VIII.

Minkä tähden Elina ei tahtonut koskaan enää aukaista yhtäkään kirjaa?

Minkä tähden hän ei koskaan tahtonut tietää, mitä suuressa

ulkomaailmassa tapahtui, vaikka se ennen oli puoleensa vetänyt hänen

ajatuksiansa ja saattanut hänet ikävöimään pois kotiseudustaan, joka

hänestä tuntui synkältä ja rasittavalta? Ei hänen mielensä tila nyt

ollut semmoinen, hän itse sanoi. -- Oliko hänen vanha rakkautensa

kotiseutuun ja sen elämään taas kytemässä? Eipä siltä näyttänyt. Kyllä

hän kuitenkin useammin kävi köyhäin luona, kuin oli käynyt viimeisinä

aikoina, ja hän teki työtä talossa kahta suuremmalla innolla. Hän ei

koskaan ollut jouten; näytti kuin hänen ei olisi tarvinnut levätäkään;

oli häneen äkkiä tarttunut työinto, joka vaan näkyi voivan tyytyä

alituiseen työskentelemiseen, joka alkoi ennen päivän koittamista ja

kesti myöhään yöhön.

Hänen käytöksessänsä setää kohti ei näkynyt mitään muunnosta, paitse

ehkä se, että hän vielä enemmän kuin ennen karttoi hänen seuraansa. Se,

jonka oli hänestä kuullut, oli siis saattanut vaan sen aikaan, että

elämä yhdessä sedän kanssa Elinasta tuntui vielä rasittavammalta kuin

ennen. Olin ajatellut, että ehkä nyt joku asiain selvitys tulisi heidän

välillänsä toimeen. Mutta erehdyin. Heidän välinsä pysyi muuttumatonna.

Elina vaan näkyi surevan ja harmistuvan siitä, mikä ennen oli tehnyt

mielensä katkeraksi ja karvaaksi. Häneltä, jos kerran elämä oli

näyttänyt niin ihanalta, oli kokonaan hävinnyt hilpeä mieli ja kasvonsa

tuli päivä päivältä kalpeammaksi ja laihemmaksi. "Alan vanhentua", hän

sanoi leikkiä laskien, kuin joku sanoi hänen olevan niin huononnäkösen.

Yksi kohta tuli, asiain näin ollessa, minulle päivä päivältä

selvemmäksi: meidän täytyi, kuin Elina itse oli sanonut, muuttaa kauvas

pois kotiseudusta ja niistä salaperäsistä suhteista, joissa hän oli.

Eräs ylioppilasystävistäni oli usein puhunut kotiseudustaan, joka oli

eräässä itämaakunnassa ja kaukana meren rannasta, ja kehunut, että jos

joku yksityinen lääkäri asettuisi sinne, niin hän saisi paljonkin

työtä. Tämä nyt johtui mieleeni ja minä päätin kirjottaa hänelle sitten

kuin olin puhunut Elinan kanssa asiasta.

Ensi kerran siitä, kuin olin kertonut hänelle puheestani Vangin kanssa,

näin jälleen vilahtavan tuon vanhan, valosan katsauksen hänen

silmissään. Hän heitti ompelun, joka oli hänen käsissään, pois ja

hyppäsi ylös, tarttui käsiini ja lausui loistavin silmin, niin kuin

olisi hänelle kerrottu suuri, odottamaton onni: "Kuinka? Tahdotko

todellakin? Tuhansia kiitoksia sinulle siitä! Tiedä, että minä viime

aikoina en ole ajatellut muuta kuin: voi, jospa pääsisi jonnekin

täältä! Tässä en voisi kestää kauvan".

Kirjotin heti, vaan en saanut vastausta ennen kuin kesemmällä. Mutta

siinä tulleista tiedoista voi odottaa paljon hyvää, ja samana päivänä

päätin lähteä niin pian kuin olin toimittanut tarpeelliset

valmistukset.

Juhannuksen aikaan olin valmiina. Ehtoolla ennen lähtöäni istuimme

Elina, vanhempani, Holt ja minä yhdessä puutarhassamme ja joimme

matkani onneksi sekä juttelimme kaikellaisista asioista, jotka olivat

tapahtuneet lähiseudussa. Näitten joukossa oli yksi, joka ikään oli

koko seutukunnan puhuteltavana.

