nimittäin englantilainen milloinkaan sytyttää
kynttilän muille kuin itseänsä varten."
Jos Perrine olisikin erehtynyt herra Mombleuxen sanojen oikeasta
tarkoituksesta, niin hän kyllä piankin olisi käsittänyt sen siitä
tavasta, jolla häntä kohdeltiin mummo Françoisen luona. Hänelle ei
laitetta paikkaa samaan pöytään kuin muille asukkaille ja
ruokavieraille, niinkuin olisi tehty, jos häntä olisi pidetty heidän
vertaisenaan, vaan pieneen syrjäpöytään salin nurkkaan, ja sinne
tuotiin ruokaa viimeiseksi, kun kaikki muut ensin omasta puolestaan
olivat ottaneet osaa vatien tyhjentämiseen.
Mutta hän ei välittänyt siitä tuotiinko hänelle ensiksi vai
viimeiseksi, tahi olivatko paraimmat palaset jo ehtineet hävitä.
Tärkeintä oli hänen päästä semmoiseen läheisyyteen, että kuulisi heidän
keskustelunsa voidakseen sen mukaan laatia itselleen ohjelman miten
selviytyä kaikissa niissä vaikeuksissa, jotka kyllä vielä olivat
kohtaavat häntä. Hehän tunsivat talon tavat, herra Vulfranin, nuoret
herrat, Talouelin, jota hän niin kovasti pelkäsi. Sana heiltä voisi
poistaa hänen tietämättömyytensä ja osottaa hänelle vaaroja, joita hän
ei voinut aavistaakaan eikä tietämättömyytensä tähden välttää. Hän ei
suinkaan tahtonut vakoilla heitä, sillä hän ei kuuntelisi ovenrei'istä.
Tiesiväthän he etteivät olleet yksinään ja hän voi siis hyvällä
omallatunnolla käyttää hyväksensä heidän keskusteluaan ja asettaa
käytöksensä olevien olojen mukaan.
Pahaksi onneksi he eivät sinä aamuna puhunut mistään semmoisesta, josta
hän olisi välittänyt, vaan koko ajan politiikasta, metsästyksestä,
rautatieonnettomuuksista ja sen semmoisesta. Hänen ei siis tarvinnut
teeskennellä välinpitämättömyyttä heitä kuunnellessaan.
Sitäpaitsi hänellä oli itsellään kiire sinä aamuna, sillä hän tahtoi
tavata Rosalien saadaksensa tietää mistä herra Vulfran oli kuullut että
hän ei ollut nukkunut enempää kuin yhden yön mummo Françoisen luona.
"Sitä herra Vulfran ei ole voinut kuulla keneltäkään muulta kuin
Pihdiltä, joka kävi täällä meidän ollessamme Picquignyssä. Silloin hän
käytti aikaa hyväksensä ja urkki Zenobie tädiltä tietoja teistä, joka
muuten ei ole vaikea asia, jos täti vain tietää, ettei hänen
kielimisensä hanki kielittävälle juomarahoja. Hän se on, joka on
kertonut ettette ole viettänyt meillä enempää kuin yhden yön ja paljon
muutakin sitäpaitse."
"Mitä muuta sitten?"
"En tiedä, kun en ollut saapuvilla, mutta voitte olla varma siitä, että
jotakin pahaa se oli. Onneksi ei asia kääntynytkään teille vahingoksi."
"Päinvastoin se kääntyi edukseni kun olen huvittanut herra Vulfrania
kertomuksellani."
"Sen minä kerron täti Zenobielle, silloin hän vallan raivostuu."
"Älkää ärsyttäkö häntä minua vastaan."
"Ärsyttääkö häntä! Siitäpä ei ole vaaraa! Saatuaan tietää mimmoisen
viran olette saanut, hän kyllä tulee paraaksi ystäväksenne, päältäpäin
tietysti. Niin, saatte nähdä huomenna. Mutta ellette tahdo Pihdin
saavan selvää asioistanne, niin älkää kertoko niitä tädille."
"Olkaa huoleti, minä kyllä pidän varani."
"Ette tiedä kuinka häijyn viekas täti on."
"Mutta nyt hän ei saa minulta mitään urkituksi."
Kello kolme, niinkuin jo oli ilmoittanut, soitti herra Vulfran Perrineä
ja he läksivät ajamaan tavalliselle tehdasmatkallensa, sillä herra ei
jättänyt päivääkään eri tehtaita tarkastamatta, ellei itse nähdäksensä,
niin kuitenkin tullaksensa nähdyksi. Eri tehtaiden tirehtöörit silloin
selittivät mitä tehtiin ja saivat isännältä tarpeelliset määräykset.
Sitäpaitsi oli paljon, josta hän itse otti selvän juuri kuin ei
olisikaan ollut sokea, hänellä kun oli monta keinoa millä korvata
kadotetun näkönsä.
Sinä päivänä he alottivat Flexellestä, jossa pellavat ja hamput
häkilöitiin. Siellä herra Vulfran ei antanutkaan taluttaa itseänsä
tirehtöörin konttoriin, vaan astui nojanneena Perrineen suoraan
tavattoman suureen varastohuoneeseen, johon paraikaa suorastaan
purettiin täysistä rautatievaunuista äsken saapunutta hamppua ja
pellavaa.
Oli sääntönä että missä ikinä hän kulki tehtaissa ei kukaan saanut
keskeyttää työtänsä eikä häntä puhutella, vaan ainoastaan vastata hänen
kysymyksiinsä. Työtä jatkui ikäänkuin häntä ei olisi siellä olemassa,
ehkä vain tavallista vähäisen sukkelammin.
"Kuuntele nyt tarkasti mitä minulla on sinulle sanottavaa", hän lausui
Perrinelle, "sillä minä tahdon nyt koettaa voinko nähdä sinun
silmilläsi tutkiessani muutamia näistä vaunuista purettavia pakkoja.
Tiedätkö mimmoinen on esimerkiksi hopean väri?"
Perrineä epäilytti.
"Tahi ennemmin helmiharmaa?"
"Helmiharmaa, kyllä, herra."
"Hyvä. Voitko myöskin erottaa vihreän eri vivahdukset: tumman vihreän
vaalean vihreästä, harmahtavanruskean punertavan ruskeasta?"
"Kyllä jotensakin, luullakseni."
"Se riittää. Ota tänne hampputukko lähimmästä pakasta, katsele sitä
tarkasti ja mainitse sitten sen väri."
Perrine teki niin ja tarkkaan katseltuaan sitten lausui ujosti:
"Punertavaa, tämä on varmaankin punertavanvihreätä."
"Anna tukko minulle."
Herra Vulfran haisteli sitä.
"Et ole pettynyt, hamppu on todellakin punertavaa."
Perrine katseli häntä kummastuneena, ja ikäänkuin aavistaen tytön
ihmettelyä hän jatkoi:
"Haisteleppa tätä hamppua, eikö se tuoksu poltetulta sokurilta?"
"Ihan niin herra."
"Niin, tämä haju ilmoittaa minulle hampun kuivaneen riihessä ja
vähäisen palaneen ja sitäpä juuri sillä onkin punertava värinsä. Kun
nyt haju- ja näköaisti noin täyttävät toisensa, niin huomaan sinun
olevan oikeassa ja että minulla on toiveita luottaa silmiisi. Mennään
nyt toisen vaunun luokse ja otetaan sieltä toinen tukko."
Sillä kertaa hamppu Perrinen mielestä oli vihreätä.
"On parikymmentä vihreätä eri värivivahdusta; minkä kasvin värinen
mielestäsi tämä on?"
"Kaalin, mielestäni, ja sitten siinä on pieniä ruskeita pilkkuloita."
"Anna tukko tänne."
Sillä kertaa herra Vulfran ei sitä haistellut, vaan otti siitä muutamia
korsia ja venytti niitä. Korret katkesivat.
