IX.

Muutamia päiviä myöhemmin seisoin matalan valkosen talon edessä erään

Bergenin kaupungin sivukadun varrella. Täällä sanottiin Holtin sisaren

asuvan. Soitin oven kelloa. Pitkän odotuksen perästä kuulin jonkun

astuvan alas portaita myöden, ja naisen ääni kysyi: "Kuka siellä?" --

"Joku, joka tahtoo puhutella Elina Holtia." Kuului taas askeleita

portaita ylös, sitten taas takaisin alas, vastattiin: hän ei ollut

kotona, hän oli mennyt kävelemään. -- Minne hän oli mennyt? Milloinka

hän tulee kotia? Sitä ei tiedetty.

Kuljin tietä alas merelle, erästä vähimmin käytyä; sillä olin

vakuutettu, että Elina halusi meren rannalle ja että hän ei kulkenut

enemmän käytyjä teitä. Kuljeskelin siellä kauvan ja nousin kaikille

lähikukkuloille tähystelemään ja häntä etsimään. Siellä oli samanlainen

luonto kuin kotonani; vaan minusta se ei enään näyttänyt samanlaiselta.

Nuo harmaat, laajat vuoret näkyivät katsovan minuun samalla

tunnottomalla, umpimielisellä ja huolimattomalla katsauksella, kuin ne

ovat tuhansia vuosia katsoneet menneitten sukupolvien tuskiin ja

epätoivoon, ja kuin ne ehkä vielä tuhansia vuosia tulisivat katsomaan

samaa surunäytelmää, jota ei koskaan näytetä loppuun, niin kauan kuin

ihmisiä on olemassa. Meri, joka tuossa nyt aaltoili kostean tuulen

ajelemana, näytti tällä hetkellä olevan suuri, kolkko hautausmaa,

johonka vuosittain peitettiin monta loistavaa ihmistoivoa. Ja kumminkin

tämä oli sama luonto, jota niin tarkoin tunsin ja hellästi rakastin, ja

johonka kaikki minun sulosimmat unelmani ja elämän muistoni olivat

yhdistetyt.

Kulin polkua, joka kierteli kanervakunnahitten välitse, pienien,

vetevien alhojen halki, jossa oli leppävesoja pitkin matkaa, ja

istahdin vihdoin pistävälle vuorenkärelle, väsyksissäni kuleksimisesta,

väsyksissäni katsomasta autiota luontoa, synkkää merta ja paljaita

vuorenhuippuja, väsyksissäni ajattelemasta yhtä ja samaa, kuin olin

lakkaamatta ajatellut viimeiset vuorokaudet pääksytysten. Olin jo

heretä etsimästä sekä palata kaupunkiin, kuin äkkiä vähän ulompana

meren rannalta huomasin naisen haamun, jonka, vaikka se oli kaukana,

helposti tunsin. Se oli Elina. Siellä hän istui, samassa asemassa kuin

olin nähnyt hänen kotonakin, nojaten päätänsä käteen ja katsoen ulos

merelle.

Lähestyessäni hän vitkaan käänsi päänsä, mutta huomattuansa minut, hän

kavahti ylös kuin säikähtynyt lintu ja alkoi mennä, ikäänkuin hän olisi

tahtonut paeta minua. Mutta äkkiä hän pysähtyi ja jäi seisomaan

mihinkään liikahtamatta ja taaksensa katsomatta. Vasta kuin olin tullut

aivan hänen lähellensä ja tervehdin: "Hyvää iltaa, Elina," hän kohotti

päätänsä ja toisti koneentapasesti: "Hyvää iltaa." --

Kuinka hän oli muuttunut! Että hän oli käynyt huonoksi pitkällisestä

taudista, senhän tiesin, ja kalpeana ja laihanahan hän oli jo silloin,

kun minä läksin. Mutta tämä kyllästynyt, tyly katse hänen silmissään?

Ei ollut ainoastaan surua hänen olemuksessaan, vaan myös jotakin

syksyntapasta, hän oli noiden puoleksi lehdettömäin, kellertyneiden

pensasten kaltainen, jotka olivat pienissä ryhmissä pitkin meren rantaa

ja jotka odottelivat pitkällistä, tyhjää, kylmää talvea.

