Ne olivat ensimmäiset sanat, joita hän lausui minulle sitten kuin hän
oli tervehtinyt minua tervetulleeksi. Tuntui niin eriskummalliselta
mielessäni, oli minusta niin kuin olisi äkkiä kaikki muuttunut kesäksi
tuolla ulkona: tunsin vienoa, lämmintä ilmaa sekä kukkien tuoksua.
Hänen äänessään oli jonkunlaista ystävällistä sointua, jotakin puoleksi
kätkettyä lempeyttä, jotakin verhottua ilon tunnetta, ja minusta tuntui
juuri kuin hänen ystävälliset, uskolliset silmänsä olisivat sanoneet:
"olen sinun". Minussa syntyi kerrassaan ääretön halu tulla lääkäriksi
taikka miksikä ikänään muuksi, halu tehdä työtä, taistella, uskaltaa ja
voittaa. Vähinkin toimiala minusta tänä hetkenä näytti suurelta ja
viehättävältä ja elämäni tuntui tulevan loistosaksi.
"En tiedä mitään, jota enemmän haluaisin", minä vastasin. Luulin
huomaavani, että pahan mielen pilvi kulki hänen katseensa yli -- ja
pelkäsin jo, että olin sanoillani ilmottanut jotakin, mitä tunsin ja
ajattelin sydämmessäni, ja päätin vasta olla varoillani.
Kohta sen perästä hän meni pois, kuin ruoka-aika läheni. Äitini veti
minut luoksensa sohvalle, pani käteni omiensa väliin, katseli minua
melkein käsittämättömällä lempeydellä ja alkoi puhella perhe-elämän
iloista ja suruista. Hän kertoi millä vastanaineet voivat elää ja mitä
lapselliset aviopuolisot tarvitsivat. Lopuksi hän jakeli minulle hyviä
neuvoja lapsenkasvatuksen salaisuuksista. Arvelin, että hän suoritetun
tutkintoni johdosta antoi minulle nämät viittaukset ja vastaukseni
olivat harvat ja lyhyet.
Iltaspöydässä istuessamme tapahtui jotakin erinomasta. Isäni nousi
äkkiarvaamatta jonkunlaisella juhlallisuudella ja piti puheen, joka oli
hyvin vertauksilla kaunisteltu. Hän alkoi lausumalla, että tänä iltana
vietettiin moninkertanen juhla. Oli joulu -- (varsin varmaan olikin);
olin suorittanut tutkintoni -- (sitä Holt epäili ainakin vastaiseksi),
ja hän toivoi, että "tänä iltana loisti tähti taivaalta, joka olisi
tuleva onnentähdeksi useammalle kuin yhdelle läsnä olevalle". Hän
kääntyi erittäin Holtin puoleen, joka saattoi minut luulemaan, että hän
tarkotti jotakin aiottua edullista kauppayritystä. Sitten hän kääntyi
puhumaan perhe-elämän onnesta, perheenisän velvollisuuksista ja
perheenäidin tehtävistä, ja hän katsoi sitä puhuessaan Holtiin päin
melkein ankarasti.
Minä luulin jo, että Holt aikoi muuttaa elämänsä tapaa ja ihmettelin,
ett'en minä ollut kuullut mitään siitä. Sitten hän tunteittensa
vallassa kilisti lasiansa minun kanssani ja oli hyvin mielissään omasta
puheestaan. Hänen silmänsä loistivat, äitini silmät loistivat, Elina
oli käynyt tulipunaseksi ja hiki nousi hänen otsaansa, minä olin aivan
hämilläni, Holt vaan oli rauhassa kuin tavallisesti, vaan erinomaisen
kalpea.
Kilistelimme kaikki lasejamme ja toivotimme toisillemme "ilosta
joulua", ja isä sanoi sitä paitsi kaikille: "olkoon onneksi". Kuin
Holtin piti kilistää Elinan kanssa, näin hänen äkkiä seisahtuvan ja
lasi jäi ojentamatta Elinaan päin. Myös tyttö jäi toviksi seisomaan
lasi kädessä, vaan istuutui sitten jättäen kilistämättä setänsä kanssa.
Lopuksi tuli illan viimeinen osa: kaikki perheenjäsenet tulivat
sisälle, toivottivat ilosta joulua, istuivat salissa hetkisen ja astua
teputtelivat sitten taas pois. Kohta sen jälkeen Holt nousi ja sanoi
hyvää yötä. Isä ja minä saatoimme hänet rappusille.
"Niin, tulethan tietysti huomenna takaisin", isä sanoi. Holt kiitti ja
isä katosi. Kun tulin saliin, niin äitikin oli kadonnut.
