V.

Siinä sinulla nyt on kertomus siitä, kuinka tulin mailman rikkaimmaksi

mieheksi sekä huomasin, että elämä on tyvenesti liiteleväin

pilvenhattarain tapanen, jotka aina ruskottavat lämpösen auringon

tulvailevista säteistä.

Nyt käyn sinulle kertomaan mitä sitten tapahtui, kuinka päivän

valasemat rusohattarat alkoivat liikkua sekä muuttaa muotoansa ja

väriänsä.

Kun olin kotona lukuaikojen välillä, kuulin puhuttavan, ett'ei

ollut Elinan ja Holtin väli aivan hyvä, ja näin itsekin, kuinka

kylmäkiskosesti ja vieraantapasesti he kohtelivat toisiansa. Vaan koko

tämä asia näytti minusta aivan luonnolliselta. Ei Holt ollut minun

mieleeni, ja tuntui aivan luonnolliselta, ett'ei Elinakaan sietänyt

häntä ja että oli raskas risti asua hänen kanssansa yhteydessä.

Mutta kun opin tuntemaan Holtin tarkemmin, en enempää kuin muutkaan

voinut ymmärtää, että he niin vähän sopivat keskenänsä.

Jo kuin ensi kerran kohtasin Holtin, kihlauksemme jälkipäivänä, syntyi

minussa halu oppia tarkemmin tuntemaan häntä. Holt kertoi minulle, että

hän eilispäivänä oli valvonut siksi kuin Elina oli tullut kotia ja

sitten kysynyt häneltä, oliko hän kihloissa. Sitten kuin Elina oli

sanonut olevansa, ei enää oltu puhuttu mitään siitä asiasta. Vaan Elina

sanoi nähneensä hänen käytöksestään, että hän oli vihoissaan.

Kysyin Elinalta minkähän tähden mahtoi Holt olla siitä pahoillaan.

"En tiedä", hän vastasi; "luulenpa, että kaikki mitä teen, pahottaa

häntä".

Oli joulupäivän aamupuoli ja kirkkoonmenon aika. Elina meni salista

ulos panemaan päällysvaatteita yllensä, ja hetkisen kuluttua Holt tuli

huoneeseen. Hän astui minua kohti tavallisella arvelevalla ryhdillään,

vaan juhlallinen totisuus oli hänen katseessaan. Ojensi minulle

kätensä, katsoi avosilmin, melkeinpä leppeästikin minuun ja sanoi:

"toivotan sinulle onnea". -- Minä kiitin, vaan en sitten tietänyt, mitä

muuta sanoisin. Vihdoin kysyin: "Oletteko siitä pahoillanne, Holt?"

"Ei, minkäpä vuoksi sitä pahakseni panisin, kuin te olette sopineet

asiasta", vastasi hän ja katsoi ulos akkunasta. "En koskaan ole kuullut

muuta sinusta, kuin että olet kelpo ja kunnon mies. Toivotan teille

niin paljon hyvää, kuin mahdollista".

Tämä oli minulle niin odottamatonta, että mieleni heltyi. Ei

milloinkaan mikään kiitos ollut näyttänyt minulle kallisarvosemmalta

eikä ole tehnyt minua ylpeämmäksi kuin tämä. Tuntui niin kuin olisin

saanut kunniadiploomin, jonka arvoa jokaisen täytyi tunnustaa. Ja minä

kuin olin luullut hänen epäilevän sekä rehellisyyttäni ja

kelvollisuuttoni. Olin taas niin häpeissäni siitä, että usein olin

mielessäni haukkunut tätä miestä juropääksi ja poroporvariksi.

Oli hänessä kumminkin jotakin, joka teki minulle mahdottomaksi lausua

mitään siitä, mitä tunsin. Ei minun ollut koskaan onnistunut saada

puhelua hänen kanssaan sujumaan eikä se nytkään onnistunut. Tuntui kuin

olisin päässyt pahastakin pälkähästä, kuin Elina tuli sisään valmiina

kirkkomatkaamme, ja luulenpa, että sama olin Holtinkin laita.