Edellisinä aikoina olin usein nähnyt Elinan seurassa kylänvanhimman

tyttären, Hanna Strömin. Vaan äkillisesti oli seurusteleminen loppunut,

en tiedä minkä tähden; mutta viime aikoina olin taas nähnyt

kylänvanhimman tyttären Holtin talossa. Hän oli kaino sievä neitonen,

jonka silmät tavallisesti olivat puoleksi maahan päin, vaan ne aina

kumminkin tuntuivat vakoilevan toisia ihmisiä. Hän näkyi aina tahtovan

paeta piiloon johonkuhun soppeen, ja juuri sen tähden ruvettiin aina

tarkkaamaan häntä. Hän puhui karkeata, meille outoa kielen murretta, ja

ehkä tämän vuoksi pikemmin havaittiin jotakin vienoa, immellistä hänen

olennossaan, joka heti saattoi sen joka hänet näki ajattelemaan kevättä

ja sen esikoisia kukkasia. Mutta kaikki, joka hänestä kerrottiin, erosi

paljon siitä, mitä olisi hänen ulkonäöstään voinut arvaella. Sillä hän

kuului todellakin olevan itsepäinen, kovakiskonen ja välinpitämätön

tytönheilakka, sanottiin, ja itse luonnostaan ei kaino eikä sievä.

Kuitenkin täytyi useimpain tunnustaa, ett'ei ollut helppo päästä

selville hänen luonteestansa.

Elina näkyi tietävän hänen salaisuutensa, mutta hän ei kuulunut niiden

joukkoon, jotka ilmottivat semmoista. Tämä tyttönen joutui kihloihin

eräälle ylioppilaalle, joka ali kaukaista sukua kylänvanhimmalle ja

joka oli tytön tuntenut jo lapsuudesta saakka sekä tavallisesti oli

kaiket lupa-aikansa hänen isänsä talossa. Tämä oli älykäs nuori mies

sekä hyvin harras tieteilimisiin. Hän tutki luonnontiedettä, ja kuin

oli kotona kesällä, niin hän kuleskeli kaikkialla kasvikuutaa ja

maanpintaa tutkimassa. Heti luonnontieteen kandidaatiksi tultuaan hän

sai edullisen opettajapaikan; hän saattoi siis naida ja oli jo

päätetty, että häät vietettäisiin ensi syksynä. Silloin saatiin

äkkiarvaamatta kuulla, että Hanna oli purkanut kihlauksen, ja tästä

tapahtumasta me nyt keskustelimme samoin kuin koko seutukuntakin.

Isä mitään arvelematta päätti hänen tekonsa vääräksi. Hän pysyi siinä

päätöksessä, että tyttö kerran oli antanut sanansa, ja se oli

pidettävä, maksakoon mitä tahansa. Äidin tuli häntä sääli; hänestä

näkyi tyttö vaan "erehtyneen". Minä puolustin häntä niin paljon kuin

voin. "Sanansa?" Mitä sanaa siinä voi antaa? Toinen pitää hyvin

toisesta ja lausuu ja uskoo, että se on kestävä ikäkauden. Mutta

riippuuko tämä tahdosta, voiko luvata, että se niin aina on oleva?

Taikka onko se oikein, että lupaa pitävänsä yhtä toisensa kanssa, jos

rakkaus sammuukin? Mitä pitää sanoa siitä, joka tekee niin

kevytmielisen lupauksen, ja siitä, joka ottaa vastaan semmoisen

velvottamisen? Jos kätkee sen, että on tapahtunut näin tärkeä

mielenmuutos, se on petos, jota ei saa kärsiä: jos taas tahtoo, että

tuossa liitossa pysyttäisiin, kuin tietää, että ne tunteet, jotka

olivat sen perusteena, eivät enää ole olemassa, se on niin sanomattoman

kehnoa ja halpaa, ett'en löydä sanoja sitä oikein mainitakseni. Tämän

asian tavallinen käsitys on surkean raaka ja pintapuolinen.

