Olin suorittanut tohtorin tutkintoni, yliopistovuoteni olivat
loppuneet, ja joulun tienoilla istuin taas reessä matkustamassa kotia
päin. Tämän kotimatkani ensi päivä on vielä mielessäni niin selvänä
kuin se olisi ollut eilinen päivä. Lunta oli tullut runsaasti ja
kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja rauha. Hevoseni juosta jolkutteli
itämaakuntamme juhlallisilla kuusikankailla, suurien talojen sivuitse
ja korkeahuippusia lumikinoksia sekä lumisia puita seisoi kahdella
puolella tietä. Kuin puut olivat vähän taajemmassa, niin lumi oli
rakentanut köykäsiä siltoja oksien välille. Pienemmät yksinäiset kuuset
olivat muuttuneet lumikartioiksi: alaoksat olivat lumipeitteen alla,
ylemmät olivat painuneet alas pitkin runkoa, niin että oli ikään kuin
lumi olisi verhonnut kaikki puitten oksat hyvin ahtaaseen vaippaan.
Hienommat lehtipuut olivat kaikki lumesta painuneet yhtäänne päin; ne
olivat lyykistyneet tuulen ja pyryn painosta ja niiden hennot latvat
olivat taipuneet aivan kumaraan lumipeitteen alla. Vaan suuremmat,
joitten jäykkiä oksia tuuli ei ollut jaksanut taivuttaa, olivat
kokonansa lumen peitossa, ja ne silloin olivat suurien huudekukkien
kaltaset, joita oli otettu suuresta akkunaruudusta ja istutettu aavalle
kentälle.
Olipa ihana katsella tuota tyyntä lumista luontoa. Valkea oli maa,
valkeat vuoret, valkeat puut, rakennukset ja aitaukset, vaaleapilvinen
taivas josta suuria lumihiutaleita liiteli verkalleen alas. Koko seutu,
jonka halki matkustelin, oli nyt aivan kuin suuri, siisti ja somisteltu
joulutalo monine tasasine käytävineen, pehmeine uudinvuoteineen ja
loistavine lumikynttilöineen.
Oli kaunis päivä ja itse olin niin sanomattoman ilonen, että nyt olin
vapaa, että nyt liitelin kotia päin, kaikkea tuota tuttua ja rakasta
kohti, että kohta olin oleva siellä missä hän oli, kohta olin näkevä
hänet, kuunteleva häntä ja puheleva hänen kanssaan, eikä nyt mikään
epäilyksen eikä epätoivon ajatus päässyt mielessäni valloille! ja
kaikkialla ympäristössäni näkyi olevan sama rauhallinen ja hilpeä
mieliala kuin minussakin, kaikki näkyi tuntevan samaa sisällisen
vapautuksen riemua ja samaa raitista elämän halua kuin minäkin.
"Onpa sulosta elää, kuin pehmeänhentonen lumi syleilee", kuuset
sanoivat kankaalla; "on sulosta elää", jänis riemuitsi, kuin se tuulen
nopeudella vilahti meidän sivuitsemme pitkin syviä teitään ja melkein
yhtä korkeain lumikinosten kätkemänä; "on sulosta elää", lumenhöytäleet
kuiskasivat, kuin ne niin itsehensä tyytyväisinä liitelivät, laatelivat
ilmassa ja laskeutuivat rauhaan untuvanpehmoselle vuoteelleen. Suuressa
talossa, jonka ohitse kuljin, kilit ja lampaat syödä järnyttivät
männynrisuja, jotka olivat pihalla, ja heistä oli sangen sulosta elää
niin kauvan, kuin heillä oli risuja kyllä järsiäkseen. Riihen edustalla
hyppieli suuri joukko varpusia, ja heistäkin oli elämä ylen autuasta,
kuin riihessä puitiin sekä lähenevä joulu ja sen ohralyhteet katolla
olivat toivossa. Kaikki oli mielissään ja hyräili samaa ilolaulua kuin
minäkin, kohottaessani hattua ja jättäessäni kaupungille hyvästiä.