Kuin sitten kerroin Elinalle, mitä Holt oli sanonut, hän vakuutti:

"Ei, _sinua_ hän ei pidä pahana".

"Mutta mikä sitten siinä voi olla hänen mieltään pahottamassa?" kysyin.

"Niin, minä, kuten sanoin, en tiedä sitä. Eihän hän milloinkaan sano

minulle, mikä se on".

Minä koetin arvata, että hän ehkä ei tahtonut jäädä ilman Elinaa.

"Jäädä ilman minua? Holtko?" Hän naurahti katkerasti. "Ooh, en luule

hänen siitä kuolevan".

Oli sekä kipua että katkeruutta hänen vihasessa äänessään ja aloin

aavistaa, että oli paljon syvempi juopa näiden kahden välillä, kuin

ensin olin luullut. Ei kumminkaan muutamaan aikaan tapahtunut mitään,

joka olisi saattanut sen salavihan, jota he kantoivat, puhkeamaan

näkyviin. Päivät menivät tasasta rauhallista menoaan, ja kuitenkin

aloin vähitellen päästä vähän ystävällisemmälle kannalle Holtin kanssa.

Alussa meidän kanssakäymisemme vaan oli ystävällisiä hyvänpäivän- ja

jäähyväis-sanomia toisillemme. Hän ei usein tullut saliin muutoin kuin

aterioille ja oli silloinkin kerrassaan harvapuheinen. Hän aina kohteli

minua hyvin ystävällisesti; vaan minusta näytti ikäänkuin vähäinkin

sanain lausuminen teki hänelle vaivaa. Eikä hän milloinkaan puhunut

semmoisista aineista, jotka enimmin kuuluivat häneen, -- hänen

lauseensa olivat silmin nähtävästi puhuttuina hyväntahtosen

kesti-isännän puolesta, joka arvelee olevan velvollisuutensa etupäässä

pysyä siinä, jonka hän luulee olevan hänen vieraallensa mieliksi. Ei

hän sitäpaitsi näkynyt viihtyvän hyvästi omassa salissaan; siellä oli

ikään kuin raskas paino hänen hartioillaan, ja helposti voitiin

huomata, että hän hengitti kepeämmin, niin pian kuin hän voi mennä

matkoihinsa, panna piippunysäänsä tupakkia ja palata konttooriinsa tai

tavarahuoneeseensa.

Selveni vähitellen minulle, että jos tahdoin oppia tuntemaan häntä,

niin minun piti tavata häntä niissä kohdin ja päätin sen tähden mennä

hänen omille olopaikoillensa.

Eräänä päivänä siis menin tavarahuoueesen ja löysin hänet sieltä

täydessä työn touhussa tynnyrien ja laatikkojen, jauho- ja jyväsäkkien,

köysirullain ja nahkakimppujen, rauta- ja lautatavarain sekä

asiapöytäin keskeltä. Olipa siellä hyvin sekasotkunen haju sillistä,

suolatusta turskasta, tappurasta, tervasta, hylkeenrasvasta,

petroolista sekä maalaamattomasta puusta ja täytyi liikkua hyvin

varovasti, jott'ei tulisi saastutetuksi näillä pahahajusilla aineilla.

Ei se ylipäänsä ollut sopiva olopaikka hentohermosille. Laattiassa oli

monta vaarallista aukkoa, joista näki joko limaista vettä taikka

simpukankuorilla peitettyä pohjaa. Etuoven edustalla hinaustouveja

hinattiin ja laskettiin suurella hälinällä, ja ylisillä kuului silloin

tällöin aika jymähdys siltaa vasten. Kaikkialla ympärillä ihmisiä

kiiruhti edes takaisin eivätkä he kiireissään paljon huolineet toisten

mukavuudesta. Päälle päätteeksi kuului kauppapuodista, joka oli

toisessa tavarahuoneen päässä, kaupittelevain talonpoikain mellastusta.

