Perrine vapisi, mutta rohkaisi heti mielensä ja sanoi

"Tarkoitan sitä, että meillä ei öle tänään rahoja ja ettemme saa niitä

ennenkuin huomenna; silloin..."

Tohtori katseli häntä ja loi sitten nopean silmäyksen ympärilleen

ikäänkuin nyt vasta huomaten heidän puutteensa. Hän pisti

muistikirjansa takaisin taskuunsa ja sanoi:

"Emme huoli muuttaa rohtoja ennenkuin huomenna; ei ole kiirettä --

voimme jatkaa antamalla eilisiä vielä tänään."

Ei ole kiirettä, ne sanat painuivat Perrinen mïeleea ja niitä hän vähä

väliä toisti: Jos ei ollut kiirettä, siis ei äiti varmaankaan ollut

niin heikko kuin hän pelkäsi; siis oli vielä toivoa hänen

parantumisestansa.

Keskiviikkopäivää hän oikein odottamalla odotti, mutta hänen

malttamattomuuteensa sekaantui paljon suruakin, sillä ne rahat, jotka

hän silloin toivoi saavansa, olivat hänen rakkaan Palikarinsa hinta,

Palikarinsa, josta hänen silloin täytyi erota. Jokaisena joutohetkenä,

jona hän vaan voi jättää äitinsä, hän riensi alas pihalle juttelemaan

uskollisen ystävänsä kanssa, joka, vapaana kaikesta työstä keskellä

tuommoista ravinnon runsautta, ei milloinkaan ollut niin iloinen ja

hyvällä tuulella. Heti nähtyään Perrinen aasi kiljahti neljä tahi viisi

kertaa, niin että Champ Guillotin ikkunaruudut tärisivät, juoksi

hänelle vastaan niin pitkälle kuin liekaköysi myönsi, hypähtäen ilosta.

Mutta heti kun Perrine laski kätensä sen selkään se rauhoittui, ojensi

kaulaansa ja laski päänsä nuoren emäntänsä olalle ja seisoi siten

liikahtamatta. Sillä tavalla he seisoivat pitkän ajan, Perrine

silitellen ja taputellen, aasi puolestansa vilkuttaen korviaan ja

räpytellen silmiään tavalla, joka oli yhtä selvä kuin puhe. "Jospa

tietäisit", kuiskasi Perrioe. Mutta Palikar ei tietänyt mitään, ei

aavistanut mitään. Täysin tyytyväisenä nykyisyyteen, lepoon, hyvään

laitnmeen se oli onnellisin aasi koko maailmassa. Sitäpaitsi se oli

tullut hyväksi ystäväksi Grain de Selille, joka osotti sille

ystävyyttään tavalla, joka sangen paljon imarteli sen herkkusuisuutta.

Palikarin oli näet maanantaina onnistunut päästä irti lieastansa ja

silloin se oli lähestynyt Grain de Seliä, joka paraikaa oli

lajittelemassa vasta saapuneita ryysyjä, ja siihen se jäi uteliaana

katselemaan. Grain de Selillä oli aina säännöllisesti vieressänsä

litrallinen viiniä ynnä lasi sen varalle että rupeaisi janottamaan. Ja

häntä janotti melkein aina. Sinä aamuna hänellä oli vähän kiire, niin

ettei joutanut niin usein katselemaan ympärilleen, mutta siitä

huolimatta ei tuo jano, josta hän oli saanut liikanimensäkin, lakannut

muistuttamasta olemassa olostansa. Samassa kun keskeytti työnsä

tarttuaksensa pulloon hän huomasi Palikarin kaula ojennettuna

katselevan häntä.

"Kuulepas veitikka, mitä sinulla on täällä tekemistä?"

Kun ääni ei ollut ollenkaan tyly, niin aasi ei liikahtanut mennäkseen

pois.

"Tahdotko juoda lasillisen viiniä kanssani?" kysäsi Grain de Sel, jonka

kaikki ajatukset aina kierivät 'juoda' sanan ympärillä.

Hän täytti lasin, mutta sen sijaan että olisi vienyt sen omille

huulillensa hän leikillä tarjosi sen Palikarille; tämä joka luuli

tarjouksen todeksi, lähestyi pari askelta, suipensi turpansa niin että

se piteni niin paljon kuin mahdollista ja joi suuhunsa puolet viinistä,

ehkä vähän enemmänkin.

"Oh! kas tuota veitikkaa?" huudahti Grain de Sel nauraen täyttä

kurkkua.

Ja sitte hän rupesi huutamaan:

"Markiisitar! La Carpe!"

Nämät saapuivat siinä tuokiossa samaten kuin eräs ryysyjen

kerääjä, joka samassa astui pihaan täysine koreineen, ynnä eräs

karamellintekijä, joka asui pihalla olevassa tyhjässä rautatievaunussa

milloin ei ollut matkoilla markkinoilla ja juhlissa. Niissä hän

keitetystä ja sulatetusta sokurista koukun ympäri vetäisi ikäänkuin

vyyhdeksi pitkiä keltaisia, punaisia ja vihreitä, sitkeitä karamellejä.

"Mitä täällä on tapahtunut?" kyseli Markiisitar.

"Saatte nähdä; tästä saatte hyvän naurunaiheen."

Hän täytti lasin uudelleen ja ojensi sen Palikarille, joka niinkuin

äskenkin tyhjensi siitä runsaasti puolet ympärillä olevain suureksi

huviksi ja riemuksi.

"Olen kyllä kuullut aasien juovan viiniä", lausui eräs, "mutta en ole

uskonut sitä todeksi."

"Tuohan on oikea juomari", arveli joku toinen.

"Teidän pitäisi ostaa se", neuvoi Markiisitar kääntyen Grain de Selin

puoleen, "siitähän saisitte hyvän juomatoverin."

"Teistäpä tulisi oiva pari."

Grain de Sel ei ostanut sitä, mutta rupesi myötätuntoisuudella

kohtelemaan sitä ja ehdotti Perrinelle seuraamaan häntä keskiviikkona

hevostorille. Tämä ehdotus oli oikeana lohdutuksena lapsi raukalle,

jolla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä miten osata suuren Parisin

hevostorille, vielä vähemmin miten menetellä myödessään siellä aasin,

selvitä sen hinnasta tulematta peijatuksi. Hän oli kyllä kuullut

puhuttavan parisilaisista pettureista ja varkaista ja tunsi

voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä puolustautumaan heitä vastaan

jos joutuisi heidäo kynsiinsä.

Keskiviikko-aamu kului huolellisesti siivotessa ja harjatessa Palikaria

ja siinä oli hänellä yllin kyllin tilaisuutta sitä hyväillä ja

syleillä. Mutta oi! Miten surkealla mielellä se tapahtui! Eihän hän

sitten enää saisi nähdä uskollista toveriansa! Kenen käsiin se sitten

joutuisi? Poloinen parka! Perrine ei voinut torjua sitä ajatusta,

kuvailematta mielessään kaikkia niitä kurjannäköisiä, kidutetuita

aasiraukkoja, joita oli matkallaan nähnyt jos jossakin suurilla

valtateillä, ikäänkuin maailmassa ei olisi olemassa aaseja muuta kuin

kiduttamista varten, ja nyt hän luuli Palikarinsa joutuvan niiden

joukkoon. Tosin Palikar kyllä, jouduttuaan heidän omaksensa, oli saanut

kärsiä puutetta, jopa kurjuuttakin, saanut uupua pitkillä matkoilla,

kärsiä vilua ja hellettä, lunta, sadetta ja rakeita sekä nähdä nälkää,

mutta sitä ei oltu ollenkaan ruoskittu ja se tunsi saavansa hellää

kohtelua heidän puoleltansa, joiden vaivoihin sen tuli ottaa osaa.

Tyttö raukka oikein vapisi kysyessänsä mimmoiselle omistajalle se nyt

joutuneekaan. Perrine oli nähnyt niin monta julmuria, jolla ei edes

ollut käsitystä julmuudestansa.

Palikar näytti oikein kummastuneelta, kun sille asetettiin riimu päähän

vaikkei sitä valjastettukaan vaunujen eteen, ja kummastus yhä suureni

kun Grain de Sel, jota ei haluttanut astumalla kulkea pitkää matkaa

Charonnesta hevostorille, nousi sen selkään; mutta kun Perrine piteli

sitä päästä jutellen sen kanssa, niin ihmettely ei muuttunut

vastarinnaksi: olihan Grain de Sel sitä paitsi sen byvä ystävä.

He siis läksivät, Palikar arvokkaasti astuen Perrinen taluttamana, ja

kun heidän kuljettavillaan kaduilla liike ei ollut kovinkaan vilkas,

niin he onnellisesti saapuivat eräälle sangen leveälle sillalle, joka

vei suureen puutarhaan.

"Tämä Jardin de Plantis", kertoi Grain de Sel, "olen varma ettei siellä

ole ainoatakaan näin komeata aasia."

"Silloinhan voisimme ehkä myödä sen heille", vasrasi Perrine, arvellen

että eläintieteellisessä puutarhassa elävillä ei ole muuta tekemistä

kuin elää mielensä mukaan.

Mutta Grain de Seliä se tuuma ei ensinkään miellyttänyt.

"Silloin pitää antautua tekemisiin virkamiesten kanssa", hän vastasi

"eihän se ole byvä... sillä katsos virkamiehet!..."

Virkamiehet eivät nähtävästi olleet saavuttaneet Grain de Selin

luottamusta.

Nyt muuttui ajopeli ja raitiotieliike niin vilkkaaksi, että Perrinen

täytyi ottaa kaikki älynsä ja tarkkaavaisuutensa avuksensa päästäkseen

kunnolla eteenpäin. Hän ei joutanut katselemaan ympärillensä eikä

ihailemaan patsaita eikä muita merkillisyyksiä joiden ohitse kulkivat,

ei myöskään lainaamaan korvaansa ajurien enemmän tahi vähemmän

älykkäille pilkkasanoille, joita he lennättivät nähdessänsä Grain de

Selin ratsastavan aasin selässä. Mutta tämä, jolla ei ollut mitään

varottavaa, ei jäänyt heille vastauksen velkaan, niin että pitkin

matkaa oli huutoa ja naurua siihen määrin, että jalkamiehetkin siihen

viimein ottivat osaa.

Viimein, astuttuaan pientä ylämäkeä, he saapuivat suurelle

ristikkoportille, joka vei laajalle kentälle. Se oli rimoilla ja

laudoilla jaettu moneen osaan, ja niissä oli myötäväksi tuotuja hevosia

ynnä muita elukoita. Siinä Grain de Sel astui maahan.

Mutta sillä aikaa oli Palikar ehtinyt katsahtaa ympärillensä ja kun

Perrine tahtoi taluttaa sitä portista sisään, se ei liikahtanut

paikaltaan. Oliko viisas eläin älynnyt siellä myötävän hevosia ja

aaseja? Tahi valtasiko sen pelko? Olkoon miten hyvänsä, mutta se ei

vaan liikahtanut eikä vähääkään välittänyt Perrinen hellistä

kehotuksista. Grain de Sel luuli saavansa sen eteenpäin lykkäämällä

sitä takaapäin, mutta Palikar, joka ei arvannut ken siellä niin

tuttavallisesti piteli sen takapuolta, ei kärsinyt semmoista

tungettelevaisuuttä, vaan rupesi potkimaan ja kulkemaan takaperin

vetäen Perrineä mukanaan.

Heidän ympärilleen oli tietysti kokoontunut joukko uteliaita; ensi

rivissä seisoi kuten tavallista sähkösanomien kuljettajia, leipurien

juoksupoikia y.m., jokainen lausui sanansa ja neuvoi mitä keinoja

tulisi käyttää saadaksensa itsepäistä elukkaa portista sisään.

"Tuossapa aasi, joka vielä tuottaa paljon hauskuutta ostajalleen",

kuului yksi ääni.

Semmoiset väitteet helposti voisivat vahingoittaa kaupantekoa, jonka

vuoksi Grain de Sel huomasi tarpeelliseksi torjua moiset syytökset.

"Sepä vasta aika veitikka", hän lausui. "Se on arvannat että on aikomus

myödä se ja kujeilee nyt saadaksensa jäädä entiselle isäntäväellensä."

"Oletteko varma siitä, Grain de Sel?" kuului sama ääni, joka oli

lausunut äskeisen arvelun.

"Hoi! Ken täällä tuntee nimeni?"

"Ettekö enää tunne La Rouquerieta?"

"No, toden totta!"

-- 43 --

Ja he kättelivät toisiaan.

"Teidänkö on tuo aasi?"

"Ei, vaan tuon pienen tytön."

"Tunnetteko elukan?"

"Olemme yhdessä tyhjentäneet monta lasia; jos tarvitsette hyvän aasin,

niin suosittelen teille tätä."

"Voinhan tarvita ja voinhan olla tarvitsemattakin."

"Otetaanpas pieni ryyppy. Mitäpä hyödyttää viedä aasi sinne ja maksaa

siellä sen puolesta?"

"Etenkin kun sitä ei saada sinne menemään."

"Aasi on viisas veitikka, sen vakuutan teille."

"Jos ostan aasin, niin tahdon myöskin että se tekee työtä hyväkseni

eikä juodaksensa tahi kujeillaksensa."

"Kunniani kautta, tämä on silloin sopiva. Se on yhtä päätä tullut

Kreikasta asti."

"Kreikastako?"

Grain de Sel viittasi Perrinelle, joka seurasi heitä, vaikkei

kuunnellut heidän puhettansa. Palikarkin oli nyt vallan myöntyväinen ja

seurasi sekin ilman että tytön tarvitsi edes nyäistä riimunnuoraa.

Kuka oli tuo ostaja? Oliko hän mies? Vai oliko hän nainen? Astunnasta

ja parrattomista kasvoista päättäen hän oli noin viidenkymmenen vuotias

nainen. Mutta vaatteista, roimahousuista, puserosta ja hatusta,

jommoista omnihussin ohjaajat käyttivät, olisi luullut häntä mieheksi,

etenkin kun hänellä alati oli hampaissa pieni piipunnysä, joka ei

hetkeksikään eksynyt hänen suustansa. Mutta hänen kasvonsa ne kuitenkin

enimmin vetivät Perrinen huomiota puoleensa, hän kun koetti niistä

lukea oliko tuo ostaja häijyn vai hyvännäköinen ja ne ilmaisivat

hyväluontoisuutta eikä kovuutta tahi pahuutta.

Astuttuaan muutamia askeleita pienelle syrjäkadulla seisattuivat Grain

de Sel ja La Rouquerie pienen viinikapakan eteen. He istahtivat

katukäytävällä olevan pienea pöydän ääreen ja tilasivat pullon viisiä

ynnä kaksi lasia.

Perrine sillä aikaa seisoi heidän läbellänsä pitäen Palikariansa.

"Saatte nähdä mimmoinen veitikka tuo aasi on", kehui Grain de Sel

täyttäen lasinsa.

Heti paikalla Palikar kurotti kaulaansa ja suippohuulillansa joi

suuhunsa puolet lasista Perrinen tohtimatta sitä estää.

