Niinkuin usein lauantaisin oli nytkin noin kello kolmen aikana lukuisa
väkijoukko kokoontunut ajopeleineeu Pariisin Bercy portin eteen.
Rantakaduilla oli vaunuja ahdinkoon asti neljässä epäsäännöllisessä
rivissä -- retelejä lastattuina viinitynnyreillä, kuormavankkureita
hiilillä tahi jollakin muulla polttoaineella, sitä paitsi heinä- ja
olkikuormia, jotka kaikki seisoivat siinä pilvettömän kesäpäivän
paahteessa odotellen tullitarkastusta, innokkaasti toivoen pyhäaattona
päästä kaupunkiin.
Niiden joukossa melkoisen kaukana katusalvasta oli eriskummalliset
miltei naurettavan ja surkean näköiset ajopelit, jonkinmoiset
markkinavankkorit, mutta paljoa yksinkertaisemmat; vaateseinäinen
tervattu pahvikattoinen kummitos, matalapyöräisellä vaununpohjalla.
Ennen aikaan oli seinävaate ollut siniseksi maalattu, mutta oli jo niin
kauhtunut, likainen ja kulunut, ettei voinut muuta kuin arvaamalla
päättää minkä näköinen se uutena oli ollut. Arvaamiseen oli myöskin
pakko turvautua jos mieli selittää sen kaikilla seinämillä olevia
puoleksi näkymättömiin kuluneita ilmoituksia: ylinnä oli
kreikkalaisilla kirjaimilla luettavana alku: _photo_ sanasta, sen alla
oleva näytti olevan saksaa: _graphie_, sen perästä arvatenkin lopputavu
italiankielellä _fia_; viimeksi oli selvimmin ranskaksi sana
_photographie_, silminnähtävästi käännös edellisistä, samalla
tienosoittajana ilmuttaen mitä maita nuo kurjat ajoneuvot olivat
kulkeneet, ennenkuin olivat ehtineet Ranskaan ja viimein Parisin
portille.
Oliko todellakin mahdollista, että vaunujen eteen valjastettu aasi oli
jaksanut vetää tuota kummitusta niin pitkän matkan?
Ensi silmänräpäyksessä se oli sangen epäilyttävää, sillä se oli niin
laiha, uupuneen ja nälkäisen näköinen; mutta tarkemmin katsottua
täytyi myöntää että tuo voimattomuus ei ollut muuta kuin pitkän
matkan tuottaman väsymyksen seurauksia. Itse asiassa eläin oli
vahvarakenteinen, voimakas ja melkoista korkeampi europpalaisia aaseja,
solakka, kaaniin harmaavärinen, vatsanalus vaaleampi huolimatta
maantien pölystä, joka sitä likasi. Mustat poikkiviivat tekivät hienot
jalat vielä siromman muotoisiksi, ja huolimatta uupumuksestansa se piti
päätänsä korkealla, itsepäisen päättäväisesti ja veitikkamaisen
ylpeästi. Valjaat olivat täydelleen vaunujen arvoiset, paikatut kun
olivat kaikenvärisillä nauhan- ja köydenpätkillä, toinen paksua, toinen
vaan purjerihmaa, mikäli sitä oli maantieltä löydetty; mutta ne melkein
hävisivät lehtiköynnösten ja kaislojen peittoon, joita matkan varrella
oli poimittu ja pistetty valjaiden väliin suojelemaan aasia
auringonpaahteelta ja kärpäsiltä.
Sen lähellä katukäytävän reunalla istui pieni noin yhden- tai
kahdeotoistavuotias tyttö sitä vartioimassa.
Hän erosi ulkonäöltään melkoisesti muista; kasvonpiirteet olivat
epäsäännölliset, vaan eivät siltä epämiellyttävät ja ilmaisten hänen
olevan synnyltään sekarotua. Päinvastoin hänen vaalea tukkansa
verrattuna tummaan ihoon antoi kasvoille erinomaisen hienon muodon,
jota vielä enensi suuret, syvät, mantelinmuotoiset silmät. Suukin oli
hieno ja lujan näköinen. Levätessä oli ruumis täydellisesti vapaa ja
yhtä miellyttävän näköinen kuin pää hienoine mutta samalla voimakkaine
piirteineen. Hartioiden piirteet esiintyivät sorjan ja pyöreähkön
näköisinä yksinkertaisen ja väriltään epämääräisen puseron alta, joka
arvatenkin alkuaan oli ollut musta ja lujat täyteläiset sääret pistivät
esiin vanhan liiankin paikatun ja parsitun hameen helman alta. Mutta
kaikki tuo puvun ilmaisema köyhyys ei kuitenkaan ollut voinut painaa
sen käyttäjää alas siitä itsetietoisuuden asemasta, jossa hän
silminnähtävästi oli elänyt.
Hänen ei olisi ollut vaikea istumapaikastaan pitää aasia silmällä, se
kun seisoi korkean ja leveän heinäkuorman takana, ellei se vähänväliä
olisi suvainnut siepata heiniä edessään olevasta kuorman runsaasta
varastosta. Ja sen tempun se joka kerta uudisti niin viekkaasti ja
salaa, että varsin hyvin huomasi sen käsittävän menettelevänsä väärin.
"Palikar, etkö jo lopeta!"
Heti aasi painoi alas päänsä katuvaisen ja pahantekijän tavoin, mutta
niin pian kun se vilkuttaen silmiään ja liipottaen korviaan oli
nielaissut pureskelemansa heinät se alotti uudestaan syöntiään niin
innokkaasti, että siitä helposti voi huomata miten kovasti sen oli
nälkä.
Kun nuori tyttö neljännen tahi viidennen kerran nuhteli tottelematonta
aasiaan, kuului vaunuista ääni huutavan:
"Perrine!"
Heti tyttönen kavahti pystyyn, nosti vaunun seinävaatetta ja astui
vaunuihin, joissa lepäsi vaimo-ihminen niin ohuella matrassilla, että
olisi luullut hänen makaavan paljaalla pohjalla.
"Tarvitsetko minua, äiti?"
"Mitä tekee Palikar?"
"Se syö heiniä edessään olevista vaunuista."
"Niin se ei saa tehdä."
"Sen on niin nälkä."
"Nälkä ei oikeuta meitä ottamaan semmoista, joka ei ole meidän omaamme,
mitä vastaisit kuorman omistajalle, jos hän suuttuisi?"
"Kyllä pidän tarkempaa huolta Palikarista äiti."
"Emmekö pian pääse Pariisiin?"
"Meidän täytyy odottaa tullitarkastusta."
"Kestääkö se vielä kauvan?"
