VII.

Joku aika myöhemmin, talven muuttuessa kevääksi, Elina pyyti minut ulos

kävelylle -- emme pitkään aikaan olleet missään kävelemässä.

Muutaman viikon leuto-ilma oli sulattanut lumen pois kaikista

laaksoista, Äkkiä oli sitten taas tullut kylmä, tiet olivat kovat,

ruohossa ja puissa oli paksu kuurapeite ja puut näyttivät

villavaippoihin verhotuilta ihmisiltä. Kenttä rätisi ja ritisi astujan

jalkain alla, ja lepikossa oksat taittua raksahtelivat, kuin astui sen

läpi. Pienissä lammissa, joihin tuulen henki ei päässyt, oli harvahko

luikea jää, jonka läpi taisi nähdä viheriät pohjaruohot taikka lukea

pienet kivet, jos oli hietapohjaa. Kuin päivän säteet välkkyivät

huurteisien kenttien ylitse, niin näytti kuin tuhansien tuhatta silmää

äkkiä olisi auennut kaikkialla puissa ja ruohostossa, ahneesti juomaan

valon nestettä. Oli yksi noita päiviä, jotka talven hävitessä

herättävät syys-ajatuksia ja uskotuttavat meille uuden talven tulevan

eikä minkään kevään ja kesän.

Astuimme rinnakkain alas järvelle päin. Äkkiä Elina katsoi minuun ja

sanoi: "Minulla on jotakin, jota jo kauan olen aikonut sanoa sinulle:

Ei ole mieleeni, että sinä niin usein käyt Holtin luona".

"Ja minkä tähden ei se ole mieleesi?"

"Sen sanon sinulle. Sinun siellä-käyntisi ovat samasta syystä minulle

vastenmielisiä, kuin Vanginkin käynnit. Ette voi olla pitämättä häntä

pilkkana, muutoin en todellakaan ymmärrä, mitä hänen luonaan

toimitatte".

"Nyt olet aivan harhassa, kuin luulet meidän tekevän pilkkaa Holtista,

enkä ymmärrä, kuinka olet voinut ajatellakaan tuommoisia. Vai luuletko

todellakin Holtin olevan semmoisen miehen, että kärsisi semmoista

kohtelua. Voin kertoa sinulle, että Holt kyllä välisti lausuu jonkun

sievän pilan 'patriootista', mutta ei tämä koskaan Holtista".

Elina tähysti hetkisen maahan. "Mutta sinähän et ainakaan tunne hänen

luonaan muuta kuin ikävää ja käyt siis hänen luonaan vaan näyttämässä

hänelle kunnioitustasi".

"Siinä myöskin erehdyt; setäsi ei ole mikään ikävä mies".

Elina pysähtyi ja katsoi minua syvästi silmiin ja vähän ihmeissään hän

sanoi: "Sano minulle: saattaisitko todellakin tyytyä läpi koko

elinaikasi istumaan tuolla Holtin konttorissa taikka olemaan tämmöisen

pienen seudun lääkärinä?"

"Saattaisinpa kyllä -- ainakin jälkimäistä", vastasin avomielisesti.

Elina alkoi taas käydä eteenpäin ja hänen katseensa ilmotti

miettimistä. -- "Luemme niin monesta suuresta asiasta" -- näin

hän alotti taas --; "_sinusta_ olisi toki pitänyt tulla jotakin

parempaa --". Hän pysähtyi.

"Mitä tarkotat?"

"Jos olisin sinuna, niin luulisin tahtovani olla siellä missä --

siellä, missä tapahtuu enempi kuin täällä, -- missä ihmiset ovat

toisenlaisia --".

Siis taasen tuo ajatus, mitä on tuolla seudun ulkopuolella, liikkui

hänen päässänsä.

"Ylimalkain on elämä yhdenlaista kaikkialla", vastasin.

"Tuota et lausu oikein todella", hän sanoi pysähtyen ja katsoen minua

vakavasti silmiin.

"On se tavallansa yhdenlaista -- ei ulkonäöltään --".

