Perrine näki kuten useimmat nuoret paljon unia, useimmiten päivän
tapahtumista. Viime aikoina hän oli enimmäkseen kokenut surullisia
päiviä ja ikäviä tapahtumia, ja lukemattomia kertoja hän oli herännyt
hikisenä ja pelästyneenä jostakin unesta, joka vielä lisäsi hänen
todellista suruaan ja kaipaustaan. Mutta hänen saavuttuaan
Maraucourtiin olivat työ ja uudet toiveet herättäneet iloisempia
ajatuksia, ja siten unetkin olivat muuttuneet vähemmän piinallisiksi ja
masentaviksi, lopulta jopa virkistäviksi.
Nukahtaessaan Perrine tavallisesti ajatteli viimeksi tehtaan töitä,
saartaan, majaansa, kotiaskareitaan -- kenkien ja vaatteiden
valmistusta -- puseron ja uuden puvun hankkimista. Ja sitten hän
näki ajatustensa jatkoksi unta samoista asioista, vain vielä
mielikuvituksellisemmissa muodoissa. Milloin vaihtui puujalkaukko
haltiaksi, jonka taikasauva pani liikkeelle kaikki koneet, tyttöjen
tarvitsematta koskea niihin ja panematta sormiaan vaaralle alttiiksi;
milloin saivat kaikki työläiset vapaapäivän ja tilaisuuden nauttia
iloiten säteilevästä auringosta; milloin taas haltia loihti esiin
ihanan saaren, ja linnan, jossa Perrine sai lahjaksi maailman
kauneimmat kiiltonahkakengät tai ihanimmat puvut, joita hyvät ja
ahkerat henget kutoivat timantti- ja rubiiniluolissa.
Kun Perrine tehtyään pitkän vaelluksensa lampien ympäri nukahti
majaansa, oli sorsanpesä munineen viimeinen hämärä kuva, joka häämötti
hänen tajunnassaan, viimeinen järkevä ajatus, joka vilahti hänen
aivoissaan, ennen kuin hän nukahti. Hän ei kuitenkaan nähnyt unta siitä
sen enempää kuin iltakävelystäkään, vaan valtavasta keittiöstä, jossa
oli massoittain patoja ja pannuja ja suuri joukko kokkipoikia ja hekin
sekottivat munia tehdäksensä niistä kaikenlaisia ja -kokoisia
piirakoita, kohokkaita ja muuta hyvää. Ja joka kerta kuin hän puoliksi
heräsi, hän koetti karkottaa tuota hullunkurista unta, mutta aina se
palasi, jolloin kokkipojat, jotka sivumennen sanoen eivät ensinkään
nauraneet hänelle, jatkoivat tarumaista työtään, kunnes tehtaan pilli
kokonaan herätti hänet, hänen juuri valvoessansa suklaahyytelön
valmistusta, joka vieläkin tuoksui niin viehättävästi hänen nenässänsä
ja jonka makua hän tunsi huulillansa.
Kun hänen ajatuksensa olivat vähän selvinneet, niin hän oivalsi, ettei
se ollutkaan kaunis luonto, tyyni ilma ja ihana ilta, jotka enimmin
olivat viehättäneet häntä edellisen illan kävelymatkalla, vaan
paljastaan sorsanmunat jotka ilmottivat hänen vatsallensa, ettei hän
ollut kahden viikon kuluessa tyydyttänyt sen vaatimnksia muulla kuin
vedellä ja kuivalla leivällä. Nuo munat ne olivat näyttäneet hänelle
tuon hullunkurisen unen kokkipoikineen ja jättiläiskeittiöineen. Hänen
oli nälkä ja kaikki nuo herkut ilmoittivat sen hänelle omalla tavallaan
tehden nuo vaatimukset niin viehättäviksi kuin mahdollista, siten
saaden vastalauseensa enemmän ikäänkuin kouraantuntuvaksi.
Minkätähden hän ei voisi ottaa noita munia tahi ainakin osaa niistä,
kun ne eivät olleet kenenkään omia? Onhan sorsa vapaa metsänelävä eikä
kenenkään oma. Tosin hän ei, kun hänellä ei ollut takkaa eikä
keittoastiata käytettävänänsä, voinut valmistaa semmoisia herkkuja
joita oli nähnyt unissansa silmiensä edessä toinen toistaan
houkuttelevampia ja taidokkaampia. Mutta munilla on juuri se etu,
etteivät tarvitse niin mutkikasta valmistustapaa: tulitikun vain millä
sytyttää metsästä kootut risut palamaan, jolloin hänen oli helppo
tuhkassa paistaa ne kokonaisina niin koviksi kuin tahtoi, kunnes
hänelle koitui varoja kasarin tahi pannun ostoon. Vaikkei hän
voinutkaan verrata sitä tapaa unessaan näkemiinsä herkkuihin, niin
tulisi siitä kuitenkin arvokas ruokalaji.
Monta kertaa työaikana nuo ajatukset johtuivat hänelle mieleen ja
vaikkapa tuo uni ei juuri tuntunut hänestä varsinaiselta
kehotukseltakaan, niin saattoi se kuitenkin hänet päättämään
paluumatkalla työstä ostaa tulitikkulaatikon ja vähäisen suolaa.
Saatuaan käteensä ne aartteet hän melkein juosten riensi lammikkonsa
luokse.
Hän oli niin tarkkaan pannut pesäpaikan mieleensä, että hänen oli
varsin helppo heti löytää se. Mutta sinä iltana emälintu ei ollutkaan
siellä. Silminnähtävästi se kuitenkin päivän kuluessa oli käynyt siinä,
sillä kymmenen munan sijasta siinä oli nyt yksitoista, joka oli
merkkina siitä, että se ei vielä ollut ruvennut hautomaan.
Sehän oli onneksi Perrinelle, sillä silloin tietysti munat vielä olivat
tuoreita ja jos hän anastaisi niistä viisi tahi kuusi, ei sorsa
huomaisi mitään, se kun ei osannut laskea.
Ennen Perrinellä ei olisi ollut siitä omantunnon vaivoja, vaan hän
olisi empimättä tyhjentänyt koko pesän, mutta kokemansa surut olivat
opettanneet hänelle hellätuntoisuutta muidenkin suruja kohtaan, samaten
kuin hänen hellyytensä Palikaria kohtaan oli opettanut häntä hellästi
kohtelemaan muitakin eläviä, jommoista hellätuntoisuutta hän ei vielä
lapsuutensa aikana käsittänyt. Eikö tuo sorsa ollut hänen kumppaninsa?
Jos kuninkaat elävät alamaistensa veronmaksuista, niin he eivät
kuitenkaan saa riistää heiltä heidän kaikkea omaisuuttansa.
Päättäessänsä riistää munat oli hän myöskin selvillä siitä miten ne
keittäisi. Ei millään ehdolla se saisi tapahtua ampumamajassa eikä sen
läheisyydessä, sillä pieninkin savupatsas voisi ilmottaa muille hänen
läsnäolonsa. Mutta tuolla metsänrinteessä kivilouhoksessa, jossa usein
lepäilivät kulkevat mustalaiset matkallaan kylästä kylään, siellä ei
tuli eikä savu herättäisi kenenkään huomiota. Joutuun hän kokosi kuivia
risuja, sytytti niihin tulen ja paistoi kuumassa hiilloksessa yhden
muna-aarteestansa sekä jauhoi kahden sileän kiven välissä hiukkasen
suolaa. Munakuppia hänellä tosin ei olllut, mutta ei se olekaan mikään
välttämätön kapine, vaan soveltuu ainoastaan niille, joilla on yllin
kyllin tämän maailman tavaraa. Pieni syvennys hänen leivänpalasessaan
toimitti mainiosti munakupin virkaa. Sitten hän sekotti munaan
hiukkasen hienoa suolaa, kastoi siihen ohuen leipäsuikaleen;
pureskellessaan ensimäistä suupalaa hän ei mielestänsä milloinkaan
ollut syönyt mitään niin maukasta ja hän sanoi itseksensä, että joskin
unensa kaikki kokkipojat todellakin olisivat laittamassa kaikkia
herkkuja, niin he eivät varmaankaan osaisi saada toimeen mitään niin
mainiota kuin tämä tuhkassa paistettu sorsanmuna.
Tottunut kun oli kuivaan leipään ja raittiiseen veteen sen päälle, ja
selvästi tajuten, ettei moneen viikkoon, ehkä kuukausiinkaan ole
toiveita sen elantotavan parantamisesta, olisi tämän illallisen pitänyt
tyydyttää hänen ruokahalunsa ja vatsansa vaatimukset. Mutta niin ei
kuitenkaan ollut, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa munaansa,
ennenkuin tuumi, eikö voisi keksiä toista valmistustapaa jäljellä
oleville sekä niille, joita toivoi löytävänsä vastaisilla
ryöstöretkillään. Kokonaisena paistettu muna oli kyllä hyvä, jopa
vallan mainio, mutta hyvä olisi kuuma keittokin suurustettuna
munankeltaisella. Ja tuo keittoaate oli niin elävästi anastanut kaikki
hänen ajatuksensa, että hän päätti koettaa tavalla tai toisella
toteuttaa tuumansa. Epäilemättä jalkineiden ja paidan valmistus olivat
synnyttäneet hänessä joltisen määrän itseensäluottamusta ja uskon
siihen, että kestävyydellä kyllä pääsee eteenpäin. Mutta tuota
luottamusta ei riittänyt vakuuttamaan hänelle, että hän osaisi tehdä
savi- tahi vaskikasarin, missä keittää keittonsa sen enempää kuin
lusikkaakaan, vaikkapa vain puustakin, millä syödä keittoansa. Siinä
oli vastassa mahdottomuuksia, joita hän ei voinut voittaa, ja siihen
asti kunnes oli ansainnut kyllin paljon ostaaksensa semmoisia, hän sai
tyytyä hajuun, jota tunkeutui muiden keittiöistä ynnä muiden lusikkain
kalinaan.
Tuota juuri hän sanoi itselleen seuraavana aamuna mennessään työhönsä.
Vähää ennen, kuin saapui kauppalaan hän huomasi erään talon vieressä,
josta väki edellisenä päivänä oli muuttanut olki- ja ruhkakasassa
maantien ojassa koko joukon läkkipurtiloita, joista silminnähtävästi
ennen oli ollut liha-, kala- ja kasvisäilykkeitä. Niitä oli siinä
erilaisia ja kokoisia, suuria, pieniä, korkeita, mataloita, ympyriäisiä
ja neliskulmaisia.
