Sitten hän veti muistikirjan taskustaan, kirjoitti lyijykynällä
muutamia riviä ja repi irti lehden.
"Vie tämä apteekkiin", hän lausui, "siihen joka on kirkon luona, ei
muualle. Anna sitten äidillesi n:o 1, sen perästä lusikallinen joka
tunti n:o 2 ja kiinaviiniä syödessä, sillä hänen täytyy syödä; anna
kaikkea mikä hänelle maistuu, etenkin munia. Minä palaan illalla."
Perrine saattoi hänet ulos.
"Koeta taivuttaa häntä menemään sairashuoneeseen."
"Luuletteko hänen parantuvan?"
"Epäilemättä sitä toivon; mutta minä en voi toimittaa hänelle täällä
sitä mitä hän saisi sairashuoneessa. On hulluutta olla menemättä sinne;
hän kieltää syystä ettei tahdo erota sinusta; sinä et siltä jouda
hukkaan, silla sinä näyt olevan neuvokas ja viisas tyttö."
Pitkin askelin hän astui vaunujensa luokse; Perrine olisi tahtonut
pidättää häntä kyselläksensä häneltä muutakin, mutta hän astui
vaunuihinsa ja ajoi pois.
Sitten tyttö palasi vaunuihin.
"Mitä sanoi lääkäri?" kysäsi äiti.
"Hän sanoi sinun paranevan."
"Mene sitten joutuun apteekkiin ja tuo myöskin kaksi munaa. Ota kaikki
rahat."
Mutta rahat eivät riittäneet; luettuaan määräyksen apteekkari katseli
tutkivasti Perrinea ja kysyi:
"Onko teillä millä maksaa tämä?"
Perrine avasi kätensä ja näytti rahansa.
"Kaikki maksaa seitsemän frangia ja viisikymmentä centimea", selitti
apteekkari laskettuaan hinnan.
Perrine luki rahansa ja sai niistä kuusi frangia kahdeksankymmentä
viisi centimea itävaltalainen floriini siihen luettuna kahdeksi
frangiksi; häneltä siis vielä puuttui kolmetoista sousta.
"Minulla ei ole kuin kuusi frangia kahdeksankymmentäviisi centimea
siihen luettuna itävaltalainen floriini", hän sanoi; "tahdotteko ottaa
floriinin?"
"Ken semmoista huolisi?"
Mitä hänen piti tehdä? Hän jäi epätoivoisena ja tuskaantuneena siihen
seisomaan käsi avoinna.
"Jos tahtoisitte ottaa floriinin, niin minulta puuttuisi ainoastaan
kolmetoista sousta", bän lausui viimein; "minä kyllä toisin teille
toiste loput."
Mutta apteekkari ei suostunut kumpaankaan ehdotukseen, ei ottamaan
vastaan floriinia eikä jättämään velaksi kolmeatoista sousta.
"Eihän ole kiinaviinin kiire", hän lausui, "voittehan tulla toiste sitä
hakemaan. Minä heti paikalla valmistan jauheet ja muun rohdon ja ne
maksavat ainoastaan kolme frangia viisikymmentä sousta."
Jäännösrahoilla Perrine osti munia ja pienen wieninleivän, jotka
varmaankin herättäisivät äidin ruokahalun, ja palasi juosten Champ
Guillotiin.
"Munat ovat tuoreet", hän selitti, "olio itse tarkastanut ne aurinkoa
vasten; katsopas leipää, äiti, miten se on kystä; syöthän?"
"Kyllä, sydänkäpyni."
Kummassakin oli toivo elpynyt; Perrinessä se oli kasvanut varmuudeksi.
Olihan lääkäri luvannut parantaa äidin ja johtopäätös siitä oli:
miokätähden hän valebtelisi? Kun pyydetään lääkärin sanomaan totuus,
niin hän on velvollinen sen sanomaankin.
Toivo on elvyttävä lääke; sairas, joka kahteen päivään ei ollut voinut
nauttia mitään ruokaa, söi oyt munaa ja puolet pienestä leivästä.
"Näethän äiti kulta, että se käy?" sanoi Perrine.
"Vastedes se käy vieläkin paremmin."
Kaikissa tapauksissa potilaan heikkohermoisuus helpotti; hän tyyntyi
melkoisesti ja Perrine käytti sitä hyväksensä mennäksensä
neuvottelemaan Grain de Selin kanssa tavasta miten saisi vaunut ja
Palikario myödyksi.