"Hamppu on kitketty liian aikaiseen ja kosteana pantu pakkaan; tälläkin
kertaa olit oikeassa. Olen tyytyväinen sinuun, alku on hyvä."
He jatkoivat matkaansa muissakin tehtaissa, Bacourtissa, Flexellessa ja
viimeksi Saint-Pipoyssa, jossa viipyivät kauimmin, englantilaisten
konerakentajien työ kun oli tarkastettava.
Niinkuin aina milloin herra Vulfran oli astunut alas, oli vaunut nytkin
ajettu suuren haavan siimekseen ja hevonen sidottu penkkiin, niin ettei
Guillaumen tarvinnut jäädä siihen sitä vartioimaan, vaan voi hän varsin
hyvin mennä hetkeksi huvittelemaan kylään herra Vulfranin saamatta
vihiäkään hänen retkistänsä. Mutta Guillaume tapasikin vanhan tuttavan
ja meni hänen houkuttelemanaan ja seurassansa kapakkaan sekä unohtui
sinne niin pitkäksi ajaksi, ettei herra Vulfranin tullessa vaunujensa
luokse siellä ollutkaan ajajaa.
"Lähettäkää joku hakemaan Guillaumea", lausui vanha herra tirehtööri
Benoistille.
Kesti hyvän aikaa ennenkuin Guillaumen löydettiin, herra Vulfranin
suureksi mielipahaksi, joka ei sallinut hukata minuttiakaan turhaan
odottamiseen.
Viimein Perrine näki Guillaumen lähestyvän juoksujalkaa mutta
kummallisesti horjuen ja kompuroiden, pää pystyssä, niska jäykkänä,
jalat epävakavina, mutta joka askeleelta nostaen niitä ikäänkuin
kompastuen johonkin tiellä olevaan esteeseen.
"Tuopa kummallinen astumistapa", lausui herra Vulfran, joka oli kuullut
hänen epäsäännöllisiä askeleitansa. "Tuo eläin on humalassa, eikö oiin
Benoist?"
"Teiltä ei voi salata mitään."
"En ole kuuro, Jumalan kiitos."
Sitten hän kääntyi Guillaumen puoleen kysyen.
"Mistä tulet?"
"Niin herra... katsokaa... minä tulen..."
"Vaiti! Hengityksesi jo puhuu asiasi. Sinä tulet kapakasta. Olet
humalassa. Askeleesi jo ilmoittivat sen minulle."
"Niin, herra... saanko sanoa..."
Puhellessansa Guillaume oli irroittanut ohjakset ja laskenut ne
vaunuihin, mutta pudotti ruoskan. Hän tahtoi ottaa sen ylös maasta,
mutta kompastni kolme kertaa sitä koettaessansa onnistumatta saada sitä
käteensä.
"Luulenpa olevan parasta että minä nyt tulen ajajaksenne", huomautti
tirehtööri.
"Mitä se hyödyttää?" kysyi Guillaume röyhkeästi.
"Suu kiinni siinä", komensi herra Vulfran äänellä, joka ei sallinut
vastustusta. "Tästä lähin et enää ole palveluksessani."
"Herra... tahtoisin... sanoa..."
Mutta kuuntelematta häntä herra Vulfran kääntyi tirehtöörin puoleen.
"Kiitän teitä, Benoist, mutta tämä pienokainen kyllä osaa ajaa ja saa
nyt toimittaa tuoa juomarin virkaa."
"Osaako hän ajaa?"
"Hänen vanhempansa olivat markkinoilla kuljeksivia kauppiaita ja hän
useia ajoi heidän vaunujansa."
"Kyllä, herra, kyllä minä osaan ajaa."
"Sitäpaitse on Coco lauhkea kuin lammas. Ei se itsestään ojaan vie
ellei kukaan sitä sinne aja."
Hän astui vaunuihin ja Perrine istahti hänen viereensä tarkkaavaisena
ja vakavamielisenä, hyvin tuntien toimensa vastuunalaisuuden.
"Ei kovin kiireesti", lausui herra Vulfran hänen keveästi
sivaltaessansa hepoa ruoskallaan.
"En minä ensinkään tahdo ajaa kovaa, herra, sen vakuutan."
"Onhan sitä tässäkin."
Suuri oli kummastus Maraucourtissa ihmisten nähdessä herra Vulfranin,
vieressänsä pieni surupukuinen tyttö, joka huolellisesti ajoi vanhaa
Cocoa eikä Guillaumen tapaan pakottanut vanhaa hevosta epätasaiseen
juoksuun. Mitä oli tapahtunut? Ken oli tuo pieni tyttö? Ja muijat
juoksivat toinen toistensa luokse tiedustelemaan tuota tavatonta asiaa,
sillä vieraat olivat harvinaisuutta kylässä ja vielä harvemmilla oli
tietoa siitä paikasta, jonka tuo tyttönen oli saanut herra Vulfranin
luona. Mummo Françoisen talon edustalla seisoi täti Zenobie
nojautuneena porttiin jutellen naapurien kielikellojen kanssa.
Huomatessaan Perrinen vaunuissa "isännän" vieressä hän ällistyen nosti
kätensä korkealle, mutta tointui heti jälleen ja tervehti herra
Vulfrania ja tyttöä mitä makeimmin hymyillen, ikäänkuin olisi nähnyt
parhaan ystävänsä.
"Hyvää päivää, herra Vulfran, hyvää päivää neiti Aurelie."
Ja heti vaunujen ehdittyä portin sivuitse hän kertoi kumppaneillensa
miten hän oli hankkinut tuolle nuorelle neidelle, joka asui heillä,
niin hyvän paikan herra Vulfranin luona puhumalla hyvää hänen
puolestansa Pihdille.
"Hän on todellakin kelpo tyttö eikä varmaankaan unohda missä
kiitollisuuden velassa hän on minulle, sillä meitä hänen on kaikesta
kiittäminen."
Mitäpä tietoja hän olisi voinut antaa, kun ei itse tietänyt mitään?
Ja sitten hän tekaisi jutun sen nojalla, mitä oli kuullut Rosalielta
Perrinen tulosta Maraucourtiin ja hänen syntyperästään, niin
epämääräinen, että jokaisella oli erinomainen tilaisuus lisäillä ja
koristella sitä mielensä mukaao. Eikä niitä lisiä kauan tarvinnut
kaivatakaan, niin että kohta oli liikkeellä eriskummallisia
kertomuksia, sitä ihmeteltävimpiä kun ei kukaan voinut oikein selvittää
tuon onnen potkauksen varsinaisia syitä.
Jos Maraucourtilaiset olivat kummissaan nähdessänsä herra Vulfranin
ottaneen Perrinen ajajaksensa, niin joutui tirehtööri Talouel melkein
pois suunniltansa nähdessään vaunujen seisahtuvan konttorin rappusten
edessä.
"Taivaan nimessä, missä on Guillaume!" hän huudahti syösten
verannanrappusia alas ottamaan herraa vastaan.
"Hän on sannut matkapassinsa parantumattomana jnoppona", vastasi herra
Vulfran hymyillen.
"Arvelenpa teidän jo kauan miettineen sitä asiaa", vastasi herra
Talouel.
"Aivan oikein."
Tuo "arvelenpa" sana se juuri oli perustanut Talouelin menestyksen ja
hankkinut hänelle kauppahuoneessa voimansa ja mahtavuutensa. Hänen
varsinainen taitonsa oli se, että hän oli osannut luulotella herra
Vulfranille olevansa ainoastaan tuo valpas ja kuuliainen käskyläinen,
joka toimitti isännän tahdon ja määräykset.
"Jos minulla on mitään kykyä", oli hänellä tapa sanoa, "niin se on kyky
arvaamaan isännän tahdon, syventymään hänea etuihinsa ja lukemaan hänen
ajatuksensa."
Sentähden hän melkein aina aloitti lauseensa sanoen:
"Arvelenpa tahtovanne..."