"No, mitä sanotte?" huudahti Grain de Sel riemuiten.

Mutta La Rouquerie ei ollut niinkään ihastunut siitä tempusta.

"En minä tarvitse aasia viiniäni juomaan, vaan vetämään rattaitani,

kaniininahka-kuormaani."

"Mutta sanoinhan minä jo sen vetäneen tänne markkinavaunut Kreikasta

asti."

"No, se muuttaa asian."

Ja nyt alkoi La Rouquerie tarkasti tutkia Palikaria; sen lopetettuaan

hän kysyi Perrineltä, mistä hinnasta tämä aikoi sen myödä. Hän oli

ennakolta sopinut Grain de Selin kanssa, että pyydettäisiin sata

frangia ja mainitsi siis sen hinnan.

Mutta La Rouquerin rupesi kovasti päivittelemään: "Satako frangia

aasista, jonka kelpoisuudesta ei ole minkäänlaisia takeita! Semmoisella

hinnalla Perrine suorastaan teki pilaa kunnon ihmisistä." Ja nyt

poloinen Palikar sai kuulla kunniansa korvien päistä aina kavioihin

asti. "Kaksikymmentä frangia -- sen suuremman arvoinen se ei suinkaan

ole -- tuskin sitäkään..."

"Hyvä on", lausui Grain de Sel pitkän kaupanhieromisen perästä,

"huomaanpa että meidän täytyy viedä se torille."

Perrine hengitti helpommin, sillä pelkkä ajatus ettei saisi aasistansa

enempää kuin kaksikymmentä frangia, oli tykkänään masentanut hänet.

Mihin riittäisi kaksikymmentä frangia heidän suuressa hädässänsä, kun

ei edes satakaan frangia ollut kylliksi tärkeimpien menojen

suorittamiseen?

"Saa nähdä onko helpompi saada se nyt sinne kuin ensi kerralla", arveli

La Rouquerie.

Torin portille asti Palikar siivosti seurasi emäntäänsä, mutta siinä se

pysähtyi ja kun Perrine pakottaen veti riimunvarresta koettaen sekä

torumalla että rukoilemalla saada sitä tottelemaan, niin se muitta

mutkitta laskihe maata keskelle katua.

"Palikar, minä rukoilen sinua", huusi Perrine vallan epätoivoisena,

"Palikar kulta!"

Mutta Palikar tekeysi vallan kuuroksi eikä ollut kuulevinaankaan.

Uudestaan kokoontui väkeä heidän ympärilleen nauraen ja pilkaten.

"Sytyttäkää sen häntä tuleen!" arveli joku.

"Silloinhan sen saa helposti myödyksi", arveli toinen.

"Potkaiskaa elukkaa!"

Grain de Sel oli raivoissaan, Perrine epätoivoinen.

"Näettehän sen, se ei mene sinne", lausui La Rouquerie. "Minä maksan

siitä kolmekymmentä frangia, sillä minä huomaan sen olevan viisaan

elukan ja silloin siitä kyllä vielä tulee hyvä; mutta joutuun nyt,

muuten ostan toisen."

Grain de Sel loi Perrineen silmäyksen, joka kehoitti suostumaan

kauppaan. Kuitenkin hän oli vallan masennuksissaan pettyneine

toiveineen eikä voinut päättää suostuisiko siihen, kunnes eräs poliisi

ankarasti käski hänen väistymään syrjään.

"Menkää eteenpäin tahi takaisin, mutta älkää sulkeko katua!"

Kun hän ei voinut mennä eteenpäin syystä että Palikar teki vastarintaa,

niin oli hänen pakko peräytyä. Samassa kun Palikar älysi sen emäntänsä

aikomukseksi, se nousi ja seurasi häntä tyytyväisesti vilkuttaen

korvillaan myöntymykseksi.

"Ja nyt", lausui La Rouquerie, "maksan kolmekymmentä frangia viiden

frangin kappaleina Perrinen kouraan, mutta täytyy teidän saattaa tämä

aasi majapaikkaani, sillä jos oikein käsitän sen luonnetta, niin sille

voi sangen helposti pälkähtää päähän olla seuraamatta minua. Château

des-Rentiers ei ole kaukana täältä."

Mutta Grain de Sel ei hyväksynyt sitä päätöstä, matka oli hänen

mielestänsä liian pitkä.

"Mene rouvan mukaan", hän lausui Perrinelle, "älä ole liian

epätoivoinen, aasillasi ei ole mitään hätää hänen luonaan, hän on hyvä

ihminen."

"Ja kuinka osaan takaisin Charonneen?" kysyi Perrine vallan

säikähtyneenä muistellen Parisia, jonka suunnatonta suuruutta hän nyt

vasta oikein alkoi oivaltaa.

"Seuraa vaan bulevardia pitkin linnoituksia, ei mikään ole helpompaa."

Château-des Rentierskatu ei todellakaan ollut kaukana hevostorista,

eikä siis kestänyt kauan ennenkuin he saapuivat samanlaisen

hökkeliryhmäo luokss kuin Champ Guillot.

Eronhetki oli tullut ja katkerasti itkien Perrine nojasi päänsä

ystävänsä kaulaan, kun ensin oli vienyt sen talliin ja sitonut sen

kiinni.

"Sille kyllä tulee hyvät päivät, sen vakautan sinulle", lupasï La

Rouquerie.

"Me olemme niin pitäneet toinen toisistamme."

Viides luku.

Miten he voivst tulla toimeen kolmellakymmenellä frangilla, kun olivat

perustaneet laskunsa sadan frangin hintaan?

Se kysymys pyöri lakkaamatta Perrinen päässä kun hän astui pitkin

linnoituksia takaisin Champ Guillotiin, vaan hän ei keksinyt siihen

tyydyttävää vastausta. Ja kun hän laski äidin käteen La Rouquerielta

saamansa rabat, niin hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mihin heidän

täytyi käyttää niitä.

Äiti se tällä kertaa ratkaisi asiaa.

"Meidän täytyy matkustaa", hän lausui, "matkustaa heti Maraucourtiin."

"Jaksatko lähteä matkaa?"

"Minnn täytyy jaksaa. Olemme jo liian kauaa odottaneet parantumistani,

enkä minä kuitenkaan parane -- en ainakaan täällä, ja odottaessamme

sitä ovat kaikki varamme tykkänään loppuneet, ja odottaessamme loppuvat

vielä nekin varat, jotka olemme saaneet Palikarista. Olin sitä paitsi

toivonut ettei meidän tarvitsisi saapua sinne näin huonoissa

vaatteissa, mutta ehkä juuri tämä kurjuus herättää heidän sääliänsä.

Meidän täytyy, täytyy lähteä."

"Tänäänkö?"

"Tänään on jo liian myöhäistä, me saapuisimme perille keskellä yötä,

tietämättä minne joutuisimme, mutta huomen-aamuna. Koeta tänä iltana

ottaa selvää milloin juna lähtee ja lippujen hinnasta: se on pohjoinen

rata: ja aseman nimi on Picquigny."

Perrinellä ei ollut ketään muuta, jolta kysyisi neuvoa kuin Grain de

Sel, joka vastasi neuvomalla häntä etsimään paperikasoista aikataulua,

jommoinen siellä varmaankin olisi. Hän löysikin sen ja pääsi siten

käymästä Pohjoisradan asemalta katsomassa, sinne kun oli sangen pitkä

matka Charonnesta. Siitä hän näki että aamulla läksi kaksi junaa,

toinen kello kuusi, toinen kello kymmenen ja että kolmannen luokan

lippu maksoi yhdeksän frangia kaksikymmentäviisi centimea.

"Me lähdemme siis kymmenen junassa", päätti äiti "ja meidän täytyy

lähteä hevosella asemalle, sillä minä en jaksa astua jalkaisin sinne,

kun on pitkä matka. Minä kyllä jaksan ajurin luo."

Mutta hän ei jaksanut niinkään pitkälle, sillä kun hänen kello yhdeksän

piti nojautuneena tyttöönsä astua vaunujen luokse, niin hän ei ollut

ehtinyt pitemmälle kuin puolitiehen kun voimat pettivät ja hän olisi

kaatunut, ellei Perrine olisi tukenut häntä. Matka huoneesta kadullekin

oli jo liian pitkä.

"Minun täytyy vähäisen levähtää", hän kuiskasi heikosti, "älä ole

levoton, kyllä se kohta menee ohitse."

Mutta se ei mennytkään ohitse ja Markiisittaren, joka seisoi

ikkunassaan katsomassa heidän lähtöänsä, täytyi tuoda hänelle tuoli,

sillä voimain ponnistus oli hänelle liian suuri. Sairas vaipui siihen

pyörtyneenä.

"Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi", lausui Markiisitar hieroen

häntä; "älä pelkää tyttöseni, ei tämä ole vaarallista, mene pyytämään

tänne La Carpe; me kannamme hänet jälleen sisään huoneeseenne; te ette

voi matkustaa -- -- -- ette ainakaan nyt."

Markiisitar oli ymmärtäväinen ja kokenut nainen; niinpä heti kun olivat

laskeneet sairaan tilalleen sydän alkoi jälleen toimintansa, hengitys

palasi, mutta heti kun rouva raukka koetti nousta istumaan, niin hän

uudestaan pyörtyi.

"Näethän, että hänen täytyy jäädä pitkälleen", lausui Markiisitar

päättäväisesti. "Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi ja minä menen

heti noutamaan kupillisen lihalientä La Carpelta, sillä lihaliemi on

hänen mielitekonsa, niinkuin viini on meidän herra isäntämme. Niin

kesällä kuin talvella hän nousee kello viisi aamulla asettaaksensa

patansa tulelle ja mainioksi hän osaa keittää liemensä; ei monella

varakkaammallakaan ole niin maukasta pöytään tuotavaksi."

Odottamatta vastausta hän meni naapurinsa luokse, joka jälleen oli

asettunut työhönsä.

"Tahtoisitteko antaa minulle kupillisen lihalientä sairastamme varten?"

hän kysyi.

La Carpen vastaus oli hyväntahtoinen hymy ja heti sen perästä hän nosti

pois kannen padastansa, joka kiehui tulella. Ja höyryn levitessä

pieneen huoneeseen hän katseli Markiisitarta ihastunein silmin sieramet

pullistuneina, tyytyväisen ja ylpeän näköisenä.

"Niin tämä tuoksuu hyvälle", vakuutti Markiisitar, "ja jos mikään voi

pelastaa rouva raukkaa, niin tämä sen tekee; mutta" -- tässä hän

hiljensi äänensä kuiskaukseksi -- "tiedättehän että hän on kovin

heikko: se ei voi enää kestää kauan."

La Carpe kohotti kätensä kohti taivasta.

"Minun on kovin sääli tuota suloista tyttöä."

La Carpe painoi alas päänsä ja ojensi toisen kätensä liikkeellä, joka

selvästi ilmaisi: "Emmekä me voi tehdä siihen mitään."

Ja kuitenkin he kumpikin tekivät minkä suinkin voivat, mutta köyhät

ovat niin tottuneet kurjuuteen, etteivät voi sitä kummastella, vielä

vähemmin siitä nurista. Ken heistä ei ole saanut kärsiä tässä

maailmassa? Tänään sinä, huomenna minä.

Kun knppi oli täysi, Markiisitar otti sen ja astui hyvin varovasti,

ettei suinkaan läikyttäisi siitä pisaraakaan.

"Ottakaa tästä, hyvä rouva", hän kehoitta laskeutuen polvilleen vuoteen

viereen, "vaan älkää suinkaan liikkuko, avatkaa ainoastaan vähäisen

huulianne."

Hyvin varovasti hän sitten kaatoi pienen lusikallisen lientä sairaan

suuhun; mutta potilas ei voinut sitä siellä, vaan rupesi antamaan ylen.

ja sitten seurasi uusi pyörtymiskohtaus, vielä pitempi kuin edelliset.

Oli selvää että lihaliemestä ei ollut enää apua. Markiisitar sen hyvin

älysi ja pakotti Perrinen nauttimaan sen, ettei kallis herkku menisi

hukkaan.

"Te kyllä tarvitsette vielä kaikki voimanne, pienokaiseni, tämä

virkistää teitä."

Kun Markiisitar ei lihaliemellään, joka hänen mielestänsä kyllä jos

mikään oli omiaan parantamaan kaikki vammat, saanut sairasta

virkistymään niinkuin oli toivoout, niin hän ei keksinyt mitään neuvoa

eikä voinut ehdottaa muuta kuin että uudestaan haettaisiin lääkäri:

ehkä hän voi tehdä jotakin.

Lääkäri tuli ja kirjotti määräyksen, mutta selitti samalla suoraan

lähtiessänsä Markiisittarelle, ettei hän voinut tehdä mitään sairaan

parantamiseksi:

"Hänet ovat kurjuus, suru ja levon puute saaneet knoleman omaksi. Jos

hän olisi jaksanutkin lähteä tänään, niin hän olisi kuollut

rautatievaunuun; tätä ei voi kestää kuin muutamia tunteja, uusi

pyörtymyskohtaus ja silloin on kaikki lopussa."

Mutta sitä kesti päiviä, sillä elämä, joka vanhoissa väleen sammuu, on

voimakkaampi nuorissa: hän ei tullut terveemmäksi eikä heikontunutkaan,

ja vaikka hän ei voinut nauttia ravinnon rahtustakaan eikä lääkkeitä ja

vaikka hän makasi siinä ikäänkuin nukkuen ihan liikkumatta, välistä

melkeinpä hengittämättä, niin hän eli kuitenkin.

Perrine alkoi uudestaan toivoa. Tuoni, joka aina muistuttaa vanhuksia

läsnäolostansa ja näyttää aina olevan lähellä, silloinkin kun se

todellisuudessa vielä on heistä kaukana, on nuorille niin

vastenmielinen, etteivät tahdo häntä tuntea, si edes silloinkaan kun se

kolkuttaa heidän ovellensa. Miksikä hänen äitinsä ei vielä paranisi?

Minkä tähden hän kuolisi? Viiden- tahi kuudenkymmenen vuoden vanhoina

on aika kuolla eikä hänen äitinsä vielä ollut kolmeakaankymmeatä! Mitä

häo oli rikkonut että häntä rangaistaisiin ennenaikaisella kuolemalla,

häntä, joka oli puolisoista lempein, äideistä hellin ja aina niin hyvä

omaisillensa. Se ei voi olla mahdollista! Päinvastoin hän kyllä vielä

paranee. Ja hän keksi kaikenlaisia perusteita toiveillensa, jopa hän

luuli tuon horrostilankin ainoastaan suotavaksi levoksi kaikkien

vaivojen ja ponnistusten perästä. Milloin kuitenkin epäilys liian

paljon rasitti ja hän tuli levottomaksi, silloin hän turvautui

Markiisittareen, joka aina vahvisti hänen toivoansa lausumalla:

"Kun hän on jaksanut kestää nuo pitkät pyörtymiset, niin hän ei

varmaankaan kuole."

"Niin, eikö totta?"