Vaunutko -- no ei mikään ollut helpompaa, hän Grain de Sel voisi ostaa
ne samaten kuin hän osti kaikkea muutakin: huonekaluja, vaatteita,
työkaluja, soittokoneita, kankaita ja kaikenlaista tavaraa, uutta ja
vanhaa; mutta Palikaria, sitä hän ei voinut käyttää, syystä että hän ei
ostanut elukoita paitsi koiranpentuja; hänen neuvonsa oli että piti
odottaa keskiviikkoon ja silloin myödä se hevosmarkkinoilla.
Keskiviikkoon asti! Sehän oli pitkä aika, sillä Perrine oli oiin perin
pohjin antautunut toivon helmoihin, että luuli äidin jo ennen sitä
päivää olevan siksi parantanut että pääsisivät matkalle Maraucourtiin.
Toiselta puolen oli edullista viipyäkio, sillä silloin heille jäisi
aikaa ostaa vaunujen hinnalla itselleen vaatteita rautatiematkaa varten
ja, mikä olisi vielä parempi, säästää Palikar, jos Grain de Sel
maksaisi siksi runsaasti vaunuista että kävisi päinsä; Palikar saisi
jäädä Champ Guillotiin ja saavuttuaan Maraucourtiin he tuottaisivat sen
sinne. Miten bän olisi iloinen jos saisi pitää sen ystävän, jota niin
rakasti! Ja miten sen olisi vastaisuudessa hyvä elää upeassa tallissa
ja käydä laitumella kauniilla niityllä!
Mutta nuo muutaman minuutin kestäneet iloiset unelmat haihtuvat
seuraavassa silmänräpäyksessä, sillä määräämättömän, mutta toivotun
summan sijaan ei Grain de Sel pitkällisen ja tarkan tutkimisen jälkeen
tarjonnut vaunuista kaikkine sisällyksineen enempää kuin viisitoista
frangia.
"Viisitoista frangia!"
"Niin, ja sen määrän tarjoon ainoastaan teidän tähtenne. Miti luulette
minun oikeastaan tekevän niiila?"
Ja rautakoukulla, jota käytti kätensä asemasta, hän löi muutamiin
vaununosiin, pyöriin ja vietereihin ylenkatseellisen säälivästi
kohottaen olkapäitään.
Ainoa, mihin Perrine pitkillä puheilla voi taivuttaa häntä oli hinnan
kohottaminen kahdella ja puolella frangilla ynnä lupaus että vaunuja ei
purettaisi ennen heidän lähtöänsä, jotta saisivat asua niissä päivällä,
sillä tytön mielestä oli äidille terveellisempää viettää päivänsä
siellä kuin sisällä umpinaisessa huoneessa.
Perrine oli erittäin tyytyväinen tekemästään ehdosta nähtyään Grain de
Selin tarjoamat vuokrahuoneet. Hän huomasi miten paljon paremmat
markkinavaunut olivat, sillä huolimatta siitä ylpeydestä millä Grain de
Sel puhui huoneestansa ja ylenkatseesta millä lausui mielipiteensä
vaunuista oli hänen talonsa niin kurja ja likainen, että ainoastaan
suurin puute pakotti ihmisiä siinä asumaan.
Tosin siinä olivat seinät ja katto tukevampaa ainetta kuin vaatetta,
mutta siinä olikin kaikki etu vaunuinuihin verraten. Sen ulkopuolella
oli kasoissa tavaraa, jota Grain de Sel kaupitteli, jotka eivät
pahenneet sään muutoksista, rikkinäisiä lasiastioita, luita,
raudanromua. Sisällä käytävissä ja pimeissä koppiloissa sitä vastoin
oli semmoista rojua, joka tarvitsi sateensuojaa, vanhaa paperia,
tilkkuja, korkkeja, leipäkannikoita, saapasrojuja, vanhoja kenkiä,
kaikkia noita lukemattomia esineitä, jotka muodostavat Parisin tunkiot
ja joista levisi melkein tukehduttava löyhkä.
Perrine seisahtui ollen kahden vaiheella kestäneekö äiti tuota löyhkää,
mutta Grain de Sel maltittomasti lausui:
"Päättäkää sukkelaan, lumpunkokoojani voivat saapua; minun täytyy ottaa
heidät vastaan ja panna erilleen kukin laji mitä ovat tuoneet."
"Tunteeko tohtori nämä huoneet?" kysyi Perrine.
"Tunteehan toki; hän on käynyt täällä monta kertaa silloin kun hoiti
Markiisitarta."
Ne sanat ratkaisivat asian: koska tohtori tunsi huoneet, niin hän
myöskin tiesi mitä sanoi ehdottaessaan heitä vuokraamaan yhden niistä,
ja kun Markiisitar asui yhdessä, niin tottapa hänen äitinsä voi asua
toisessa.