"Oletko tullut?" hän alkoi puhua. "Tiesinhän että tulisit, enkä

kuitenkaan kärsinyt odottaa tuloasi, vaan en luullut voivan kestää

sitä."

Hän kävi taas istumaan, laski jälleen päänsä käden nojaan ja katseli

hetkisen ulos merelle mitään puhumatta. Minä istauduin kanervikkoon

hänen sivulleen ja odotin. Äkkiä hän nousi pystyyn ja alkoi vihasella,

itseänsä soimaavalla äänellä: "Ei minun olisi koskaan pitänyt tulla

teille kuin sinä kotonasi iltasella luit; sillä sen luulen itseäni

huumanneen. En ollut koskaan kuullut mitään semmoista; valvoin yöllä

vuoteellani enkä tiedä mitä olisin voinut antaa päästäkseni sinne,

jossa tuo tapahtui, mistä luit ja kerroit. Nämät lukuhetket tuntuivat

minusta elämäni onnellisimmilta. Mutta kuitenkaan -- _ei minulla

oikeastaan ole halua tuommoisiin_. Enkä ole siihen kasvatettukaan.

Olenhan melkein talonpojan lapsi, sitä ei mun olisi pitänyt unhottaa.

Tämä lukeminen ei tehnyt minulle hyvää. Minusta kaikki kotonani alkoi

näyttää niin vähäpätöseltä, niin kurjalta, niin typerältä, ja kaikki

tuolla ulkomaailmassa näytti niin suurelta ja somalta. Minä aina

kyllästyin kaikkiin niihin, joittenka kanssa joka päivä elelin; sinä

ainoastaan olit toisellainen, olit niiden kaltainen, joista sain kuulla

lukiessamme ja kertoellessasi. Siten rupesin luulemaan pitäväni sinusta

niin, kuin vaimon tulee pitää aviomiehestään. En silloin valhetellut

sinulle, en, en sitä tehnyt. Olen sitä sitten ajatellut monta kertaa

tarkalleen; olen sitä niin perin pohjin mielestäni tutkistellut, että

luulen siitä tulleeni lujamielisekki. En voinut elää niinkuin moni

elää, ei ole kukaan eikä mitään, josta oikein pitää ja huolehtii.

Tuntui niin ihanalta, kuin olin löytänyt yhden ihmisen, joka piti

minusta ja josta minä voin pitää ikäni, ja olen vakuutettu siitä,

ett'et olisi koskaan voinut löytää ketään, joka olisi tahtonut

uskollisemmin kestää hyvät ja pahat päivät kanssasi. -- --

"Mutta minun piti oppiman tarkemmin tuntemaan itseäni sekä huomaamaan,

kuinka kurja olen ja kuinka epävakanen mieleni on. Havaitsin, ett'en

ajatellut sinua niin, kuin minun olisi pitänyt, ja ymmärsin niinikään,

että tuo haluni ja kaipaukseni päästä kotioloista ulos maailmaan oli

myöskin ollut vaan lapsellisuutta. Sinä itse saatoit minut malttamaan

mieleni. Olin siitä saakka kuin jouduimme kihloihin, ihmetellyt, että

voit olla kotiseudussa. Luulin sinun kerran tulevasi sanomaan minulle,

että tahdoit ulos maailmaan, päästä taistelemaan parhaimpain rinnalla

ja sieltä vallottamaan itsellesi valtakuntaa. Niin, olihan se tyhmää ja

lapsellista, vaan en voinut olla ajattelematta noita vanhoja

kertomuksia, joita olit lukenut minulle, kuinka kaikki, jotka olivat

johonkin päteviä, eivät saaneet hengen rauhaa, ennenkuin saisivat

laivoja ja väkeä kokoon, purjehtiakseen ulos vallottamaan maita ja

niittämään kunniaa. Sitä minä saatoin oivaltaa, tunsin sydämessäni,

että jos olisin ollut mies, niin olisin tehnyt samoin. Ja sinä näyt

olevan kovin hyvä jäädäksesi tuonne kodin soppeen ja tullaksesi muitten

kaltaiseksi. Ja odottelin lakkaamatta, että sinä kerran sanoisit: nyt

en voi tätä kestää kauvemmin. -- Mutta silloin sinäkin sanoit, että oli

kaikkialla kylliksi semmoista, jota voi harrastaa ja työskennellä; ja

minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut poissa kauvan aikaa ja nyt olisin