Nähdessään niiden kiiltävän siinä auringonpaisteessa hän seisahtui
vaistomaisesti; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänellä oli kaikki
selvillä: siinähän hänellä oli kaikki valmiina, kasarit, vadit,
lusikat, ottimet, kaikki mitä häneltä puuttui. Jotta saisi
keittovarastoonsa kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa, ei hänen
tarvinnut muuta kuin käyttää hyväksensä näitä vanhoja purtilolta.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli alhaalla ojassa ja valitsi joutuun neljä,
viisi kappaletta, jotka kiireesti kätki pensastoon kuivuneeseen
lehtikasaan. Paluumatkalla hän sitten veisi ne sieltä ja sitten hän
saisi olla ahkera saadaksensa niistä sopivia tslouskapineita millä
valmistaa kaikkia niitä ruokia, jotka hänellä jo oli selvillä.
Mutta saisivatko ne pysyä paikoillaan? Siinä kysymys, joka koko
päiväksi tuotti hänelle levottomuuden aihetta. Entä jos joku ryöstäisi
hänen aarteensa, niin raukeaisivat kaikki hänen toiveensa ja
tuulentupansa kuin tuhka tuuleen juuri silloin, kun hän oli niin varma
niiden toteuttamisesta.
Onneksi ei ketään ohikulkevaa haluttanut etsiä niitä ja kun hän illalla
palasi ensin annettuaan kaikkien työmiesten mennä siitä ohi, niin hän
löysi ne kaikki pensastosta samasta paikasta, jonne oli ne aamulla
kätkenyt.
Hän tohti yhtä vähän saada aikaan minkäänlaista melua saarella kuin
sytyttää siellä tultakaan ja sentähden hän laittoi itselleen työpajan
kivilouhikkoon. Sieltä hän myöskin toivoi löytävänsä tarvittavia
työkaluja, kiviä ja ehkä jonkun rautapalasen, joilla takoa läkkilevyn
mieleisensä muotoiseksi: litteitä kiviä alasimeksi ja pöyreitä
taltoiksi. Toisilla terävillä hän taasen koettaisi leikata levyt
kahtia.
Se työ olikin vaikeinta ja kestikin kolme päivää, ennenkuin hänen
onnistui muodostaa itselleen lusikka. Epävarmaa kuitenkin on voisiko
kenkään edeltäpäin tietämättä arvata sitä lusikaksi. Mutta muoto oli
tässä sivuseikka, pääasia oli se, että hän tulisi toimeen tuolla
kummallisen muotoisella lusikalla. Eihän kukaan muu ollut sillä syöpä,
ei siis kukaan myöskään ollut moittimassa sen vaillinaisuuksia.
Voidaksensa saada itselleen tuota toivottua keittoa puuttui häneltä
ainoastaan voita ja kasviksia.
Voita hänen täytyi ostaa samaten kuin leipää ja suolaakin, sen hän
varsin hyvin tiesi, sillä eihän hän voinut omin käsin valmistaa sitä,
kun ei ollut maitoa ellei sitä ostanut.
Mutta kasviksien oston hän kyllä välttäisi, niitä kun kyllä kasvoi
niityllä vaikka viljelemättöminä. Sieltä hän kyllä löytäisi suolaheinää
pinaatin asemasta, mutta myöskin porkkanoita ja sokerijuuria,
vaikkeivät olleetkaan niin suuret ja kauniit kuin viljellyt, mutta
siltä kyllin hyvät hänelle.
Pitihän hänen sitäpaitsi osata saada jotain muutakin kuin munia ja
kasviksia, josta saada itselleen päivällinen, kun hänen oli onnistunut
valmistaa itselleen keittoastioita, läkkisen kasarin ja puisen ottimen.
Olihan kalojakin lammikosta saatavana, jos hänellä vaan oli aikaa
niiden onkimiseen. Mitä häneltä puuttui saadaksensa niitä? Onki, johon
sai vavan metsästä, siimaa ostamastaan ompelurihmasta jota vielä oli
melkoinen määrä jäljellä, ja matoja maasta. Hänen ei tarvinnut ostaa
muuta kuin koukku. Tallin edustalta poimimillaan jouhilla hän sitten
vahvistaisi siimansa siihen määrin, että sillä voisi onkia useita lajia
kaloja. Koettaessaan hän kuitenkin näki miten muhkeimmat kalat lammen
kirkkaassa vedessä halveksivasti karttoivat hänen yksinkertaista
siimaansa pitäen sitä liian halpana. Muutamat pienenlaiset kalat vaan
tarttuivat onkeen, mutta olivat nekin kyllin riittävät hänelle.
Kahdeskynnneneskahdes luku.
Perrinen aika kului niin tyystin kaikissa näissä askareissa, ettei
hänelle jäänyt ensinkään aikaa käydä Rosalien luona. Eräältä
kumppaniltaan, joka asui mummo Françoisen luona hän joka päivä sai
kuulla miten Rosalien laita oli, ja kun hän sitä paitsi pelkäsi
joutuvansa tekemisiin tuon kauhean Zenobie tädin kanssa, antoi hän
toisen päivän kulua toisensa perästä käymättä tuttavaansa katsomassa.
Mutta viimein eräänä iltana hän päätti olla menemättä suoraan kotiinsa,
kun hänen jo edellisenä päivänä oli onnistunut saada onkeensa pieni
kala, jonka jo oli valmiiksi keittänyt, niin ettei hänen sinä päivänä
tarvinnut ryhtyä ruuan laittoon.
Sattumalta Rosalie istui yksin pihalla omenapuun siimeksessä Perrinen
saapuessa. Huomatessaan Perrinen hän astui häntä vastaan sanoen osaksi
iloisesti, osaksi moittivasti:
"En luullut teidän enää milloinkaan aikovan käydä täällä."
"Minulla on ollut kiire."
"Mitä sitten olette tehnyt?"
Perrine ei voinut olla vastaamatta: Hän näytti jalkineitansa ja kertoi
miten vaikea hänen oli ollut leikata niitä ja paitaansa.
"Ettekö ole voinut lainata saksia niiltä, joiden luona asutte?" kysyi
Rosalie kummastuneena.
"Siellä ei ole ketään, jolla olisi ollut lainata minulle saksia."
"Jokaîsellahan on sakset."
Perrine oli vähäisen kahden vaiheella, oliko viisasta enää säilyttää
salaisuuttansa, mutta kun hän sillä pelkäsi suututtavansa Rosalien,
niin hän päätti kertoa kaikki:
"Ei ketään asu siellä missä minä oleskelen", hän lausui nauraen.
"Mahdotonta!"
"Mutta kuitenkin se on totta, ja kun minulla ei ollut kasaria, millä
ketttää ruokani, ei lusikkaa millä sitä syödä, niin on minun ollut
pakko tehdä itselleni niitä ja minä vakuutan teille, että on ollut
paljon vaikeampi vuolla lusikka kuin tehdä kengät."
"Älkää tehkö minusta pilaa."
"En ollenkaan. Minä puhun täyttä totta."
Ja salaamatta mitään Perrine kertoi kaikki: miten oli osunut
ampumamajaan, miten oli tehnyt itselleen kasarin missä keittää ruokansa
ja lusikan millä sitä syödä, miten oli löytänyt vesilinnunmunia,
onkinut kaloja lammikosta ja miten oli laittanut itselleen keittiön
kivilouhikossa.
Vähä väliä Rosalie oikein huudahti ilosta ja kummastuksesta ikäänkuin
olisi kuullut jonkun erinomaisen ihmesadun.
"Miten hauskaa tuo kaikki mahtaa olla!" hän huudahti Perrinen kerrottua
mistä oli keittänyt ensimäisen vihanneskeittonsa.
"On kyllä, kun vain onnistuu; mutta, kun ei ota onnistuaksensa! Kolme
päivää työskentelin, ennenlrum minun onnistui saada itselleni lusikka;
en voinut mitenkään muodostaa sitä kuperaksi. Turmelin jo kaksi
peltipalasta eikä minulla enää ollut jäljellä kuin yksi; ajatelkaa
miten monta kertaa olin lyönyt sormiini kivellä, muodostaessani
lusikkaani kuperaksi."
"Minä ajattelen keittoanne."
"Se olikin maukas koitto."
"Sen kyllä uskon."
"Niin, ainakin se oli minun mielestäni hyvä; mutta minä en tavallisesti
saakaan mitään lämmintä ruokaa."
"Minä kyllä syön sitä joka päivä, mutta se on aivan toista; eikö oie
hullua kun kasvaa pinaaattia niityillä, ja porkkanoita ja
sokurijuuria?"
"On siellä vielä paljo muutakin syötäväksi kelpaavaa, esim. krassia,
ruoholaukkaa, salattia, pasternakkoja, nauriita, silleriä, retikoita ja
paljon muutakin."
"Pitää osata käyttää niitä."
"Isäni opetti minua tuntemaan niitä ja niiden hyötyä."
Rosalie oli hetkisen vaiti ikäänkuin miettien jotakin; mutta sitten hän
epäröiden lausui:
"Saanko käydä teitä katsomassa?"
"Hyvin mielelläni, jos vaan lupautte olla kenellekään kertomatta missä
asun."
"Sen kyllä lupaan."
"Mutta milloinka tahdotte tulla?"
"Menen sunnuntaina Saint-Pipoyhin erästä tätiäni katsomaan; palatessani
sieltä iltapuolella sopii minun poiketa luoksenne."
Nyt Perrine vuorostansa muuttui vähäisen miettiväiseksi.
"Tulkaa sitten ennemmin päivällisille luokseni."
Rosalie kyllä rupesi kursailemaan niinkuin sikäläisen kansan oli
tapana, niin ettei kieltänyt eikä luvannut, mutta helppo oli nähdä,
että hänen kovin teki mieli suostua pyyntöön.
Perrine keskeytti:
"Minä vakuutan teille, että tekisitte minulle oikein mieleen
suostumalla pyyntööni, minä olen niin yksin."
"Niin olen minäkin."
"Se on siis päätetty; mutta olkaa hyvä ja tuokaa mukananne lusikkanne,
sillä minulla ei ole peltiä eikä aikaakaan tehdä toista."
"Tuonko leipää myöskin, eikö niin?"
"Kiitoksia. Minä odotan teitä kivilouhoksessa, josta löydätte minut
keittiöstäni."
Perrine puhui aivan totta lausuessaan olevansa iloinen, kun sai
Rosalien vieraaksensa, ja jo edeltäpäin hän iloitsi siitä: Miten
hänellä nyt oli paljon ajateltavaa, päivälliskutsut, tuumia mitä saada
päivälliseksi, ruokavarojen hankinta! Oi miten hauskaa! Hän tuli siitä
samalla oikein levottomaksi: ken olisi paria päivää aikaisemmin voinot
luulla hänen voivan toimittaa päivällispidot vieraalle?
Tärkeimmät kaikesta olivat nyt metsästys ja kalastus, sillä ellei hänen
onnistuisi saada munia ja kalaa, niin päivälliseksi ei tulisi muuta
kuin vihanneskeittoa, joka yksinään olisi kerrassaan liian laihaa.
Perjantai- ja lauvantai-illat hän kulutti tutkimalla lähiseutua toivoen
löytävänsä heinäkurpan pesiä, joista saada joku tahi joitakuita munia.