Isäni ja äitini olivat hyvin vihoissaan tämmöisestä muka

epäsiveellisestä ajatuksesta. He eivät ollenkaan voineet ymmärtää, että

epäsiveellisyys on siinä, että pysyy päätöksessään, vaikka se, joka

antaa yhteydelle sen kauneuden ja oikean arvon sekä on sen

onnellisuuden ainoa pohja ja perustus, on hävinnyt.

"Onpa tuo kaunis oppi, joka sallii jokaisen kevytmielisen lintusen

mennä liittoihin sekä täällä että muualla ja sitten purkaa ne --".

"Minun oppini ei suinkaan salli sitä. Kevytmielisyys on siinä, jos

yhdytään tämmöisiin liittoihin itseänsä todenperäsesti tutkimatta, ei

siinä jos niitä purkaa, kuin onnettomuus kerran on tapahtunut. Minkähän

tähden tuommoisessa liitossa on pysyttäväkään? Voisikohan kukaan

todellakin tahtoa, että siinä pysytään ulkonaisen säädyllisyyden

vuoksi? Voisikohan se saattaa aikaan muuta kuin onnettomuutta

kumpaisellekin osakkaalle?"

Isä vaan pudisteli päätään. "Mitä sinä sanot, Holt? Eikö tuo ole

hirmusta?"

Holt vaan katsoa tuiotti hietaan, siirtyi levotonna sinne tänne

istuinlaudalla ja oli hyvin neuvotonna, kuin hänen oli lausuttava

ajatuksensa asiasta. Vihdoin hän loi silmänsä ylös, hymyili vähäsen ja

sanoi: "Luulenpa melkein, että Henrik on oikeassa". Puhuttuaan hän taas

painoi alas päänsä ja punastui hiuksia myöten.

"Jumala varjelkoon -- sinäkin!"

"Eikä ole niin varmaa, että se, joka kerran on näin erehtynyt

tunteistaan, sentään olisi kevytmielinen ihminen. Se voi olla

kevytmielisyyttä, mutta ei se aina niin ole. Hän -- mies tai nainen --

_voi_ olla syvästi tunteva ja uskollinen luonteeltaan, ja voi kyllä

tehdä jonkun toisen onnelliseksi".

Käännyin tätä puhuessani Holtin puoleen, koska hän muka oli

taistelutoverini; mutta eipä näyttänytkään, että hän olisi arvellut

tämän päätökseni pitävän paikkansa. Hän istui siinä suu epäröivän

näkösenä ja piirteli oksalla kuvia hietaan, ja vastasi hitaasti: "En

tiedä -- olisiko -- olisiko hyvä -- kaikille -- olla -- olla tuo

toinen".

Sitten hän heitti oksasen kädestään, nousi äkkiä, käänsi hatun oikein

päivää kohden, pisti kädet nuttunsa taskuihin, ja katsoi isään päin,

ikään kuin olisi tahtonut sanoa: Tämähän käy mielestäni kovin

työlääksi, emmeköhän vähän kävisi katsomassa peltoja?

"Mitä tarkotatte?"

Hän katsoi vaan ilmaan ja sanoi: "Niin, enpä tiedä --".

Äitini sanoi: "Ymmärrän kyllä, mitä Holt tarkottaa".

Ja sitten hän kertoi eräästä tapauksesta, joka hänen mielestään valasi

asiaa. Hän oli tuntenut iällisen miehen, joka oli nainut tytön, joka

ennen oli ollut kihloissa toiselle. Mies ei koskaan voinut unhottaa

vaimonsa entistä elämää. Kaikissa viattomimmissakin teoissa hän luuli

huomaavansa vaimonsa vanhain tunteitten rupeavan uudestaan kytemään.

