III.

Kun seuraavan kerran taas kotiuduin, Elina oli kaksikymmenvuotias, ja

minä olin jo kohta tohtoriksi pääsemässä. Minä en enää puhellut

olemisen perussyistä enkä kantaisästämme apinasta, emmekä me enään

lausuneet toisillemme pistosanoja. Elina ei ollut paljon enempää

lukenut, kuin viimeinkään, vaan hänen kirjojen halveksimisensa oli

kumminkin vähennyt, ja hän oli silminnähtävästi tullut paljon

sievemmäksi ja sulosemmaksikin.

Jäin talveksi kotiin, ja pitkinä talvi-iltoina rupesin lukemaan milloin

mitäkin talonväelle. Elina oli tavan takaa läsnä ja ihmeekseni

huomasin, että hän oli innostunein kaikista. Hän ei kuitenkaan alussa

ilmottanut mieltymystään sanoilla. Kuin hänen mielensä kiihtyi, niin

hän useimmiten pysyi puhumatta. Mutta mieltä hellyttävät paikat eivät

häneen koskeneet; hän ei kärsinyt lukiessa pysähtyä innostuttavimpiin

paikkoihin. Silloin hän aina kävi levottomaksi, vääntelihe istuimella

ja sanoi: "lue eteenpäin!" Kuin luin hänelle yksinänsä, ja kuin olimme

tulleet semmoisiin kohtiin, hän kiihkeästi sanoi: "jätä, jätä se

lukematta". Yhden ainokaisen kerran kuulin hänen lausuvan "se on

kaunista", ja sen sanon toden totena: se, jonka sillä hetkellä kuulin

hänen äänessään kajahtavan, oli tuhat kertaa kauniimpaa kuin se runo,

jota hän huudollaan tarkotti.

Alussa en luullut hänen ymmärtävän näitä kohtia, jotka hän käski minun

jättää lukematta. Mutta sittemmin huomasin erehtyneeni. Hän luki ne

salaa yksinään, ja kuin vähitellen jouduimme niin pitkälle, että

puhuimme keskenämme luetusta, niin huomasin ihmeekseni hänen käsittävän

kaikki niin selvästi ja niin ihkaelävästi, että olin kuin pilvistä

pudonnut. Hän ei kirjoja lukenut, hän niissä eleli kaikkine

ajatuksineen, tunteineen. Hänestä nämät kertomukset olivat

tositapauksia, vaikka nyt toisella tavoin kuin hänen Eugéne Suen

romaania lukiessaan.

Olisi saattanut luulla, että kaikki mitä Elina luki tapahtui hänen

läheisyydessään ja että kirjoissa kerrotut ihmiset kuuluivat hänen

jokapäivästen seuralaisiensa joukkoon. Hän teki päätöksensä ja lausui

tuomionsa heistä samalla tunnollisuudella, kuin niistä ihmisistä,

joittenka kanssa hän joka päivä seurusteli. Kun kertomuksen ihmiset

eivät olleet hänen mieleensä, niin hän pani hyvin pahaksensa, jos minä

sanoin ihailevani niiden runollista kauneutta ja totuutta. Hän moitti

heitä tunnollisella innostuksella ja oli kovin ihmeissään, että minä

saatoin sanoa heitä miellyttäviksi henkilöiksi. Elina vaan vihasi tätä

miestä ja tuota naista eikä kukaan saanut häntä uskomaan, että ne

ansaitsisivat muuta kuin vihaamista ja inhoa. Hän halveksi Hamletia ja

inhosi Wilhelm Meisteriä, jossa kirjassa ei ollut "melkein yhtäkään

tosi-ihmistä", ja Wertheristä hän sanoi, että jos hän olisi ryhtynyt

johonkin kelvolliseen työhön, niin hänellä ei olisi ollut mitään

"kärsimyksiä". Näitä kirjoja ei mikään maailman mahti olisi voinut

pakottaa häntä lukemaan toistamiseen, samoin kuin ei kukaan olisi

voinut saattaa häntä seurustelemaan kenenkään ihmisen kanssa, jonka hän

oli huomannut halvaksi ja katalaksi. "Gretchen" kumminkin paljon

liikutti hänen mieltään ja "Klärchen" vielä enemmänkin.