Tässä Holt kumminkin oli kotonaan, niinkuin kala vedessä. Taasen

huomasin, kuinka pulskealta hän näytti paksussa päällysnutussaan, kuin

hän käyskeli tavarahuoneessa ja omituisella sievällä, mutta vakavalla

tavalla johti koko toimitusta; hän oli aivan varmaan sievätekonen mies

ja tämmöisessä tilassa voi myöskin huomata, että hänessä oli

jonkunlaista sivistystä, joka ei muutoin niin hyvin paistanut silmään.

Hän katsahti tullessani vähän kysyvin silmin minuun, ehkä luullen, että

minulla oli jotakin erinäistä sanottavaa hänelle. Mutta se kysyväinen

silmäys muuttui arveluttavan epäileväksi, kuin hän kuuli tulleeni

katsomaan, kuinka tällaista tointa oikeastaan toimitetaankaan. Hän

kumminkin johti minut hyväntahtosesti kaikkialle ja selitti minulle

kaikki; vaan äänessä, jolla hän vastasi minun kysymyksiini, vivahti

usein ihmettelemistä siitä, että kukaan yhtään kysyi asioita, joista

jokaisen järjellisen ihmisen olisi hänen mielestänsä pitänyt itsestään

päästä selville. Hän ei itse tietänyt, että hänkun kerran oli oppinut

kaiken tämän, jota hän oli nähnyt silmiensä edessä lapsuudestaan

saakka, ja hän näkyi nyt luulevan, että semmoisten asiain tieto on

ihmisellä synnynnäinen. Totta hän kuitenkin lienee huomannut, että

kaikki hänen kertomansa asiat huvittivat minua, sillä hän vähitellen

itsekin mieltyi koko toimituksen esittelemiseen minulle ja oli heti

valmis seuraamaan minua konttoriinsa kuin pyysin häntä näyttämään

minulle kuinka hän piti kirjojansa.

Konttori oli minun mielestäni kaiken ilettävän pahuuden pesä. Suuri

viheriä, musteella ja tomulla saastutettu pulpetti oli kahden akkunan

välissä, ja siinä rippui nauhasta laskutilejä ja höyrylaivain

käyntilistoja. Pöydällä oli tupakeita ja joukko piippuja, sitten vielä

tuoleja, vanha kivenkova sohva sekä kaksi puusta tehtyä sylkilaatikkoa.

Yhtä seinää peitti suuri maankartta. Konttorin vieressä oli Holtin

makuuhuone, ja siellä oli kahdella hyllyllä kirjoja. Katsahdin

uteliaana sinne; sillä en kiellä halunneeni saada tietää mitähän Holt

oikeastaan luki. Näin ensikseen joukon maanmiesten aikakauskirjoja,

sitten eräitä yleistajusia luonnontieteellisiä kirjoja, ja vihdoin

monta historiallista teosta, jotka olivat käännetyt englannin ja

ranskan kielistä.

Tahtoni saada nähdä hänen tilikirjojansa hän täytti kernaasti, ja minä

huomasin hänellä olevan suuren joukon saatavia ympäri maakuntaa.

Hänestä hoettiin myös, että hän oli kohtuullinen saamamiehilleen; niin

ikään hänellä oli omituinen, soma, ystävällinen, mutta vakaa tapa

menetellä talonpoikien kanssa, joka ynnä hänen kunnollisuutensa ja

rehellisyytensä oli saattanut heitä hyvin kunnioittamaan häntä, joka

kunnioitus huomattiin kaikkialla, missä vaan hänen nimeänsä mainittiin.

Kuin olimme kirjat katselleet, niin minulla tällä kertaa ei enää ollut

mitään kysyttävää, eikä minkäänlainen muu pakina ottanut syntyäkseen ja

minä jätin hänelle hyvästini.

Tästä puoleen Holt ei enää ollut niin varovainen minua kohtaan kuin

ennen. Niin pian kuin hän tuli vakuutetuksi siitä, ett'en vaan

perättömästä uteliaisuudesta hakenut häneltä selityksiä hänen

kauppatoimensa eri seikoista, vaan että todellakin tahdoin päästä

selville asiasta, niin hän alkoi selittelemään sitä niin paljon kuin

hänen luonteensa salli, eikä nyt enää puuttunut meiltä puheen ainetta.

