Perrinen herätessä sarasti jo päivä ja lähetti heikon valonsäteen
hiukkasen valaisemaan huonetta. Naapuristosta kuului kukkojen kiekuntaa
ja ikkunasta tunkeutui sisään viileä tuulen henki. Päivä ilmaisi
tuloaan.
Huolimatta tuosta ulkoa tulevasta ilmavirrasta oli huoneessa yhtä
tukehduttavaa kuin ennenkin. Vaikka raitista ilmaa tuli sisään, niin ei
kuitenkaan tuo huono ilma hävinnyt. Se pysyi siellä yhtä kuumana,
painostavana ja ummehtuneena, miltei tukehduttavana.
Siitä huolimatta kaikki nukkuivat liikahtamatta ja hiljaisuutta
keskeytti vaan silloin tällöin joku tukahdutettu valitus.
Koettaessansa suurentaa paperin reikää hän tahtomattaan tuli
sysänneeksi kyynäspäällään ikkunaa, joka siitä tärisi, huolimattomasti
kun oli kiinnitettynä pieleen. Ei ainoakaan _huoneessa herännyt_. Hän
säikähti ja pelkäsi kaikkien heräävän, mutta ei ainoakaan liikahtanut
siitä tavattomasta räminästä.
Silloin hän teki päätöksensä. Hän nousi hyvin hiljaa, puki yllensä,
otti kengät käteensä ja hiipi hiljaa paljain jaloin oven luokse, joka
häämöitti heikossa aamuvalossa. Ovi olikin vaan säpissä ja aukeni
äänettä ja Perrine pääsi rappusiin kenenkään huomaamatta. Silloin hän
istahti rappusille, veti kengät jalkaansa ja meni alas pihalle.
Oi, mikä raitis ilma, mikä suloinen viileys! Hän ei milloinkaan ennen
ollut hengittänyt niin mielihyvällä! Hän astuskeli pienessä pihassa
edestakaisin, suu ammollaan, sieramet pullollaan, heiluttaen käsiään ja
nyykyttäen päätään. Hänen askeleensa herättivät naapuristossa koiran,
joka rupesi haukkumaan ja toiset vastasivat siihen heti vihaisesti.
Mutta mitä se teki! Hän ei enää ollut maankuljeksija, jota koiratkin
saivat vapaasti haukkua, ja jos häntä huvitti nousta noin aikaisin
sängystään, niin hänellä epäilemättä oli siihen oikeuskin -- rahalla
maksettu oikeus.
Piha oli liian pieni hänen liikkumistarpeellensa, jonka tähden hän
astui avonaisesta portista ulos kadulle ja rupesi umpimähkään astumaan
suoraan eteenpäin, välittämättä minne meni. Tie oli vielä yön varjojen
vallassa, mutta korkealla päänsä yli hän näki jo aamuvalon valaisevan
puiden latvat ja talojen kattoja; hetken kuluttua on jo täysi päivä.
Samassa kuului kellon kaiku katkaisevan tuon syvän hiljaisuuden.
Tehtaan kello löi kolme ilmoittaen hänellä vielä olevan kolme tuntia
virkistysaikaa ennenkuin tuli mennä työhön.
Miten hänen tuli kuluttaa aikaansa siihen asti? Hän ei tahtonut
uuvuttautua ennen työhön menoa astuskelemalla kaiken aikaa, parempi
siis istahtaa johonkin paikkaan odottamaan.
Hetki hetkeltä taivas vaaleni ja esineet hänen ympärillään näkyivät yhä
selvemmin enenevässä päivän valossa, niin että hän jo oivalsi missä
oli.
Hän oli lähellä yhtä niitä lammikkoja, jotka olivat muodostuneet niihin
paikkoihin, joista oli turpeita kaivettu. Ne näkyivät jatkuvan
kauemmaksi, liittyvän toisiin samanlaisiiin vesisäiliöihin, suuriin ja
pieniin ja siten jatkuvan suureen jokeen asti, mikäli sieltä vielä
turpeita nostettin. Eikö tuo ollut samanlaista kuin se mitä hän oli
nähnyt lähtiessänsä Picquignystä, mutta syrjäisempi, autiompi ja ehkä
metsäisempikin, niin että varjot pikemmin sulivat yhdeksi?
Hän viipyi siinä hetken aikaa, mutta ei voinut löytää mieleistänsä
istuinpaikkaa. Hän jatkoi sentähden astumistansa pientä polkua myöten,
joka, jättäen lammikon rannan, vei pienellä kukkulalla kasvavaan
metsikköön. Sieltä hän varmaankin löytäisi jonkun kaatuneen puunrungon.
Mutta juuri suunnatessansa askeleensa metsään hän näki lammikon
toisella rannalla tuommoisen pienen ruovoista ja risuista tehdyn majan,
jota paikkakunnan murteella sanotaan _aumuche'ksi_ ja jommoista
talvisaikana käytetään muuttolintujen metsästykseen. Silloin hänelle
johtui mieleen, että jos hänen onnistuisi päästä siihen, niin hän siitä
saisi hyvän ja syrjäisen turvapaikan, niin ettei kukaan voisi urkkia
mitä hänellä oli tekemistä siellä niin ani varhain aamulla. Siellä hän
myöskin olisi turvassa kastepisaroilta, jotka helmeilivät alas puiden
oksilta muodostaen pieniä vesilätäköitä tielle ja kastellen häntä aivan
kuin tavallinen sade.
Hän astui alas kukkulalta ja hetkisen etsittyään hän löysi sen juurella
kasvavasta pajupensastosta kapean, tuskin ollenkaan käytetyn polun,
joka näkyi vievän metsästysmajaan; hän kulki sitä ja pääsikin perille,
ei kuitenkaan aivan, sillä maja oli rakennettu pienelle saarelle, jossa
kasvoi kolme suurta raitaa. Nuo puut olivat sen tukena ja leveä oja
erotti pienen saaren vieressä olevasta pajupensastosta. Onneksi oli
puunrunko pantu ojan yli, ja vaikka se oli kapea ja kasteesta liukas ei
se kuitenkaan pelottanut Perrineä yrittämästä. Hän käytti tuota
tilapäistä siltaa hyväksensä ja seisoi heti pienen ruokoisen ja
pajuisen oven edessä eikä hänen tarvinnut muuta kuin nykäistä sitä ja
ovi aukeni.
Maja oli muodoltaan soikean neliskulmainen ja seinät katosta maahan
asti tehdyt paksuste ruoko- ja kaislakerroksesta. Joka seinällä oli
pieni ulkoapäin huomaamaton aukko, josta voi vapaasti katsella joka
taholle; niistä majaan myöskin tuli tarvittava valo. Maahan oli
makuupaikaksi levitetty runsaasti heiniä ja sananjalkoja ja nurkassa
poikkisahattu puupölkky toimitti tuolin virkaa. Oi mikä viehättävä
pesänen! Miten suuri vastakohta se olikaan sille huoneelle, jonka hän
äsken oli jättänyt! Ja kuinka paljon parempi olisi nukkua tässä,
puhtaassa ja raittiissa ilmassa luonnon hiljaisessa helmassa, heinissä,
kuulematta muuta kuin lehtien rapinaa ja aaltojen loisketta. Paljon
parempi kuin rouva Françoisen karkeilla lakanoilla, kuuntelemassa La
Noyellen huutamista ja kumppanien torumista, tuossa sietämättömässä
hajussa, joka häntä vieläkin ahdisti ja tuotti hänelle pahoinvointia.
Hän heittäytyi heiniin ja hiipi nurkkaan pehmeän ruokoseinän luokse ja
ummisti silmänsä. Mutta kun häntä rupesi suloisesti painostamaan, niin
hän kiireesti hypähti pystyyn, sillä hänen ei käynyt nukkuminen kun
silloin ehkä olisi myöhästynyt työstä.
Sillä välin oli aurinko noussut ja idänpuolisesta seinän aukosta tunki
säde majaan täydelleen valaisten sen; ulkopuolella linnut visertelivät
ja kaikkialta, lammikosta, kaislikosta, pajupuiden oksilta kuului
sadottain ääniä, vedenloisketta, suhinaa, vihellystä ja kukertamista
ilmoittaen yön loppuneen ja metsän asujainten jälleen vironneen eloon
auringon suuteloista.
Perrine asettui aukon luokse katselemaan, miten saaren pienet asujamet
turvallisesti liikkuivat metsästysmajan ympärillä, sudenkorennot
liitelivät siellä täällä kaislikossa. Pitkin rantaa noukkivat lintuset
matosia kosteasta maasta ja lammikon sumuharsossa näkyi sukulaistaan,
kotiankkaa sirompi ruskea sorsa uiskentelevan pienokaistensa
ympäröimänä, joita koetti alituisilla kehotuksilla pysytellä
ympärillään vaikkei onnistunutkaan, sillä ne poistuivat alinomaa
lummekukkien houkuttelemina, etsimään niiden lehtiin piiloutuneita
hyönteisiä ja toukkia. Äkkiä sinertävä varjo välähti salamannopeasti
vedenpinnalla ja vasta sen hävittyä Perrine huomasi sen vesimittariksi,
joka oli liidellyt pitkin lammikon pintaa.
Kauan aikaa Perrine aukossa katseli niiden elämää liikahtamatta, jotta
ei häiritsisi noita luonnon asukkaita. Miten tuo kaikki oli kirkkaassa
aamuvalossa kaunista, iloista, elävää, hauskaa ja uutta hänen
mielestänsä, kyiliksi satumaista jotta hän voi kysyä itseltänsä eiköhän
tuo ollut Noan arkin pienoiskuva.
Samassa hän näki mustan varjon peittävän lammikon ja sen oikullisesti
milloin suurenevan milloin pienenevän, milloin vaalenevan ilman
huomattavaa syytä. Ilmiö näytti hänestä sitä selittämättömämmältä kun
vasta noussut aurinko valaisi maisemaa pilvettömältä taivaalta. Mistä
siis tuli tuo varjo? Metsästysmajan pienet ikkuna-aukot estivät häntä
näkemästä laajalti ympärillensä. Sentähden hän avasi oven ja huomasi
varjon syntyneen savupilvistä, jotka nousivat tehtaan korkeista
piipuista, sillä tuli oli jo sytytetty, jotta höyryä olisi tarpeeksi
väen alkaessa päivätyötänsä.
Työn piti siis pian alkaa ja oli siis aika hänen lähteä
metsästysmajasta palataksensa tehtaalle. Mutta ennenkuin läksi hän
kuitenkin katseli puupölkyllä nurkassa olevaa sanomalehteä, jota ei
ollut huomannut ennenkuin avasi oven. Melkein koneentapaisesti hän
silmäili sen nimeä. Se oli Journal d'Amiens lehti 25 päivältä
helmikuuta. Päättäen siitä että lehti oli majan ainoalla
istuinpaikalla, hän siis arveli että helmikuussa 25 päivänä oli majassa
viimeksi käyty.