Ja kun hän jotenkin viekkaasti aina osasi luottaa vakoilemiseensa, niin
hän ei kammoksunut minkäänlaisia keinoja hankkiessaan tietoja kaikesta
mitä tapahtui hänen ympärillään, niin että herra Vulfranin ei
milloinkaan tarvinnut lausua muuta vastaukseksi kuin:
"Aivan oikein", niin aina tahi aivan niin!
"Minä arvelen", jatkoi Talouel auttaen herra Vulfrania vaunuista, "sen,
jonka olette valinnut tuon juopporatin sijaan myöskin osottavan
ansaitsevansa luottamuksenne."
"Aivan niin."
"Se ei ensinkään minua kummastuta; heti hänen tullessansa tänne pikku
Rosalien seurassa, arvelin voitavan tehdä jotakin hänestä ja että te
sen kyllä vielä huomaattekin."
Sitä sanoen hän merkitsevästi loi katseensa Perrineen, joka selvästi
ilmaisi ajatusta:
"Näetkö mitä minä teen puolestasi; muista sinäkin puolestasi aikanasi
tehdä minulle vastapalvelus."
Tuota vastavaatimusta ei tarvittu kauan odottaa. Perrinen lähtiessä
pois konttorista hän pysäytti hänet pihalla ja kysyi puoliääneen, ettei
kukaan muu kuulisi:
"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa ja mitä pahaa oli Guillaume tehnyt?"
Kun asia ei ollut tärkeä, niin Perrine luuli voivansa kertoa tapauksen
ja vastasi siihen todenmukaisesti:
"Hyvä", vastasi herra Talouel, "voit olla aivan huoletta; kun Guillaume
palaa ja pyrkii jälleen paikkaansa niin hän saapi minun kanssani
tekemistä."
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.
Illallispöydässä sai Perrine uudestaan kuulla saman kysymyksen:
"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa Guillaumen kanssa?" Kaikki ihmiset
jo tiesivät hänen olleen ajajana Guillaumen sijassa ja insinööri Fabry
ja herra Mombleux nyt tahtoivat tarkempia tietoja. Ja Perrine kertoi
heille samaa kuin tirehtööri Talouelille. Kumpikin herroista selitti
juomarin ansainneen kohtalonsa.
"Ihme on ettei hän jo kymmenesti ole kaatanut herra Vulfranin vaunuja,
sillä ajoihan hän vallan hurjasti..."
"Sanokaa ennemmin hänen ajaneen kuin hullun."
"Jo aikoja sitten hänet olisi pitänyt erottaa."
"Ja niin olisi ihan varmasti tapahtunutkin, ellei hänellä olisi ollut
joku, johon turvautua..."
Perrine oli pelkkää korvaa, vaikka koetti kaikki voitavansa
näyttäytyäksensä välinpitämättömältä.
"Sen avun ja turvan hän kyllä maksoi."
"Niin mitenkä hän olisi siitä päässyt?"
"Olisi kyllä jos ei olisi antanut syitä valituksiin. Jos vaan aina
pysyy oikealla tiellä, niin on myöskin voimia vastustamaan kaikkia
viettelyksiä ja yllytyksiä, tulkoot ne sitten miltä taholta hyvänsä."
"Eipä ollut todellakaan hänen helppo pysytellä oikealla tiellä."
"Oletteko varma siitä ettei häntä viekoiteltu juoppouteen sen sijaan,
että olisi hänelle huomautettu siitä, että vielä menettää paikkansa
sentähden?"
"Kai erään naama venyi jotensakin pitkäksi, kun Guillaume ei ollut
mukana. Olisin tahtonut olla siellä näkemässä."
"Kyllä eräs hankkii hänen sijaansa toisen, joka tulee yhtä hyväksi
vakoojaksi ja osaa yhtä mainiosti kertoa kaikki mitä tapahtuu."
"Kuitenkin on kummallista, ettei tuon vakoomisen esine arvaa eikä
käsitä tuon eriskummallisen mielipiteiden ja ajatusten yhtäläisyyden
olevan sangen tarkkojen tiedonantojen tuloksena. Jos joku tänä aamuna
olisi kertonut minulle teidän sanovan pitävänne paljon paistetusta
vasikan maksasta porkkanoiden kanssa, niin olisinhan minä tänä iltana
voinut sanoa arvelevam teidän pitävän paljon maksasta ja porkkanoista."
Ja molemmat rupesivat nauramaan hyvin veitikkamaisesti.
Jos Perrine olisi tarvinnut selitystä siitä ketä tarkoitettiin, olisi
sana "arvelenpa" ollut arvoituksen selityksenä. Mutta hän käsitti heti
että tuo "eräs" joka pani toimeen tuon vakoilemisen, oli herra Talouel
ja että sen uhri oli herra Vulfran.
"Mutta mitä huvitusta hänellä mahtaa olla kaikesta noista juoruista?"
kysyi herra Mombleux.
"Mitäkö huvia? Joko eräs on kateellinen tahi ei ole samaten kuin voi
olla kunnianhimoinen tahi ei. Janyt voipi sattua niin että hän on sekä
kunnianhimoinen että kateellinen. Halvasta työmiehestä hän on kohonnut
toiseksi johtajaksi toiminimeen, joka on ranskalaisen teollisuuden
ensimmäisenä ja tuottaa puhdasta voittoa kaksitoista miljoonaa
vuodessa. Onko sitten kummallista, jos hän tahtoo pyrkiä sen
ensimmäiseksi eli omistajaksi? Onhan semmoista jo ennenkin tapahtunut
ja nähty on myöskin halvan palvelijan joutuneen arvokkaiden
kauppahuoneiden johtajaksi. Kun on nähty miten kivulloisuus ja
perhesurut voivat milloin hyvänsä saattaa päämiehen johtoon
kykenemättömäksi, niin on tuo toinen osannut tehdä itsensä
välttämättömäksi ja astuu silloin ainoana kykenevänä esille kantamaan
tuota musertavan raskasta taakkaa voimakkailla hartioillaan.
Paras onnistumisen keino on tietysti mielistellä sitä, jonka
seuraajaksi aikoo, aamusta iltaan huomauttamalla erinomaisesta
hallitsijakyvystänsä, tavattomasta asioimistaidostansa ja
ajatuskyvystänsä. Ja se tapahtuu sopivimmin sillä tavalla, että jo
edeltäpäin tietää mitä isäntä tekee, sanoo tahi aikoo, niin että aina
voi olla samaa mieltä, jopa olla niin yhtä hänen kanssansa, että
sanoessansa 'arvelen' teidän mieluummin tahtovan porkkanoita
vasikanmaksan lisäkkeenä, vastaus ei voi olla muu kuin: 'aivan
oikein'."
Sitten he nauroivat uudestaan ja Zenobien vaihtaessa lautasia ja
tarjotessa jälkiruokaa he olivat viisaasti vaiti. Hänen mentyään he
jatkoivat keskusteluansa arvatenkin luullen tuon pikku tytön, joka
istui siinä niin hiljaa nurkassa, ei voivan ymmärtää mitään
keskustelusta, jonka he ehdoin tahdoin tekivät niin salaperäiseksi.
"Mutta jos tuo kadonnut äkkiarvaamatta ilmestyisi kotiin jälleen?"
sanoi herra Mombleux.
"Sitäpä kaikki soisivat. Mutta hän ei palaa ja hänellä on varmaankin
pätevät syynsä siihen. Ehkä hän sitäpaitsi jo on kuollutkin."
"Joka tapauksessa on kerrassaan liikaa, että moinen henkilö tahtoo
päästä tänne isännäksi, kun tiedetään mikä hän on ollut ja mimmoinen
hän on sekä mimmoisen makupalan hän aikoo juonitella itsellensä."
"Ellei tuo omanvoitonpyytäjä tarkasti olisi punninnut asianhaaroja,
jotka erottavat häntä tavotellusta päämaalista ja ellei hän jo kauvan
olisi pyrkinyt siihen, niin hän ei suinkaan aina olisi niin viekkaan
mielistelevä. Älkää kuitenkaan missään tapauksessa erehtykö
veitikastanne, sillä hän on mahtavampi kuin luulemmekaan, etenkin
verratessamme hänen entisyyttänsä nykyiseen asemaansa."