Olin tästä ajasta saakka usein hänen konttorissaan taikka

tavarahuoneessaan, ja uskalsinpa välisti lausua eri mieleni jostakin

seikasta. Hän taas katsahti hiukan epäilevänä minuun, eikä hän alussa

vastannut paljon mitään muistutuksiini. Vaan vähitellen hän yhtyi

keskusteluun minun kanssani; hän jäi vastoin tapaansa silloin tällöin

saliin istumaan aterian perästä, kuin minä olin hänen talossaan;

tapahtuipa sekin, että hän koko illan istui siellä ja kuin hän oli

meillä, hän kuunteli melkein samalla tarkkuudella minun puhettani kuin

isänikin, jonka käytännöllistä järkeä hän jo kauvan sitten oli oppinut

tuntemaan.

Jos Holtista olikin ollut Elinan ja minun yhtymiseni epämielusta, niin

nyt selvästi näkyi tapahtuneen muunnos hänen mielessään. Näytti siltä,

kuin hän olisi ruvennut paremmin viihtymään omassa kodissaan kuin

ennen, ja sekä minä että vanhempani huomasivat, että hänen käytöksensä

Elinaa kohtaan alkoi muuttua. Hän oli vieläkin varovainen taikka

oikeammin ujo häntä kohtaan; vaan kuin hän puhui hänelle jotakin, niin

hänen äänessään oli usein suopea ja ystävällinen sointu, ja hänen

silmänsä loistivat niin lempeästi, milt'ei rukoilevasti, että kerran

minusta näytti kuin hän olisi pyytänyt Elinalta anteeksi tehtyä pahaa

sekä olisi omalla sanattomalla tavallaan pyytänyt häntä unhottamaan

kaikkea, mitä ennen saattoi olla tapahtunut heidän välillänsä. Elina

vaan ei näkynyt huomaavan mitään, ja eräänä päivänä olin saapa

vakuutuksen, että hän ei ollut unhottanut niitä menneitä aikoja, jotka

erottivat heidät toisistaan.

Olin kerran ajatellut ruveta lääkäriksi kotiseudulleni ja olin myös

puhunut Elinan kanssa siitä. Hän näytti ensin ilostuvan tuumastani ja

sanoi: "niin nuot sairaat vaivasetkin saavat sinulta lääkärin apua, nyt

heidän usein täytyy odottaa siksi, kuin on liian myöhästä". Mutta

sitten hän tuntui saaneen toisia ajatuksia päähänsä, sillä kuin kerran

sen perästä satuimme keskustelemaan sitä asiaa, hän sanoi: "Ei se ole

sinulle". -- Koska näytti siltä kuin ei lääkäri siinä seudussa olisi

tullut saamaan paljon ansiota, niin ei enää puhuttu siitä asiasta, ja

minä jätin kaikki tuumat tulevaisuudestani vastaseksi. Mutta eräänä

päivänä pyysi isäni minua tulemaan konttoriinsa; hänellä oli puhuttavaa

minun kanssani tärkeästä asiasta. Hän alkoi lausumalla, että hänellä

puolestaan ei ollut mitään siihen sanottavaa, jos minä muutan elämän

toimitusta, jos tilaisuutta siihen tarjoutuu. Hän kysyi sitten, oliko

minulla halua ruveta asioimamieheksi. Minä pyysin hänen ilmottamaan

mieltänsä selvemmin ja hän nyt kertoi, että Holt oli ollut hänen

luonaan, ja että tämä, mainittuaan lääkärin vähäsistä tulevaisuuden

toiveista ja että "myöhäseen tehdyt avioliitot ovat mielettömyyksiä",

oli pyytänyt isää kysymään minulta, olisiko ehkä minulla halua ottaa

osaa hänen toimensa hoidosta. Hän näkyi tulleen siihen vakuutukseen,

ett'en minä ollut aivan sopimaton tähän toimeen ja hänellä oli apu

tarpeen.