Kuudestoista loka.
Perrinen saapuessa pienestä viidakosta maantielle kuului tehtaanpillin
vihlaisevan kimakka vihellys, ja heti sen perästä muiden tehtaiden
pillien vastaus läheltä ja etäämmältä.
Hän oivalsi sen olevan merkin Maraucourtin tehtaasta työväelle lähteä
työhön ja se merkki uudistui heti kylästä kylään, Saint-Pipoyssä,
Hercheuxissä, Bacourtissa, Flexellessä kaikissa Paindavoinen tehtaissa,
ilmoittaen omistajalle että ne olivat kaikkialla valmiit ryhtymään
työhön.
Peläten myöhästyvänsä Perrine koetti jouduttaa askeleitansa.
Saapuessaan kauppalaan olivat kaikki ovet auki; portailla istuivat
työmiehet syöden aamiaistansa tahi he seisoivat kynnyksellä nojaten
ovipieleen. Kapakoissa toiset olivat aamuryyppyään saamassa ja toiset
pihamaan kaivolla silmiään pesemässä; mutta ei kukaan vielä suunnannut
askeleitansa tehtaihin, ja siitä Perrine huomasi ettei kello ollutkaan
vielä niin paljon, että hänen tarvitsi pelätä myöhästyvänsä.
Torninkellosta kuului kolme lyhyttä lyöntiä ja niitä seurasi kohta
vihellys ensimäistä kovempi ja kimakampi, ja heti syntyi entisen rauhan
sijaan vilkas liike. Taloista, pihoista, kapakoista, kaikkialta
virtaili ihmisjoukkoja täyttäen kadun, joka kihisi kuin muurahaispesä,
ja tuo tiheä joukko miehiä, naisia, lapsia suuntautui yhtäänne päin
tehtaihin, muutamat piippu suussa, toiset vielä kiireesti ja läähättäen
pureskellen aamiaisleipäänsä, suurin osa kuitenkin äänekkäästi nauraen
ja jutellen. Joka hetki samosi syrjäkaduilta lisäjoukkoja, jotka
liittyivät tuohon mustaan ihmisvirtaan ja paisuttivat sitä
valtavammaksi mitä enemmän lähestyivät päämaaliansa.
Eräässä vastatulleessa joukossa huomasi Perrine Rosalien La Noyellen
kera ja riensi liittymään heidän seuraansa.
"Missä olette ollut", kysyi Rosalie kummastuneena.
"Nousin varhain ja olin vähäisen kävelemässä."
"Vai niin. Minä kävin ylhäällä teitä hakemassa."
"Kiitoksia siitä, mutta ei tarvitse etsiä minua, minä nousen aina
varhain."
Väkijoukko saapui tehtaalle ja hajaantui sen eri osiin. Heidän täytyi
jokaisen astua pitkän, laihan miehen ohitse, joka seisoi rautaportin
luona kädet nutun taskuissa, hattu niskassa ja pää eteenpäin kumarassa
tarkastellen ohikulkevia, niin ettei kukaan voinut hänen huomaamattansa
hiipiä ohitse.
"Pihdit", kuiskasi Rosalie hänelle korvaan. Mutta Perrine tuskin
tarvitsi sitä selitystä, hän oli heti arvannut sen olevan tirehtööri
Talodlin.
"Pitääkö minun astua sisään teidän kanssanne?" kysyi Perrine.
"Tietysti."
Perrinelle oli tuo hetki ratkaiseva, mutta hän hillitsi pelkoansa.
Miksikä hänen ei onnistuisi saada työtä kun kaikille muillekin
annettiin?
Heidän saapuessaan tirehtöörin lähelle, käski Rosalie Perrinen
seuraamaan itseään ja astui suoraa päätä Talouelin luokse. Ensinkään
ujostelematta hän kysyi:
"Herra tirehtööri, tässä on minulla kumppani joka pyytää työtä."
Talouel loi kiireesti tutkivan katseen tuohon "kumppaniin".
"Odota hiukan, niin saamme nähdä", hän vastasi.
Ja Rosalie, joka tiesi mitä oli tekeminen, vetäytyi syrjään Perrinen
kanssa.
Samassa syntyi tungosta portissa ja työväki vetäytyi kunnioittavasti
syrjään jättäen tilaa herra Vulfranin vaunuille, joita ajoi sama nuori
mies kuin eilenkin. Vaikka kaikki tiesivät, ettei hän voinut nähdä
mitään, niin lensivät kaikkien lakit päästä ja naiset niiasivat
tervehtien.
"Siinä näette, hän ei suinkaan ole viimeisiä", lausui Rosalie.
Tirehtööri riensi vaunujen luo.
"Herra Vulfran, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta", hän
lausui hattu kädessä.
"Hyvää huomenta, Talouel."
Perrine seurasi katseellaan ohi ajavia vaunuja ja kääntyessään jälleen
porttiin päin hän huomasi toisten virkamiesten toisen toisensa perästä
saapuvan: insinööri Fabryn, Benditin, Mombleux'in ynnä muiden joiden
kaikkien nimet Rosalie hänelle mainitsi.
Sillä aikaa oli väkijoukko vähentynyt ja ne muutamat, jotka vielä
saapuivat tulivat juosten, sillä kello oli kohta kuusi.
"Luulenpa 'nuorten herrojen' myöhästyvän", laosui Rosalie kuiskaten.
Kello soi, vielä saapui viimeinen joukko, sen jälkeen muutamat
myöhästyneet juoksivat läähättäen peräkkäin ja tie oli jälleen tyhjä.
Talouel ei kuitenkaan lähtenyt paikaltansa, kädet taskussa ja pää
pystyssä hän tähysteli tielle päin.
Parin minuutin kuluttua näkyi kookas nuori mies tulevan. Hän ei
näyttänyt kuuluvan työväen luokkaan, vaan oli hieno herrasmies jopa
huolellisesta puvustaan ja ylpeästä ryhdistään päättäen paljo
herrasmaisempi käin insinööri Fabry ynnä tehtaan muut virkamiehet.
Astuessaan sisään portista hän solmitsi kaulahuiviansa, nähtävästi
hänellä ei ollut aikaa tehdä sitä kotona.
Hänen ehtiessään tirehtöörin luokse, Talouel nosti hattuaan samalla
tavalla kuin herra Vulfranille, mutta Perrine huomasi kuitenkin,
etteivät nuo molemmat tervehdykset laisinkaan olleet samallaiset.
"Herra Théodore, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta",
hän lausui.
Mutta vaikka toivotus oli lausuttu aivan samoin sanoin kuin herra
Vulfranille, niin oli jokaiselle aivan selvää, että tarkoitus oli
vallan toisenlainen.
"Hyvää huomenta, Talouel. Joko setä on tullut?"
"Hyvänen aika, herra Théodore! Hän on jo ollut täällä vähintäin vitsi
minuuttia."
"Niinkö?"
"Te ette ole tänään viimeinen. Tänään herra Casimir on Matti myöhäinen,
vaikkei olekaan niinkuin te käynyt Parisissa; mutta tuollapa hän
tulee."
Herra Théodoren rientäessä konttoriin herra Casimir lähestyi nopein
askelin.
Herra Casimir ei ensinkään ollut serkkunsa näköinen, ei kooltaan eikä
olemukseltaan, hän oli pieni, kuiva ja jäykkä. Astuessansa tirehtöörin
ohitse tuo jäykkyys ilmeni siinä tavassa, millä vastasi tämän
tervehdykseen; hän nimittäin ainoastaan hiukan nyykäytti päätänsä
lausumatta ainoatakaan sanaa.
Kädet yhä vaan nutun taskuissa Talouel tervehti häntäkin ja kääntyi
vasta hänen mentyään Rosalien puoleen.
"Mitäpä hän sitten osaa tehdä tuo sinun kumppanisi?"
Perrine vastasi itse siihen kysymykseen.
"En ole vielä milloinkaan työskennellyt tehtaissa", hän vastasi
äänellä, jonka koetti saada niin rohkeaksi kuin mahdollista.
Herra Talouel loi häneen vielä läpitunkevan katseen ja lausui sitten
Rosalielle:
"Käske minua puolestani Oneux'in antaa hänelle vaunut. Mutta
sukkelaan!"
"Mitä merkitsee saada vaunut?" kysyi Perrine seuratessaan Rosalieta
autioiden, suurten pihojen läpi, jotka yhdistivät tehdasrakennukset.
Olisiko tuo työ todellakin hyvin vaikeata ja lieneekö hänellä siihen
kylliksi voimia ja taitavuutta? Täytyneekö hänen ensin suorittaa
oppiaika? Nuo kysymykset pyörivät vallan pelottavina hänen mielessään
saattaen sen kovin levottomaksi, sillä hän oivalsi varsin hyvin, että
nyt, kun hän kerran oli saanut työtä, hänestä itsestään myöskin riippui
voisiko hän pysyä siellä?
"Älkää peljätkö", lausui Rosalie rohkaisevasti. Hän oli ymmärtänyt
hänen liikutuksensa ja tahtoi rauhottaa häntä, "ei mikään ole sen
helpompaa."
Perrine pikemmin arvasi kuin kuuli hänen sanansa, sillä kaikissa
tehtaissa oli työ täydessä vauhdissa ja koneet saivat aikaan semmoisen
hirvittävän melun, että siihen tottumattoman oli miltei mahdotonta
erottaa toisen sanoja. Työhuoneissa kangaspuut kolisivat, sukkulat
lensivät edestakaisin, käämikoneet ja kelat kailottivat ja ulkona
vaihtohihnat, pyörät, vetohihnat ja turbiinit lakkaamatta
pyöriskelivät, niin että silmiä huikasi yhtä paljon kuin korvia
huimasi.
"Olkaa hyvä, puhukaa vähän kovemmin", pyysi Perrine, "minä en kuule
sanaakaan."
"Siihen te kyllä pian totutte", huusi Rosalie, "minä sanoin ettei se työ
ole ensinkään vaikeata; ei tarvitse muutaa kuin täyttää käämien
kuljettimet; tiedättekö mimmoiset ne ovat?"
"Pienet vaunut tahi kärryt kai?"
"Niin, ja kun vaunut ovat täyteen ahdetut, niin ne ovat lykättävät
kutomatehtaaseen, jossa ne tyhjennetään. Ei tarvitse kuin rivakan
sysäyksen lähtiessä ja sitten ne pyörivät ihan itsestään."
"Ja entä käämi? Mikä se on?"
"Etteko tiedä mikä on käämi? Käämikoneet ovat niinkuin jo eilen sanoin
semmoiset koneet, jotka kiertävät rihman käämin eli puolan ympärille,
joka sitten pannaan sukkulaan. Ymmärrättekö?"
"En oikein."