"Samaa luulevat Grain de Sel ja La Carpe."

Kun muutkin näkyivät luulevan hänen äitinsä vielä paranevan, niin hän

itsekin vähitellen tuli siitä varmaksi ja oli sen tähden levoton

ainoastaan siitä riittäisivätkö La Rouquerielta saamansa rahat heidän

menoihinsa, niin pienet kuin ne olivatkin. Ne hupenivat kaikesta

säästäväisyydestä huolimatta hirveän sukkelaan, milloin oli joku

odottamaton meno, milloin toinen. Mihin he turvautuisivat kun viimeinen

ropo olisi mennyt? Mistä saisivat pienintäkään apua, kun heille ei enää

jäisi muuta kuin vaateriepunsa? Mitenkä pääsisivät Maraucourtiin?

Välistä, kun hän istui äitinsä vuoteen vieressä, nuo ajatukset

vaivasivat häntä niin kauheasti, että tuskanhiki oikein nousi hänelle

päähän ja hän luuli nyt vuorostansa pyörtyvänsä. Eräänä iltana juuri

semmoisena hetkenä hän tunsi heikon puristuksen äidin kädestä, jota

piti omassansa.

"Tahdotko jotakin, äiti?" hän kysyi innokkaasti, samassa palautuneena

todellisuuteen.

"Minun täytyy puhutella sinua, sillä hetki on tullut; lausua sinulle

viimeiset sanani, viimeinen tahtoni."

"Oi äiti, äiti!"

"Älä keskeytä minua, sydänkäpyseni, ja koeta hillitä suruasi, samaten

kuin minäkin koetan hillitä epätoivoani. En ole tahtonut saattaa sinua

levottomaksi ja siinä syy miksi en ole ennen puhunut, säästääkseni

sinulta tuskaa, mutta se mikä minulla on sanottavana, on sanottava,

niin kauhealta kuin se meistä tuntuukin. Olisin huono äiti, heikko ja

pelkuri, ainakin ymmärtämätön, jos vielä lykkäisin sen tuonnemmaksi."

Hän vaikeni, yhtä paljon hengähtääksensä kuin kootaksensa ajatuksiansa.

"Meidän täytyy erota..."

Perrine ei voinut olla nyyhkimättä.

"Niin, se on kauheata, lapsi kultani, enkä kuitenkaan voi torjua

itsestäni ajatusta, että ehkä on sinun parempi aivan orpona kuin äidin

seurassa tulla sukusi luokse, joka hänet hylkäisi. Kuitenkin tapahtuu

Jumalan tahto -- sinä jäät yksin -- ehkä muutaman tunnin kuluttua --

ehkä huomenna --"

Mielenliikutus esti häntä jatkamaata ja vasta hetken kuluttua hän

jaksoi lisätä:

"Kun minua -- ei enää ole olemassa, niin sinulla on monta tointa

tehtävänä muodollisuuden vuoksi; silloin sinun pitää ottaa taskustani

eräs kaksinkertaiseen silkkiin kääritty paperi sekä antaa se niille,

jotka sitä sinulta kysyvät: se on vihkitodistukseni; siinä on minun

ynnä isäsi nimet. Mutta sinun pitää vaatia se takaisin, siliä se on

siuulle välttämätön näyttääksesi toteen syntyperäsi. Sen vuoksi sinun

tulee säilyttää se erittäin huolellisesti. Voipi kuitenkin sattua että

hukkaat sen ja siksi sinun pitää oppia se ulkoa eikä milloinkaan

unohtaa sitä silloin kun sinun on tarvis näyttää se, sinun tulee pyytää

uusi. Kasitäthän minut? Ja muistathan mitä sanon sinulle?"

"Kyllä, äiti, kyllä!"

"Sinä tulet kovin onnettomaksi ja mielesi murtuu, mutta et saa antautua

tuskan valtaan kun -- kun jäät yksin -- yksin Parisiin. Silloin sinun

pitää heti matkustaa Maraucourtiin: rautateitse, jos sinulla on siihen

kylliksi rahaa, jalkaisin ellei sinulla ole kylliksi rahaa junalippuun;

parempi on nukkua maantien ojassa ja kärsiä nälkää kuin jäädä Parisiin.

Lupaathan minulle!"

"Sen lupaan, äiti."

"Niin hirvittävä on oykyinen tilamme, että tuntuu melkein helpotukselta

ajatella sinun joutuvan täältä pois."

Mutta tuo helpotus ei kuitenkaan ollut kyllin suuri torjuaksensa uutta

heikkouden kohtausta ja hän makasi kauan aikaa liikahtamatta miltei

hengittämättä ja lausumatta sanaakaan.

Mitä suurimman pelon ja tuskan valtaamana Perrine kumartui hänen

ylitsensä huutaen:

"Äiti, äiti!"

Tuo huuto näytti palauttavan hänet henkiin.

"Odota vähän", hän kuiskasi niin heikosti, että sanat pikemmin

tuntuivat katkonaiselta hengitykseltä, "olihan minulla vielä muutakin

sanottavaa sinulle, joka sinun tulee painaa mieleesi -- mutta en muista

mitä jo olen sanonut -- odota vähäsen."

Hetken perästä hän jatkoi:

"Niin sitähän se oli: kun saavut Maraucourtiin, niin älä hätäile;

sinulla ei ole oikeutta vaatia mitään. Minkä saavutat, sen saavutat

itsesi tähden, kun olet hyvä ja tulet rakastetuksi... Toimi niin, että

sinua rakastetaan... itsesi tähden, siinä kaikki. Mutta minä toivon...

minä tiedän että he vielä rakastavat sinua... ken voisi olla sinua

tskastamatta... Silloin kova onnesi on lopussa."

Hän pani kätensä ristiin ja silmiin tuli kirkas loiste.

"Näin sinnt... niin, näin sinut ooneliisena... Oi! Jospa saisin kuolla

siinä uskossa ja toivossa että muistoni aina pysyy elävänä

sydämessäsi!"

Tuon sairas lausui rukouksen tapaan taivaaseen, mutta seuraavassa

silmänräpäyksessä hän vaipui jälleen tuiki uupuneena matrassillensa

ikäänkuin tuo ponnistus olisi riistänyt viimeisetkin voimat; hän makasi

siinä uuvuksissa, menehtyneenä vaikkei tainnuksissa, mikäli voi päättää

hänen läähättävästä hengityksestänsä.

Perrine jäi hetkeksi seisomaan vuoteen viereen, mutta nähdessään että

äidin tila ei muuttunut, hän meni hiljaa ulos. Tuskin hän kuitenkaan

ennätti pihalle ennenkuin ennemmin kaatui knin heittäytyi suulleen

ruohoon ja purskahti katkeraan itkuon. Hänen sydämensä sykki rajusti,

hänen päätään huimasi, jalat eivät ottaneet kannattaaksensa häntä,

kauan hillitty tuska puhkesi surkeaan valitukseen.

Niin hän makasi muutamia minuutteja vallan masentuneena, itkun

tukehduttamana, mutta kohta omatunto häntä soimasi siitä, että oli

jättänyt äidin hetkeksi yksin; hän siis nousi koettaaksensa vähäisen

rauhottua urhoollisesti taistellen kyyneleitänsä ja tuskaansa vastaaa.

Sinne tänne hän asteli suurella pihalla, jossa varjot jo rupesivat

tihenemään, tietämättä minne meni, milloin suoraan eteenpäin, milloin

sen ympäri tarhaan koettaen pidättää kyyneleitänsä.

Kun hän ehkä kymmenettä kertaa astui tuon rautatievaunun ohitse, jonka

ovesta karamellintekijä jo hetken aikaa oli häntä katsellut, niin tämä

astui hänen luoksensa pari sitkeätä karamellia kädessä.

"Sinun on varmaankin kovin ikävä tyttöseni", hän lausui säälivästi.

"Kyllä."

"Kas tässä, ota nämä..." hän ojensi hänelle karamelliputkensa, "...

makeiset tekevät hyvää?"

Kuudes luku.

Pappi oli jo lopettanut viimeiset rukoukset ja juuri lähtenyt, mutta

Perrine jäi yhä avohaudan luokse, silmät käsiin kätkettyinä. Silloin

Markiisitar, joka ei ollut jättänyt häntä, kumartui hänen ylitsensä ja

tarttui hänen käteensä.

"Meidän täytyy mennä", hän lausui.

"Oi, täytyykö meidän?"

"Niin, meidän täytyy mennä", hän toisti vakavasti.

Ja hän tarttui Perrinen käteen ja vei hänet pois.

He astuivat pari silmänräpäystä eikä Perrine tietänyt mitä hänen

ympärillään tapahtui, tahi minne hänet vietiin: hänen ajatuksensa,

hänen sydämensä, hänen sielunsa ja koko elämänsä jäivät kirkkomaahan

äitinsä luokse.

Viimein he seisahtuivat yksinäiseen lehtikujaan, Perrine ja

Markiisitar, joka häntä talutti, Grain de Sel, La Carpe ja

karamellintekijä, mutta tuskin hän heitä tunsi surussansa.

Markiisittarella oli mustat nauhat hatussansa, Grain de Sel oli

pukeutunut herraksi ja pannut päähänsä korkean silkkihatun, La Carpella

oli tuon ainaisen nahkaisen esiliinan sijasta pähkinänkarvainen

päällysnuttu, joka ulettui jalkoihin asti ja karamellintekijä oli

vaihtanut valkoisen palttinanuttunsa verkanuttuun. Oikeina

pariisilaisina he olivat kaikki pukeutuneet juhlavaatteihinsa

kunnioittaaksensa vainajata, jonka maallisia jäännöksiä he äsken olivat

kätkeneet viimeiseen lepoon.

"Tahdon sanoa sinulle, pienokaiseni", alkoi Grain de Sel, joka luuli

velvollisuudeksensa ensiksi puuttua puheeseen ollen seuran etevimpänä

henkilönä, "että voit jäädä asumaan Champ Guillotiin maksamatta mitään

vuokraa niin kauaksi aikaa kuin sinua suinkin haluttaa."

"Jos tahdot ruveta laulamaan minun kanssani", jatkoi Markiisitar, "niin

kyllä aina ansaitset leipäsi; se on hieno ammatti."

"Jos enemmän pidät karamellinteosta", lausui karamellintekijä, "niin

otan sinut luokseni; se on myöskin hieno ammatti, vieläpä oikea

ammatti."

La Carpe ei lausunut sanaakaan, mutta hymy hänen kokoonpuristetuilla

huulillaan ynnä ojennetun käden ikäänkuin tarjoava liike ilmaisivat

nekin että hänelläkin olisi jotakin tarjottavana: joka kerta kuin

Perrine vaan haluaa kupillisen hyvää lihalientä, niin tarvitsee vaan

pyytää, niin hän kyllä sitä antaa, ja oikein erinomaisen hyvää.

Näin monta ystävyyden osotetta yhtä aikaa täytti Perrinen silmät

kyyneleillä, kiitollisuuden kyyneleillä, ja ne huuhtoivat pois ne

katkerat vedet, jotka kaksi päivää olivat polttaneet hänen silmiään.

"Miten hyvät te olette minulle", hän kuiskasi kiitollisesti.

"Kukin tekee minkä voi", vastasi siihen Grain de Sel.

"Emmehän voi jättää sinun kaltaistasi rehellistä tyttöä Parisin

kaduillekaan", vakuutti puolestansa Markiisitar.

"Minä en saa jäädä Parisiin", vastasi Perrine, "minun täytyy heti

lähteä sukulaisteni luokse."

"Onko sinulla sukulaisia?" keskeytti Grain de Sel merkitsevästi

katsellen toisia ikäänkuin tarkoittaen: semmoiset sukulaiset eivät

mahda olla mistään kotoisin.

"Missä ovat sukulaisesi?"

"Lähellä Amiensia."

"Ja kuinka luulet pääseväsi Amiensiin? Onko sinulla rahaa?"

"Ei kylliksi matkustaakseni rautatiellä; sentähden aion mennä

jalkaisin."

"Osaatko sinne?"

"Minulla on kartta taskussani."

"Mutta neuvooko karttasi sinulle miten osaat täällä Pariisissa

Amiensiin vievälle tielle."

"Ei, mutta ehkä tahdotte neuvoa minulle..."

Jokainen riensi antamaan hänelle neuvoja, jotka olivat niin sekavia ja

ristiriitaisia kuin mahdollista, kunnes Grain de Sel äkkiä heidät

keskeytti.

"Jos tahdot eksyä Parisissa", hän lausui, "niin kuuntele vaan heitä.

Näin sinun pitää tehdä: mene paikallisjunalla Chapelle Nordin assmalle,

siellä on Amiensin tie ihan edessäsi eikä sinun tarvitse muuta kuin

seurata sitä ja silloin kyllä tulet toimeen oppaallasi. Lippn ei maksa

kuin kuusi sousta. Milloin aiot lähteä?"

"Nyt heti; lupasin äidilleni lähteä heti."

"Sinun tulee totella äitisi käskyä", lausui Markiisitar. "Lähde siis,

mutta anna minun ensin syleillä sinua; sinä olet kunnon tyttö."

Toiset pudistivat hänen kättänsä.

Sitten heidän piti lähteä kirkkomaalta, mutta Perrine siinä hieman

epäili ja kääntyi haudalle päin, joka hänen juuri oli jättäminen;

silloin Markiisitar, arvaten hänen aikomuksensa, joutuun keskeytti:

"Koska sinon pitää lähteä, niin on sinun paras matkustaa heti."

"Niin lähde heti", kehoitti Grain de Selkin.

Perrine jätti heidät kaikki hyvästi kiitollisesti puristaen heidän

kättänsä ja sitten hän meni joutuun ikään kuin peljäten jotakin.

"Minä tarjoan lasillisen viiniä", lausoi Grain de Sel.

"Ei hyvä pahaa tee", vastasi siihen Markiisitar.

Ensi kertaa La Carpe avasi suonsa sanoen:

"Lapsi poloinen! Pieni raukka!"

Istuuduttuaan rautatievaunuihin Perrine otti esille vanhan Ranskanmaan

matkakartan, jota monen monituisesti oli käyttänyt lähdön jälkeen

Italiasta ja johon siis oli hyvinkin perehtynyt. Parisista Amiensiin

oli tie vallan selvä, ei tarvinnut muuta kuin kulkea samaa tietä kuin

Calaisiin menevät postivaunot. Sitä näytti hieno viiva hänen

matkakartallaan: Sain-Denis, Ecouen, Luzarches. Chantilly, Clermont ja

Breteuil. Amiensissä hänen tuli poiketa Boulogneen vievälle tielle.

Hyvästi osaten arvostella tien pituutta hän laski että Maraucourtiin

piti olla noin sadanviidenkytamenen kilometrin matka. Jos hän siis

jaksaisi astua kolmekymmentä kilometriä päivässä, niin hän olisi

perillä kuuden vuorokauden perästä.

Mutta jaksaisiko hän kuusi päivää peräkkäin säännöllisesti astua

kolmekymmentä kilometriä?

