"Juo aika siemaus, se virkistää."
Viinikulaus todellakin nosti veren Perrinen poskille ja palautti
liikkumiskyvän.
"Sinun oli varmaankin nälkä?"
"Niin."
"Hyvä, nyt sinun pitää syödä, mutta varovasti alussa. Odotahan
vähäsen."
Hän leikkasi palasen leipää ja juustoa ja tarjosi Perrinelle.
"Vitkalleen ennen kaikkea. Parasta on että syön kanssasi, se hillitsee
sinua."
Varoitus oli kylläkin paikallaan, sillä Perrine oli vähällä niellä koko
leipäpalasen kerrallaan kuuntelematta ollenkaan La Rouquerien
kehotusta.
Sillä aikaa oli Palikar suurilla, lempeillä silmillään katsellut mitä
hänen ympärillään tapahtui. Nähdessään La Rouquerien istuvan ruohossa
Perrinen vieressä sekin paneutui siihen maata.
"Tuo veitikka varmaan tahtoisi sekin leipä-palasen", lausui La
Rouquerie.
"Saanko antaa sille palasen?"
"Mielelläni, yhden, kaksi, niin monta kuin vaan tahdot, ja kun ne
loppuvat, niin on kyllä uutta; älä ujostele tyttöseni, tuo hyvä poika
on niin tyytyväinen kun on jälleen tavannut sinut; tiedäthän että se on
hyvä."
"Niin, eikö ole?"
"Syötyäsi tämän palasen, mutta ei ennen, sillä olisi todellakin julmaa
estää sinua syömästä, pitää sinun kertoa miten olet joutunut tänne
metsään, jossa olit vähällä kuolla nälkään."
Huolimatta La Rouquerien varotuksista antoi Perrine palasen kiireesti
luistaa alas.
"Kai tahdot toisenkin vielä?" kysyi eukko ensimäisen loputtua.
"Kyllä, jos vaan saan."
"Saat, mutta vasta kerrottuasi seikkailusi; kertoessasi se painuu,
minkä jo olet syönyt."
Perrine rupesi kertomaan äitinsä kuolemasta alkaen. Kun hän kertoi
kohtauksesta Saint-Denisin leipurinmyymälässä, otti La Rouquerie vasta
sytytetyn piippunsa pois suustansa voidakseen oikein tehokkaasti lausua
paheksumisensa leipurinrouvan käytöksestä.
"Käsitäthän että hän on varas", hän huudahti, "minä en tyrkytä
kenellekään vääriä rahoja enkä myöskään anna kenenkään niitä petkuttaa
itselleni. Ole huoletta, minä kyllä vielä pakotan hänen maksamaan sen
itselleni takaisin jahka joudun Saint-Denisiin. Ellei hän suostu, niin
ärsytän koko korttelin häntä vastaan. Minulla on paljon ystäviä
Saint-Denisissä ja me sytytämme hänen puotinsa tuleen ellei muu auta."
Perrine jatkoi kertomustansa loppuun asti ja silloin lausui La
Rouquerie:
"Miltä sinusta tuntui kun olit kuolemaisillaan?"
"Ensin alussa se oli kovin surullista ja minun täytyi kerrankin kovasti
huutaa niin kuin huudetaan yöllä kun tuntuu siltä kuin tukehtuisi,
mutta sitten näin unta paratiisista ja niistä herkuista, joita siellä
saisin nauttia; äitini odotti minua ja keitti minulle suklaata; tunsin
jo sen hajun."
"Kummallista että juuri kuumuus, joka oli vähällä tappaa sinut, sen
sijaan tavallaan pelasti sinut, sillä muutoin en olisi seisahtunut
tähän metsään lepuuttaakseni Palikaria, enkä silloin olisi löytänyt
sinua. Mitä nyt aiot tehdä tämän perästä?"
"Jatkaa matkaani."
"Ja mitä sinulla huomenna on syötävänä? Pitää olla sinun ikäisesi
voidakseen antautua semmoisiin seikkailuihin."
"Mitä minun sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä?"
La Rouquerie vetäisi juhlallisesti pari kolme mahtavaa savupilveä
piipustansa ja mietti kotvasen ennenkuin vastasi:
"Kuulepas nyt! Minä aion Creiliin, en kauemmaksi, ostan ja kaupittelen
tavaroitani kaikissa kylissä ja pikku kaupungeissa, jotka ovat matkani
varrella tahi lähellä Chantillytä ja Senlistä; sinä voit seurata minua.
Huuda vähäisen, jos jaksat: Ostetaan kaniininnahkoja, lumppuja ja
rautaromua!"
Perrine teki niin.
"Hyvä, sinulla on kirkas ääni; minun ääneni on painunut ja sen tähden
saat sinä huutaa minun puolestani ja ansaita siten leipäsi. Creilissä
on minulla tuttu kanojen- ja munienkauppias, joka matkustelee Amiensiin
asti ostelemaan munia; minä pyydän häntä ottamaan sinut mukaan
vaunuihinsa. Kun olet saapunut Amiensiin niin ostat rautatielipun
päästäksesi sinne missä sukulaisesi asuvat."
"Millä? Minulla ei ole rahaa."
"Niillä viidellä frangilla, jotka saat lainaksi minulta niiden sijaan,
jotka leipurinvaimo varasti sinulta ja jotka minä kyllä kiskon häneltä
takaisin. Ole varma siitä."
Yhdestoista lukit.
Kaikki sovitettiin La Rouquerien ehdotuksen mukaan.
Kahdeksan päivää kulki Perrine ympäri kyliä Chantilly-metsän tienoilla:
Gouvieuz, Saint Maximin, Saint Firmin, Mont l'Evéque, Chamont käytiin,
kunnes he saapuivat Creiliin. Silloin La Rouquerie ehdotti että Perrine
kokonaan rupeisi hänen kumppanikseen.
"Sinulla on vallan mainio ääni lumppujen kauppiaaksi, sinä olisit
minulle hyödyksi ja sinun olisi hyvä olla. Sitäpaitsi ansaitsisit hyvin
elatuksesi."
"Olen teille hyvin kiitollinen, mutta minun on mahdoton jäädä."
Huomattuaan että kehotus ei houkutellut Perrineä, La Rouquerie keksi
toisen houkuttelukeinon.
"Silloin sinun ei tarvitse jättää Palikaria."
Se syy vaikutti silminnähtävästi paljon tehokkaammin. Mutta Perrine
pysyi yhä sittenkin lujana.
"Minun täytyy mennä sukulaisteni luokse."
"Sukulaisesiko? Ovatko he pelastaneet henkesi niinkuin Palikar?"
"En tottelisi äitiäni ellen menisi!"
"Niin, mene sitten; mutta jos joskus kadut ettet ottanut vaaria
tarjoamastani tilaisuudesta, niin älä syytä ketään muuta kuin itseäsi."
"Olkaa varma siitä että aina muistelen minulle osottamaanne hyvyyttä."
La Rouquerie ei ensinkään pahastunut Ferrinen kiellosta, vaan piti
kunnollisesti lupauksensa ja sopi matkasta Amiensin tienoille asti
ystävänsä, munienkauppiaan, kanssa. Kokonaisen päivän sai Perrine
huvitella ajamalla hyvissä vaunuissa kahden virkun hevosen vetämänä, ja
maata olkivuoteella vaatekatoksen alla, sen sijaan että hänen muuten
olisi ollut pakko kulkea samaa vaivaloista tietä jalkapatikassa.
Vertailessaan tätä matkatapaa entiseen tuntui hänestä vielä
mukavammalta. Essentauxissa hän nukkui heinäladossa ja seuraavana
päivänä, joka oli sunnuntai, hän tarjosi Aillyn rautatieaseman
lippuluukussa viisifrangisensa, joka tällä kertaa otettiinkin
estelemättä vastaan. Siitä hän sai takaisin kaksi frangia
seitsemänkymmentä centimea ynnä lipun Picquignyhyn, jonne saapui kello
yksitoista eräänä kirkkaana, lämpimänä aamupäivänä, joka oli yhtä vähän
sen paahtavan kuuman aamupäivän kaltainen, jona hän oli ollut
Chantillyn metsässä, kuin hän itse oli silloisen nälkään nääntyvän
pikku tytön näköinen.
Seuratessaan La Rouquerieta hänellä oli ollut runsaasti tilaisuutta
siistimään ja korjaamaan hamettansa ja puseroansa, leikkaamaan pois
repaleiset paikat huivistansa, pesemään liinavaatteensa ja
kiillottamaan kenkiänsä; Aillyssä hän junan lähtöä odotellessansa sai
tilaisuuden huolellisesti joen mutkassa pestä ja siivota itsensä;
sentähden hän astuessaan junaan olikin puhdas, terve ja reipas.
Mutta vielä enemmän kuin tuo puhtaus ja taskuissa helisevät omistamansa
viisikymmentäviisi sousta häntä ilahdutti itseensäluottamuksen tunne,
jonka kestetyt kärsimykset olivat hänelle tuottaneet. Olihan hänellä
oikeuskin iloita siitä, ettei nääntynyt tuskiinsa, vaan pysyi lujana
loppuun asti. Ja hän toivoi voivansa voittaa nekin esteet, jotka vielä
kohoisivat hänen tiellensä. Vaikkei vaikein ollutkaan vielä voitettu,
niin hän oli kuitenkin jo kestänyt vaarallisimmat ja tukalimmat kohdat,
sillä nyt hän kaikissa tapauksissa oli päässyt matkansa perille.
Lähdettyään asemalta hän meni sulkusillan yli ja astui sitten
reippaasti vihannoivien niittyjen poikki kulkevaa poppelipuiden ja
raitojen reunustamaa tietä. Vähä väliä pilkahti tien vieressä pieni
järvi tahi tekolampi, joiden rannoilla näkyi monta kalastajaa
ongenvapa kädessä tarkasti katsellen kohoa. Heidän ympärillään oli
kalastuskapineita, joista selvästi huomasi heidän kaupungista tulleiksi
sunnuntaikalastajiksi. Lammikkojen loputtua kulki tie pitkin laajoja
rahkasoita. Niiden punertavalla pinnalla näkyi suorassa rivissä pieniä
mustia neliöitä, joista jo kaukaa pisti silmään valkoiset numerot. Ne
olivat turvelohkareita, kuutioita, jotka oli pantu siihen kasoihin
kuivamaan.