Tosin kyllä kurpan munat ovat pienemmät kuin sorsan, mutta hänellä ei
oliot varaa valita. Sitä paitsi onnisti hänen kalastuksensa tavallista
paremmin, niin että hän kastemadolla höystetyllä siimallansa veti
maalle suuren kauniin kyhmyselkäisen ahvenen, kyllin suuren
riittääksensä sekä hänelle että Rosalielle. Vielä lisäksi hän tahtoi
jälkiruokaakin ja sitä hän sai karviaismarjapensaasta, joka oli
kasvanut kaatuneen raidan rungosta. Voipi olla etteivät marjat vielä
olleet täysin kypsyneitä, mutta karviaismarjat ovat semmoista lajia,
jota voi syödä vähän kypsymättömänpuoleisinakin.
Kun Rosalie sunnuntaina keskipäivällä saapui kivilouhokseen oli Perrine
jo siellä tulensa ja pannujensa luona, jossa keitto kiehua porisi.
"Olen juuri odottanut teitä ennenkuin suurustan keittoni tällä
munalla", lausui Perrine. "Teidän ei tarvitse muuta kuin terveellä
kädellänne hämmentää sillä aikaa kuin minä varovasti kaadan keiton
siihen. Leivän olen jo ennestään leikannut kuutioiksi."
Rosalie ei epäillyt ottaa osaa ruoan valmistukseen vaikka olikin juhlan
kunniaksi pukeutunut pyhävaatteihinsa, sillä olihan tuo toimi leikkiä
vain ja sitäpaitsi hänen mielestänsä erittäin hauskaa.
Kohta oli keitto valmis eikä puuttunut muuta kuin sen kuljettaminen
saarelle ja sen teki Perrine.
Kohteliaisuudesta vierastansa kohtaan, jolla vielä oli käsi siteessä,
oli Perrine asettanut siltapuun entiselle paikalleen.
"Tämän seipään avulla", hän lausui, "minä tavallisesti kuljen tästä
ylitse, mutta se ei käy päinsä teille, jolla vielä on käsi kipeänä."
Ovi avattiin ja Rosalien silmien eteen levisi pieni sievonen maja,
jonka kaikkiin neljään kulmaan Perrine oli märkiin sammaliin pannut
suuret kirjavat kukkavihot -- keltaisia kurjenmiekkoja, sinisiä
kukonkaonuksia, punertavia rimpiä ja lattialle laittanut
"päivällispöydän." Tyttö ei voinut olla ilmaisematta ihastustaan, vaan
lyöden kätensä yhteen huudahti:
"Oi, kuinka kaunista!"
Maahan oli levitetty tuoreita sananjalkoja, jotka saivat toimittaa sekä
pöydän että pöytäliinan virkaa; suuria lehtiä oli "lautasina" ja suurin
lehti oli vatina ja sillä komeili tärkein ruokalaji, kyhmyselkäinen
ahven, krassin ympäröimänä. Toinen lehti, vaikka pienempi, oli
salattikulhona, samaten kuin toinen, joka toimitti jälkiruokamaljan
virkaa, ja jälkiruokana oli karviaismarjoja. Jokaisen vadin väliä
koristi lummekukka, jonka puhtaan valkoinen väri erinomaisen
viehättävästi erosi mehevän vihreästä pohjasta.
"Olkaa hyvä, istukaa!" lausui Perrine kehottavasti ojentaen kätensä.
Ja sitten he istahtivat ja päivällinen alkoi.
"Olisin ollut oikein pahoillani, jos en olisikaan päässyt tulemaan
tänne", lausui Rosalie suu täynnä ruokaa, "täällä on niin sievää ja
keitto on niin hyvää."
"Miksikä ette olisi päässyt?"
"Sentähden, että tahtoivat lähettää minut Piquignyhyn herra Benditin
tähden, joka on sairastunut."
"Mikä herra Benditiä vaivaa?"
"Hänessä on lavantauti. Hän on kovin sairas siitä päättäen, että hän
eilisestä asti ei tiedä mitä sanoo eikä tunne ketään; juuri hänen
tähtensä olin eilen vähällä käydä luonanne."
"Minunko? Minkätähden?"
"Olen ajatellut jotakin."
"Jos voin tehdä jotakin herra Benditin hyväksi, niin teen sen
mielelläni. Hän on ollut ystävällinen minulle; mutta mitä minä, köyhä
tyttö rukka, voin tehdä? Sitä en käsitä."
"Antakaa minulle vielä vähäisen kalaa ja krassia, niin selitän sen
teille. Tiedättehän, että herra Benditin tehtävä on kaikki
ulkomaalainen kirjeenvaihto. Hän se juuri kääntää ranskaksi kaikki
saksalaiset ja englantilaiset kirjeet. Kun hänen ajatuksensa nyt eivät
ole selvät, niin hän tietysti ei voi mitään kääntääkään. Jo aiottiin
hankkia toinen hänen sijaansa, mutta kun tuo sijainen varmaankin herra
Benditin parannuttua tahtoisi pitää paikkansa, niin ovat herra Mombleux
ja insinööri Fabry luvanneet hoitaa hänen virkaansa, kunnes hän
paranee. Mutta eilen täytyi insinööri Fabryn matkustaa Skotlantiin ja
herra Mombleux on joutunut pulaan, sillä vaikka hän osaakin saksaa
erittäin hyvin, niin hän ei osaa kääntää englannin kielestä muuten käin
herra Fabryn avulla, joka on oleskellut monta vuotta Englannissa.
Yksinään hän ei sitä osaa, etenkin kun englantilaiset kirjeet ovat niin
huonoa käsialaa, että täytyy arvaamalla lukea puolet. Hän kertoi tuon
kaiken eilen pöydässä, jossa minä suoritin palveluksen ja valitti ehkä
olevansa pakotettu kieltäytymään hoitamasta herra Benditin virkaa.
Silloin juolahti minulle mieleen sinä, ja olisin mielelläni kertonut
sinun puhuvan englannin kieltä yhtä hyvin kuin ranskaa..."
"Minä puhuin aina ranskaa isäni kanssa, englantia äidilleni ja kun
kaikki kolme juttelimme, niin käytimme molempia kieliä ajattelematta
kumpaako kieltä se oli."
"En tohtinut kuitenkaan lausua ihan varmasti. Mutta nythän saan kertoa
sen hänelle, eikö niin?"
"Kyllä tietysti, jos luulet minun kaltaiseni köyhän tytön olevan heille
avuksi."
"Siinä ei ole erotusta oletko köyhä tyttö vai neiti -- pääasia on että
osaat englannin kieltä."
"Minä osaan puhua ja kirjottaa, mutta affäärikirjeen kääntäminen on
vallan toista."
"Ei ole herra Mombleuxin avulla, joka tuntee semmoiset kirjeet."
"Ehkä se voi käydä päinsä. Sanokaa sitten herra Mombleuxille että hyvin
mielelläni teen sen herra Benditin hyväksi, jos osaan."
"Kyllä minä sanon hänelle."
Vaikka ahven olikin koko suuri, niin se syötiin kaikki ja krassikin
katosi samaa tietä. Nyt oli jäikiruoan vuoro. Perrine nousi, korjasi
pois "kalavadin" ja asetti sen sijalle suonikkaat ja emaljinkiiltoiset
lumpeenlehdet. Sitten hän tarjosi marjojaan.
"Olkaa hyvä", häa lausui nauraen, "tässä on vähän hedelmiä
puutarhastani."
"Missä on teidän puutarhanne?"
"Tuolla ylhäällä, päämme päällä, karviaismarjapensas on itänyt ja
juurtunut vanhan raidan onnessa rungossa, joka on tämän ampumamajan
tukeena."
"Tiedättekö, ettette voi varsin kauan enää asua tässä majassa?"
"Toki talveen asti, luulemana."
"Talveenko asti! No, miten sitten käy kun sorsan metsästysaika alkaa?
Silloin käytetään aina tätä majaa."
"Oi, herranen aika!"
Niin onnellisesti alkanut päivä päättyi semmoisella surkealla tiedolla
ja sitä seuraava yö oli vannaankin rauhattomin kaikista, jolloin
Perrine oli nukkunut oman katon alla.
Minne hän sitten joutuisi?
Ja kaikki hänen suurella vaivalla hankitat talouskapineensa, mitä hän
niillä tekisi?
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Jos Rosalie olisi kertonut ainoastaan tulevasta sorsanmetsästyksestä
olisi Perrine joutunut siitä vallan epätoivoon, mutta kertomus herra
Benditin sairaudesta ja toiveet saada olla herra Mombleuxille apuna
kirjeiden kääntämisessä lievensi hiukkasen tuota pelkoa.
Niin, se oli kaunis hänen saarensa ja hänen kyllä tulee tavattoman
vaikea lähteä sieltä; mutta ellei hän jättäisi sitä, hän ei myöskään
lähenisi hiuskarvankaan vertaa äitinsä osottamaa päämäärää, jonne hänen
kuitenkin oli pyrkiminen. Kun hän nyt sai tilaisuuden auttaa herroja
Benditiä ja Mombleuxia, niin hän samalla hankki itselleen puolustajia,
jotka niin sanoakseen avaisivat hänelle ovet, mistä myöhemmin päästä
edemmäksi. Se oli seikka, joka korvasi kaiken jopa surunkin
kuningaskuntansa jättämisestä. Eipä se ollutkaan leikkiäksensä, niin
hauskaa kuin se olikin, ei ryöstääksensä vesilintujen pesiä,
onkiaksensa kaloja, poimiaksensa kukkia, kuunnellaksensa lintujen
laulua eikä pannaksensa pieniä päivällispitoja toimeen, että hän oli
kärsinyt ja kestänyt matkan kaikki vaivat ja korjnudet.
Maanantaina hän päivällislomalla meni eilisen sopimuksen mukaan mummo
Françoisen asunnolle, ollaksensa käsillä jos herra Mombleux häntä
tarvitsi. Mutta Rosalie tulikin vaan ilmoittamaan hänelle, että
maanantaina ei tulekaan kirjeitä Englannista, joten ei sinä päivänä ole
mitään käännettävää; ehkä kuitenkin oli oleva tiistaina.
Perrine palasi työhönsä ja oli jo täydessä toimessa kun Puupietari
seisautti hänet.
"Mene heti konttoriin!"
"Mitä minun pitää tehdä siellä?"
"Koskeeko se minuun? Minua käskettiin lähettämään sinut sinne, mene
nyt."
Perrine ei kysynyt sen enempää, osaksi sentähden ettei kannattanut
kysellä sen enempää ja toiseksi että hän jo arvasi mistä oli kysymys.
Kuitenkaan hän ei käsittänyt, jos hänen piti yhdessä herra Mombleuxia
kanssa kääntää jotakin vaikeata kirjettä, minkätähden hänen juuri piti
mennä konttoriin, jossa aina oli väenliikettä ja jokainen näkisi herran
tarvitsevan hänen apuaan.
