X.

Monta, monta vuotta on nyt vierinyt sen iltasen perästä, enkä siitä

puoleen ole koskaan enää nähnyt syntymäseutuani. Sain jonkun aikaa

usein kirjeitä vanhemmiltani; sitten niitä tuli yhä harvemmin eikä

niissä koskaan ollut mitään Elinasta. En siis tietänyt sitäkään, että

hän oli palannut setänsä luo, ennenkuin eräänä päivänä sanomalehdessä

huomasin seuraavan "onnettomuuden merellä:" Kovassa myrskyssä viime

viikolla tapahtui näillä seuduin onnettomuus merellä, joka on

herättänyt surua laveissa piireissä, kuin herra maakauppias Holt

kotimatkalla ------n pitäjän käräjäpaikalta purjehti kumoon ja hukkui

veljensä tyttären kanssa, joka oli hänen seurassaan. Hra asianajaja

Vang ja eräs poika, jotka myöskin olivat matkalla, pelastettiin.

Maakauppias Holt oli tunnettu tavattoman kunnolliseksi, rehelliseksi ja

avuliaaksi mieheksi, ja sekä häntä että hänen veljentytärtä kaipaavat

nyt haikeasti ne monet, joita he auttoivat neuvoillaan ja töillään.

Vaan se, joka tällaista on kokenut, tietää miltä tuntuu saada semmoinen

uutinen, kuin sen vielä päälle päätteeksi saa tietää vaan julkisen

sanomalehden uutisosastosta, jossa se tietysti on kirjotettu yleisien

"tapaturmien" tapaan.

Kirjotin heti "patriootille" saadakseni tarkempia tietoja, ja hänen

vastauksensa kuului näin:

"Kunnioitettava Herra!

"Se surullinen onnettomuus, josta kirjotatte, tapahtui viime

syyskäräjäin aikana. Olin mennyt sinne Holtin kanssa, ja Elina

oli seurassamme käydäksemme Hanna Strömin luona, joka nyt on

naitu sille miehelle, joka käräjiä pitää. Kuin Holt oli

toimittanut asiansa, hän tahtoi purjehtia kotia. Mutia kävi

myrsky ja häntä kehotettiin luopumaan aikomuksestaan. Vaan

muistattehan, että häntä ei helpolla saatu luopumaan

päätöksestään. Meillä oli vaan kuusilaitanen purjevene, ja

Holt, minä sekä puolikasvunen poika hoitelimme sitä. Holt

oli aina uhkarohkea purjehtia ja luulen hänen vuosi vuodelta

käyneen yhä rohkeammaksi. Poika oli samallainen uskalikko

eikä arvellut olevan mitään vaaraa laskea vesille.

"Olipa se oikein hirmupäivä joka ei koskaan haihdu muististani.

Lumiräntää satoi, tiet olivat vetelät, ilma kolkko. Semmoinen

käräjäpaikka on silloin omiansa tekemään elämän inhottavaksi.

Kaikki ovet ovat longallaan, läpimärkiä ihmisiä kulkee ulos ja

sisään tapaamaan toinen toistansa, ja he tuovat sadetta,

kosteutta, likaa kaikkiin huoneisiin. Kaikkialla on järven

ja kalan hajua. Tielläkin näkee synkkämielistä käräjäväkeä

hitaasti kulkevan edes takasin. Kaikki ovat käräjäpaikalla

kiireissään, ei voi puhua järjellistä sanaa kenenkään kanssa

eikä löytää rauhallista soppea, johon ei tuulen henki, kosteus

eikä kalan haju tunkeudu. -- Holt oli tavallista rauhattomampi

ja käveli koko päivän sisään ja taas ulos. Vihdoin hän oli

valmis ja poika kantoi matkatavarat veneeseen. Valmistauduin

minäkin ja tapasin Holtin etehisessä. 'Mihinkä sinä aiot?' hän

kysyi. -- 'Tietysti kotiin,' vastasin. -- 'Lörpötyksiä. Jää

tänne huomiseen. On siaa kylänvanhimman veneessä sekä sinulle

että Elinalle.' -- 'En salli sinun mennä yksinäsi tämmöiseen

ilmaan,' minä sanoin. 'Kiitoksia vaan paljon; mutta olen jo

täysi-ikänen ja voin kyllä purjehtia tämän matkan lapsenlikatta.

Kyytimiehen olen saanut.' -- 'Jos sinä tahdot mennä tänään, niin

minäkin tahdon. Luulisinpa kuitenkin olevani omassa vallassani.'