Kuinka usein olikaan hänen isänsä kertonut noista rahkasoista ja
vesilätäköistä, jotka olivat muodostuneet niihin paikkoihin, mistä
turpeita oli nostettu. Nuo suot olivatkin Sommelaakson merkillisyytenä.
Samalla hän myöskin muisteli isänsä kertoneen noista innokkaista
kalastajista, joita ei mikään sää pelottanut, ei kuumuus eikä pakkanen.
Hän ei siis nyt ollut missään vieraassa paikassa, vaan päinvastoin
tutussa ja rakkaassa seudussa, vaikka ei ollutkaan sitä ennen omin
silmin nähnyt. Tutut olivat nuo paljaat, rosoiset harjanteet, jotka
ympäröivät lakeutta; tuttuja harjanteita koristavat tuulimyllyt, joiden
siivet ahkeraan pyöriskelivät tuulettomallakin ilmalla, merituulen
vaikutuksesta, sen voima kun tuntui tänne asti.
Ensimäinen kylä tahi kauppala, johon Perrine saapui, oli sekin tuttu
punaisine tiilitaloineen. Se oli Saint-Pipoy ja siellä olivat kaikki
kutomatehtaat, joihin Maraucourtin kehruutehtaiden tuotteet vietiin
kankaiksi valmistumaan. Ja ennenkuin ehti sinne asti hän näki eräästä
kohdasta, jossa useita rautateitä yhdistyi, viisi kauppalaa nimeltä:
Hercheux, Bacourt, Flexelles, Saint-Pipoy ja Maraucourt, ja hän tiesi
niiden kaikkien olevan Vulfran Paindavoinen tehtaiden keskuspaikkoja ja
tien yhtyvän Boulognen rautatieverkkoon. Laakson poppelipuiden välistä
pilkisti kauppalain liuskakiviset kellontornit ja tehtaiden korkeat
tiilipiiput. Sinä päivänä kun oli sunnuntai niistä ei kuitenkaan
noussut tavallista korkeaa savupylvästä.
Kun hän astui Saint-Pipoyn kirkon ohi purkautui kansa juuri kirkosta
messua kuulemasta ja kuunnellessansa ohikulkevain puhetta hän vielä
tunsi Picardien hitaan murteen ja laulavan ääntämistavan, jota hänen
isänsä niin usein oli matkinut huvittaaksensa häntä.
Saint-Pipoyn ja Maraucourtin välinen tie on kovin mutkikas maaperän
kosteuden vuoksi. Kulkija ei senvuoksi sen molemmilla puolilla
kasvavien pajupuiden väliltä voi nähdä kauas eteensä eikä taaksensa. Se
olikin syynä että hän äkkiarvaamatta kohtasi nuoren tytön, joka astui
sangen vitkaan ja kantoi suurta, painavaa koria käsivarrellaan.
Rohkaistuna viime päivien myötäkäymisestä Perrine puhutteli häntä
kysyen:
"Tämähän tie vie Maraucourtiin, eikö niin?"
"Niin, ihan suoraan."
"Ihanko suoraan", kysäsi Perrine hymyillen; "minua mielestäni se ei ole
minkään suora."
"Jos teidän on vaikea osata sinne, niin voitte astua minun seurassani,
minä olen juuri menossa Maraucourtiin."
"Hyvin mielelläni. Ehkä sitten sallitte minun kantaa koria kanssanne."
"Siihen kylläkin suostun. Se painaa tavattomasti."
Niin sanoen hän laski korin maahan läähättäen uupumuksesta.
"Te ette tietenkään ole Maraucourtista?" hän kysyi.
"En. Mutta entäs te?"
"Tietysti olen sieltä."
"Työskentelettekö tehtaassa?"
"Tietysti, minä niinkuin kaikki muutkin; minä teen työtä
kehruutehtaassa."
"Mikä se on?"
"Mitä? Ettekö tiedä mikä on kehruu- tahi käämintätehdas! Mistä sitten
olette kotoisin?"
"Parisista."
"Eikö Parisissa tunneta kehruutehdasta? Sepä kummaa! No niin, sielä
valmistetaan lankaa ja käämitään se valmiiksi kutomatehdasta varten."
"Ansaitseeko siinä hyvän päiväpalkani?"
"Siitä voi saada kymmenen sousta."
"Onko se vaikeata?"
"Ei varsin; mutta siellä pitää olla silmät auki eikä saa tuhlata
aikaansa. Tahtoisitteko tekin ryhtyä siihen työhön?"
"Kyllä, jos minut vaan otetaan."
"Olkaa varma siitä. Sinne otetaan kuka vaan tulee; mistä he muutoin
saisivat seitsemäntuhatta työntekijää, jotka tarvitaan tehtaissa.
Teidän ei tarvitse muuta kuin ilmoittautua huomenna tehtaan
ristikkoportin luona. Mutta nyt en jouda enää lörpöttelemään, muuten
myöhästyn."
Hän tarttui korin sangan toiseen päähän, Perrine toiseen ja rupesivat
tasaisesti astumaan eteenpäin.
Perrine ei tahtonut jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta kysyäkseen
mitä tahtoi tietää; mutta kun hän ei voinut sitä suoraan urkkia
tuolta vieraalta nuorelta tytöltä, niin täytyi hänen teeskennellä
välinpitämättömyyttä ja kysyä näöltään yleisiä asioita, jotka kuitenkin
selvittivät hänelle olot.
"Oletteko syntynyt täällä Maraucourtissa?"
"Olen kuin olenkin, ja äitini oli myöskin, mutta isäni oli
Picquignystä."
"Oli? Ovatko he siis molemmat kuolleet?"
"Ovat. Minä asun isoäitini luona, jolla on ruokatavarankauppa ja joka
sitä paitsi pitää ruokavieraita, rouva Françoisen luona?"
"Vai rouva Françoisen luona!"
"Tunnetteko hänet?"
"En, sanoin vaan vai rouva Françoisen luona."
"Niin katsokaa, hän on hyvin tunnettu näillä seuduin ruokapaikkansa
tähden ja vielä senkin tähden, että hän on ollut herra Edmond
Paindavoinen imettäjä. Kun ihmiset tahtovat pyytää jotakin herra
Vulfran Paindavoinelta, niin he ensin kääntyvät hänen puoleensa."
"Ja saavatko he myöskin sen, mitä haluavat?"
"Välistä saavat, välistä eivät. Riippuu siitä, millä päällä herra
Vulfran on."
"Mutta miksikä hän ei käänny suoraan herra Edmondin puoleen, koska
kuitenkin on ollut hänen imettäjänsä?"
"Herra Edmond Paindavoinenko? Hän läksi pois maasta kauan aikaa
ennenkuin minä olin syntynytkään eikä ole sen koommin palannut. Hän oli
joutunut riitaan isänsä kanssa, kun hänet oli lähetetty Intiaan
ostamaan jutea.... Mutta kun ette tiedä mikä on kehruutehdas, niin ette
varmaankaan tiedä mikä jute on?"
"Kasvi varmaankin."
"Hamppu, suuri hamppulaji, joka kasvaa Intiassa, ja niitä kehrätään,
kudotaan ja värjätään Maraucourtin tehtaissa. Juteteollisuudella herra
Vulfran Paindavoine juuri onkin rikastunut. Sillä tietäkää, herra
Vulfran ei ole aina ollut rikas; hän on alottanut vetämällä pieniä
käsikärryjä, jossa oli lankoja. Ne hän sitten jakoi maaseudulle
kutojilleen ja kuljetti samalla kotiin valmiiksi kudotut vaatepakat.
Kerron sen teille sentähden, ettei hän itsekään pidä sitä salassa."
Hän keskeytti puheensa:
"Vaihdetaanko toiseen käteen?"
"Mielelläni neiti.... Mikä on nimenne?"
"Rosalie."
"Niinkuin tahdotte, neiti Rosalie."
"Ja te, mikä on tiedän nimenne?"
Perrine ei tahtonut lausua oikeaa nimeään, vaan vastasi umpimähkään:
"Aurelie."
"Vaihtakaamme sitten kättä, neiti Aurelie."
Levähdettyään hetkisen he läksivät uudestaan liikkeelle. Perrine sitten
heti jatkoi keskeytettyä urkkimistansa.
"Te sanoitte herra Edmond Paindavoinen olleen epäsovussa isänsä kanssa
lähtiessänsä Intiaan."
"Kun hän oli ollut jonkun aikaa Intiassa niin he joutuivat vielä
pahempaan epäsopuun, syystä että herra Edmond siellä muka oli nainut
intialaisen tytön, joka avioliitto ei liene täällä laillinen, ja herra
Vulfran olisi tahtonut hänen naimaan erään Picardien korkeasukuisimman
neiden. Sitä varten herra Vulfran on rakennuttanut pojalleen miniälleen
huvilinnan, joka on maksanut monta miljoonaa. Siitä huolimatta herra
Edmond ei tahtonut erota puolisostansa tuolla kaukana eikä naida
täkäläistä neitiä ja siitä syystä heidän välinsä täydellisesti
rikkoontui; nyt ei ensinkään tiedetä onko herra Edmond enää elävien
joukossa vai koullut. Muutamat sanovat niin, toiset näin; mutta ei
tiedetä mitään varmasti, syystä ettei vuosikausiin ole kuultu hänestä
mitään... ihmisten puheiden mukaan, sillä herra Vulfran ei puhu siitä
milloinkaan ja häneu sisarensa ja veljensä pojat vielä vähemmin."
"Herra Vulfranilla on siis sisaren ja veljen poikia?"
"Herra Theodor Paindavoine on hänen veljensä poika ja herra Casimir
Bretonneux, sisarenpoika, jotka molemmat hän on ottanut tänne
avuksensa. Jos herra Edmond ei palaa, lankee kaikki rikkaus ja tehtaat
heille?"
"Sepä kummallista!"
"Voisitte pikemmin sanoa että on sangen surkeata, ellei herra Edmond
palaisi."
"Hänen isällensä?"