"Oletko nyt sairaampi?"
"Älä pelkää, lapseni, kuumuus ja ummehtunut ilma vaaa vaivaa; se ei tee
mitään", hän sanoi hengästyneenä tuskin kuuluvalla äänellä.
Näillä sanoilla äiti tahtoi rauhoittaa tyttöänsä; ken hyvänsä olisi
huomannut hänen olevan melkein kuolemaisillaan. Tuskin hän jaksoi
hengittää, voimat olivat lopassa ja hän näytti olevan hivutustaudin
viime asteella,, Hän näytti olevan noin kahdeukymmenenkuudea
tahi -seitsemän vuoden ikäinen ja surkastuneista kasvoista näkyi vielä
erinomaisen kauneuden jälkiä; pää oli siromuotoinen, mustat silmät
lempeät ja syvät niinkuin tyttärensäkin, vaikka niissä nyt paloi
kuumeen tuli.
"Tahdotko, äiti, että toimitan sinulle jotakin virkistävää?" kysyi
Perrine.
"Mitä sitten?"
"Täällä on kauppapuoteja läheisyydessä, voisia niistä ostaa sinulle
sitruunan. Minä kyllä palaan heti."
"Ei, meidän täytyy säästää rahojamme; meillä on niitä niin niukasti!
Mene Palikarin luokse ja pidä huolta siitä ettei se enää varasta
heiniä."
"Sa ei ole mikään helppo tehtävä."
"No, pidä häntä ainakin silmällä."
Tyttö palasi aasin luokse, ja kun jonon alkupäässä olevat vaunut sillä
aikaa olivat tarkastetut ja siten päässeet kulkemaan, olivat hänen
edessään olevat ajaneet eteenpäin, niin että hän pidättäen aasia
paikallansa, jäi siksi kauas heinäkuormasta, ettei elukka yltänytkään
saamaan siitä mitään.
Alussa aasi vastusteli ja tahtoi sekin siirtyä eteenpäin, mutta Perrine
puhutteli sitä lempeästi, hyväili ja suuteli sen turpaa; Palikar
liipotti pitkiä korviaan, näytti sangen tyytyväiseltä ja seisoi sitten
vallan hiljaa.
Kun tyttösen ei enää tarvinnut pitää huolta aasistaan, hän voi
huvitella katselemalla ympärilleen; pienet höyryveneet riensivät joella
edsstakaïsïn; kömpelöt hinaajalaivat kulkivat työläästi jokea ylös;
proomuja iyhjennettiin suurien nostimien avulla, jotka vahvoilla
rautakourillaan tarttuivat laivojen lastiin heittäen viljasäkit
odottaviin vaunuihin, tahi tynnnyrit riveihin laiturille. Hän katseli
miten junat kiitivät eteenpäin ratakiskoillaan vallilla, jonka holvien
läpi hän näki tahi pikemmin aavisti vilauksen Parisista harmajan sumun
peitossa. Vallan hänen vieressänsä tullivirkamiehet ahkerasti
hääräsivät työssään, pistäen pitkät keihäänsä heinä- ja olkikuormiin
tutkiaksensa niitä, tahi kiiveten retelikärryissä oleville
viinitynnyreille, joihin pienellä näverillä porasivat pienen reiän,
antoivat sisällyksestä tilkkasen juosta pieneen hopeatappiin,
maistoivat sitä ja sylkivät sen heti jälleen suustansa.
Miten kaikki tuo oli Perrinelle uutta ja kummallista; hän innostui niin
sitä katsomaan, että aika kului hänen huomaamattaan.
Noin kahden- tahi kolmentoistavuotias poika, joka nähtävästi kuului
kiertelevään silmänkääntäjäseurueeseen, jonka oli vuoro päästä heti
Perrinen jälkeen, oli jo kymmenen minuuttia tehnyt temppujaan hänen
edessänsä, ilman että sitä huomasi. Vihdoin poika päätti puhutella
tyttöä.
"Tuossapa on kaunis aasi!"
Perrine ei vastanut.
"Tuo aasi on varmaankin ulkomaalainen? Muuten olisi kummallista."
Perrine katseli terävästi poikaa, joka hänen mielestänsä oli kunnon
pojan näköinen. Voihan hän puhella hänen kanssansa.
"Aasi on Kreikanmaasta."
"Kreikanko maasta?"
"Niin ja sen vnoksi sillä on nimenä Palikar."
"Vai niin, senkö tähden?"
Mntta vaikka merkitsevällä hymyllä teeskenteli ymmättäneensä
vastauksen, niin poika ei kuitenkaan ollut ensinkään selvillä siitä
minkätähden kreikkalaisella aasilla piti olla nimenä Palikar.
"Onko pitkä matka Kreikkaan?" hän sitten kysyi.
"On, hyvin pitkä."
"Vieläkö pitempi kuin -- Kiinaan?"
"Ei, mutta kuitenkin hyvin pitkä."
"Siis tulette Kreikasta?"
"Emme, vaan paljon, paljon kauempaa!"
"Kiinastako?"
"Ei; Palikar vaan on Kreikasta."
"Aiotteko mukaan Invaliidijuhlaan?"
"Emme."
"Minne aiotte matkustaa?"
"Parisiin."
"Mihin aiotto jättää vaununne?"
"Meille kerrottiin Auxerressa, että on vapaita paikkoja linnoitusten
luona olevilla bulevardeilla?"
Poika löi käsillään reisiään ja pudisti päätään.
"Linnoitusten luona olevilla bulevardeilla, oh hah, vai siellä."
"Eikö siellä sitten olekaan vapaita paikkoja?"
"On kyllä:"
"Kuinka niin?"
"Mutta ei teitä varten. Siellä on rauhatonta noiden linnoitusten luona.
Onko teillä miehiä seurassanne, rotevia miehiä, jotka eivä kammoksu
puukoniskuja. Minä tarkoitan sekä antaa että saada niitä?"
"Meitä ei ole kuin äiti ja minä, ja äiti on sairas."
"Ja pidättekö aasistanne?"
"Hyvin paljon."
"No niin. Huomenna olisi aasinne sieltä varastettu. Se on vaan alkua ja
sitten saisitte nähdä mitä seuraa. Se ei ole niinkään hauskaa. Uskokaa
minua; Gras Double teille sen sanoo."
"Onko tuo oikein totta?"
"Hitto vie! Tottako? Huomaan ettette ole milloinkaan ennen ollut
Parisissa."
"En milloinkaan!"
"Sen kyllä huomaa; nuo Auxerrelaiset pölkkypäät siis ovat uskotelleet
teille, että voisitte majautua sinne? Miksi ette ennemmin pyydä päästä
Grain de Selin luokse?"