Herra Talouel seisoi lasikattoisella verannallansa ja huusi hänet
luoksensa:
"Tule tänne!"
Perrine riensi ylös rappusia.
"Sinäkö englannin kieltä puhut?" kysyi Talouel, "vastaa suoraan äläkä
valehtele."
"Äitini oli englannitar."
"Ja ranskaa? Kuinka olet sitä oppinut? Sinä et murra ollenkaan."
"Isäni oli ranskalainen."
"Puhut siis kumpaakin kieltä?"
"Kyllä, herra."
"Hyvä. Sinun tulee mennä Saint-Pipoyhin. Sillä herra Vulfran tarvitsee
sinua."
Kuullessaan sen Perrine rupesi vapisemaan liikutuksesta niin että
tirehtööri huomasi sen ja suuttui.
"Mitäs juonia tuo on?"
Perrinellä oli vähäisen aikaa tyyntyä sekä keksiä selityksen
liikutukseensa.
"Minä en tiedä missä on Saint-Pipoy."
"Saat ajaa sinne, se ei ole sinulle vahingoksi."
Ja verannaltaan hän huusi:
"Guillaume!"
Herra Vulfranin pienet vaunut ajoivat heti rappusten eteen rakennuksen
siimeksestä.
"Tuossa on tyttö", lausui Talouel, "eikö sinun heti pitänyt viedä hänet
herra Vulfranin luokse?"
Perrine oli jo alhaalla vaunujen luona ja aikoi juuri astua niihin
Guillaumen viereen, mutta tämä pysäytti käden viittauksella.
"Ei tänne", hän lausui, "takalaudalle."
Pieni yhden hengen istuin olikin alaslasketun kuomin takana. Perrine
astui siihen ja sitten sitä mentiin hyvää kyytiä. Päästyään pois
kauppalasta kääntyi Guillaume Perrinen puoleen hiljentämättä hevosen
juoksua.
"Onko totu että osaatte englannin kieltä?" hän kysyi.
"On."
"Silloin on teillä tilaisuus auttaa patruunaa."
Perrine rohkaisi mielensä ja kysyi:
"Kuinka niin?"
"Sentähden että tänne on tullut muutamia englantilaisia
koneenrakentajia asettamaan paikoilleen uusia koneita, eivätkä he osaa
puhua sanaakaan semmoista kieltä kuin ihmiset ymmärtävät. Herra
Mombleux kyllä on siellä ja hän sanoo puhuvansa englannin kieltä; mutta
hänen englantinsa on jotakin toista kuin koneherrojen, niin että nyt he
siinä kiistelevät ymmärtämättä toisiaan ja patruuna on vallan raivoisa.
Sitä saa nauraa ihan katketaksensa. Kun viimein herra Mombleux ei
osannut sanoa mitään ja tahtoi rauhottaa patruunaa, niin hän kertoi
käämikoneilla työskentelevän nuoren Aurelie nimisen tytön osaavan puhua
englantia ja silloin lähetti patruuna minut noutamaan teidät sinne."
Oli hetkisen hiljaa, sitten hän uudestaan kääntyi Perrinen puoleen:
"Tahdon sanoa teille, että jos puhutte samanlaista englannin kieltä
kuin herra Mombleux, niin tekisitte viisaammin astumalla heti alas."
Hän lisäsi nenäkkäästi:
"Pitääkö minun seisahtaa?"
"Ajakaa vaan eteenpäin."
"Sanoin sen omaksi eduksenne."
"Kiitos vaan."
Varmasta vastauksestaan huolimatta oli Perrine kuitenkin sangen
peloissaan. Sillä vaikka hän olikin varma kielen taidostansa, ei hän
tuntenut sitä murretta, jota koneenasettajat puhuivat, ei tietänyt
muuta koin että se ei ollut samaa kuin herra Mombleuxin, niinkuin
Guillaume pilkallisesti lausui. Sitä paitsi hän tiesi että jokaisella
ammatilla on omat sanansa, etenkin teknillisellä alalla. Jos hän siis
epäröisi eikä ymmärtäisi niin varmaankin herra Vulfran suuttuisi häneen
yhtä paljon kuin herra Mombleuxiin.
Jo näkyivät Saint-Pipoyn savuavat piiput ja kohta näkyivät tien
mutkauksessa tehtaatkin. Hän tieri Saint-Pipoyssa valmistettavan lankaa
ja kankaita niinkuin Maraucourtissakin ja että siellä sitäpaitsi
tehtiin köysiä ja purjelankaa. Kuitenkin oli hänelle yhdentekevää mitä
siellä tehtiin; yksi vaan olisi ollut hänen tärkeä tietää: mitä hänen
siellä piti tulkita ja selittää.
Tien mutkauksesta hän kohta näki koko tehdaslaitoksen levenevän eteensä
tasaisella maalla ja oli se hänen mielestänsä Maraucourtia pienempi,
mutta silti kylläkin suuremmoinen. Samassa vaunut ajoivat portista
sisään sekä pysähtyivät kohta konttorirakennuksen eteen.
"Seuratkaa minua", sanoi Guillaume.
Hän vei hänet sisään huoneeseen, jossa herra Vulfran vilkkaasti
keskusteli Saint-Pipoyn tirehtöörin kanssa.
"Tässä on tyttö", ilmotti Guillaume hattu kädessä.
"Hyvä on, saat mennä."
Kääntymättä Perrinen puoleen herra Vulfran viittasi tirehtööriä
lähemmäksi ja kysyi häneltä puoli ääneen jotakin. Tirehtööri vastasi
samalla tavalla, mutta Perrinellä oli hyvät korvat ja hän käsitti ehkä
paremmin kuin kuuli herra Vulfranin kysyvän ken hän oli ja tirehtöörin
vastaavan:
"Nuori, noin kahden- tahi kolmentoista vuotinen tyttö, joka ei näytä
ensinkään typerältä."
"Tule lähemmäksi, lapseni", kehotti herra Vulfran samalla lempeällä
äänellä, jolla Perrine aikaisemmin oli kuullut hänen puhuttelevan
Rosalieta ja joka ei ollut ensinkään sentapainen millä hän puhutteli
alustalaisiaan.
Se rohkaisi Perrineä, niin että voitti liikutuksensa ja pelkonsa.
"Mikä on nimesi? kysyi herra Vulfran."
"Aurelie."
"Ketkä ovat vanhempasi."
"He ovat kuoleet."
"Kuinka kauan olet ollut täällä työssä."
"Kolme viikkoa."
"Mistä olet kotoisin?"
"Tulen Pariisista."
"Puhutko englannin kieltä?"
"Äitini oli englannitar."
"Siis osaat englannin kieltä?"
"Osaan puhua englannin kieltä sillä kielellä keskusteltaessa, mutta..."
"Ei mitään muttia, osaatko vai etkö osaa?"
"En osaa eri ammattien kieltä, missä käytetään sanoja joita en ole
ennen kuullut."
"Kuuletteko, herra Benoist, tuo pienokainen tuossa ei vastaa niinkään
hullusti."
"Niinkuin äsken sanoin hän ei ole ensinkään typerännäköinen, vaan
päinvastoin."
"No, sitten hän ehkä voi ollakin meille hyödyksi."
Herra Vulfran nousi, nojasi keppiinsä ja tarttui tirehtöörin
käsivarteen.
"Seuraa meitä, lapseni."
Tavallisesti Perrine huomasi kaikki mitä tapahtui hänen ympärillään,
mutta siinä seuratessaan herra Vulfrania täytti vaan ainoa ajatus hänen
mielensä: Kuinkahan suoriudun tuosta keskustelusta englantilaisten
kanssa.
Suuren ihka uuden valkoiseksi ja siniseksi maalatun tiilirakennuksen
ulkopuolella hän näki herra Mombleuxin pitkin askelin ja suuttuneen
näköisenä astuskelevan edestakaisin ja luuli huomaavansa hänen luovan
karsaan silmäyksen heihin päin.
He astuivat ensimäiseen kertaan ja siellä oli suuressa salissa suuria
puulaatikoita, joihin eri värillä oli kirjotettu sanat _Matter,
Platte_, Manchester. Eräällä semmoisella laatikolla istuivat
englantilaiset koneenasettajat ja Perrine huomasi heidän ainakin
puvusta päättäen olevan sivistyneitä henkilöitä, puetut kun olivat
verkavaatteihin, hopeinen koruneula kaulaliinassa. Sen vuoksi hän
toivoi paremmin ymmärtävänsä heitä, koin jos olisivat tavallisia
työntekijöitä. Herra Vulfranin saapuessa he nousivat seisomaan.
Herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen sanoen: "Ilmota heille että
puhut englannin kieltä ja että olet täällä tulkkina."
Hän teki niin ja jo ensimäisiä sanoja kuullessaan englantilaisten
tyytymätön ilme muuttui iloiseksi; tosin Perrine oli lausunut
ainoastaan tavallisen lauseen, mutta heidän hymyilynsä ennustivat
kuitenkin hyvää vastaisille käännöksille.
"Ihan varmasti he ymmärsivät häntä", sanoi tirehtööri.
"Kysy heiltä sitten minkätähden he ovat saapuneet kahdeksan päivää
ennen määräaikaa, jonka vuoksi insinööri jonka tulee opastaa heitä ja
joka puhuu englannin kieltä nyt on matkoilla?"
Perrine käänsi kysymyksen sanasta sanaan ja sai heti toiselta
vastauksen:
"He sanovat päättäneensä Cambraissa koneiden paikoilleen asettamisen
aikaisemmin kuin luulivat ja olivat tulleet suorastaan tänne eivätkä
menneet muutaman päivän takia Englantiin."
"Kenelle he ovat asettaneet koneita Cambraissa?" kysyi herra Vulfran.
"Veljeksille Avelinelle."
"Mimmoisia koneita ne olivat?"
Heidän englannin kielinen vastauksensa saattoi Perrinen niin hämilleen,
että rupesi sammaltamaan.
"Mitä nyt? Etkö tiedä?" kysyi herra Vulfran vilkkaasti ja vähäisen
maltittomasti.
"Se on koneen nimi, jota en tunne."
"Lausu sama nimi englannin kielellä."
"_Hydraulic mangle_."
"Niin se varmaan on."
Herra Vulfran toisti sanan englannin kielellä, mutta ihan toisella
tavalla kuin he, joka hyvästi selvitti minkä vuoksi hän ei ollut heitä
ymmärtänyt. Sitten hän kääntyi tirehtöörin puoleen:
"Siinä näette että toiminimi Aveline on ennättänyt ennen meitä;
sentähden meidän ei auta hukata aikaa. Minä lähetän sähkösanoman
Fabrylle palata niin pian kuin suinkin; mutta sillä aikaa meidän täytyy
panna nuo pojat työhön. Kysy heiltä, tyttöseni, miksi istuvat siinä
kädet ristissä."