"Mutta hän ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että tuo kadonnut joutui
täältä pois."
"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai hänen lähtemään, tahi ainakin
vaikutti sen, että hän edelleen pysyy poissa."
"Niinkö luulette?"
"Me emme olleet kumpikaan täällä siihen aikaan, emmekä voi tarkkaan
tietää mitä täällä silloin oli tapahtunut. Mutta kun tunnemme puheena
olevan henkilön luonteenominaisuudet, niin voimme varmaankin pitää
totena, että niin tärkeä seikka ei ole voinut tapahtua hänen
pahentamatta asiaa, niin että se kallistui sille puolelle, joka oli
hänelle eduksi."
"Tuota en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi; te olette viisas,
Fabry."
"Niin ajatelkaa sitä ja kuvailkaa sitä osaa -- en sano sitä osaa jota
hän on siinä näytellyt -- vaan jota hän olisi voinut näytellä
huomatessaan miten tärkeäksi henkilöksi hän tuon katoomisen kautta
äkkiä oli tullut"
"Tietysti hän ei silloin voinut arvata toisten tulevan tavottelemaan
kadonneen paikan perimistä. Mutta mitä toiveita hänellä nyt enää voi
olla, kun tuo paikka jo on kaksinkertaisestikin täytetty?" uteli
Mombleux.
"Kaikki riippuu siitä ovatko nuo paikan anastaneet saaneet siinä lujaa
jalansijaa. Ja onko se sitten niin varmaa?"
"Tarkoitatte että..."
"Tultuani tänne luulin heidän asemansa varmaksi. Mutta sen perästä olen
huomannut yhtä ja toista vähäpätöistä ja jota tekin varsin hyvin
olisitte voinut huomata ja se todistaa, että täällä tehdään myyräntyötä
heikontaakseen tuota jalansijaa. Mutta se tapahtuu sangen viekkaasti ja
salaa. Onnistutaanko siinä? Kysymys on, voidaanko saattaa asema niin
sietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti
antautuvat tuossa taistelussa, vai keksitäänkö toinen keino millä
päästä heistä? Sitä en voi sanoa, mutta saadaanpa nähdä."
"Ei tietysti, jos vaan ovat kyllin varovaiset. Mutta jos he luottavat
asemaansa eivätkä ole varuillansa eivätkä aina ole puolustusasemassa,
jos he tekevät virheità... ja ken ei sitä tee, etenkin jos luulevat
olevansa mahtavat ja varmat tulevaisuudestansa... jos niin käy, niin
luulen ihan varmasti saavamme nähdä täällä mieltäkiinnittäviä
vallankumouksia."
"Vallankumoukset eivät kuulu minun alaani, niinkuin tiedätte."
"Enpä juuri luule teillä olevan niistä enempää hyötyä kuin minullakaan.
Mutta mitä me voimme siinä toimittaa? Asettuako toisen tahi toisen
puolelle? Sitä en tee ainakaan minä, etenkin kuin todellisuudessa
kallistun sen puolelle, jonka he tahtovat periä, perustaen toiveensa
kivulloisuuteen, jonka kummallakin puolella toivovat saattavan perinnön
piankin heidän käsiinsä, vaikka se minusta kuitenkin näyttää olevan
jotenkin epävarmaa."
"Niin minustakin."
"Sitäpaitsi ei kumpikaan puolue ole pyytänyt minun apuani eikä minusta
ole tarjoilijaa."
"Eikä minustakaan."
"Minä esiinnyn ainoastaan katsojana, ja kun näen, että erästä
kappaleen henkilöistä huvittaa silmiemme edessä ryhtyä epätasaiseen
taisteluun, joka syrjästä katsojasta näyttää yhtä mahdottomalta kuin
mielettömältäkin, hänellä kun ei ole muita aseita nuin rohkeutensa ja
kykynsä, niin..."
"Lisätkää konnamaisuutensa."
"Tahdoin vain sanoa tuon huvittavan minua, kun tiedän että iskut, jotka
annetaan siinä taistelussa eivät satu minuun. Sentähden minä tutkien
tarkastelen tuota henkilöä, jolla ei ole juuri muita kuin kurjia
ominaisuuksia, mutta kuitenkin on naurettavakin juuri niinkuin
pitääkin, jotta näytelmä olisi hyvä ja nerokkaasti sommiteltu."
"Minä puolestani en löydä siitä mitään hullunkurista."
"Kuinka? Eikö teistä ole hullunkurista kun henkilö joka kahdenkymmenen
ikäisenä tuskin osasi lukea ja piirtää nimeänsä nyt luulee
koulumestarin tavalla voivansa hallita koko maailman, sentähden vaan,
että kestävällä työllä on hankkinut itselleen lukutaidon ja
moitteettoman käsialan ja oikeinkirjoitustaidon."
"Kunniani kautta se on erinomaista!"
"Minunkin mielestäni se on erinomaista, mutta hullunkurisuus on siinä,
että sivistys ei ole voinut pysyä tuon alkeisopetuksen tasalla, vaan
tuo henkilö luulottelee olevansa taitavin mies maailmassa kauniin
käsialansa ja moitteettoman oikokirjoituksensa nojalla. Sentähden en
voi olla nauramatta kuullessani hänen huolellista puhettansa, kun sanoo
turkinpavut 'parsaksi' ja kurpitsat 'melooneiksi.' Me puolestamme
tyydymme lihakeittoon, hän sitä vastoin syö ainoastaan 'suurustettua
lihalientä.' Kun minä tahdon tietää oletteko jo ollut kävelemässä niin
kysyn teiltä: 'Oletteko jo ollut kävelemässä?' mutta hän sanoo:
'Oletteko jo ollut kävelyllänne?' 'Mikä teille tuottaa suurinta
nautintoa?' 'Mmä rakastan eniten matkustelemista' ja muuta semmoista
teeskenneltyä. Ja kun huomaan miten hän noilla korulauseillansa luulee
olevansa kaikkia muita ylevämpi, niin sanon itselleni että milloin hän
pääsee näiden tahtaiden herraksi, niin hän pyrkii niin korkealle kuin
mahdollista, senaattoriksi, suurten yhtiöiden perustajaksi, jopa
Ranskan akateemian jäseneksi eikä käsitä miksi häntä ei sinne huolita."
Samassa astui Rosalie saliin ja kysyi Perrineltä eikö häntä haluttaisi
tulla mukaan kävelylle. Kuinka hän voisi kieltää? Jo kauan aikaa sitten
hän oli lopettanut ateriansa, jonka tähden paikoilleen jääminenkio
olisi herättänyt epäluuloa, että hän istui siinä kuuntelemassa. Sitä
hän ei millään tavoin tahtonut, sillä silloin he eivät toiste olisi
puhuneet vapaasti hänen läsnäollessansa.
Ilta oli lammin ja herttainen ja kylän väki istui jutellen
porteillansa; Rosalie olisi tahtonut kävellä kauan, vaan Perrine syytti
väsymystä ja meni kotiin.
Hän ei kuitenkaan tahtonut mennä nukkumaan, vaan hänen täytyi saada
miettiä mitä oli kuullut ja pienessä rauhallisessa huoneessaan lukitun
oven suojassa palauttaa mieleen herrojen puhe ja sen mukaan sovittaa
menettelynsä.
Jo kuullessansa huonekumppanien puheet mummo Françoisen luona oli hän
saanut sen käsityksen herra Talouelista, että hän oli häijy ja
vaarallinen ihminen. Kun samainen herra sittemmin oli urkkinut häneltä
mitä tyhmyyksiä insinööri Fabry oli tehnyt, lisäten olevansa herra
paikalla ja jokaisen olevan velvollinen kertomaan hänelle kaikki mitä
oli tapahtunut, niin hän oli huomannut, millä tavalla hän ylläpiti
mahtiansa ja älysi siihen käyttämänsä keinotkin. Mutta tuo kaikki ei
merkinnyt mitään sen rinnalla mitä hän äsken oli kuullut.