Hän aina piti luuloa, että nainen vertaili häntä siihen mieheen, jolle

hän ennen oli ollut kihloissa, ja että hän itse ei ollut ensimmäisen

veronen. Hän oli luonteeltaan alkuaan hilpeänpuoleinen; mutta hän

vanheni tuosta jokapäiväisestä kalvavasta luulosta ja teki siten

vaimonsakin elämän niin onnettomaksi, että tämä todellakin alkoi

kaivata nuoruutensa ensi unelmaa ja vanheta kaipauksesta, kuin toinen

epäluulosta. -- Ei, eivät kaikki voi olla tuo mainitsemasi toinen. --

Holt nyökäytti hänelle päätänsä: äitini oli esikuvallaan ilmottanut

hänen ajatuksensa.

Elina ei ollut ottanut osaa koko puheluun. Hän istui vähän loitommalla

meistä, noukki vähä väliä lehtiä puoleksi kuihtuneesta ruususta, joka

kasvoi siinä lähellä, ja katsoi vaan vuonolle päin.

Kuin Holt ja isäni olivat menneet puistoon ja äitini huoneihin, Elina

kääntyi minuun päin ja kysyi, kuin samalla kaikki ilmotti, että hänen

mielensä oli kuohuksissa: "Et millään tavoin voi ajatella niin kuin nyt

puhuit?"

Hän oli, kuten kerroin, talven kestäissä tullut kalpeaksi ja laihaksi;

muita vasta tällä hetkellä havaitsin, kuinka paljon hän oli muuttunut.

Hänen ruskottavat poskensa olivat kuopalla, huulet verettömät ja

ohkaset, silmät olivat isontuneet ja niiden katse oli synkkä ja

hehkuva. Minulta unhottui vastaaminen, niin tämä havainto vaikutti

mieleeni.

Mutta hän lisäsi: "Et voi millään tavoin uskoa, ett'ei kaikki voisi

muuttua hyväksi jälleen, kun vaan tahtoo?"

"Kyllä sen uskon. Tässä ei auta vakavinkaan tahto".

"Mutta", sanoi hän melkein kuumeentapasella innolla, "kuin tuo toinen

ei tosiaan saa tietää sitä, kuin itse tekee kaikki, saattaaksensa --".

Kävin hänen luoksensa: "Sano minulle, luuletko voivasi elää koko elämän

minun kanssani yhdessä, havaittuasi ett'et ole enää minun sydämmelleni

rakkaampi kuin kuka muu tahansa, jota kunnioitan ja jonka ystävä olen?"

Elina katsoi epäröivänä minuun, mutta loi kohta silmänsä maahan ja puri

huultaan.

"Ja jos sitten kerran kävisi sinulle selväksi, että olin näin päivä

toisen perästä petellyt sinua, että oikeastaan ei yksikään sinun

tunteistasi ole saanut vastausta minun sydämmessäni, että sekin, joka

oli ollut sinun suurin ilosi, on ollut minun alinomainen tuskani --

voisitkohan silloin antaa minulle anteeksi, että olen vakaalla

tahdollani saattanut sinut sellaiseen onnettomuuteen. Ei -- ennemmin

terve suru, olkoonpa se sitten kuinka raskas hyvänsä, kuin niin kivun

syömä onni".

Elina ei vastustanut, vaan hänen kätensä, jota pidin kädessäni, oli

kuuma ja vapisi. -- "Mutta miksi tämä niin käy sinun sydämmellesi",

kysyin. "Oletko sanonut tahi tehnyt jotakin Hanna Strömin suhteen, jota

nyt kadut?"

"Hanna Ströminkö?" Elina kysyi muita mietiskellen ja nosti päänsä.

"Niin, hän sanoo samaa kuin sinä. Voi, jospa voisi kuolla kaikesta

tästä kurjuudesta, jonka saatamme itsellemme ja toisille!" hän huudahti

kiivastueena ja nousi.

"Mutta Elinani --".

"Ooh, kuin sinä sen ymmärsit, -- kuin sinä sen tiesit, että --". Hän ei

saanut muuta sanotuksi; isä ja Holt näkyivät tulevan puiston käytävällä

ja Elina istuutui taas tuolille.