Perrine käänsi kysymyksen ja sai siihen pitkän vastauksen siltä, joka
näytti päällysmieheltä.
"No, miten on?" kysyi herra Vulfran.
"He vastaavat semmoista, jota on vaikeata kääntää. Siinä on asioita,
joita en käsitä."
"Koeta kuitenkin kääntää heidän vastauksensa."
"He sanovat että lattia ei ole kyllin vahva kannattaaksensa heidän
konettansa, joka painaa satakaksikymmentätuhatta naulaa..."
Hän keskeytti kuulustellaksensa sitä tarkemmin englantilaiselta.
"_One hundred and twenty_?"
"Yes."
"Niin, satakaksikymmentituhatta naulaa. Lattia ei voi kestää sen
käydessä."
"Palkit ovat kuudenkymmenen centimetrin paksuiset"
Perrine käänsi selityksen, kuunteli heidän vastaustansa ja jatkoi:
"He sanovat tutkineensa lattian kannattavaisuuden ja sen pettävän. He
pyytävät kannattavaisuuslaskua tahi tukeita lattian alle."
"Fabry kyllä toimittaa laskun palattuaan; tukeet he saavat heti.
Ryhtykööt heti työhön menettämättä minuuttiakaan! Heille kyllä annetaan
runsaasti työvoimia: kirvesmiehiä, muurareita, seppiä. Heidän ei
tarvitse muuta kuin ilmottaa kuinka paljon, kääntyen sinun puoleesi ja
sinä kerrot heidän vaatimuksensa herra Benoistille."
Perrine käänsi nuo määräykset englantilaisille, jotka selittivät
täydellisesti tyytyvänsä hänen tulkitsemiseensa.
"Saat jäädä tänne", jatkoi herra Vulfran. "Saat lipun, jonka nojalla
saat asua ja syödä ravintolassa maksamatta mitään. Jos ovat tyytyväiset
sinuun, niin saat lahjapalkkion insinööri Fabryn palattua."
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Tulkin ammatti oli paljoa parempi kuin käämikärryjen kuljettajan.
Perrine tuli ehdottomasti niin ajatelleeksi illalla työn päätyttyä
saatettuansa englantilaiset ravintolaan, jonne toimitti heille asunnon
ja sen jälkeen itselleenkin, ei mitään kurjaa kumppanihökkeliä, vaan
erityisen pienen huoneen, jossa hän voi olla kotonaan. Kun nuo
muukalaiset eivät ymmärtäneet ainoatakaan ranskalaista sanaa, niin he
tahtoivat häntä atrioimaan kanssansa. Hänen kauttansa he tilasivat
päivällisen, joka olisi riittänyt kymmenelle Picardialaiselle eikä
nimeksikään muistuttanut noita herkullisia kasvipitoja, joita Perrine
pari päivää sitä ennen oli toimittanut uudelle ystävälleen Rosalielle.
Sinä yönä hän siis saisi nukkua oikeassa sängyssä ja pujahtaa oikeiden
lakanoiden väliin. Kuitenkin hän valvoi kauan ennen kuin uni hänet
yllätti. Ja kun uni vihdoinkin oli tullut, niin hän nukkui kovin
levottomasti heräten vähä väliä. Kuitenkin hän koetti rauhoittua sanoen
itsekseen, että hänen piti antaa tapausten mennä menojaan koettamatta
arvata miten kaikki päättyisi, käyköön sitten hyvin tahi pahoin. Hänen
tuli ainoastaan olla iloinen kohtalonsa muutoksesta ja kärsivällisesti
odottaa asiain menoa. Mutta kauneimmat puheet, etenkin jos ne ovat
tarkoitetut puhujalle itselleen, eivät suinkaan ole omansa
tuudittamaan ketään uneen, päinvastoin mitä kauniimmat ovat sitä
vilkkaammaksi ne tekevät kuulijansa.
Seuraavana aamuna hän jo oli ylhäällä tehtaanpilIin ensi vihellyksestä
ja riensi kolkuttamaan molempien koneenasettajien oville. Mutta
englantilaiset työmiehet eivät tottele tehtaanpillin eivätkä kellon
kehotuksia, eivät ainakaan mannermaalla, niin että he ensin pukeutuivat
ainakin picardialaiselle talonpojalle vallan aavistamattoman
perinpohjaisesti ja sitten nauttivat lukemattomia lasillisia teetä
paahdetun leivän kanssa. Vasta sen perästä he laittautuivat työhön
Perrinen saattamana, joka oli vaatimattomasti odottanut heitä oven
takana ja jo levottomasti kysellyt itseltään eivätkö he milloinkaan
lopeta, sekä pelkäsi herra Vulfranin ennättäneen tehtaaseen ennen
heitä.
Mutta herra Vulfran ei tullutkaan ennenkuin päivällissn perästä
sisarensapojan herra Casimirin saattamana, jonka piti katsella hänen
sijastaan kuinka työ edistyi.
Herra Casimir katseli kovin halveksivasti koneen asettajien työtä, joka
totta puhuen ei ollut vielä edistynyt kuin valmistuksiin.
"Ihan varmaa on, että nuo veikot tuossa eivät ole päässeet
kunnollisesti alkuunkaan, ennenkuin insinööri Fabry on kotona; muuten
se ei ole kuminallistakaan semmoisen kaitsijan johdolla kuin, eno,
olette heille antanut."
Hän lausui viimeiset sanansa kovin pilkallisesti, mutta se ei näyttänyt
miellyttävän herra Vulfrania, joka päinvastoin siitä näkyi pahastuvan.
"Jos sinä olisit kyennyt tuoksi kaitsijaksi, niin minun ei olisi ollut
pakko ottaa tänne tuota lasta käämikoneen luota."
Perrine huomasi herra Casimirin kiukustuvan tuosta ankaralla äänellä
lausutusta moitteesta, mutta nuori herra näennäisesti rauhoittui pian
ja vastasi melkein huolimattomasti:
"Jos todellakin olisin edeltäpäin arvannut, että minut siirrettäisiin
virkamiesuralta käsityöläiseksi, niin totta tosiaankin olisin ennemmin
oppinut englannin kuin saksan kieltä."
"Ei ole milloinkaan oppimiseen liian myöhäistä", vastasi herra Vulfran
äänellä, joka ehdottomasti katkaisi tuon kummaltakin puolelta sangen
pisteliään keskustelun.
Perrine oli lyyhistynyt kokoon niin paljon kuin mahdollista, jotta
häntä ei huomattaisi. Herra Casimir ei katsahtanutkaan sinnepäin, vaan
tarjosi heti sen perästä käsivartensa enolleen ja molemmat poistuivat.
Perrine katseli heitä kummastuneena: herra Vulfran oli todellakin kova
sisarensapojalle, mutta olipa tämäkin tyly ja röyhkeä enollensa. Jos he
todellakin rakastivat toisiansa, niin ei sitä ainakaan voitu huomata.
Minkätähden oli niin? Minkätähden ei nuori mies kohdellut tuota surun
ja taudin sortamaa vanhusta hellästi ja kunnioittavasti? Minkä tähden
vanhus oli niin ankara toiselle niistä kahdesta, jotka olivat hänelle
pojan sijassa?
Hänen miettiessänsä sitä palasi herra Vulfran takaisin tällä kertaa
tirehtööri Benoistin taluttamana. Vanhuksen istuuduttua pakkalaatikolle
tirehtööri selitti hänelle englantilaisten työn edistymisen.
Hetken perästä hän kuuli tirehtöörin kahdesti huutavan:
"Aurelie! Aurelie!"
Mutta hän ei liikahtanut, vaikka kyllä kuuli huudon, ollen
ajatuksissansa, niin ettei ensinkään muistanut sitä sikäläiseksi
niineksensä.
Uudestaan tirehtööri huusi:
Silloin hän ikäänkuin heräten kavahti pystyyn ja riensi heidän
luoksensa.
"Oletko huonokuuloinen?" kysyi Benoist.
"En, herra, mutta minä kuuntelin koneenasettajien puhetta."
"Te voitte mennä", sanoi herra Vulfran tirehtöörille.
Herra Benoistin mentyä herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen.
"Osaatko lukea, lapseni?"
"Osaan, herra."
"Osaatko lukea englannin kieltäkin?"
"Osaan, niinkuin ranskaakin. Minulle on yhdentekevää kumpaako luen."
"Mutta osaatko kääntää luettavasi englannin kielestä ranskaksi?"
"Kyllä osaan, ellei puhuta varsin vaikeista asioista."
"Sanomalehden uutisia esimerkiksi?"
"En ole milloinkaan koettanut sitä, sillä minun ei tarvinnut lukiessani
englanninkielistä sanomalehteä kääntää sitä ranskaksi. Minä ymmärsin
sen kääntämättäkin."
"Jos ymmärrät, niin osaat kääntääkin."
"Kyllä minä melkein luulen, mutta en ole ensinkään varma siitä."
"No niin, voimmehan koettaa; ilmota englantilaisille, että voivat
huutaa sinua jos tarvitsevat tulkitsemistasi; senperästä voit tulla
tänne, niin koetamme voitko kääntää minulle sanomalehdestä paikkoja,
joita pyydän."
Puhuteltuaan miehiä Perrine meni herra Vulfranin luokse, istahti
kunnioittavasti hänen eteensä ja tarttui herra Vulfranin ojentamaan
sanomalehteen Dundee Newsiin.
"Mitä minun pitää lukea", hän kysyi avatessaan lehden.
"Etsi kauppauutiset."
Peloissaan hän selaili pitkiä palstoja toista toisensa perästä. Ne
siinä jatkuivat loppumattomiin, ja vavisten Perrine kysyi itseltään
tokko hän osaisi suorittaa tuota uutta outoa tehtävää herra
Vulfranin mieliksi tahi edes niin, ettei hän vallan menettäisi
kärsivällisyyttänsä.
Mutta herra Vulfran ei kiirehtänyt, ei torunut, vaan päinvastoin
rauhotti häntä, sillä hänen sokeille ominainen tarkka kuulonsa oli
ilmottanut tytön, paperin kahinasta päättäen, olevan levoton.
"Älä kiirehdi", hän sanoi, "meillä on kyllä aikaa. Sitäpaitsi et ehkä
milloinkaan ole lukenut kauppalehteä."
"En milloinkaan ennen."
Perrine jatkoi etsimistänsä ja äkkiä huudahti vähäisen.
"Joko löysit?"
"Niin luulen."
"Etsi sitten otsakirjotukset: _Linen, hemp, jute, sacks, twine_."
"Mutta, herra, osaattehan itsekin englannin kieltä", huudahti Perrine
tahtomatta.
"Viisi tahi kuusi ammattisanaa, siinä paha kyllä kaikki."