tullut kotiin sekä nähnyt kaikkea semmoisenaan kuin ne olin ennenkin

nähnyt, minä tunsin kaikki jälleen ja ne kävivät minulle yhtä rakkaiksi

kuin ennen. Sillä silloinhan minä olin ajatellut aivan samoin kuin

sinäkin. Ymmärsin kuinka tuhma ja turhamainen olin ollut, kuin olin

halunnut jotakin, joka olisi tehnyt minut onnettomaksi, jos olisin sen

saavuttanut. Mutta ymmärsin myös erehtyneeni toisessakin asiassa, jossa

erehtyminen on paljon pahempi.

"En ensin tahtonut sanoa mitään. Luulin kaiken voivan pysyä semmoisena,

kuin se ennen oli ollut, jos vaan oikein todella tahdoin. Ja minä

rukoilin ja itkin ja taistelin yksinäni, vaan ei mikään, ei mikään

auttanut. Kumminkin olin päättänyt, että sinä et saisi koskaan tietää

mitään siitä, jota vastaan taistelin; ei minusta näyttänyt väärältä

salata sitä. Mutta sitten sanoit -- ehtoolla ennen kuin läksit,

muistathan? -- että semmoista ei kukaan voisi salata kaiken ikänsä, ja

että oli petos koettaa jotakin sellaista ja ett'et koskaan tulisi

antamaan sitä anteeksi. Se oli elämäni katkerin hetki, voih, en tiedä

mitä olisin kantanut ja kärsinyt saadakseni vain olla sitä

mainitsematta. Enkä saattanut uskoa, että se oli ajatuksesi, ja arvelin

että siinä piti jotakin tapahtua, joka vapauttaisi minut sen

ilmottamisen velvollisuudesta. Sitten käskin sinun mennä -- se ei ollut

oikein tehty, tiedän sen; mutta tuntui ikäänkuin siitä voisi tulla joku

muutos. Mutta oikeastansapa jo silloin tiesin, että sinä olit oikeassa,

ja että minä en koskaan olisi tahtonut antaa sinulle anteeksi, jos sinä

olisit salannut jotakin semmoista minulta. -- En voinut sinun

lähdettyäsi palata kotiin; sain pojan mukaan ja otin venheen. En tiedä

mitä tahdoin; luulen toivoneeni, että myrsky syöksyisi päällemme ja

tekisi kaikesta lopun. Mutta sitten alkoi poika pelätä; olin hänet

unhottanut. Ehkä myöskin ajattelin, että se oli synti, että se oli

Jumalan kiusaamista -- en tiedä; olin niin mieletönnä, minusta tuntui

yhden tekevältä, tapahtuipa mitä tahansa, kuin olin kokenut jotakin

niin häpeällistä kuin tämän".

Kuin Elina näin tunnusti tekojansa ja usein itseänsä syytteli, niin

hänen usein oli vaikea tukahuttaa itkua, joka tahtoi väkisinkin tyrskyä

ulos, ennenkuin hän oli päässyt loppuun. Mutta viimeiset sanat

luettuaan hän ei enää voinut hillitä itseään, hän taas itki noin

katkeralla katuvaisella tavalla, jonka olin kuullut yhden kerran tätä

ennen, ja jota nyt ymmärsin paremmin kuin silloin.

Olin jo hänen luoksensa tullessani tietänyt, eitä tämmöinen yhtyminen

ei tulisi muuttamaan mitään, että kaikki olisi hukassa, ja kumminkin

minä nyt tunsin, ett'en ollut oikein selvästi sitä ajatellut, että

vast'edes tulisimme käymään toistemme sivu aivan kuin ventovieraat.

Mutta nyt, kuin kuulin hänen itsensä sitä sanovan, oivalsin sen vasta

oikein selvästi.

Olin nyt mielestäni semmoisen miehen kaltainen, joka on katsonut elämää

vaan suloisen univerhon lomitse, jota nyt kerrassaan revitään rikki.