"En tunne Grain de Seliä."
"Ettekö tunne? Hänhän on Champ Guillotin omistaja ja sitä taloa ympäröi
korkea lauta-aita, ja portit suljetaan yöksi. Siellä teidän ei ole
tarvis pelätä, sillä koko maailma tietää että Grain de Sel heti on
valmis lennättämään haulipanoksen sen ruumiiseen, joka yrittäisi
tnnkeutua sinne yöllä."
"Onko siellä kallista?"
"Talvella kyllä, kun kaikki ihmiset pyrkivät Parisiin, mutta tähän
aikaan luulen teidän pääsevän neljälläkymmenellä sous'illa [sous =
viisi centiniä (penniä)] viikossa ja siihen hintaan saa aasi syödä
pihalta ohdakkeita, joita siellä kasvaa oikein kosolta, jos se
nimittäin pitää niistä."
"Takaan sen niistä pitävän."
"No sehän on sen asia; eikä Grain de Sel olekaan mikään paha mies."
"Onko hänen nimensä Grain de Sel?" [Grain de Sel = suolarae.]
"Häntä sanotaan siksi siitä syystä että häntä aina janottaa. Hän on
entinen juoppo, joka on ansainnut suuria summia rääsyjen
kokoilemisella, mutta hänen on täytynyt luopua siitäkin, sitte kun
hänen kätensä murskautui, sillä ei ole niinkään helppoa pidellä
kokoomakoukkua vaan yhdellä kädellä. Sen perästä hän rupesi vuokraamaan
talvisin pihansa ja huoneensa markkinaväelle ja heidän vankkureilleen
ja kesällä kelle vaan sattui; sitä paitsi hän tekee muitakin kauppoja:
hän myö koiranpanikoita."
"Onko täältä pitkä matka Champ Guillotiïn?"
"Ei ole kuin Charonneen asti; mutta lyönpä vetoa ettette tunne edes
Charonneakaar?"
"En ole milloinkaan ennen ollut Parisissa."
"Vai niin, Charonne on tuonne päin."
Hän ojensi kätensä pohjoiseen päin.
"Kun ensin olette päässeet katusalvan ohitse pitäa teidän heti kääntyä
oikealle ja kulkea bulevardia linnoituksia myöten lähes puoli tuntia.
Kun sitten olette jättäneet taaksenne Vincennes-torin, joka on sangen
leveä ja suuri, niin teidän on poikettava vasemmalle. Siellä voitte
kysellä; kaikki ihmiset tuntevat Champ Guillotin."
"Paljon kiitoksia; minä menen kysymään äidiltä -- ja jos tahtoisitte
jäädä hetkeksi Palikarin luokse niio kerron hänelle koko jutun."
"Kyllä minä jään, minä pyydän sitä sillä aikaa opettamaan minulle
kreikkaa."
"Olkaa hyvä estäkää sitä varastamasta heiniä."
Perrine katosi vaunuihin ja kertoi äidilleen mitä tuo nuori klovnipoika
oli sanonut hänelle.
"Jos asia on semmoinen, niin ei meidän ole epäilemistäkään, meidän
täytyy menuä Charonneen; mutta luuletko osaavasi sinne? Muista että nyt
ollaan Parisissa."
"En luule sitä vaikeaksi."
Mennessänsä hän kumartui äitinsä ylitse ja kuiskasi:
"Täällä oo paljon kuormia joiden osoitelaudoissa on luettavana:
'Tavaraa Maraucourtista' ja niiden alla: 'Vulfran Paindavoine';
viinitynnyreille levitetyissä kangaspeitteissä on luettavana samaa."
"Sehän ei ole kummallista."
"Minua kummastuttaa se että näen niitä nimiä niin usein."
Toinen luku.
Palatessansa Palikarinsa luokse, näki Perrine aasin pistäneen päänsä
syvälle heinäkuormaan ja pureskelevan maukasta ravintoaan yhtä
rauhallisesti kuin tallissa heinähinkalonsa luona.
"Oletteko antanut sen syödä heiniä?" hän huudahti.
"No sen vakuutan."
"Entä jos ajaja suuttuu?"
"Koettakoon! Silloin hän joutuu tekemisiin minun kanssani."
Hän asettui puolustusasentoon kädet nyrkissä, pää taapäin heitettynä.
"Tänne päin, roisto!"
Mutta hänen ei tarvinnutkaan näyttää puolustusintoansa; oli juuri
heinäknorman vuoro joutua tullinuuskijain tutkittavaksi, jotka
pistelivät sitä ristiin rastiin ja antoivat sitten luvan päästä
katusalvan läpi.
"Nyt on teidän vuoronne, ja nyt minäkin lähden. Hyvästi neiti, näkemiin
asti. Jos milloin haluatte tavata minua, niin kysykää vaan Gras
Doublea, koko maailma kyllä minut tuntee."
Parisin porttia vartioivat tullimiehet ovat kyllä tottuneet näkemään
jos joitakin eriskummallisuuksia, mutta se tullimies, joka astui noihin
valokuvausvaunuihin säpsähti kuitenkin kummastuksesta nähdessään siellä
yksinäisen, nuoren, sairaan naisen. Hän loi silmänsä ympärilleen eikä
nähnyt siellä muuta kuin suurinta köyhyyttä ja puutetta.
"Onko teillä mitään tullattavaa?" hän kysyi alkaen tutkimustansa.
"Ei mitään."
"Eikö ollenkaan viiniä tahi ruokavaroja?"
"Ei mitään."
Nuo kahdesti lausutut vastaukset olivat täydelleen todet. Paitsi
matrassia ja kahta ruokatuolia, pientä pöytää ja uunilaitosta, jonka
voi siirtää paikasta toiseen, valokuvauskonetta ja -tarpeita ei
vaunuissa ollut mitään, ei arkkuja, ei leipää eikä vaatteita.
-- "Hyvä on, saatte kulkea."
Päästyään portista Perrine heti kääntyi oikealle niinkuin Gras Double
oli neuvonut. Koko ajan bän talutti aasiansa päitsistä bulevardilla,
joka kulki pitkin linnoituksia. Vallien kuivuneessa pölyisessä ruohossa
makasi siellä täällä miehiä, mikä selällään, mikä vatsallaan, sen
mukaan kuin kestivät auringon paahdetta; toiset taas ojensivat käsiään,
kun heitä häirittiin nauttimasta suloista untaan, heti valmiina
uudestaan vaipumaan sen helmaan. Näbdessänsä noita likaisia, ryysyisiä,
parrakkaita, kurjia olentoja ynnä sitä tapaa millä he repaleitansa
kantoivat, Perrine varsin hyvin käsitti etteivät nämä linnoitusten
asukkaat olleet niinkään luotettavaa väkeä etenkään öillä ja että
puukoniskut olivat jotenkin helposti annetut.
