VI.

Tämän päivän perästä Holt ei enää jäänyt tupaan istumaan ateriain

perästä. Hän vielä nytkin puhui samalla ystävällisellä äänellä

Elinalle, jommoiseksi hänen entinen harvasananen ja vähän kylmäkiskonen

puhetapansa oli viimeisinä aikoina muuttunut; vaan hänessä ilmaantui

myös hiljasta surullisuutta, milt'ei toivotonta neuvottomuutta, jonka

näkeminen oikein säälitti. -- Jonkun ajan perästä minä taas aloin käydä

hänen konttoorissaan ja tavarahuoneessaan. Hän oli yhtä ystävällinen

minua kohtaan kuin ennenkin, vaan ei kumminkaan ollut yhtä puhelias.

Usein siitä kuitenkin syntyi puheluakin ja ehkäpä useamminkin

semmoisista yleisistä asioista, joita ennen olimme keskustelleet ani

harvoin.

Tiesin jo ennenkin, että hänellä oli oppia, vaan että hän oli lukenut

muuta kuin mitä kuului hänen ammattiinsa, sen vasta nyt sain tietää.

Hän luki mielellään luonnontieteellisiä kirjoja, vaan etupäässä

semmoisia, jotka olivat vanhempia ja joissa puollustettiin semmoisia

mielipiteitä, jotka olivat hänen kouluaikanaan yleisiä. Historiaakin

hän luki, varsinkin valtiohistoriaa. Hän rakasti enimmin niitä

kirjailioita, joilla oli yksinkertanen ja jokapäivänen esitystapa ja

päätöksissään olivat käytännöllisiä. Niitten kirjailijain, joilla oli

enemmän kuvaileva kirjotustapa, luuli hän olevan epäluotettavia, ja

kaikki, missä oli edes vähäkin filosofiaa, oli hänelle hyvin

vastenmielistä. Olin ennen huomannut, ettei hänen kirjahyllyillään

ollut yhtään kaunotieteellistä teosta. Nyt näin, että hän ei koskaan

lukenut mitään semmoista, ja luulenpa melkein, että hän arveli

runoiliain sekä niiden, jotka lukivat runoelmia, olevan lapsellisempia,

kuin sopii täysikasvuselle ihmiselle.

En tiedä oliko tämä Holtin omituisuus, että yksi kirjallisuuden osa ei

ollut hänen mieleensä, syynä siihen, että Elina luuli sedällään olevan

yleensä hyvin vähäsen hengen sivistystä. Varmaankaan hän ei luullut

sedällä olevan mitään halua kirjojen lukemiseen. Kun kerran sanoin

huomanneeni, että hän oli lukenut paljon enemmän, kuin olin luullut,

Elina lyhyesti vastasi: "Vai niin? En minä ole huomannut sitä missään".

Niin myös eräänä kertana, kun satuimme puhumaan Vang'ista, Elinan

epäilykset Holtin yleisestä sivistyksestä tulivat selvästi ilmi. --

Eikä hän yleensä pitänyt mitään tästä "patriootista", vaan lausui aina

hänestäkin ankarat päätökset.

Hän muka näytti olevansa pelkuri, kuin hän pakeni tämmöiseen maailman

soppeen, jos hän todellakin tunsi kykenevänsä suurempiin toimiin. Jos

hänessä olisi ollut todellista intoa, niin hän toki olisi jäänyt

taistelukentälle, Elina arveli. Ja hänen käymisillään Holtin luona ei

voinut olla mitään kunnollista syytä. "Onhan hän paljon lukenut mies",

hän sanoi, "eikä hän huoli siitä, mitä Holt toimii. Minkähän tähden hän

siis istui Holtin luona illan toisensa perästä? Hän tekee Holtista

pilkkaa" -- ja siinä tuli omituisesti kylmä ja uhkaavainen loisto hänen

silmiinsä --; "mutta minä sanon sinulle, että Holt todellakin on kovin

hyvä sillä tavoin kohdeltavaksi".