Juuri sentähden, että hän oli tottunut astumaan peninkulman peninkulman

perästä Palikarin rinnalla, hän tiesi, ettei ollut lainkaan sama asia

joskus astua kolmekymmentä kilometriä kuin taivaltaa sama määrä päivä

toisensa perästä, jalat siitä tulisivat aroiksi eivätkä polvetkaan sitä

kestäisi. Ja toiseksi olisiko sitten ilma kaunis koko viikon? Selkeällä

ilmalla ja päivänpaisteessa hän kyllä voi kulkea olkoonpa vaikka kuinka

kuuma, mutta jos rupeaisi satamaan. Mitä hän silloin tekee, kun ei ole

parempaa suojaa kuin vanhat ryysyiset vaatteensa? Kauniin yön hän kyllä

voisi nukkua taivasalla metsässä tahi pensaikossa; mutta lehtikatos,

joka imee itseensä kasteen, läpäisee sadepisarat etenkin jos ne

putoavat suurina karpaloina. Kastunut hän oli sangen usein vallan

läpimärjäksi eikä hän peljännyt rankkasadettakaan, mutta voisiko hän

kestää läpimärkänä koko viikon, aamusta iltaan ja jälleen illasta

aamuun?

Sanoessaan Grain de Selille ettei hänellä ollut kylliksi rahaa

rautatiematkaa varten, hän jätti tämän siihen luuloon, joka häntä

itseäänkin elvytti, nimittäin että hänellä oli kylliksi jalkamatkaa

varten, ellei se vaan venyisi kovin pitkäksi.

Hänellä oli viisi frangia ja kolmekymmentäviisi centimea jättäessänsä

Champ Guillotin ja lunastettuaan kuudella sous'lla rautatielippunsa

hänelle jäi viiden frangin kappale ja yksi sous, joita hän kilisteli

taskussansa, milloin tuhlaamiskiusaus häntä yritti ahdistelemaan.

Näiden rahojen oli siis määrä riittää koko matkaan, vieläpä vähäisen

kauemminkin jotta hän voisi tulla toimeen Marauconrtissa muutamia

päiviä.

Oliko se mahdollista?

Hän ei voinut ratkaista sitä kysymystä, eikä muitakaan samanlaisia kun

kuuli huudettavan Chapelle aseman nimen. Hän astui siis alas junasta ja

jatkoi heti matkaansa Saint-Denisin tietä pitkin.

Hänen tuli vaan pysyä maantiellä ja kun aurinko vielä valaisi pari

kolme tuntia niin hän toivoi ennen pimeän tuloa ehtivänsä siksi kauas

Parisista että voisi nukkua jossakin pensaikossa, joka hänen

mielestänsä oli turvallisin paikka.

Mutta vastoin luuloansa kaupungista ei näkynyt loppua tulevan. Yhä vaan

jatkuivat talonrivit, tehdas tehtaan perästä ikäänkuin kohosi maasta

tien kummallakin puolella ja niin pitkälle kuin silmä kantoi ei näkynyt

muuta kuin kattoja ja korkeita piippuja, joista tuprusi musta, sakea

savu. Ja noista tehtaista, tavarahuoneista ja ladoista kuului huumaavaa

melua, koneiden jyskettä ja pauhua, höyrypillien vinhaa vihellystä

miltei ulvontaa; tietkin olivat täynnä väkeä, joka punertavan

tomupilven peitossa liikkui kuljettaen vaunuja, rattaita, ratavaunuja

pitkissä jonoissa. Ja noiden kuormien peitevaatteissa oli luettavana

sama nimi, joka jo heidän saapuessansa Parisiin, Bercyn portille oli

herättänyt hänen huomionsa: 'Maraucourtin tehtaat, Vulfran

Paindavoine'.

Eikö tämä Parisi siis koskaan lopu! Eikö hän milloinkaan pääse siitä

pois! Ei maalaiselämän yksinäisyys, yön hiljaisuus häntä pelottanut,

vaan häntä kammoksutti päinvastoin Parisi, sen talot, sen aaltoillevat

väkijoukot ja sen häikäisevä valo.

Sininen nimitaulu erään talon kulmassa ilmaisi valkoisilla

kirjaimillaan hänen saapuneen Saint-Denisiin, kun hän yhä vielä luuli

olevansa Parisissa, ja se seikka elvytti hänen toivonsa: Saint-Denisin

perästä ihan varmaan tulee maaseutu.

Hän arveli olevan välttämätöntä ennen kaupungista lähtöä ostaa naula

leipää, jota voisi syödä ennen maatapanoaan ja hän astui siis

leipurinmyymälään.

"Olkaa hyvä myykää minulle naula leipää."

"Onko sinulla rahaa?" kysyi leipurin vaimo, jonka mielestä hänen

ulkoasunsa ei ollut niinkään luottamusta herättävä.

Perrine näytti viiden frangin rahaansa leipurinvaimolle.

"Tässä on viisi frangia, jonka pyydän saada pieniksi."

Ennenkuin leikkasi leipää vaimo otti rahan ja tutki sen tarkkaan.

"Mitä tämä merkitsee?" hän kysyi kilahutellen rahat pöytään.

"Näetteban sen olevan viiden frangin rahan."

"Kuka on lähettänyt sinut kaupittelemaan tätä?"

"Ei kukaan; minä ostaisin naulan leipää päivällisekseni."

"Vai niin! Mutta sinä et saa mitään leipää, ja neuvon sinua korjaamaan

luusi mitä pikemmin, ellet tahdo joutua vankeuteen."

Perrine säikähti eikä voinut pitää puoliansa.

"Minkätähden minut vangittaisiin?" hän sopersi.

"Sentähden että olet varas..."

"Enhän, rouvaseni!"

"... joka koetat kaupita väärää rahaa. Korjaa luusi, senkin lutus,

maankiertäjä! Odotappas vaan niin haen polisin!"

Perrine kyllä tiesi olevaosa syytön varkauden syytökseen, mutta hän ei

tietänyt oliko hänen rahansa todelïakin vääriä, ja maankiertäjä hän

kyllä oli, Jumala paratkoon, maankiertäjä, jolla ei ollut kotia eikä

isän turvaa. Mitea puolustautua jos hänet vangittaisiin? Miten hänen

silïoio kävisi?

Kaikki nuo kysymykset risteilivät häaec päässään salaman nopeasti,

mutta suuressa hädässänsäkin hän ensin muisteli ainoata aarrettansa,

rahaansa, ennenkuin antautui pelon valtaan, joka oli vähällä hänet

tukahuttaa.

"Ellette tahdo myödä minulle leipää, niin antakaa ainakin rahani

takaisin", hän lausui ojentaen kätensä.

"Jotta ehkä voisit kaupitella sitä muualla, eikö niin? Eipäs, rahan

minä pidäo. Etsi polisi jos tahdot, niin tutkitaan se yhdessä. Ja mene

matkoihisi nyt, senkin varas ja heittiö, ja sukkelaan!"

Leipurinvaimon kiukkuiset sanat kaikuivat kadulle asti ja tietysti

silloin seisahtuivat ovelle muutamia henkilöitä uteliaina kuuntelemaan

sekä hekin puolestaosa lausnmaan muutaman sanan.

"Mitä on tapahtunut?"

"Tämä tyttö on yrittänyt murtaa auki puodin rahalaatikon

varastaaksensa."

"Semmoiselta hän näyttääkin."

"Ei ole polisikaan koskaan saapuvilla milloin sitä tarvittaisiin."

Kovasti säikähtyneenä Perrine jo pelkäsi tokko emsinkään rohkenisi

mennä pois puodista; mutta väkijoukko kyllä antoi hänen mennä, vaikka

haukkumasanoja vallan sinkoillen sateli hänen jälkeen. Hän ei tohtinut

juosta vaikka kovin teki mieli, ei edes kääntyäkään nähdäksensä

ajettiinko häntä takaa.

Muutaman minuutin kuluttua, jotka hänestä tuntuivat tonneilta,

hän saapui kaupungin ulkopuolelle ja huolimatta kaikista

vastoinkäymisistänsä hän kuitenkin tunsi olevansa levollisempi. Ei

mitään haukkumasanoja enää! Ei polisiakaan!

Tosin hän kyllä voi siihen lisätä: "ei leipää eikä rahaakaan!" Mutta se

oli kuitenkin vielä tulevaisuuden asia. Ne jotka ovat vähällä hukkua

veteen, eivät ensiksi ajattele mitä saavat illalliseksi ja seuraavana

päivänä aamiaiseksi.

Kuitenkin oli tuo tulevaisuuden asia niitä, joita ei sovi syrjäyttää,

ja pelastuksen ensi ilon jälkeen se palasi yhä jyrkemmin muistuttaen

läsnäolostansa, tosin illallisen tähden vaan huomispäivän ja sitä

seuraavien päiviea toimeentulon johdosta. Hän ei ollut kyllin lapsekas

luulIaksensa kuumeen houreiden voivan ylläpitää voimiansa ja hän tiesi

myöskin varsin hyvin, ettei niinkään kuljeta syömättä ja ettei ruokaa

voi rahatta hankkia. Tehdessänsä matkasuunnitelmansa hän ei ensinkään

ollut ottanut lukuun matkan vaivoja, öiden kylmyyttä eikä auringon

paahdetta ja ravintoon hän varmasti luuli viiden frangin kappaleensa

riittävän. Mutta nyt, kun tuo viisi franginen oli häneltä riistetty

eikä hänellä ollut jäljellä kuin yksi ainoa sous, mistä hän nyt ottaisi

tuon naulan leipää, jonka joka päivä tarvitsi ravinnoksensa? Mitä hän

nyt söisi?

Ehdottomasti hän loi katseensa tien kummallakin puolella oleviin

vainioihin. Ne levisivät hänen eteensä laskevan auringon miellyttävässä

valossa, heilimöivät viljapellot, punajuurikka-, sipuli-, kaali-,

porkkana- ja apilasvainiot heleänvihantavina, mutta niissä ei ollut

mitään syötävää. Sitäpaitsi mitäpä häntä olisi hyödyttänyt vaikka

pellot olisivatkin olleet kypsien meloonieo, hyötymansikoiden tai

muiden hedelmien peitossa? Eihän hänellä ollut oikeutta ojentaa

kättänsä ottaaksensa meloonia tahi poimiaksensa muutamia mansikoita ja

yhtä vähän hän olisi ojentanut sitä varten kuin vedotaksensa ihmisten

armeliaisuuteen; hän ei ollut varas eikä kerjäläinen, ainoastaan köyhä

vaeltaja.

Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut kohdata jonkun yhtä köyhän ja

puutteenalaisen kuin hänkin, ainoastaan kysyäksensä mistä

maankuleksijat elävät vaeltaessaan maat mantereet sivistyneessä

maailmassa.

Mutta oliko edes koko maailmassa toista yhtä köyhää ja hyljättyä, yhtä

onnetonta knin hän! Yksinään ilman leipää, ilman kotia, ilman ketäkään

johon voisi turvautua, uupuneena, surun painamana ja ilman ystäviä

syvän surun synnyttämän kuumeen vallassa?

Ja kuitenkin täytyi hänen yhä vaan mennä eteenpäin tietämättä

aukenisiko hänelle perille päästyänsä kodin ja turvan ovi.

Kuinka hän pääsisi sinne?

Jokaisella meistä on jokapäiväisessä elämässämme hetkiä, joissa

tunnemme omaavamme runsaammin rohkeutta tahi joutuneemme alakuloisuuden

valtaan, hetkiä, jolloin kannettavamme taakka joko tuntuu meistä

keveämmältä tahi raskaammalta. Tälle tyttö raukalle olivat aina illat

raskaimmat etenkin nyt kun entisiin suruihin liittyi äidin kaipaus

siihen määrin että hänen oli entistä vaikeampi sitä kestää.

Ei milloinkaan hänen ollut niin vaikea pitää ajatuksiansa koossa;

hänestä tuntui kuin olisi hän lekottavan liekin kaltainen, jota tuuli

liehutti, ilman vastustusvoimaa, valmiina sammumaan milloin hyvänsä.

Oli hurmaavan kaunis mieltä virkistävä kesäilta; taivas häikäisevän

kirkas, ilma tyyni ja lämmin. Mutta hänestä, joka vaelsi eteenpäin

yksinään ja hyljättynä, tuntui juuri tuo illan tyyneys yhä

painostavammalta. Tätä surun tunnetta vielä lisäsi kahdenkertaisesti

kaikki nuo iloiset kasvot, joiden näki yltympäri riemuitsevan päivän

päättymisestä. Kylän väki istui asuntojensa edustalla, tyytyväisenä

päivän töihin, kotiin tulevat työmiehet näkyivät oikein nauttivan heitä

odottelevan ruuan sulotuoksuista; jopa hevosetkin jouduttivat kulkuaan

päästäksensä hauskaan talliin lepoon täysinäisen seimen luokse

pureskelemaan makuisata niitto-ruohoa. Tuon kaiken tyttö raukka näki ja

kummako sitten että hänen sydäntään ahdisti ajatellessaan että hänen

yksin vaan täytyi vaeltaa eteenpäin, pois kaikesta siitä joka ilahdutti

toisten sydämiä. Ja hän astui edelleen; pian hän oli jättänyt kylän

taaksensa ja päässyt valtamaantielle, joka jakaantui kahdelle haaralle.

Viittojen mukaan toinen niistä vei Moisellen kautta Calaisiin, toinen

myöskin, mutta Ecouesin kautta ja sen tien hän valitsi.

Settsemls Inka.

Vaikka olikin sangen väsynyt ja hänen jalkojaan pakoitti, Perrine olisi

kuitenkin mieluimmin jatkanut matkaansa illan viileydessä ja

yksinäisyydessä, sillä hän tunsi siinä rauhaa, jommoista päivä ei ollut

hänelle suonut. Mutta ennenkuin tuli liian myöhäinen, hänen oli pakko

etsiä sopiva lepopaikka yöksi, sillä jos hän kulkisi niin kauan kuin

jaksaisi, niin hän illan pimeässä ehkä ei löytäisi muuta lepopaikkaa

kuin maantien ojan tahi sen viereisen kedon. Asian niin ollen hänen oli

parasta uhrata mielihalunsa ja käyttää hyväksensä illan viimeiset

valonsäteet etsiäksensä jonkun suojapaikan, jonka kätkössä voisi

nauttia virkistävää unta. Meneväthän pikkulinnutkin aikaisin levolle,

kun vielä on vallan valoisata, miksikä hän ei tekisi samoin; olivathan

ne hyvänä esimerkkinä hänelle joka elää niiden elämää.

Hänen ei tarvinnut kulkea kauan ennenkuin löysi semmoisen, joka lupaili

hänelle kaikki edut, joita halusi. Saapuessansa suuren latvus artisokka

pellon luokse hän näki talonpojan vaimoineen leikkaavan latvat poikki

ja kokoavan ne suuriin vasuihin; saatuaan ne täyteet he nostivat ne

maantiellä oleviin kärryihin. Melkein vaistomaisesti Perrine seisahtui

katselemaan työtä ja samassa seisahtuivat puolikasvuisen tytön ajamat

kärritkin siinä matkalla kotiin kylään.