Hän ei kuitenkaan kauan kiinnittänyt huomiotansa heihin, hänellä kun ei
ollut aikomus jäädä sinne, vaan sen sijaan hän katseli tutkivasti
eteenpäin, se on hän etsi silmillään Parisia.
Mitä! Nuoko kurjat mökit, nuo hajoovat liiterit, nuo likaiset
siivottomat pihamaat, nuo epämäärättävät alueet, joille oli kaadettu
suuriin kasoihin kaikenlaista törkyä, tuoko olisi Parisi? Parisi, josta
niin usein oli kuullut isänsä kertovan, jota niin kauan ikävöiden oli
halunnut nähdä ja jota lapsellisessa mielessään kuvitteli yhä
lumoavammaksi, mitä enemmän kilometripatsaiden numerot ilmoittivat
matkan lähenevän loppuansa? Täytyihän sen olla Parisi, samaten koin nuo
roistomaiset miehet ja naiset jotka eläinten kaltaisina viruivat
bulevardin toisella puolella olevien vallien ja linnoitusten rauhassa,
olivat parisilaisia.
Hän huomasi saapuneensa Vincennestorille, jonka tunsi suuruudestaan,
kääntyi vasemmalla päästyään sen yli ja kyseli sitten Champ Guillotia.
Jos todellakin "koko maailma" tunsi paikan, niin tuskin kukaan oli
samaa mieltä toisen kanssa sinne vievästä tiestä ja hän eksyi monta
kertaa niistä kaduista, joita hänen neuvottiin kulkemaan. Vihdoin hän
kuitenkin saapui korkean lauta-aidan eteen, jonka laudat olivat mikä
höyläämätöntä, mikä kuorimatonta puuta, mikä maalattu, mikä tervattu.
Katsahtaessaasa sisään avonaisesta portista, hän näki pihalla vanhan
pyörättömän omnibussin ja kelpaamattoman rautatievaunun, sekin
pyörätön. Siitä hän päätti ettei läheisyydessä ollut parempia taloja ja
että tämä kyllä oli Champ Guillot, Paremmaksi varmuudeksi ilmestyi
vielä paikalle kymmenkunta pientä koiranpentua leikkien ja pyöriskellen
maassa.
Hän jätti Palikarin vaunujen kanssa kadulle ja astui pihaan. Heti
paikalla pennut tuppautuivat hänen ympärilleen yrittäen purra hänen
jalkojaan ja haukkua nalkuttaen.
"Ken siellä?" kuului ääni pihan pohjasta.
Hän katsahti sinne päin mistä ääni kuului ja huomasi vasemmalta puolen
rakennuksen, jota ehkä voi käyttää asuntona, mutta joka myöskin voi
olla mikä hyvänsä muukin; seinät olivat tiilestä, katukivistä, puusta
ja läkkilaatikoista, katto oli pahvista ja tervatusta purjekankaasta,
ikkunain ruudut olivat paperista, sinkkipellistä ja osaksi lasista.
Kaikki oli rakennettu niin yksinkertaisesti, että olisi voinut luulla
Robinsonin sen tehneen Perjantain ja isänsä avulla. Avosuisen katoksen
alla rakennuksen toisessa nurkassa seisoi tuuheapartainen mies
lajittelemassa erilaisia ryysyjä koreihin.
"Älkää tallatko koirasiani", hän sanoi. "Tulkaa tänne puheilleni."
Perrine totteli.
"Mitä tahdotte?" hän kysyi kun tyttö oli päässyt hänen luoksensa.
"Tekö olette Champ Guillotin omistaja?" kysyi Perrine.
"Niinpä sanotaan."
Perrine selitti muutamin sanoin asiansa ja mies häntä knullessansa
tarttui lähelia olevaan litranmittaan ja kaatoi siitä lasiin viiniä,
jottei aika menisi hukkaan, ja tyhjeosi sen.
"Voi käydä päinsä, jos maksatte etukäteen", vastasi mies ikäänkuin
tiedustellen.
"Kuinka paljon?"
"Neljäkymmentäkaksi sousta viikossa vaunuista j& kaksikymmentä
aasista."
"Se on kovin kallista"
"Se on hintani."
"Kesähintanneko?"
"Kesähintani."
"Saako aasi silloin syödä pihamaalta ohdakkeita?"
"Saa, jopa ruohoakin jos sen hanpaat vaan siihen pystyvät."
"Me emme voi ryhtyä viikkokauppaan, sillä me emme viivy täällä niin
kauan; olemme matkalla Amiensiin ja aiomme vaan levähtää täällä
Parisissa."
"Sama se, silloin maksaa kuusi sousta päivässä vaunuista ja kolme
aasista."
Perrine pisti kätensä taskuuu, otti sieltä yksitellen yhdeksän sousta
ja antoi ne isännälle.
"Hyvä! Sano vanhemmillesi että voivat ajaa vaunut tänne. Kuinka monta
teitä on? Jos teitä on kuljeskeleva joukko niin tulee kaksi sousta
lisää hengeltä."
"Meitä ei ole kuin äitini ja minä."
"Hyvä. Mutta miksi ei äitisi tullut sopimaan tätä asiaa?"
"Hän makaa sairaana vaunuissa."
"Sairasko? Tämä ei ole mikään sairashuone."
Perrineä jo pelotti etteivät tahtoisikaan ottaa vastaan sairasta.
"Asia on niin, että hän on uupunut. Käsitättehän, me olemme kulkeneet
pitkän matkan."
"Minä en koskaan kysy keneltäkään mistä he tulevat."
Hän ojensi kätensä pibannurkkaa kohden:
"Voit ajaa vaunut tuonne ja riisua aasisi, jos sa potkaisee kuoliaaksi
koirani, niin saat maksaa siitä sata sousta."
Sitten hän huusi Perrinen takaisin kun tämä aikoi lähteä.
"Juokaa lasillinen viiniä.."
"Kiitoksia, minä en juo viiniä."
"Sama se; sitten juon sen itse."
Hän kaatoi suuhunsa tarjoomansa viinin ja ryhtyi uudestaan
ryysynlajittelemistyöhänsä.
Talutettuaan Palikarin osoitettuun paikkaan, mikä ei suinkaan voinut
tapahtua niin etteivät vaunut vähä väliä olisi tärähtäneet kiviä
vasten, meni Ferrie heti äitinsä luokse.