Tämä oli ainoa kerta, jolloin kuulin Elinan puhuvan setänsä

puolustukseksi, ja tämän hän teki niin, että huomasin hänen kyllä, kuin

niin oli, voivan pitää hänen ihmisarvoansa kunniassa, ja ett'ei

sallinut muitten loukata hänen kunniataan, jos hän ei itsekään voinut

sopia hänen kanssansa.

Koetin puollustaa "patrioottia", mutta turhaan. Elina ei uskonut

Holtilla olevan kirjallisia tietoja ja vielä vähemmin hän otti

uskoakseen, että kirjallisesti sivistyneet ihmiset voivat halulla

käsitellä semmoisia käytännöllisiä toimia, joissa hänen aikansa kului.

Todellakin, kuinka omituista! Sedän koko asioitseminen ja yleensä koko

kotiseudun elämä, joihin Elina tätä ennen kaikilla ajatuksillaan oli

kiintynyt, niistä oli hän nyt kokonaan vieraantunut. Muistin sitä

aikaa, jolloin Elina otti sillilastit vastaan laivasillalla ja jolloin

hän tunsi sedän tavarahuoneen ja asiakirjat yhtä tarkkaan kuin setä

itse ja hänen työläisensä vielä tarkemminkin. Muistin kerran

ihmetelleeni sitä, että semmoiset asiat voivat vetää puoleensa minkään

ihmisen koko huomiota ja kaikkia ajatuksia. Kuinka kaikki nyt oli

muuttunut! Tähän seutukunnan rauhalliseen elämään olin minä nyt monessa

suhteessa mieltynyt. Tämä mutkaton työn harrastaminen ja nämät monet

"pienet tapahtumat" olivat vähitellen miellyttäneet minua ja tulleet

minulle rakkaiksi, vaikka muutama vuosi takaperin en olisi luullut sitä

mahdolliseksi.

Mutta Elinalle tämä pieni maailma oli aivan vieras. Hänelle kävi

ikäväksi, kuin puhuin näistä läheisyyden asioista. Halu toimiella

tosimaailmassa näkyi kokonaan hävinneen hänestä; hän tahtoi vaan lukea

ja taas lukea taikka kuulla minun kertovani.

Ja luimmehan jonkun aikaa niinkuin ennen muinoin, olimme kävelyillämme

ja puhuimme siitä, jonka olimme lukeneet. Vaan äkkiä huomasin,

ett'eivät kirjatkaan enää voineet vetää hänen ajatuksiaan puoleensa.

Hän lukiessamme usein näytti hajamieliseltä, taikka huomasin hänen

katselevan levottomin, kysyvin, tarkastavin silmin, aivan kuin hän.

alati olisi odottanut jotakin erinomaista tapahtuvaksi. Toisina hetkinä

hän näytti närkästyneeltä ja olevan pahoilla mielin. Oli niin kuin hän

vähitellen menettäisi jonkun rakkaan toimeen, taikka alkaisi huomata,

että joku asia, johonka hän oli uskonut, alkoi pettää. Tahdoin usein

puhua hänen kanssaan siitä; mutta kerrassaan oli tuo omituinen,

tarkastelevainen katse hävinnyt, ja minun täytyi kysyä itseltäni, enkö

ollut nähnyt väärin. Elinani oli muutoin niin muuttumatta, ehkä vaan

vähän enemmän ajatuksissaan ja mietteissään kuin tavallisesti. Välistä

minä kuitenkin luulin huomaavani, että tuo mietiskelevä katse ilmaantui

varsinkin sedän läsnä ollessa ja että se etupäässä tarkotti häntä.