Tietysti tulisi minulta menemään sekä aikaa että vaivaa, ennenkuin

voisin perehtyä uuteen toimitukseen, ja minun tulisi mennä pois kotoa

pariksi vuodeksi. Mutta kuin tämä oppiaika olisi kulunut, voisin myös

heti mennä naimisiin. Isäni sanoi lopuksi, että tämä soma ehdotus oli

hyvin ihastuttanut häntä.

"Tulisinko olemaan hänen valtuutettunsa taikka jotakin semmoista?" minä

kysyin.

"Et, vaan hänen asiakumppaninsa", vastasi isäni, jota suuresti

ihmettelin, sillä tiesin kyllä, että Holtin kauppa tuotti paljon

voittoa, ja tiesihän hän että ne rahat, joita isäni voisi panna asiaan

minun puolestani, tulisi olemaan hyvin vähäset. Tuuma oli kumminkin

minulle mieleen. Ei ollut epämielusta askaroida käytöllisessä toimessa;

mutta pidin kuitenkin paljon ennen valitsemastani ammatista ja tuo

puuha ei miellyttänyt minua ensinkään, minä kuin halusin toimia omin

päin. Kumminkin arvelin Holtin tehneen hyvin sievästi, kuin hän tätä

ehdotti minulle, ja päätin heti puhua Elinan kanssa.

Menin vielä samana päivänä Holtin taloon ja tapasin Elinan istuvan

akkunan ääressä neulomassa. Hänellä oli kiire eikä hän pysähdyttänyt

ompeluaan, vaan nyökäytti hymyillen päätään ja viittasi että istuisin

tuolille. Istuuduin ja kerroin Holtin ehdotuksen. Koko kertomuksen ajan

hän ompeli ahkerasti, aivan kuin hän ei olisi kuullut minua ollenkaan.

Välisti hän katsahti ulos akkunasta ja huomasin hänen olevan hyvin

kalpean. Lopetettuani hän kysyi: "Tekisikö _sinun_ mieli suostua

semmoiseen tarjoukseen?"

Luulin hänen tarkottavan, että tulisi olemaan minulle vaivaksi olla

semmoisessa ammatissa ja vastasin, että _työ_ ei minua pelottaisi.

"Noh, silloin en tahdo minä", hän sanoi, heitti äkkiä ompeluksensa pois

ja kävi pari kertaa huoneessa edes takaisin. "En tiedä miksi _hän_" --

Elina ei koskaan sanonut Holtia sedäkseen -- "tahtoo sekaantua meidän

asioihimme. Minä olen muka kovin kauvan hänen talossaan. Hän tahtoo

ostaa itseänsä vapaaksi. Mutta että hän saattoi uskoa, että minä --

tahdoin... Ooh, on oleva ilopäivä, kuin olen kaukana tästä talosta".

Katselin häntä hämmästyneenä. Koko hänen kasvonsa hehkuivat ja silmistä

iski harmin ja vihan tulta. "Minusta kumminkin näyttää, että jokaisen

täytyy myöntää, että tämä ehdotus on kaunis teko sinun --"

"Kaunisko teko?" hän keskeytti puheeni ja pysähtyen hän katsoi minuun

omituisen kylmästi sekä suuttuneella katseella. "Voipi olla kaunista;

mutta minä sanon sinulle, että minä en ota mitään häneltä, kuin voin

sitä välttää -- -- on jo minulle kylliksi se, jota olen vastaanottamaan

pakotettu".

Kuulimme askeleita käytävässä ja kohta tuli Holt sisälle. Elina

istuutui taas ompelemaan. Holtin tervehdittyä syntyi hetken hiljasuus.

Vihdoin Elina katsoi ylös häneen ja ompeluansa pois panematta hän

sanoi: "Kuulin tarjonneesi Henrikille paikkaa sinun luonasi", ja hänen

kasvonsa olivat taas kalpeat ja silmät omituisesti tiirillään.

"Niin -- minä -- olen --" Holt alkoi vitkalleen, melkeinpä ujosti; vaan

Elina ei sallinut hänen jatkaa.