Vähän ajan perästä menimme kaikki sisälle. Koetin useamman kerran saada

kahdenkesken puhua Elinan kanssa, vaan näytti siltä, kuin hän olisi

minut karttanut emmekä saaneet jatkaa puheluamme. Kuin Holt iltasella

jätti hyvästinsä, nousi Elinakin. Minä seurasin heitä kotia. Kuin Elina

ojensi minulle kätensä, hän sanoi: "Kuin menet höyrylaivalle huomenna,

olen siellä".

Kuin seuraavana päivänä kulin Holtin talon ohitse, en kuitenkaan nähnyt

Elinaa siellä. Menin sisään ja tapasin Holtin, joka kertoi, että Elina

jo oli mennyt alas laivasillalle päin. Jätin Holtille hyvästi ja

riensin Elinan jäljestä. Höyry jo oli sillalla ja puhalsi ensi kerran.

Kuin Elina huomasi minun tulevani tiellä, hän riensi kiiruusti

vastaani. Voi, kuinka hän näkyi itkeneen, valvoneen ja väsyneen!

"Tulet kovin myöhään", hän sanoi ja tarttui käsivarteeni ja työnsi

minua rannalle päin.

"Koko matkahaluni haihtuu nähdessäni kuinka kipeälle sinä näytät".

"En ole kipeä -- en vaan saanut unta tänä yönä", hän vastasi äkkiä ja

kiiruhti askeleitaan.

Minä seisahdutin hänet. "Elina, eilisestä illasta saakka on kysymys

ollut mielessäni, johonka sinun täytyy vastata, ennenkuin lähden.

Vaivaako sinua vaan suhteesi setään, vai onko siinä jotain muutakin?"

Silloin höyry puhalsi toisen kerran.

"Kiiruhda, kiiruhda!" Elina huusi ja tahtoi mennä. Hän oli

harmaankalpea, hänen huulensa olivat kuivuneet ja hänen silmistään

hehkui kiihotettu tuska.

"Minä jätän matkani toistaiseksi".

"Elä, elä!" hän huudahti levotonna ja katsoi ympärillensä kiihtynein

silmin, ikään kuin hän olisi jostakin etsinyt apua.

"No, sano sitten minulle --"

"Voi, anna minun olla", hän rukoili; "elä kysy -- en nyt -- tahdon --

en nyt voi -- olen niin --".

Höyry puhalsi kolmannen kerran.

Katsoin Elinaan. Hänen silmänsä niin hartaasti rukoilivat minua olemaan

kysymättä ja lähtemään, ett'ei siinä ollut mitään ehdon valtaa. Tartuin

matkatavaroihini, ojensin hänelle käteni ja astuin rantalaudan yli

laivaan. Köydet otettiin irti, paksu savu tuprueli torvesta, potkuri

pyöri muutaman kerran, laiva ulkoni vähitellen sillasta -- --.

Olin halunnut päästä tälle matkalle. Siitä, minkä olin nähnyt viime

aikoina, oli ilma siellä käynyt minulle raskaaksi. Painoi ylen mieltäni

nähdessäni Elinalle olevan tuskaksi sen välin, jota en voinut muuttaa.

Minä myöskin kaipasin työtä ja koko henkeni halusi löytää jonkun

paikan, johon voisin tulevaa kotoani rakentaa.

Mutta nyt, kuin seisoin kannella ja näin laivan kiiruhtavan pois

rannasta, tuntui minusta, kuin koditonna ja turvatonna ojentaisin

matkaani ulos avaraan maailmaan. Matkani äkkiä näkyi olevan ilman

tarkoituksetta, eroni Elinasta loppumaton, ja luulin jättäneeni hänet

vihollisten voimain valtaan --.

Niin kauvan kuin voin nähdä laivasiltaa, Elina seisoi siinä yhä. Kaikki

muut menivät, vaan hän jäi. Hän näytti minusta seisovan siinä niin

sanomattoman yksinäisenä ja hyljättynä, ja ehkä se näytti siltä senkin

tähden, että koko seutu silloin oli niin valosa ja kesäloistossaan.

* * * * *

Koko matkan oli vaan yksi ajatus mielessäni: On siis myös jotakin

muuta, jota hän ei ole uskonut minulle, joka hänen sydäntään kalvaa.