"Niin, ja seudulle myöskin, sillä ei ole ensinkään varmaa miten käy
tehtaiden, joista niin monet ihmiset saavat elatuksensa, jos nuoret
herrat pääsevät valtaan. Siitä puhutaan paljon, ja sunnuntaisin,
jolloin toimitan pöytäpalvelusta saan kuulla siitä yhtä ja toista."
"Sukulaisistako?"
"Niin, ja muuta myöskin, mutta sehän ei kuulu meihin, eikä meillä ole
sen kanssa mitään tekemistä?"
"Ei tietysti."
Ja kun Perrine ei tahtonut ilmaista uteliaisnuttansa, niin hän astui
eteenpäin muutamia minuutteja lausumatta sanaakaan, arvellen Rosalien,
joka tuntui olevan jotensakin puhelias, piankin taasen ryhtyvän
puheluun. Ja niin kävikin.
"Ja teidän vanhempanne, tulevatko he myöskin tänne?"
"Minulla ei ole enää vanhempia."
"Eikö isää eikä äitiä?"
"Ei, ei isää eikä äitiä."
"Te olette siis orpo niinkuin minäkin; mutta minulla on mummoni, joka
on hyvin hyvä ja joko olisi vieläkin minulle hellempi ellei minulla
olisi tätejä ja enoja joita hän ei tahdo suututtaa. Ellei heitä olisi
niin minun ei olisi pakko tehdä työtä tehtaassa, vaan saisin ottaa osaa
pöytäpalvelukseen. Mutta mummo ei saa menetellä mielensä mukaan. Siis
te olette ihan yksin?"
"Ihan yksin."
"Itsekö olette tuuminnut tulla Parisista Maraucourtiin hakemaan työtä?"
"Minulle sanottiin että ehkä saisin työtä Maraucourtissa ja sen sijaan
että jatkaisin matkaani sukulaisteni luokse tahdoin nähdä Maraucourtin
syystä etten niinkään tiedä mimmoista kohtelua saisin osakseni ihan
tuntemattomilta sukulaisilta."
"Se on ihan totta, niitä on pahoja jos hyviäkin."
"Niin on."
"Älkää olka millännekään, te kyllä saatte työtä tehtaassa; päiväpalkka
tosin ei ole suuri, kymmenen sousta vaan, mutta se on kuitenkin jotain
ja se voipi kohota kahteenkymmeneenkahteen asti. Tahtoisin kysyä teiltä
jotakin; voitte vastata jos tahdotte. Ellette tahdo, voitte olla
vastaamatta. Onko teillä rahaa?"
"Vähäisen."
"Hyvä! Jos tahdotte asua mummo Fraoçoisen luona, niin maksaa se teille
kaksikymmentäkahdeksan sousta viikossa, mutta se on maksettava
etukäteen."
"Voin kyllä maksaa kahdeksankolmatta sousta."
"En tosin voi luvata teille mitään kaunista erityistä huonetta siitä
hinnasta; teitä tulee asumaan siellä kuusi yhdessä, mutta saatte
kuitenkin eri vuoteen, lakanat ja peitteet; ei ole kaikilla semmoista."
"Suostun kiitollisena siihen."
"Ei mummoni luona asu ainoastaan kahdeksankolmatta sous'in
viikkovuokran henkilöitä; meillä on myöskin uudessa talossa kauniita
huoneita vuokralaisillemme, jotka ovat tehtaan palveluksessa: siellä
asuvat herra Fabry, koneinsinööri; herra Mombleux, rahastonhoitaja;
herra Bendit, ulkomainen kirjeenvaihtaja. Jos joskus puhuttelette häntä
niin älkää unohtako lausua hänen nimeänsä herra _Benndit_; hän on
englantilainen ja suuttuu, jos hänen nimeänsä lausutaan _Bandit_, sillä
hän luulee itseänsä silloin haukuttavan 'rosvoksi'." [Ranskalainen sana
Bandit on suomeksi rosvo. Suom. muist.]
"Koetan muistaa sen; muuten osaan minä englannin kieltä."
"Osaatteko te englannin kieltä?"
"Äitini oli englannitar."
"Vai niin, senkö tähden. Hyvä, herra Bendit tulee erittäin iloiseksi
siitä että voi jutella kanssanne ja hän iloitsisi vielä enemmän jos
osaisitte kaikkia kieliä, silla hänen suurin huvituksensa on lukea
sunnuntaina isä meidän kirjasta, jossa se on painettuna
kahdellakymmenellä viidellä eri kielellä; lopetettuaan hän alkaa
uudestaan ja sitten taas uudestaan; ja aina samalla tavalla joka
sunnuntaina. Mutta kaikissa tapauksissa hän on kunnon mies."
Kahdestoista lnkn.
Tien kumpaakin puolta koristi kaksi riviä suuria puita ja niiden
välillä, milloin eivät estäneet näkemästä etemmäksi, pilkisti esiin
oikealta harmaa liuskakattoinen kirkontorni, vasemmalta muutamia suuria
hammastettuja lyijykattoja ja vähäisen etemmällä tehtaiden korkeat
tiilipiiput.
"Nyt lähestymme Maraucourtia", lausui Rosalie, "kohta saatte nähdä
herra Vulfranin huvilinnan ja sen perästä tehtaat. Kauppala, jossa
asumme, on taempana puiden takana; me emme voi nähdä sitä ennenkuin
olemme vallan lähellä. Joen toisella puolella on kirkko ja hautuumaa."
Todellakin he samassa saapuivat paikkaan, jossa raidat olivat karsitut
ja heidän eteensä levisi linna kaikessa suuremmoisessa komeudessaan
näyttäen heille kauniin etusivunsa laajoine valkokivisine siipineen,
jyrkkine kattoineen, hoikkine savupiippuineen. Linna seisoi siinä
keskellä avaraa nurmikkoa, jonka kauas alla oleviin niittyihin asti
loivasti viettävällä rinteellä kasvoi komeita istutettuja puu- ja
pensasryhmiä. Niityilläkin pieniä kukkuloita ja harjanteita.
Perrine seisahtui ällistyneenä tästä äkkiarvaamattamasta komeudesta,
mutta Rosalie, joka oli tottunut siihen, jatkoi matkaansa, ja silloin
putosi kori maahan heidän käsistänsä.
"Luulenpa tämän teidän mielestänne olevan hyvin kaunista -- vai mitä?"
sanoi Rosalie.
"Erittäin kaunista."
"Niiin. Herra Vulfran asuu siellä ypö yksin ja hänellä on siellä
tusinan verta palvelijoita lukematta puutarhureita ja tallirenkejä,
jotka asuvat noissa rakennuksissa tuolla alhaalla puiston laidassa
ennenkuin saavutaan kauppalaan, niiden rakennusten vieressä, joilla on
kaksi savupiippua matalampaa kuin tehtaan. Niissä ovat sähkökoneet
linnan valaistusta varten ja höyrykone kasvihuoneiden lämmittämiseksi.
Ja linnassa on niin ylen kaunista; siellä on melkein kaikki kullattua.
Sanotaan nuorten herrojen mielellään tahtovan asua siellä herra
Vulfranin kanssa, mutta hänen ei huolivan heitä sinne, vaan ennemmin
asuvan ja ruokailevan ihan yksikseen. Olkoon miten tahansa, se vaan on
varma, että hän on asettanut heidät asumaan toisen entiseen asuntoonsa
tehtaan vieressä ja toisen ihan sen lähelle. Siten he ovat paljon
lähempänä konttoria. Se ei kuitenkaan estä heitä vähä väliä
myöhästymästä, kun sitä vastoin heidän setänsä vaikka onkin herra ja
kuudenkymmenenviiden vuoden vanha ja tarvitsisi lepoa, on aina
täsmällinen kesällä ja talvella, kauniilla ja rumalla säällä paitsi
sunnuntaisin, sillä sunnuntaina ei täällä milloinkaan tehdä työtä.
Herra Vulfran ei sitä tee eikä kukaan muu ja sentähden ette näe
savupiippujen tänään savuavan."
Kun he jälleen tarttuivat koriinsa ei enää kestänyt kauan ennenkuin
heidän silmäinsä eteen levisivät tehtaat ja kauppala. Mutta Perrinen
mielestä siinä oli vaan rakennuksia yhtenä ainoana sekasortona, mikä
uusi, mikä vanha ja niiden tiili- tahi liuskakatot kohosivat kaikki
suunnattoman suuren savupiipun ympärillä, joka miltei ylhäältä alas
asti nokisena melkein musertaen painoi toiset maan tasalle.
Mutta heidän päästyään lähemmäksi Perrinen huomio kääntyi ympäristöön,
kun hän näki ensimäiset talot pienine pihoineen ja kituvine
omenapuineen ja heti tunsi kauppalan samaksi, jommoiseksi niin usein
oli kuullut sitä kuvailtavan.
Kaikista enimmän tavaton ihmisvilinä herätti hänen huomiotansa:
juhlapukuiset miehet, naiset, lapset kokoontuneina ryhmiin talojen
ympärille tahi mataloihin saleihin, joiden avonaisista ikkunista voi
nähdä kaikki mita sisällä tapahtui -- suuressa kaupungissa väkitungos
tuskin olisi voinut olla suurempi. Ulkoilmassa ihmiset juttelivat
käsiään heilutellen kömpelön ja typerän näköisinä; sisällä juotiin
väristä päättäen omenaviiniä, kahvia ja viinaa ja lasit laskettiin
meluten ja huutaen pöydälle ikäänkuin siellä olisi ollut suuri riita.
"Oi, miten paljon väkeä siellä on juomassa!" huudahti Perrine.
"Näkisittepä miten on palkanmaksun jälkeisenä sunnuntaina; silloin
saisitte nähdä kuinka paljon on väkeä, jotka jo aamupuolella ovat
juoneet itsensä vallan humalaan."
Huomattavinta noissa taloissa, joiden ohi he kulkivat oli kuitenkin se,
että useimmat niistä, niin tiili- kuin puisetkin, vaikka kuinkakin
vanhat, kurjat ja kaatumaisillaan, kuitenkin komeilivat mitä
loistavimman värisiksi maalatuilla ikkuna- ja ovipielillään, niin että
oikein osoitekilven tapaisesti vetivät huomion puoleensa. Tavallaan ne
olivatkin semmoisia, sillä niissä vuokrattiin työmiehille huoneita ja
koreat maalaukset ikäänkuin lupailivat halullisille puhtautta, jonka
hätäisinkin silmäys huoneeseen heti osoitti valheeksi.
