Tyvent' toivoo mies, jota syliins' sulkee
meri Aigeian, kun on yö, ja pilviin
meni kätköön kuu, ja kun teille laivan
tähdet ei tuiki.
Lepo kaipuu on rajupäisten Traakkein,
lepo Meedein myös -- aseloistossansa;
mut, sa Grosphus, ei sitä hanki kulta,
purppura myös ei;
korut, aarteet ei, -- vaka liktor itse,
joka eessäs käy, sydänhuolt' ei häädä;
salat tuskat nuo yli kattolaattain
liehuen lentää.
Vähin tarpein vain elät tyynnä: arvoon
ota pöydälles isäs suolakippo; --
toki silloin ei himot, eikä kauhu
karkoita untas.
Ikä kuluu: miks koet paljon voittaa?
Mitä suuntaat ties eri maailmanääriin?
Et sä, luopuissas isänmaasta, pääse
itseäs pakoon!
Iki-kaipuu tuo heti laivaan astuu,
ja se kilpaan käy kera ratsujoukon; --
sido kaurihisi, rajusäätä viihdä
viuhean myrskyn!
Ken se tajuuns' sai ilot hetken, jättää
joka toiveen voi, ja hän vastuksille
hymyn hienon suo; näet onni koskaan
ei ole täysi.
Elos katkaistiin, sa Akilles, nuorna!
Perin loppuun löi ikä Tithonuksen!
Ehkä suonee niin, mitä kielsi sulta
tunnit ne mulle.
Kas, Sikuulein maass' sadat karjas mylvii,
nelivaljaissaan hevot hirnuu sulle,
punavaipassas väri tummin loistaa
Afrikan simpsun.
Mulle immyt tuo, joka määrät mittaa,
runolahjan soi ja kuin Kreikan hengen,
sarat pienen maan sekä taidon välttää
joukkoa inhaa.
4.