Perrine oli jo kyllä huomannut herra Talouelin käyttäytyvän
itsevaltiaan tavoin herra Vulfranin nimessä, mutta hän ei ollut edes
aavistanutkaan häosn toivovan kerran pääsevänsä Maraucourtin
kaikkivaltiaan herran sijalle, ja jo kauan salaisesti työskennellyt
päästäksensä toiveidensa perille.
Ja kuitenkin hän huomasi varsin selvästi insinööri Fabryn ja herra
Mombleuxin keskustelusta, heidän, jotka paremmin kuin muut osasivat
arvostella ja tuntea niitä henkilöitä, joiden seurassa elivät ja joista
puhuivat.
Tuon "henkilön", joksi häntä sanoivat, luultiin siis pian hankkivan
toisen vakoilijan menetetyn sijaan. Mutta tuo toinen oli juuri hän,
Perrine, joka oli astunut Guillaumen sijaan.
Miten hän osaisi pitää puoliansa?
Hänen tilansa oli todellakin tukala. Ja hän oli vielä lapsi vain, ilman
kokemusta ja tukea. Mitä piti hänen tehdä?
Samanlaiset kysymykset olivat jo ennenkin pyörineet hänen päässänsä,
mutta silloin olivat olot hänen mielestänsä aivan toisenlaiset.
Hän nousi istualleen tilallensa, sillä hänen oli vallan mahdotonta olla
pitkällään tahi koettaa nukkua, sanasta sanaan palauttaen mieleensä
mitä vähää ennen oli kuullut.
"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai tuon lähtemään tahi ainakin
vaikutti sen, että kadonnut edelleen pysyy poissa?" "Onnistuuko hänen
saattaa heidän asemansa, jotka tahtovat kadonneen sijalle, niin
sietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti
antautuvat, tahi keksiikö hän muuta keinoa päästäksensä heistä."
Jos Talouelilla oli valtaa karkottaa heidät, jotka olivat omansa
vastaisuudessa tulemaan tehtaan isänniksi, kuinka paljon helpompaa
olikaan karkottaa hänet, Perrinen, joka oli niin mitätön, jos hän vaan
rupesi vastustamaan ja kieltäytyi rupeamasta hänen vakoilijaksensa!
Jospa hän vaan voisi käyttäytyä niin, ettei tulisi valitukseen syytä.
Kauan hän mietti kaikkea tuota ja viimein nukkuessansa hän ei vielä
ollut keksinyt ainoatakaan selvitystä noille vaikeille arvotuksille.
Kolmaskymmenes luku.
Herra Vulfranin ensimmäinen tehtävä saavuttuaan aamulla
konttorihuoneeseensa oli kirjeiden aukaiseminen. Palvelija oli jo
aikaisin aamulla käynyt noutamassa ne postista ja asettanut ne kahteen
pakkaan hänen pöydällensä, kotimaiset ja ulkomaiset erikseen. Ennen hän
itse aukaisi kaikki ranskalaiset kirjeet ja saneli kirjurille mitä piti
vastata; mutta tultuaan sokeaksi toimitti sen herra Talouel tahi veljen
tai sisaren poika, jotka lukivat ne ääneen ja kirjoittivat vastaukset
muistiin. Ulkomaiset kirjeet jätettiin herra Benditille ja tämän
sairauden aikana englantilaiset Fabrylle ja saksalaiset Mombleuxille.
Seuraavana aamuna herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelun jälkeen,
joka oli niin peljästyttänyt Perrineä, olivat Théodore, Casimir ja
Talouel avaamassa ja lukemassa herra Vulfranille vastatulleita kirjeitä
ja silloin ilmoitti Théodore:
"Tässä on kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä
päivänä toukokuuta."
"Ranskaksiko?" kysyi herra Vulfran.
"Ei, englanniksi."
"Mikä allekirjoitus?"
"Nimi on vaikea lukea, voipi olla Feldes, Faldes tai Fildes ja sen
edellä nimi, jota en voi lukea; neljä sivua; nimenne on siinä monessa
kohdassa; kai se on lähetettävä Fabrylle käännettäväksi?"
"Ei, jätä se tänne."
Théodore ja Talouel katsoivat kumpikin herra Vulfrania, mutta
huomatessaan osottaneensa uteliaisuutta he heti näyttivät sangen
välinpitämättömiltä.
"Panen kirjeen tänne pöydälle", lausui Théodore.
"Ei, anna se minulle!"
Kohta oli työ päättynyt ja kirjeenvaihtajat läksivät vieden mukanaan
vastattavat kirjeet. Herrat Théodore ja Talouel tahtoivat jäädä saamaan
päivän määräyksiä, mutta herra Vulfran lähetti heidät pois käskien
heidän tulla takaisin myöhemmin. Jäätyään yksin hän heti soitti
Perrineä.
Perrine saapui heti.
"Mikä kirje tämä on?" kysyi herra Vulfran.
Perrine otti kirjeen ja katsahti siihen. Jos herra Vulfranilla vielä
olisi ollut näkövoimansa, niin hän välttämättömästi olisi huomannut
miten hän kalpeni ja vapisi.
"Tämä on englantilainen kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenä
yhdeksäntenä päivänä toukokuuta."
"Entä allekirjoitus?"
Perrine katsahti viimeistä sivua.
"Isä Fildes."
"Oletko varma siitä?"
"Kyllä herra, isä Fildes."
"Mitä se sisältää?"
"Saanko ensin lukea muutamia riviä ennenkuin vastaan?"
"Tietysti, mutta joutuun."
Hän koetti tietysti totella, mutta joutui yhä suuremman liikutuksen
valtaan, niin ettei voinut rauhoittua ja kirjaimet vallan hyppivät
hänen silmiensä edessä.
"No, kuinka käy?" kysyi herra Vulfran malttamattomasti.
"Herra, käsiala on epäselvä ja minun on vaikea saada siitä selvää, kun
on niin pitkät lauseet."
"Älä käännä, selitä ainoastaan muutamin sanoin sen sisällys?"
Kului vielä hetkinen ennenkuin hän vastasi, mutta viimein hän lausui.
"Isä Fildes kirjoittaa että isä Leclerc, jolle olette kirjoittanut, on
kuollut, ja että hän itse isä Leclerciltä oli saanut toimekseen vastata
kirjeesenne, mutta että matkat ynnä vaikeus hankkia pyydettyjä tietoja
on ollut syynä vastauksen viipymiseen. Hän myöskin pyytää anteeksi,
että kirjoittaa englannin kielellä, ja sanoo osaavansa liian huonosti
kaunista kieltänne voidaksensa käyttää sitä."
"Ja nuo tiedot?" huudahti herra Vulfran.
"En ole vielä ehtinyt siihen asti."
Vaikka vastaus lausuttiin hyvin nöyrästi, käsitti herra Vulfran ettei
hyödyttänyt mitään sen jouduttaminen.
"Olet oikeassa", hän sanoi, "eihän tämä ole ranskalainen kirje, jota
nyt luet; täytyyhän sinun ensin ymmärtää, ennenkuin käännät sen. Tee
siis näin: ota kirje ja mene sen kanssa herra Benditin huoneeseen,
siellä saat kääntää sen niin tarkkaan kuin voit ja sitten lukea sen
minulle. Älä menetä minuttiakaao. Minun on kiire, niinkuin näet, saada
tietää sen sisällys."
Ferrine astui ovelle, mutta hän kutsui hänet takaisin.