"Vihdoinkin olemme perillä, äiti kulta."
"Miten hyvä, kun saamme pysyä paikoillamme tarvitsematta kulkea
tärisevissä vaunuissa! Niin ja niin monta kilometriä päivässä! Hyvä
Jumala miten maa on suuri!"
"Nyt kun voimme levähtää, niin minä laitan vähän ruokaa. Mitä tahdot
syödä?"
"Ennen kaikkea riisu Palikar raukka, joka varmaankin on kovin väsynyt,
anna sille vettä ja ruokaa ja hoida sitä hyvästi."
"Täällä kasvaa ruusaasti ohdakkeita -- en ole milloinkaan nähnyt niitä
niin paljon samassa paikassa ja sitten täällä on kaivokin. Tulen heti
takaisin."
Hän palasi todellakin hyvin pian ja rupesi askaroimaan vaunuissa, josta
hän kantoi pihalle uunin, pari hiiltä ja vanhan kasarin. Sitten hän
sytytti tulen muutamalla lastulla, laskihe polvilleen sen eteen ja
rupesi sitä puhaltamaan voimiensa takaa.
Kun tuli oli syttynyt iloisesti palamaan, bän palasi vaunuihin.
"Keitettyä riisiä kai tahdot, äiti, eikö niin?"
"Minun ei ole nälkä."
"Ehkä jokin muu maistuisi sinulle? Minä meneu hakemaan mitä vaan
tahdot. Haluatko?..."
"Voinhan syödä riisiä."
Perrine pani kourallisen riisiä kasariin, johon oli ennen kaatanut
vähän vettä ja kun se rupesi kiehumaan, hän hämmensi sitä parilla
kuoritulla valkoisella puupuikolla eikä jättänyt keittoansa paitsi
kiireesti mennäksensä katsomaan Palikaria ja lausuaksensa sille
muutamia ystävällisiä sanoja. Ne eivät tosin tällä kertaa olleet
välttämättömän tärkeitä, sillä se oli täydessä toimessa ja pureskeli
ahkeraan ohdakkeita vähä väliä korviaan liipottamalla ilmaisten
mielihyväänsä.
Kun riisi oli juuri parahiksi keitetty eli sen verran että suurimmat
olivat haljenneet eivätkä menneet puuroksi niin kuin parisilaiset
keittäjät sen usein valmistavat, hän kaatoi sen pieneen vatiin ja vei
vaunuihin.
Edeltäpäin hän oli jo asettanut sinne äidin vuoteen viereen pienen
ruukullisen raikasta kaivovettä, kaksi lasia, kaksi lautasta ynnä kaksi
otinta; hän asetti riisivatinsa niiden viereen ja istahti ristijaloin
lattialle levittäen hameet ympärilleen.
"Nyt, äitiseni", hän lausui samalla tavoin kuin pieni tyttö puhuttelee
nukkeansa, "nyt me aletaan syödä, minä tarjoon."
Vaikka ääni olikin iloinen hän kuitenkin huolestuneena tarkasteli
äitiään, joka oli noussut istumaan matrassillensa kääriytyneenä
saaliin, joka silminnähtävästi oli ollut sangen kallisarvoinen, vaikka
nyt jo kulunut, kauhtunut ja risainen.
"Onko sinun nälkä?" kysyi äiti.
"No sen vakuutan, onhan jo pitkä aika sitten kuin söin."
"Minkä vuoksi et ole syönyt leipää?"
"Olen syönyt kaksikin palasta, mutta minun on sittenkin kovin nälkä.
Saatpa nähdä, jos ruokahalu tulee kun näkee muiden syövän, niin kylläpä
sitten vati kohta tyhjenee."
Äiti oli maistanut riisiä, mutta pureskeli ja käänteli sitä kauan
suussaan voimatta sitä niellä.
"Eipä onnistu oikein hyvin", hän lausui ikäänkuin vastaukseksi tyttönsä
katseihin.
"Äiti, sinun täytyy koettaa: toinen suuntäysi luisuu paremmin alas,
kolmas vieläkin paremmin."
Mutta niin pitkälle äiti ei päässyt, sillä toisen periltä hän jo laski
ottimensa lautaselle lausuen:
"Sydäntäni kääntää, on parempi että lopetan."
"Oi äiti kulta."
"Älä ole siitä milläsikään, kultaseni, ei se tee mitään. Voi varsin
hyvin elää syömättä, kun ei tarvitse liikkua. Levähtäessä ruokahalukin
palaa."
Hän riisui saalinsa ja ojentautui matrassillensa, mutta vaikka olikin
heikko, niin hän ei kuitenkaan unohtanut tyttöään ja lausui, nähdessään
hänen silmänsä täynnä kyyneleitä, häntä lohduttaaksensa:
"Tämä riisi on oikein hyvää; syö se loppuun, sinä kun teet työtä; sinun
pitää pysyä vahvana, että voit hoitaa minua; syö, armaani, syö."
"Kyllä, äiti, syönhän; näethäo että syön."
Hänen oli todellakin kovin vaikea niellä, mutta vähitellen äidin
lempeiden, hellien sanojen vaikutuksesta kurkku väljeni niin, että
ruoka luiskahti helposti alas. Siinä riisikeko sukkelaan hupeni sillä
aikaa kun äiti häntä surullisesti ja hellästi katseli.
"Näetbän että se käy!"
"Jospa tohtisin sanoa jotakin, äiti."
"Tohdi vaan, lapseni!"
"Vastaisin sinulle samaa kuin sinäkin sanoit minulta, ihan samaa
minäkin sinulle sanoin."
"Mutta minähän olen sairas."
"Mutta juuri sentähden toivoisin sinun suostuvan siihen että menen
hakemaan lääkärin; olemmehan ayt Parisissa, ja Parisissa on hyviä
lääkäreitä."
"Hyvät lääkärit eivät vaivaudu ilman hyvää maksua."
"Maksetaan heille."
"Mutta millä?"
"Rahallamme; pitäisihän sinun taskussasi olla seitsemän frangia ja
vielä sen lisäksi yksi floriini, jonka voimme vaihtaa täällä; minulla
on seitsemäntoista sousta. Katso toki taskuasi!"
Rouvan musta hame oli yhtä huono kuin Perrinen, vaikkei niin pölyinen,
syystä että sitä oli harjattu; se oli levitettynä matrassille ja sen
taskussa oli todellakin nuo äskenmainitut seitsemän frangia ja
itävaltalainen floriini.