Arvelin, että Elinakin oli huomannut sedän muuttuneen käytöstavan, sekä

nähnyt hänessä ilmaantuvan surullisuuden, ja että tyttö sydämmestään

katui päästämiänsä kovia sanoja; ehkä hän ajatteli ja muistutteli

itselleen kaikkia, mikä oli tapahtunut heidän välillänsä, ja ehkä hän

huomasi, että oli voinut olla jotakin vikaa hänenkin puolellaan, ja

ehkä hän nyt odotti, että setä jollakin tavoin lähestyisi häntä, jotta

hänkin voisi sanoa sedälleen jonkun ystävällisen ja sovinnollisen

sanan.

Olisin sydämmeni pohjasta suonut, että olisin arvannut oikein; sillä

kävi joka päivä selvemmäksi, että Elinakin kärsi kovasti tästä heidän

välisuhteestansa ja kaipasi parempaa sovintoa.

Tähän aikaan kerran tapasin Vangin maantiellä. Hän oli pahalla

tuulella, vaan puhelias kuin ainakin. -- "Todellakin te olitte

oikeassa", hän alkoi, "kuin jouluaattona sanoitte minut yksinäiseksi.

On tässä maailman sopessa surkean yksinänsä. Tekopyhiä, jäykkiä,

vanhoillaan olevia, kynsiensä pureksioita ovat kaikki täällä. Käynhän

minä usein Holtin luona, -- hän on, kuten tietty, hyvin mielevä

ihminen", -- hän lisäsi ikään kuin puolustukseksi -- "Mutta nyt, kuin

hän on ruvennut ihmisvihaajaksi, niin on vaan surua hänestä".

"Ihmisvihaajaksiko?"

"Niin kyllä, ettekö ole havainnut sitä?"

"En tiedä --".

"Kyllä sen uskon, ett'ette ole sitä huomannut. Täytyy tuntea se mies

hyvin tarkoin, voidaksensa tietää, mitä tunteita on hänen sydämmessään

--. Katsokaa, hän ei ole mikään keskusteleva ihmiskunnan jäsen, vaan

tupakoiva ja kuunteleva. Ja kuin semmoiselta mieheltä piippu jää

unhotuksiin ja kuunteleminen pettää, hänen omien ajatuksiensa tähden,

silloin on jo paha merrassa".

"Niin, olen kyllä nähnyt --"

"Sepä on omituinen mies", keskeytti "patriootti" puheeni; "nähkääs

esimerkiksi: olen vakuutettu siitä, että tässä Holtissa oikeimmittain

on vapaudenpuolustaja".

Minä luultavasti ihmettelin hänen puhettaan, sillä hän jatkoi: "Niin,

ihmetyttääkö se teitä? Eihän se olekaan aivan silmiin paistava asia.

Eikä hän tosin ole mitä minä sanoisin taipuvainen valtiollisiin

asioihin -- ymmärrättehän minua? Hän vaivoin puhuu semmoisista

yleisistä asioista, vaan hän on aina mielellään kuunnellut, kuin joku

puhuu niistä sydämmensä pohjasta ja vapaamielisesti. Niin, ei voisi

oikeastaan uskoa, että hän on patriootti. Kuin puhelen hänelle

valtioasioista, niin hän istuu tyvenesti ja hymyillen, ikäänkuin koko

tuo olisi vaan kalan totkusia, ja välisti hän sanoo -- tietysti ivalla,

ymmärrättehän --: 'niin, heidän olisi pitänyt kysyä neuvoa sinulta',

tahi: 'tuhat tulimmaista, jospa sinä olisit hallituksessa'. Vaan jos

asiata tarkemmin katsoo, niin hän kumminkin harrastaa tämmöisiä; hän

vaan ei tahdo tunnustaa sitä. -- Mutta nyt on kaikki lopussa: hän ei

sano uu:ta eikä aa:ta, hän ei edes hymyile eikä polta ei niin

savuakaan".

Olimme kotimme edessä. Kysyin "patriootilta", eikö hän tahtonut

pistäidä sisälle. Hän kiitti ja kapsimme ylös minun ullakko-kamariini.

