Yön hiljaisuudessa useinkin,
kun kirjurin lamppu palaa,
mun painaa otsaani polttavaa
kaks hentoa kättä salaa.
On silmäni peitetyt, mitään en nää,
ma voin vain kuiskehen kuulla:
on aivan, kuin runotar laulelon
se henkisi vienolla suulla!
Ma ponnistan vastaan, estelen
ja jos silmäni vapaiksi luulen:
saan silloin tuoksuvan suutelon
kahen lämpimän, kostean huulen.
Yön hiljaisuutehen kiitos soi,
kun kirjurin lamppu palaa:
sun hentoa kättäsi lauleloin
mun sieluni siunata halaa!
3.