'Olet vaan tiellä,' Holt vastasi äreästi. En saanut aikaa vastata

sillä samassa tuli Elinakin matkapuvussa etehiseen. Holt katsoi

häntä suurin silmin. 'Mutta sanoinhan, että olin saanut sinulle

siaa kylänvanhimman veneessä huomenna.' 'Minä menen tänään,'

Elina vastasi lyhyesti. Holtia rupesi asia arveluttamaan ja hän

katsoi ulos merelle. -- 'Mutta ilmaan et voi varsin luottaa,' hän

sanoi epäröiden. 'En tule olemaan tiellä,' Elina sanoi ja alkoi

astua rannalle päin. Nyt ei Holt enään vastustellut, mutta

omituisen katseen hän loi veljensä tyttäreen.

"Siis purjehdimme rannasta. Elinan kädessä oli purjeiden

jalusnuorat, Holt piti perää, minä istuin keskelle ja poika

kokassa. Kauvan kulettiin onnellisesti. Ei oikeastaan ollutkaan

mitään vaaraa purjehtia tämmöisessä ilmassa, kuin oli semmoinen

veneenhaltia kuin Holt. Mutta eihän se ollut leikinlaskuakaan,

ja vaiti ollen toimitimme kukin tehtävämme. Holt istui puoleksi

kääntyneenä Elinaan päin ja puhui hiljaa hänen kanssaan. Minä

voin kuulla vaan erityisiä lauseenkatkeamia, mutta ne minut

kuitenkin saattoivat ajattelemaan. 'Nyt siinä asiat selvitetään,'

he näkyivät vihdoin puhuvan suunsa puhtaaksi kaikesta, mitä oli

ollut epäselvää heidän välillänsä. Kuulin Holtin vastaavan

olevansa jo vanhemmalla puolen ikäänsä, ja 'että hän ei koskaan

olisi uskonut eikä toivonut --,' seuraavia sanoja en voinut

kuulla. Kuulin Elinan sanovan siihen: 'Sinun ei olisi koskaan,

ei koskaan pitänyt salata tuota,' ja minä ajattelin: 'Holt kertoo

tytölle kuinka rakas tämä todellakin on ollut hänen sydämmelleen

ja minkä tähden hän ei koskaan ollut näyttänyt sitä.' Sitten

kuulin Holtin myös puhuvan 'kihlauksesta,' sekä jotakin, 'jota

hän ei uskaltanut' ja 'olla aivan varma itsestään.' Ja minä

kuulin Elinan selvästi vastaavan: 'Ei, nyt sinä et oikein voisi

uskoa minua enää, enkä sitä voi itsekään enää'. Vaan mitä hän

tarkotti, sitä en tiedä. Huomasin myös Holtin usein punastuvan

ja että hänen kätensä oli epävakaasti peräsimessä kiinni. Hänen

silmänsäkin ilmottivat jonkunlaista hajamielisyyttä, eikä hän

ollenkaan pitänyt vaaria tuulenpuuskauksista. Äkkiä näen aika

vihurin lähenevän, musteni merellä, vaan Holt ei sitä huomannut.

Minä huudan hänelle, hän malttaa äkkiä mielensä ja antaa käskynsä,

tällä kertaa vielä ajoissa. Sama tapahtuu vielä kerran. Huudan

hänelle: 'Nyt sinä purjehdit uhkarohkeasti, Holt!' Hän ei

vastannut, vaan katsoi tarkemmin kotvasen aikaa. Nyt näytti siltä

kuin ilma alkaisi laimeta, Holt puhui taas Elinan kanssa ja minä

vaivuin omiin ajatuksiini enkä sen kovemmin tarkannut koko

kulkuamme. Silloin poika äkkiä huudahtaa: 'Tuossa tulee --!' --

Enempää hän ei saanut sanotuksi; kuulin vaan hirmusen viuhinan,

näin maston katkeavan ja putoavan mereen ja äkkiarvaamatta tunsin

itseni märäksi ja kylmäksi, olin vähällä tukehtua ja sitten en

enää nähnyt enkä kuullut mitään. Kuin taas tulin tuntoihini,

venyin kumpasetkin kädet kumoon menneen veneen laidassa kiinni ja

tunsin käden tarttuvan kaulukseeni auttamaan minua ylös. Se oli

Holt, joka jo istui veneen emäpuulla toinen käsi Elinan ympärillä,

joka kalmankalpeana ja silmät kiinni nojasi häntä vasten. Poika

oli myös taampana hyvässä korjuussa. 'Pysy tiukasti kiini', Holt

sanoi, kuin oli auttanut minut ylös ja hellitti kättänsä. Siten

istuimme hetkisen veneen emäpuulla etsien silmillä apua ja uskoen

sielumme Jumalan käsiin. Holt näytti rupeavan käymään vähän

epävakaaksi tuolla etupuolella, ja huomasin kohta, että alkaa

hänelle käydä vaivaloiseksi pitää sekä itseänsä että Elinaa kiinni.