Tässä vieraani valitsi suurimman piipun, jonka voi löytää, istuutui

sohvankulmaan ja alkoi tuhuutella savupilviä.

"Puhuimme Holtista", hän sanoi. "Niin, nähkää, koko hänen onneton

tilansa on syntynyt hänen rettelöstänsä Elinan -- anteeksi -- en

muistanut -- olettehan -- hm --"

Pyysin hänen selvemmin puhumaan ajatuksensa.

"Te suvaitsette? Noh. Niin, nähkääs, tyttö on kaikesta huolimatta

kuitenkin hänen silmäteränsä. Naimatonna, -- lapsetonna -- se on usein

surkea tila, voitte uskoa. Ja Elinasta hän piti niin, kuin omasta

lapsestaan. Luulen, että se tulee olemaan hyvin raskasta Holtille, kuin

tyttö jättää hänet".

Minä rupesin äkkiä kuuntelemaan tarkemmin. "Luuletteko todellakin --

että -- että --". Pysähdyin ajatellessani, että Holt olisi tahtonut

saattaa hänet jättämään --

Vaan Vang jatkoi: "Olen tuntenut hänet kauvan ja sanon Teille, että

Holt vasta silloin alkoi ruveta ihmisiksi, kuin Elina tuli taloon. Tuo

lempeä, milt'ei lapsellinen juoni hänen luonteessaan -- ettekö koskaan

ole huomannut, kuinka helläsydämminen hän voi olla? niin, nähkääs, se

on tullut Elinasta."

"Patriootti" luultavasti huomasi ihmettelemistä ja epäilystä

silmissäni; sillä hän jatkoi: "Ettekö usko sitä? Te ajattelette samoin

kuin moni muu ja kuin Elina itse, että hän päinvastoin on suuttunut

Elinaan. Voin ymmärtää sen. Mutta, nähkääs, minä _tiedän_, että hän

rakastaa veljensä tytärtä; minulla on satoja todistuksia siitä. Jospa

vaan olisitte minun kanssani nähneet, kuinka tuskallisesti hän

vakoilee, eikö Elina tahdo mitään muunnosta talossa, niin ette voisi

epäillä enää. Mutta hän ei koskaan kysy mitään häneltä, ja kuin hän

jollakin tavoin kierrellen on saanut tietää jotakin tytön tahtomista,

niin ukkopaha panee sen toimeen tylyllä, ynseällä tavalla, ikään kuin

hän ei kärsisi mitään vastustelemista. Ja perästä päin on hän aivan

kuin kuumeessa, ennen kuin hän on saanut tietää, oliko hänen toimensa

oikea vai puuttuuko siitä vielä jotakin. Ooh, on eriskummallista, että

niin suoramielinen mies koettelee olla viekas ja käydä kiertoteitä,

kuten silloin, kuin hän on tahtonut saattaa minua tutkimaan, kuinka

hänen toimensa on ollut mieleen. Hän on vallan typerä semmoisissa;

mutta minä en koskaan ole antanut hänen nähdä, että yskän ymmärrän. Ja

tietäkää, että hänellä on koko varasto semmoisia tavaroita, joita hän

on kuullut tytön haluavan ja joita hän on heti toimittanut, vaan ei ole

uskaltanut lahjottaa Elinalle. On siellä koko kirstullinen kirjoja --

ne ovat siitä ajasta, jolloin tyttö alkoi innostua lukemiseen. Oletteko

nähnyt tuon pienen purjeveneen, joka on tavarahuoneen kyljessä? Ei

siihen ole laitalautaa pantu, ei naulaa lyöty, jota Holt ei ole ollut

katsomassa, tarkastamassa. Se on sievin, somin venonen, kuin voi

ajatella; se on tehty semmoisella huolella ja tarkkuudella, voisinpa

melkein sanoa rakkaudella, että voi liikuttaa kenen mieltä tahansa.