"Kuinka paljon on tuo kaikki yhteenluettuna", kysyi Perrine. "Minä
tunnen niin huonosti ranskalaisia rahoja."
"Tuskin minä tunnen niitä sen paremmin."
He rupesivat laskemaan ja, luettuaan floriinin kahdeksi frangiksi,
saivat summan nousemaan yhdeksään frangiin neljäänkymmeneenviiteen
centimeen.
"Näethän meillä on enemmän kuin tarvitaan lääkärille", jatkoi Perrine.
"Hän ei voi parantaa minua paljailla sanoilla, hän määrää myöskin
rohtoja ja millä ne maksamme?"
"Tietysti, mutta minulla on tuumani. Sinä ïuulet vsnnaankin että, kun
astun Palikarin rinnalla, koko ajan vaan juttelen sen kanssa, siitä
syystä että se pitää siitä. En suinkaan, vaan minä muistelen sinuakin,
etenkin sinua, äiti raukka, liiatenkin sen perästä kun sairastuit,
muistelen matkaamme ja kuvailen mielessäni tuloamme Maraucourtiin.
Olen miettinyt sitäkin että voimmeko esiintyä siellä näissä
markkinavaunuissa, joille niin asein matkallamme on naurettu? Luuletko
heidän kohtelevan ystävällisesti jos ilmestymme niissä heidän
luoksensa?"
"Kyllä tosiaan semmoisetkin sukulaiset, joita ei muuten ylpeys vaivaa,
hieman häpeisivät semmoista tuloa."
"Olisi kuitenkin parasta välttää semmoista; ja kun emme enää
tarvitse vaunuja, niin voisimmehan myödä ne. Eihän meillä enää
ole niistä mitään hyötyä. Sinun sairastuttuasi ei kukaan ole
tahtonut tulla minun valokuvattavakseni, ja jos sattuisikin niin kunnon
ihmisiä, että tahtoisivat luottaa minuun, niin eihän meillä ole
valokuvaustarpeitakaan. Loppurahoistamme ei liikene kolmea frangia
kehitysjauheeksi, kolmea frangia kulta- ja kiinnitysnesteeseen eikä
kahta frangia lasilevyihin. Meidän täylyy myödä vaunut."
"Ja kuinka paljon luulet voivamme saada niistä?"
"Aina niistä jotakin saamme; kone ja objektiivi ovat hyvät ja sitten
meillä vielä on matrassi ja --"
"Tarkoitatko kaikkea?"
"Tuntuuko se sinusta vaikealta, äiti?"
"Olemme jo toista vuotta asuneet näissä vaunuissa, isäsi elämänlanka
niissä katkesi ja niin kurja tyyssija kuin tämä on ollutkin, niin
minusta tuntuu kuitenkin ikävältä erota siitä. Tämä on kaikki mitä
meillä enää on jäljellä eikä tässä ole ainoatakaan kohtaa, ei
pienintäkään esinettä, joka ei muistuttaisi hänestä."
Hän vaikeni äkkiä vallan hengästyneenä ja suuret kyynelkarpalot, joita
hän ei voinut pidättää, vierivät alas pitkin hänen kuihtuneita
postiaan.
"Oi, äiti kulta", huudahti Perrioe, "aona minulle anteeksi, että
rupesin puhumaan siitä!"
"Eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa, sydänkäpyni; onneton
tilammehan se on, joka on syynä siihen, ettemme kumpikaan voi puhua
siitä joutumatta liikutuksen valtaan, ja surkeinta kaikesta on, että
tautini riistää minulta kaikki voimat, niin etten voi ajatella
puolestasi, en järjestää mitään -- olenhan tässä avuton kuin lapsi,
avuttomampi kuin milloinkaan sinä. Eikä minun juuri olisi pitänyt
miettiä tuota kaikkea, josta nyt puhut, tuota, ettemme voi saapua
Maraucourtiin näissä vaunuissa, et sinä tuossa hameessa enkä minä tässä
puvussa? Mutta samallahan olisi myöskin minun asiani keksiä keino millä
hankkia paremmat ja heikot aivoni tarjosivat siksi ainoastaan
tuulentupia ja huomispäivän toiveita, juurikuin huomispäivällä olisi
helmassaan meille ihmeitä: minä muka paranisin ja me ansaitsisimme
paljon rahaa. Tuo kaikki oli vaan epätoivoisen houreita, jotka elävät
ainoastaan mielikuvituksessa. Hulluutta kaikki! Järki on puhunut suusi
kautta: minä en parane huomenna, me emme ansaitse mitään, emme paljoa
emmekä vähää, meidän on pakko myödä vaunut ynnä kaikki mitä niissä on.
Mutta siinä ei ole kaikki, meidän täytyy myöskin päättää myödä..."
Hän vaikeni ja syntyi hetkeksi tuskallinen hiljaisuus.
"Palikar", lausui Perrine.
"Oletko ajatellut sitäkin."
"Olenko sitä ajatellut! Mutta minä en tohtinut sanoa sitä, ja sen
perästä kuin ajatus painoi mieltäni, että meidän kerran oli pakko myödä
se, en uskaltanut oikein katsella sitä silmiin pelosta että se arvaisi
meidän pitävän erota ja etten viekään sitä Maraucourtiin niinkuin olin
luvannut ja jossa se saisi elää onnellista elämää kaikkien kärsimiensä
vaivojen perästä."
"Oi, jospa edes itsekin tietäisimme otetaanko meidät vastaan
Maraucourtissa! Mutta kun meillä ei ole muutakaan toivottavas, niin ei
meillä ole muuta keinoa jäljellä jos meidät hyljätään, koin paneutua
kuolemaan maantionojaan. Sentähden täytyy meidän mistä hinnasta hyvänsä
päästä Maraucourtiin, lisäksi semmoisessa asussa, ettei meiltä suljeta
ovea..."
"Olisiko semmoinen mahdollista, äiti? Emmekö isävainajan muistonkaan
turvissa? Olihan hän niin hyvä ja lempeä! Voiko vihata kuolleitakin?"
"Minä kerroin sinulle ainoastaan mitä isäsi on sanonut, ja meidän
täytyy menetellä määräyksensä mukaan. Meidän pitää siis myödä vaunut ja
Palikar. Niistä saamillamme rahoilla haemme lääkärin; hän minulle
hankkii voimia muutamaksi päiväksi ja silloin olen tyytyväinen. Jos
voimistun, niin hankimme siistin puvun itsellemme ja matkustamme
rautateitse Maraucourtiin, jos meille riittää siihen rahaa, ellei, niin
menemme sillä tavoin niin pitkälle kuin pääsemme ja loput jalkaisin."