Voi, kuin nyt ajattelen näitä ihania talvi-päiviä länsimaakunnassamme,

sen kosteata ilmaa, sen jääniljakalla peitettyjä maanteitä, sen

lumettomia kankaita, sen synkkiä metsiä, sen mustanpuhuvaa merta ja sen

kummallisia, päivän valasemia pilven hattaroita taivaalla, -- kuin

ajattelen näitä hiljasia iltaseurusteluja tuvassamme, jota lamput

valasivat, jota siivous ja mielevyys kirkastivat, jossa ystävällisyys

ja rauha vallitsivat, kuin muistelen käveleväni edestakaisin

odottaessani Elinaa tulevaksi lukemiseemme ja kuin ajattelen hänen

sitten astuvan sisään ovesta siivona ja sievänä, raittiina ja

talvi-ilmasta vilustuneenakin sekä puettuna punaruutukkaiseen hameesen

-- kuin muistan hänen monta ilosta leikkipuhettaan taikka ajattelen

hänen tuossa istuvan ja kuuntelevan suuret mielevät silmät siirollansa,

posket punahehkussa ja suu puoleksi avonaisena, sekä ihmetellen ja

innostuen siitä, että hän nyt ensi kerran sai katsella vaihtelevaan,

ihmeelliseen runomaailmaan, -- kuin nyt ajattelen näitä niin

aavistamattoman ihania iltapäiviä, jolloin ilmassa oli joku salanen,

juhlallinen lämpö, kuin muistelen, kuinka nämät tekokuvaelmat

pakottivat häntä, vaikka hän oli niin harvapuheinen luonnostaan,

kumminkin ilmottamaan sydämmensä sisimpiä tunteita, kuinka joku silmän

katsahdus tai punahehku kasvoilla tai joku käden liikenne, joku äänen

värähdys tai joku sananen vaan ilmotti hänen mielensä syvästi kaipaavan

sitä rakkautta ja alttiutta, jota hän tavallisesti kätkieli lyhyellä,

tylyllä käytöstavallaan, sekä näytti koko sen hellän kauneudentunteen

ja sen sanomattoman uskollisuuden ja totuudentunnon, joka vallitsi

hänen sydämmessään -- kuin muistelen näitä iltaseurusteluja sekä meidän

monia kävelyjämme päivällisen perästä, jolloin palavalla innolla

puhuimme kaikesta, jonka olimme lukeneet, ikäänkuin olisimme eläneet

niitten tapauksien läpi -- oi, silloin näyttävät nuo kauniimmat

runokertomukset, kuin koskaan ovat innostuttaneet mieltäni, minusta

olevan vaan sen todellisen elämän himmeitä kuvia, jota silloin

elelimme, ja silmieni edessä seisoo olento, joka näyttää tuhat kertaa

kauniimmalta kuin maailman suurimmat runoilijat ovat mahtaneet luoda,

olento, jonka tunteminen on aina oleva minun suurin häviämätön onneni.

Tämä seurustelemisemme ei kumminkaan kestänyt kauvan. Eräänä päivänä

talven loppupuolella, jolloin jo vähän kevään tuoksua tuntui ilmassa ja

oheita valkosia pilven haituvia uiskenteli taivaalla, olimme

tavallisella päivälliskävelyllämme pitkin meren rantaa. Ei ollut

tavallista, että kuljeskelimme puhumatta, mutta nyt ei Elina ottanut

keskustellakseen mistäkään asiasta, josta aloin puhua, hän vaan katsoi

ulos ulapalle, vastasi hajamielisesti kysymyksiini ja hänen puheensa

kaikui niin soinnuttomalta. Ei minullakaan ollut halua pitkittää

keskusteluamme. Lempeä, sulonen onnentunne virtaili mielessäni,

tuhansia ilosia, lapsellisia ajatuksia johtui päähäni, kaikenlaisia

epävarmoja toiveita syntyi minussa, ne kuiskuttelivat sulosesti ja

ystävällisesti korviini monta mieletöntä asiaa, ja kultasia kuvituksia

kulkea liiteli mielessäni ikään kuin päivän valasemat pilven hattarat

taivaalla.

Kaikki, jota minä tunsin ja ajattelin, olisin voinut ilmottaa yhdellä

ainoalla lauseella, ja se lause pääsikin ajattelemattani suustani

lentoon: "Onpa sulosta elää", ajattelin sanoissa, muistutellen

itselleni Elinan mielilausetta.