Mutta se on käyttämättä tuolla vajassa -- ja luulenpa, ett'ei Elina ole

sitä edes nähnytkään; ei Holt varmaankaan ole sanonut, että se on häntä

varten tehty. Entä silloin, kuin tyttö oli sairaana! Silloinpa voi

selvästi nähdä sedän huolta hänestä. En tiedä milloinka hän siihen

aikaan nukkui ja söi. Tapasin hänet aina täysissä tamineissa, enkä

häntä koskaan nähnyt ruualla enkä talon ulkopuolella, paitse kuin hän

haki tohtoria. Näytti siltä, kuin hän eikä tyttö olisi ollut kuoleman

kourissa. Ja sitten teidän olisi pitänyt nähdä hänet sinä päivänä,

jolloin pahin vaara oli ohitse ja oli varma, että tyttö toipuisi. Tulin

hänen luoksensa aamupäivällä. Enpä ole koskaan nähnyt mitään niin --

niin -- kuinka sanontaan -- vilpitöntä -- kuin hänen ilonsa. Hän ei

tullessani sanonut yhtään mitään Elinasta, vaan ehdotti, että joisimme

lasin viiniä yhdessä. Tiedätte kuinka raitis hän on ja että hän tuskin

voi erottaa toista viinilajia toisesta. Teidän sitten olisi pitänyt

nähdä hänen istuvan siinä ja muka tuntiansilmillä katselevan pulloa,

iloitsevan nimikoristuksista ja lyyjypaperista sekä olevan mielissään

viinin väristä ja hajusta. Ja samoin kaikesta mitä tuli hänen silmiensä

eteen: oli ikään kuin maailma olisi ollut uuden uutukainen; olipa muka

ihmeellistä kuinka päivä niin loisti sinä päivänä, kuinka merenvuono

oli omituisen sinertävä, ilma omituisen raitis, kuinka heinä oli

kasvanut niin ihmeen paljon viime aikana, ja hänen käydessään

tavarahuoneessa hän huomasi, että kaikki mitä oli tullut tehdyksi

siellä sillä aikaa kuin hän oli ollut kokonansa poissa sieltä, sekä

puotipoikien että työmiesten puolesta, oli niin ikään omituisen somasti

tehtyä, kuin kaikki muukin. Heidän piti saada lisäpalkkiota siitä.

Semmoisena minä en koskaan, en koskaan ole nähnyt häntä, en ennemmin

enkä sittemminkään. Mutta kuin Elina tuli sinne, oli hän aivan

entisellään. -- Välisti hän voi olla vähän naurettavakin, esimerkiksi

silloin, kuin hän rupesi pukemaan itseänsä uuden kuosin mukaan. Niin

todellakin, sen vakuutan teille, Holt on ollut puettuna uusimman kuosin

mukaan koko kahdeksan päivää. En voi sanoa kuinka hämmästyin kerran

nähdessäni Holtin jalat pistettyinä ahtaihin housuihin niiden väljäin

asemesta, joissa hän muuten kävi, ja kuin hänen yllänsä näin pienosen,

hienosen konttorinutun sen väljän nutun asemesta, johon hän muutoin oli

niin mielistynyt, ja kaulan ympärillä oli uusikuosinen pystykaulus

tullut hänen tavallisen leveän ja alas päin käännetyn kauluksensa

sijaan. Hän kävi aivan tulipunaseksi, kuin rupesin silmät rengallaan

tarkastamaan häntä kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut millänsäkään;

mutta minun mieleeni johtui heti, että Elina muutamia päiviä ennen oli

sanonut, ett'ei hänestä näyttänyt somalta, kuin ihmiset ovat puettuina

niin vanhan tavan mukaan, että paistaa toisien silmiin. Mutta ei se

kauan kestänyt tuo yritys olla uuteen kuosiin puettuna -- hän näytti

eriskummalliselta uusissa vaatteissaan ja huomasipa hän sen itsekin;

sillä eräänä päivänä minä näin hänet vanhassa nutussaan, väljissä

housuissaan ja leveässä kauluksessa, ja nyt hän vasta oli oikea Holt

jälleen. -- Minä kysyn teiltä, voipiko vielä, tämä kaikki lukuun

otettuna, epäillä hänen lempeyttänsä Elinaa kohtaan!"