"Palikar on kaunis aasi; sen sanoi jo poika, joka puhutteli minua
kaupungin portilla ja hän kuuluu sirkusseuraan sekä ymmärtää semmoisia
asioita. Juuri sentähdes että Palikar hänen mielestänsä oli niin
kaunis, hän puhutteli minua."
"Me emme tiedä missä hinnassa aasit ovat Parisissa, vielä vähemmän mitä
maksetaan ulkomaalaisesta aasista. Mutta saammehan nähdä, älkäämmekä
puhuko siitä enää, kun kerran olemme selvillä asiasta ja sen
päättäneet. Se on niin surullista -- ja minä olen niin uupunut."
Hän näytti todellakin perin uupuneelta ja hänen oli monta kertaa ollut
pakko keskeyttää voidaksenss lausoa sanottavansa.
"Tahdotko nyt nukkua?"
"Tarvitsen levätä ja nauttia vaikean päätöksen tuottamaa rauhaa sekä
antautua paremman tulevaisuuden toiveihin."
"Hyvä, sitten jätän sisut rauhaan, ja kun vielä on pari tuntia
valoisata, niin käytän sen hyväkseni ja menen pesemään vähän
liinavaatteita itsellemme. Kai sinusta tuntuisi hyvältä saada huomenna
yllesi puhdas paita?"
"Älä rasita itseäsi."
"Tiedäthän sen etten ole milloinkaan rasittunut."
Syleiltyään äitiään hän askaroitsi hiljaa mutta vilkkaasti vaunuissa.
Pienestä arkusta hän otti muutamia liinavaatteita ja pani ne vatiin,
asetti laudanpätkälle pienen käytetyn saippuapalasen ja vei ne mukanaan
vaunuista. Keitettyään riisin hän oli kaatanut vettä kasariin, niin
että hänellä oli kuumaa vettä valmiina ja sen hän sitten kaatoi
pestävälleen. Sen jälkeen hän riisui nuttunsa, laskihe polvilleen
ruohoon ja rupesi ahkerasti hieromaan ja saippuoimaan pesuansa. Kun
vaatteita oli ainoastaan kaksi paitaa, kolme nenäliinaa ja kaksi paria
sukkia, oli kaikki pesty ja huuhdottu parissa tunnissa, jopa ripustettu
nuoralle kuivamaankin nuoran ja aidan väliin.
Hänen puuhatessaan oli aasi vähän matkan päästä pari kertaa kääntänyt
päätänsä ikäänkuin katsoaksensa mitä nuori emäntä siinä hommasi, mutta
kuitenkaan häntä keskeyttämättä. Sitten kun Perrine oli lopettanut,
Palikar ojensi kaulaansa ja kiljasi viisi tahi kuusi kertaa päättävästi
ikäänkuin kutsuen häntä luoksensa.
"Luuletko minun unohtaneen sinut?" kysäsi Perrioe leikillisesti.
Hän meni aasin luokse, siirsi sen toiseen paikkaan, huuhtoi
huolellisesti vadin, täytti sen raittiilla vedellä ja vei sille
juotavaksi; sillä vaikka Palikar tyytyi kuinka huonoon ruokaan hyvänsä,
niin se oli yhtä tarkka juomastansa, joksi ei kelvannut muu kuin ihan
puhdas raitis vesi perin puhtaasta astiasta, tahi hyvä viini, jota se
intohimoisesti rakasti.
Toimitettuaan tuon kaiken Perrine ei jättänyt eläintä siihen vaan
rupesi sitä taputtelemaan ja silittämään, puhutellen sitä hellästi koin
pientä lasta. Aasi, joka heti oli ruvennut ahmimaan uutta ruohoa,
lakkasi syömästä ja painoi päänsä nuoren emäntänsä olalle, että sitä
vielä enemmän hyväiltäisiin ja silitettäisiin. Vähä väliä Palikar
vilkutti korviaan ja hiukkasen pudisteli päätään suuren mielihyvänsä ja
tyytyväisyyden merkiksi.
Hiljaisuus vallitsi suuressa, huolellisesti lukitussa pihassa samaten
kuin korttelin autioilla kaduilla. Ei kuulunut muuta kuin etäältä
epämääräistä kumeaa kolinaa, mahtavan syvää ja salaperäistä kuin meren
kuohunta, Parisin elämän hengitys siinä taukoomatta kuumeentapaisena
jatkui suomatta itselleen yölläkään lepoa.
Silloin illan raskasmielinen synkkyys ynnä tunto siitä mitä se merkitsi
valtasi Perrinen niin syvästi, että häa kadotti kaiken lujuutensa ja
antautuen surun valtaan nojautuen uskollisen aasinsa kaulaan, vuodatti
katkeria kyyneleitä, joita oli niin kauan pidättänyt, ja Palikar osotti
hänelle myötätuntoisuuttaan nuoleskelemalla hänen kättään.
Kolmas luku.
Sairaalle tuli vaikea yö; Perrine, joka makasi hänen vuoteensa vieressä
kokoonkääritty saali päänalasena, täytyi monta kertaa nousta tuomaan
kaivosta raitista vettä äidille, jota kuume ja jano vaivasi. Alkuyö oli
leuto, mutta sitten tuntui aamun koitteessa yön kylmyys, joka aina
Parisissa on kovanlainen, niin että sairasta rupesi viluttamaan. Häntä
oikein värisytti ja Perrinen täytyi kääriä hänet vanhaan saaliin,
heidän ainoaan jäljellejääneeseen lämpimään vaatteeseensa.
Perrine olisi mielellään niin varhain kuin mahdollista mennyt noutamaan
lääkäriä, mutta hänen täytyi odottaa kunnes Grain de Sel oli noussut,
sillä keneltä muulta kuin häneltä hän olisi kysynyt lääkärin nimeä ja
osotetta?
Kyllä, hän kyllä tunsi hyvän lääkärin, oikein kuuluisan, joka ajoi
sairaittensa luoksi omissa vaunuissaan eikä kulkenut jalkaisin kuin
mikäkin kelvoton puoskari: tohtori Cendrierin, joka asui Riblette kadun
varrella lähellä kirkkoa. Osataksensa Riblettekadulle ei tarvitse muuta
kuin seurata rautatietä asemalle asti.
Kuullessaan puhuttavan oikein kuuluisasta lääkäristä, joka ajaa
vaunuissa, Perrine pelkäsi ettei rahoja riittäisikään maksuksi ja
rupesi sentähden kierrellen kaarrellen ujosti kyselemään Grain de
Seliltä, oliko hän kuinkakin kallis. Lopulta tämä tajusi hänen
tarkoituksensa.