Muutaman päivän jälkeen oli maamme itämaakunnat jo kaukana; erottavien
vuoritunturien aavain lumikenttäin yli olin jo myöskin kulkenut, ja
ajoin nyt aika menoa alas erään länsimaakunnan rinnettä myöden, enkä
koskaan ole pitemmän väliajan perästä voinut uudestaan nähdä sen
vuoria, sen vuonoja, sen kohisevia virtoja, sen synkkiä salometsiä, sen
pieniä, ryhmittäin rakennettuja taloja tuntemattani sisällistä
äänetöntä hymyä taikka hiljasta riemua suonissani, jota ei voi sanoilla
selittää. Tällä kertaapa näin nämät seudut jälleen, odotuksen outo
rauhattomuus sydämmessä, joka yhä vaan kasvoi kuta lähemmäksi
kotiseutua tulin. Ensi päivien ilonen, juhlallinen mieli oli hävinnyt,
ja nyt heräsi kysymys sydämmessäni, epäilys, pelko... En enää saattanut
olla ajattelematta, ja ajatukseni ajoivat yhä useampia toivon hentosia
lintuja kiitämään pakoon.
"On sulosta elää", olin muutama päivä sitten kuullut luonnon
kuiskailevan kaikkialla ympärilläni. "On sulosta elää", olin
kirjottanut kotiin eräälle, jonka luo nyt kaikki ajatuksenikin
kiitivät. Ja olin pannut siihen pienen lisäyksen, jonka jo kauvan
sitten olin mielessäni lisännyt: "sinun, sinun kanssasi". Ja nyt -- --
Voi, kuin ajattelin mielessäni vielä kerran kaikkea, joka oli
tapahtunut meidän keskemme, kuin punnitsin ja tutkistelin joka sanaa,
joka katsausta, joka kohtausta -- niin äkkiä tuntui minusta ikään kuin
alamatka vuoristosta olisi sujunut liian nopeasti. Pieni vuorihevonen
pysyi lakkaamatta yksitoikkosessa lunkutuksessaan, joka ikään kuin
kuuluu niiden luonteeseen, ja länsiseudun talonpoikais-resla viipahteli
edes takaisin, kuten on kaikkina aikoina ollut semmoisen reen tapana.
Mutta minusta äkkiä tuntui ikään kuin sekä hevonen että resla olisivat
joutuneet aivan tarpeettoman kiivaaseen juoksuun -- eihän tässä
jäniksen selässä istuttu. "Nyt rikkaissa taloissa sytytetään kynttilät
palamaan" kuulin äkkiä lapsenäänen lausuvan.
Käänsin pääni ääntä kohti. Pienen talon edustalla tien vieressä seisoi
vaimo poikansa kanssa ja tähysteli alaseudun kynttilätulia kohti.
Niinpä todellakin! Olihan nyt jouluaatto, ja tuossahan oli koko
kotiseutuni sytytetyt joulukynttilät jo akkunoissa.
Ajattelin niitä monia, jotka noin seisovat pimeäin kotiensa edustalla
tähystellen paremmin varustettujen huoneitten vilkkuvia tulia, ja
joilla ei ole muita joulutulia kuin taivaan tuikkavat tähdet. Onpa
ihminen viheliäinen. Ehkä minä tätä ajattelin, koska itse pelkäsin
tulla näin köyhäksi.
Tulin lähemmäksi kotitaloamme. Oliko _hän_ tänä iltana kodissamme.
Tokkohan hän odotti niin kuin muutkin? Tokkohan hän oli käynyt
portailla tähystelemässä tielle päin? Kerranpa näin hänen seisovan
ovessa, näin hänen pistävän vaaleatukkasen päänsä ulos, näin
lumihöytäleitä lankeavan hänen kiharoille hivuksillensa, sulavan
otsalla, ripustelevan ailmäripsistä, -- kukapa tiesi, mitä ne näkivät
sieltä?
Tuossahan se talo olikin. Kylmä väräys tuntui koko ruumiissani ja
pisteli kovasti rinnassa.
Hevonen pyörähti portista pihalle ja seisahtui oven eteen. Näin tulen
liikkuvan käytävässä ja taasen häviävän. -- -- Olin sanomattomassa
ahdistuksessa. Tulin niin julkisesti taloon; olisin mieluummin hiipinyt
kenenkään näkemättä sisään ja ensin vähän vakoillut, ennen kuin
antaisin itseni ilmi.