Minun täytyi tunnustaa "patriootin" olevan oikeassa. Olin aina

mielessäni aavistellut, että Holt kumminkin piti veljensä tyttärestä.

Mutta yhä vielä olin aivan ihmeissäni siitä, minkä tähden hän niin

ankarasti salasi tunteensa Elinalta.

"Niin, on se omituista", Vang sanoi. "Hän on häneltä kätkenyt oikean

mielensä, ja hän on vielä päälle päätteeksi käyttäinnyt niin, että

Elinan on ollut pakko uskoa, että hänen olonsa Holtin luona on sedälle

rasitukseksi. Hän sen tähden on monta kertaa koettanut toimittaa häntä

pois luotaan. Hän on tahtonut, että Elina muuttaisi vieraille taikka

lähtisi ulkomaille". -- Minä tiesin sen. -- "Niin, ja minkä tähden?

kysyin häneltä kerran. Ooh, hän vastasi, onhan se parempi, kuin täällä

tyhmistyä minun seurassani. Se on selitettynä: Mitä minä, joka olen

vanha, vähän omituinen ja ilman suurempaa kirjallista sivistystä, voin

olla semmoiselle nuorelle neitoselle, kuin Elina on? Ja hän tuntee

hänet, hän tietää, että jos tyttö aavistaisi kuinka katkeraa se olisi

Holtille, jos Elina menisi pois, niin tämä silloin luulisi olevan

velvollisuutensa elää ja kuolla tuolla sedän pienessä hökkelissä. Mutta

Holt ei millään neuvoin tahdo, että Elina luulisi olevansa missään

kiitollisuuden velassa häntä kohden, ja sen tähden hän ei koskaan katso

sinne päinkään, missä Elina on".

"Patriootin" selitys Holtin menetyksen syistä näytti minusta vähän

tekaistulta. Mutta en minäkään voinut löytää mitään parempaa. Yksinänsä

neljän seinän välissä oleskelevat ihmiset kyllä voivat tulla niin

aroiksi ilmoittamaan tunteitansa, että se viimein kääntyy todelliseksi

sairaudeksi; mutta mitä minä nyt olin kuullut lausuttavan Holtista,

siitä ei minusta näyttänyt voitavan syyttää ainoastaan hänen

kainouttaan ja hänen vastahakosuuttaan ilmottamaan tunteitaan.

Mutta Vang jatkoi: "Olen varma siitä, että Te Elinan sulhasena ette

koskaan ole saaneet muuta kuin ystävällistä kohtelua häneltä".

Sitä en voinut kieltää.

"Olen myöskin vakuutettu siitä, että hän puolestaan tahtoisi tehdä

kaikki minkä voipi, toimittaakseen Teille niin pian kuin mahdollista

omaa kotia".

Minulla oli todistuksia tästä, joita en kumminkaan kertonut hänelle.

"Ja minä sanon Teille, että hän on melkein kuoleman tuskalla odottanut

seuraavan päivän tulevan, jolloin Elina kävisi semmoiseen yhteyteen,

että hänen tulisi jättää Holtin koti. -- Niin se on. Näyttääkö tämä

kaikki Teistä omituiselta? Minusta se näyttää jalolta".

En sanonut mitään siitä. "Patriootti" oli hetken vaiti, ja sitten

rupesimme puhumaan toisista asioista. Vähä väliä "valtiolliset

harrastukset" vallottivat koko hänen mielensä. Minä olin vaiti ja

ajattelin omia asioitani, josta oli seuraus, että "patriootti",

jättäessään minut hyvästi, ylisteli minun "vilkasta yleisten asiain

harrastusta".