"Nyt olemme perillä", ilmoitti Rosalie vapaalla kädellään osoittaen
tasaiseksi leikatulla pensasaidalla tiestä erotettua pientä
tiilirakennusta. "Pihan perällä tämän talon takana on takapiha, jossa
myöskin on rakennuksia, ja sieltä vuokraamme huoneita työnaisille.
Kivirakennus rakennettiin ruokatarjoilua varten ja toisessa kerrassa
asuvat täyshoitolaisemme."
Pensasaidassa olevasta portista päästiin pienelle pihalle. Omenapuiden
väliltä vei karkea hiekkatie asuinrakennukseen. Tuskin he olivat
ehtineet astua montakaan askelta sitä kujaa ennenkuin nuorehko nainen
näkyi kynnyksellä huutaen:
"Joutuin siinä, sinä laiskuri! Oliko sekin nyt kauheata astua tuo pieni
väli täältä Picquignyhyn! Nyt olet jälleen viipynyt poissa puolen
päivää laiskottelemassa."
"Tuo on täti Zenobie", lausui Rosalie puoliääneen, "hän ei ole aina
niinkään hyvällä tuulella."
"Mitä sinä mumiset?"
"Minä sanoin että ellen olisi saanut apua korin kannossa, niin en
suinkaan olisi vielä ehtioyt kotiin."
"Tekisit paremmin jos olisit vaiti senkin tyhjäntoimittaja."
Täti Zenobie torui miltei huutaen, niin että kuului sisälle asti,
sentähden tuli lihavahko vanha nainen näkyviin eteiseen.
"Mistä täällä nyt riitelette", hän kysyi leppyisesti.
"Täti Zenobie tässä toruu minua, mummo, että muka olen viivytellyt
matkalla. Kori oli kovin painava."
"Hyvä on, hyvä on", sanoi mummo sovittavaisesti, "laske pois korisi ja
tule ottamaan päivällsesi uunista; se on siinä lämpöisenä."
"Odottakaa minua täällä pihalla", sanoi Rosalie Perrinelle, "minä
palaan heti ja sitten syödään päivällistä yhdessä; menkää sillä aikaa
ostamaan itsellenne leipää; leipuri on kolmannessa talossa täältä
vasemmalle; rientäkää."
Palatessansa Perrine näki Rusalien istuvan penkillä omenapuun
siimeksessä, ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli kaksi
kukkurapäistä lautasta perunamuhennosta.
"Istukaa", kehoitti Rosalie, "niin maistelemme yhdessä herkkujani."
"Mutta...."
"Te voitte varsin hyvästi tehdä niin, olen kysynyt mummolta ja hän
antoi luvan."
Koska asian laita oli niin, niin Perrine ei luullut sopivaksi
kursailla, vaaa istahti pöytään.
"Olen myöskin puhunut teidän asunnostanne, sekin asia on järjestetty;
teidän ei tarvitse muuta kuin maksaa kahdeksankolmatta soustanne mummo
Françoiselle. -- Tuolla saatte asua."
Hän osoitti sormellaan rapattua rakennusta, josta ei voinut nähdä kuin
osan vain, toista osaa peitti tiilirakennus. Sekin, mikä siitä näkyi
oli niin vanha ja ränstynyt, että ehdottomasti tuli itseltään
kysyneeksi tokko se ollenkaan kestää pystyssä.
"Siellä mummo Françoise asui ennenkuin rakennutti tämän talon niillä
rahoilla, jotka oli ansainnut herra Edmondin imettäjänä. Teillä ei
tietysti voi olla tuolla yhtä hyvä asua kuin kivirakennuksessa; mutta
työntekijät eivät voikaan asua yhtä komeasti kuin säätyhenkilöt, eikö
niin?"
Toisen pöydän luona, vähän kauempana istui noin neljänkymmenen vuotias
herra, totisena ja suorana, puettuna leukaan asti napeilla
kiinnitettyyn nuttuun, päässä korkea hattu. Hän luki erittäin
tarkkaavaisesti jotakin kirjaa.
"Se on herra Bendit, hän lukee Isä meitäänsä", kuiskasi Rosalie hiljaa.
Siltea hän heti välittämättä englantilaisen lukemisesta meni hänen
luoksensa ja lausui:
"Herra Bendit, tuossa on nuori tyttö, joka osaa englannin kieltä."
"Vai niin!" vastasi herra nostamatta silmiään kirjastansa.
Ja sen perästä kului vähintään kaksi minuuttia ennenkmn hän katsahti
Perrinen puoleen.
"_Are you an Englich girl_?" [Oletteko englantilainen tyttö?] hän
kysyi.
"_No sir, but my muther was_." [En herra, mutta äitini oli
englantilainen.]
Tuhlaamatta enää sanaakaan herra jälleen syventyi lukemiseensa.
Tytöt jatkoivat lepoansa kun tieltä alkoi kuulua keveiden ajopelien
ratinaa, joka hiljaa lähestyi pensasaitaa.
"Tuo kuuluu kuin herra Vulfranin vaunujen ratinata", huudahti Rosalie,
ja nousi vilkkaasti.
Vaunut vierivät vielä hiukkasen ja seisahtuivat sitten portille.
"Hän se on!" huudahti Rosalie rientäen kadulle päin.
Matalissa vaunuissa oli kaksi henkilöä: nuori mies ajajana ja
harmaahapsinen, kalpea ryppyinen vanhus, poskisuonet vähän punottavina.
Päässä hänellä oli valkoinen olkihattu ja hän istui siinä vallan
liikkumatonna sekä näytti pitkältä, kookkaalta mieheltä, vaikkei
noussutkaan istualtaan. Se oli herra Vulfran Paindavoine.
Rosalie meni vaunujen luo.
"Täällä tulee joku", lausui nuori mies yrittäen astua alas vaunuista.
"Kuka se on?" kysyi herra Vulfran Paindavoine.
"Minä, Rosalie!"
"Käske mummosi tänne minun puheilleni."
Rosalie juoksi sisään ja palasi pian tuoden mukanaan mummonsa, joka
yhtä joutuin seurasi häntä.
"Jumala antakoon hyvää päivää, herra Vulfran!"
"Hyvää päivää, Françoise."
"Millä voin teitä palvella, herra Vulfran?"
"Tahdon puhua veljestänne Omerista. Tulen juuri hänen luotansa, mutta
tapasin ainoastaan hänen juopon vaimonsa, joka ei kyenuyt käsittämään
mttään."
"Omer on Amiensissa, hän palaa tänä iltana."
"Sanokaa hänelle, että olen kuullut hänen vuokranneen tanssisalinsa
jollekin roisto-seuralle kokouspaikaksi ja että minä en salli sitä
kokousta pidettävän."
"Hän on arvattavasti luvannut."
"Hänen täytyy peruuttaa lupauksensa tahi muuten minä heitätän hänet
kokouksen jälkeisenä päivänä mäelle. Yhtenä vuokraehtona on ettei
kokouksia saa pitää ja minä vaadin että niitä tarkasti noudatetaan.
Minä en suvaitse semmoisia kokouksia täällä."
"Mutta Flexellessä on semmoisia pidetty."
"Flexelles ei ole Maraucourt; en tahdo minun väkeni tulevan
samanlaiseksi kuin he siellä Flexellessä. Velvollisuuteni on pitää
huolta teistä. Te ette ole anjoulaisia ettekä artoisilaisia irtolaisia,
pysykää semmoisina kuin olette. Ilmoita se Omerille. Hyvästi,
Françoise."
"Hyvästi, herra Vulfran."
Herra Vulfran kaiveli liivinsä taskua.
"Missä on Rosalie?"
"Tässä olen, herra Vulfran."
Herra Paindavoine ojensi kätensä, jossa kiilsi kirkas kymmenen sousin
kappale.
"Tässä on sinulle."
"Oi, kiitos herra Vulfran."
Vaunut läksivät pois.
Perrineltä ei ainoakaan lausuttu sana mennyt hukkaan, mutta vielä
enemmän kuin herra Vulfranin sanat oli häntä kummastuttanut hänen
käskevä käytöksensä ja komentava äänensä, jolla hän ilmaisi tahtonsa:
Minä en salli sitä kokousta pidettävän... Se on minun tahtoni! Hän ei
ollut milloinkaan kuullut puhuttavan sillä tavoin, joka selvästi
ilmaisi miten jyrkkä ja taipumaton tuo tahto oli; liikkeet olivat
sitävastoin siksi epävarmat, etteivät ensinkään sopineet sanojen
kovuuteen.
Rosalie palasi pian iloisen ja ylen onnellisen näköisenä.
"Herra Vulfran lahjoitti minulle kymmenen sousta", hän kertoi näyttäen
rahaansa.
"Minä näin sen."
"Se ei tee mitään, kunhan vaan täti Zenobie ei saa sitä tietää, sillä
silloin hän ottaisi ne minulta säästääksensä ne minulle."
"Minä luulin ettei herra Vulfran teitä tuntenut."
"Kuinka? Ettäkö hän ei tuntisi minua! Hänhän on kummini."
"Mutta kysyihän hän! 'missä on Rosalie?' vaikka seisoitte ihan hänen
vieressänsä."
"Niin, kun hän ei näe."
"Eikö hän näe?"
"Ettekö sitten tiedä että hän on sokea?"
"Sokea!"
Ihan hiljaa Perrine toisti tuon sanan pari kolme kertaa.
"Onko hän jo kauan ollut sokea?"
"On kyllä jo pitkä aika siitä kun hänen näkönsä heikontui, mutta ei
kukaan ottanut sitä huomioon; kaikki luulivat sen johtuneen surusta
poikansa poissaolon tähden. Hänen terveytensä, joka ennen oli ollut
niin luja, heikontui: häntä kohtasi usein keuhkokuume ja alituinen
yskä, ja sitten eräänä päivänä hän ei enää nähnyt lukea eikä astua
yksin. Ajatelkaa sitä peljästystä täällä, sillä kaikki yleisesti
luulimme hänen olevaa pakoitetun myömään tehtaat. Mutta katsokaa, hän
ei sittenkään peräytynyt, vaan on jatkanut liikettänsä ikäänkuin
hänellä olisi näkönsä vielä jäljellä. Ne jotka ovat toivoneet etua
hänen sairaudestansa -- tässä hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi --
minä tarkoitan veljen- ja sisarenpoikia ja tirehtööriä, Talouelia -- he
ovat saaneet pitkän nenän."