Mikäpä se oli, joka mahtoi saattaa nuot ruususet kasvot kalpeiksi,

haihduttaa tuon raittiin hymyn hänen huuliltaan ja tehdä hänen kirkkaat

totiset silmänsä aroiksi ja hehkuviksi.

Minä mietiskelin ja arvelin, koko matkahaluni haihtui siihen ja toivoin

vaan päästäkseni takaisin, tutkimaan mikähän siinä vei koko hänen

elämisen halunsa ja ilonsa.

Kuin lähestyin sitä seutua, joka oli tästä lähtien oleva kotoni, oli

vielä sama alakulosuus mielessäni. Eikä tämän seudun näkeminen

huojentanut tuskaani ollenkaan. Se oli kapea laakson kaistale, jonka

kumpasellakin puolella oli korkeat mäet synkkine kuusimetsineen.

Talojen ympärillä oli pitkät matkat vaan näitä mustanpuhuvia metsiä,

niin että kaikki näytti olevan surupuvussa. Ei näiltä kuusikoilta

voinut nähdä loitommalle minnekkään päin, eikä maisemaa missään tehnyt

ilosemmaksi mikään kohiseva joki eikä siintävä järven selkä.

Kumminkin huomasin olojen siellä olevan minulle hyvin edulliset. Tässä

oli ahkeralle miehelle paljo vaikutuksen alaa, siitä ei voinut epäillä,

ja parhainta oli, että voin alkaa heti.

Asiain näin ollen, mieleni taas rupesi virkistymään. Mikä hyvänsä

Elinan mieltä vaivasi, niin yksi asia oli varma: ainoa parannuskeino

oli, että hän pääsi pois kotiseudusta. Ja tässä oli paikka, johonka

heti voisimme rakentaa kotimme kaukana kotiseudusta, jossa elämä nyt

oli käynyt hänelle niin raskaaksi; ja mitäpä siitä, jos meren aallot

eivät loiskuneetkaan kiviä vasten akkunoittemme alla eikä mitään

purjehtijaa näkynytkään taivaan rannalla.

Kirjotin heti vanhemmilleni ja Elinalle kaikesta. Mainitsin myöskin,

että asiat nyt näkyivät olevan sillä kannalla, että täällä oloni tulisi

pitkittymään ja ett'en luullut pääseväni kotia ennen kuin syksyllä.

Lopuksi pyysin heitä säännöllisesti lähettämään minulle kirjeet.

Siis jäin rauhallisesti toimielemaan vieraasen seutukuntaan. Kirjotin

Elinalle joka viikko, kertoen hänelle seudusta, sen asukkaista ja

kaikista aikomuksistani ja toiveistani. Mutta eipä sieltä tullutkaan

mitään vastausta. Viikko kului toisensa perästä eikä mitään kuulunut

Elinasta eikä kotoanikaan. Tämä kävi lopulta kärsimättömäksi. Ajattelin

jo matkustaa monta peninkulmaa lähimmälle sananlennätinasemalle ja

siellä odottaa vastausta kysymyksiini, -- niin silloin vihdoin

viimeinkin tuli kirje isältäni. Hän vaan lyhyesti kertoi minulle, että

Elina oli ollut sairaana pitkän ajan ja lisäsi, että hänen mielestään

olisi viisainta tulla kotia, jos vaan suinkin kävisi päinsä.

* * * * *

Jo oli syyspuoli, kuin kirje tuli; höyrylaivat olivat jo jättäneet

monta kulkuvuoroa pois. Minulla sen tähden oli pitkällinen ja

vaivaloinen matka kestettävä, ennen kuin vihdoin taas kuljin

kotivuonoani pitkin kotia päin.

Käänsimme viimeisen niemen ohitse, ja siinä se nyt oli kotikylä

siltoineen, jossa olin lähtiessäni nähnyt Elinan seisovan ja

tähystelevän laivan poistumista.