Löydettyään sanat Perrine rupesi kääntämään hitaasti, alinomaa korjaten
ja toistaen lauseet. Viimein hän joutui vallan epätoivoon ja tuskan
hiki nousi hänen otsalleen, vaikka herra Vulfran koko ajan rohkaisi
häntä virkkaen:
"Hyvä on, ymmärrän, jatka vaan."
Ja hän alkoi uudestaan kovemmalla äänellä, mikäli työmiesten vasarain
kalkutukset uhkasivat tukehuttaa kaikki muut äänet.
Vihdoin hän pääsi loppuun.
"Katsopas nyt onko siellä uutisia Kalkutasta?"
Perrine etsi.
"Kyllä, tässä: erityiseltä kirjeenvaihtajaltamme."
"Se se on, lue."
"Dakasta saamamme uutiset..."
Perine lausui Dakka nimen vavisten ja herra Vulfran heti huomasi sen.
"Minkätähden vapiset?" hän kysyi.
"En tiedä vapisinko; epäilemättä sentähden, että pelkään."
"Olenhan sanonut, että sinun ei tarvitse peljätä. Sinä osaat paljon
enemmän kuin toivoin ja odotinkaan."
Perrine käänsi niin hyvis kuin suinkin osasi Dakan kirjeen, jossa
puhuttiin juten sadosta Bramaputran rantamilla. Sen loputtaa herra
Vulfran käski hänen etsiä meriuutisten joukosta nimen Sankt Helena.
"Nimi on samanlainen englannin kielellä", ilmotti herra Vulfran.
Jälleen hän silmäili tiheitä palstoja ja viimein nimi Sankt Helena
pisti hänen silmäänsä.
23 p. ohikulkenut englantilainen laiva _Alma_ Kalkutasta Dundeehen; 24
p. norjalainen laiva _Grundloven_ Naraingaudjista Boulogneen.
Herra Vulfran näytti tyytyväiseltä:
"Hyvä on", hän lausui. "Olen tyytyväinen sinuun."
Mielellään Perrine olisi vastannut, mutta ei uskaltanut pelosta, että
ääni olisi ilmaissut hänen iloansa.
Herra Vulfran jatkoi:
"Huomaan voivani käyttää sinua kunnes herra Bendit paranee."
Annettuaan vieraiden työmiesten Perrinen kautta selittää itselleen työn
edistymistä ja samalla tavalla kehotettuaan heitä jouduttamaan työtänsä
hän käski Perrinen saattamaan häntä tirehtöörin konttoriin.
"Herra, pidänkö teitä kädestä?" kysyi tyttö ujosti.
"Tietysti, lapseni, kuinka muuten osaisit taluttaa minua. Sinun pitää
ilmoittaa milloin on joku este tiellämme, äläkä ole hajamielinen."
"Oi, herra Vulfran. Minä vakuutan että voitte luottaa minuun."
"Näethän että minä luotankin."
Kunnioittavasti Perrine tarttui vanhuksen vasempaan käteen ja oikeassa
kädessä olevalla kepillä tämä hapuili eteenpäin. Ja niin he astuttuaan
ulos pihalle heti saapuivat rautatielle, josta Perrine luuli
tarvitsevansa ilmottaa.
"Ei tarvitse", vastasi herra Vulfran, "minulla on tehtaitteni kartta
sekä päässä että jaloissa. Ainoastaan tiellä olevia esineitä en voi
tuntea. Niistä sinun tulee ilmottaa minulle."
Mutta eipä ollut yksistään tehdasalue, joka hänellä "oli päässä", siinä
oli työväkikin. Hänen astuessaan pihoilla työväki aina tervehti ei
yksistään kumartamalla kuin näkevälle, vaan myöskin mainitsemalla hänen
nimensä.
"Hyvää päivää, herra Vulfran."
Ja suurelle osalle heistä, ainakin vanhoille, hänellä aina oli vastaus
valmiina "Hyvää päivää, Jacque" tahi "hyvää päivää, Puskal",
erehtymättä äänestä. Jos oli kahdenvaiheilla -- mikä tapahtui
aniharvoin -- niin hän pysähtyi lisäten:
"Sinähän se olet?"
Jos oli erehtynyt, niin hän kohta selitti syyn siihen:
Verkkaan he astuivat tehtaan pihojen poikki konttoriin. Ja Perrinen
saatettua hänet nojatuoliinsa hän iaski hänen menemään sanoen:
"Huomenna siis."
Kahdeskymmenesviides luku.
Samaan aikaan seuraavana päivänä saapui herra Vulfran tehtaaseen
tirehtööri Benoistin seuraamana. Perrine olisi mielellään mennyt häntä
vastaan, mutta ei voinut sentähden, että oli juuri parhaan taitonsa
mukaan tulkitsemassa englantilaisten käskyjä ranskalaisille työmiehille
muurareille, kirvesmiehille, sepille ja mekanikoille. Sujuvasti,
varmasti ja toistamatta hän käänsi jokaisen käskyn ja selitti sitten
vieraille päällysmiehillä ranskalaisten työmiesten kysymykset.
Kummaltakin puolelta hänellä oli hyvänä apuna vilkkaat viittaukset ja
elävä kasvojen ilme.
Herra Vulfranin saapuessa keskeytyi tulkitseminen, mutta hän sauvallaan
viittasi heitä jatkamaan ikäänkuin häntä ei olisi siellä ollut.
Perrinen kuuliaisesti jatkaessa tointansa hän kääntyi tirehtöörin
puolen lausuen puoliääneen:
"Tiedättekö että tuosta pienokaisesta tulisi vielä oivallinen
insinööri?"
Vaikka sanat olivat aiotut ainoastaan tirehtöörille, niin Perrinen
tarkka korva kuitenkin ne kuuli.
"Niin, hän on todellakin eriskummallisen varma asiassansa."
"Eikä ainoastaan tässä asiassa. Eilen hän käänsi minulle _Dundee
Newsia_ taitavammin kuin herra Bendit, ja kuitenkin hän sillä kertaa
ensimäisen kerran loki kauppalehteä."
"Tiedättekö ketkä ovat hänen vanhempansa?"
"Ehkä Talouel sen tietää, minä en tiedä."
"Olkoon miten on, mutta hän näyttää äärettömän köyhältä."
"Minä olen antanut hänelle viisi frangia ruokaan ja asuntoon."
"Minä tarkotan hänen vaatteitansa. Pusero on harva kuin harso, enkä
vielä milloinkaan ole nähnyt kenelläkään niin kulunutta hametta paitsi
mustalaisilla. Varmaankin hän itse on tehnyt nuo kortekengät, jotka
hänellä on jalassa."
"Entä kasvot, Benoist? Minkä näköinen hän on?"
"Älykkäännäköinen, erinomaisen älykkään."
"Viekkaanko näköinen?"
"Ei suinkaan. Päinvastoin hän näyttää avomieliseltä ja rehelliseltä.
Hänen silmänsä ovat läpitunkevat, mutta samalla lempeät, katse
kuitenkin ehkä hiukan ylpeä."
"Mistä ihmeestä hän on kotoisin?"
"Ei ainakaan täältäpäin, se on varmaa."
"Hän kertoi minulle äitinsä olleen englantilainen."
"Hänessä ei ole ensinkään semmoista englantilaisuutta, jota olen
huomannut muissa; siinä on jotakin muuta, jotakin ihan toista. Mutta
siitä huolimatta hän on kaunis, vaikka hänen kurja pukunsa onkin
epäedullinen hänen kasvoillensa. Todellakin hänessä täytyy olla jotakin
puoleensa vetävää ja synnynnäistä ylevyyttä, sillä muutoin ei
meikäläinen työväki suostuisi vastaanottamaan ohjeita tuommoiselta
ryysyläiseltä."
Kun Benoistin ei ollut tapana antaa livahtaa käsistänsä sopivan
tilaisuuden lausua isännälle imartelevan sanan, jolla oli
lahjapalkkioiden päätösvalta niin hän vielä lisäsi:
"Näkemättäkin olette jo arvanneet tuon."
"Hänen lausumistapansa herätti huomiotani."
Perrine ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja tuosta keskustelusta,
ja ne saattoivat hänet kovaan pelkoon, niin että hänen täytyi koota
kaikki taitonsa voidaksensa kunnollisesti toimittaa tehtävänsä. Entäs
jos hän erehtyisi tehtävässään, kuunnellessaan mitä puhuttiin hänen
takanansa, niin ettei tulkitsisikaan oikein johtajan määräyksiä! Mitä
herra Vulfran silloin ajattelisi hänen velvollisuuden tunnostansa;
hänet varmaankin valtaisi tyytymättömyys ja vastenmielisyys, kun hän
oli noin epätarkka.
Kuitenkin onnistui hän paremmin koin uskalsi toivoakaan, ja kun työväki
näkyi ymmärtävän tehtävänsä, niin huusi herra Vulfran hänet luoksensa.
"Aurelie!"
Tällä kertaa hän kyllä muisti nimen, joka siitä lähtien oli oleva hänen
omansa.
Samaten kuin edellisenäkin päivänä hän sai istahtaa herra Vulfranin
lähelle ja tämä ojensi hänelle sanomalehden luettavaksi. Mutta Dundee
Newsin sijaan tällä kertaa oli sen lisälehti vain, jonkinmoinen
virallinen selonteko juutekaupasta. Sentähden hänen ei silläkertaa
tarvinnutkaan etsiä luettavaansa, vaan kääntää alusta loppuun.
Sen jälkeen hänen nytkin täytyi lukemisen loputtaa taluttaa häntä
konttoriin. Mutta nyt herra Vulfran kyseli tarkemmin hänen elämänsä
vaiheita.
"Sanoit minulle vähäisen aikaa sitten kadottaneesi äitisi; milloin hän
kuoli?"
"Hän kuoli noin viisi viikkoa sitten."
"Missä se tapahtui?"
"Me olimme Parisissa."
"Ja isäsi?"
"Hänet kadotin puoli vuotta sitten."
Perrinen liikutuksesta vapiseva käsi ilmotti herra Vulfranille noiden
surullisten muistojen uudestaan virkoneen eloon. Sentähden häo,
syrjäyttämällä tiedustelunsa tarkoitusta, rupesi kysymään muita siihen
kuuluvia seikkoja, joihin tytön oli helpompi vastata.
"Oliko vanhemmillasi jotakin tointa?"
"Meillä oli vaunut ja me matkustelimme kaupitellen tavaroita."
"Parisin tienoillako?"
"Milloin siellä, milloin täällä me kuljeskelimme."
"Ja äitisi kuoltua läksit Parisista?"
"Niin, herra."
"Minkätähden?"
"Senvuoksi että äitini tahtoi minut lupaamaan heti lähtee Parisista kun
hän -- häntä ei enää ollut olemassa, ja että menisin isäni sukulaisten
luokse Pohjois-Ranskaan."
"Kuinka sitten jouduit tänne."