Rosalie katseli häntä, arveli hänen nähtävästi olevan oikean
tyhmeliinin, nuijapään. Sitten hän jatkoi:
"Käämikoneessa on monta rautapiikkiä ja niihin pannaan pieniä rullia
eli käämejä, niihin kiinnitetään rihma ja sitten kone rupeaa
pyörimään. Kun käämit ovat täydet niin ne otetaan pois koneesta ja
pannaan kääminkuljettimiin, jotka kulkevat rautakiskoja pitkin
kutomatehtaaseen. Siinä täytyy astua niiden mukana; minäkin olen
alkanut sillä, mutta nykyään työskentelen käämikoneella."
Sillä välin he olivat kulkeneet varsinaisen pihasokkelon lävitse eikä
Perrine ensinkään huomannut katsella ympärillensä, sillä hänen oli niin
perin tärkeätä tietää tehtävänsä. Viimein Rosalie kädellään osotti
vallan uutta yksikerroksista rakennusriviä, jossa ei ollut ensinkään
ikkunia, valo kun pääsi työsaleihin kattolasista.
"Tässä se on."
Hän avasi oven ja vei Perrinen pitkään saliin, jossa tuhannet
käämikoneet pyörinällään saivat aikaan vallan korvia särkevän melun ja
pauhun.
Mutta keskeltä tuota pauhinaa kuului miehen vihainen ääni:
"Joko viimeinkin tulet, laiskuri!"
"Laiskuriko? Minä laiskuri?" huusi hänelle Rosalie. "Minä en ole mikään
laiskuri, kuuletteko ukko la Quille."
"Mistä tulet?"
"Pihdin luota, joka käski minun saattaa tämän nuoren tytön tänne, jotta
toimittaisitte hänelle kääminkuljetus-työtä."
Tuon herttaisen tervehdyksen lausuja oli vanha toisjalkainen työmies,
joka kymmenkunta vuotta sitten oli loukkaantunut tehtaantyössä ja
puujalkansa tähden saanut liikanimen Puupietari. Ollen kykenemätön
muuhun työhön oli hänelle uskottu puolakoneiden huolenpito ja sen
tehtävän hän toimitti alituisesti toruen, huutaen ja kiroillen, sillä
työ vaati tekijältänsä suurta huolellisuutta, tarkkuutta ja näppäryyttä
täysien käämien poistamisessa ja pantaessa koneihin uudet tyhjät sekä
solmitessa katkenneet langat. Ukko oli aivan varma siitä, että ellei
hän säestäisi valvontaansa ja määräyksiänsä alituisilla huudoilla ja
kirouksilla ynnä tarmokkaasti polkemalla puujalkaansa lattiaan, niin
hän saisi nähdä kaikki käämikarat tyhjinä, joka hänestä oli vallan
kauheata. Mutta kun hän pohjaltaan kuitenkin oli hyvänluontoinen eikä
puoletkaan hänen nuhteistaan ja torumisistaan voinut kuulua tuossa
koneiden kalskeessa, niin eivät tytöt ensinkään välittäneet niistä,
vaan antoivat ukon pauhata mielin määrin.
"Kuitenkin on sinun käämikoneesi yhä vielä seisomassa!" hän huusi
Rosalielle puiden nyrkkiään.
"Onko se minun syyni?"
"Laita itsesi työhön ja sukkelaan!"
Sen perästä hän kääntyi Perrinen puoleen.
"Mikä on nimesi?"
Vaikka hänen kylläkin olisi pitänyt edeltäpäin arvata sitä häneltä
kyseltävän, niin hän kuitenkin joutui hämilleen eikä voinut heti
vastata.
Ukko luuli ettei hän ollut kuullut kysymystä, kumartui eteenpäin ja
huusi polkien puujalkaansa:
"Minä kysyn mikä on nimesi."
Perrine oli sillä välin ehtinyt vähäisen tointua ja muistella minkä
nimen hän jo ennen on sanonut omakseen.
"Aurelie", hän vastasi.
"Aurelie, mitä muuta?"
"Ei mitään muuta."
"Hyvä, seuraa minua."
Vanhus vei hänet erääseen nurkkaan lastatun vaunun tahi nelipyöräisen
laatikon luokse ja selitti hänelle saman jonka Rosalie jo ennestään oli
kertonut, keskeyttäen sanansa alinomaa huutamalla:
"Ymmärrätkö?"
Perrine vastasi siihen myöntäväisesti nyökäyttäen päätänsä.
Itse asiassa hänen tehtävänsä oli niin yksinkertaista, että hän olisi
ollut oikea tyhmeliini ellei olisi heti osannut sitä suorittaa. Ja kun
Perrine koetti parhaansa mukaan ja uutterasti toimittaa työnsä, niin
Puupietarin ei tarvinnut koko aamupäivänä kuin kymmenisen kertaa huutaa
hänelle ja silloinkin enemmän varoitukseksi kuin toruen: "Älä
vitkastele matkalla!"
Vitkastellako? Sitä hän kaikista vähimmin aikoi, mutta sysätessään
pieniä vaunujansa tasaista vauhtia hän kyllä voi nähdä kaikkia mitä
tapahtui hänen ympärillänsä tehtaan eri osissa sekä huomata senkin mikä
häneltä jäi huomaamatta Rosalien puheesta. Aimo sysäys panemaan pikku
kärrit liikkeelle, luja pidätys jolla sai ne pysäytetyksi, kun joku
este oli tiellä, siinä kaikki. Silmillä ia ajatuksilla oli täysi vapaus
lentää minne halutti.
Aamiaishetkellä kun kaikki muut riensivät kotiin, hän meni leipuriin
ostamaan puoli naulaa leipää, jonka söi astuskellen pitkin katuja ja
nauttien avoporteista tuoksuvaa ruuanhajua. Silloin hän käveli verkkaan
kun oli joku maukas ruokalaji, joutuun taas jos tuoksu ei ollut
mieleinen. Hänen ruokahalunsa tyydyttämiseksi ei puoli naulaa leipää
ensinkään riittänyt, ja senvuoksi se hävisikin perin sukkelaan, mutta
vähät siitä, sillä olihan hän sinäkin aikana, jolloin hänen täytyi
masentaa vatsansa vaatimukset, voinut sangen hyvin. Ainoastaan silloin
kun on tottunut syömään liian paljon luulottelee olevan vaikeata kärsiä
nälkää, samoin kuin jokainen, jolla on yllin kyllin tämän maailman
tavaraa, luulee olevan mahdotonta kämmenestänsä kirkkaan joen tahi
puron varrella sammuttaa janoansa.
Seitsemästoista Inka.
Paljon ennen työajan alkua oli Perrine jälleen tehtaan portin edessä.
Hän istahti rajakivelie pylvään suojaan odottamaan pillin vihellystä.
Muutamat hänen ikäisensä pojat ja tytöt, jotka niinkuin hänkin olivat
tulleet liian aikaisin, leikkivät siinä juosten ja hypellen. Hän
katseli heitä tohtimatta sekaantua leikkiin, vaikka hänellä kyllä oli
palava halu siihen.
Kun Rosalie saapui niin Perrine yhtyi hänen seuraansa ja ryhtyi jälleen
työhön, samaten kuin aamupuolellakin Puupietarin huutojen ja poljennan
jouduttamana. Ukolla olikin kyllä enemmän syytä siihen mitä enemmän
aikaa kului, sillä uupumus ja työhön tottumattomuus tuli yhä
tuntuvammaksi. Alinomainen kumartuminen ja kohoaminen, kuormaa
lastatessa ja purkaessa, eteenpäin sysääminen tahi vauhdin
hiljentäminen ja seisauttaminen oli alussa kuin leikin tekoa vaan,
mutta levähtämättä jatkuen siitä koitui täysi työ joka aikaa myöten
etenkin viime tunneilla tuntui yhä raskaammalta. Viimein häntä rasitti
pahempi uupumus kuin konsanaan.
"Älä siinä vitkastele noin kauheasti!" huusi Puupietari.
Säikähtyneenä tuon huudon säestämästä jalan poljennasta Perrine
joudutti kulkuaan samoin kuin uupunut hevonen ruoskan sivalluksesta,
mutta hiljensi heti vauhtiansa päästyään näkyvistä, ja sen perästä hän
tuskin voi ajatellakaan muuta kuin lukea kellonlyontejä neljänneksen,
puolitunnin, täydentunnin päästä, arvellen milloin työ päättynee ja
jaksaneeko hän kestää siihen asti.
Mutta sitten tuo heikkous ja uupumus häntä harmitti. Eikö hän
jaksaisikaan tehdä työtä, niinkuin muutkin, jotka eivät suinkaan olleet
häntä vanhempia eivätkä vahvempia ja jotka eivät ensinkään näyttäneet
kärsivän siitä, vaikka heidän työnsä silminnähtävästi oli raskaampaa
kuin hänen ja vaati suurempaa kykyä ja taitoa? Miten olisi käynyt jos
hänet olisi heti pantu käämikoneen luokse eikä vaunuja sysimään? Hän
oli varma siitä että tuommoiseen työhön se vaan oli tottumattomuutta ja
kunhan hänellä vaan oli rohkeutta, luottamusta, lujaa tahtoa ja
kestäväisyyttä, niin hän kyllä tottuisi. Ja tässä niinkuin aina riippui
kaikki ainoastaan hyvästä tahdosta ja tahtoa hänellä kyllä oli ja oli
edeskinpäin oleva. Jospa hän nyt vaan jaksaisi kestää tämän ensimäisen
päivän, niin toinen jo olisi helpompi ja kolmas sitä vielä helpompi!
Niin hän mietti sysätessään ja täyttäessään vaunujansa, silloin tällöin
luoden silmäyksen kumppaneihinsa, joiden tottumusta ja taitoa hän
melkein kadehti. Kerran taasen katsahtaessaan hän näki Rosalien
horjuvan ja kaatuvan äkkiä vieruskumppaninsa eteen: kova valitushuuto
kuului ja kaikki koueet seisahtuivat yht'aikaa. Niiden kalsketta,
surinaa, pyörinää, kalkatusta, ovien ja ikkunien tärinää ja melua
seurasi haudan hiljaisuus, jota vaan lapsellinen valittava ääni
keskeytti:
"Oi, oi, oi!"
Tytöt, pojat, kaikki salissa olijat riensivät paikalle, Perrine
niinkuin muutkin huolimatta Puupietarin raivoamisesta:
"Tuhat tulitnmaista! kääminihän seisovat!"
Toiset olivat jo ehtineet nostaa Rosalien pystyyn ja kaikki tunkivat
hänen ympärillensä, niin että hän oli vähällä tukehtua.
"Mikä häntä vaivaa?"
Rosalie vastasi itse:
"Käteni on murskaantunut."
Hän oli kalmankalpea ja hänen värittömät huulensa värisivät; veri
tippui loukatusta kädestä lattialle.
Lähemmin kättä tutkiessa huomattiin kuitenkin että hän oli loukannut
ainoastaan kaksi sormea ja niistäkin vaan toinen oli murskautunut tahi
pahasti litistynyt.