Kaikki, minkä olin huomannut sen arvoseksi, että sen eteen sietäisi

elää, kaikki, minkä koskaan olin katsonut tai aavistanut jaloksi ja

ihanaksi, kaikki toivo, kaikki ilo, lähellä ja kaukana -- kaikki oli

kerrassaan hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Tuon pettävän verhon takana,

jossa niin monta ihanan välkkyvää tähteä näkyi houkuttelevan luoksensa,

ja joka oli täyttänyt tulevaisuuteni valollaan ja loistollaan, sen

takana oli nyt vaan harmaata, kylmää, koditonta -- silmiensä edessä

näkyi vaan sakea, liikkumaton usva, josta silloin tällöin vilahteli

koko joukko kalpeita haamuja, jotka heräsivät tuntoihin vaan

aavistamaan sitä elämää, jota ei ollut, kuin heidän kaipauksensa

synnyttämä, ja jotka kohta tulisivat huomaamaan itseänsä petetyiksi,

tulisivat edelleenkin hapuilemaan usvassa ja vihdoin häviämään ilman

jäljittä, jäännöksittä. Tuo lempeä, kaunis, kirjava maailma, jota

näemme onnen hetkillä, mihinkä se oli joutunut? Näin vaan kolkossa

usvameressä laivahylyn, jota laineet hakata mäiskyttelivät kovaan

kallioon, joka halusta tahtoi hävitä syvyyteen, vaan ei taitanut. -- --

Voih! Silloin en luullut, että semmoisen tuskan kokenut voisi elää

kauemmin. -- --

Elina ei itkenyt enää, mutta istui siinä vaan alla päin ja katsoa

tuiotti väsynein, toivottomin silmin eteensä. Vihdoin hän nousi, vaan

jäi seisomaan, ikäänkuin olisi odottanut sanaa minulta. Olikin minulla

kysymys, joka jo kauvan oli polttaen pyörinyt kielelläni, vaan jonka

nyt vasta sain lausutuksi: "Oletko rakastunut toiseen, Elina?"

Hän ei heti vastannut ja kuin hän oli kääntynyt pois, en voinut lukea

mitään hänen silmistään. Vihdoin hän vastasi omituisesti tuikealla

äänellä: "Kenenpä luulet enään uskaltavan luottaa minuun tämän päivän

perästä ja kuinka voisin luottaa itseeni?"

Hän jäi vielä sinne seisomaan, mutta käänsi silmänsä tyystisti pois

minusta. Äkkiä hänestä kajahti leppeä, hiljanen, milt'ei epävarma ääni,

joka oli aivan toisellainen kuin hänen äänensä oli kuulunut hänen

vastatessaan minun kysymyksiini: "Voisitkohan milloinkaan", hän kysyi,

"antaa minulle anteeksi sen, minkä olen sinua vastaan rikkonut?"

Tuhansia ihania muistoja loisti vilahdukselta mielessäni tuon äänen

kaikuessa, jota nyt kuulin ehkä viimeisen kerran.

"Kuinka voit sitä kysyäkään? Ymmärrän nyt hyvinkin selvästi, kuinka

vähän sinä rakastit ja saatoit rakastaa minua, -- ja sitä paitse: Mitä

sinä sille mahdat, että -- että nyt ei enään ole asiat kuin ennen."

"Kyllä! Olisi minun pitänyt tuntea itseäni paremmin. Mutta jos olen

saattanut sinulle surua, niin nyt tiedän kylliksi, että se, joka on

tapahtunut, ei ole tuottava minullekaan iloa vastaseksi iäkseni."

"Sitä sinun ei tarvitse sanoa minulle. Tiedän kyllä, että tämä

kohtauksemme on käynyt sinun sydämellesi yhtä raskaaksi kuin minunkin."

"Mutta sinulla ei ole mitään kaduttavaa. _Semmoinen kuin minä ei voi

katsoa kunnollista ihmistä silmiin enään_. Ja jos ei se -- niin, jos ei

se estäisi" -- --

Hän pysähtyi, kääntyi äkkiä minuun, katsoi minua suoraan silmiin,

tarttui käteeni ja sanoi: "Meidän täytyy erota, ja on parasta että se

nyt tapahtuu -- eihän siitä enää ole puhumistakaan. Mutta ensiksi sinun

täytyy tietää, että jos olenkin pettänyt sinut -- ja pettänyt itseni,

niin olivat kuitenkin ne päivät, jotka elimme yhdessä, ihanimmat

niistä, joita olen elänyt, ja niistä, joita tästä lähtien olen elävä.