Puhuin hänelle siitä, mutta hän lausui vaan: 'Pidä poikaa silmällä,

jos voit'. -- Katsahdin häneen olkani takaa. Hän istui miehen

vakavuudella ja sylki merivettä suustaan, Samassa hyökyaalto

töytäsi veneen kylkeen ja huuhtoi jääkylmää vettä päällemme;

minä en hetkisen aikaan nähnyt enkä kuullut mitään, vaan koetin

pysyä käsin veneestä kiinni. Kun sain silmät auki _ei siellä enää

ollut ketään etupuolellani_! Huusin täyttä kurkkua merelle ja

rantaan päin, vaan ääneni hävisi kuin lapsen huuto sekä myrskyn

että aaltojen pauhatessa eikä siellä ollut mitään niiden päällä

nähtävää, kuin tupruilevata veden huurua.

"Onpa kuin onkin kauheata nähdä semmoista! Suuri Jumala, sitä

muistoa ei mikään voi haihduttaa! Sen minä sanon Teille, käypi

vanhaksi sellaisesta ja elämisen halu katoaa kokonaan pois.

"Me kaksi, jotka olimme jälellä, jouduimme aaltojen ajosta

tyvenemmille vesille; maalla oliat huomasivat meitä ja siten

pääsimme siitä hengissä.

"Mitäpä minun vielä tulee sanoa? Voitte itse ajatella mieleni

tilaa, kuin menin viemään Teidän vanhemmillenne tuommoista

sanomaa. Äitinne silloin lausui jotakin, joka sittemmin ei ole

lähtenyt mielestäni: 'Ehkä se kuitenkin oli parasta'. Täytyy

tunnustaani, että olen itsekin ajatellut jotakin samallaista.

Ei koskaan noiden kahden väli oikein selvennyt hyväksi.

Pitäisiköhän minun olla tästä puhumatta? Mutta olettehan niin

hartaasti pyytänyt minulta tarkkoja tietoja heistä. Niin,

kummallistahan se oli, että eivät oikein sopineet keskenänsä.

Elina oli kaikkein helläsydämmisin, kaikkein jalomielisin vaimo,

kuin olen tuntenut, ja mitä Holtiin tulee -- niin hän oli ainoa

ystäväni eläessäni, uskollisempi kuin kukaan muu, ja hyvä kuin

oli semmoinen hädän-alaselle. He eivät sopineet keskenänsä ennen

kuin oli myöhä. -- Kumminkin oli heidän välinsä paljon parempi

nyt kuin ennen. He puhelivat lempeästi toisilleen eivätkä enää

olleet niin harvasanaset keskenään. Voitiin kuitenkin huomata,

että siinä oli jokin haava, joka ei voinut parata. Ja tuolla

hirmuhetkellä, kuin Elina oli puoleksi tunnotonna Holtin sylissä,

kuulin sanasen, jota en ole uskonut kenellekään, en Teidän

vanhemmillennekaan. Kuin Holt huomasi, ett'ei tyttö sylissä

voinut pysyä varmasti kiinni, niin hän sanoi: 'Elina, palauta

mielesi, henki on vaarassa'. -- 'Laske minut', Elina sanoi, 'on

yhdentekevää, _nyt ei kuolema ole raskas_'. Hän ehkä puhui

mielen huumauksessa; mutta olen myöskin ajatellut, että hän

ilmotti salasen toiveen. -- Ja hän, joka kerran sanoi: "_Ompa

sulosta elää_!"

"Itsestäni on vaan vähä sanottavaa. Minua enite vilu vaivaa. Enkä

tiedä mikä paino tuota rintaa vaivannee, josta en koskaan näy

pääsevän. Minkäpä eteen nyt eläisinkään? Talo tuolla mäellä on

tyhjä, en enää voi pistäytyä sinne näkemään kahta hyvää ihmistä.

Eihän elämä ole minkään arvonen, kuin on jäänyt yksinäiseksi.

Tahdon tunnustaa Teille asian. Ovathan ne hyvät nuo yleiset

aatteet ja harrastukset, Mutta ne ovat ihmeen kylmäkiskosia

seuralaisia, kuin on tullut vanhaksi. Suoraan sanoen: Kun ei

ole mitään muuta elämässä harrastettavaa, niin tunteepa itsensä

niin köyhäksi ja hylätyksi, että mielellään antaisi sydänverensä,

saadaksensa edes yhden, jota rakastaisi ja joka antaisi rakkautta

takaisin. Se on se elämänkokemus, jonka panen testamenttiini".