Silloin Puupietari, joka alussa oli osoittanut sääliä, joutui vallan
raivoihinsa ja rupesi torumaan Rosalien kumppaneita.
"Pois tieltä! Takaisin työhön? Onko tuokin nyt mikä melun aihe?"
"Eikö ollut silloinkaan melun syytä, kun teiltä jalka särkyi?" kuului
joukosta mumiseva ääni.
Ukko katseli tutkivasti ympärilleen saadaksensa selvää ken rohkeni
lausua nuo röyhkeät sanat, mutta hänen oli mahdoton tiheästä joukosta
löytää syyllistä. Silloin hän huusi vielä kovemmin:
"Korjatkaa luunne kaikki!"
Hitaasti hajaantuivat kaikki ja Perrine meni niinkuin kaikki muutkin
työhönsä vaunujen luokse, kun esimies huusi hänet takaisin.
"Hei, vastatullut, tule tänne sinä, mutta sukkelaan!"
Perrine palasi peloissansa, itsekseen miettien oliko hän syyllisempi
koin muut, jotka olivat keskeyttäneet työnsä. Mutta nyt ei ollutkaan
puhetta rangaistuksesta.
"Mene viemään tämä aasi tirehtöörin luekse", hän sanoi.
"Minkätähden haukutte minua aasiksi?" huusi Rosalie täyttä kurkkua,
sillä koneet olivat jälleen alkaneet huumaavan melunsa.
"Kuka käski pistää tassua koneeseen?"
"Minäkö olen siihen syypää?"
"Tietysti oli syy sinun, kelvoton laiskuri."
Kuitenkin hän sitten jatkoi lempeämmin:
"Pakottaako kovasti?"
"Ei niin varsin pahasti."
"Menkää matkoihinne sitten molemmat."
Tytöt menivät molemmat, Rosalie pitäen loukattua vasenta kättänsä
oikeassa.
"Tahdotteko nojautua minuun?" kysyi Perrine.
"Kiitos vaan, mutta nyt ei pakota, niin että kyllä jakssn itse."
"Ehkei sitten ole niin vaarallista, vai kuinka?"
"En tiedä. Ensimäisenä päivänä ei milloinkaan ole niin vaikeata -- se
tuntuu vasta myöhemmin."
"Kuinka se tapahtui?"
"En käsitä ensinkään. Varmaankin lipesin."
"Teitä ehkä väsytti", arveli Perrine muistellen itseään.
"Silloin sitä aina loukkaantuu kun on väsynyt. Aamulla on jokainen
virkeämpi ja huomaavaisempi. Mitä nyt Zenobie täti sanonee tästä?"
"Mutta kun se ei ollut teidän syynne."
"Mummo kyllä uskoo ettei syy ollut minun, mutta täti Zenobie kyllä
sanoo että tein sen tahallani päästäkseni työstä."
"Älkää välittäkö siitä."
"Luuletteko olevan hauskaa kuulla semmoisia syytöksiä?"
Matkalla vastaantulevat työmiehet seisahduttavat heidät kyselläksensä
mitä oli tapahtunut. Muutamat surkuttelivat Rosalieta, enimmät
kuuntelivat välinpitämättöminä, he kun olivat tottuneet semmoiseen ja
sanoivat semmoista voivan tapahtua milloin hyvänsä. Voi loukkaantua
yhtä helposti kuin sairastuakin, onni voi olla myötäinen jos
vastainenkin. Jokainen vuoroonsa, minä tänään, sinä huomenna. Mutta
muutamat siitä kovasti suuttuivat:
"He eivät tyydy ennenkuin ovat saaneet meidät kaikki raajarikoiksi!"
"Onko sitten parempi kuolla nälkään?"
He saapuivat tirehtöörin konttoriin keskellä tehdasryhmää, suureen
sini- ja punatiiliseen rakennukseen, jossa oli kaikki tehtaankonttorit.
Ne olivat kaikki, jopa herra Vulfraninkin, ulkoasultaan sangen
yksinkertaisia, tirehtöörin konttori vaan veti huomion puoleensa suuren
lasiseinäisen verannan vuoksi, jonne pääsi leveitä kaksoisportaita
myöten.
Kun tytöt astuivat verannalle oli herra Talouel siellä mittaillen
kiirein askelin lattiata, kädet taskussa ja lakki päässä, niinkuin
mikäkin kapteeni laivansa kantta.
Hän näytti kovin kiukustuneelta.
"No, mikä nyt?" hän huusi.
Rosalie näytti hänelle verisen kätensä.
"Kääri toki käpäläsi nenäliinaasi!" hän huusi vihaisesti.
Sillä aikaa kun Rosalie vaikeasti veti esiin nenäliinansa ja kääri sen
käteensä, hän yhä pitkin askelin mittaili lattiata. Viimein hän
seisahtui tytön eteen:
"Näytä minulle mitä sinulla on taskussa!" hän komensi.
Rosalie katseli häntä käsittämättä hänen oikeata tarkoitustansa.
"Minä tahdon että otat esille kaikki mitä on taskussasi, käsitäthän?"
Rosalie teki niin ja veti taskustansa sangen sekalaista tavaraa: pienen
pähkinänkuoresta tehdyn vihellyspillin, muutamia luupalasia,
sormustimen, lakritsipalasen, kolme sousta ja pienen sinkkipeilin.
Sen herra Talouel heti anasti.
"Sitäpä juuri arvelin!" hän tiuskasi. "Katsellessasi itseäsi peilistä
rihma katkesi ja käämi seisahtui; sinun piti voittaa takaisin
hukkaamasi aika ja silloin kävi hullusti."
"Minä en suinkaan katsonut peiliin", vakuutti Rosalie.
"Te olette kaikki samaa maata, ikäänkuin minä en tuntisi teitä. No,
mikä sinun sitten on?"
"En tiedä, luulen sormieni olevan murskaantuneet."
"No, mitä luulet minun siihen voivan?"
"Isä Puupietari lähetti minut tänne teidän luoksenne."
Herra Talouel kääntyi Perrinen puoleen.
"Ja entä sinä, mikä sinua sitten vaivaa?"
"Minuako? Ei minua mikään vaivaa", vastasi Perrine hämmillään.
"No, mitä sitten täällä teet?"
"Puupietari käski hänen saattamaan minut tänne", selitti Rosalie.
"Vai niin! Vai sinua pitää saatettaman, sinua! No, saattakoon sitten
sinut tohtori Ruchonin luokse. Mutta tiedä se: minä kyllä tiedustelen
miten tämä on tapahtunut ja jos olet itse syypää siihen niin varo
itseäsi!"
Hän puhui niin huutamalla että verannan ruudut miltei tärisivät ja että
kuului melkein koko talossa. --
Tyttöjen juuri poistuessa näkyi herra Vulfran ovessa, hän kulki
varovasti pitkin seinänvierustaa.
"Mistä on kysymys? Talouel?"
"Ei mistään erinomaisesta, herra Vulfran, eräs käämikonetytöistä on
vaan loukannut kätensä."
"Missä hän on?"
"Tässä olen, herra Vulfran", vastasi Rosalie astuen lähemmäksi.
"Eikö tuo ole tuttu ääni? Etkö ole mummo Françoisen pikku tyttö?"
"Kyllä, herra Vulfran, minä se olen, minä, Rosalie."
Hän purskahti itkuun, sillä herra Talouelin tylyt sanat olivat
pelottaneet häntä ja äsken lausutut lempeät sanat liikuttivat häntä sen
vuoksi.
"Kuinka sinun on, tyttöraukkani?"
"Kun minun piti kiinnittää rihmaa niin lipesin, en tiedä miten, mutta
käteni joutui koneistoon ja luulen kaksi sormea musertuneen."
"Onko kovin tuskallista?"
"Ei juuri."
"Minkätähden sitten itket?"
"Sentähden että te ette toru minua."
Talouel kohotti olkapäitään.
"Voitko käydä itse", kysyi herra Vulfran.
"Kyllä, varsin hyvin, herra Vulfran."
"Riennä sitten kotiin; lähetetään tohtori Ruchon luoksesi."
Ja hän kääntyi Talouelin puoleen:
"Kirjoittakaa lippu tohtori Ruchonille ja pyytäkää hänen heti menemään
Françoisen luokse, viivatkaa heti sanan alle ja lisätkää: vaarallisesti
vahingoittunut."
Sitten hän kääntyi jälleen Rosalien puoleen:
"Tahdotko ketään saattamaan itseäsi?"
"Kiitoksia herra Vulfran, minulla on täällä toveri."
"Mene lapseni, sano mummollesi että saat silti palkkasi."
Nyt Perrine vuorostansa oli vähällä purskahtaa itkuun, mutta herra
Talouelin nähden hän ei tohtinut näyttää liikutustansa. Hän oli siis
vaiti, kunnes olivat ehtineet pois pihasta, mutta silloin hän lausui
liikutettuna:
"Hän on hyvin hyvä, tuo herra Vulfran."
"Hän kyllä olisi jos saisi menetellä mielensä mukaan, mutta Pihti ei
sitä salli. Sitäpaitsi hänellä on niin paljon muuta ajattelemista."
"Kaikissa tapauksissa hän oli teille hyvä."
Rosalie ojentautui suoraksi.
"Niin, sen uskon, tietäkääs, minut nähdessä johtuu poikansa hänelle
mieleensä. Äitini, katsokaas, oli herra Edmondin rintasisar."
"Muisteleeko hän paljon poikaansa?"
"Hän ei ajattele muuta."
Väki asettui avo-oviin katselemaan heidän astuvan ohitse, sillä
Rosalien käden ympäri kääritty verinen nenäliina herätti heidän
uteliaisuuttansa. Muutamat kyselivätkin:
"Oletko loukannut itseäsi?"
"Saanut sormeni murskaksi."
"Oi, mikä vahinko!"
Oli yhtä paljon sääliä kuin vihaa siinä huudahduksessa, sillä jokainen
ajatteli että mikä sillä kertaa oli tapahtunut tuolle tytölle, voipi
seuraavana päivänä sattua hänelle itselleen, heidän miehilleen,
isälleen, lapsilleen -- elihän koko Maraucourtin väestö yksinomaan
tehtaantyöstä...
Huolimatta noista viivykkeistä saapuivat tytöt vihdoin mummo Françoisen
talolle, joka jo kauan aikaa oli näkynyt harmaan aidan takaa.
"Kai te seuraatte minua sisälle?" kysäsi Rosalie.
"Mielelläni."
"Ehkä se vähäisen hillitsee Zenobie tätiä."
Mutta Perrinen läsnäolo ei ensinkään hillinnyt kauhean tädin raivoa,
sillä tämä, nähdessään Rosalien palaavan tavattomalla ajalla käsi
sidottuna, rupesi heti kovasti huutamaan:
"Kas niin, tyttö letukka, nyt olet loukkaantunut! Voin lyödä vetoa että
olet tehnyt sen tahallasi!"