"Onko se sinun tarkotuksesi, että olisi sinulle mielusinta, jos minä

menisin täältä heti?" hän kysyi kolkosti ja kovakiskosesti.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin näin Holtin joutuvan hämille. Vähitellen

virtasi punahehku hänen kasvoillensa ja hänen silmiinsä tuli nolo ja

samalla tuskallinen katsaus, niin että häntä ei ollenkaan voitu tuntea

samaksi mieheksikään. Hän seisoi tapansa mukaan kädet nutun taskuissa;

mutta siinä ei ollut enää nimeksikään tuota tavallista vakavaa ryhtiä;

hän näytti neuvottomalta ja närkästyneeltä, ikään kuin hänet olisi

tavattu oikein halvan työn teosta, ja oli kumminkin niin sanomattoman

surkea katse noissa selkeissä ja mielevissä silmissä, joissa usein myös

oli vähä välinpitämättömyyttäkin. Vähitellen kuitenkin hänen kasvonsa

taas vaalenivat ja niihin tuli vanha rauhallinen, totinen ja ehkä vähän

omituinen katse.

"En ole ollenkaan ajatellut, että se tarkottaisi mitään erinomaista",

hän vastasi hitaasti. "Jos Henrik ei suostu tarjoukseeni, niin onhan

hänen vallassaan hylätä se".

"Noh, sitten luulen olevan parasta, ett'emme enää puhu siitä asiasta",

sanoi Elina, nousi ja meni ulos.

Omituisia tunteita liikkui rinnassani, kuin jäin paikalleni. Olin niin

alakulonen ja neuvoton. Arvelin kuitenkin olevan velvollisuuteni

ilmottaa mitä minä ajattelin hänen tarjouksestaan. Hän vastasi vaan:

"Ooh, minun olisi muistaa --". Sitten hän pani piippuunsa, vaan jätti

sen sytyttämättä, pisti sen taskuun ja meni.

Kuin Elina tuli huoneesen minä kävin heti asiaan käsiksi ja pyysin

häntä kerrankin ilmottamaan, mikä oli syynä siihen, että heidän välinsä

oli niin tukala.

"Kuinka minä voin tietää sen!" hän vastasi.

"Mutta näinhän teidän välinne ei aina ole ollut?" --

"_Hän_ on aina ollut tuommoinen siitä asti kun tulin täysikasvuseksi.

Vaan puhukaamme jostakin muusta", hän lisäsi kärtysästi.

"Mutta sinä --?"

"Noh, minä tulin semmoiseksi kuin nyt näet -- ja jommoiseksi hän,

luullakseni, parhaiten tahtoi minut".

Tultuani kotia, kerroin isälleni Elinan hyökkäyksen. "Hm", hän virkkoi,

"onpa toki heidän välinsä aivan omituinen. Elina on kunnon tyttö, hän

on oivallinen, ymmärtävä, kelvollinen ja lempeäsydäminen; mutta

luulenpa, että hän on liian paljon setänsä kaltainen, -- mitä semmoiset

tahtovat, sitä he tahtovat".

"Mutta jossakin suhteessa toki Elina ei ole Holtin mieleen?"

"Niin, kukapa sen tietää, eihän hän koskaan puhu semmoisista. Tytön

ollessa pienenä setä hoiteli häntä oikein hellällä huolella. Mutta

sitten --".

"Noh, sitten?"

"Niin, Jumala tiesi, mikä sitten tuli heidän väliinsä, vaan vähitellen

se kääntyi nykyiselle tolalleen. Täytyy muuten sanoani, että muunnos

ensin tuli Holtissa näkyviin".

"Holtin luonne on omituinen", arveli äitini, kuin puhe myöhemmin hänen

läsnä ollessaan kääntyi tähän asiaan. "Hän on äissänsä kaikesta, jota

hän ei ymmärrä, ja märehtii niin kauvan samaa asiaa, ettei hänen

kanssansa voi millään tavalla päästä selville siitä. Elina ei ole

kehkeytynyt hänen mieltänsä myöden, siinä se on luullakseni koko asia.

Varma on, että Elinassa ei ole mitään vikaa, ja että sedän käytös kyllä

voisi saattaa hänet uskomaan, että setä kernaimmin tahtoo kokonaan

päästä hänestä".