Silloin seisoi Zenobie jälleen ovessa huutaen:
"Rosalie, tahdotko tulla laiskuri?"
"Olenhan juuri syömässä."
"Sinun täytyy tulla tarjoilemaan."
"Täytyyhän minun sitten mennä."
"Älkää välittäkö minusta."
"Tavataan jälleen illalla."
Hitaasti ja vastahakoisesti hän astui rakennusta kohti.
Kolmastoista lako.
Rosalien mentyä Perrine olisi mielellään jäänyt istumaan paikoilleen
ikäänkuin kotonaan. Mutta siinäpä se junri olikin, hän ei ollutkaan
kotonaan, sillä tämä piha oli varattu "täyshoitolaisille" eikä
työväelle, jolla ei ollut oikeutta oleskella muualla kuin pienessä
takapihassa, missä ei ollut tuoleja ei penkkejä eikä pöytiä. Hän jätti
siis penkkinsä ja läksi ulos kadulle, jossa sitten verkkaan kuljeskeli
eteenpäin katsellen kauppalaa.
Mutta vaikka hän astuikin verkkaan hän oli kuitenkin pian kulkenut
kaikki kadut. Ja kun huomasi kaikkien uteliaasti katselevan itseään hän
ei tohtinut seisahtua milloin olisi haluttanut, ei palata samaa tietä
eikä myöskään kulkea samaa katua monta kertaa. Kauppalan toisessa
laidassa tehtaitten vastaisella puolella maanpinta kohosi ja hän
huomasi siellä metsän, jonka tumman vihreät latvat kuvastuivat
taivaanrantaa kohtaan; siellä hän ehkä löytäisi rauhan ja
sunnuntailevon, siellä hän ehkä voisi istahtaa kenenkään huomaamatta ja
tarkastamatta.
Siellä oli todellakin hiljaista ja autiota, ei yksistään metsässä, vaan
myöskin sen alla olevalla kentällä, niin että hän päästessänsä sen
reunaan, mukavasti voi heittäytyä pitkäksensä sammalikkoon katselemaan
edessänsä olevaa laaksoa ja koko kauppalaa, joka muodosti sen
keskustan. Vaikka hän tunsikin sen tarkalleen isänsä kertomuksista ei
hän kuitenkaan astuessansa sen katuja voinut saada siitä oikein selvää
kuvaa; mutta nyt, kun hän voi nähdä kaikki, hän huomasi kaikki
semmoiseksi kuin oli niitä mielessänsä kuvitellut, semmoiseksi kuin hän
oli niistä kertonut äidilleen pitkällä matkallaan ja semmoiseksi kuin
hän nälän tuottamissa hourailuissaan oli nähnyt luvattuna maana,
jolloin hänestä epätoivossaan tuntui siltä, ettei hän milloinkaan sitä
saavuttaisi.
Ja nyt hän oli saapunut siihen, nyt se levisi hänen silmiensä eteen.
Sormellaan hän nyt voi osottaa, missä jokainen talo sijaitsi.
Mikä ilo! se oli totta! tämä oli siis tosiaan tuo Maraucourt, jonka
nimen hän oli niin monta kertaa lausunut taikasanana ja jota hän oli
tultuansa Ranskaan etsinyt ohikulkevien vaunujen tahi rautatievaunujen
laidoista ikäänkuin hänellä olisi ollut tarvis nähdä tuo kirjoitus
tullaksensa vakuutetuksi siitä, ettei tuo kaikki ollutkaan ihmeellistä,
käsittämätöntä unta, vaan aivan totista totta.
Vastaisella rinteellä hänen edessänsä oikealla, kylän toisella puolella
kohosivat tehtaiden rakennukset ja kattojen eri väristä hän osasi
seurata niiden rakennushistoriaa yhtä tarkasti kuin olisi joku sen
seudun asukas sen hänelle kertonut.
Kauppalan keskellä joen reunalla kohosi vanha tiilinen, mustakattoinen
ja korkeapiippuinen tuulien ja sateitten pieksämä ja savun mustaama
rakennus. Se oli vanha kehruutehdas, joka jo silloin oli hyljättynä,
kun kolmekymmentäviisi vuotta sitten eräs mitätön pikkutehtailija
nimeltä Vulfran Paindavoine sen vuokrasi häviökseen, niinkuin seudun
kaikki järkevät ihmiset arvelivat surkutellen hänen hulluuttaan. Mutta
häviön asemasta tulikin vähitellen rikkaus tuoden frangin toisensa
perästä, jotka pian muuttuivat miljooneiksi.
Tämän "kultahanhen" ympärille kasvoi sitten hyvin sukkelaan koko parvi
pikku hanhia. Vanhimmat olivat huonossa ulkoasussa, rumanmuotoiset ja
kurjat kuin äitinsäkin, juuri niinkuin usein on niiden laita, jotka
ovat kärsineet puutetta. Toiset sitävastoin etenkin nuorimmat, uudemmat
olivat komeita, suuria ja vahvemmat kuin ehkä tarpeellista. Niitä
kaunistivat eriväriset koristeet eikä niissä ollut tuon kuluneen
rappauksen jälkeäkään, joka oli vanhempien sisarusten kuluneena pukuna.
Nuo rautatukkeiset punavalkeat, kiillotetut tiiliseinäiset rakennukset
näyttivät voivan vastustaa niin työn kuin ajankin kuluttavaa hammasta.
Vanhat rakennukset muodostivat ahtaan sykerön vanhan tehtaan ympärille,
mutta uudet levisivät sensijaan laajalle ympärille olevalle tasangolle
ja niitä yhdisti erityinen rautatieverkko ja johtopylvästö
sähkölankoineen, niin että tehdaslaitos kokonaisuudessaan oli vallan
sähköverkon ympäröimänä.
Kauan hän istui siinä katse miltei eksyneenä noihin katusokkeloihin,
mahtaviin savupiippuihin, korkeihin ja leveihin ukkosenjohtimiin, jotka
pistiminä kohosivat katoilla, sähköpatsaihin, rautatievaunuihin ja
hiilivarastoihin, koettaen kuvitella mielessään miltä elämä näyttäisi
tuossa näennäisesti kuolleessa kauppalassa silloinkuin kaikkialla tulet
olivat sytytetyt, ja savusi ja liike oli vilkkaammillaan ja koneet
kävivät kauhealla melulla ja ratinalla, jommoista oli kuullut
Saint-Denisin tasangolla lähdettyään Parisista.
Kääntäessään katseensa ihmisasuntoihin hän huomasi niissä samanlaista
edistystä kuin tehtaissakin. Vanhat turvekatot, jotka kukkivan
kattokeltamon peittäminä kimelsivät kullankarvaisina, olivat ikäänkuin
tiheästi sullotut kirkon ympärille. Uudet talot sitävastoin vielä
punertavista äsken poltetuista tiilistä tehtyine kattoineen olivat
hajallaan laaksossa puiden ympäröiminä pitkin joen rantoja; mutta ihan
päinvastaisen vaikutuksen ne tekivät kuin tehtaat, sillä vanhat asunnot
näyttivät vieläkin vankoilta ja vahvoilta ja uudet kurjilta, ikäänkuin
olisivat talonpojat, tuon entisen maataviljelevän Maraucourt-kylän
asukkaat, olleet paljon varakkaammat kuin nykyisen tehdaskauppalan.
Vanhojen talojen joukossa kohosi eräs toisten reunalla ja erosi
toisista senkin kautta, että sitä ympäröi tuuheapintainen puutarha,
joka kahtena penkereenä ulettui rantaan asti ja päättyi pesulaituriin.
Se oli Perrinelle vanhastaan tuttu talo: siinä herra Vulfran asui
rakentaessaan Maraucourtin tehtaat siihen asti kunnes muutti komeaan
linnaansa. Miten monta tuntia hänen isänsä olikaan lapsena viettänyt
sen laiturilla kuunnellen pesuakkojen kertovan noita pitkiä satuja ja
taruja, joita hän sitten myöhemmin kertoi pikku tytöllensä: satuja
semmoisia kuin _Rahkasuon peikko, Englantilainen joka hukkui
lentohiekkaan, Hangestin ihmissusi_ ja kymmenittäin muita, jotka kaikki
siinä johtuivat hänelle mieleen juuri kuin hän olisi kuullut ne
edellisenä päivänä.
Auringonsäteet kohtasivat häntä silmiin ja pakottivat hänen valitsemaan
toisen paikan. Hänen ei sitä varten tarvinnut muuta kuin siirtyä
muutamia askeleita löytääkseen semmoisen, jossa ruoho oli yhtä
pehmoinen ja tuoksuva ja näköala kylän ja laakson ylitse yhtä ihana.
Siellä hän viipyi koko illan nauttien hyvinvoinnista, jommoista ei
pitkään aikaan ollut tuntenut.
Kuitenkin hän oli saanut kärsiä liian paljon ja kokea elämän kovuutta
antautuakseen tuon suloisen levon tunnelman helmaan ja kuvitellaksensa
kärsimyksiensä jo loppuneen. Ei ollut siinä kylliksi, että hän nyt
varmana tiesi saavansa työtä ja siten ansaitsevansa myöskin ruokansa ja
asuntonsa, häneltä puuttui vielä paljon ennenkuin osaisi saada äidin
toiveet toteutumaan, sillä ne tuntuivat hänestä niin tavattoman
vaikeilta jopa mahdottomilta saavuttaa, että tuskin tohti vapisematta
niitä ajatellakaan. Mutta kuitenkin hän oli jo paljon saavuttanut
päästessänsä Maraucourtiin, jonne hän niin vähän tuskin ollenkaan voi
toivoa koskaan pääsevänsä. Sen vuoksi hän ei saisi menettää
rohkeuttansa eikä joutua epäilyksien valtaan, vaikka odotusaika tulisi
kuinkakin pitkäksi ja vaikka paljon aikaa kuluisi hänen taistellessansa
päästäksensä pyrkimyksiensä perille. Eikö katto pään yllä ja kuuden
sousin päiväpalkka ollut oikea aarre tyttöraukalle, jolla ei
aikaisemmin ollut parempaa kotia kuin maantienoja makuupaikkana eikä
muuta ruokaa kuin koivun kuorta pureskella?