"Minä saan kuitenkin palkkani", vastasi Rosalie puoleksi itkein.
"Ja niin luulet?"
"Herra Vulfran on itse luvannut minulle sen."
Mutta se ei ensinkään rauhoittanut Zenobie tätiä, joka yhä huutaa torui
niin äänekkäästi, että mummo Françoisen täytyi jättää myymälänsä ja
tulla ulos. Hän ei kuitenkaan lausunut vihaista sanaakaan pienelle
tyttösellensä, vaan riensi hänen luoksensa otti hänet syliinsä ja
huudahti:
"Oletko loukkaantunut?"
"Vähäisen, mummo kulta, sormet vain, ei se ole vaarallista."
"Täytyy hakea tohtori Ruchon."
"Herra Vulfran on jo haettanut hänet."
Perrine aikoi seurata heitä sisään, mutta Zenobie täti pidätti hänet.
"Luuletteko meidän tarvitsevaa teidän apuanne häntä hoitaessa?"
"Kiitos, kiitos!" huusi Rosalie sisältä.
Perrine ei voinut muuta kuio palata tehtaaseen, mutta juuri kun hän
ehti portille ilmoitti pitkä vihellys työn päättyneen.
Kahdeksastoista luku.
Kymmenen, kaksikymmentä kertaa Perrine sinä päivänä kyseli itseltänsä
miten hänen olisi mahdollista viettää seuraava yö siinä huoneessa,
missä oli ollut vähällä tukehtua ja jossa ei ollut voinut juuri
ollenkaan nukkaa. Varmaankin hänestä siellä tuntuu yhtä tukehduttavalta
seuraavana yönä ja varmaankaan hän ei voisi nukkua silloinkaan sen
paremmin. Ja jos hän ei voisi saada levollista unta korvataksensa
päivän uupumusta, niin mitä hänestä silloin tulisi?
Tuo oli kauhea kysymys, jonka luonnolliset seuraukset masensivat häntä
äärettömästi; ellei hän jaksaisi tehdä työtä, niin hänet erotettaisiin
ja silloin olisivat hänen kaikki toiveensakin lopussa. Jos hän
sairastuisi, niin hänet vielä varmemmin erotettaisiin eikä hänellä
ollut ketään, keltä pyytää apua ja hoitoa.
Tosin hänellä oli täydellinen oikeus olla käyttämättä vuokraamaansa
yösijaa; mutta mistä hän silloin löytäisi toisen paremman? Ja kuinka
loukkaamatta Rosalieta sopivalla tavalla selittää että mikä oli kyllin
hyvää muille, ei kelvannut hänelle? Ehkä toiset kuullessaan hänen
vastenmielisyydestänsä rupeavat häntä vihaamaan? Eikö semmoinen
vihamielisyys kohta kentiesi pakottaisi häntä jättämään tehtaan työn?
Ei siinä kylliksi että hänestä tulisi kummallinen työntekijä, hänestä
piti tulla työntekijä samanlainen kuin muutkin.
Ja niin oli päivä kulunut hänen voimattaan päättää mitään.
Mutta Rosalien sairastuminen muutti asiat tykkänään. Nyt tyttöraukan
varmaankin täytyi pysyä useita päiviä vuoteen omana, eikä hän siis
voinut tietää mitä tapahtui ylhäällä kamarissa, kuka siellä makasi,
kuka ei. Perrinen ei siis tarvinnut peljätä hänen tiedustelujaan.
Toiselta puolen huonekumppanien oli mahdoton tietää ken yhtenä ainoana
yönä oli ollut heidän makuutoverinaan, vielä vähemmin he välittäisivät
siitä ken oli tuo vieras, joka puolestansa varsin hyvin olisi voinut
muualtakin sittemmin hankkia itselleen toisen asunnon.
Tuo oli kaikki päivän selvää. Ei siis puuttunut muuta kuin jonkun
toisen paikan keksiminen, josta saada tyyssijan, jos hylkäisi entisen
makuupaikkansa.
Ei tarvinnut hänen ajatuksiansa kauan harhailla. Kuinka usein hän
olikaan ihastuksella ja ikävöiden muistellut metsää ja siellä olevaa
pientä ampumamajaa? Miten rauhallista unta hän voisikaan nauttia
siellä, jos vaan tohtisi ottaa sen haltuunsa! Siellähän ei olisi mitään
peljättävää, sitä kun ei ollut käytetty muulloin kuin metsästysaikoina,
jonka asian siellä oleva Journal d'Amiens todisti. Entäs jos hän voisi
asustella siellä? Katto päänsä yllä, suojelevat seinät, suljettava ovi
ja sängyn asemasta pehmoinen kuiva heinä- ja sananjalkavuode,
lukuunottakaan oman talon viehätystä, joka oli kaikkien tulevaisuuden
toiveiden loppukohta.
Ja nyt näytti kaikki tuo saavuttamaton äkkiä muuttuneen
mahdollisuudeksi, jopa varsin helpoksi asiaksi.
Hän ei enää toista kertaa epäillyt, vaan päätti asiansa, osti
leipurilta puolen naulaa leipää illalliseksi ja sen sijaan että palaisi
mummo Françoisen luokse, hän meni takaisin samaa tietä kuin aamulla
mennessänssä tehtaaseen.
Mutta siihen aikaan Maraucourtin kauppalassa asuvat työmiehet palasivat
koteihinsa, ja kun hän ei tahtonut, että he näkisivät hänen hiipivän
pajupensastoon, niin hän istahti tien viereen metsän rinteeseen.
Kaikkien mentyä ohi hän aikoi mennä ampumamajaan, hän aikoi istua
avoimen oven viereen kalalammikon rannalle ja laskevan auringon valossa
syödä illallisensa verkkaan ja mukavasti, paljon hauskemmin kuin
aamulla leipäpala kädessä kulkiessansa pitkin katuja.
Tuo tuumaa täytti kaikki hänen ajatuksensa ja hän ikävöi saada sen pian
toteutetuksi, mutta hänen täytyi malttaa mielensä, sillä yhä vielä
kulki työväkeä hänen asunnollensa vievän polun ohitse. Silloin juolahti
hänelle mieleen, että hän voisi käyttää tuota odotusaikaa muutamiin
valmistuksiin pieneen metsämajaan muuttoaan varten.
Metsänrinteessä, jossa hän istui, kasvoi rehevä koivikko ja koivujen
siimeksessä sananjalkoja. Niistäpä hàn voisi leikata joukon koivunoksia
ja tehdä oivallisen luudan millä lakaista majasensa. Sananjalkoja hän
taitteli itselleen raittiiksi, tuoreeksi vuoteeksi, jossa sitten saisi
nauttia virkistävää lepoa.
Hän unohti kaiken väsymyksen, joka oli rasittanut häntä viime tunteina
ja hän ryhtyi innokkaasti työhön. Kohta olivat oksat asetetut kimppuun
ja sidotut vitsalla kiinni kepin nenään, hyväksi luudaksi; yhtä
sukkelaan hän oli leikannut poikki sananjalat ja koonnut ne yhteen
viedäksensä ne metsästysmajaan.
Sillä aikaa olivat kaikki siellä päin asuvat ehtineet kulkea ohitse,
tie oli tyhjä niin pitkältä kuin hän voi nähdä. Hetki oli siis tullut
hänen lähestyä pajupolkua. Sananjalkakimppu seljässä ja luuta kädessä
hän miltei juosten riensi pois metsärinteestä, mutta päästyään polulle
hänen täytyi hiljentää vauhtiaan, sillä kimppu tarttui pajun oksiin,
polku kun oli niin ahdas ja tukossa, että hänen välistä täytyi ryömiä
nelinkontin päästäksensä eteenpäin.
Saavuttuaan metsästysmajaan hän rupesi kantamaan ulos kaikki mitä
siellä oli, nimittäin puupölkyn ja vuoteen. Sen perästä hän tarttui
luutaansa ja rupesi kaikin voimin lakaisemaan kattoa, seiniä ja
lattiaa. Silloin kuului lammikon kaislikosta ja ympärillä olevasta
ruohistosta surkeaa piipitystä ja hätähuutoja, metsän linnut kun melun
häiritseminä pelokkaasti lennähtivät ylös pesistänsä, jotka niin kauan
olivat olleet heidän kieltämättömänä omaisuutenaan.
Maja oli niin pieni, että puhdistaminen oli varsin pian päättynyt,
vaikka hän olikin toimittanut sen sangen huolellisesti. Hänellä ei
ollut enää muuta tekemistä kuin kantaa sisään pölkky ja vanhat ensin
puhdistamansa vuodeheinät, joita sitten peitti äsken leikkaamillansa
tuoreilla tuoksuvilla, auringon paahtamilla sananjaloilla.
Ilta oli jo kulunut, niin että oli aika ryhtyä illallista syömään.
Hänen olikin mielestänsä melkein yhtä nälkä kuin matkalla Ecouenista
Chantillyhyn. Onneksi olivat ne kamalat päivät ainiaaksi ohitse! Olihan
hänellä nyt tyyssija tässä sievoisessa pikku saaressa, oma vuoteensa
eikä ketään peljättävää, ei sadetta, ei rajuilmaa eikä mitään. Riittävä
leipäpalanen hänellä oli taskussa, ja jos hän tuona ihanana iltana
muisteli entisiä kärsimyksiään, niin hän sitä vilkkaammin vertaili
nykyistä onneaan ja mukavuuttaan entiseen tuskaansa ja epätoivoonsa,
siten lujentaen luottamuksensa ja toiveensa tulevaisuuteen.
Verkkaan hän pureskeli leipäänsä, leikkeli sitä pieniksi palasiksi
varoen sen murenemista. Hiljaa hän istui siinä katsellen miten lammikon
siivekkäät asujamet rauhoituneina palasivat pesiinsä viettämään
keskeytettyä yölepoaan. Laskeuva aurinko kultasi milloin liitelevän
siipiparin, milloin vesilintujen soreita vartaloita, niiden varovasti,
kaula ojennettuna, kuunnellen uidessa kaislikkoon ikäänkuin tutkien
oliko entinen rauhallisuus jo palannut. Ja yhtä paljon kuin lammikon
lintumaailman aamuinen herääminen oli lumonnut hänet, yhtä paljon
viehätti nyt sen levolle meno.
Kun hän oli syönyt kaiken leipänsä, mikä tapahtui liiankin sukkelaan,
vaikka hän koetti toimittu atrioitsemisensa niin verkkaan kuin
mahdollista leikkaamalla suupalat hyvin pieniksi, rupesi lammikon äsken
häikäisevän kirkas pinta tummenemaan, taivaan punainen rusko sammui.
Muutaman minuutin kuluessa oli yö levittänyt kaikkialle mustan
vaippansa: oli maatapanon aika.