Ei kukaan omaisistani ollut rannalla. Riensin mäkeä ylös pitkin tuttuja

teitä ja olin kohta Holtin talon pihalla. Kuin sen viimeksi näin, oli

puissa vielä kaikki lehdet tuoreen vihertäviä, ruusupehkuissa koko

pitkän huoneuksen sivulla oli vielä paljo puuosia ja valkosia ruusuja,

joka käytävän varrella oli tuoksuvia kukkasnurmikoita, ja alempana

istutettujen kukkien sarekkeissa oli aivan kuin kirjava kukkaspeite.

Kuin nyt puiden lehdet olivat käyneet kiillottomiksi ja kellertäviksi,

kuin ruusut jo kauvan sitten olivat lakanneet kukkimasta ja

kukkaspenkkien loisto oli hävinnyt, niin tämä kaikki ei minusta tällä

hetkellä näyttänyt olevan syksyn luonnollinen vaikutus, vaan kalvavan

surun ja järsivän toivottomuuden aikaan saattama -- --

Kiivaasti hyppäsin ylös rappusia myöten ja tulin etehiseen. Oli

kuoleman hiljaisuus koko talossa; kuulin vaan omaa tuskallista

hengitystäni ja tuimaa sydämmeni tykytystä. Astuin saliin. Sekin tyhjä.

Huomasin kukkasruukkujen olevan kuivina sekä kukkasvihkon, joka oli

lasissa pöydällä, jo kuihtuneen -- se näkyi olleen siinä jo

viikkokausia, saamatta raitista vettä. Koko huone näytti siltä, kuin

asukkaat olisivat muuttaneet pois ja kaikki sen perästä olisi jäänyt

rappiolle.

Menin käytävän halki Holtin konttooriin. Ei sielläkään ollut ketään.

Koputin hänen makuuhuoneensa ovea -- Holt makasi siellä sikeässä

unessa. -- Avatessani ovea hän kavahti istualle ja kysyi vielä

puolinukuksissa: "Mikä on?"

Kuin en vastannut, hän katsoa tuiotti minuun hetkisen, tunsi minut

viimein, nousi seisomaan ja ojensi kättä. "Vai olet tullut?" hän

virkkoi.

"Elina --?" kysyin -- tuntui ikään kuin tukehtuisin ennen kuin saisin

kuulla vastauksen.

"Niin, täällä on ollut tautia ja sairautta sen jälkeen kuin läksit",

Holt vastasi ja pyyhkäsi kädellään silmiänsä; "olemme kaikki valvoneet,

tuntuu vieläkin ruumiissani".

"Mutta -- Elina -- onko hän --?"

Hän katsahti minuun; "Ei -- erehdyt -- hän kesti sen taudin".

Olinpa vähällä huudahtaa siitä ilosta, joka nyt kerrassaan virtasi

sydämmeeni tuon pitkän ponnistuksen perästä. Mieleni teki heittäytyä

Holtin kaulaan, enkä voinut ymmärtää, kuinka hän voi ilmottaa minulle

sen, ikään kuin se olisi ollut joku aivan jokapäivänen asia. Eikö hän

itse ymmärtänyt mitä oli sanonut: Elina eli -- oli voittanut taudin.

Minusta koko kylän olisi pitänyt ilota yhteisessä riemujuhlassa. --

Mutta tosiaankin -- Holtille ja kyläkunnalle ei tämä ollut mikään

uutinen, ja hän oli valvonut paljon, siltä hän näytti, uskollinen

miesparka!

"Et näy vielä olleen kotona?" hän kysyi.

"En."

"Niin vai?" hän sanoi vitkastellen ja katsoi vähän hämillään toisanne

päin.

"Mutta onko kaikki vaara nyt ohitse?"

"On."

"Onko Elina noussut vuoteelta --."

Holt oli hetkisen vaiti. -- "Hän on lähtenyt matkalle," hän sitten

sanoi epäröivän näkösenä ja katsoi taas hämillään sivulle.

"Matkalle? -- -- matkalle. -- En ymmärrä sanaakaan."

"Niin -- hän äkkiä tahtoi lähteä matkalle -- ja --."

"Matkalle? Mutta mihinkä?"

"Bergenin kaupunkiin."

"Ber --?"

"Hän on sisareni luona. -- Äidilläsi lienee sinulle kirje häneltä," hän

sanoi kiiruusti, niinkuin hän tahtoisi päästä koko asiasta, joka näkyi

käyvän hänelle vaivaksi.

