Elinohjees on, sa Licinius, oiva,
kun et temmeltäin pyri aavain myrskyyn,
etkä, väistääkses sitä, luovi rantaa
keskellä luotoin.
Ken se kultaiseen tasasuhtaan suostuu,
loat välttää hän lahotöllin kurjan,
avosilmin myös salit suuret, joita
karsaus katsoo.
Kovin tuulispää ikilatva honkaa
alas ahdistaa, ja kun torni kaatuu,
rymy raskain on; -- ukon-vaajat iskee
huippuja vuorten.
Surun aikaan jää sydän tyyni toivoon,
ja jos sää on sees, polopäivää pelkää.
Lumet, talvet tuo tosin Zeus, mut hänpä
myöskin ne poistaa.
Jos sun vastoin käy, -- ajat vielä vaihtuu!
Ei Apollon jous ole jänteess' aina;
kitarallaan myös runotarta voi hän
soittaen säistää.
Elä uljain päin, ota miesnä vastaan
ajan ahdingot; -- ja jos tuuli liian
kävi myötäiseks, ole viisas, reivaa
paisuvat purjeet!
3.