"Niin, _voisi_ olla sulosta", hän sanoi samalla soinnuttomalla äänellä

ja hän näytti vaan yhtä hajamieliseltä.

Paluumatkalla pysähdyimme erään mäen kukkulalle, josta oli lavea

näköala ulos seudulle ja vuonolle.

"Kuinka ihana, kuinka ihana tämä seutumme onkaan", huudahdin; sillä en

ollut mielestäni koskaan nähnyt ihanampaa, kuin tämä lumeton tanner,

nuo mustanpuhuvat puut, tuo vielä talvisynkkä meri ja kaiken tämän

päällä lännessä sinitaivas vielä kultapilvien peitossa.

"Minusta se näyttää synkeältä ja raskaalta", Elina vastasi. Synkeältä

ja raskaalta? Sitä en ymmärtänyt; minusta se loisti ja leimusi vaan.

Viittasin länteen päin: "Katso, kuinka kummallisesti taivas tuolla

hohtaa ja leimuaa --".

"Niin _ulkopuolella_ seutuamme" hän vastasi.

Katsahdin ihmeissäni Elinaan. Että tämä pieni, sulonen maailma, jossa

hän kumminkin eleli kaikilla ajatuksillaan, harrastuksillaan ja

toiveillaan, oli hänestä synkkä ja raskas, sitä en ymmärtänyt. Hänelle

varmaan oli tapahtunut jotakin hyvin kiusallista. Hän olikin koko ajan

kävellyt yksinään toisella puolella maantietä ja nyt huomasin, että hän

todellakin näytti alakuloselta.

Käänsimme sitten matkamme kotipuoleen, ja pysähdyimme vasta Holtin

puutarhan portille. "Mutta ulkopuolella ei todellakaan ole niin

ihanaa", sanoin, muistellen itsenikin usein toivoneeni päästä ulos

tuntemattomaan, kaukaiseen ihanuuteen, joka aina väistyy ja aina on sen

maailman ulkopuolella, jossa parhaillaan kuljemme.

"Mutta kaikki tuo, josta olemme lukeneet, eikö se ole ihanaa?" Elina

sanoi. "Ja onhan se ulkopuolella".

Hän vielä kerran katsahti ulos valosaa länsitaivasta kohti. Hänen

kasvonsa niin selvästi ilmottivat jotakin kaipausta, että hän minusta

näytti aivan oudolta. En ollut tuota koskaan ennen nähnyt ja hän aina

sanoikin, ett'ei hän milloinkaan kaivannut mitään.

En vielä sanonut hänelle hyvästi; tietämättäni odotin, että jotakin

tapahtuisi, en tiedä mitä. Tuntui minusta ikään kuin joku mahtava

tapaus olisi välttämättömästi ollut tulossa ja että päättäminen olisi

ollut minun tehtävänäni. Oli jokin sana lausuttava, ja joll'ei sitä nyt

lausuttu, niin suuri onni livahtaisi käsistäni. Tunsin äkkiä joutuneeni

ahdinkoon, käteni kävivät kylmiksi ja hikisiksi, kaikki esineet

ympärilläni kävivät epäselviksi ja oli ikään kuin ei maakaan olisi

ollut aivan lujana jalkojeni alla. Vihdoin selveni minulle sen verta,

että teki mieleni sanoa hänelle jotakin siitä, jota olin ajatellut

yksissäolomme aikana. Mutta se kävi minulle hyvin tuskalliseksi.

Silloin minulle johtuivat mieleen hänen viimeiset sanansa: "kaikki,

josta olemme lukeneet, eiköhän se ole ihanaa -- mutta _se_ on

ulkopuolella", ja omituisella uskalluksella sain puhutuksi: "Ei ole

todella kaikki niin ihanaa -- vaan _sinä_ katsot sitä niin ihanaksi".

Hän kääntyi äkkiä puolittain minuun päin ja loi minuun hämmästyneen,

kummallisen älykkään, tyystisti tarkastelevan sekä tyytymättömästi

torjuvan katseen. Se katse kävi suoraan eteenpäin kaikista sivuteistä

huolimatta ja kysyi: "mitä sinä ajattelet?" -- se oli kiiltävän

veitsenterän välkkyvä loiste -- seuraavana silmänräpäyksenä hän taas

katseli ulos kaukaisuuteen, mutta ne kasvot, jotka hän nyt käänsi

länsitaivasta kohti, hehkuivat samanlaisesta punahohteesta kuin se.