"Mutta täällä ei ole ketään joka -- joka -- en taida sanoa, mitä

tarkotan, vaan -- täällä ei ole ketään, joka" -- hän mietiskeli

hetkisen etsien oikeita sanoja -- "joka huolii siitä paljosta" -- hän

oli taasen kotvasen vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin sanat olisivat

olleet hänelle vaivaksi -- "siitä paljosta suuresta ja kauniista, josta

kuulemme ihmisten elävän tuolla ulkona maailmassa".

"Ooh, voidaan elää yhtä suurta elämää ja yhtä kauniisti ahtaimmissakin

oloissa. Suuren maailman tapaukset eivät aina ole niin suurenarvosia.

Eikä parhaimmilla lahjoilla varustetut aina elä kauniinta ja rikkainta

elämää".

"Tuota en ymmärrä", Elina vastasi mietiskellen. "Minusta tuntuu, kuin

olisi siellä jotakin parempaa, jonka eteen ihmiset siellä elävät, kuin

se, jota ihmiset täällä askaroivat. Täytyy ihmisten siellä olla

suurempia ja suurempia -- suurempia myös asiat, joittenka eteen siellä

saa harrastaa. Ja minä en koskaan tahtoisi elää pienemmän hyväksi, kuin

saattaisin elää jonkun suuremman harrastuksen eduksi. -- Tiedätkös,

olen aina ihmetellyt, että sinä olet voinut pitää _minusta_, joka olen

aivan kaikkein muitten kaltainen".

Minä naurahdin. Vaan hän oli aivan tosissaan, ja näkyi kyllä todella

mietiskelevän näitä asioita, kuin ongelmaa, jota hän ei voinut

selittää.

Olimme tulleet järvelle, johon maantie loppuu, ja käännyimme takaisin

kotia päin. Kotiseutumme oli silmiemme edessä valotonna, talvikylmänä

ja kolkkona. Tämmöisinä päivinä tuntuu siltä, kuin pienet yksityiset

perhekunnat olisivat jäätyneet huoneihinsa ja vaipuneet talviunen

horroksiin, ja kun aurinko vähän vaan pikimmältään tähystäisi

uinailevien luo kertomaan, kuinka ihanaa on tuolla ulkona suuressa

maailmassa, josta se oikeastaan on kotoisin.

Mutta tänä hetkenä tämän hiljasen seudun katsominen ynnä sen monet

hiljaset perheet herättivät minussa aivan toisia ajatuksia. Johtui

ikään nyt mieleeni kaikki tuo hyvyys, totuus ja kauneus, joita olin

siellä nähnyt. Tulin juuri silloin ajatelleeksi, kuinka monta ihmistä

olin tavannut näissä kaukaisissa laaksoissa, joissa tosin ei ollut

suuria hengenlahjoja eikä suurta sivistystäkään, vaan jotka kumminkin

elivät mielevämpää elämää kuin moni, joka oli osakseen saanut sekä

kykyä että oppia ja tärkeimpiä virkoja. Ajattelin, että joll'emme niin

helposti hurmaantuisi kaikesta, joka herättää hälinää ja huomiota

maailmassa, niin tulisimme useammin kuin nyt huomanneiksi olevan

enemmän mieltä ja totuutta köyhimmässäkin kotoaskareessa kuin maailman

mainioissa urho-töissä.

Muistui mieleeni kuinka usein olen nähnyt tuota hiljasta jokapäivästä

työntekoa näissä syrjäsissä paikoin valastavan suurella rakkaudella,

joka on syntynyt alttiista itsensä uhraamisesta, nerollisesta

toimeliaisuudesta, uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä, jotka tekevät