"Joko nyt olette korjanneet artisokkanne?" hän huusi.

"Eipä se ole liian aikaiseen", vastasi talonpoika, "enpä ole niin tyhmä

että suotta makaisia tuolla joka yö vahtimassa, kunnes menehtyisin. En

suinkaan, tästä yöstä alkaen aion sievästi maata omassa sängyssäni."

"Entäs Monneau?"

"Monseau on muka ollut viisas hän; hän sanoo että muut suojelevat

hänenkin peltoansa vahtiessansa omaansa; mutta tänä yönä en _minä_

ainakaae vahdi. Eikä olisi hullumpaa jos hän huomenna huomaisi

peltonsa jo korjatuksi."

Ja silloin purskahtivat kaikki kolme suureen nauruun, joka selvästi

ilmoitti etteivät niinkään pitäneet väliä tuosta Monneau veitikasta,

joka jätti peltonsa vahtimisen naapurien huoleksi ja nukkui makiasti

heidän valvoessaan.

"Sepä olisi todellakin mainiota!"

"Odotappas hetkinen, me tullaan myöskin paikalla kotiin, sillä työmme

tuossa tuokiossa loppuu."

Niin todellakin, sillä hetkisen kuluttua molemmat rattaat ajoivat

sieltä pois.

Alkoi jo hämärtää, mutta Perrine voi kuiteakie varsin hyvin erottaa

miten toinen pelto oli huolellisesti "korjattu" ja toinen siinä vielä

rehotti koskemattomana odottaen peltomiestä, antaaksensa hänelle

runsaan satonsa. Toisen tuonnemmaisessa syrjässä näkyi pieni risumaja,

jossa talonpoika nähtävästi oli viettänyt yönsä suojellessaan omaansa

ja samalla naapurinsakiu peltoa. Miten onnellinen tyttö raukka

olisikaan, jos hänellä olisi niin mainio makuupaikka?

Tuskin se aate oli välkahtänyt hänen päässään, ennenkuin sitä seurasi

toinen; miksikä hän ei voisi yöpyä siihen. Mitäpä pahaa siinä olisi, se

kun kuitenkin oli tyhjä? Eihän hänen tarvinnut peljätä poishäätämistä

kun pelto jo oli korjattu eikä kukaan sinne enää tulisi. Läheisyydestä

loisti tuli tiiliuunista, ja nähdessään sen punaiset liekit hän ei

tuntenut olevansa yhtä yksinään kuin autiolla maaantiellä -- illan

hämärässä ne olivat hänelle valotornina aavalla merellä.

Kuitenkaan hän ei heti rohjennut asettua risumajaan, se kon ei ollut

ihan tien vieressä; hänestä oli varovaisempaa mennä sinne vasta pimeän

tultua. Hän istahti sentähden tienviereen odottamaan jo edeltäpäin

iloiten keksimästään hyvästä yöpaikasta, jommoista hän ei voinut

toivoakaan löytävänsä. Vihdoin, kun hän ei enää selvästi voinut erottaa

ympärillä olevia esineitä, eikä kuulunut hisaustakaan maantieltä päin,

hän varovasti tohti hiipiä artisokkien välitse majaa kohti. Siellä oli

vielä parempi olla kuin hän oli kuvaillutkaan, sillä lattialla oli

olkivuode ja kaislakimppu, josta sai varsin hyvän päänalusen.

Käytyään Saint-Denisin leipurissa Perrine oli ollut kuin takaa-ajettu

metsäkauris ja monta kertaa hän oli katsahtanut taaksensa olivatko

polisit häntä takaa-ajamassa saadaksensa selville tuon väärän

viisifrangin jutun. Risumajan olkivuoteella hänen hermonsa hiukan

asettuivat ja katto hänen yllänsä tuotti hänelle elähyttävää ja mieltä

rohkaisevaa turvan ja toivon tunnetta, jommoista ei pitkään aikaan

ollut saanut kokea: ei ollut vielä kaikki menetetty, vielä onni

hänellekin koittaa.

Mutta vähän rauhoituttuaan hän kummastuksekseen huomasi itsellään

olevan nälän. Astuessansa pitkin tietä hänestä tuntui kuin hänen ei

milloinkaan enää tarvitsisi syödä eikä juoda.

Vaarallisin kohta hänen nykyisessä kohtalossaan oli juuri se, miten

hänen olisi mahdollista viitenä tahi kuutena päivänä tulla toimeen

rahojensa jäännöksillä, viidellä centimella. Sinä hetkenä se ei sen

enempää merkinnyt, mutta huomenna, ylihuomenna.

Vaikka asia olikin tärkeä, hän ei kuitenkaan tahtonut siitä masentua.

Päinvastoin hänen tuli taistella toivottomuutta vastaan ja karaista

mielensä kestämään kaikki vastoinkäymiset. Keksittyään näin

äkkiarvaamatta hyvän makuuhuoneen, kun oli luullut täytyvänsä maata

taivasalla hän arveli mahdolliseksi, että ehkä voisi huomenna yhtä

odottamattomalla tavalla saada ruokaa. Mistä? Mitä? Sitä hän ei osannut

kuvaillakaan. Mutta tuo tietämättömyys ei kuitenkaan voinut estää häntä

nukkumasta sydän täynnä toiveita.

Hän heittäytyi pitkälleen olkivuoteelle ja asetti kaislakimpun

päänalukseksensa. Risumajan seinän aukosta hän näki tiiliuunin liekkien

kiemuroivan yön pimeydessä ja maatessansa siinä kääriytyneenä

kuluneeseen saaliinsa häntä lohdutti turvallisuuden ja rauhan tunne,

joka kokonaan voitti vatsankin muistutukset että olisi jo aika

atrioida.

Hän ummisti silmänsä, mutta ennenkuin nukkui, hän samaten kuin teki

joka ilta, koetti muistuttaa mieleensä isänsä kuvan; mutta sinä iltana

hänen kuvaansa liittyi myöskin äidin lempeä muisto, äidin jonka saman

kauhean päivän aamuna oli kätkenyt maan poveen ja hänestä tuntui kuin

molemmat kumartuisivat hänen ylitsensä häntä suutelemaan samalla

tavalla kuin eläessään tekivät joka ilta. Siitä tyttö raukka purskahti

itkuun ja surun valtaamana hän nukkui, ja kyyneleet kostuttivat hänen

poskiaan.

Vaikka olikin kovin uupunut ei hän kuitenkaan saanut nauttia

rauhallista, virkistävää unta; milloin hänet herätti rattaiden jyrinä

kovalla maantiellä, milloin suhisten ohikiitävä juna tahi joku

salaperäinen ääni, jotka kaikkialla aika ajoin keskeyttivät öisen

hiljaisuuden ja jotka joka kerta saattoivat hänen sydämensä sykkimään.

Hän kuitenkin aina heti nukkui uudestaan. Kerran hän heräsi siitä että

luuli vaunujen pysähtyvän tielle pellon viereen ja sillä kertaa hän

rupesi kuuntelemaan. Hän ei ollut erehtynyt, hän kuuli selvästi siellä

olevan väkeä, kuuli heidän puoliääneen kuiskailevan ja muuten

varovaisesti liikkuvan. Hiljaa hän kohosi polvilleen kurkistaaksensa

ulos seinässä olevista reijistä; vaunut olivat seisahtuneet pellon

toiseen päähän ja hän oli heikossa tähtivalossa eroittavinansa miten

joku henkilö, mies tahi nainee heitti niistä alas suuria vasoja toisen

toisensa perästä, jotka sitten kaksi muuta henkilöä vuorostansa kantoi

korjaamattomalle pellolle, Monneaun pallolle. Mitä se merkitsee? Ja

näin keskellä yötä!

Ennenkuin hän ehti keksiä vastausta siihen kysymykseen vaunut vierivät

pois ja molemmat varjot astuivat artisokkapellolle. Heti sen perästä

kuului sieltä tiheitä lyöntejä ja sen perästä kahinaa, ikäänkuin

jotakin hakattaisiin poikki.

Silloin hän ymmärsi mitä väkeä ne olivat: varkaitahan ne olivat

"korjaajia", jotka "puhdistivat Monneauo pellon"; sukkelaan he

leikkasivat artisokat varsistaan ja täyttivät niillä vasut, jotka

olivat kuljettaneet mukanaan vaunuissa, vaunut he lähettivät pois,

jotta ei niiden siellä olo herättäisi ohikulkevien epääluuloa.

Mutta Perrine ei ensinkään ollut samaa mieltä kuin äskeiset talonpojat;

hänestä se ei ollenkaan ollut "parahiksi", sillä ensi silmänräpäyksessä

hän oivalsi mihin vaaroihin hän voisi senkautta joutua.

Mitäpä tekisivät hänelle jos keksisivät hänen piilopaikkansa? Usein hän

oli kuullut kerrottavan miten varkaat milloin heidät löydettiin

verekseltään toimessaan tahi heitä häirittiin, tappoivat ihmisiä, jotka

olisivat voineet olla heidän rikoksensa todistajina.

Tosin kyllä oli hyvinkin todeomnkaista, ettei häntä huomattaisi, juuri

sentähden että he tiesivät majan tyhjäksi ja senvuoksi olivat ryhtyneet

Monneaun pellon "korjuuseen"; mutta jos heidät kuitenkin yllätettäisiin

ja joutuisivat kiinni! Ehkä hänetkin silloin vangittaisiin! Miten hän

voisi puolustautua ja näyttää toteen ettei kuulunut heidän joukkoonsa!

Sitä ajatellessa tuskan hiki nousi hänen päähänsä ja häntä rupesi

huimaamaan, niin ettei voinut erottaa mitä tapahtui ympärillään, vaikka

yhä edelleea kuuli sirppien suhinan kun varkaat hakkasivat poikki

artisokat. Se seikka ainoastaan vähäsen rauhoitti häntä, että he

työskentelivät niin innokkaasti, että kohta ennättäisivät korjata koko

pellon.

Mutta heitä häirittiin; vaunujen ratinaa kuului kaukaa maantieltä ja

silloin varkaat piiloutuivat artisokkien väliin niin syvälle ettei edes

Perrine voinut heitä nähdä.

Vaunujen mentyä ohi he nousivat jälleen jatkamaan työtänsä kahta vertaa

uutterammio.

Vaikka he työskentelivät tavattoman sukkelaan ei Perrinen mielestä työ

kuitenkaan ottanut milioinkaan loppuaksensa ja joka hetki hän luuli

että heitä tultaisiin vangitsemaan ja silloin ihan varmaan hänkin

heidän mukanansa.

Jospa hän kuitenkin voisi pelastua! Ei ollut tosin vaikeata päästä ulos

majasta, mutta voisiko hän hiipiä edelleen pois herättämättä

minkäänlaista huomiota? Jos hän sen sijaan jäisi sinne ja olisi hiljaa

kuin hiiri, niin hän varmaankin pysyisi kokonaan huomaamatta.

Niin hän pani jälleen hiljaa maata ja oli nukkuvinaan, sentähden että

hänestä oli mahdotonta paeta huomaamatta ja joutumatta kiinni; parasta

oli sittenkin olla muka näkemättä mitään, ehkä varkaat silloin luulivat

hänen nukkuneen koko ajan, jos sattumalta tulisivat majaa tarkastamaan.

Hyvän aikaa varkaat vielä jatkoivat työtään, sitten kuului kimakka

vihellys, jonka jäljestä vaunut ratisten lähestyivät maantietä pitkin

pellon laitaan asti, johon seisahtuivat. Parissa minutissa olivat vasut

nostetut niihin ja sitten varkaat täyttä vauhtia ajoivat pois Parisiin

vievää tietä.

Jos Perrine olisi tietänyt kuinka paljon kello oli, hänellä olisi kyllä

vielä ollut aikaa nukkua kunnes päivä alkoi sarastaa, mutta kun hänellä

ei ollut aavistustakaan siitä miten kauan jo oli ollut siellä, niin

hänestä tuutui paraalta jatkaa matkaansa: maalla ollaan aikaisin

liikkeellä. Jos päivän koitteessa joku talonpoika sattuisi

näkemään hänen tulevan ryöstetyltä pellolta, tahi vaan olevan sen

läheisyydessäkin niin ehkä luulisivat häntä varkaiden liittolaiseksi ja

vangitsisivat hänet.

Hän hiipi varovasti ulos majasta ja varkaan tapaan peltoa pitkin

maantielle tarkasti kuunnellen ja katsellen ympärilleen näkyikö ketään.

Siten hän pääsi maantielle ja jatkoi joutuisasti matkaansa. Tähtien

tuikkiva valo heikkeni ja itäisellä taivaanrannalla näkyi heikko ja

kapea valonviiva, joka levenemistänsä leveni valaisten pimeät varjot ja

ilmoittaen päivän tuloa.

Kahdeksas loka.

Perrine ei ollut astunut kauan ennenkuin näki mustan seinän kohoavan

edessänsä taivaan rannalla ja vähitellen muodostuvan katoiksi,

savupiipuiksi ja kirkontorneiksi samalla kun alempana olevat esineet

pysyivät pimeässä.

Pian hän oli ehtinyt kaupunkiin; vaistomaisesti hän siellä säikähti

omien askeleidensa kolinaa ja rupesi astumaan hiljaa ja varovasti,

mutta hänen pelkonsa oli turha. Sillä paitsi muutamia kattoloilla

kuljeskelevia kissoja oli kaikki vielä unen vallassa, niin ihmiset kuin

eläimetkin. Ei kukaan herännytkään paitsi muutama koira, joka silloin

tällöin haukahti lukitun portin takana. Koko kaupunki näytti

kuolleelta.

Päästyään jälleen ulos kaupungista hän rauhoittui ja hiljensi

vauhtiansa; olihan hän nyt siksi kaukana "korjatusta" pellosta, ettei

häntä enää voi luulla varkaiden liittolaiseksi ja hän käsitti ettei

voisi kauankaan jatkaa semmoista kulkua. Hän tunsi outoa väsymystä ja

raukeutta ja huolimatta aamun viileydestä veri nousi hänelle päähän

saattaen askeleensa horjumaan.

Mutta vaikka hän astuikin vitkemmin, vaikka aamu olikin raitis ja

virkistävä kaste peitti maan, niin hän pysyi kuitenkin yhtä levotonna,

hänen reippautensa oli kadonnut ja hän tunsi nälän ahdistuksen, joka

vei häneltä kaiken tarmon.

Minne hän joutuisi, jos hän menettäisi kaiken tahdonlujuuden, kaikki

voimansa?

Niin ei saisi tapahtua ja hän päätti levähtää hetkisen. Hän oli juuri

päässyt vasta niitetylle apilaspellolle, jossa hyvänhajuinen heinä oli

haravoitu houkutteleviin rukoihin. Hänen onnistui päästä syvän ojan

ylitse ja hän valmisti ruvon kylkeen itselleen pehmeän vuoteen, joka

vielä lisäksi oli lämmin ja tuoksui niin suloisen tuoreelta. Oli niin

hiljaista ja rauhallista aukealla pellolla, luonto vielä uinaili ja

näytti aamuruskon valossa äärettömän aavalta. Hiljaisuus, vuoteen lämpö

ja heinän sulotuoksu rauhoitti hänen kiihtyneet hermonsa, eikä

aikaakaan niin hän vaipui virkistävän unen helmaan.