"Äiti raukkani oli niin sairas ja meidän oli pakko myödä vaunumme,
aasimme ja ne vähät tavarat, mitkä meillä oli, ja niistä saamamme rahat
hupenivat kovasti sairauden aikana ja hautajaisia varten. Palatessani
hautuumaalta oli minulla jäljellä ainoastaan viisi frangia
koimekymmentäviisi centimea, jotka eivät riittäneet rautatielippuun.
Silloin päätin mennä jalkaisin."
Herra Vulfranin käsi liikkui ja Perrine, joka ei käsittänyt sen
tarkotusta lausui kiireesti:
"Suokaa anteeksi, jos ikävystytän teitä; herra, minä kerron varmaankin
asiaan kuulumattomia seikkoja."
"Sinä et ikävystytä; päinvastoin olen iloinen kuullessani sinun olevan
kunnon tyttö. Minä pidän lujaluontoisista, rohkeista ja päättäväisistä
ihmisistä. Jos mielelläni huomaan niitä ominaisuuksia aika ihmisissä,
niin pidän niistä vielä enemmän nähdessäni niitä sinun ikäisissäsi
lapsissa. Sinä siis matkustit sata seitsemän sousta taskussa..."
"Niin ja vielä puukko, saippuapalanen, sormustin, kaksi silmäneulaa,
rihmaa ja matkakartta, siinä kaikki."
"Osaatko käyttää matkakarttaa?"
"Oppiihan sitä kulkiessaan valtamaanteitä; se oli ainoa, jonka sain
pelastetuksi vaunujamme sisustuksesta."
Herra Vulrran keskeytti:
"Kasvaahan tässä suuri puu vasemmalla puolellamme, eikö niin?"
"Kyllä ja siinä on istuinsija rungon ympärillä."
"Mennään sinne, meidän on parempi penkillä."
Heidän istuttuaan Perrine jatkoi kertomustansa, jota ei enää välittänyt
lyhentää, kun huomasi sen huvittavan herra Vulfrania.
"Eikö sinulle juolahtanut kerjääminen mieleen?" hän kysyi Perrinen
kerrottua lähdöstänsä metsästä, kun rajuilma oli hänet yllättänyt.
"Ei, herra, ei milloinkaan."
"Mutta mitä aioit tehdä, kun aina huomasit mahdottomaksi saada työtä?"
"En ajatellut mitään; arvelin vaan että jos yhä astuisin eteenpäin niin
kauan kuin voimat riittäisi, niin muka pelastuisin, ja kun voimani
olivat lopussa, niin en enää jaksanut ajatella selvästi. Luulin silloin
kuolevani. Jos olisin vain tuntia aikaisemmin uupunut, niin olisin
ollut hukassa."
Hän kertoi sitten miten hän uskollisen aasin nuolemisista oli jälleen
herännyt tajuihinsa ja miten oli saanut apua romukauppiaalta. Oloansa
La Rouquerien luona hän kosketteli ainoastaan muutamin sanoin ja kertoi
laveammin tutustumisestansa Rosaliehen.
"Puhuessani hänen kanssansa sain tietää kaikkien hakijain saavan työtä
näissä tehtaissa ja silloin päätin minäkin pyrkiä tänne, ja pääsinkin
heti käämiosastoon."
"Milloin aiot jatkaa matkaasi?"
Perrine ei odottanut sitä kysymystä ja mietti sentähden mitä vastata.
"En aio enää lähteä täältä", hän lausui hetkisen perästä.
"Entä sukulaisesi?"
"En tunne heitä enkä tiedä ottaisivatko he minua ystävällisesti
vastaan, syystä että olivat epäsovussa isäni kanssa. Aioin mennä heidän
luoksensa, kun minulla ei ole mitään turvaa, vaikken tiedä
tunnustaisivatko minua sukulaiseksensa. Mutta kun minun nyt on
onnistunut saada työtä täällä, niin tuntuu minusta melkein olevan
parasta jäädä tänne. Mitä minusta tulee, jos he hylkäävät minut? Täällä
minun ei ainakaan tarvitse kuolla nälkään, mutta ken tietää miten
kävisi jos uudestaan lähden seikkailuretkelle? En rohkene tehdä niin,
ellei minulla ole varmoja takeita onnistumisestani."
"Eivätkö sukulaisesi milloinkaan ole kysyneet sinua?"
"Eivät milloinkaan."
"Silloin varovaisuutesi kentiesi on paikallaan; mutta ellet tahdo
lähteä noin epävarmalle matkalle kolkuttamaan ovelle, joka kuitenkin
ehkä sulkeutuu edestäsi, jättäen sinut ulkopuolelle, niin voithan
kumminkin kirjottaa joko sukulaisille suorastaan, kaupungin
pormestarille tahi papille. Voivathan he mahdollisesti olla niin
varattomiakin, etteivät voi ottaa sinua luoksensa, ja niin ollen on
sinun parasta jäädä tänne, missä sinulla kuitenkin on toimeentulosi.
Mutta he voivat myöskin elää onnellisissa oloissa ja ottaa sinut
avosylin vastaan; silloin löydät heiltä rakkautta, huolenpitoa ja sitä
turvaa, jota nyt kaipaat tänne jäädessäsi. Tiedä se, elämä on vaikeaa
sinun ikäisellesi yksin maailmassa olevalle nuorelle tytölle... ja
synkkää myöskin."
"Kyllä, herra, synkkä se on, sen tiedän, tunnen sen joka päivä ja minä
vakuutan, että jos löytäisin sieltä avoimen sylin, niin ilolla
heittäytyisin siihen, mutta se voipi jäädä minulta suljetuksikin kuin
isältäni..."
"Oliko sukulaisillasi vakavaa tyytymättömyyden syytä isääsi? Minä
tarkotan, oliko hän pahasti rikkonut heitä vastaan?"
"En voi käsittää että isäni, joka aina oli niin hyvä kaikille, niin
jalo ja urhea, niin hellä ja uhraavainen äidilleni ja minulle, olisi
milloinkaan rikkonut vanhempiansa vastaan. Mutta kuitenkin heillä
luultavasti oli tyytymättömyyden syytä, vaikkei hän voinut siihen
mitään."
"Varmaankin; mutta heidän tyytymättömyytensä häneen ei voi ulettua
sinuun. Lasten ei pidä kärsiä vanhempiensa rikoksista."
"Oi, jospa niin olisi!"
Tuo huudahdus tuli niin sydämestä, että herra Vulfrania oikein
liikutti.
"Näethän, sydämessäsi kuitenkin ikävöit heidän luoksensa."
"Mutta minä en pelkää mitään niin paljon kuin tulla hyljätyksi."
"Minkätähden sitten tulisit? Oliko heillä muita lapsia kuin isäsi?"
"Ei ollut."
"Minkätähden he eivät mielellään ottaisi sinua poikansa sijaan? Sinä et
tiedä mitä on olla yksin maailmassa."
"Oi, tiedän sen liiankin hyvin."
"Yksinäisellä nuorukaisella on tulevaisuus. Siinä oo suuri ero.
Vanhuksella ei ole muuta odotettavissa koht kuolema."
Jos herra Vulfran ei voinutkaan nähdä, niin Perrine sen sijaan ei
voinut kääntää katsettansa hänestä, vaan koetti hänen kasvojensa
ilmeistä lukea mitä hänen sydämessänsä liikkui ja vaipui siihen niin,
että unohti vastata.
"No", lausui herra Vulfran hetken kuluttua, "mitä olet päättänyt?"
"Oi älkää luulko minun epäilevän; olin vain liian liikutettu voidakseni
vastata. Oi, jospa voisin toivoa että ottaisivat minut tyttäreksensä
eivätkä hylkäisi muukalaisena!"
"Sinä et ollenkaan tunne elämää, lapsi raukka; muutoin tietäisit että
vanhuus ei voi olla yksinään paremmin kuin lapsuuskaan."
"Luuletteko kaikkien vanhojen ajattelevan samalla tavalla?"
"Jos eivät ajattele niin ainakin tuntevat sen."
Mutta sitten hän nousi kiivaasti ikään kuin karkoittaakseen tuskallisia
ajatuksia, ja sanoi tavalliseen sävyynsä:
"Nyt menemme konttoriin."
Kahdeskymmeneskuudes luku.
Milloin insinööri Fabry palaa?
Sitä Perrine ajatteli usein, sillä sinä päivänä, jolloin Fabry
saapuisi, olisi hänen tulkinuransa päättynyt. Ja vielä enemmän häntä
huolestutti kysymys, tulisiko hän edelleenkin lukemaan herra
Vulfranille englantilaisia lehtiä, kunnes herra Bendit olisi
parantunut.
Torstaiaamuna tehtaaseen tullessaan Perrine näki insinöörin jo
saapuneen. Hän keskusteli täyttä päätä englantilaisten kanssa. Perrine
pysytteli järkevästi etäällä ja varoi tarkoin vähimmälläkään tavalla
sekaantumasta keskusteluun. Toinen monttööri huomasi hänet kuitenkin.
"Ilman tätä tyttöä, hän sanoi -- olisimme saaneet istua täällä kädet
ristissä."
Fabry katsoi häneen, muttei sanonut mitään, eikä Perrine puolestaan
uskaltanut kysyä, tarvittiinko häntä vai pitikö hänen palata
Maraucourtiin. Hän päätti kuitenkin jäädä ajatellen, että koska herra
Vulfran oli noudattanut hänet sinne, oli hänen asiansa määrätä. Herra
Vulfran tuli kuitenkin vasta tavalliseen aikaan johtaja Benoistin
saattamana, joka ilmoitti hänelle insinöörin antamat ohjeet ja tekemät
huomautukset. Jokin näytti kuitenkin unohtuneen, sillä herra Vulfran
sanoi tyytymättömän sävyisesti:
"Vahinko, ettei sitä tyttöä enää ole täällä."
"Kyllä hän on täällä vielä", sanoi johtaja ja viittasi Perrinen
lähemmäksi.
"Miksi et ole mennyt takaisin Maraucourtiin?" kysyi vanhus.
"Ajattelin, etten saisi tehdä sitä, ennen kuin käskettäisiin."
"Se oli järkevästi ajateltu", sanoi Vulfran, "sinä voitkin jäädä tänne
siltä varalta, että minä --"
Hän keskeytti yhtäkkiä puheensa, mutta jatkoi heti:
"Minä tarvitsen sinua kai sittenkin paremmin Maraucourtissa. Mene siis
tänä iltana kotiin ja tule aamulla aikaisin konttoriin. Minä sanon
sinulle siellä, mitä sinun pitää tehdä."
Perrinen käännettyä vielä muutamia käskyjä, jotka herra Vulfram tahtoi
antaa monttööreille, tämä lähti kotiin, eikä sinä päivänä puhuttu
mitään lehtien lukemisesta.