-- Jää hyvästi!" -- --

Hän rupesi äkkiä kiiruhtamaan kaupunkiin päin. Kuinka usein olin

katsellut tätä hoikkaa lyhyenläntää, mutta kuitenkin lujatekosta

vartaloansa! Kyllä tunsin hänen ripeän, vakaan käyntinsä! Hän tällä

hetkellä oli silmissäni semmoisena kuin hän oli ennenkuin viimeisten

aikojen surut ja taudit olivat muuttaneet hänet. Näin hänen harmaat,

selvät silmänsä, joissa rauhallisina hetkinä oli jonkinlaista raitista

jokapäiväsyyttä, ja käytännöllistä mielevyyttä, joihin välistä taas

äkkiä ilmaantui jotakin syvää kiihkon hehkua; kuin hänen mielensä

joutui liikutukseen. Näin hänen leveän, lujaa tahtoa ilmottavan

otsansa, jota somat kiheräiset hiukset ympäröivät, näin hänen

hienotekoset huulensa, jotka välistä voivat olla niin ilosessa hymyssä,

ja jotka toisin ajoin saattoivat puristautua toisiinsa niin kovasti ja

kolkosti. Olin kuulevinani hänen raikasta nauruansa, joka voisi saattaa

ketä tahansa unhottamaan, että suruja olikaan ihmiselämässä, sekä hänen

sydämellisen lempeästi helähtelevää ääntänsä, kuin hän puhui jostakin,

jota hän sydämestään olisi suonut. -- --

Oli minulle käsittämätöntä, että kaikki tämä, joka oli ollut minun,

tästä hetkestä saakka tulisi olemaan minulle vierasta. Tulisin ehkä

häntä kohtaamaan, ja näkemään, saisin kuulla hänen ääntänsä, tulisin

ehkä ihastumaan sen somasta soinnusta, sekä tuntemaan rakkauden

lempeästi puhuvan sydämeni salaisimpaan soppeen, ja kuitenkin olisi

minun pakko tottua siihen, että siitä kaikesta ei mitään enään kuulunut

minuun. Se tulisi tuntumaan samalta kuin jos palajaisi omaan kotiinsa

ja huomaisi sen olevan toisen vallassa.

Kuinka kauvan istuinkaan siinä kanervikossa en tiedä. Vihdoin en

ajatellut sitä, mitä oli tapahtunut. En yleensä ajatellut mitään.

Tunsin vaan niin ääretöntä voimattomuutta, hervottomuutta, tylyyttä,

jonka siaan kohta tuli pistävä tuskallinen kipu sydämeen; -- Heittäysin

koko pituuttani kanervien sisään, ikäänkuin olisin tahtonut tukehduttaa

tuon kiduttavan kaipauksen rinnassani; ummistin silmät ollakseni

näkemättä tuota maailmaa, joka oli niin aavana, autiona edessäni; minua

halutti tunkeutua alas maan poveen ja siellä nukkua, nukkua -- --.

* * * * *

Muutaman päivän perästä taas kotiseutuni oli nähtävänäni. Niin, olipa

se minun vanha rakas kotiseutuni, joka, ollessani poissa, aina oli

mielessäni loistanut armahitten muistojen ja viehättävien toiveitten

valossa, ja jota en koskaan ollut lähestynyt, ett'ei tuhannet lempeät,

iloset ajatukset ja tunteet olisi nousseet mieleeni tervehtimään sitä

raikkaalla riemulla.

Nyt palasin sinne eräänä päivänä, jolloin taivas oli harmaa ja ilma

raskas, aivan kuin kuolehtunut. Maasta ja puista nousi selvä syksyn

haju. Kaikki minusta näkyi ilmottavan vanhuutta, väsymystä, tyhjyyttä

ja yksinäisyyttä; kaikki näytti kylmyydestä haihtuvan ja vähitellen

jäätyvän, ja kaikkialla tuntui niin hiljaselta kuin hautajaisissa.