Hänestä tnntui että oli viisasta miettiä suunnitelmaa, miten hänen oli
menetteleminen, mitä hänen tuli tehdä, mitä välttää, mitä sanoa ja mitä
jättää sanomatta siinä uudessa elämässä, joka huomenna hänelle alkaisi.
Mutta tuo kaikki tuntui hänestä niin vaikealta noissa uusissa oloissa,
että hän oivalsi sen menevän yli voimiensa. Jos hänen äitinsä olisi
sallittu saapua Maraucourtiin niin hän olisi epäilemättä tietänyt miten
oli meneteltävä. Mutta hän ei mielestään omannut äidin kokemusta,
neroa, varovaisuutta eikä hienotunteisuutta -- ei ainoatakaan tuon äiti
raukan mainioista ominaisuuksista. Hänhän oli vain lapsi vielä, eikä
hänellä ollut ketään neuvonantajaa, joka olisi hänelle tukena ja
turvana.
Tuo ajatus ynnä vielä enemmän äidin muisteleminen saattoi hänen
kyyneleensä virtanaan tulvanaan ja hän alkoi itkeä hillittömästi yhä
uudestaan toistellen niitä sanoja, joita oli niin usein haikeasti
lausunut lähdettyään hautuumaalta, juuri kuin niiden taikavoima olisi
voinut häntä auttaa ja pelastaa:
"Äiti, rakas äiti kulta!"
Eivätkö nuo sanat todellakin monta kertaa olleet auttaneet,
vahvistaneet ja virkistäneet häntä milloin hän oli vähällä sortua
uupumuksesta ja epätoivosta? Olisiko hän voinut kestää loppuun asti
ellei hän olisi vähä väliä toistanut kuolemaisillaan olevan äidin
viimeisiä sanoja: "minä näen sinut... niin, minä näen sinut
onnellisena?" Eikö ole totta että kuolonhetkenä, jolloin sielu jo on
liitelemässä taivaan ja maan välillä, kuoleva näkee paljon
salaperäistä, josta terveillä ei ole vihiäkään?
Tuo tunteiden purkaus teki hänelle hyvää ja virkisti hänen mielensä.
Toivo elpyi hänen sydämessänsä täyttäen sen luottamuksella, ja
liikutuksen valtaamana hän kuvaili miten iltatuulahdus, joka vähä väliä
keskeytti illan tyyneyden ja vienosti suuteli hänen kyyneleisiä
poskiansa, oli tervehdys äidiltä, joka hiljaisena kuiskeena toisti
hänen viimeiset sanansa: "Minä näen sinut onnellisena."
Ja miksikä ei? Miksikä ei äiti sinä hetkenä voisi olla hänen lähellänsä
kumartuneena hänen ylitsensä kuin suojelusenkeli?
Silloin hänelle johtui mieleen että hän voisi vieläkin olla yhteydessä
äitinsä kanssa ja pyytää hänen toistamaan ennustuksensa jonka oli
Parisissa lausunut. Vaikka mielensä olikin kiihtynyt hänelle ei
kuitenkaan johtunut mieleen tavallisin sanoin puhutella häntä kuin
elävää olentoa eikä hän myöskään uskotellut äidin voivan vastata
hänelle sillä eiväthän henget puhu niinkuin elävät olennot, mutta että
ne puhuvat heille siitä hän oli ihan varma, jos ihmiset sitten vain
ymmärtäisivät heidän salaperäistä kieltänsä.
Kauan hän istui siinä vaipuneena mietteihinsä, ajatellen tuota
käsittämätöntä, tuntematonta, joka vallan pelottavan lumoavasti veti
häntä puoleensa. Koneentapaisesti hän katsahti eteensä ja huomasi
metsänreunassa kukkivan päivänkakkararyhmän valkokukkia, jotka sievästi
erosivat rehevästä ruohosta. -- Hän nousi kiireesti ja umpimäärin poimi
niistä muutamia.
Sen perästä hän palasi entiselle paikalleen ja istahti totisena
ruohoon. Liikutuksesta vapisevin käsin hän sitten rupesi repimään irti
kukan valkolehtiä kuiskaten:
"Onnistun, vähän... hyvin .. täydelleen... en ollenkaan..."
Ja sillä tavalla hän arastellen jatkoi, kunnes puuttui vaan muutamia
valkolehtiä.
Montako? Hän ei rohjennut niitä lukea, sillä silloin se olisivat
ilmoittaneet hänelle vastauksen; mutta sitten hän vapisevin sydämin
repi irti loputkin.
Onnistun... vähän... hyvin... täydelleen.
Ja samassa lempeä tuulahdus hyväillen siveli hänen otsaansa ja
huuliansa: äidin vastaus, suudelma, mitä hellin, hellempi kuin
milloinkaan ennen.
Neljästoista luku.
Viimein hän päätti palata kauppalaan; aurinko oli mailleen
menemäisillään ja syvemmistä, etäisistä laaksoista niinkuin La Sommen
muodostamasta, nousi jo keveitä valkoisia sumuvaippoja, jotka
harsontapaisesti liitelivät suurten puiden latvasykermien ympärillä.
Kauppalassa pienet tulet siellä täällä tuikkivat pimeästä valaisten
talojen ikkunat ja nousten ja laskien kuin aalto kuului illan
tyyneydestä melua, jota vähä väliä laulunpätkät keskeyttivät.
Perrine oli kylliksi karaistu ja rohkeamielinen ollaksensa pelkäämättä
myöhästymistä tahi yöpymistä metsässä tahi maantien läheisyydessä.
Mutta eihän hänen nyt ollut pakkokaan. Olihan hänellä nyt -- ja sitä
vailla oli niin vaikea elää -- katto, jonka suojaan voi vetäytyä ja
sänky. Ja kun hänen tuli nousta varhain seuraavana aamuna mennäksensä
työhön, niin hänen oli nyt parasta käydä aikaisin levolle.
Saapuessansa kauppalaan hän huomasi melun ja laulun tulevan kapakoista,
jotka nytkin olivat yhtä täynnä juomareita kuin päivällä hänen
tullessansa sinne. Avonaisista ovista tunki ulos väkijuomain löyhkää,
tupakansavua ja kahvinhajua, joka täytti kadun juuri kuin se olisi
ollut joku avara tupakkahuone. Ja kapakoita oli toinen toisensa
rinnalla, välistä ovi oven vieressä, niin että kolmesta talosta ainakin
yksi oli pelkästään väkijuomamyymälänä. Pitkillä matkoillaan niin
monissa maissa hän oli valtamaanteiden varsilla kyllä nähnyt kapakoita
ja jos jonkinmoisia juomaseuroja, mutta ei milloinkaan ennen kuullut
semmoista hälinää ja huutoa kuin noista matalista ikkunoista.
Päästyään mummo Françoisen pihaan hän huomasi herra Benditin istuvan
saman pöydän luona kuin ennenkiu yhä vaan lukemassa. Pöydällä palavan
kynttilän liekkiä suojeli tuulelta ympärille kääritty sanomalehti ja
sen ympärillä lenteli yöperhosia ja itikoita, jotka pyrkivät valoa
kohti herran huomaamatta, sillä hän näytti olevan lukemiseensa
syventyneenä.
Perrinen astuessa ohitse, hän kuitenkin katsahti ylös ja tunsi hänet.
Varmaankin saadaksensa kuulla omaa kieltänsä hän lausui tälle:
"_A good night's rest to you_." [Hyvää yölepoa teille.] "_Good evening
sir_. Hyvää yötä sir."
"Missä olette ollut?" jatkoi herra Bendit englannin kielellä.
"Olen ollut kävelemässä metsässä", vastasi Perrine samalla kielellä.
"Ihanko yksin?"
"Ihan yksin, en tunne ketään täällä Maraucourtissa."
"Miksi ette sitten ole jäänyt kotiin lukemaan? Ei ole mitään paretnpaaa
sunnuntaihuvitusta kuin lukeminen."
"Minulla ei ole kirjoja."
"Oletteko katolilainen?"
"Olen, herra."
"Minä kyllä lainaan teille muutamia: _farewell_. Jääkää hyvästi."
"_Good-bye sir_. Hyvästi herra."
Rosalie istui talon kynnyksellä nojautuneena ovipieleen. Hän näytti
lepäävän ja nauttivan raitista ilmaa.
"Ehkä tahdotte jo mennä levolle?" hän kysyi.
"Niin, kyllä mielelläni menisin."
"Minä saatan teitä, mutta ensin täytyy teidän sopia asiasta mummoni
kanssa. Mennään sisään ruokahuoneeseen."
Rosalie oli jo ennen puhunut asiasta mummollensa, niin että se oli
piankin sovittu maksamalla kaksikymmentäkahdeksan sousta, jotka Perrine
luki pöydälle ynnä vielä kaksi sousta viikolta valaistuksesta.
"Tahdotteko siis asettua meille, pikku ystäväni?" kysyi mummo Françoise
lempeästi ja hyväntahtoisesti.
"Niin, jos vaan mahdollista."
"Se kyllä käy päinsä, jos vaan tahdotte tehdä työtä."
"En toivo parempaa."
"No, silloin on kaikki hyvin. Ette ainiaaksi jää viidenkymmenen
centimen palkalle, te pääsette kyllä frangiin jopa kahteenkin. Ja jos
sitten myöhemmin menette naimisiin jollekin kunnon työmiehelle, joka
ansaitsee kolme frangia niin ansaitsette viisi frangia päivässä;
siinähän on jo koko rikkaus... ellei hän ole juomari, ainoastaan siinä
tapauksessa, että hän ei ole juomari. On vallan onni että herra Vulfran
on antanut työtä koko paikkakunnalle. Onhan tosin maanviljelys
jäljellä, mutta maanviljelys ei elätä kaikkia niitä, jotka tahtovat
syödä."