Mutta ennenkuin sulki ovensa ja etsi lepoa heinävuoteeltansa hän tahtoi
vielä käyttää erästä varokeinoa, nimittäin vetää ojan yli vievän sillan
omalle puolellensa. Tosin hän kyllä luuli olevansa täydessä turvassa
tässä majassa; ei kukaan tule häntä häiritsemään, siitä hän oli varma.
Ei kukaan lähestyisi saarta ja majaa lammikon hyväkuuloisten asukasten
varottamatta häntä huudoillansa. Mutta kaikissa tapauksissa oli sillan
poistaminen hyvä asia, jos se vaan oli hänelle mahdollista.
Ja paitsi tuota turvallisuuden tunnetta oli siinä vielä toinenkin
puoli: hauska tieto olevansa ypö yksin, ilman vähintäkään yhteyttä
muiden kanssa todellisella saarella, jonka oli ottanut haltuunsa.
Vahinko että hän ei voinut nostaa lippua majansa katon harjaan ja
laukaista pyssyänsä, niinkuin usein oli lukenut matkakertomuksista.
Kiireesti hän ryhtyi työhön ja kaivoi luutansa varrella maata siltansa
päästä, kunnes sai rungon pään näkyviin, jolloin voi vetää sen omalle
puolellensa.
Nyt vasta hän oli oikein kotonaan, valtakuntansa hallitsijana, saarensa
kuningattarena. Vielä piti hänen antaa sille nimi, niinkuin kaikkien
suurten matkustajien. Nimi ei suinkaan saattanut häntä kahden
vaiheille: mikä voikaan olla sopivampi kuin se nimi, joka täydelleen
täytti hänen mielensä ja sopi hänen sikäläisiin oloihinsa:
_Hyvän toivon_ saari.
Tosin oli jo ennestään olemassa Hyväntoivonniemi, mutta onhan suuri
erotus saaren ja niemen välillä.
Yhdeksästoista luku.
On sangen huvittavaa olla kuningattarena, etenkin kun ei ole alamaisia,
eikä naapurivaltioita -- silloin hänellä ei olisi muuta tehtävää kuin
mennä huveista huvituksiin valtakuntansa toisesta päästä toiseen.
Ja siihen hauskaan huvituskohtaan hän ei ollut vielä ehtinyt.
Kun hänet seuraavan aamun koittaessa herättivät lintujen viserrys ja
luukusta sisään kurkistava auringon säde leikkien hänen kasvoillansa,
oli hänen ensimäinen ajatuksensa se, ettei hän saisi nukkua siellä
raskaasti, vaan päinvastoin hyvin kevyesti, voidaksensa herätä ensi
vihellyksestä, joka vain oli oleva herätyksenä.
Mutta ei raskas uni aina ole paras, päinvastoin on uni paras silloin,
kun välistä herää, nukkuu jälleen ja herää taas, muistaa unennäkönsä ja
ne jatkuvat siitä, missä herätessä keskeytyivät. Perrine ei enää
nähnytkään muuta kuin miellyttäviä unia. Hän nukkui pois kaiken päivän
uupumuksen, niin ettei hän sitä enää edes muistanutkaan. Hänen
vuoteensa oli pehmoinen, lämmin ja tuoksuva, ilma, jota hengitti,
lemusi metsän kukista. Linnut riemastuttivat häntä iloisella
viserryksellään ja pajunlehtiin kokoontunut aamukaste, joka tippui
suorina pisaroina alas veteen, muodostivat hänestä suloisen soiton,
joka hiveli hänen kaikelle kauniille herkkää mieltänsä.
Tehtaan pillin ensimäisen vihellyksen kuuluessa hän jo hypähti
vuoteeltaan, toimitti huolellisesti pesemisensä lammikon rannalla ja
laittautui matkalle työhön. Mutta hänestä oli varomatonta lähteä
saareltansa jàttäen sillan entiselle paikalleen, niin että ken hyvänsä
voisi sinne päästä, vaikkei ollutkaan luultavaa, että kukaan oli siellä
käynyt viime talvesta asti. Hän jäi epäröiden seisomaan ojan reunalle,
kysyen itseltään uskaltaisiko hyppäyksellä päästä sen ylitse. Silloin
hän huomasi pitkän seipään, joka oli ollut ampumamajan tukena sillä
puolen, jossa ei kasvanut puita; sen hän otti ja hyppäsi sen avulla
kapeimmalta kohdalta ojan ylitse, joka oli hänelle varsin helppo asia,
hän kun usein oli huvitellut sillä tavalla. Tuo ei tosin ollut mikään
juhlallinen ja arvokas keino lähteä kuningaskunnastansa, mutta
se ei tehnyt mitään, kun ei kukaan syrjäinen ollut sitä temppua
katselemassa. Sitäpaitsi on paljon asioita, jotka soveltuvat nuorille
kuningattarille, vaikkeivät sovi vanhain arvokkaisuudelle.
Kätkettyään pitkän seipäänsä pajupensastoon ja pantuaan paikat muistoon
hän läksi matkaansa ja oli ensimäisenä tehtaalla. Odottaessaan siinä
hän huomasi tulevien seisahtuvan ryhmiin ja innokkaasti puhelevan. Mitä
se mahtoi olla?
Muutamat lausutut sanat heti ilmaisivat hänelle asian:
"Tyttö raukka!"
"He ovat leikanneet häneltä sormen."
"Minkä sormen?"
"Sakarisormen."
"Entä toiset?"
"Niitä ei ole otettu."
"Valittiko hän?"
"Oi, siinä oli valitusta niin että sydäntä vihloi niiden, jotka sen
kuulivat."
Perrinen ei tarvinnut kysyä kuka tuo oli, jolta sormi oli poisleikattu;
hän siitä peljästyi ja tuli surumieliseksi. Tosin hän ei ollut tuntenut
tuota tyttöä kauemmin kuin ainoastaan pari päivää, mutta juuri tuo
samainen tyttönen oli kohdellut häntä ystävällisesti, opastanut häntä
hänen saapuessansa sinne, neuvonut hänellä miten menetellä ja yleensä
ollut hänelle hyvänä kumppanina, ja nyt hänen täytyi kärsiä niin paljo
ja elinajaksensa jäädä raajarikoksi.
Hän jäi siihen levotonna ja surumielin seisomaan kahden vaiheilla mitä
tehdä, kun koneentapaisesti katsellen ympärilleen huomasi herra
Benditin lähestyvän. Oikein tietämättä mitä teki ja ajattelematta
rohkeuttansa puhutella niin mahtavaa henkilöä, hän kysyi häneltä
englanninkielellä:
"Suvaitsetteko minun kysyä tiedättekö miten on Rosalien laita?"
Kumma oli, että herra Bendit suvaitsi katsahtaa häneen ja vastata:
"Tapasin äsken hänen mummonsa, joka kertoi hänen nukkuneen hyvin."
"Tuhat kiitosta, herra!"
Herra Bendit, joka ei milloinkaan elämässänsä ollut kiittänyt ketään,
ei käsittänyt sitä liikutusta eikä suurta kiitollisuuden tunnetta, joka
piili niissä muutamissa sanoissa.
"Niin, minäkin olen iloinen siitä", hän lausui jatkaen matkaansa.
Koko aamuna Perrine ei ajatellut muuta kuin Rosalieta, ja hänellä
olikin tilaisuutta antaa ajatuksensa liidellä minne hyvänsä, sillä hän
oli jo niin perehtynyt työhönsä, ettei se vaatinut paljoakaan
tarkkaavaisuutta.
Tehtaan pillin annettua päivällismerkin, hän juoksemalla riensi mummo
Françoisen taloon katsomaan Rosalieta, mutta kun hän pahaksi onneksi
sattui kohtaamaan Zenobie tädin, niin hän ei päässyt edemmäksi kuin
portaille vain.
"Nähdäkö Rosalien? Minkätähden? Lääkäri on määrännyt hänelle
häiritsemätöntä hiljaisuutta. Päästyään liikkeelle jälleen hän kyllä
kertoo teille, miten hän on antanut heidän tehdä itsensä raajarikoksi,
mokoma kelvoton letukka!"
Tapa, millä hänet aamupuolella otettiin vastaan, riisti häneltä kaiken
halun illalla uudestaan koettaa onneaan; kun häntä varmaankaan ei
kohdeltaisi illalla sen ystävällisemmin niin hän riensi kotiin
saarelleen.
Siellä oli kaikki semmoisenaan kuin hänen lähtiessänsä aamulla. Kun
siis siellä ei ollut mitään puuhattavaa, niin hänellä ei ollut muuta
tekemistä kuin ryhtyä heti illalliseen.
Hän oli päättänyt syödä illallisensa hyvin verkkaan, mutta vaikka
koettikin leikata leipänsä hyvin pieniksi palasiksi, niin hän ei
kuitenkaan voinut lukemattomiin palotella sitä, ja hänen lainatessaan
alas viimeisen suupalan, oli aurinko vielä korkealla. Hän nosti
"tuolinsa", pölkyn, avonaisen oven suuhun, istahti siihen ja rupesi,
katsellen lammikkoa, puita ja toisella puolella olevia niittyjä,
miettimään asemaansa ja läheisintä tulevaisuuttansa.
Ensiksi oli hänen punnittava kolme tärkeätä kohtaa: asnnto, elatus ja
vaatteet.
Vapaa asunto hänellä oli lokakuuhun asti, kiitos tuolle onnelliselle
sattumalle, joka ohjasi hänen kulkunsa saarelle.
Mutta molemmista toisista kohdista, ruoasta ja vaatetuksesta, hän ei
suoriutunut yhtä helposti.
Olisiko mahdollista yhden naulan leipää päivässä kuukausi kuukaudelta
olla riittävä hänen voimiensa ylläpitämiseksi, niin että työ sujuisi?
Sitä hän ei tiennyt, sillä sitä ennen hän ei ollut tehnyt työtä toden
teolla. Tosin hän kyliä oli saanut kärsiä puutetta, nähdä nälkää jopa
tehdä työtäkin yli voimiensa, niin että hän tiesi mitä työnteko
todellakin on, mutta hän oli tehnyt sitä ainoastaar satunnaisesti.
Niitä vaikeita päiviä seurasi aina lepo ja rauha, jotka korvasivat
ponnistukset. Päivä päivältä jatkuvasta työstä hänellä ei ollut
aavistustakaan, vielä vähemmän mihin elantokustannuksensa pitemmältä
ajalta voivat oousta. Hän kyllä oli huomannut molempien viime päivien
ruoka-annokset liian niukiksi, mutta se oli kuitenkin vain vähäpätöinen
asia hänelle, joka oli ollut vähällä kuolla nälkään, pääasia oli vaan
voiko hän sillä tavoin säilyttää terveytensä ja voimansa. Sitäpaitsi
hän kohta voi suurentaa leipämääräänsä ja panna kakullensa vähäisen
voita tahi ostaa palasen juustoa. Hänen vaan tarvitsi odottaa muutamia
päiviä, korkeintaan viikko ja muutama päivä enemmän tahi vähemmän ei
vaikuttanut asiaan mitään. Pahempi oli vatteiden laita etenkin kun osa
niistä oli niin kurjassa tilassa, että pikainen korjaaminen oli
kipeästi tarpeen, sillä La Rouquerien luona tehdyt korjaukset eivät
voineet enää kauan kestää. Etenkin hänen kenkänsä olivat niin pahasti
kuluneet, että pohja vallan painui hänen sormella koskiessaan siihen,
eikä ollut vaikea laskea milloin ne puhkeaisivat. Se hetki kyllä oli
koittava piankin, sitä enemmän kun hänen piti aina astua kivettyä tietä
kuljettaessaan vaunujansa, joka tehtävä juuri oli omiansa kuluttamaan
jalkineita. Mitä hän silloin tekee, kun niin on tapahtunut? Tietysti
ostaa uudet, mutta tahto ja pakko ovat kaksi eri asiaa ja mistä hän
hankkii rahoja siihen menoon?