"Tämä maksaa teille kahdeksan sousta päivässä", selitti Grain de Sel,
"paitsi maksua aasista ja vaunuista."
"Vaunuistako? Mutta nehän olette ostanut?"
"Tietysti, mutta kun tahdotte asua niissä päivällä, niin on
kohtuullista että maksattekin niistä."
Perrine ei voinut vastata siihen mitään. Ei ollut tämä ensimäinen kerta
kun häntä siten nyljettiin, sitten kun hän oli ruvennut hoitamaan
heidän asioitansa. Olipa häntä vielä mitä kelvottomimmin nyljetty ja
hän rupesi jo uskomaan luonnon laiksi että niillä, joilla oli
omaisuutta, oli myöskin oikeus ryöstää kaikki niiltä, joilla ei oliot
mitään.
Neljäs luku.
Perrine käytti suuren osan päivää puhdistaaksensa huonetta, johon
heidän oli määrä muuttaa; hän pesi lattian, harjasi seinät ja katon ja
siivosi ikkunan, jota varmaankaan ei ainoatakaan kertaa vielä oltu
pesty eikä pyyhitty.
Lukemattomilla matkoillaan kaivolle vettä tuomaan hän huomasi pihan
laidassa, jonne ei ennen ollut tullut katsoneeksi, kasvavan paitsi
ruohoa ja ohdakkeita, myöskin kukkia. Tuuli läheisyydessä olevista
puutarhoista tahi linnut nokassansa olivat kuljettaueet sinne siemenen,
naapurit olivat heittäneet aidan yli kasveja, joista eivät enää
välittäneet. Siten oli osa siemeniä itänyt ja kasveja uudestaan
juurtunut, kun olivat osuneet sopivaan maaperään, ja ne kukkivat nyt,
mikä rehevämmin, mikä huonommin. Tietysti eivät olleet yhtä rehevät
kuin puutarhan hoitokukat, mutta olivat kuitenkin säilyttäneet värinsä,
tuoksunsa ja suloutensa.
Tytölle juolahti mieleen poimia muutama noista punaisista ja
valkoisista leukoijista ja neilikoista ja sitoa ne kimppuun, jonka
asettaisi huoneeseensa haihduttamaan sen pahaa hajua ja samalla
saattamaan sen vähäisen hauskemmaksi. Hänen mielestänsä nuo kukat eivät
olleet kenenkään omaisuutta, kun Palikarin vallassa kerran oli syödä
ne, jos vaan mieli teki; kuitenkaan hän ei tohtinut taittaa ainoatakaan
kysymättä ensin lupaa Grain de Seliltä.
"Myödäksesikö ne ottaisit?"
"En, vaan ainoastaan saadakseni huoneemme vähän hauskemman näköiseksi."
"Ota niitä sitten niin paljon kuin tahdot; jos olisit tahtonut niitä
myödäksesi, niin olisin ensin myönyt ne sinulle. Koska ne ovat itseäsi
varten, pienokaiseni, niin älä haikaile; sinä pidät kukkien tuoksusta,
minä viinin, sitäpaitsi en tunnekaan muuta hajua."
Suuresta lasiromukasasta hän löysi pari siksi vähäsen särkynyttä
maljaa, että voi panna niihin kukkavihkonsa. Ja kukat, poimitut kun
olivat päivänpaisteessa, täyttivät huoneen sulotuoksullaan, karkottaen
siten huoneesta pahan hajun, puhumattakaan siitä miellyttävästä
vaikutuksesta, jonka kukat aina tekevät, etenkin valaistessaan synkän
huoneen seiniä.
Puhdistaessansa huonetta Perriae tutustui tuleviin naapureihinsa,
huoneen kummallakin puolella olevien kamarien asukkaihin: vanhaan
naiseen, jonka harmaata tukkaa aina peitti Ranskan kolmivärisillä
nauhoilla koristettu myssy, ja suurikasvuiseen, koukkuselkäiseen
mieheen, joka alituiseen käytti niin suurta nahkaista esiliinaa, että
olisi luullut sen olevan hänen ainoana pukunansa. Häneltä Perrine sai
tietää kolmivärinauhaisen rouvan olevan katulaulajattaren, joka ei
ollut sen vähempi kuin Grain de Selin mainitsema Markiisitar; joka aamu
hän läksi Champ Guillotista kainalossaan punainen sateenvarjo ja pitkä
ruokokeppi, jonka pisti maahan kadunkulmissa tahi siltojen päissä ja
johon sitten sitoi sateenvarjonsa; siinä hän sitten lauloi ja möi
laulujensa sanoja. Markiisittarelta Perrine taas sai tietää
esiliinamiehen olevan vanhan rajasuutarin, joka aamusta iltaan
työskenteli ääneti kuin myyrä ja sen tähden oli saanut liikanimeksensä
Le Carpe. Mutta jos hän ei melunnut kielellään, niin hänen vasaransa,
jolla taukoamatta koputteli ja kalkutteli, piti sitä suurempaa ääntä.