Tuvan ovi aukeni -- näin karvalakin ja kuulin isän ystävällisenä ja
mielissään kysyvän: "Noh, oletko siinä nyt, sen veijari?"
Äiti seisoi käytävässä hänen takanaan valkea kädessä. Kapusin sisään ja
aloin vähitellen riisua yltäni koirankarvasta turkkia, päällyssaappaita
ja muita talvitamineita, isän ja äidin ja muutamain palveliain
seistessä ympärilläni ja toivotellessa minua terve-tulleeksi kotia.
Hän ei siis ole täällä, ajattelin.
"Sisään, käy sisälle, sanon minä"; isä tyrkytteli minua peremmäs.
Tulimme "suureen tupaan"; se oli niin kylmä, että henki näkyi. Äiti
kulki edellä ja aukasi perheen tuvan oven, josta valkea suurista ja
pienistä lampuista juhlallisesti loisteli vastahamme.
Niin, olihan hän ollut täällä. Näin sen akkunan uutimista,
köynnöskasveista, jotka kiertelivät akuttimia ja peiliä, huomasin sen
kaikesta, vieläpä siitä tavasta, johon tuolit olivat sioitettu ja matot
laadittu.
Mutta hän ei ollut tuvassa. Oli teen juonnin aika. Pöytä oli katettuna,
vanhanaikuset, kultareunaset teekupit ilmottivat, että nyt oli juhla,
pullero, kiiltävä teekeitin seisoi siinä muita korkeampana, porisi
hyvillä mielin ja näkyi ikään kuin lempeä emäntä ystävällisesti
komentelevan kaikkia pöydällä olevia Jumalan antimia.
Menin uunin luo, lämmittelin. Tunsin olevan välttämätöntä esiintyä
aivan teeskentelemätönnä ja vapaana ja tehdä jotakin aivan
jokapäivästä, ja paistelin sen tähden jäseniäni, vaikka nuo taannoiset
vilun värähdykset olivat muuttuneet polttavaksi kuumuudeksi. Puhelin
hyvin paljon ja lakkaamatta milloin mistäkin -- olin kovinkin
ahdistuksissa.
Vihdoinpa kyökin ovi aukeni ja näin epäselvästi vaaleatukkasen pään,
sinisen kaulahuivin ja pienen valkosen, rannehihan ympäröimän kätösen.
Luullakseni menin häntä kohti ja tervehdin, vaikk'en sitä tarkoin
muista. On vaan mielessäni, että hän tarjosi minulle teetä, että juoda
latkin sitä palavalla kiiruulla, että sillä poltin suutani, join vielä
kiiruummin ja poltin suutani vielä pahemmin. Vasta kun hän tarjosi
minulle toisen kupin, sain niin paljon rohkeutta, että katsoin häneen.
Näytti minusta, kuin olisi ollut vieno, melkein näkymätön hymy hänen
huulillaan, -- vaan muuten siinä oli valosa rauhallisuus hänen
kasvoissaan, hän käveli tuvassa, tarjoeli teetä ja puheli entisellä
tavallaan, ikään kuin ei olisi ollut millänsäkään mistään. Vähitellenpä
minäkin maltoin mieltäni ja uskallin katsella häntä tarkemmin.
En koskaan ole nähnyt mitään kauniimpaa, enkä ole sitä koskaan näkevä.
En muistanut hänen olevan niin ihmeen kauniin, kuin hän nyt oli tuossa
seistessään pöydän ääressä ja lamppujen valastessa hänen keltasta
tukkaansa ja punasia poskiaan. Niin synkeänloistavina, niin
hurmaavaisina en koskaan ollut huomannut hänen silmiänsä. Ja samalla ne
kumminkin olivat niin rauhalliset, niin ymmärtäväiset, niin mielevät!
Ja kuinka naisellisen hempeä oli koko hänen olentonsa, vaikka sen muoto
ei ollenkaan näyttänyt heikolta ja hentoselta, vaan etupäässä ilmotti
terveyttä ja voimaa.