nämät työt suuremmiksi kuin monet maailman mainiot ja runoiliain

ylistämät valtatyöt. Mutta kaikkea toimitetaan täällä niin

hiljasuudessa, niin ilman melutta ja hälinättä, ja olemme niin

tottuneet siihen, että se usein ei vaikuta meihin mitään, ja niiltä

harvoilta ihmisiltä, jotka huomaavat tämän niin hiljasena näkyviin

tulevan suuruuden, puuttuu niitä syviä mahtisanoja, jotka voisivat

tehdä sen maailman mainioksi. Kyllä tosin muistin monta turhamaista,

isottelevaa, raakaa ja halpaa seikkaa. Tiesin kyllä, että ilman henki

kaikissa tällaisissa pienissä yhdyskunnissa voi tulla raskaaksi ja

ummehtua. Onhan tuo aivan luonnollista siellä, jossa useimmilla

ihmisillä ei ole aikaa eikä tilaa huolehtia muusta kuin henkensä

elättämisestä ja jossa uudet ajatukset ja tiedot harvoin tulevat

kuuluville. Mutta usein voi noissa alhaisissa tiloissa huomata

sydämmien tykyttävän hellästi ja jalosti, voi siellä tavata

ritarillisia tapoja ja ritarillisia töitä, ja onhan siinä kyllä

elämisen aihetta, jos vaan silmä on auki tarkotusta kohti ja tahto on

altis työhön ja toimeen.

Ajattelin tätä kaikkea ja puhuin siitä Elinalle, siten vastaten hänen

kysymyksiinsä, ja kuin johtui mieleeni, että juuri Holt ja hänen työnsä

ja toimensa monessa suhteessa olivat valasevia esimerkkejä siitä, jota

tarkotin, mainitsin lopuksi hänenkin nimensä. Elina viittasi minulle

kärtysästi. Mutta minä sanoin vaan jatkamiseen: "Niin, sinä ajattelet

sitä, että hän ei ole mikään älykäs mies ja että hän ei ole oppinut

eikä lukenut hyvin paljoa. Sen kyllä tunnustan; hän minusta kerran oli

oikein ahdasmielinen ja turhia uskovaisen maamoukan esikuvana. Ja

entäpä hänen päätöksensä ihmisistä ja asioista ovat hyvinkin vääriä;

vaan tarvitseekin suurempaa hengensivistystä ennenkuin voi olla varsin

oikeamielisenä. Mutta Holt on kuitenkin tavallansa ritarillinen mies.

Puhu niiden kanssa, jotka ovat hänen kanssansa matkoilla talvisin

pitkin meren rantamia, ja saat kuulla, että hän voi olla todellinen

sankari. Puhu niiden kanssa, jotka tekevät työtä hänen luonaan, ja saat

ihmetellä kuinka hän kykenee ottamaan muitten suruja omille

hartioilleen ja kuinka paljon hän on tehnyt heidän kaikkien eteen. Ja

itse tiedät parhaiten, kuinka seutumme vaivaset tuntevat hänen

kuntoansa. Puhu Vang-'patriootin' kanssa ja hän on saattava sinut

uskomaan -- ei että hän on vapauden puollustaja --, mutta kyllä sen,

että hän voi antaa arvoa myös semmoisille ihmisille, jotka

hengenlahjainsa ja sivistyksensä puolesta niin paljon kuin mahdollista

eroavat hänestä. Oli aika, jolloin en tätä uskonut Holtista, vaan

opittuani tarkemmin tuntemaan häntä olen vakuutettu siitä, että hänessä

on tavattoman harras ja uskollinen luonne, joka tuntee kaikkea

hellemmällä sydämmellä kuin useimmat muut, ja että hän voisi tehdä

uskomattomia niiden eteen, joista hän pitää. Että hän on ollut vähäsen

tyly sinua kohtaan, se on aina tuntunut minusta oudolta; mutta olen,

sitten kuin opin hänet tuntemaan, aina arvellut, että tässä varmaankin

on joku erehdys, ja olen nyt vakuutettu siitä, että Vang on oikeassa

sanoessaan..." -- Pysähdyin hetkeksi, epäillen voinko ilmoittaa

Elinalle puheeni tuon asianajajan kanssa.

"Noh, mitä Vang sanoo siitä?" hän kysyi, silminnähtävästi hyvin

tarkasti kuunnellen.

Ja minä kerroin, vaan jos olisin tietänyt, kuinka se, jonka Elina nyt

sai kuulla, vaikutti hänen mieleensä, niin kyllä olisin sitä ennen

vähän arvellut.

Alussa hän katsoi minuun niin ankarilla, tarkastavilla silmillä, kuten

olin jo nähnyt hänen kerran ennenkin tekevän, ja joka oli saattanut

minut niin äärettömän hämille. Oli ikään kuin hän olisi epäillyt

luotettavaisuuttani ja olisi tahtonut katsoa sisimpään sydämmeni

pohjaan, tietääksensä minkä tähden todella sepustelinkaan tämän jutun.