Hänen ensimäinen ja tärkein, kiirein tehtävänsä oli siis tehdä
itsellensä kengät ja se toimi näytti hänestä niin vaikealta, että hän
vallan menetti rohkeutensa. Hän ei ollut milloinkaan ennen tullut
ajatelleeksi ja tutkineeksi, miten oli kenkä tehty. Mutta kun hän oli
riisunut sen jalastansa ja tarkastanut miten päällys oli ommeltu
anturaaan ja syrjät sievästi käännetyt, sekä miten kantapää oli siihen
kiinnitetty, niin hän huomasi sen työn olevan kerrassaan hänelle liian
vaikeata, vaikka hänellä hyvää tahtoa kyllä oli sen toimittamiseen.
Hänet valtasi mitä suurin kunnioitus suutarinammattia kohtaan. Kokonaan
puusta ja yhdestä kappaleesta tehdyt kengät olisivat varmaankin olleet
paljoa helpommat tehdä, mutta miten hän voisi kovertaa semmoisen, hän,
jolla ei ollut muuta työkalua kuin puukkonsa?
Hän istui siinä vaipuneena synkkiiin ajatuksiin katse vaistomaisesti
harhaillen ympäri lammikon pintaa ja pitkin sen rantoja. Silloin
silmänsä sattuivat rannalla olevaan kortekasaan ja hänelle juolahti
mieleen matkoillaan nähneensä ihmisten käyttävän jonkinlaisia
kortepohjaisia, vaatepäällisiä kenkiä, joiden nimenä oli _espadrillos_
ja jotka olivat palmikoidut tuommoisesta kortteesta. Eiväthän kaikki
käytä nahka- tahi puukenkiä. Tämä korte oli taipuisaa, pitkää, vahvaa
ja sen keväisten joukosta hän näki viimevuotisiakin jo kuivaneita, vaan
vedessä ollen vielä notkeita. Onhan myöskin semmoisia kortekenkiä,
joissa ainoastaan pohjat ovat palmikoidut, vaan päälliset vaatetta.
Minkätähden hän ei voisi palmikoida itselleen semmoisia pohjia tuosta
ruohosta, joka näkyi olevan siinä juuri häntä varten ja hänen
käytettäväksensä, jos hänellä vaan olisi siihen taitoa?
Hän astui heti rantaan tuon ruohokasan luokse, joka oli niin
kiinnittänyt hänen huomiotansa. Siinä hänen ei tarvinnut muuta kuin
valita sylyksen parhaita, se on semmoisia, jotka jo olivat kuivuneina,
mutta kuitenkin vielä säilyttivät taipuvaisuutensa.
Hän leikkasi kiireesti suuren kimpun ja vei sen ampumamajaaan sekä
ryhtyi heti työhön.
Mutta palmikoituaan noin metrin pitkuisen pätkän hän oivalsi, ettei se
kelvannutkaan, sillä antura tulisi liian ohut kun ruohot olivat liian
kovia. Ne eivät kestäisi mitään, jonka tähden hänen ennen palmikoimista
täytyi jollakin tavalla valmistaa ne kelvollisiksi hakkaamalla säikeet
litteiksi ja siten saada ne taipuisiksi.
Se asia ei voinut estää häntä eikä saattaa pulaan: olihan hänellä
"tuolinsa", pölkynpää, jolle voi panna korteruohot ja siten takoa ne
pehmeiksi. Häneltä puuttui vain vasara tahi nuijantapainen. Sileä kivi,
jommoisen hän meni etsimään tieltä, sai toimittaa nuijaa virkaa. Hän
ryhtyi sitten takomistyöhön varoen, etteivät kortteet vain joutuisi
sekaisin. Pimeä hänet yllätti ahkerasta työstä ja nukuttuaan
illalla hän koko yön näki hauskoja unia kauniista sininauhaisista
espadrillos-jalkineista, jommoisia hän ei ensinkään epäillyt osaavansa
tehdä, ellei ensimäistä kertaa koettaessansa niin ainakin toisena,
kolmantena, kymmenentenä kertana.
Mutta niin monta koetta hänen ei ollut tarvis tehdä: seuraavan päivän
illalla hänellä oli kylliksi pitkää palmikkoa voidaksensa ryhtyä
anturan tekoon ja sitä seuraavana päivänä hän osti lyhyen, käyrän
satulasepänneulan, joka maksoi yhden sousin, samanhintaisen rihmakerän
ja puuvillaisen sininauha-tukun sekä neljällä sousilla kaksikymmentä
sentimetriä hamppupalttinaa yhteensä seitsemän sousin arvosta. Enempää
hänen ei ollut varaa tuhlata, jos mieli saada leipää lauantaina. Hän
koetti sitten tehdä anturan kenkänsä pohjan mallin mukaan, mutta se ei
ottanut oikein onnistuaksensa. Ensimäinen tuli melkein pyöreä, joka
muoto ei ole juuri jalan mukainen, toinen oli jo "taiteellisempi",
mutta ei ollut minkään näköinen, kolmas tuskin oli sen onnistuneempi,
mutta vihdoin neljäs, ollen kapea keskeltä, leveä kärkipuolelta ja
pyöreä kantapäästä, oli jo jotenkin kengänpohjan muotoinen.
Mikä ilo! Vielä kerran hän oli saanut kokea että onnistuu, kun vaan
on tahdon lujuutta ja kestävyyttä, vaikka tehtävä näyttääkin
mahdottomalta, syystä ettei tekijällä ole rahaa eikä työkaluja, ei
mitään muuta kuin vähäisen kekseliäisyyttä apunaan.
Työkalu joka häneltä puuttui saadaksensa kenkänsä valmiiksi, oli
sakset. Mutta niiden ostamiseen tarvittiin niin paljo rahaa, että hän
ei voinut ajatellakaan semmoista. Onneksi hänellä oli puukkonsa, jonka
joenrannalta löytämänsä sieran avulla hioi kyllin teräväksi voidaksensa
pölkylle levitetystä vaatepalasesta leikata kengänpäälliset.
Päällisen ompeleminen pohjiin ei ensinkään käynyt yhtä helposti ja
varmasti, vaan onnistui vasta monen koettelemisen perästä; mutta
viimein hän sai työnsä valmiiksi ja lauantaiaamuna hän iloksensa voi
mennä työhön, sievät, harmaat, sininauhaiset kengät jalassa.
Tehdessänsä tuota työtä, joka vei häneltä neljä iltaa ja kolme aamua,
hän monta kertaa oli kysynyt itseltänsä mitä tehdä kengillensä
lähteissänsä majastaan. Varmaankaan hänen ei tarvinnut peljätä
varkaita, kun ei kukaan käynyt siellä, mutta voivathan hiiret ne syödä.
Jos niin kävisi, niin tapahtuisi suuri onnettomuus. Estääksensä
semmoista täytyi hänen keksiä joku säilytyspaikka, jonne nuo pienet
pedot eivät pääsisi, kun hänellä ei ollut kaappia eikä laatikkoa minne
panna niitä. Ei hänellä siis ollut muuta neuvoa kuin ripustaa ne
kattoon pistettyyn puikkoon.
Kahdeskymmenes luku.
Perrine tosin ylpeili vähäisen palmikoiduista jalkineistansa, mutta oli
samalla sangen levoton niiden kestävyydestä, hänen kun työssään aina
täytyi astua edestakaisin. Mahtoiko pohja säilyttää muotonsa ja saumat
kestää?
Täyttäessänsä vaununsa ja sysiessänsä sitä edestakaisin hän vähä väliä
vilkaisi jalkojaan. Vielä jalkineet pysyivät eheinä, mutta
kestäisivätkö ne kauan?
Tuo tutkimus varmaankin herätti erään kumppanin huomiota, sillä erästä
tyttöä ne miellyttivät niin, että hän kysyi:
"Mistä olette ostanut nuo kengät?"
"Eivät ne ole mitkään kengät, vaan tohvelit."
"Joka tapauksessa ne ovat sievät; ovatko ne kalliit?"
"Olen itse tehnyt ne palmikoidusta korteruohosta ja ostanut lisäksi
neljällä sousilla hamppupalttinaa."
"Ne ovat oikein sievät."
Tuo menestys rohkaisi häntä ryhtymään toiseen melkoisen vaikeampaan
työhön, jota usein oli tuuminut, mutta jälleen jättänyt sikseen, osaksi
sentähden, että se tulisi liian kalliiksi, ja toiseksi siitä syystä,
että se tuottaisi liian voittamattomia vaikeuksia. Se työ oli paidan
leikkaaminen ja ompeleminen, hänen entisensä kun oli niin repaleinen ja
kulunut, ettei enää kestäisi pesemistä. Kuinka paljon mahtoi siihen
tarvittavat kaksi metriä palttinaa maksaa? Siitä hänellä ei oliot
aavistustakaan. Ja kuinka hän leikkaisi sen, jos hänellä olisikin
vaatetta? Ei hän sitäkään tietänyt. Siinäpä oli koko sarja kysymyksiä,
jotka kyllä antoivat miettimisen aihetta, etenkin kun hän tuumi eikö
olisi viisaampaa ensiksi ostaa pusero ja puuvillainen hame entisten
sijaan, jotka nekin olivat tuiki kuluneet, kun hän ei voinut riisua
niitä edes yöksikään. Hetkeä, jolloin nekin olivat lopussa, ei ollut
vaikea arvata, vaikka hän kuinkakin niitä paikkailisi ja parsisi.
Kuinka hän silloin pääsisi työhön? Ja toimeentulokseen, jokapäiväistä
leipäänsä varten yhtä paljo kuin toiveidensa täyttymiseksi hänen täytyi
edelleen jatkaa, täytyi olla tehtaan työssä.