Sillä aikaa kun vanhus arvokkaasti ja painavasti piti tuota puhetta,
ollen silminnähtävästi tottunut siihen, että hänen sanojansa
kunnioitettiin, oli Rosalie ottanut eräästä kaapista lakanat, ja sitä
tointa Perrine koko ajan katseli. Hän huomasi silloin niiden olevan
jotenkin karkeata, kellertävää käärekangasta. Mutta kun ei ollut
pitkään aikaan saanut maata kunnollisella vuoteella, niin hän tunsi
itsensä onnelliseksi saadessaan nukkua kerrankin semmoisella, olkootpa
lakanat sitten kuinka karkeat hyvänsä. Oikeinko riisuutuneena! La
Rouquerie ei milloinkaan matkoillansa hankkinut itsellensä semmoista
mukavuutta kuin kunnon vuoteen, vielä vähemmin juolahti hänelle mieleen
toimittaa Perrinelle semmoista ylellisyyttä. Jo aikoja ennenkuin hän
äitinsä kanssa oli ehtinyt Ranskaan, olivat heidän omat vaunussa
käyttämät lakanansa, paitsi äidin lakanaa, joko myödyt tahi kuluneet
repaleiksi.
Perrine otti toisen puolen Rosalien kannettavasta ja seurasi häntä
takapihan poikki, jossa istui parisenkymmentä henkeä työväkeä, miehiä,
naisia ja lapsia hajallaan pihalla olevilla kivillä, pölkynpäillä tahi
missä sattui, tupakoiden ja jutellen, kunnes tuli maatapanonaika.
Kuinka semmoinen ihmisjoukko voikaan asua tuossa vanhassa
rakennuksessa, joka päällepäätteeksi oli niin pieni?
Nähdessänsä tuon pienen ullakkokamarin, jossa Rosalie nyt sytytti
rautaverkon sisässä olevan pienen kynttilän, Perrine sai vastauksen
kysymykseensä. Noin kymmenen metrin pituisella alalla oli kuusi
vuodetta rivissä seinänvierustalla, ja kapea käytävä niiden välillä oli
tuskin metrin levyinen. Kuuden hengen oli määrä viettää yönsä
huoneessa, jossa tuskin oli kunnollista tilaa kahdelle. Tosin oli
pienoinen ikkuna auki eteisessä, mutta ilma oli siellä kuitenkin niin
ummehtunut ja tympäisevä, että Perrineä oikein tukahdutti. Mutta hän ei
huomauttanut siitä kun Rosalie nauraeu kysyi häneltä:
"Teistä tämä kai näyttää jotensakin ahtaalta ja pieneltä?"
Hän tyytyi vaan vastaamaan:
"Jotensakin."
"Niin, mutta toista on maksaa yksi frangi koin viisi frangia viikossa."
"On tietysti."
Kaikissa tapauksissa oli tämä pieni suoja metsää tahi maantietä
parempi. Kun hän oli sietänyt Grain de Selin hökkelin turmeltunutta
ilmaa, niin hän epäilemättä kestäisi tämänkin.
"Tuossa on teidän tilanne", sanoi Rosalie osottaen ikkunan edessä
olevaa vuodetta.
Tuo niin sanottu tila oli pari poikkipuulla varustettua lautaa
asetettuna kahdelle pukille ja siinä sitten matrassi ja päänalus.
"Matrassi on vasta täytetty uusilla sananjaloilla", lausui Rosalie.
"Jokaiselle uudelle vuokralaiselle pannaan aina tuoreita sananjalkoja,
sillä emme anna kenenkään uuden tulokkaan maata vanhoilla lehdillä,
vaikka, niinkuin olemme kuulleet, ravintoloissa ei olla siinä niinkään
tarkkoja."
Jos olikin liian paljon vuoteita tuossa pienessä huoneessa, niin ei
siinä sen sijaan ollut ainoatakaan tuolia.
"Seinissä on nauloja", lausui Rosalie ikäänkuin vastaukseksi Perrinen
mykkään kysymykseen. "Sopii varsin hyvin ripustaa niihin vaatteita."
Olipa myöskin laatikoita sänkyjen alla ja koreja, joissa ne joilla oli
liinavaatteita, voivat niitä säilyttää, mutta kun Perrinellä ei ollut
niitä, niin vuoteen jalkapäässä oleva vaatenaula oli hänelle kyllin
riittävä.
"Te joudutte täällä kunnon ihmisten pariin", lausui Rosalie; "voipi
tapahtua että La Noyelle rupeaa juttelemaan yöllä, jos hän taas on
juonut itsensä humalaan, mutta ei tarvitse pitää siitä lukua. Hän on
nimittäin vähän juoppo. Huomenna voitte nousta muiden kanssa niin minä
silloin neuvon teille miten teidän on meneteltävä päästäksenne tehtaan
työhön. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, kiitoksia."
"Ei kestä kiittää."
Perrine riensi riisuutumaan iloisena koska sattui olemaan yksinään,
eikä tarvinnut tyydyttää huonekumppaniensa uteliaisuutta. Mutta
jouduttuaan tilalle hän ei saanutkaan kokea tuota toivottua
hyvinvoinnin tunnetta, sillä lakanat olivat kovin karkeat. Vaikka
olisivat olleet kudotut lastuvilloista ne eivät olisi voineet olla sen
karkeammat. Mutta vähät siitä, olihan maakin kova hänen ensi kertaa
siinä maatessaan ja hyvin pian hän oli siihen tottunut.
Ei kestänyt kauan ennenkuin ovi aukeni ja nuori noin
viidentoistavuotias tyttö astui sisään ja rupesi heti riisuutumaan,
vähä väliä vilaisten Perrineen kuitenkaan mitään virkkaamatta. Hänellä
oli paljoa puuhaa, sillä pyhàvaatteet olivat riisuttavat. Sen tehtyään
hän pani ne kaikki arkkuun, otti sieltä arkipukunsa ja ripusti sen
naulaan huomispäivää varten.
Hetken perästä saapui toinen, sitten kolmas ja vielä neljäs. Silloinpas
alkoi huumaava lörpötys ja naurun kikatus; kaikki neljä puhuivat yhtä
aikaa, jokainen kertoi päivän tapahtumia. Laatikot ja vasut vedettiin
esille vuoteiden alta ja ne saivat yhteen törmätessään aikaan
tyytymättömyyden ja kiukun purkauksia, jotka tavallisesti kohdistuivat
huoneen omistajaan.
"Mokomakin pesä!"
"Kylläkai tänne vielä nostetaan pari tilaa lisää."
"Silloin en aicakaan minä enää jää tänne."
"Minnepä menet? Luuletko olevan parempaa muualla?"
Ja semmoista kesti loppumattomiin. Viimein kun ensiksi saapuneet olivat
päässeet levolle niin toisetkin vähän tyyyntyivät ja pian olivat kaikki
vuoteet täynnä paitsi yksi ainoa.
Puhe ei silti suinkaan tauonnut, käsitteli vain muita aineita.
Keskusteltuaan päivän huvituksista tytöt rupesivat puhelemaan
huomispäivästä, tehtaan työstä, tyytymättömyydestä, valituksista,
riidoista, tehtaan kielikelloista ja yleensä omistajasta ja
päälliköistä: herra Vulfranista, hauen veljensä ja sisaressa pojista,
joita sanottiin "nuoriksi" ja tirehtöri Talouelista. Viimemainittua
sanottiin vaan kerran nimeltä, mutta sen sijaan häntä mainittiin
liikanimillä, jotka paremmin kuin mitkään lauseet ilmaisivat yleisen
mielipiteen ja vihan; niinkuin esimerkiksi nimet Näätä, Pihdit, Juudas.
Perrinen valtasi outo tunne kun hän kuuli noita kummallisia
väittelyitä. Hän tahtoi olla pelkkänä korvina, hyvästi tajuten miten
hyödyllistä hänen oli saada sikäläisistä oloista niin paljon tietoja
kuin mahdollista mutta toisekseen häntä taas hävetti tuo salaa
kuunteleminen.
Sillä välin jatkui lörpötystä, mutta kaikki viittaukset olivat niin
epämääräiset vaikka kohdistuivatkin yksityisiin henkilöihin, että oli
välttämätöntä tuntea panettelun esineet voidakseen ymmärtää kenestä oli
puhe. Senvnoksi kestikin melkoisen kauan ennenkuin hänelle selveni että
Näädällä, Pihdillä ja Juudaksella tarkoitettiinkin Talouelia, joka
näkyi olevan työväen musta pukki, kaikkien pelkäämä ja vihaama. Mutta
se viha ja pelko kuitenkin aina lausuttiin niin varovasti ja
ulkokullatusti, ettei kukaaa rohjennut edes kumppanillensa sanoa
suoraan mielipidettänsä hänestä. Sentähden kaikki lauseet päättyivätkin
jotenkin siihen tapaan kuin:
"Mutta se ei estä hänen olemasta erittäin rehellinen mies."
"Niin, ja oikeutta noudattava myös."
"Paras on olla siitä puhumatta."
Mutta heti joku toinen lisäsi:
"Eihän se estä..."
Ja sitten esiintuotiin noita rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden
todisteita.
"Jospa ei olisi pakko ansaita leipäänsä!"
Vähitellen puhe taukosi.
"Kunhan nyt saisi edes nukkua", kuului uninen ääni.
"Mikä sinua estää?"
"Eihän La Noyelle ole vielä tullut."
"Minä näin hänet tunti sitten."
"Mimmoinen hän oli?"
"Sikahumalassa tietysti."
"Niinkö ettei voi päästä rappusia ylös?"
"En tiedä sitä."
"Entä jos panisimme oven salpaan."
"Siitäpä hän vasta nostaisi melun."
"Tästä tulee samanlainen elämä kuin viime sunnuntainakin."
"Ehkä vielä pahempikin."
Samassa kuului rappusista raskaita ja epävakaita askeleita.
"Siinä hän nyt onkin."
Mutta askeleet lakkasivat ja sen sijaan kuului joku raskaasti kaatuvan,
senperästä valitusta ja itkua.
"Kas niin, nyt hän kaatui."
"Ehkei hän voikaan nousta."
"Hän kyllä nukkuu yhtä hyvin rappusissa kuin täällä."
"Ja me nukumme paremmin."
Valituksia kuului ja väliin huutoja.