Tupa oli tyhjä -- -- ei, ovessa seisoi Elina ja -- voi minun päiviäni!
Hän katsoi taas minuun tuolla omituisella lempeällä katseella, joka
vast'ikään oli kuumentanut, punastuttanut ja hämmästyttänyt minua.
Olisin voinut huutaa taivaaseen asti -- kerrassaan tunsin, että olin
ollut koko iltasen yhdessä oman onneni kanssa -- kunhan vaan rohkenisin
sitä lausua. Äitini salaset viittaukset, isäni tähtiä tarkottava puhe,
Elinan käytös --, todellakin, jotakin oli tapahtunut ja asia siis oli
tunnettu. -- En luule milloinkaan olleeni niin tyhjänä kaikista
järjellisistä ajatuksista kuin sinä hetkenä. Olisin silloin voinut
sanoa vaikka minkälaisen mielettömyyden tahansa. Olin vaan niin
ihmeissäni, niin sanomattoman tolvanamaisesti ilonen, niin ylenmäärin
taivaan-onnellinen.
Ihmeekseni tulin tallustelleekseni laattian yli hänen luoksensa ja sain
sitten sanoneeksi koko joukon sanoja, joilla ei ollut yhteyttä eikä
järjestystä laisinkaan, sitten vielä toisen joukon sanoja, jotka olivat
jossakin omituisessa järjestyksessä ja sitten vihdoin uskalsin ojentaa
hänelle käteni ja kysyä "oliko tuo todellakin totta?"
"Sen sinä tiedät hyvinkin", hän sanoi hymyillen, ja kuin hänen vapiseva
kätösensä oli minun kädessäni, tulin itsekin asiasta vakuutetuksi, vaan
samalla jouduin taas ihmeihini, että olikohan tuo mahdollista?
Oli hiljasta talossa, hiljasina paloivat lamput näissä kahdessa
huoneessa, hiljasina, hyvämielisinä ja osanottavaisina; ja hiljasina
mekin istuimme siinä. Minä näin vaan kaksi rakkaudesta loistavaa
silmää, tunsin vaan noita hienoja kiharahiuksia poskellani sekä hänen
lämpöstä kätöstänsä suljettuna minun käteeni. Emmekä olleet
korupuheisia, kuin vihdoin aloimme puhella. Ne sanat liitelivät ikään
kuin päivän valasemat lumen hiutaleet omaksi huviksensa, ne olivat
sulosia, älyttömiä sanasia, joittenka sanominen ja kuuleminen on oleva
jokaisen ihmisen suurin onni elämässä. Kumminkin sain tietää, että isä
ja äiti tiesivät koko tuuman; "jos heillä olisi ollut mitään sitä
vastaan, niin en minä silloin olisi tahtonut", Elina lisäsi. He olivat
luvanneet pitää koko asiaa salassa vastaiseksi; mutta kokonansa he
eivät olleet voineet pysyä sanassaan, kuten selvästi näkyi. Elinan
sedälle ei vielä kukaan ollut sanonut mitään, vaan tänä iltana hän sen
tietysti arvasi.
Ja sitten rupesimme puhumaan menneestä ajasta. Kuinka uskomattoman
paljon ihmeellistä ja rakasta me muistimme! Muistimme ensimmäiset
riitamme ja hän sanoi, että minä hänestä olin näyttänyt niin äärettömän
tekoviisaalta, ja minä puolestani sanoin, että olin katsonut häntä
hyvin epätieteelliseksi, ja tätä nauroimme nyt yhdessä. Sitten puhuimme
kaikista luku-illoistamme ja muistelimme kävelyjämme. Minä hänelle
kerroin, kuinka se ja se runo, koska hän oli katsonut sitä somaksi,
äkkiä oli minunkin silmissäni saanut kauneuden ja sulouden, jota en
ennen koskaan ollut havainnut, ja että eräät paikat, jotka sitä ennen
eivät yhtään olleet vetäneet huomiotani puoleensa, olivat tulleet niin
sanomattoman kalliiksi minulle, koska ne minulle muistuttelivat häntä,
jotakin hänen lausumaansa sanaa, jotakin silmäystä tai liikuntoa --
todellakin, koko seutu oli tullut oikein rakkaaksi kotiseudukseni siitä
ajasta asti, ja se oli ikään kuin yhdistänyt koko maailman sulosuutta
korkeitten vuoriensa sisälle.