Mutta äkkiä hän loi silmänsä maahan ja pää kallistui alas. Vaan hänen

kovasti sykkivä sydämmensä ja kuohuva rintansa ilmottivat, että hän

hyvin kiihtyneenä kuunteli sanojani.

Kuin olin kertonut loppuun asti, Elina äkillisesti irtaantui

käsivarrestani, pysähdytti käyntiänsä ja katsoi taasen tyystisti

silmiini. Hänen silmissänsä oli niin omituinen katsaus, että tuskin

voin sitä sanoilla ilmoittaa. Hän ensiksi katsoi minuun avosilmin ja

ihmetellen, aivan kuin hän olisi minussa huomannut jotakin aivan uutta

ja odottamatonta. Sitten hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi ja

kylmiksi. Hän käänsi ne vieläkin minua kohti ja kuitenkin oli kuin hän

ei olisi katsonut minuun, vaan olisi tuiottaen etsinyt jotakin kuvaa

omasta sydämmestään, josta se kumminkin oli haihtua pois. Mieltäni

alkoi niin kaihottaa ja Elinani näytti minusta äkkiä niin vieraalta,

että melkein ihmettelin, että hän oli minun lemmikkini.

Kuin hän huomasi, että minä kyselevin silmin katsoin häneen, niin hän

loi silmänsä maahan ja tarttui käsivarteeni. Tulimme Holtin talon luo.

Elina ei tahtonut mennä sisään, vaan ehdotti että pitkittäisimme

kävelyämme. Käännyimme ja menimme takaisin järveä kohti. Elina

liittäytyi kovasti minuun ja välisti hän painoi päänsä olkaani. Mutta

ei kauvankaan, niin hän jätti käsivarteni ja riensi pois, kuin hän

olisi tahtonut paeta jotakin. Sitten hän taas astui aivan hiljaan ja

katsoa tuiotti etehensä. Kerrassapa sitten taas nousi helottava puna

hänen kasvoillensa, hänen silmänsä vetistyivät ja hehkuivat, vaan

loistivat samassa semmoisesta sydämmen tuskasta, että ehdottomasti

tartuin hänen käsivarteensa ja kysyin: "oletko kipeä, Elina?"

Hän käänti äkkiä päänsä pois. "En -- vaan olen -- väsyksissä --

luulen --". Hän istuutui lautaläjälle, joka oli tien vieressä, kallisti

päätään alas ja tuiotti maahan. "Näytät niin raskaita mietiskelevän,

Elinani -- olenko pahottanut sinua muistuttamalla sinulle setäsi

asioita?" -- Hän vaan pudisti päätään ja antoi sen painua vielä

alemmaksi. Hänellä oli taas entinen värinsä, se oli vaan ehkä vähäsen

tavallista kalpeampi. Äkkiä hän taas nousi.

"Minua vilustaa", hän sanoi, kääri huivin tyystemmin ympärilleen ja

tarttui taas käsivarteeni. Astuimme jälleen kylää kohti, vaan kuin

Holtin talo tuli näkyviin, niin hän taas tahtoi kääntyä; hän näytti

pelkäävän palata kotia. Vähitellen näkyi se liikutus, joka oli

vallannut hänen mielensä, asettuvan. Hän tuli puheliaaksi ja iloseksi.

Hän tahtoi, että kävisimme kaikilla niillä paikoilla, jotka olivat

meille rakkaita niitten muistojen tähden, joita ne herättivät, hän

puhui kaikista niistä sulosista hetkistä, joita olimme viettäneet

yhdessä, ja kohta johtui hänen mieleensä moni ilonen tapahtuma kylän

asukkaiden kesken.

Kuin tulimme sille paikalle, jossa oli lammikko ja siinä koko joukko

lapsia luistelemassa, niin Elina pysähtyi ja sanoi; "Kas tuolla

luistellaan. Sepä ennen oli ilosinta minkä voin ajatella. Kuin syksyn

ensi jää oli järvellä, ja me jo päivän hämärtäessä kokoonnuimme sinne

ja liitelimme, leikkielimme ja nauroimme, niin silloin oli mieleni niin

ilonen ja hilpeä, kuin ei olisi ollut mitään surua maailmassa. Voi,

kuinka kauvan siitä jo tuntuu olevan".