"Mitäkö hän maksaa?" hän viimein vastasi. "Niin, kyllä se on kallista.
Vähintäin kaksi frangia. Ja ollaksesi varma hänen tulostansa, pitää
sinun maksaa hänelle etukäteen."
Helposti Perrine osasi lääkärin asunnolle Riblettekadon varrella,
kulkien neuvottua tietä. Mutta tohtori ei ollut vielä noussut, joten
hänen täytyi odottaa. Hän istahti siis pienelle penkille katukäytävällä
liiterin eteen, jossa juuri oltiin valjastamassa hevosta vaunujen
eteen; siinä hän muka varmimmin tapaisi tohtorin, ojentaisi häaelle
kaksi frangiansa ja siten saisi hänen lupautumaan tulemaan heidän
luoksensa, jota hän vaistomaisesti epäili; jos häntä pyydettäisiin vaan
käymään jonkun Champ Guillotin asukkaan luona.
Aika kului hänestä hirvittävän hitaasti; hänen tuskansa kasvoi
ajatellessaan äidin levottomuutta, tämä kun ei voinut arvata
viivytyksen syytä. Hän arveli että vaikka lääkäri ei voisikaan heti
parantaa äitiä, hän kuitenkin voisi helpottaa hänen tuskiansa. Ennenkin
hän oli nähnyt lääkärin kutsuttuna heidän vaunuihinsa, silloin kuin
isänsä oli sairas. Silloin he olivat jylhässä vuoriseudossa eikä
äidillä ollut mahdollisuutta päästä kaupunkiin. Niin sanottu lääkäri
olikin ainoastaan välskäri, joka myös harjoitti noitumista, eikä mikään
oikea oppinut tohtori, elämän ja kuoleman herra, niinkuin Parisin
lääkärit, semmoinen kuin tämän täytyy olla koska häntä sanottiin
kuuluisaksi.
Vihdoin vaunuliiterin ovet aukenivat ja sieltä pyörivat ulos
vanhanaikuiset, keltaisiksi maalatut vaunut rotevan työhevosen
vetäminä. Ne seisahtuivat talon rappusten eteen ja melkeio heti sen
perästä näkyi lääkäri, suuri, lihavanlainen, punakka ukko, jonka harmaa
parta saattoi hänet enemmän maalaisukon kuin pääkaupunkilaisen tohtorin
näköiseksi.
Ennen kuin tohtori ehti astua vaunuihinsa oli Perrine hänen vieressänsä
lausumassa pyyntönsä.
"Champ Guillotiinko?" hän kysäsi. "Onko siellä ollut tappelua?"
"Ei, herra tohtori. Äitini siellä on sairaana, kovin sairaana."
"Äitisikö. Mitä hän oo väkeä?"
"Me olemme valokuvaajia."
Tohtori jo asetti jalkansa vaunujen astuinlaudalle. Kiireesti Perrine
veti esiin kahden frangin kappaleensa.
"Me voimme maksaa teille."
"Vai niin, se maksaa kolme frangia."
Parrioe lisäsi siihen frangin ja tohtori otti rahat seka pisti ne
liivinsä taskuun.
"Tulen kohta äitisi luokse, noin neljännestunnin kulottua."
Juosten Perrine rinesi kotimatkalle iloisena tuomistansa hyvistä
uutisista.
"Hän kyllä saa sinut terveeksi jälleen, äiti. Hän on oikea tohtori."
Vilkkaasti hän auttoi äitiään, pesi hänen kasvonsa ja kätensä, kampasi
hänen kauniin mustan silkinhienon tukkansa ja järjesti vähäisen
vaunuissa olevia kapineita, jonka seurauksena oli vaan se että sairas
joutui yhä enemmän uuvuksiin.
Heidän ei tarvinnut kauan kärsiä odotuksen epätietoisuutta; vaunujen
viereminen kadulla ilmaisi tohtorin saapuneen. Perrine riensi ulos
hänelle vastaan.
Astuttuaan sisään portista tohtori suuntasi askeleensa rakennusta
kohti, mutta Perrine osotti vaunuja.
"Me asumme vaunuissamme."
Vaikka ne eivät lainkaan olleet ihmisasunnon kaltaiset ei tohtori
kuitenkaan näyttänyt ensinkään kummastuneelta, tottunut kun oli
näkemään jos jonkinlaista kurjuutta; mutta Perrine huomasi hänen
katseensa synkistyvän nähdessään sairaan makaavan siinä avutonna
matrassillansa niin kurjassa ympäristössä.
"Näyttäkää kielenne ja ojentakaa minulle kätenne."
Ne, jotka maksavat lääkärilleen neljä tahi viisikymmentä frangia, eivät
voi aavistaakaan miten sukkelaan köyhän taudindiagnoosi toimitetaan;
vähemmässä kuin minuutissa oli kuulustelu päättynyt.
"Teidän täytyy sairashuoneeseen", hän lausui.
Äidiltä ja tyttäreltä pääsi yht'aikaa kauhun ja pelon huudahdus.
"Lapseni, jätä minut yksin äitisi kanssa", lausui tohtori käskevällä
äänellä.
Ferrine epäili hetkisen; mutta äitinsä viittauksesta hän läksi
vaunuista, vaan pysytteli kuitenkin niiden vieressä.
"Olenko kuoleman oma?" kysyi äiti liikutetulla äänellä.
"Ken niin on sanonut: te olette hoidon tarpeessa, jommoista ette voi
saada täällä."
"Saako sairashuoneessa tyttöni olla luonani?"
"Hän saa käydä teitä katsomassa torstaina ja sunnuntaina."
"Meidän pitää siis erota! Mitä hänestä tulee ilman minua, yksinään
täällä Parisissa? Mitä minusta tulisi ilman häntä? Jos minun pitää
kuolla, niin tapahtukoon se niin että hänen kätensä on minun
kädessäni."
"Ette missään tapauksessa voi jäädä näihin vaunuihin, joissa yökylmä
teidät heti tappaa. Teidän täytyy vuokrata huone. Voitteko tehdä niin?"
"Kentiesi, ellei se vaan ole pitkäksi ajaksi."
"Grain de Sel vuokraa huoneitaan verraten halvalla. Mutta huone ei ole
teille kylliksi, te tarvitsette myöskin lääkkeitä, hyvää ravintoa,
hoitoa: sen kaiken saisitte sairashuoneessa."
"Herra tohtori, mahdotonta, minä en voi erota tyttärestäni. Mihin hän
täällä joutuisi?"
"Niinkuin tahdotte, se on oma asianne, minä olen täyttänyt
velvollisuuteni."