Elina pudisti päätänsä eikä sanonut voivaansa ymmärtää tuota. Hän ei
ollut tietänyt pitävänsä minusta, ennen kuin sinä iltana, jolloin olin
menemässä ensi kertaa sairaan luo. Silloin hänelle ensin oli tullut
semmoinen tuska, tuntui kuin hän olisi hukkaamassa kaikki, joka tekisi
elämän selkeäksi ja valosaksi, ja hän oli sitten taas tullut niin
ylpeäksi, niin iloseksi ja vakaaksi mielessään. Hän kertoi, että hän
oli ollut tuolla alhaalla tien varrella sinä iltana, kuin minä lähdin,
sanoaksensa minulle jäähyväisensä, vaan lopuksi hän ei kumminkaan ollut
voinut päättää astua näkyviin. Mutta kun hän sai kuulla minua
odotettavan kotiin, ja kuin hän näki minun astuvan huoneeseen sinä
iltana, -- "silloin hänkin ymmärsi, kuinka hänen laitansa oli".
Ja sitten minä kerroin viimeisistä kaupunkiajoistani, kuinka hän oli
alati ollut mielessäni, kuinka minä olin kaivannut häntä ja kuinka
kaikki työni oli häntä ajatellessani sujunut helposti, aivan kuin
leikillä vaan. Jumala tietää, että oli totta mitä sanoin, ett'en koskaan
ollut aavistanut kuinka paljon ihmiselämässä voi olla lempeätä, ihanata
onnea, ennen kuin rakastuin häneen. Lopuksi hänelle vielä kerroin
kotimatkastani, pelostani, epäilyksistäni ja koko tämän illan
hurmaantuneesta mielestäni, ja kaikesta tästä Elina nauroi ja sanoi:
"voi sinua hupsua houkkaa!"
Kuin saatoin hänet kotiinsa, pysähdyimme Holtin puutarhan portille,
jossa olimme seisseet, kuin minulle oli ensi kerran selvinnyt mitä
liikkui sydämmessäni. Sinä iltana oli Elinasta seutu näyttänyt kolealta
ja synkältä. Muistutin hänet siitä.
"Luulen arvelevani sitä semmoiseksi vielä nytkin", hän sanoi, ja hetken
mietittyään hän lisäsi: "Kuuluithan sinä oikeastaan seudun
ulkopuolelle".
Katsahdin kysyvin silmin häneen. "Niin, enhän tiennyt, kuinka silloin
oli mieleni laita, -- vaan luulen kumminkin --, mutta ei, en kumminkaan
sitä tiedä. Tule, kävelkäämme vielä hetkinen".
Mielessäni on monta muistoa tämän seudun luonnosta ja monesta sulosesta
käynnistä sen ihanissa paikoissa. Mutta tämän illan muistot, kuin kuu
paistoi epäselvästi pilvenharsoilla peitetyltä taivaalta -- lumisade
oli lakannut -- kuin lauhkea talvi-ilma oli tyven ja rauhasa, kuin
tähdet tummasti pilkottivat ylhäältä ja muutamasta talosta vielä tulta
välkkyi, sen illan muistot ovat painuneet mieleeni syvemmin kuin
mitkään muut luonnonilmiöt. Kuin vihdoin sanoimme toisillemme hyvästit,
ja kuin hän oli poistunut ovesta huoneeseen, en minä vielä voinut
ajatellakaan kotiinmenoa. Kuin semmoisia kokee, niin tulee huomaamaan
kauneutta ympärillänsä, jonka sivuitse ennen on mennyt mitään
huomaamatta. Ja sydämmeen syntyy halu kartuttaa toisienkin onnea.
Riensin alas pitkin noita tuttuja teitä ja tervehdin taloja ja peltoja,
puita ja kiviä niinkuin hyviä ystäviä ainakin. Nyökkäsin päätäni
jokaiseen kotihin, jonka ohitse kulin, ja yhä joutui mieleeni jotakin
hyvää, todellista ja kaunista siellä asuvissa ihmisissä.
Toivottelin koko mailmalle ilosta joulua.
Kävin siinä tuvassa, jonka edessä poika äitineen olivat seisseet
ajaessani ohitse. Mitä siellä puhuin ja tein, se varmaan saattoi nuo
ihmisparat hyvinkin ihmettelemään ja se olisi asianhaarain ollessa
muussa tilassa näyttänyt itsestänikin kyllä ihmeelliseltä. Vaan tänä
iltana olin ikään kuin kotonani kaikkialla. Mies ei ollut aivan
selvällä päällä, poika nukkui ja vaimo oli ikään kynttilää
sammuttamaisillaan kuin minä astuin sisään. Luulenpa varmaan, että he
pelkäsivät tahtovani tarkastaa heidän perheellisiä olojaan ja katsoa,
että kaikki kävi oikein päinsä. Ja minua vaan halutti rakentaa heille
linna niin suuri ja ihana kuin se, jossa itse nyt asuin, sekä pitää
huolta siitä, ett'ei heidän enää milloinkaan tarvitsisi seistä kotinsa
edustalla sanomassa: "Nyt rikkaissa taloissa sytytetään kynttilät
palamaan".