Hänen herätessänsä päivän pyörä jo korkealta taivaalta lämpimillä

säteillään valaisi maan ja suuri joukko työväkeä, miehiä, naisia

hevosineen oli täydessä touhussa hänen ympärillään. Hänen

läheisyydessänsä joukko miehiä perkasi ohdakkeet kaurapellosta; tuo

läheisyys häntä vähäisen pelotti, mutta hän huomasi heti heidän

käytöksestään etteivät olleet häntä huomanneet tahi eivät sen enempää

hänestä välittäneet. Heidän ehdittyään vähän etäämmäksi hän nousi

jatkamaan matkaansa.

Pitkä, sikeä nni oli virkistänyt hänet ja palauttanut hänen voimansa,

niin että hän jaksoi sangen rivakasti jatkaa matkaansa muutamia

kilometrejä. Mutta siiloin aälkä rupesi muistuttamaan häntä

läsnäolostansa vaikuttaen pyörtymistä, kuvotusta, suonenvetoa ja

painostamista sekä semmoista tunnetta kuin puristettaisiin hänen

ohimojansa kovasti pihdeillä. Saavuttuaan mäen kukkulalle hän näki

edessänsä suuren kylän ja sen takana metsänrinteellä komean linnan

huiput kohoavan korkealle kohti taivasta. Sieltä hän päätti ostaa

leipää.

Minkätähden hän kärsisi nälkää, kun hänellä vielä oli yksi sous

taskussansa? Minkätähden hän ei siis sitä käyttäisi? Tosin hänelle ei

enää jäänyt mitään jäljelle kun se oli mennyt, mutta kentiesi voisi

olla mahdollista että hänelle sattuisi apu jossakin muodossa, Onhan

ollut ihmisiä, jotka ovat löytäneet rahaa maantieltä; ehkä voisi

hänellekin sattua samanlainea onni. Mtnkätähden ei onni kerrankin voisi

olla hänellekin suosiollinen? Olihan hän jo saanut kärsiä siksi paljon

onnettomuutta, puhumattakaan tavallisista vastoinkäymisistä, että olisi

aika onnen lehden kääntyä.

Hän katseli tarkasti rahaansa ottaaksensa selvää oliko sekin väärä.

Pahaksi onneksi hän ei kyllin hyvin tuntetmt ranskalaisia rahoja

voidaksensa päättää oliko se oikea vai väärä. Senvuoksi hän melkein

vapisi astuessaan lähimaiseen leipurinmyymälään ja peljäten

Saint-Denisissä tapahtuneen kohtauksen siellä uudistuvan.

"Olkaa hyvä leikatkaa minulle leipää sen verran kum voin saada yhdellä

sous'illa?" hän pyysi puodin omistajalta.

Vastaamatta mitään leipuri ojensi hänelle pienen leivän hyllyltänsä,

mutta ojentamatta kättään sitä ottamaan Perrine lausui epäröiden.

"Ellette tahdo leikata leipää niin sen ei tarvitse olla tuoretta."

"Ottakaa sitten tämä."

Ja punnitsematta leipuri ojensi hänelle melkoisen suuren leivän, joka

nähtävästi jo pari kolme päivää oli maannut hyllyllä.

Mutta vähät siitä oliko se kuivaa tahi tuoretta. Pääasia oli että se

oli tavallista määrää suurempi ja itse asiassa se vastasikin kahta

tavallista.

Heti saatuaan leivän käteen vesi oikein herahti hänelle suuhun, mutta

hän ei kuitenkaan tahtonut ruveta syömään ennenkuin oli päässyt ulos

kylästä. Siihen ei mennyt paljon aikaa. Päästyään viimeisen talon

sivuitse hän otti esiin puukkonsa ja piirusti sillä ristin leipäänsä,

niin että muodostui neljä yhtä suurta osaa ja leikkasi siitä heti yhden

palan, jonka tuli riittää sen päivän osaksi. Nuo kolme jäljellä olevat,

olivat aiotut seuraavan kolmen päivän osaksi ja piti niiden riittämän

kunnes pääsi Amiensin tienoille.

Tuon kaiken hän oli laskenut astuessansa kylän läpi ja mielestänsä se

oli yhtä helppoa kuin yksinkertaistakin. Mutta tuskin hän oli haukannut

ensimäisen suupalan päivänannoksestansa ennenkuin huomasi, että nälkää

ei voi johtaa enempää kuin muitakaan elämän tarpeita sen mukaan mitä

pitäisi tehdä, mitä ei. Hänen oli nälkä ja hänen täytyi saada syödä ja

hän nielasi ensimäisen suupalan päättäen syödä toiset verkkaan ja

kunnollisesti pureskelemalla. Mutta toinen luiskahti alas yhtä

sukkelaan eikä hän voinut hillitä itseänsä vaikka kyllä koetti

parastansa. Ei milloinkaan hän ollut tuntenut semmoista tahdon

heikkoutta, semmoista eläimellistä ahmimishalua. Hän oikein häpesi

itseään. Hän nuhteli itseään sanoen sitä rumaksi ja kurjaksi, mutta

niin sanat kuin mielipiteetkin olivat yhtä voimattomat kalvavaa nälkää

vastaan. Hänen ainoana puolustuksenaan, jos hänellä semmoista olikaan,

oli että kaikki nuo pienet palaset yhteensä eivät painaneet edes

puoltakaan naulaa ja ettei kokonainen naulakaan olisi riittänyt

tyydyttämään tuota ääretöntä nälkää, joka vaivasi häntä ja joka

varmaankin oli edellisten päivien paastoamisen seurauksena -- hän kun

tuskin oli nauttinut mitään sen jälkeen kuin La Carpe oli antanut

hännello kupillisen lihalientä.

Tuon asian selitys, joka muuten oli vallan todenperäinen vaikutti sen,

että neljäskin pala joutuun livahti alas samaa tietä kuin kolme

edellistäkin, ihan yksinkertaisesti siitä syystä että hän ei voinut

menetellä toisin, häneltä kun puuttui kaikki vastustusvoima.

Mutta tuo puolustus menetti voimansa heti hänen jälleen lähdettyä

matkaan, eikä hän ollut ehtinyt astua viittä sataa metriä pölyistä

tietä, ennenkuin kysyi miten käynee huomenna, kun nälkä jälleen vaatii

tyydytystä, ellei ihmettä tapahdu, sillä muuten häntä kyllä kohtaisi

samallainen nälän puuska kuin äskeinen.

Mutta sitä ennen häntä kohtasi toinen tuska, nimittäin jano, joka

vallan kuivasi hänen kurkkunsa: aamu oli paahtavan kuuma ja vähä väliä

tuli kuuma tuulenpuuska etelästä peittäen hänet kuivaan pölypilveen,

saattaen hänet kovasti hiostumaan ja kielen vallan kuivamaan suulakeen.

Oli ikäänkuin hän olisi hengittänyt hehkuvaa ilmaa ja tien reunamilla

riippuivat peltokiertämön heleät kukat ja sinikellojen hennot kuvut

melkein kuolleina, palaneina puoleksi surkastuneissa varsissaan.

Alussa hän ei välittänyt tuosto janosta: onhan vesi kaikkien yhteistä

omaisuutta eikä tarvitse mennä puotiin sitä ostamaan. Tavatessaan

ensimäisen puron tahi lähteen ei tarvitse muuta kuin kumartua suulleen

tahi ammentaa kämmenellään saadaksensa sitä mielin määrin.

Mutta pahaksi onneksi hän sattui olemaan juuri sillä Ile-de Francen

tasangolla, jossa Rouillonista Thèveen asti ei ole ainoatakaan jokea,

vaan ainoastaan muutamia talven täyttämiä sadepuroja, jotka kesällä

kuivuvat vedettömiksi. Laveat kauramaat, aukeat, puuttomat tasangot,

pieni kukkula siellä täällä ynnä kellotapuli ja muutama pieni valkoinen

talo, jota ei edes ainoakaan poppelipuu korista, ei syvennystä, jonka

läheisyydessä voisi olettaa olevan laakson, helmassaan pieni virkistävä

puro -- semmoinen oli hänen eteensä leviävä maisema.

Pienessä kylässä, johon saapui jätettyään Ecouenin taaksensa Perrinellä

oli hyvä aika katsella ympärilleen, mutta turhaan hän etsi toivomaansa

suihkulähdettä, syystä että ne ovat harvinaisia maakylissä, missä ei

juuri muisteta pölyisen maantien janoista vaeltajaa. Kullakin on oma

pihakaivonsa tahi naapurin ja se riittää.

Sillä välin hän oli ehtinyt kylän laitaan sen viimeisten talojen

luokse, mutta ei rohjennut palata pyytämään sieltä vähäsen vettä. Hän

oli jo huomannut miten häntä katseltiin jotenkin epäluuloisesti ja

tylysti; hänen mielestään koiratkin murisivat ja näyttivät hampaitansa

ryysyläiselle joka heidän lepoaan häiritsi, mahtoivatko ihmiset antaa

hänen toista kertaa kulkea talojensa ohitse. Jos hänellä olisi ollut

säkki selässä, jos hän olisi käynyt jotakin kaupittelemassa tahi

ostelemassa, niin hän varmaankin olisi saanut esteettä kulkea, mutta

nyt hän kulki tyhjin käsin ja sentähden hänen muka täytyi olla varas,

joka vaani tilaisuutta tehdäksensä hyvät kaupat itselleen tahi

seurueelleen.

Hänen täytyi siis kulkea eteenpäin, aina vaan kulkea.

Sillä välin tuli hänelle astuminen yhä vaikeammaksi, yhä

sietämättömämmäksi, kun polttava kuumuus ja melkein hehkuva hiekka

häntä yhä enemmän rasittivat; tie oli aukea, ei näkynyt ainoatakaan

puuta ja tuuli nosti pölypilven toisensa perästä kuivasta maasta ja

kietoi hänet siihen. Jano tuli yhä tuskallisemmaksi, suu oli ihan kuiva

ja kieli paisui ikäänkuin hänellä olisi ollut kurkussa joku vieras

esine; suulaki koveni ja tuntui kokoonkäpristyneeltä sarvilevyltä ja

tuo sietämätön tunne pakotti häntä hengittäessänsä pitämään huulet

auki, joka kuivasi kielen yhä enemmän ja teki suulaen entistään

kovemmaksi.

Epätoivossansa hän etsi tieltä pieniä kiviä, niin sileitä kuin löysi ja

piti niitä suussaan; se vaikutti sen että kieli vähäisen kostui eikä

sylky enää ollut yhtä limaista.

Toivo ja rohkeus hänessä elpyi jälleen. Ranska, siksi paljon hän jo oli

kulkenut sitä, ei ollut mikään erämaa, vaan kohta hän kyllä tapaa joen,

lammikon tahi lähteen. Ja sitäpaitsi oli aurinko juuri piiloutunut

pilven taakse eikä enää paahtanut niin polttavasti, vaikka kuumuus

silti oli melkein yhtä rasittava, tuuli kun tuntui tulevan ikäänkuin

palavasta uunista. Kääntyessänsä taaksepäin hän näki suuren mustan

pilven, joka peitti koko Parisin puoleisen taivaanrannan ja kohosi

kohoamistaan uhaten peittää koko taivaan. Rajuilma oli tulossa ja se

varmaankin toisi mukanaan sadetta, tuota siunattua vettä, joka

täyttäisi kaikki purot ja ojat, niin että hän saisi vettä juodaksensa

niin paljon kuin suinkin halutti.

Samassa tuli kova tuulispää, raivoisesti repien matkallaan juurineen

pieniä pensaita, nostaen oikeita hiekka- ja someropyörteitä, kuljettaen

mukanaan vihreitä lehtiä, oljen- ja heinänkorsia; sen tauottua kuului

etäältä taivaanrannalta kumeata jyrinää jota keskeytymättä jatkui vähä

väliä purkautuen kovaksi paukaukseksi.

Hän heittäytyi suulleen maahan tien viereen käsillään peittäen silmiään

ja suutaan kun oli mahdoton pysyä pystyssä kauheassa hirmumyrskyssä.

Ukkosen jyrinä saattoi hänen kuitenkin niin pian kuin mahdollista

nousemaan jälleen. Äsken hänellä oli ollut mielessä ja häntä elvyttänyt

ainoastaan toivo, että tulisi sadetta, mutta ukkosen jyrinä muistutti

hänelle, että rajuilma tuo muutakin mukanaan: kirkkaita salamoita ja

kauheata ukkosenjylinää.

Mistä löytää aukealta tieltä suojapaikkaa? Ja jos kastuisi

läpimärjäksi, missä kuivata vaatteitansa?

Tuulispään nostaman pölyn haihduttua hän näki noin parin kilometrin

päässä metsän, jonne tiekin näkyi vievän ja hän toivoi löytävänsä

sieltä kivenlouhikon tahi maanluolan, johon voisi hiipiä sateen

suojaan.

Ei ollut enää miettimisen aikaa, musta pilvi nousi yhä korkeammalle ja

hänen ympärillään pimeni pimenemistään. Ukkonen kävi yhä kovemmin aika

ajoin jyristen kauhealla paukkeella, jolloin kirkas salama välähtäen

lävisti ilman ikäänkuin tahtoen hävittää maan päältä kaiken elon.

Ehtineekö hän metsän suojaan ennen rajuilman puhkeamista? Läähättäen

rientäessänsä eteenpäin hän pari kertaa kääntyi katsomaan mitenkä

korkealle uhkaavat pilvet olivat ehtineet ja huomasi niiden nuolen

nopeasti lentävät eteenpäin; vähä väliä leimahti taivas kietoen hänet

ikäänkuin ilmituleen.

Matkallaan Ranskaan hänet oli monta kertaa yllättänyt semmoinen kauhea

rajuilma, mutta silloin hänellä oli isä ja äiti turvana. Nyt hän

sitävastoin oli ypö yksin aukealla tasangolla, pieni muuttolintunen,

hirmumyrskyn kourissa.

Jos hänen olisi täytynyt kulkea vastatuuleen, niin hän ei varmaankaan

olisi päässyt mihinkään, mutta nyt tuli onneksi tuuli takaapäin ja

puhalsi niin kovasti että hänen oli pakko juosta.

Miksi hän ei lakkaamatta jatkanut semmoista juoksua? Eihän rajuilma

vielä ollut ennättänyt hänen päällensä.

Kyynärpäät puserrettuina kylkiin, ruumis kumartuneena eteenpäin hän

riensi edelleen myrskyn takaa-ajamana niin kauvan kuin jaksoi, mutta

rajuilma ennätti kuitenkin paljoa sukkelammin ja hän kuuli hirmumyrskyn

ulvovan kintereillään.