* * * * *

Kaikissa niissä kirjeissä, jotka olet näinä vuosina lähettänyt minulle,

palajat aina yhteen ja samaan kysymykseen: Kuinka se on mahdollista,

että minä voin tyytyä elämään tämmöisessä syrjälaaksossa ilman mitään

muuta työnä, kuin parantaa sen asukkaita heidän kivuistaan. Onko tämä

semmoinen tehtävä, että se voisi olla koko elämän täytteenä ja

tarkotuksena? Mistä yleensä saan poltto-aineen pitääkseni vanhan uunini

lämminnä. Mikä tekee, että voin tyytyä tähän ihmiselämään? Eikö kaipaa

päästä suureen, avaraan maailmaan, jossa löytyy ihmisiä, jossa eletään,

jossa tehdään urho-töitä, jossa ajatellaan ja runoellaan?

Vastaus on siinä, jonka olen kertonut. Olen muistanut erään Elinan

lausuman sanan: "Sitten tahdomme muistaa niitä, jotka kivulloisia ja

surullisia ovat". Katso, jos on saanut tämän silmiensä eteen, ja jos on

tahto ryhtyä siitä syntyvään työhön, silloin on kaikkialla paljo,

kauhean paljo suuria elämän tehtäviä.

Mistäkö saan lämmitys-aineeni? Noh, eihän sitä aina lienekään niin ylön

runsaasti, ja uuni usein uhkaa kylmetä. Kohtaloni välistä näyttää

päivän valasemain pilvenhattarain kaltaiselta: ne syttyvät ja hehkuvat

hetkisen länsimaailman ihanassa loistossa, vaan niiden päivästä saatu

valo hälvenee pian ja kohta ne liitelevät harmaina ja yksinäisinä

eteenpäin. Mutta kuitenkin: myös minäkin, joka elämän pelissä voitin ja

kadotin, olen kumminkin saanut kokea tuon, olen toki hetkisen nähnyt,

minkälainen elämä suurimmassa ihanuudessaan voipi olla, olen huomannut,

että se on sen tuskan arvonen, jolla sen maksamme.

Kaipaanko? Kyllä, mutta en suurta maailmaa ja sen häärimistä. Minulla

on omat mielenhoureeni. Istun välistä tyystisti katsellen länteen päin,

johon päivän valo hävisi, vaikka tiedän auringon jo laskeneen.

Todellakin, kyllä kaipaan päästä noihin kaukaisiin länsiseutuihin,

ikään kuin maailman koko ihanuus asuisi siellä. Kaikki minusta vielä

tänäkin päivänä tuntuu täällä vieraalta. Nämä kylmät talvet tuikkavine

tähtineen eivät minun mieltäni viehätä. Nämä kuivat, päivänhelteiset,

lemuttomat kesät, -- en minä niitä tunne, en minä niitä rakasta.

Välisti kaipaukseni kasvaa niin, että oikein sydäntäni ahdistaa ja

vereni käy tautikuumaksi halusta päästä noille länsimaille, joissa ilma

on kostea ja joissa puista ja ruohoista nousee niin ihana kesälemu.

Kaipaan noita rajusti kohisevia jokia, noita hienoja, tuoreita,

vihantia nurmikoita, noita synkkiä hongikkoja, noita pieniä valkeiksi

maalatuita talosia yrttitarhoineen ja ruskeine polkuineen laaksojen

läpi. Kaipaan noita korkeita vuoria, joill' on lunta huipulla, tuota

meri-ilmaa, noitten pitkäin, kesäaaltojen hiljasta loisketta sekä

niillä kiikkuvia venheitä. Kaipaan purjehtivia laivoja, suuria

tavarahuoneita tynnyrineen sekä puheita silleistä ja merimatkoista.

Kaipaan syvän laakson ahdasta taivaankantta, josta auringon säteet

luovat niin vaihtelevaa loistoa maahan; niin luulenpa melkein, että

kaipaan ihmismajojen savua, kaipaan noita pieniä kirkkoja ja

vanhanaikusta virrenlaulua.

Niin, välisti voin tuntea polttavaa kaipausta, kalvavaa halua päästä

vaan kerrankaan katsomaan, kuulemaan, ihastumaan ja ilotsemaan kaikesta

tästä ihanuudesta -- ja kuitenkin tiedän, että kaikki on vaan

mielen-houretta.

Kaipaan pientä elämän palasta, joka on mennyt maan poveen!

Jos tulisin sinne, niin tahtoisin istua haudan luona ja tuntisin, että

kaikki, jota kaipaan, on hävinnyt. Maltan mieleni ja muistan, että

kaikki, jota niin hartaasti haluan, on haudattu menneiden aikojen

jääkylmään syvyyteen. Katson taas länteen päin ja näen unta, että nuo

ruskottavat pilvenhattarat ovat tulleet niistä maista, joissa kevät

ikusesti vallitsee, ja että ne tuovat minulle tervehdyksen siitä

ihanuudesta, jota kaipaan ja joka ei koskaan ole häviävä.