Mutta mitä se merkitsi? Kun huomispäivä näytti niin lupaavalta, ei
kannattanut olla huolissaan pienestä vastoinkäymisestä tänään.
"Minä taidan tarvita sinua paremmin Maraucourtissa."
Nämä sanat hän toisti ajatuksissaan kerta kerran jälkeen, kävellessään
nyt jalan samaa tietä, jota myöten hän muutama päivä sitten oli ajanut.
Minkähän tehtävän hän nyt saisi? Hän arvaili sinne tänne, mutta ei
voinut päästä varmuuteen muuta kuin yhdestä asiasta: ettei hänen enää
tarvitsisi tehdä työtä tehtaassa. Muuten hän sai luvan odottaa,
kärsivällisesti odottaa, ilman levottomuutta, ilman malttamattomuutta.
Se mitä hän jo oli saavuttanut, antoi aihetta toivoa parasta, jos hän
vain olisi kyllin järkevä seuratakseen äitinsä viitoittamaa tietä,
hitaasti, varovasti, kiirehtimättä, panematta mitään peliin.
Häkeltyneenä hän ajatteli, että hänellä nyt oli tulevaisuus kädessään.
Saapuessaan takaisin saareensa hän löysi kaiken ennallaan. Linnut
olivat jopa kunnioittavasti välttäneet hänen karviaismarjapensastaan,
jonka kypsemmiksi käyneet marjat lisäsivät odottamattomalla tavalla
hänen illallistaan. Hän oli tullut kotiin aikaisemmin kuin työpäivinään
tehtaasta ja istuutui hetkeksi majan edustalle, paikalle, josta hän
näki yli lammikon ja sen ympäristön. Nyt vasta hän huomasi, että
niittomiehiä oli työssä läheisellä rantaniityllä.
Siis oli hänen piankin jätettävä pesänsä, joka sen perästä ei enää
ollut asumakelpoinen. Mutta yhdentekevä tapaktuiko se metsästyksen tahi
heinänkorjuun tähden; seuraus oli kummassakin tapauksessa sama, eikä
siinä vaikuttanut mitään muutama päivä enemmän tahi vähemmän.
Vaikka jo oli ehtinyt tottua oikeaan vuoteeseen, ikkunoihin ja
suljettuihin oviin, niin hän kuitenkin nukkui yhtä hyvin
sananjalkavuoteellaan kuin ei olisi milloinkaan ollut sitä jättänyt,
nukkui niin että nouseva aurinko hänet herätti.
Tavalliseen aikaan hän aamulla läksi tehtaaseen,, mutta ei
seurannutkaan kumppaneitansa käämintäpuolells vaan suuntasi askeleensa
konttoriin kysyen itseltään mitä tehdä, mennäkö sisälle vai odottaa
ulkopuolella.
Hän päätti jäädä odottamaan. Kun hän pysytteli ulkopuolella, niin he
tietysti näkisivät hänet ja käskisivät sisään, milloin häntä
tarvittaisiin.
Mutta hän sai odottaa lähes tunnin ennen kuin kukaan huomasi hänet.
Viimein hän näki herra Talouelin tulevan ja tämä kysyi ankarasti mitä
hänellä oli siellä tekemistä.
"Herra Vulfran on käskenyt minun tänä aamuna tulla konttoriin."
"Tämäkö sitten muka on konttori."
"Olen odottanut käskyä mennä sisälle."
"Tule ylös sitten."
Perrine seurasi häntä verannalle. Herra Talouel istahti kahdareisin
tuolille ja viittasi kädellään Perrineä lähemmäksi.
"Mitä olet tehnyt Saint-Pipoyssa."
Perrine kertoi mitä herra Vulfran oli käskenyt häntä tekemään.
"Herra Fabryn määräykset olivat varmaankin päin mäntyyn?"
"Siitä en tiedä mitään."
"Kuinka? Etkö tiedä? Etkö ymmärrä mitään?"
"Varmaankaan en sitä tee."
"Et sinä ole niin tyhmä, ja kun et vastaa, niin teet siten senvuoksi
ettet tahdo vastata. Älä unohda kenen kanssa puhut. Tiedätkö ken minä
olen?"
"Olette tirehtööri."
"Se on sama kuin isäntä, käsitätkö? Ja kun minä olen isäntä niin pitää
kaiken tapahtua minun kauttani. Minun pitää tietää kaikki. Ne, jotka
eivät tottele minua, ne minä ajan pois. Älä unohda sitä."
Tuo oli siis mies, josta naiset illalla olivat puhuneet -- tuo oli siis
kova, ankara isäntä, tyranni joka tahtoi olla määrääjänä tehtaissa ei
ainoastaan Maraucourtissa, vaan myöskin Saint-Pipoyssa, Bacourtissa,
Flexellesissa, kaikkialla, jolle kelpasivat kaikki keinot pysyäksensä
vallassa, jopa herra Vulfranin itsensä vertaisena.
"Minä kysyn sinulta mitä tyhmyyksiä insinööri Fabry on tehnyt?" jatkoi
herra Talouel hiljentäen ääntänsä.
"En osaa sanoa sitä, kun en tiedä; mutta minä voin kertoa teille mistä
herra Vulfran eilen käski minun huomauttaa englantilaisille."
Hän kertoi mitä oli sanonut lisäämättä tahi salaamatta sanaakaan.
"Onko siinä siinä kaikki?"
"On kaikki."
"Onko herra Vulfran käskenyt sinun kääntämään kirjeitä?"
"Ei, herra. Olen ainoastaan kääntänyt kappaleita _Dundee Newsista_ ja
Dundee Newsin lisälehden kokonaisuudessaan."
"Tiedä, että ellet kerro minulle totuutta, koko totuutta, niin saan sen
kuitenkin tietää, ja silloin -- pois täältä."
Käden liike vahvisti vielä viimeiset, muutenkin ankarat sanat.
"Miksikä en puhuisi totta?"
"Minä vaan ilmotan mikä sinua odottaa."
"Herra, kyllä lupaan pitää sen mielessäni."
"Hyvä. Saat mennä istumaan penkille tuonne pihalle. Jos herra Vulfran
sinua tarvitsee, niin hän kyllä lähettää sinua hakemaan."
Roimatta tuntia hän istui penkillään tohtimatta liikkuakaan Talouelin
siellä viipyessä. Tuskin hän rohkeni miettiäkään mitä vähää ennen oli
kuullut. Talouelin mentyä Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus, vaikka
hän silti ei juuri rauhoittunut. Sillä ollakseen pelkäämättä sitä
miestä tarvittiin suurempi määrä itseensäluottamusta kuin kuului hänen
luonteeseensa. Hän varsin hyvin älysi mitä häneltä vaadittiin: eipä
muuta kuin että hän tulisi vakoojaksi herra Vulfranin luokse ja
kertoisi Talouelille käännettävien kirjeiden sisällyksen.
Jos tuo olikin suuressa määrin huolettavaa, niin oli hän samalla saanut
sen hyvän tiedon, että herra Talouel tiesi tahi ainakin arvasi hänen
saavan englantilaiset kirjeet käännettäväksensä tahi toisin sanoin,
että herra Vulfran käyttäisi häntä siihen toimeen herra Benditin
sairauden aikana.
Viisi tahi kuusi kertaa hän näki Guillaumen, joka aina seurasi herra
Vulfrania palvellen häntä, tulevan verannalle ja aina hän luuli hänen
etsivän häntä, mutta tämä meni aina kiireesti ohitse häntä
puhuttelematta ja ollen erittäin olevinaan. Kerran hänellä oli mukanaan
kolme työmiestä, joita saattoi konttoriin ja sinne seurasi häntä herra
Talouelkin. Jotensakin kauan he viipyivät siellä ja Perrine kuuli oven
auetessa siellä puheltavan ääneen ja kiivaasti. Varmaankin herra
Vulfranilla oli muuta ajateltavaa kuin häntä.
Vihdoin työmiehet tulivat ulos Talouelin seuraamana. Mennessään sisälle
he olivat varman ja päättäväisen näköiset, palatessaan he sitä vastoin
näyttivät tyytymättömiltä, epätietoisilta ja masentuneilta. Heidän
aikoessaan mennä edelleen Talouel pysäytti heidät kädenviittauksella.
"No, saitteko isännältä kuulla muuta kuin minä jo ennaltaan olin teille
sanonut? Siinäpä näitte! Saitte vaan vielä ankarammin sanoin kuulla
kunnianne, ja hän oli oikeassa."
"Oikeassako! vai oikeassa!"
"Älkää sanoko niin."
"Kyllä sanon niin, sentähden että se on totta. Minä pidän aina totuuden
ja oikeuden puolta. Ja ollen teidän ja isännän välillä en pidä teidän
puoltanne sen enempää kuin hänenkään, minä pidän omaa puoltani, joka on
keskiväli. Kun te olette oikeassa, niin minä sen myönnän, kun olette
väärässä niin sanon senkin. Ja tänään te olette väärässä. Valituksenne
eivät hyödytä mitään. Teidät työnnetään eteenpäin ettekä älyä
parastanne. Te väitätte isännän elävän teidän työstänne, mutta he jotka
köyhyyttänne vääryydellä käyttävät hyväksensä, he tekevät samalla
tavalla. Isäntä pitää ainakin sen verran huolta, että voitte tulla
toimeen; nuo toiset antavat teidän kuolla nälkään vaimoinenne,
lapsinenne. Tehkää vain mielenne mukaan, se on oma asianne eikä liikuta
minua. Mutta minä voin tilata uusia koneita, jotka kahdeksan päivän
kuluttua jo ovat saapuneet ja ne toimittavat teidän tehtävänne
sukkelammin ja halvemmin, kenenkään tarvitsematta niitä toruskella.
Onhan sekin hyvä asia. Ja kun olette kyllin kauan nuolleet kämmeniänne
ja sitten haluatte takaisin, niin on paikkanne jo täytetty -- ei teitä
enää tarvita. Uusien koneiden hinnan kyllä pian ansaitsen takaisin.
Niin on asian laita."
"Mutta..."
"On paha, jos ette ole ymmärtäneet minua; minulla ei ole enempää aikaa
kuunnella teitä."
Sangen allapäin ja pahoilla mielin poistuivat nuo kolme työmiestä ja
Perrine sai vielä odottaa, kunnes viimein Guillaume tuli viemään hänet
avaraan työhuoneeseen, jossa herra Vulfran oli istumassa suuren
paperien peittämän pöydän luona. Eri paperitukkoja peitti
korkokirjaimiset paperipainimet, niin että sokean käsi voi selvästi
tietää mitä papereita kukin niistä peitti. Pöydän pää oli täynnä
sähkökellon nappuloita ja telefoneja.
Guillaume sulki oven hänen takanansa ilmoittamatta hänen läsnäoloansa.
Hetkisen odotettuansa Perrine luuli velvollisuudeksensa ilmottaa herra
Vulfranille läsnäolostansa.
"Minä se olen, minä, Aurelie."