Vähä ennen auringonlaskua he voivat muuttaa huoneeseensa. Äiti
nähdessänsä silloin kukat ilostui ja tuli liikutetuksi.
"Miten hyvä ja hellä olet äidillesi, tyttöseni!" hän lausui.
"Hyvä itseäni kohtaan, sillä silloin olen onnellisin kun voin toimittaa
sinulle iloa, äiti."
Ennen maatapanoa hänen täytyi viedä kukat ulos ja silloin vanhan talon
ummehtunut ilma rupesi tuntumaan tuskastuttavalta, mutta sairas ei vaan
sitä valittanut; mitä se olisikaan auttanut, kun hän ei kuitenkaan
voinut jättää Champ Guillotia lähteäksensä edelleen?
Hän nukkui huonosti, hänessä oli kova kuume niin että houraili ja
tohtori huomasi hänen seuraavana aamuna olevan paljoa huonomman. Hän
päätti sen tähden antaa toisia rohtoja ja käski Perrinen käymään
apteekissa, jossa sillä kertaa pyydettiin viisi frangia. Perrine maksoi
empimättä, mutta tuskin tohti vetää henkeään palattuaan kotiin. Jos
menoja jatkusi niinkuin siihen asti, niin miten päästä keskiviikkoon
asti, jolloin hänellä olisi käytettävänä Palikarin hinta? Jos lääkäri
seuraavana päivänä taasen määrää toiset viiden frangin rohdot, niin
mistä ottaa siihen tarvittavat rahat?
Siihen aikaan kun hän vanhempiensa seurassa kuljeskeli vuoriseuduissa,
he olivat montakin kertaa kärsineet puutetta ja monta kertaa he myöskin
jätettyään Kreikanmaan olivat kärsineet nälkää. Mutta se oli kuitenkin
aivan toista. Vuoriseuduissa heillä aina oli useinkin toteutuva toivo
löytää hedelmiä, kasviksia tahi saada ammutuksi joku metsäkauris, jonka
lihasta saivat hyviä ruokavaroja. Saavuttuaan Europpaan he tapasivat
vähä väliä kreikkalaisia, bosnialaisia tahi tyrolilaisia talonpoikia,
jotka muutamasta sousta olivat halukkaat antamaan valokuvata itsensä.
Sen sijaan Parisissa ei ollut mitään toimeentulon mahdollisuutta sille,
jolla ei ollut rahaa taskussa, ja heidän varansa lähenivät jo loppuaan.
Mihin he sitten ryhtyisivät? Ja kauheinta kaikesta oli, että juuri
hänen oli vastattava siihen kysymykseen, hänen, joka ei tietänyt
mitään; kauheata, että juuri hänen oli vastattava kaikesta, kun tauti
teki äidin kykenemättömäksi ajattelemaan heidän puolestansa ja hän oli
siten astunut äidin sijaan, hän joka vielä tunsi itsensä varsin
lapseksi.
Jospa edes tapahtuisi pieninkin muutos parempaan päin! Silloin hänen
mielensä rohkaistuisi ja vahvistuisi; mutta niin ei käynyt, ja vaikka
äiti ei milloiokaan valittanut, vaan päinvastoin aina sanoi: Kyllä
tästä vielä paranen! -- niin hän kuitenkin näki että hän ei parannut:
äiti ei saanut unta, ruokahalu oli kadonnut, kuume rasitti ja heikkous
eneni enenemistänsä -- ja äiti huononi hänen mielestänsä päivä
päivältä.
Tiistai-aamuna, kun lääkäri kävi potilastaan katsomassa, tapahtui se
jota Perrine niin pelkäsi. Kiireesti tutkittuaan sairasta tohtori
Cendrier veti muistikirjansa taskustaan, tuon kauhean muistikirjan,
joka oli Perrinen kauhistus, kirjoittaaksensa siihen uuden
lääkemääräyksen; mutta samassa kun lääkäri jo lähensi kynää paperille
Perrine rohkaisi mielensä ja keskeytti hänet.
"Herra tohtori, jos nämä lääkkeet eivät kaikki ole yhtä tärkeitä, niin
pyytäisin teitä tänään kirjoittamaan ainoastaan tärkeimmät."
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi lääkäri suuttuneen näköisenä.