Mutta kuitenkaan, kun hänellä lauantai-iltana oli kädessänsä
viikkopalkkansa kolme frangia, hän ei voinut vastustaa
paidanostohaluaan. Tosin hame ja pusero olivat erittäin tarpeen nekin,
mutta uusi paita oli kuitenkin välttämätön ja muistutti sitä enemmän
tarpeellisuuttansa, kun puhtaus, johon hänet oli lapsuudesta asti
totutettu sekä itseänsä kunnioittaminen puhuivat sen puolesta ja
vaikuttivat hänen päätökseensä. Pusero ja hame saivat kelvata edelleen
ja kun ne olivat tehdyt kestävästä vaatteesta, niin ne varmaankin vielä
jonkun aikaa pysyivät koossa.
Joka päivä, kun hän päästyään tehtaasta aamiaiselle meni mummo
Françoisen luokse kuulustelemaan Rosalien vointia -- josta milloin sai
tietoja milloin ei, mikäli sattui tapaamaan mummon tahi tädin -- hän
seisahtui erään pienen puodin näyttelyikkunan eteen ihailemaan
näytteille pantua tavaraa: palttinaa, puuvilla- ja muita
leninkikankaita. Toisessa puoliskassa levisi sanomalehtiä, kuvia,
arkkiviisuja ja kaikenlaista rihkamaa. Hän oli aina katselevinaan
sanomalehtiä ja kukkakorttia, mutta itse asiassa hän ihaili tuota
haluttua kangasta. Oi, kuinka onnelliset olivat nuo, joilla oli varoja
mennä tuohon viettelevään puotiin mittauttamaan itselleen minkälaista
vaatetta vain halusivat! Siinä seisoessaan hän usein oli nähnyt
työvaimojen menevän sinne sisään ja palaavan paperiin huolellisesti
käärityt tavaramytyt kädessä ja hän oli silloin aina itsekseen lausunut
että semmoinen ilo ei ollut häntä varten -- ei ainakaan vielä.
Mutta nyt hänkin voi mennä sinne sisään, jos vaan tahtoi, sentähden,
että hänenkin taskussaan kilisi kolme kolikkoa. Sangen peloissaan hän
astuikin sisään.
"Mitä haluatte, neitini?" kysyi eräs pienenlainer vanha rouva
kohteliaasti ja ystävällisesti hymyillen.
Oli pitkä aika kulunut siitä, kun Perrine oli kuullut kenenkään
puhuttelevan itseään niin ystävällisesti. Tuo kohteliaisuus rauhoitti
häntä eriskummallisesti.
"Tahdotteko olla hyvä", hän kysäsi, "sanoa minulle, mitä maksaa
puuvillapaitana -- minä tarkoitan halvin laji?"
"Minulla on semmoista neljästäkymmenestä centimesta metri."
Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus.
"Tahtoisitteko mitata minulle kaksi metriä?"
"Se ei ole varsin kestävää kun sen sijaan kuudenkymmenen centimen
hintainen..."
"Kiitos, mutta tuo neljänkymmenen on sopivaa minulle."
"Kuten tahdotte, tahdoin vaan huomauttaa siitä omaksi hyödyksenne; en
soisi kenenkään moittivan minua ja sanovan saaneensa täältä huonoa
tavaraa."
"Minä en suinkaan moiti teitä siitä, rouvani."
Vanha rouva levitti neljänkymmenen centimea vaatteen eteensä ja Perrine
huomasi, ettei se ollut niin valkoista eikä kiiltävää kuin se, jota hän
oli ikkunassa ihaillut.
"Vieläkö muuta?" kysyi rouva revittyään irti mitatun määrän.
"Tarvitsisin rihmaa myöskin."
"Kerän, vyyhden vai rullan?"
"Halvinta lajia."
"Siis kerärihmaa. Kymmenen centimea. Olkaa hyvä. Kaikki maksaa yhteensä
kahdeksantoista sousta."
Tällä kertaa oli Perrinen vuoro ilomielin astua ulos puodista vanhaan
sanomalehteen kääritty vaate lujasti puserrettuna rintaansa. Kolmesta
frangistaan hän oli menettänyt ainoastaan kahdeksantoista sousta ja
hänelle jäi siis seuraavaan lauantaihin neljäkymmentäkaksi, se on:
käytettyään määrätyt kaksikymmentäkahdeksan sousta leipään jäi hänelle
vielä muihin ostoksiin seitsemän sousta, kun hänen ei tarvinnut maksaa
mitään vuokraa.
Hän melkein juoksi koko matkan saareensa, jonne saapui vallan
hengästyneenä. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä heti ryhtymästä
työhön, sillä muoto mimmoiseksi aikoi ommella paitansa oli hänellä jo
kauan sitten ollut selvillä, hänen ei siis tarvinnut tuumia sitä.
Siihen piti tulla ryppynauha. Hän oli tuuminut niin osaksi sentähden,
että se oli helpointa ja yksinkertaisinta, hän kun ei ollut milloinkaan
ennen leikannut paitaa eikä hänellä ollut edes saksia. Sitä paitsi hän
silloin voi käyttää entisen kuluneen paitansa kurenauhaa.
Hän ei muistellut muuta kuin ompeluaan, kun kaikki niin kävi hänen
toivomustensa mukaan ja hän jo edeltäpäin ihaili työtään ennenkuin ehti
siihen edes ryhtyäkään. Kuitenkin siinä oli paljokin vaikeuksia, sillä
pitihän paita leikata, kun siihen tarvittiin reiät sekä päätä että
käsivarsia varten. Ei ollut muuta neuvoa kuin levittää vaate pölkylle
ja ainoalla aseellaan, veitsellään, leikata siihen tarpeelliset reijät.
Tuo oli hänen mielestänsä kovin vastuunalainen toimi ja hän oikein
vapisi ennenkuin kylliksi rohkaisi mielensä leikkaamaan rikki uutta,
kaunista vaatetta. Viimein hän päätti ryhtyä siihen ja tiistaiaamuna
hän jo voi mennä tehtaaseen puettuna uuteen paitaansa, jonka itse oli
työllään ansainnut ja omin käsin leikannut ja ommellut.
Kun hän aamiaislomalla tapansa mukaan kävi mummo Françoisen luona, tuli
Rosalie itse häntä vastaan käsi sidottuna.
"Joko olette terve?"
"En, mutta olen saanut luvan olla liikkeellä täälll pihalla."
Hyvin iloisena hänen tapaamisestaan, kyseli Perrine hänen vointiaan,
mutta Rosalie vastasi ainoastaan lyhyesti ja tylysti.
"Mitä maailmassa se merkitsee?"
Viimein Rosalien kysymys selitti hänelle asian:
"Missä siis nykyään asutte?"
Perrine ei tohtinut vastata suoraan, vaan lausui kiertäen:
"Entinen asuntoni oli liian kallis minulle, ei jäänyt mitään vaatteihin
ja ruokaan."
"Oletteko saanut halvemmalla muualta?"
"En maksa mitään."
"Ettekö mitään?"
Rosalie vaikeni hetkisen ikäänkuin epäröiden, sitten uteliaisuus pääsi
voitolle.
"Kenen luona sitten asutte?"
Sillä kertaa Perrine ei voinut kierrellä tuota selvää kysymystä.
"Minä kerron sen teille myöhemmin."
"Niinkuin tahdotte; sen vain sanon, että jos toisten näette Zenobie
tädin pihalla niin on teidän paras olla käymättä sisään. Tulkaa
ennemmin iltaisin, silloin hänellä on talousaskareet."
Perrine palasi työhön sangen allapäin tuosta kohtelusta. Oliko siis hän
tehnyt niin suuren rikoksen kun ei voinut asua tuossa mummo Frauçoisen
vuokrahuoneessa?
Koko päivän tuo ajatus häntä painoi ja tuntui melkein vaikeammalta
illalla hänen ollessaan ypö yksin majassa, ensimäisen kerran ilman
työtä koko sinä viikkona. Päästäksensä tuosta painostavasta tunteesta
hän päätti tehdä pienen löytöretken ympäristöön, mihin hänellä ei
aikaisemmin ollut ollut aikaa. Kesäilta olikin ihastuttava, ilma oli
selkeä ja lämmin, hiukan autereinen, niin että puiden latvat näyttivät
ikäänkuin kylpevän kalpeankultaisissa usvissa, ja apila ja niityn kukat
tuoksuivat.
Perrine siirtyi toiselle rannalle ja seurasi sitä, kunnes oli kiertänyt
koko lammen. Korkea ruoho, jota ei ollut leikattu eikä poljettu sen
noustessa keväällä taimelle, ulottui melkein hänen vyötäisiinsä asti.
Silloin tällöin hän katsahti kaislikosta majaansa, joka todella upposi;
niin eksyttävästi pajujen vehreyteen, että metsän eläimet eivät
mitenkään voineet epäillä sitä ihmiskätten työksi, paikaksi, johon
ihmiset kätkeytyivät pyssy kädessä.
Kerran, kun Perrine oli käynyt lammen kauimmassa laidassa ja
kaislikosta silmäillyt majaansa, kuului aivan hänen jalkojensa juuresta
omituista kahinaa, juuri kun hän oli nousemassa ylemmälle rannalle.
Sorsa kohosi lentoon ja ui pelästyneenä lammelle. Perrine katsahti
paikkaan, josta lintu oli pyrähtänyt esiin, ja näki avoimen pesän ja
siinä kahdeksan, yhdeksän munaa, väriltään likaisenvalkeita ja
ruskeapilkkuisia. Perrine tutki näkemäänsä tarkasti uskaltamatta
kuitenkaan koskea siihen. Perrine istahti korkeaan ruohoon, joka
kokonaan kätki hänet, ja kyyristyi maahan odottaakseen sorsaemon
paluuta.. Siinä hän istui liikahtamatta melkoisen ajan, mutta sorsa ei
palannut. Nähtävästi se oli perheaskareissaan jostakin syystä myöhässä
eikä ollut vielä ruvennut hautomaan. -- Perrine jatkoi matkaansa, ja
kuivan kaislan ja viimevuotisen kortteen kahina peloittivat muitakin
vesilintuja -- kurppia, jotka kevyesti ja nopeasti hypähtivät leveille
lumpeenlehdille niiden painumatta veteen, punanokkaisia viiriäisiä,
pitkäpyrstöisiä västäräkkejä ja variksia, jotka lensivät raakkuen
häiritsijän perässä.
Pian Perrine oli ennättänyt lampensa toiseen laitaan ja huomasi nyt,
että sen vesi laski paljon isompaan paljasrantaiseen lampeen. Siellä
eivät linnutkaan näyttäneet viihtyvän yhtä hyvin.
Hänen "kotonaan", hänen lampensa rannalla, tuuheiden puiden ja
pensaiden ja runsaiden vesikasvien kätkössä, jotka peittivät
vedenpinnan liikkuvalla, viheriöivällä matolla, sinne olivat linnut
rakentaneet pesänsä, sillä siellä oli sekä turvaa että ravintoa. Ja kun
Perrine tuntia myöhemmin palasi ja näki _oman_ pikku pesänsä niin
vihreänä, rauhallisena ja turvallisena, hän iloitsi sydämestään siitä,
että oli ollut yhtä viisas kuin linnut.