Kotiin mennessäni huomasin tulta vielä palavan "patriootin" huoneessa,
jossa hän asui hyyrillä erään leskivaimon luona, jolla oli pieni talo
Holtin tilan läheisyydessä. Hänen luoksensa minun täytyi mennä
toivottamaan ilosta joulua tuolle yksinäiselle miehelle. Tapasin hänet
käymässä edes takaisin lattialla ja polttamassa pitkällä piipullaan.
Pöydällä paloi yksi ainokainen kynttilä. Häntä näytti hyvin
hämmästyttävän tuloni ja hän luuli varmaankin, että joku onnettomuus
oli tapahtunut. Pyysin saadakseni polttaa piipullisen tupakkaa hänen
luonaan. Tuo ystävämielinen etsiskeli hätäsesti kokoon muutamain jo
hylättyjen piippujen jäännökset ja pani kourallisen tupakkia pöydälle.
"Kas sepä oli ystävän tekoa, kun tulitte katsomaan tänne", hän sanoi.
"Ajattelin, että olette yksinänne -- jouluaattona -- Teillä ei ole
ketään --" alotin, vähän neuvotonna, kuin olin noin äkkiarvaamatta
tullut taloon.
"Nooh", hän vastasi ja alkoi taas kävellä edes takaisin, "niin, tämä
leski kyllä tämmöisinä päivinä käskee minua luoksensa -- onhan se
hyväntahtonen ihminen -- vaan -- muutoin -- sanoitte: yksinäni --
katsokaa, kuin on ajatuksia, niin ei ole huonossa seurassa. Minä
ajattelen että maailma tulee ympärillämme ahtaaksi mitenkä -- se
onkaan, kuin Bergeland sanoo --? -- Noh, en muista. -- Vaan -- on
aikoja -- sattuu tilaisuuksia, jolloin yksin aatteellisellakin miehellä
on halua -- niin, on todellakin, kuten sanotte, voipi jäädä
yksinäiseksi, voipi tosiaankin välistä tuntua vähän -- vähän -- nooh --
jouluna varpusillakin on juhla -- --"
Hän rykäsi pari kertaa kovasti, vaan tuli sitten äkkiä luokseni ja
tarttui käteeni: "Todellakin Teidän pitää saada tuhansia kiitoksia
siitä, että tulitte tänne näin suhteellisesti yksinäisen miehen luo --"
-- Hänen katsantonsa tuli äkkiä vähän loistavammaksi, hän istuutui
sohvan toiseen päähän ja sanoi: "Muutoin olen tavallisesti Holtin
luona; vaan jouluaattona, tiedättekös --".
Niin silloin oli Holt meillä, ja minä päätin, että vast'edes
"patriootti" ei tulisi jouluaattona olemaan yksin. Istuimme hetkisen ja
puhuimme niistä ja näistä yleisistä asioista. "Patriootti" oli hyvin
innoissaan ja tuhuutteli julman paljon savuja kattoon päin. Kuin menin
pois, niin hän kiitti minua uudestaan, koska olin ollut niin
ystävällinen, että olin käynyt "näin suhteellisesti yksinäisen miehen
luona".
Kuin tulin kotia, en voinut olla katselematta kaikkialle kartanolla.
Oli ilosta antaa silmäin kulkea pitkin mustia teitä huoneitten välillä,
nähdä ohralyhteet korsun katolla ja suuret risuläjät halkovajan
edustalla. Lopuksi tähystelin talliin, jossa en kuitenkaan nähnyt
mitään: kuulin vaan hevosien pimeässä mielihyvällä pureskelevan
kauroja.
Vihdoin viimeinkin menin ylös huoneeseeni, istuuduin akkunan ääreen ja
katselin ulos talviseen kuutamoyöhön. Lapsuuteni lempeät muistot
virisivät uuteen eloon, kaikki kodin rakkaat tapahtumat
kaukaisimmiltakin ajoilta virtailivat mielessäni, kaikki ihana ja
kaunis, jonka olin nähnyt tai josta vaan olin uneksinut, tuli nyt
vastaani siinä siintävässä loisto-maailmassa, johonka tänä iltana olin
päässyt.