Enempää en nähnyt, sillä yht'äkkiä hän sanoi hyvästinsä ja meni

portista sisään.

Kuin menin kotia päin, tuli minulle selväksi, että minä, kaikista

meidän erilaisuuksistamme huolimatta, ja monessa suhteessa olimme aivan

vastakkaista luontoa -- ja huolimatta vakuutuksestani, että vaan

_sukuperäiset_ luonteet vetävät toisiansa, olin tehnyt hänen

mielilauseensa omakseni, kumminkin sillä vähällä muunnoksella, että "on

elämä ihanaa _sinun_ kanssasi". Todellakin, olin rakastunut, vastoin

kaikkea tiedettä mielettömästi, silmittömästi rakastunut ja

sanomattoman onnellinen rakastamisen levottomuudesta, kaipauksesta,

pelosta ja toivosta.

Siitä päivästä tapahtui kanssakäynnissämme muunnos. Olimme kumpikin

tehneet havainnon, ja se oli, että olimme oudot toisillemme. Eikä nyt

enää mitään lukuhetkiä tullut kysymykseen, ei mitään kävelyjä, ei

mitään ystävällisiä keskusteluja seudusta eikä sen asukkaista. Tunsin

olevani sanomattoman ujo hänen läsnäollessaan, ja Elinaan oli tarttunut

jokin tyly jokapäiväisyys, joka saattoi minut satoja kertoja

hämmästyksiin ajatellessani, että hän oli lukuiltoina istunut minua

vastapäätä katse innokkaasti loistavana kaikesta, jota luimme, ja että

minulla oli hänen kanssansa ollut monta keskustelua kaikellaisista

maailman oloista, niin kuvailluista kuin todenperäsistäkin, jotka

keskustelut olivat minulle ilmasseet hänen syväperästä ja kiivasta,

vaan totuutta rakastavaa luonnettaan. Nyt se aika tuntui minusta olevan

niin äärettömän kaukana, ja Elina itse oli minulle niin outo, ett'en

edes vihjaukseltakaan voinut viitata menneihin aikoihin enkä niiden

moneen ihanaan tapaukseen. Pelkäsin, että hän silloin loisi minuun

oudon, ihmettelevän katsauksen, ikään kuin hän ei enää ymmärtäisi mitä

tarkottaisin.

Monet syyt pakottivat minua tähän aikaan usein käymään muualla ja tämä

sydäntäni helpotti; sillä tuntui sanomattoman kiusalliselta olla hänen

seurassaan nyt, kuin emme enää voineet seurustella vanhaan tapaamme.

Minä mietiskelin, mitähän todellakin oli tapahtunut, ja välistä

arvelin, ett'ei mitään erinäistä ollut tullut väliimme, enkä kumminkaan

saanut poistetuksi pelkoani sitä, että nuo suloset talvi-iltamat olivat

vaan pettävä muisto, joka ei milloinkaan olisi palajava takaisin.

Kaipasin, kaipasin niin innokkaasti tuota hävinnyttä aikaa, kaipasin

Elinaa, kuin olin poissa, kaipasin vielä enemmän, kuin olin hänen

seurassaan, ja niin kului sekä kevät että kesä minun huomaamattani;

päivät haihtuivat minulta vaan yhdessä mietiskelemisessä, ja vasta kuin

syksy tuli ja minun oli mentävä takaisin yliopistokaupunkiin, niin tämä

murehtiva mielisteleminen muuntui haluttomaksi vastenmielisyydeksi

kaikkeen työhön, katkeraksi nyreydeksi ulkomaailmaa ja sen menoja

vastaan, ja minun nyt melkein aina teki mieleni päästä hänen

läheisyyteensä jatkamaan tuota hehkuvaa mietiskelemistä, joka äskettäin

oli ollut minulle niin vastenmielinen. Toivoin vaan vilahdukselta

nähdäkseni hänen loistavaa hymyänsä ja saadakseni yhdenkään

katsahduksen hänen uskollisista silmistään, jotta siten saisin

työhaluni ja elämisen toivoni takaisin.

Ja sen sainkin.