Holt saattoi minua vähän tielle. Erotessamme hän sanoi: "En käsitä

Elinan käytöstä -- se tuli niin äkkiä; on luultavasti tullut hänelle

jotakin erinomaista -- ei ole vielä monta päivää siitä, kuin hänen

henkensä oli vaarassa. -- Mutta luultavasti on kirjassa syy, jonka

tähden hän tahtoi täältä pois," hän lausui lopuksi.

Jätin hänen hyvästi ja riensin kotiinpäin. Tullessani äitini seisoi

rappusilla tähystellen laivalle päin. "Tuollapa hän on," hän huudahti,

kuin sai minut nähneeksi. "Tuletko vihdoinkin? Voi, kuinka olen sinua

odottanut!"

Astuimme saliin. Huomasin äitini sivulta katsovan minuun omituisesti

kysyväisen näkösenä. "Oletko -- oletko ollut tuolla Holtin luona?" hän

vihdoin kysyi.

"Olen. Tiedän sen. Hän on matkalla. Onko sinulla kirje?" -- Äiti toi

sen. Holt oli oikeassa; kirjeessä oli syy, miksi Elina oli lähtenyt

pois.

"Nyt täytyy kaiken olla lopussa, joka on ollut meidän keskemme. En voi

olla sinulle se, joka minun olla pitäisi. En ole uskaltanut odottaa

tuloasi. Olen niin häpeissäni."

* * * * *

Istuin siinä lukien ja lukien noita vähiä riviä toistamiseen enkä

päässyt niistä selville. Tuntui aivan kuin se jonka olin lukenut ei

ollenkaan olisi kuulunut minuun.

Oltiin aivan vaiti tuvassa. Tunsin kahden lempeän silmän säälien

katselevan minua, vaan en rohjennut kohottaa silmiäni maasta. Ei

kumpikaan meistä puhunut. Tuntui sanomattoman raskaalta lausua ensi

sana.

Vihdoin äitini sanoi: "Hän oli hyvin sairas." -- Pyysin että hän

kertoisi. Samana päivänä, kuin minä läksin, oli Elina vaan pieni poika

seurassaan mennyt merelle purjehtimaan. Oli noussut myrsky ja

rankkasade vuonolla; mutta Elina oli vaan pysynyt siellä, huolimatta

mitään poikasen muistutuksista siksi kuin tämä oli ruvennut itkemään ja

päivittelemään, kuin he eivät muka koskaan tulisi palajamaan kotia

enää. Silloin hän oli kääntänyt veneen ja risteillen purjehtinut

kotirantaan. Läpimärkänä ja tuulen kylmetyttämänä oli Elina tullut

kotia ja seuraavasta päivästä saakka ollut sairaana, ja jonkun aikaa

hän oli ollut tunnotonna ja hengenvaarassa. Ensi aikoina olivat kaikki

ajatelleet vaan Elinan tilaa eivätkä muistaneet kirjottaa minulle.

Silloin kuin Elina tuli tuntoihinsa jälleen, hän ei ollut tahtonut,

että minä saisin tietää mitään hänen taudistaan, ja kun hän oli saanut

tietää, että isä oli kirjottanut ja että minua odotettiin, niin ei

mikään voinut pidättää häntä. Hän tahtoi vaan päästä pois, ja kuin

höyrylaiva tuli, seisoi Elina matkaan valmiina sillalla, vaikka hän

vaan muutamia päiviä sitten oli noussut sairasvuoteelta.

"Johan hänen luonaan valvoessani ymmärsin, että hänellä oli jotakin

esteenä," näin äitini lopetti; "ja ennenkuin hän meni, hän kertoi

minulle senkin, minkä hän oli kirjottanut tuohon kirjeesen."

Minä tunsin selvemmin, että tuo kaikki oli tapahtunut kuin äitini oli

sen kertonut. Nyt kuulin eriskummallisten äänten vienosti soivan, ja

merituulet kantoivat ne loitolle ulos -- elävän luoksensa viehättävät

äänet.