Asemani tuntui hyvin toivottomalta. Oli minusta aivan mahdotonta, että
semmoinen onni olisi minulle sallittu, että tulisin hänelle
rakkaimmaksi maailmassa. Jos onni olisi ollut vähäsempi, niin olisin
suuremmalla uskalluksella kulkenut sitä kohti. En luullut milloinkaan
kuulleeni niin onnellisista ihmisistä, jommoisiksi minä olisin tullut,
jos vaan... Mutta jos se kuitenkin oli mahdollista, niin oi, silloinpa
minä... Kuin kaikki tuvassa ollessamme olemme katolilaisia, niin luulen
sinä iltana luvanneeni vahakynttilän rakkauden suojeluspyhimyksille.
Illempana myös Holt tuli sinne. Olipa minulle vastenmielistä ikään nyt
tavata vieraita, mutta kaikista ihmisistä kumminkin Holt oli minulle
vastenmielisin. Ei ollut mitään riitaa keskenämme; vaan tämä mies, joka
ainakin maallisissa asioissa epäili kaikkea, jota hän ei voinut käsin
kosketella, oli minulle aina vastenmielinen, harmitti minua -- -- ja
nyt tänä iltana!
Hän tuli luokseni ja toivotti minulle onnea äänen väräyksellä ja silmän
iskulla, joka minusta jotenkin selvästi ilmotti hänen hyvin paljon
epäilevän olinko todellakin suorittanut tutkintoni. Hän sitä luuli muka
petokseksi kaikki tyyni ja tahtoi ehkä tarkastaa todistukseni, ennen
kuin hän otti sitä uskoakseen.
Mieleni oli sinä iltana hyvinkin melkeässä. Vaan isä ja äiti olivat
parhaimmalla tuulella. Elinalla oli kiireisiä toimia ja hän oli paljon
ulkona; kuin hän oli huoneilla, oli hän ilonen ja laski leikkiä äitini
kanssa. Vaan ei hän eikä hänen setänsä lausuneet toisillensa yhtään
sanaa eivätkä koskaan katsahtaneetkaan toisiinsa. Heidän välinsä
silminnähtävästi ei ollut parannut siitä kuin viimein olin kotosalla.
Istuin hetkeksi isän ja Holtin viereen, kuin he piippu kädessä olivat
istuneet puhelulle tuvan takaseen kamariin. Ensiksi oli puhe eri
lehmänroduista. Isä oli tuottanut Skottlannista lehmän, ja Holt epäili,
kelpaisikohan se mihinkään. Sitten puhuttiin voiteista, ja isä, kaiken
uuden ystävä, oli saanut uuden lajin. "Se on ulkolaisten kauppapetoksia
vaan", sanoi Holt.
Voiteista tultiin erääseen perintöriitaan, joka ikään oli käräjissä, ja
Holtin mielestä molemmat riitaveljet "panivat liian paljon voidetta
päälle", jota hän niinikään sanoi kaikista muistakin kirjotuksista,
joissa esitystapa oli vilkkaampi kuin hintaluettelojen ja
kassakirjojen. Sitten keskusteltiin vähän ulkomaan valtioseikkoja.
Tässä minäkin arvelin voivani lausua muutamia sanoja. Holt katseli koko
ajan tyystisti minuun ja sanoi lopuksi: "Joko haivaleet ovat ruvenneet
kasvamaan leuvaltasi?" Olin kantanut tätä miehen kaunistusta jo viisi
vuotta.
Se minua enimmin suututti ajatellessani tätä miestä, että syvimmässä
sydämmessäni tunsin tekeväni väärin, kuin mielessäni haukuin häntä
juropääksi ja poroporvariksi.
Jätin nuo kaksi miestä omille aprikoimisilleen ja menin taas tupaan.
Elina seisoi eräässä nurkkauksessa ja puheli matalalla äänellä äitini
kanssa. Istuin heidän luoksensa. Äitini taputti minua ystävällisesti
poskelle ja kysyi, ai'oinko nyt jäädä tähän seutuun lääkäriksi. -- En
sanonut sitä tietäväni ja mutisin jotakin, että pitäisi matkustaa
pohjosmaakuntiin -- ajattelin, näet, kuinka vähällä kotiseutuni voisi
muuttua niin, että kaikista vähimmin haluaisin asettua sinne.
"Ethän", äiti vastasi tyvenesti hymyillen, "ethän kuitenkaan mene
pohjanmaille".