Astuin kotia päin. En ollut kärsiä ajatusta, että nyt tulisin tapaamaan

tunnettuja ihmisiä ja näkemään kaikkien toimien menemän tavallista,

jokapäivästä menoansa. Kävin ensin niissä paikoissa, joita kerran

olimme sanoneet "omiksemme." Istuuduin puiston istuimille, kiville,

joilla olimme istuneet, katselin puita, jokea, merta. En alussa

tuntenut siitä mitään, oli kuin muistamisen kykyni olisi kokonansa

haihtunut minusta. Mutta äkkiarvaamatta yksi muisto heräsi, ja sen

seurassa palasi koko joukko. Tunsin hänen armaat käsivartensa halajavan

minua, hänen poskensa nojaavan minun poskeani vasten, oli, kuin olisin

tuntenut ensimmäisen suukkosen ja kuin hänen suloset, uskolliset

silmänsä olisivat sanoneet: "olet minun." Kaikki nuo suloset sanaset,

joita vaan rakkaus keksii ja joihin se panee ilahuttavan voimansa,

soivat mielessäni, ja koko se sulosuus, jota ihmisääni pystyy

kuiskaamaan, kuin mieli on lämminnä lempeyden kaipauksesta, ilmaantui

taas sydämeeni. -- --

Jo hämärti, kuin vihdoin menin kotia. Mutta nykysen tilani muisto

tarttui jääkylmillä kourilla mieleeni ja tunsin kulkevani elämän

suuressa, loppumattomassa hautajaissaatossa.

Käytävässä, johonka astuin ennenkuin olin tavannut ketään omistajaa,

oli pilkkosen pimeä. Aioin mennä omaan huoneeseeni, vaan kuulin jotakin

liikkuvan pimeässä ja pysähdyin. Äkkiä tunsin kaksi käsivartta

tarttuvan kaulani ympärille ja lempeän äänen kuiskaten kysyvän: "Eikö

asiat voi selvetä enää?" -- "Ei" --

Menin ylös huoneeseeni. Kuu nousi ikään vuoren harjanteen takaa ja

loisti vähäsellä, sinertävällä valolla melkein mustankarvasille puille

ja harmaanruskeille vainioille. Istuuduin akkunan ääreen. Tuossa olivat

vanhat ystäväni, kaksi saarnipuuta lehdettöminä ja odottivat

tyytyväisinä kohtaloansa, talven tuloa. Kylän rakennukset olivat kuin

suuria, epäselviä kivenmöhkäleitä himmeässä kuutamossa; tuolla kaukana

välkkyi meren harmaanvaalea, kiiltävä juova. Kuulin puinnin pauketta

riihestä: se muistutti minulle rauhallista talvielämää ja iltapuhteita

kotilieden lämpimässä. Ei ollut levottomuutta missään, ei vihiäkään

siitä, että jotakin surettavaa ja häiritsevää oli tapahtunut, taikka

olisi tulossa.

Mieleeni johtui tuo unhottumaton ilta, jolloin istuin ikkunani ääressä

samoin kun nyt ja katsoin ulos kuutamon valasemaan yöhön, toivoen

loistavaonnista tulevaisuutta ja tuntien "olevan sulosta elää."

Varsinkin muistui tarkkuudella mieleeni seuraavan päivän aamu. Muistin

kuinka palvelustyttö kahvia tarjoten herätti minut toivottamalla "hyvää

huomenta," ja "ilosta joulua." Muistin luonnon peittämät puut akkunan

edustalla ja niistä kiiltävät lumitimantit ja kaukaisien vuorien

punertavat huiput sekä vienosti lainehtivat pilvenhattarat, jotka

hiljaan liitelivät ilmassa. Kaikki mulle näkyi toivottavan "ilosta

joulua;" niin teki isäkin, joka pisti päänsä sivuhuoneen ovesta

sisälle. Muistan äitinikin tulleen samalla toivotuksella sisään,

istuutuneen sängynlaidalle ja kertoneen minulle kaikista talossa

tapahtuneista muutoksista. Muistan että kaikki, kaikki, jonka näin ja

kuulin, minusta oli niin merkillistä, niin uuhottumatonta, enkä luullut

koskaan ennen tietäneeni kuinka paljon rakastin koko taloa ja sen

asukkaita, kotiseutua ja sen asujamia enkä koskaan aavistaneenikaan

kuinka ihanaa ja vaaran-uhkaavaista onnea täynnä ihmiselämä olikaan.