"Kuuntele tarkkaan mitä minä sanon sinulle. Tässä kirjeessä puhutaan
yksinomaan yksityisistä asioista, joita ei kenenkään tule tietää -- ei
kenenkään, käsitäthän. Jos joku, ken hyvänsä, kysyy sinulta, jos joku
rohkenee tulla urkkimaan sinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa
mitään, et edes antaa syytä arveluihin. Nyt näet kuinka luotan sinuun
ja toivon myöskin että ansaitset luottamukseni. Jos palvelet minua
uskollisesti, niin on sinulla siitä paljon etua, luota siihen."
"Minä lupaan, herra, tehdä kaikki ansaitakseni luottamuksenne."
"Mene oyt ja koeta joutua niin pian kuin mahdollista."
Siitä kehotuksesta huolimatta hän kuitenkin ensin rupesi lukemaan
kirjettä ennenkuin ryhtyi sen kääntämiseen ja lopetettuaan hän alotti
uudestaan ja otti sitten vasta esille paperin ja kynän sekä ryhtyi
työhön.
Dakka 29 p. toukok.
"Korkeasti kunniotettava herra! Haikealla mielellä saan ilmoittaa
Teille, että meitä on kohdannut suuri suru, kun olemme kuoleman
kautta kadottaneet kunnianarvoisan paimenemme, isä Leclercin,
jolta olitte pyytäneet tietoja eräästä asiasta, joka näyttää
olevan Teille siksi tärkeä, että minä katson velvollisuudekseni
hänen sijastansa vastata kirjeesenne, samalla pyytäen anteeksi
viivytyksen, jonka syynä on ollut osaksi matkat sisämaahan,
osaksi myöskin vaikeus niin monen vuoden kuluttua saada edes
kutakuinkin luotettavia tietoja, joista syistä toivon teidän
hyväntahtoisesti antavan laiminlyömiseni anteeksi, niinkuin
myöskin sen, että olen liian vähän perehtynyt kauniiseen
kieleenne voidakseni vastata ranskaksi, vaan on minun pakko
kirjoittaa englannin kielellä..."
Saatuaan paperille tämän lauseen joka oli tavattoman pitkä ja sentähden
mutkikaskin, Perrine luki sen uudestaan ja korjasi. Juuri paraillaan
innokkaasti tehdessä sitä aukesi huoneen ovi ja Théodore Paindavoine
astui sisään ja pyysi lainata englantilais-ranskalaista sanakirjaa.
Kysymyksenalainen kirja oli juuri avattuna hänen edessänsä; hän sulki
sen ja ojensi Théodorelle.
"Ettekö käytä sitä?" kysyi nuori herra tullen hänen luoksensa.
"Kyllä, mutta voin tulla toimeen ilmankin."
"Kuinka niin?"
"En tarvitse sitä muuta kuin ranskalaisten sanojen oikeinkirjoituksen
tähden ja silloin on ranskalais-englantilainen sanakirja yhtä hyvä."
Perrine tunsi hänen kumartuvan ylitsensä ja vaikka ei tohtinut kääntyä
niin hän varsin hyvin ymmärsi herra Théodoren lukevan hänen takanansa
pöydällä olevaa kirjotusta.
"Dakkasta tullutta kirjettäkö käännätte?"
Perrineä kovin kummastutti se, että hän tunsi tuon kirjeen jonka piti
pysyä niin salassa. Mutta heti hänelle johtui mieleen, että ehkä juuri
saadaksensa tietää sen sisällyksen hän teeskenteli tuntevanta sen ja
että sanakirjan lainaaminen ainoastaan oli tekosyynä päästäksensä sen
perille. Mitähän hän tekisi englantilais-ranskalaisella sanakirjalla,
hän, joka ei osannut sanaakaan englannin kieltä.
"Niin", hän vastasi.
"Ja sujuuko käännös?"
Perrine tunsi miten Théodore kumartui hänen ylitsensä sillä hän oli
lyhytnäköinen. Kiireesti hän väänsi paperin niin, että kirjotus joutui
ylösalaisin.
"Oi! Pyydän älkää lukeko tätä, se ei kelpaa mihinkään, sehän on vain
töherrystä."
"Se ei tee mitään."
"Kyllä, herra, se tekee paljonkin. Saisin hävetä..."
Herra Théodore tahtoi ottaa paperin, mutta Perrine peitti sen
käsillään. Jos hän alussa koettikin verukkeilla puolustautua, niin hän
oli nyt sitä lujemmin päättänyt vastustaa, vaikka yhtä kauppahuoneen
esimiehistäkin.
Herra Théodore oli siihen asti puhunut leikillisesti ja jatkoi edelleen
mielistelevästä:
"Antakaa minun katsella tuota töherrystä! Luuletteko minun aikovan
tekeytyä nuoren, sievän neitosen koulumestariksi?"
"Ei, ei, herra! Se ei käy päinsä."
"Olkoon menneeksi, otan sen sitten väkisin."
Hän tahtoi väkisin riistää paperin, mutta Perrine piti siitä kiinni.
"Ei, herra, ei. Minä en anna sitä teille."
"Tämähän on leikkiä vain."
"Ei minun mielestäni. Minulle se on hyvinkin vakava asia. Herra Volfran
on kieltänyt minua näyttämästä tätä kenellekään ja minä tottelen
häntä."
"Minähän sen arvasinkin."
"Englantilainen alkuperäinen kirje ei ole käännös."
"Setäni kyllä heti näyttää minulle tuon merkillisen käännöksen."
"Jos setänne näyttää sen teille, niin hän menettelee mielensä mukaan;
minua hän on kieltänyt sitä näyttämästä ja minun on totteleminen.
Suokaa anteeksi, mutta minä en voi muuta."
Hänen äänensä oli niin päättäväinen ja käytöksensä niin vakava, että
nuori herra huomasi täytyvänsä käyttää väkivaltaa, jos mieli ottaa
paperi ja silloin Perrine ehkä rupeisi huutamaan.
Niin pitkälle hän ei tohtinut mennä, sillä voisihan se kuulua sedän
huoneeseen.
"Minua ilahuttaa", hän lausui, "nähdä teidän niin uskollisesti
tottelevan setäni käskyjä, silloinkin kun on kysymys vähäpätöisistä
asioista."
Hänen mentyään aikoi Perrine heti ryhtyä keskeytettyyn työhönsä, mutta
oli niin liikutettu ja säikähtynyt, että se oli hänelle mahdotonta.
Mikä mahtoi olla tuon vastustuksen seurauksena, josta herra Théodore
sanoi iloitsevansa, vaikka päinvastoin oli siitä perin kiukustunut? Jos
hän aikoi kostaa sen hänelle, niin miten voisi hän, yksinään oleva orpo
tyttö, puolustautua niin mahtavaa vihollista vastaan? Jo ensimmäinen
hyökkäys hänet musertaisi. Ja silloin oli hänen jättäminen talo, missä
tuskin vielä oli ehtinyt saada jalansijaa.
Silloin ovi aukeni uudestaan, mutta hiljaa ja varovasti ja herra
Talouel astui hiipien sisään silmät luotuina kirjotuspöytään, jossa
olivat englantilainen kirje ja sen alotettu käännös.
"No, kuinka sujuu Dakkasta saapuneen kirjeen käännös?"
"Olen vasta sen alulla."
"Herra Théodore keskeytti sinut? Mitä hänellä oli täällä tekemista?"
"Hän lainasi englantilais-ranskalaisen sanakirjan."
"Mitä hän sillä tekee? Eihän hän osaa sanaakaan englannin kieltä?"
"Sitä hän ei sanonut."
"Eikö hän myöskin tahtonut tietää mitä puhutaan tuossa kirjeessä?"
"Enhän ole vielä ehtinyt kuin ensimmäiseen lauseeseen."
"Ethän toki aikone uskotella minulle, ettet ole sitä lukenut?"
"En ole kääntänyt kuin muutamia rivejä."
"Et ole kirjoittanut ranskaksi, mutta olet kyllä lukenut sen."
Perrine ei vastannut.
"Mutta nyt kysyn _minä_ sinulta oletko lukenut sen; ehkä olet hyvä ja
vastaat siihen."
"En voi vastata."
"Minkätähden et?"