"Tule toki Laïde: auta pikkuruisen, lapseni."
"Sitä hän saa odottaa", lausui Laïde.
"Hoi, Laïde hoi, Laïde!"
Mutta Laïde ei hiiskahtanut ja hetken kuluttua huudot taukosivat.
"Hän on nukkunut."
"Sepä onni!"
Mutta hän ei ollutkaan nukkunut; päinvastoin hän koetti uudestaan
nousta rappusia ylös ja rupesi huutamaan:
"Laïde tule auttamaan mi-mi-nua. Ojenna mi-nulle vaan kätesi la-apseni,
Laïde, Laïde!"
Nähtävästi hän ei päässyt paikaltaan, sillä huudot kuuluivat koko ajan
rappujen alaosasta ja muuttuivat viimein itkunsekaisiksi valituksiksi:
"Pi-ikku Laïdeni! Pi-ikku Laïdeni, pi-ikkn-ikku Laïdeni! Rappuset
pu-utoavat a-alas! Oi, voi-voi!"
Kaikki tytöt purskahtivat nauruun.
"Sinä et muka ole sisällä, Laïde! Hiljaa, hiljaa! Minä huudan sinua ja
silloin olet sinä vastaamatta."
"Niin silloin varmaankin on hiljaa", lausui toinen ääni.
"Uskokaa sitä", keskeytti toinen ääni. "Silloin hän menee hakemaan
Laïdea löytämättä häntä ja niin palaa hän tunnin kuluttua ja meluaa
vielä pahemmin."
"Eikö tässä saa milloinkaan nukkua?"
"Mene auttamaan häntä ylös, Laïde."
"Mene itse."
"Sinuahan hän huutaa."
Laïde suostui viimeio, heitti hameen yllensä ja meni ulos rappusiin.
"Oi, pi-hikku la-hapseni! Pi-hikku la-hapseni!" huudahti La Noyelle
itkien liikutuksesta.
Etpä olisi luullut tarvitsevan muuta kuin astua ylös rappusia jotka nyt
pysyivät paikoillaan, mutta Laïden näkemisen ilo karkotti sen
ajatuksen.
"Tu-hule ni-iin ta-harjoan sinu-hulle la-hasin vi-hiiniä."
Mutta Laïde ei kuunnellut sitä ehdotusta.
"Tule nukkumaan kanssani."
"E-en! Tu-hule ka-hanssani, pi-ikku La-haïdeni."
Siinä he keskustelivat kauan sillä La Noyelle, ollen innostunut uuteen
ajatukseensa toisti toistamistansa tuumaansa:
"Pi-hikkainen la-hasi!"
"Tuosta ei ikinä tule loppua", kuului ääni sisältä.
"Ja minä kun tahtoisin niin mielelläni nukkua."
"Kun meidän täytyy olla niin varhain ylhäällä huomenna."
"Ja tämmöistä on elämä joka sunnuntai."
Ja Perrine, joka luuli saavansa nauttia mitä makeinta unta kun vaan oli
päässyt katon alle! Monta vertaa parempi hänen oli ollut maata
metsässä, vaikka pimeys olikin pelottava ja yksinäisyys kammottava,
kuin sullottuna tähän pieneen kamariin, jossa hälinä ja sekasorto häntä
kiusasi ja ilma muuttui yhä inhottavamman ummehtuneeksi, niin että hän
jo kysyi itseltään oliko mahdollista kestää aamuun asti.
Ulkoa kuului yhä juopuneen La Noyellen lallatusta: "Vaan pi-ikkuinen
la-hasi" ja Laïden vastaus siihen: "Kyllä, huomenna!"
"Minä menen auttamaan Laïdea", lausui yksi naisista, "muuten tätä
elämää kestää huomiseen asti."
Hän nousikin ja meni alas; mutta silloin syntyi rappusissa vielä
entistään pahempi melu ja huuto. Kuului raskaita askeleita, lyöntejä ja
alakerrassa asuvien huutoja, he kun metelistä kiukustuneina yhtyivät
sekasortoon ja käskivät heitä poistumaan. Koko talo näkyi olevan
liikkeellä?
Vihdoin he saivat ulvovan ja huutavan La Noyellen retuutetuksi
huoneeseen.
"Mitä pa-hahaa olen te-hehnyt teille?"
Välittämättä hänen valituksestansa he riisuivat hänet ja panivat hänet
levolle; mutta hän ei ottanut nukkuaksensa vaan jatkoi valituksiansa ja
itkuaan.
"Mi-hitä olen te-hehnyt te-heille että no-hoin pi-hitelette minua? Voi,
ku-huinka olen onneto-hon! O-holenko va-aras, kun ette ta-hahdo juoda
ka-hanssani? La-hide minun on ja-hano!"
Mitä enemmän hän ruikutti, sitä enemmän huonekumppanit kiukustuivat
häneen, jokainen huusi hänellä vihaisesti.
Mutta hän jatkoi vaan: "suuri suu, kova luu, kirkas kun, ei kukaan
muu."
Lausuttuaan kaikki mieleensä johtuneet uu-päätteiset sanat hän rupesi
kertomaan muita sanoja, joissa ei ollut sen enempää pontta eikä perää.
"Hyvä sisko, hernelisko, rautakisko. Teräslanka, veneen honka,
pannunsanka. Kyllä tiedän, pois mä viedään, kapakkaan, juodaan vaan,
humalaan, humalaan, humalaan."
Vähitellen hiljeni ääni ja vaikeni, ikäänkuin uni jo olisi tullut häntä
valtaamaan, mutta silloin hän jälleen kiireesti ja kimakasti jatkoi
lallatustansa herättäen vastikään nukkuneet kumppaninsa, jotka unen
pöppörössä hypähtivät ylös raivoisasti huuutaen, niin että La Noyelle
kyllä säikähti, vaan ei suinkaan siltä vaiennut.
"Mi-inkä tä-ähden olette ni-hiin hä-äijyt. Mitä pahaa olen te-hehnyt?
Anteeks antakaa, jälleen nukkukaa, ulos astukaa."
"Siinäpä palkkamme kun laahasimme hänet tänne."
"Sinäpä sitä juuri tahdoit."
"Viemmekö hänet ulos takaisin?"
"Silloinhan tänne ei milloinkaan tule rauhaa."
Sitä Perrinekin ajatteli. Jos elämä on joka sunnuntai samanlaista niin
kuinka hän voisi kestää sitä ja kuinka voivat La Noyellen
makuukumppalit kärsiä sitä. Eikö ollut Maraucourtissa toisia
vuokrahuoneita, joissa saisi levollisempaa unta?
Mutta ei ainoastaan tuo hälinä ja pauhu häntä vaivanneet. Ilmakin tuli
tuskastuttavan raskaaksi ja ummehtuneeksi ja kuumuus sietämättömäksi.
Sitä paitsi levisi sinne humalaisen naisen tultua niin inhottavaa hajua
että hänen mieltänsä oikein rupesi vellomaan.
Vähitellen La Noyellen sanatulva kuitenkin lakkasi, ei kuulunut enää
kuin silloin tällöin katkonaisia sanoja, mutta sensijaan hän rupesi
kaikuvasti kuorsaamaan.
Mutta vaikka hiljaisuus muuten vallitsi huoneessa ei Perrine kuitenkaan
saanut unta, ilma oli hirvittävän painostava, ohimosuonet tykyttivät ja
hiki valui virtanaan kiireestä kantapäähän.
Ei ollut vaikea käsittää syytä siihen: häntä pyörrytti, sentähden että
oli liian vähän ilmaa hengittää ja joskin hänen huonekumppaneitansa ei
tukehduttanutkaan niinkuin häntä, niin oli syy etsittävänä siitä, että
he olivat tottuneet elämään semmoisessa ilmassa, vaikka se oli
sietämätöntä sille, joka oli tottunut nukkumaan raittiissa metsässä.
Mutta miksipä hän ei voisi tottua hengittämään semmoista turmeltunutta
ilmaa, kun nuo talonpoikaisnaiset voivat sitä sietää; hänestä tuntui
että pitäisi hänenkin voida yhtä hyvin kuin heidänkin. Epäilemättä
siihen tarvittiin rohkeutta ja kestävyyttä. Vaikka hän ei ollutkaan
talonpoikaisnainen, niin hän oli kuitenkin saanut kokea ainakin yhtä
kovaa kuin kurjin heistä ellei kovempaakin; miksi hän ei siis sietäisi
sitä mitä he kestivät? Eihän hänen tarvinnut muuta kuin olla
hengittämättä, tuntematta tuota turmeltunutta ilmaa, silloin kyllä uni
tulisi ja hän tiesi varsin hyvin että nukkuessa hajuaisti lepää.
Mutta pahaksi onneksi ei ihminen hengitä silloin kuin tahtoo ja
niinkuin tahtoo. Ei auttanut suun ja nenän tukkeaminen, hänen täytyi
kohta avata huulensa ja hengittää entistään syvempään, kun hänellä ei
enää oliot ilmaa keuhkoissansa; ja pahin kaikesta oli että hänen vähä
väliä täytyi uudistaa se temppu.
Mitä hänen oli tekeminen? Ellei hengitä niin hän tukehtuu; jos hän
hengittää niin hän tulee sairaaksi.
Kääntyessään tuskissansa vuoteellaan hänen kätensä vahingossa sattui
päänalasen päässä olevan ikkunan paperiseen ruutuun, joka oli pantu
siihen lasiruudun paikaksi. Paperi ei ole lasintapaista, se särkyy
melutta ja reiästä voi raitis ulko-ilma virtailla sisään. Mitä pahaa
siinä olisi jos hän sen särkisi? Vaikka muut olivatkin tottuneet tuohon
turmeltuneeseen ilmaan he varmaan kuitenkin kärsivät siitä. Eikä
kenenkään tarvinnut herätä siitä, että hän varovasti rikkoi tuon
paperin.
Mutta hänen ei tarvinnut sitä rikkoakaan; koetellessansa sitä hän
huomasi sen olevan huolimattomasti kiinnipannun, niin että hän
kynnellään voi helposti irrottaa yhden sivun. Painaen suutansa
tekemäänsä aukkoon hän voi hengittää ja siinä asennossa uni hänet
viimeinkin saavutti.