Oli hänen puheessaan ja käytöksessään sekä vienoa surua, lempeyttä ja

oikullisuuttakin, jota en ennen koskaan ollut huomannut. Olin usein

nähnyt hänet syvässä surussa ja vielä useammin ylen iloissaan --, mutta

tämä vaihteleva mielenlaatu, jossa oikulliset mielenjohteet

vilahtelivat kyynelsilmistä esille, se sopi niin vähän hänen

luonteeseensa, ett'en voinut sitä ollenkaan selittää. Hän oli suopeampi

kuin koskaan ennen, tarttui melkein tuskallisesti minuun kiinni ja

sanoi: "Sinä olet hyvä ihminen. -- Ja _minun_ olet -- eikö totta?"

Niin avosydämmisenä, niin puheliaana, niin lempeänä, niin hellänä kuin

sinä iltana ei Elina ollut koskaan ollut. -- Kerran toisensa perästä

hän vaipui syviin ajatuksiin ja aina äkillisesti, hän malttinsa usein

hävisi kerrassaan; oli ikäänkuin hänen mielensä olisi hänen

huomaamattansa joutunut jonkun mielikuvituksen alaseksi, joka valtasi

sen kokonaan. Mutta se ei kestänyt kauvan; hän pyhkäsi kädellä otsaansa

juuri kuin huolien rypyistä puhtaaksi, katsahti minuun, hymyili,

nyökäytti päätään ja kysyi usein leikkiä laskien: "Pidätkö minusta, sen

ilkimys?"

Pysähdyimme vuonon rannalle, jossa useita veneitä oli vedetty maalle.

"Nyt otamme venheen ja sitten soutelemme ulos avaraan maailmaan

kerrassaan", Elina alkoi sanoa. "Jätämme kotiseudun ikuiseksi emmekä

koskaan sitä enään näe. -- Tule, istutaan, niin saat kuulla. -- Olen

tarkoin sitä ajatellut: tahdomme asua valkeavärisessä huoneessa, jossa

on viheriät ovet. Sen pitää olla korkealla paikalla, jotta meri näkyy.

Sen edustalla on oleva ruusuja ja niiden lähellä istuinlauta. Siinä

istumme, katsellen päivän laskua. Sitten meillä on oleva valkonen

purjevene -- en luulisi voivani elää missä ei saa käydä purjehtimassa.

-- Se se nyt on sinun ja minun linnamme".

"Ja siinä tulemme elämään loistossa ja ilossa, kuin nuo sadun kaksi

onnellista".

"Ei. Tahdomme toki olla hyödyttäväisiä ihmisiä. Sinä olet oleva

lääkäri, ja minä autan sinua köyhäin sairaitten hoitelemisessa".

Elina muuttui kerrassaan totiseksi. "Voi kuinka minun on noita kaikkia

köyhiä sääli", hän sanoi. "Ei voi olla oikein, ei, ei suinkaan voi olla

oikein, että niin monen tila on niin huono. Kas noita pienokaisia -- he

eivät voi olla syyn alasia -- -- voi, voi, kuin saattaisin oikein

tuimistua niin suuresta kurjuudesta. Jospa voisin auttaa heitä kaikkia!

-- -- Kuin pappi kirkossa rukoilee Jumalan auttamaan kaikkia, jotka

kivulloisia ja surullisia ovat, niin tuntuu niin kipeästi sydämmeeni --

kuules, tahdomme olla hyvät kaikkia onnettomia kohtaan, -- mutta

tahdomme mennä kauvas täältä". --

Äkkiä hän pyrskähti itkemään. Hän itki melkein ääneti, vaan niin

katkerasti, että koko ruumis vapisi. Elina ei ollut niitä, jotka

vähästä itkivät. En ollut koskaan nähnyt kyyneleitä hänen silmissään;

en tiedä, onko hän milloinkaan näyttänyt niin rauhalliselta kuin ikään

hänen surunsa ollessa katkerimmillaan. En siis koskaan unhota sitä

hetkeä, jolloin Elina, joka hillitsi tunteitaan niin kuin harva mies,

itkeä nyyhkytti tuossa hiljaan vaan, ikäänkuin hän nyt itkisi koko

elämän ajaksi.