"Sentähden että herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään
tästä kirjeestä."
"Tiedät varsin hyvin että herra Vulfran ja minä olemme yhtä. Kaikki
hänen käskynsä ja määräyksensä kulkevat minun kauttani ja kaikki hänen
jakelemansa palkinnot ja lahjat tapahtuvat myöskin minun kauttani;
minun täytyy senvuoksi tuntea kaikki, mikä koskee häntä."
"Hänen yksityiset asiansakin?"
"Vai niin! Tämä kirje koskee siis yksityisiä asioita?"
Perrine huomasi joutuneensa ansaan, mutta vastasi kuitenkin
rauhallisesti:
"Sitä en ole sanonut, mutta kysyin vain täytyykö minun ilmottaa kirjeen
sisällys teille, vaikka se sisältäisi ainoastaan yksityisiä asioita."
"Semmoiset minun juuri täytyy saada tietää herra Vulfranin omaksi
eduksi. Et tiedä sinä, että hän on tullut kivulloiseksi suruista, jotka
ovat olleet vähällä surmata hänet. Jos hänelle tulee joku odottamaton
uutinen, iloinen tahi surkea, ja se kerrotaan hänelle äkkiarvaamatta,
niin voi se olla syynä hänen kuolemaansa. Siinä syy minkätähden minun
täytyy edeltäpäin tietää kaikki mikä koskee häntä, niin että voin
valmistaa häntä vastaanottamaan tiedot; sentähden ei käy päinsä, että
muitta mutkitta luet hänelle käännöksesi."
Kaiken tuon herra Talouel lausui mielistelevän hellällä äänellä, joka
ei ensinkään muistuttanut hänen tavallista tylyä ja kiukkuista
käytöstänsä.
Kun Perrine oli äänettä ja katseli häntä vallan kalpeana pelosta, niin
hän jatkoi:
"Toivon sinulla olevan senverran järkeä, että käsität mitä olen sanonut
ja kuinka on tärkeätä meille kaikille koko seudulle, joka kokonaan saa
elantonsa herra Vulfranin tehtaista, sinullekin joka olet saanut niin
hyvän paikan hänen luonansa se kun aikaa myöten voi tulla vieläkin
paremmaksi, ettei hänen terveyttänsä minkäänmoinen äkkiarvaamaton
mielenliikutus saa vahingoittaa. Hän kyllä vielä näyttää sangen
voimakkaalta, mutta se on vaan ulkokiiltoa; surut ovat murtaneet hänen
terveytensä ja näkönsä menettäminen on saattanut hänet epätoivoon.
Siinä kylliksi meille tehdä työtä hänen puolestansa ja koettaa
huojentaa hänelle elämän katkeruutta ja etenkin se on minun
velvollisuteni, siitä syystä että hän luottaa minuun ja minä olen hänen
sijaisenansa."
Ellei Perrine olisi ennen kuullut mitään herra Talouelista, niin hänet
varmaankin nuo viekkaat sanat olisivat kietoneet pauloihinsa; mutta nyt
hän muisteli mitä äsken oli kuullut huonekumppaniensa, noiden
yksinkertaisten työnaisten puhetta ynnä herrojen Fabryn ja Mombleuxin
keskustelua, he kun olivat arvostelukykyiset. Hän ei siis voinut
epäillä heidän puheensa todenperäisyyttä, eikä siis luottaa tirehtöörin
sanoihin eikä vilpittömyyteen. Herra Talouel varmaankin tahtoi saada
hänet kielimään, siinä kaikki ja onnistuaksensa hän ei kammoksunut
mitään, vaan olivat kaikki keinot hyvät: valhe, petos ja pelotus. Ehkä
hän kuitenkin olisi joutunut ansaan ellei Théodore vähää ennen olisi
käynyt siellä samoilla asioilla, tirehtööri ei ollut veljenpoikaa
vilpittömämpi, siitä hän oli aivan varma. Kumpikin tahtoi tietää mitä
sisälsi Dakkasta tullut kirje, siinä kaikki. Varmaankin herra Vulfran
tarkoitti juuri heitä sanoessaan: "Jos joku rohkenee tulla urkkimaan
sinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa mitään, et edes antaa
syytä arveluihin." Ja herra Vulfrania, joka tietysti tunsi heidät,
hänen tietysti piti totella välittämättä toisten vihasta ja kiukusta,
vaikka tulisikin vastaisuudessa niiden esineeksi.
Talouel seisoi hänen edessänsä nojautuneena kirjotuspöytään, kumartuen
hänen puoleensa ja tuimasti katsellen häntä silmiin. Perrinen täytyi
koota kaikki rohkeutensa vastatessansa hänelle vähän epäselvällä, mutta
kuitenkin vakavalla äänellä:
"Herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään tästä
kirjeestä."
Herra Talouel ojensihen suoraksi vallan raivoissansa tuosta
vastauksesta, mutta tyyntyi heti jälleen, kumartui Perrinen puoleen ja
lausui mielistelevästi, melkein hyväilevän hellästi:
"Ei kenellekään, sehän on juuri minulle, sillä minähän olen herra
Vulfranin toinen minä, samaa kuin haa itse."
Perrine ei vastannut.
"Oletko vallan höperö?" hän huudahti pois suunniltaan vihasta.
"Varmaankin olen."
"Koeta ainakin käsittää, että sinun pitää olla järkevä, jos mielit
säilyttää itsellesi paikan, jonka herra Vulfran on sinulle antanut, ja
ettet voi sitä pitää kun järkeä sinulta puuttuu. Sentähden on minun
pakko avun asemasta, jota aioin tarjota sinulle, lähettää sinut pois.
Ymmärrätkö sen?"
"Kyllä, herra."
"Hyvä! Mieti siis mimmoista sinun on tänään ja mimmoista huomenna
heitettynä maantien varaan, ja päätä sitten. Illalla tahdon
vastauksesi."
Hän viipyi hetkisen nähdäksensä epäröikö tyttö ja hiipi sitten ulos
yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Kolmaskymmenesyhdes luku.
"Mieti!"
Hän olisi tahtonut miettiä, mutta miten siihen olisi aikaa, kun herra
Vulfran odotti?
Hän ryhtyi siis uudestaan työhön toivoen työn kestäessä ehkä
rauhottuvansa ja sitten voivansa paremmin miettiä asemaansa ja mitä oli
tehtävä.
'Suurin vaikeus on meillä tiedusteluissamme, niinkuin äsken
mainitsin, siinä että niin monta vuotta on kulunut rakkaan
poikanne herra Edmond Paindavoinen naimisista. Samalla täytyy
minun tunnustaa, että, kun en enää voinut saada tietoja
kunnioitettavalta isä Leclerciltä, joka toimitti vihkimisen,
niin en ensinkään ollut selvillä mistä alottaa kuulusteluitani
ja minun täytyi senvuoksi monelta taholta poimia tietoja
voidakseni kyhätä teille edes vähänkään tyydyttävän vastauksen.
Niistä tiodoista selvenee että hän joka tuli herra Edmond
Paindavoinen puolisoksi, oli nuori neiti jolla oli monta
kiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä,
nöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa, puhumattakaan
ulkonaisista avuista, jotka, vaikka ovatkin katoavaisia,
kuitenkin usein ovat erittäin tärkeitä tämän mailman turhuuksiin
kiintyneelle sydämelle.'
Neljä kertaa hän uudestaan alotti tätä lausetta, joka oli tämän
mutkikkaan kirjeen mutkikkain kohta, mutta hän oli päättänyt kääntää
sen sanasta sanaan. Jos hän ei ollutkaan tyytyväinen työhönsä, niin hän
kuitenkin tiesi koettaneensa parasta.