Jos hän olisi ollut entisellään ei pitkänkään matkan juokseminen olisi

tuntunut hänestä miltään ja hän olisi voinut vaivatta rientää

eteenpäin. Mutta nälkäisenä, sun kuivuneena, pää raskaana ja läähättäen

hän tunsi voimansa pettävän ja oli vähällä lannistua taistelussaan.

Onneksi oli metsä lähempänä kuin hän luulikaan ja hän voi jo eroittaa

muutamia suuria puita siellä missä metsä hakkuun vuoksi oli harvempi.

Vielä muutama minuutti ja hän pääsee sen suojaan, ainakin hän ehtii sen

reunaan, ja sekin jo on parempi kuin aava tie. Ei tarvinnutkaan enempää

kuin tuon toivon kipinän niin pieni kuin olikin, elvyttämään hänen

masentunutta rohkeuttansa: kuinka monta kertaa olikaan hänen isänsä

lausunut suurimmat pelastumisen toiveet olevan sillä, joka kestää

lujana ja rohkeana loppuun asti.

Ja hän kesti sen muiston rohkaisemana, juuri kuin isänsä olisi ollut

siinä ja taluttanut häntä.

Jyrähdys, entisiä paljo mahtavampi ja jymisevämpi vallan naulasi hänet

maahan tulimeren keskelle. Ukkonen ei enää seurannut hänen jälkiään, se

oli jo hänet saavuttanut ja oli hänen yllänsä; nyt hän jo voi hiljentää

vauhtiansa, sillä parempi oli kastua läpimärjäksi kuin kuolla salaman

iskusta.

Hän ei ollut ehtinyt kahtakymmentä askelta, kun jo putosi muutamia

suuria, raskaita sadepisaroita ja hän luuli rankkasateen saavuttaneen

itsensä. Mutta siitä ei tullutkaan mitään, rajuilma kuljettikin

sadepilven syrjään. Niin hän oli siis päässyt metsään, mutta siellä oli

niin pimeätä, ettei hän voinut nähdä montakaan askelta eteensä; salaman

valossa hän kuitenkin oli näkevinänsä ihan lähellä pienen risumajan,

jonne vei huono syväraiteinen tie ja sinne hän umpimähkään suuntasi

kulkunsa. Uudet ukkosen tulet todistivat hänen nähneen oikein: siellä

oli todellakin pieni risumaja, jonka varmaankin puunhakkaajat olivat

rakentaneet ja oksilla peittäneet saadaksensa suojaa sateelta,

rajuilmalta jopa auringonpaahteeltakin. Vielä viisikymmentä askelta --

kaksikymmentä, kymmenen ja hän oli päässyt sateensuojaan. Hän kokosi

viimeiset voimansa ja riensi siihen juosten ja vallan uupuneena,

hengästyneenä hän heittäytyi lehtivuoteelle jonka näki majan nurkassa.

Tuskin hän oli ehtinyt hengähtää kun kovaa ryskettä kuului metsästä.

Olisi melkein luullut koko metsän kaatuvan. Suuret hakkuulta säästyneet

puut taipuivat ja huojuivat kuin ruo'ot, oksat temmaistiin irti

rungosta ja kuivuneita risuja sinkoili alas vetäen mukanaan nuoria ja

terveitä tahi musertaen alla olevat pienet puut.

Kestäneekö tuo hatara suojus hirmumyrskyn kovissa kourissa? Tahi

kaatuneeko se ensi puuskan kynsissä?

Tuskin se ajatus oli juolahtanut hänelle mieleen kun suuri sinertävä

ukonnuoli, entisiä vielä mahtavampi vallan sokaisi hänet ja sitä heti

seuraava paukaus silmänräpäykseksi saattoi hänet tainnoksiin.

Selvittyään siitä hän tunnustellen koetteli oliko säilynyt

vahingoittumatta ja huomasi silloin lähellä olevan suuren tammen rungon

valkoisena kiiltävän metsän pimeydessä. Ukon nuoli oli sattunut siihen,

kuorinut sen, halaissut puun ja reväissyt pois oksia ja lehtisiä, jotka

sinkoillen olivat pudonneet hänen turvapaikkansa katolle. Suurimmat

haarat riippuivat irtirevittyinä pitkin puun runkoa ja ratisivat

myrskyr kourissa.

Istuessansa siinä kalpeana ja pelästyksissään hän ajatteli miten

lähellä kuolemaa hän oli ollut, niin lähellä että sen tuhoava hengitys

oli vallan painanut hänet maahan. Silloin hän näki metsän peittyvän

sumuun ja kuuli samalla mahtavan huminan, paljoa kovemman kuin

ohikiitävän junan kohina -- rankkasade se siinä kohisi ja rakeet

rapisivat metsässä. Risumaja ratisi kaikista liitoksistaan, katto

taipui veden painosta, mutta kesti kuitenkin, ei edes vuotanutkaan.

Eipä aikaakaan niin vettä valui virtanaan alas kaltevalta katolta ja

Perrinen tarvitsi vaan itse kastumatta ojentaa kätensä saadaksensa

yllin kyllin juomaa millä sammuttaa polttavan janonsa.

Sitten hänen ei auttanut muuta kuin odottaa rajuilman taukoamista,

sillä jos maja kerran on kestänyt kovimmat täräykset niin miksikä se ei

myöskin kestäisi tasaista rankkasadetta. Ei mikään komeasti rakennettu

talo, olkoon se sitten miten mukava tahansa olisi hänen mielestänsä

voinut vetää vertoja tälle kurjalle hökkelille, jossa hän oli yksin

valtiaana. Se ajatus virkisti hänet suurimmaksi osaksi sentähden, että

häntä juuri ennen oli ahdistanut kärsimykset, sekä pelon ja kauhun

tunteet. Hän järjesti itselleen vuoteen höylänlastuista, risuista ja

kuivuneista lehdistä, kääriytyi vanhaan saaliinsa ja nukkui huolimatta

ukkosen jyrinästä, sateista ja tuulesta, joka vielä hillitsemättä

raivosi majan ulkopuolella, nauttien rauhan, levon ja lohdutuksen

tunnetta jommoista ei pitkään aikaan ollut saanut kokea. Olihan

sittenkin totta, että juuri ne pelastuvat vaaroista, joilla on

rohkeutta kauvimmin taistella niitä vastaan.

Yhdeksäs luku.

Kun Perrine heräsi pitkästä, virkistävästä unestaan oli ukkonen

lakannut pauhaamasta, mutta koska sataa vihmoi tasaisesti ja hienosti

ja metsä oli läpikastunut, niin hän ei voinut ajatellakaan matkansa

jatkamista; hänen täytyi siis odottaa.

Se seikka ei ensinkään saattanut häntä levottomaksi eikä ollut hänelle

vastenmielinen. Metsän hiljaisuus ja yksinäisyys ei ensinkään

pelottanut häntä ja tuo pieni maja, josta oli löytänyt suojapaikan ja

jossa oli nauttinut virkistävää unta oli jo ehtinyt tulla hänelle

rakkaaksi; mikä esti häntä viettämästä siellä yönsäkin, kun varmasti

tiesi voivansa nukkua katon alla ja saavansa kuivan vuoteen.

Taivas oli harmaiden pilvien peitossa eikä hänellä ollut aavistustakaan

siitä miten kauvan hän oli nukkunut, mutta se oli vähäpätöinen seikka,

sillä ainakin hän huomaa illan tulon.

Lähdettyään Parisista Perrine ei ollut vielä saanut tilaisuutta

kertaakaan pestä itseänsä, ja maantien pöly oli myrskyn lennättämänä

tarttunut häneen kiireestä kantapäähän, levinnyt harmaaksi kuoreksi

hänen koko ruumiinsa yli ja liannut ihon sekä vaatteetkin. Kun hän oli

ihan yksin, kun kirkasta sadevettä juoksi runsaasti majan läheisyyteen

muodostuneissa ojissa, niin oli hänen mielestänsä aika otollinen ryhtyä

oikein perinpohjaiseen pesuun, sillä olihan hän nyt varma siitä ettei

kukaan tulisi häntä häiritsemään.

Hameensa taskussa hänellä oli paitsi matkakarttaa ja äitinsä

vihkimätodistusta pieneen riepuun kääritty saippuapalanen, kampa,

sormustin ja rihmakerä, johon oli pistetty pari silmäneulaa. Sen hän

avasi, riisui nuttunsa, kenkänsä ja sukkansa sekä rupesi ojan yli

kumartuneena pesemään saippualla kasvojansa, kaulaansa ja jalkojansa

virkistävässä, kirkkaassa vedessä. Pyyhinliinaa hänellä ei ollut, vaan

hänen täytyi tyytyä kääreriepuun, joka kyllä oli pieni ja ohut, mutta

kuitenkin tyhjää parempi.

Tämä peseminen virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin nauttimansa

rauhallinen unikin ja sen jälkeen hän istahti hitaasti suorimaan pitkää

vaaleata tukkaansa, jonka sitten kokosi kahteen paksuun palmikkoon ja

antoi niiden riippua selkää pitkin. Ellei nälkä olisi ruvennut häntä

ahdistamaan ja ellei hänen paisuneita jalkojansa ahtaat kengät olisi

puristaneet, olisi hän ollut sekä tyytyväinen että terve.

Hänen oli nälkä ja hänen täytyi kärsiä sitä, sillä ei mistään ollut

apua saatavissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut vallan suojatta niin

kauan kuin hänellä oli risumaja turvanaan. Jaloilleeenkin hän arveli

voivansa hankkia helpotusta parsimalla kuluneihin sukkiinsa matkalla

syntyneet reijät. Se työ oli vaikeata ja pitkällistä, sentähden että

hänellä ei ollut tavallista sukkalankaa vaan ainoastaan ompelurihmaa.

Oli siitä työstä kuitenkin se etu, että hän ahkeroidessaan melkein

unohti nälkänsä, mutta sitä ei voinut ijankaiken kestää. Kun hän sai

parsimisen loppuun tuli sadetta milloin hiljaa vihmoen, milloin

rankemmin ja vatsakin rupesi yhä kapinallisemmin muistuttamaan

olemassaolostansa ja ravinnon vaatimuksistansa.

Kun sadetta yhä vaan jatkui niin hänestä oli selvää ettei voinut ennen

huomispäivää jättää niin arvaamatta löytämäänsä suojapaikkaa. Hän ei

myöskään voinnt toivoa ihmeen tapahtuvan nälän tyydyttämiseksi ja

miettimistänsä hän mietti mistä löytää jotakin syömäkelpoista. Viimein

hän taittoi pureskellaksensa majan ympärillä kasvaneiden koivujen

nuoria oksia. Olihan hän matkoillaan isänsä kanssa saapunut semmoisiin

seutuihin joissa koivunmahlaa juotiin, miksikä eivät sen lehdet sitten

kelpaisi pureskeltavaksi. Kysymys oli vain olivatko ne myöskin

ravitsevaiset.

Sopihan sitä koettaa. Puukollansa hän leikkasi muutamia oksia ja

palotellen ne ihan pieniksi hän rupesi niitä pureskelemaan.

Se oli vaikeaa; vaikka hänellä kyllä oli lujat hampaat oli hänen

mahdotonta saada niitä hienoksi, sitäpaitsi ne maistuivat kitkeriltä ja

karvailta. Hän ei odottanutkaan niistä mitään herkkuruokaa ja olisi

kuitenkin syönyt niitä huolimatta niiden katkerasta mausta, jos vaan

olisi saanut nälkäänsä tyydytetyksi. Kuitenkin hän ei voinut niellä

niitä kuin mitättömän vähän ja sittenkin hän ryki joka kerralla ensin

lukemattomia kertoja käänneltyään suussansa pureksittavaansa. Lehdet

luiskahtivat alas hiukkasen helpommin.

Hänen pestessänsä, korjatessansa sukkiaan ja koettaessansa syödä

koivunoksia oli aika kulunut ja vaikka pilvinen taivas esti häntä

auringon suunnasta päättämästä miten myöhäistä oli, niin hän huomasi

kuitenkin illan jo lähestyvän. Sadekin taukosi ja vaikeahko sumu nousi

maasta leviten puiden juurille; hetkinen vielä niin Perrine oli

pimeässä yksinäisyydessä: hän ei voinut erottaa esineitä kymmenen

askeleen päästä, ei läheltä eikä etäältä kuulunut muita ääniä kuin

vesipisarain tippumista puiden oksilta ja risumajan katolta.

Vaikka olikin valmistautunut siinä yönsä viettämään, niin Perrineä

kuitenkin vähäisen vapisutti ajatus jäädä ypö yksin turvatonna tuohon

pimeään, synkkään metsään. Tosin hän oli ennenkin ollut yhtä yksinään

samalla paikalla tuntematta mitään vaaran pelkoa, mutta metsä ei ole

päivän aikana sama kuin yön pimeydessä, jolloin sen juhlallinen

hiljaisuus ja salaperäiset varjot tuovat mieleemme niin kummallisia

kammoksuttavia kuvia.

Sentähden hän ei voinutkaan heti nukkua, vaikka kyllä olisi tahtonut,

vatsa, kun yhä tuntuvammin muistutti läsnäolostansa, jota paitsi häntä

ahdistivat ikävät ajatukset, jopa pelkokin.

Mitä petoja asustaneekaan metsässä. Ehkäpä susia? Se ajatus karkotti

häneltä kaiken nukkumishalun. Hän nousi, otti nurkasta ennen

huomaamansa paksun sauvan, vuoli puukollaan siihen kärjen, kantoi

nurkkaan suojakseen risukimppuja, joiden takaa toki voisi petojen

tullessa suojella itseään. Varmaankaan häneltä ei puuttuisi uskallusta.

Tuo rohkaisi hänen mielensä ja sauva kädessä hän laskihen levolle

lastukasalleen risukimppujen taakse ja nukkui vähän ajan kuluttua.

Lintujen viserrys herätti hänet. Täyteläisistä huilunäänistä hän heti

tunsi rastaan. Hän avasi silmänsä ja näki risukimppujensa takaa kalpean

valon puiden runkojen väliltä. Aamu jo sarasti.

Sade oli tauonnut kokonaan, ei tuulen henkäyskään liikuttanut kosteita

lehtiä ja koko metsässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jota vaan

silloin tällöin keskeytti laululintusen viserrys johon kaikui muiden

lintujen vastaus läheltä ja kaukaa: aamujulistus ympäri metsää.

Hän kuunteli miettien joko piti nousta jatkamaan matkaa. Häntä

puistutti ja vaatteitaan koskettaessaan hän huomasi ne kosteiksi.

Metsän kosteus oli tarttunut niihin ja aamun viileydessä rupesi häntä

viluttamaan. Silloin ei Perrineä enään epäillyttänyt; joutuun hän

hypähti pystyyn ja rupesi jaloittelemaan. Jatkaessaan matkaansa hänen

kyllä vielä tulisi lämmin.

Kuitenkin hän vielä viivähti hetkisen. Ei ollut vielä täysi päivä ja

ehkä olisi viisainta odottaa nähdäksensä rupeaisiko uudestaan satamaan

ennenkuin jälleen läksisi taivaltamaan.