Koko hänen omituinen mielenlaatunsa sinä iltana painoi ja ahdisti minun

mieltäni sanomattoman raskaasti; olin tuskallisesti odotellut, mitä oli

tapahtuva, ja nyt kuin hänen sydämmensä tila tuli ilmi, jouduin

todellakin huoleen siitä liikutuksesta, jonka kertomukseni oli

saattanut aikaan hänen mielessään. Olin kyllä arvellut, että se, jonka

hän oli saanut tietää, tulisi huolestuttamaan häntä kovin ja

herättämään monta hänen sydäntänsä ahdistavaa ajatusta. Mutta se suru,

jonka nyt tulin nähneeksi, oli niin mahtava, niin valtaava, että

melkein näytti kuin siinä olisi ollut toinen syy kuin se, että hän niin

kauvan oli ajatellut väärää sedästään. Kysyin häneltä sitä, rukoilin,

sekä sanoilla että lemmenosotuksilla häntä luottamaan minuun ja

uskomaan minulle, jos hänellä oli joku salanen suru, jota en tuntenut.

Vaan Elina vaan pudisteli päätään ja sanoi: "En ymmärrä itsekään

mieltäni -- en voi antaa sen olla -- onpa se tyhmää, mutta --", hän

katsoi minuun ja sanoi vähän hymyillen: "Sinun täytyy kärsiä minun

vikojani; ei minusta tule niin hyvä toveri sinulle, kuin minun

pitäisi".

Koetin kääntää kaikki leikiksi, vaan Elina pudisti totisena päätään,

katsoi kauvas veden yli ja alkoi: "Ei, minä --", mutta siihen hän sen

taas keskeytti, nousi ylös ja sanoi vaan: "Nyt menemme kotia".

Tiellä hän usein sanoi: "Me tahdomme uskollisesti pitää yhtä,

tapahtukoon sitten mitä tahansa", ja kerran hän sanoi ikäänkuin

itselleen: "Uskon, että kuin oikein tahtoo, niin taitaakin olla omansa

edestä semmoisena, kuin on oltava. -- -- Muutenpa elämä olisikin aivan

hirmuista -- --"

Portilla Holtin talon edustalla Elina vielä kerran pysähtyi. "Tässä se

oli", hän taas alkoi, "tässä kohdin seisoimme. -- En ollut koskaan

ajatellut sitä, ennen kuin sen sanoit, tiedäthän? Tiedä, että minusta

oli ikään kuin en olisi milloinkaan ennen nähnyt sinua. Minä niin

hämmästyin! Muutoin ensin suutuin. Näytti niin hullumaiselta, että sinä

sanoisit semmoista minulle. -- -- Niin kummallisesti käy", hän lausui

mietiskellen. "Joll'et olisi mitään sanonut, niin luulenpa melkein,

ett'en koskaan olisi tullut sinua ajatelleeksi sillä tavalla".

"Minä uskon, että ne, jotka kuuluvat yhteen, kyllä ymmärtävät toinen

toistansa, jos ei sanaakaan tule puhutuksi".

"Ne, jotka kuuluvat yhteen -- --? Ehkäpä! Muistatko, mitä kerran sanoit

rakkaudesta?" hän kysyi.

"Ja voitko muistaa, mitä sinä vastasit? Olet tyhmä, sanoit".

Hän hymyili.

"Ehkä se ei ollutkaan niin tyhmää: Jotka ovat toisilleen sukua --".

"Luulenpa sinun laulusi kuitenkin olleen paremman kuin minun

tietoviisauteni", minä sanoin. "Varsinkin tuo, muistathan kuin lauloit

rakkaudesta, että se puhkee kuin kevään lehdet sekä kuin hymyilevän

silmästä kyynel --".

Elina alkoi astua ylös taloa kohti, mutta piti vielä kädestäni kiinni.

"Minä tulen sinne mukaasi".

"Elä, ei tänä iltana", hän vastasi äkkiä. "Tulen teille huomenna

aikaisin", hän lisäsi ja meni nopeasti ylös taloa kohti.