'Se aika on jo ohitse, jolloin hindulaisnaisten tietomäärä
rajottui ainoastaan tietoon miten sievästi käyttäytyä, suloisesti
nousta seisomaan ja jälleen istahtaa ja jolloin kaikki sen
ulkopuolella olevat tiedot muka olivat alentavaisia. Nykyään
on Indiassa syntyperäisessä kastisäädyssäkin paljon sangen
sivistyneitä ja lukeneita naisia, jotka muistavat lukujen ennen
aikaan Intiassa olleen Sarasoati jumalattaren suojeluksen
alaisena. Äsken mainittu nuori nainen kuuluu niiden joukkoon ja
sekä hänen isänsä että äitinsä kuuluivat brahmanisäätyyn, se on,
hindulaisten puhetavan mukaan kahdesti syntyneiden luokkaan. He
tulivat onnellisiksi siten, että kunniarvoisa isämme Leclerc
käänsi heidät yksinään autuaaksi saattavaan uskoon ja heidät
otettiin roomalais-katolilaisen apostolisen kirkon helmaan.
Pahaksi onneksi lähetystoimellemme täällä Intiassa on kastilaitos
kaikkivoipa, niin että ken heittää uskonsa, menettää myöskin
kastinsa, se on, säätynsä, arvonsa ja kunnallisasemansa. Niin
kävi tämänkin perheen, joka ainoastaan kääntymisensä vuoksi
kristinuskoon hindulaisten silmissä muuttui jonkinlaiseksi
pariaksi, hylyksi.
Tästä oli luonnollisena seurauksena että mainittu perhe hindulaisen
ylimyspiirin hylkäämänä etsi eurooppalaisten seuraa ja sen
seurauksena taas oli läheinen ystävyys ja kauppayhteys erään
ranskalaisen perheen kanssa ynnä suuremmoisen musliinitehtaan
perustaminen nimeltä Doressang (intialainen) ja Bercher
(ranskalainen).
Bercherin perheessä herra Edmond Paindavoin tutustui neiti Marie
Doressanyyn ja rakastui häneen. Sen helposti käsittää siitä,
että neiti todellakin oli semmoinen, jommoiseksi äsken koetin
kuvailla häntä. Kaikki hänestä saamani tiedot ovat siinä
yhdenpitävät, mutta itse puolestani en voi mitään sanoa, kun
tulin tänne Dakkaan hänen jo muutettuaan täältä pois.
Kerrotaan heidän avioliitollansa olleen paljo esteitä. Miksi?
Siinä on kysymys johon en tiedä antaa minkäänlaista vastausta.
Olkoon miten hyvänsä, niin tuli avioliitosta kuitenkin täysi
tosi ja kirkossamme kuonianarvoisa isä Leclerc antoi kirkollisen
siunauksen herra Edmond Paindavoinelle ja neiti Marie Doressanylle.
Avioliitto on täydellisesti merkitty kirkonkirjoihimme ja voin
minä, jos vaan tahdotte, lähettää teille siitä kopion.
Neljä vuotta asui herra Edmond Paindavoine vaimoineen appensa
kodissa ja siellä Herra armossansa lahjotti heille lapsen,
pienen tytön. Heidän jälkeenjättämänsä muistot Dakkassa ovat
heille mitä suosiollisimmat ja kaikki, jotka ovat tunteneet
heitä kiittävät heitä aviokumppanien esikuviksi, vaikka ehkä
olivat vähän kiintyneet maallisiin huvituksiin, mutta olivathan
he nuoria, niin että pitää antaa nuoruudelle se anteeksi.
Doressanyn ja Bercherin kauppaliike oli kauan sangen kukoistava,
mutta sai sittemmin kärsiä suuria vahinkoja ja joutui lopulta
vararikkoon. Herra ja rouva Doressany kuolivat jotenkin peräkkäin
ja Bercherin perhe muutti takaisin Ranskaan. Herra Edmond
Paindavoine matkusti sisämaahan ja rupesi kasvien ynnä
kaikenlaisten harvinaisten kapineiden kokoilijaksi englantilaisille
kauppiaille. Hänellä oli mukanaan matkoillansa puolisonsa ja
pieni noin kolmivuotinen tyttönsä.
Hän ei ole sen jälkeen palannut Dakkaan, mutta olen kuullot
eräältä hänen ystävältänsä hänen monta kertaa kirjottaneen sinne
ja rouva Paindavoinen olleen kirjeidenvaihdossa isä Leclercin
kanssa. Eräs veljistämme on viimemainitulta kuullut perheen monta
vuotta asuneen Debrassa, jonka kaupungin, ollen Tibetin ja
Himalaijan rajalla, herra Paindavoine oli valinnut matkojensa
keskustaksi, ne kun lienevät olleet hyvin tuottavat.
En tunne Dehraa, mutta meillä on siellä lähetysasema ja jos
luulette olevaa tiedusteluillenne eduksi, niin mielelläni
kirjotan veljillemme sinne, joka ehkä voisi silloin helpottaa
niitä.'
Vihdoin se siis oli valmiiksi käännetty tuo kauhea kirje ja malttamatta
kääntää kohteliasta loppulausetta hän kokosi lehdet ja riensi herra
Vulfranin luokse, joka maltittomasti käveli edestakaisin huoneessansa
lukien askeleitansa yhtä paljon rauhottaaksensa mieltään kuin
estääksensä törmäyksiä vasten seinää.
"Olet käyttänyt paljon aikaa tuohon", hän lausui.
"Kirje on pitkä ja vaikea."
"Eikö kukaan ole käynyt sinua häiritsemässä? Luulen kuulleni huoneesi
oven kaksi kertaa auenneen ja sulkeutuneen."
Kun herra Vulfran kysyi, niin Perrine katsoi olevansa velvollinen
sanomaan hänelle totuuden. Kentiesi se juuri oli ainoa rehellinen ja
oikea selvitys kaikkiin kysymyksiin, joita oli miettinyt löytämättä
tyydyttävää vastausta.
"Herrat Théodore ja Talouel ovat käyneet huoneessani."
"Ah, vai niin!"
Herra Vulfran näkyi aikovan kysyä enempää, mutta muutti mieltänsä ja
lisäsi:
"Kirje ensiksi, niin saan sitten kuulla lisàà, istu tähän viereeni ja
lue verkkaan ja selvästi, korottamatta ääntäsi."
Perrine teki niin kuin oli käsketty ja luki enemmän heikolla kuin
kovalla äänellä.
Vähä väliä herra Vulfran keskeytti lukemisen toistaen sanoja, mutta
ainoastaan itseksensä kääntymättä Perrinen puoleen.
"... Aviokumppanien esikuvat..."
"... Maallisia huvituksia..."
"... Englantilaisia kauppahuoneita... mitä kauppahuoneita?"
"... Eräs heidän ystävistänsä... kuka?"
"... Mihin asti kesti tuota kirjeenvaihtoa?"
Ja Perrinen lopetettua lukemisensa supistui vanhuksen käsitys kirjeen
sisällyksestä seuraavaan:
"Lorua, tyhjää puhetta kaikki tyynni! Ei ainoatakaan nimeä.
Eikä ainoatakaan ajanmäärää. Miten tuommoiset ihmiset ovat
epäkäytännöllisiä!"
Kun hän lausui nuo muistutukset enemmän itsekseen, niin Perrine ei
katsonut voivansa vastata niihin ja siten syntyi äänettömyys, jonka
herra Vulfran katkaisi vasta kotvasen kuluttua.
"Osaatko kääntää ranskan kielestä englanniksi samaten kuin englannin
kielestä ranskaksi?"
"Kyllä, ellei ole liian vaikeita lauseita."
"Sähkösanomiakin?"
"Kyllä luulen."
"Hyvä, istu sitten tuohon pieneen pöytään ja kirjota."
Hän saneli:
'Isä Fildes
Lähetysasema
Dakka.
Kiitos kirjeestä. Vastatkaa sähköteitse, ystävän nimi, joka
tuntee kirjeenvaihdon. Mikä on niiden viimeinen päivämäärä?
Ilmoittakaa myöskin Dehralaisen veljen nimi. Mainitkaa hänelle
että kirjotan hänelle. Vastaus maksettu.