Saadaksensa ajan kulumaan ja etenkin lämmetäksensä hän rupesi

asettamaan risukimppuja jälleen paikoilleen, sitten hän kampasi

tukkansa ja peseytyi täyden ojan luona.

Hänen lopettaessaan oli aurinko jo noussut ja karkottanut sumuvaipan

puiden väliltä, taivas oli vaalean sininen ja ihan pilvetön: aamu oli

kaunis ja varmaan tulisi kirkas päiväkin; hän voi siis lähteä.

Vaikka hän olikin levähtänyt ja parsinut sukkansa, niin tuotti matkalle

lähteminen hänelle kovin suurta tuskaa, sillä hänen jalkansa olivat

arat ja niitä pakotti, ne kun olivat edellisen päivän pitkästä

astumisesta pahasti turvonneet. Mutta pian hän tottui siihen ja lisäksi

oli tiekin sateesta pehmennyt. Aurinko paistoi hänelle selkään ja sen

vinosäteet virkistivät häntä ja loivat hänen eteensä maantielle

pitkähkön varjon joka askel askeleelta seurasi häntä matkakumppanina.

Hän katseli varjoa ja vertaili sitä sitten itseensä, katseli pukuaan ja

kenkiään: tuloksena oli arvelu että vaikkei ollutkaan mikään hyvin

puettu tyttönen, niin hän oli kuitenkin puhdas eikä enään näyttänyt

tuommoiselta inhottavalta pesemättömältä, takkupäiseltä risukintulta.

Ehkeivät koiratkaan enää haukkuisi häntä kun hän astuisi kylien lävitse

eivätkä ihmisetkään epäluuloisesti häntä katselisi.

Ihana aamu oli omiansa elvyttämään hänen toivoansa: hän ei mielestänsä

milloinkaan ollut nähnyt niin suloista aamua, niin viehättävää luontoa.

Huuhtoessansa pois pölyn tieltä, puista ja kentältä oli rajuilma

saattanut koko luontoon, niin puihin kuin ruohoon ihan uuden elämän,

joka yön kuluessa oli puhjennut ilmi. Tuhannet leivoset liitelivät

taivaan sinessä iloisesti liverrellen ja metsän rinteelle asti

ulottuvasta ruohokentästä ja viljavainiosta levisi suloinen, virkistävä

tuoksu.

Kuinka hän yksin voi olla surullinen kaikessa tässä yleisessä riemussa?

Pitikö onnettomuuden alati seurata häntä? Miksikä ei onni voisi kerran

olla hänellekin suosiollinen? Olihan se jo auttanut häntä löytämään

metsästä yöksi niin hyvän suojapaikan. Voisihan se vastedeskin olla

hänelle yhtä suopea.

Ja hänen astuessansa eteenpäin pääsi hänen mielikuvituksensa yhä

enemmän valloilleen, alati palaten samaan aiheeseen: ehkä joku

rikkinäisestä taskustaan olisi pudottanut rahaa maantielle. Ei ollut

niinkään hullua kuvailla löytävänsä sitä, ei suurta kukkaroa, joka

olisi annettava takaisin omistajalleen, vaan ainoastaan yhden sousin

jopa kymmenen sousin kappaleen, jonka hän hyvällä omallatunnolla voisi

pitää omanaan syystä ettei kukaan tulisi sitä perimään ja joka olisi

hänen pelastuksensa.

Sitäpaitsi hänestä ei tuntunut ensinkään mahdottomalta toivo saada

jonkimmoista työtä, jolla voisi lisäksi ansaita muutaman sousin.

Tarvitsihan hän niin perin vähän tullaksensa toimeen kolme tahi neljä

päivää.

Ja hän astui eteenpäin silmät tarkasti luotuina puhtaaksi huuhdottuun

maantiehen, mutta turhaan, hän ei löytänyt siltä suurta vaskirahaa

enempää kuin pientä valkoista pudonnutta hopeakolikkoakaan eikä hän

myöskään keksinyt sitä työn tilaisuutta, jonka mieli oli kuvaillut niin

helpoksi, mutta jota todellisuudessa ei ollut olemassakaan häntä

varten.

Sillä välin oli tuo rahan pikainen löytäminen tullut hänelle jo miltei

pakkoasiaksi, sillä edellisen illan pahoinvointi uudistui aika ajoin

niin valtavasti, että häntä rupesi pelottamaan ajatus ettei voisikaan

jatkaa matkaansa. Se ilmeni sydämen tykytyksenä, kuvottamisena,

pyörrytyskohtauksena ja hikoilemisena, jotka tekivät hänet vallan

hervottomaksi.

Hänen ei tarvinnut kauan etsiä syytä siihen, vatsansa huusi hänelle sen

tuskallisesti; kun hän ei voinut uudistaa eilispäivän huonosti

onnistunutta koetta syödä koivunoksia ja lehtiä niin hänellä ei ollut

muuta keinoa kuin kysellä itseltään miten hänen käy, kun uusi entisiä

ankarampi pyörrytys kohtasi hänet pakottaen hänen istahtamaan tien

vierustalle tointumaan.

Jaksaneeko hän ollenkaan enään nousta siitä?

Ja jos hän ei jaksaisi, pitikö hänen kuolla siihen ypö yksin ilman että

kukaan edes pitäisi hänen kättänsä omassansa?

Jos joku edellisenä iltana, jolloin hän epätoivoisesti ponnistaen

voimiansa oli päässyt risumajan suojaan, olisi sanonut hänelle että hän

seuraavana päivänä luuli nurisematta kuolevansa nälkään ja

voimattomuuteen, niin hän olisi epäilemättä vastustanut semmoista

luuloa. Eivätkö juuri ne pelastu, jotka jaksavat kestää loppuun asti?

Mutta tämä päivä ei ollut samanlainen kuin eilispäivä: eilen hänellä

vielä oli vähäisen voimia jäljellä, tänään ne häneltä puuttui; hänen

päänsä oli silloin selvä, nyt sitä huimasi.

Hän luuli olevan tarpeellista säästää itseään ja joka kerta kuin

heikkous hänet yllätti, hän istahti ruohikkoon hiukan levähtämään.

Ehdittyään erään hernepellon luokse hän näki neljä ikäistänsä tyttöä

maalaisvaimon seurassa astuvan sinne ja ryhtyvän palkoja poimimaan.

Silloin hän kokosi kaiken rohkeutensa, hypähti ojan yli ja astui vaimon

luokse, mutta tämä ei sallinut hänen lähestyvänkään vaan huusi:

"Mitä täältä tahdot?"

"Tahtoisin kysyä tarvitsetteko apua."

"Me emme tarvitse apua."

"Voitte maksaa minulle mielenne mukaan."

"Mistä olet kotoisin?"

"Tulen Parisista?"

Yksi tytöistä oikaisihe, katseli häntä vihaisesti sekä huusi:

"Mokomakin maankulkija, joka tulee Parisista riistämään työn

kunniallisilta ihmisiltä!"

"Kuulithan ettemme tarvitse apuasi", jatkoi vaimo.

Ei auttanut muuta koin palata ojan yli ja horjuvin jaloin jatkaa

matkaansa, vaikka sydän oli pakahtumaisillansa.

"Tuossa tulevat santarmit -- juokse pian pakoon!"

Perrine säpsähti ja katsahti taaksensa ja kaikki takana olevat

purskahtivat kovaan nauruun muka onnistuneelle pilalleen.

Hän ei ehtinyt astua kauas ennenkuin hänen oli pakko seisahtua, sillä

hän ei voinut kyyneliltä nähdä tietä.

Mitä pahaa hän olikaan tehnyt heille kun he kohtelivat häntä niin

tylysti!

Varmaankin oli vaeltajan yhtä vaikea saada työtä kuin löytää rahaa

maantieltä. Sen hän kyllä nyt oli saanut kokea. Eikä hän rohjennut

uudestaan koettaa, vaan jatkoi matkaansa kovin suruissaan. Hänellä

tuskin oli enemmän rohkeutta rinnassa kuin voimia jaloissa.

Keskipäivän aurinko rasitti häntä sanomattomasti. Hän vaivoin liikutti

jalkojaan ja joudutti askeleitansa ainoastaan kulkiessansa jonkun kylän

lävitse välttääksensä ihmisiä, joiden luulotteli häntä epäilevästi

katselevan. Kuullessansa vaunujen ratinaa takanansa hän hiljensi

askeleitansa, mutta yksin jäätyään hän seisahtui vähä väliä levähtämään

ja hengähtämään.

Mutta silloin hänen aivonsa olivat sitä vilkkaammassa toimessa ja

surulliset ajatukset lisäsivät hänen alakuloisuuttansa.

Mitä hyödytti lepäämiset, kun hän ei kuitenkaan tuntenut voivansa

kestää loppuun asti?

Kohta hän saapui suureen metsään, jossa snora tie näytti jatkuvan

loppumattomiin asti ja jossa kuumuus tuntui vielä rasittavammalta kuin

tasangolla. Aurinko paahtoi tulisesti, ei tuntunut tuulen henkäyskään

ja pensastoista ja ojanvierustoista nousi kuumia höyryjä uhaten vallan

tukahduttaa hänet.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin hän vallan uupuneena ja hikisenä

sykkivin sydämin vaipui ruohoon voimatta liikkua tahi ajatellakaan.

Silloin saavuttivat hänet takaa kärryt.

"Onpa nyt kuuma", lausui talonpoika joka niissä ajoi, "onpa melkein

kuolettava helle."

Puoli houreissaan Perrine käsitti hänen sanansa aiotuksi itselleen ja

kuolemantuomioksi.

Tottapa siis hänen täytyisi kuolla. Hän oli kyllä monesti itsekin

lausunut noin, mutta nyt tuli Tuonen sanansaattaja ja virkkoi samoin.

Niin, hänen täytyi kuolla, ei ollut mitään pelastusta, oi auttanut

vastustaminen, hän ei sitä tahtonutkaan vaikka olisi voinutkin. Olihan

hänen isänsä kuollut, niin hänen äitinsäkin; nyt tuli hänen vuoronsa.

Ja katkerin kaikista noista ajatuksista, jotka risteilivät hänen

päässänsä, oli kuitenkin se että miksikä hän ei saanut kuolla yhdessä

heidän kanssansa yhtä hyvin kuin täällä maantien ojassa kuin mikäkin

eläin!

Ei, hän tahtoi vielä viimeisen kerran ponnistaa voimiansa ja astua

metsään, etsiä sieltä rauhallisen paikan, jossa nukkuisi viimeiseen

uneen piilossa kaikilta uteliailta silmiltä. Toinen tie kulki siinä

ristiin, hän poikkesi sille ja noin viisikymmentä metriä tiestä hän

löysi pienen avopaikan metsästä, jonka ruohikkoa koristivat kauniit

punertavat digitaliskukat. Hän istahti kastanjapensaston suojaan

ojentautui pitkäkseen ja pani kätensä pään alle niinkuin aina ennenkin

iltaisilla nukkuessansa.

Kymmenes loka.

Jokin kuuma esine kosketti hänen kasvojansa ja saattoi hänen avaamaan

silmänsä. Silloin kän peljästyi nähdessänsä suuren karvaisen pään

kuvastuneena ylitsensä.

Hän tahtoi heittäytyä syrjään, mutta suuri kieli, joka voimakkaasti

nuolaisi hänen kasvojansa, pidätti hänet paikallaan ruohikossa.

Vaikka se olikin tapahtunut sangen sukkelaan, niin hän ehti kuitenkin

älytä mikä se oli. Tuo suuri karvainen pää oli aasin pää, ja suuren

kielen nuoleskellessa oli hänellä aikaa ojennetuin käsiensä lomitse

lähemmin tarkastella aasia.

"Palikar!"

Ja hän kiersi kätensä elukan kaulaan ja syleili sitä itkuun

purskahtaen.

"Palikar, rakas Palikar kultani!"

Kuullessaan nimensä aasi lakkasi häntä nuoleskelemasta, kohotti päänsä

ja kiljasi viisi kuusi kertaa riemuisasti, taukosi hetkiseksi ja

ilmotti sitten uusilla kiljumisilla suuren ilonsa ikäänkuin ensimmäiset

kerrat eivät olisi riittäneet.

Perrine huomasi silloin aasin olevan siloitta ja suitsitta, ei ollut

edes liekaa jalassa.

Hän oli noussut ja seisoi nojautuneena aasin kaulaan ja hyväillen sen

päätä. Palikar vilkutti korviaan kuin ennenkin nostaen toisen pystyyn

ja laskien toisea alas. Samassa kuului käheä ääni läheisyydestä

huutavan.

"Helei, veitikka! Missäs olet? Odotapas! Tulen heti kohta, poikaseni!"

Kiireellisiä askeleita kuului epätasaisella tiellä ja Perrine näki

lähestyvän miehen väljä pusero yllä, nahkahattu päässä ja piipunnysä

suussa.

"Hei letukka, mitä sinulla on aasini kanssa tekemistä?" hän huusi,

ottamatta piippua suustansa.

Heti paikalla Perrine tunsi La Rouquerien romukauppiaan, jolle oli

myönyt Palikarinsa hevostorilla, vaikka hän olikin nyt miehen

vaatteisiin puettuna. Mutta romukauppias ei tuntenut häntä ja vasta

hetkisen tyttöä tarkasteltuaan hän kummastuneena lausui:

"Milloin olen nähnyt sinut ennen?"

"Silloin kuin möin teille Palikarin."

"Mitä? Sinäkö se olet, pikkku tyttöni? Mitä teet täällä?"

Perrine ei voinut vastata; heikkous valtasi hänet pakottaen hänen

istahtamaan ja hänen kalpeutensa ynnä ruskeat silmänsä kyllä puhuivat

hänen puolestansa.

"Mikä sinun on?" huudahti La Rouquerie. "Oletko sairas?"

Perrine liikutti huuliaan saamatta ääntäkään suustansa ja nojautuen

ensin käsivarteensa hän ojensihen ruohoon kalpeana, vavisten ja

uupuneena yhtä paljon mielenliiktituksesta kuin ruumiillisesta

heikkoudesta.

"No, no, no", huudahti La Rouquerie, "etkö osaa sanoa mikä sinua

vaivaa?"

Mutta sitäpä juuri Perrine ei voinut, vaikka ei ollutkaan menettänyt

tietoisuuttansa siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui.

Mutta La Rouquerie oli kokenut nainen ja tunsi kurjuuden kaikissa sen

muodoissa.

"Hän ehkä kohta kuolee nälkään", hän mumisi itsekseen.

Sen enempää sanomatta hän kiiruhti takaisin maantielle pienten

riisuttujen kärryjen luokse, joita koristivat laidoissa riippuvat

kaniininahat. Joutuun hän avasi arkun, otti sieltä suuren vehnäleivän,

juustonpalasen ja pullon sekä juoksi takaisin Perrinen luokse.

Tyttö makasi siinä niinkuin äsken hänen mennessään.

"Odota vähäisen, tyttöseni, odota", lausui La Rouquerie.