Pieni tohtoroimismatka sen toivon täytti ja tämä ensimmäinen

lääkäritoimeni on sen tähden painunut haihtumattomaksi mieleeni. Eräs

puolikasvunen poika, joka asui lähimmän merivuonon kulmassa, oli

rikkonut itsensä niin pahasti, että henki oli vaarassa. Lennätettiin

sana tohtorille, mutta kun oli myrskynen sää ja hän päälle päätteeksi

itse oli kipeä, niin ei hänen käynyt meneminen, Tuskassaan tuli

sanantuoja meille, "kuin minäkin luin tohtoriksi". Kävin lääkärin

luona, sain neuvoja häneltä ja läksin matkalle. Ensin meidän yön halki

oli ratsain mentävä vuoriharjun yli, jota matkaa en hevin unhota;

jääkylmä tuuli loi lumiräntää silmiimme noilla aavoilla puuttomilla

vuoren lakeuksilla. Ja pimeys oli niin sysimusta, että hädin tuskin

näin opasta. Mutta kunnia olkoon meidän siunatuille pienille

hevosillemme: ne eivät antaneet jalkojensa soljahtaa ei niin

kertaakaan, ne löysivät tien silloinkin kuin ihmiset olisivat eksyneet

siltä pois, ne vaan uutterasti taistelivat tuulen ja myrskyn kanssa

eivätkä uupuneet.

Sitten oli meidän vielä purjehdittava vettäkin myöten. Sanaton vaitiolo

veneessä, tavattoman äkkiä lausutut ja täytetyt käskyt näyttivät

selvästi, että kuolema uhkasi joka tuulenpuuskassa, myös sillekin, joka

tottumattomuudessaan ei olisi voinut arvata purjehduksemme vaaroja.

Pääsimme kumminkin toiselle puolelle ja minä heti tohtoroimaan kaikin

voimin. Jo sitä tehdessäni ja vielä enemmän kotimatkalla selveni

minulle, että työ kuitenkin oli siunattu asia. Tunsin todellista iloa

siitä, kävi ikään kuin elämänhalun tuulahdus mieleni yli.

Koska tuuli oli vähän laimennut, otin venekyydin koko paluumatkaksi.

Vettä tuli kuin korvosta kaataen pitkin koko matkaa ja kuin

loppumatkalla kävi kylmä tuulikin, niin tuntui minusta hyvin suloselta,

kun iltasella näin valkeain pilkottavan kylän tuvista ikään kuin

kotilämmön ystävällisinä sanansaattajina.

Riensin kiiruusti ylös tietä myöten pihalle. Akkunoista loisti uutimien

lävitse tumma valo märille, melkein lehdettömille puille, valkealle

puutarhan aidalle sekä tien vesilätäköille. Heitettyäni sadevaatteet

yltäni astuin tupaan, joka oli juhlallisesti valastu. Pöytä oli katettu

valkealla vaatteella, kahvipannu porisi niin somasti hiiloksella, koko

läjä pyöreitä vehnäsiä loisti keskeltä pöytää, jonka ympärillä istui

talon väki ja sitä paitse Elina, Holt ja "Patriootti".

Näkyi selvästi, että he odottivat minua, ja tultuani tupaan kaikki

nousivat sanomaan minua tervetulleeksi takaisin; he kertoivat saaneensa

eräältä talonpojalta, joka oli tullut vuorten ylitse, tietää minun jo

lähteneeni sieltä, josta he olivat voineet osapuilleen arvella, mihinkä

aikaan minä tulisin kotiin. Ja kuin kaikki istuimme ilomielin pöydän

ympärillä, kuin näin kaikki nuo rakkaat ihmiset, kuin sitten puhelimme,

kahvipannu porisi sekä uuninvalkea rätisi, silloin näkyi elämä minusta

vielä lempeältä ja suloselta, ja aloin yhä enemmän luottaa siihen

suureen parannuskeinoon, jota sanotaan työskentelemiseksi. Mutta kuin

Elina illemmalla tuli luokseni, kuin taasen näin lempeän uskollisen

katseen hänen rehellisissä harmaissa silmissään, kuin kuulin vanhan,

sydämmellisen soinnun hänen äänessään ja kuin hän äkkiä tarttui käteeni

sanoen: "Kiitos sinulle siitä, että menit sinne", niin silloin olivat

kaikki epäilykset hävinneet, silloin työ, johonka aioin mennä, ei ennä

tuntunut parannuskeinolta, vaan ilotoimelta, elämä näytti suloselta, ja

minulle syntyi halu päästä matkalle ja alottaa sitä taistelua, joka

vast'ikään oli tuntunut niin kärsimättömän raskaalta.