Olen Stambulin lapsi ja Softa vaan,
ylioppilas, tunnettu lauluistaan.
Yli moskean muurin jo aikaa kurkin
ja lännen aatevirtoja urkin.
Koraania silti en pilkkaakaan, --
käyn siivosti omaa tietäni vaan.
Oli vuosikymmen jälkensä luonut,
ja ma niin olin taattoni perinnön juonut.
Tulin törkyyn ja pölyyn kirjuriks Kaadin,
ja hälle mä pöytäkirjoja laadin;
sain ruokaa niin, -- sai koirani niin;
kera »Toverin» viisi me huolittiin,
oli tuomiot syiden, vai sykkyräin, --
niin ensi kerran Suleiman näin.
* * * * *
Kuin ilmestystä mä katsoin silmiin,
ja laulusuoneni puhkes ilmiin!
Läpi mailman kulttuurin harhailin,
idän kirjavan, harmajan lännenkin;
mä kärsin ja tutkin ja mietelmöin, --
epätoivoisna istuin ja otsaani löin.
Niin sydänsoppiin ma katsoin syvään:
tulin ihmiseksi ja luotin hyvään!
* * * * *
Suleima! Lempeni annoin sulle!
nyt en huolikaan, miten käynee mulle.
Kun Kaadi haukkuu ja lukee lait,
mä ylväsnä kultaani vaalin vait.
Mä häihin ja nimittäjäisiin lasten
teen lauluja, kirjoitan rahaa vasten.
Saa laulaja laulaa leivästään:
Suleiman helmassa palkkani nään!
Olen päivällä viitassa virttyneessä;
käyn juhlapukuun, kun yö on eessä!
Ja salaa ma riennän armaani luo:
hän nuoruusvikani anteeks suo!
Hän heelmiä tarjoo ja viiniä mulle:
oi, siunaus, valkohelmani, sulle!
2.