II.

Ei hyvin kaukana meiltä, mutta lähempänä järveä asui Elinan setä.

Hänen asioissaan oli paljo kysymys silleistä -- sen verran minä tiesin

hänestä. Tämän sedän luona tuli Elinan vast'edes asua, mutta kuin hän

oli naimaton, jäi tyttö vastaiseksi meille.

Meidän yksissä-olomme ei kuitenkaan ensi aikana tullut pitkälliseksi.

Minut kohta pantiin läheiseen kaupungin kouluun, ja kun ensi kerran

tulin takaisin kotosalle, niin hän jo oli muuttanut setänsä taloon.

Vaan hän tuli kumminkin tuon tuostakin meille, kuin näet hänen oli

oltava äitini valvonnan alasena. Minäpä en tähän aikaan hyvinään paljon

yhtynyt hänen seuraansa. Hän yhä puheessani etsiskeli "kaupungin

tapoja", ja se loukkasi hyvin paljon kunniantuntoni. Muuten muistan

vaan, että hän silloin oli rajuluontonen tyttölapsi, jonka silmistä

aina leimusi jotakin äkillistä ja uhkaavaa, ja että hänen oli mieleistä

kuleksia ulkona paljain päin ja käydä talonpoikain luona.

Helposti huomasin, että tämä rajupäisyys ja kuleksimishalu ei ollut

äidilleni mieleistä. Huomasin myöskin, että äitini aina Elinan aikana

alkoi puhella mietteitään "hiljasesta ja somasta". Välistä kuulin hänen

myös puhuvan tuon tyttösen talonpoikasista tavoista. Minä en niitä

paljon havainnut, mutta enpä ollutkaan siihen aikaan mikään tarkka

tutkia.

Vasta silloin, kuin monta vuotta oltuani poissa tulin kotiin

levähtämään ensimmäisten tieteellisten urhotöitteni jälkeen, Elina ja

minä aloimme katsella toinen toistamme vähän lähemmältä. Minä olin

ylioppilas, hän vasta ripillä käynyt. Ensi yhtymisemme olivat

sellaiset, että koetimme kaikin tavoin loukata toinen toistamme.

Sittemmin teimme kumminkin jonkunlaisen epäluotettavan sovinnon, ja

aloimme ilmottaa toisillemme ajatuksiamme -- taikka oikeammin, minä sen

vaan yksipuolisesti teinkin.

Tultuani vast'ikään tieteellisistä harrastuksistani, minä en voinut

ajatella paljon muuta kuin tiedettä. Tunsin itseni vapaaksi koko

synnillisestä ihmisestäni sekä luulin olevani täynnä puhtaimpia

käsitteitä. Pidin jokapäiväsen elämän rientoja halpoina ja arvelin

milt'ei alentavan arvoani, jos puhuin muusta kuin tieteellisistä

asioista. Tältä kannalta myös lähestyin Elinaa.

Mutta mitään epätieteellisempää kuin Elina Holtia ei taivaan aurinko

vielä ole valassut. Minä tunsin, ajattelin ja toimitin ainoastaan

tieteellisten perusteiden nojalla; hän tunsi, ajatteli ja toimieli

omalla tavallansa sen tähden vain, että hänen mielensä niin teki ja

että hänen luontonsa laatu oli semmoinen, ja kun hänen päähänsä

pälkähti, niin hän ei ottanut ollenkaan mitään tunteakseen eikä

ajatellakseen. Minä luulin silloin kykeneväni keksimään olemisen

perussyitä; vaan Elinalla ei yhtään ollut halua semmoisiin.

Eräänä päivänä ilmotin hänelle muutamia tärkeitä loppupäätöksiä, joihin

olin tullut meren pohjalla olevan alkuliman tutkimisessa, ja arvelin,

että tästä oli mielestäni koko elimellisen elämän alku ja synty

etsittävä. Huomautin hänelle myös senkin kummastuttavan seikan, että jo

Jonialainen Anaksimandros -- se oli muistaakseni hänen nimensä --

lausui sen mielipiteen, että elämä on syntynyt siten, että aurinko

paistoi maan pinnalle, jossa silloin oli vaan kosteata limaa ja vettä,

ja että ensi ihminen luultavasti oli ollut kala.

"Se on inhottavaa!" Ei hänellä ollut sen enempää lausumista tästä niin

ylön tärkeästä asiasta.

Samassa tilaisuudessa tulin sanoneeksi, että apina tietysti on ihmisen

lähin kantaisä.

"No niin, tiedätkö, että sitä minäkin olen ajatellut", hän lausui, ja

minäpä aloin jo pitää häntä ajattelevana ihmisenä, kunnes hän lisäsi:

"siitä lähtien kuin sinä tulit kotia".

Todellakaan, hänellä ei ollut rahtuakaan tieteellistä henkeä. "Ei käy

luottaminen kirjoihin", hän sanoi, teeskentelemättä ilmottaen

tietämättömyyttään, ja hän pysyi tavattoman kiivaasti omissa

mahdottomissa ajatuksissaan. Eikä vastaväitteet vaikuttaneet häneen

mitään. "Olen siitä kumminkin vakuutettu", hän vaan sanoi. Kerrankin

kuin hän seisoi rannalla vaatteita sotkemassa sai hän minut melkein

silmittömästi suuttumaan jänkyttämisellään: "olen siitä niin

vakuutettu".

"Sepä on hulluutta olla vakuutettu jostakin", minä sanoin, ja kerroin

hänelle, että toinen viisas kreikkalainen oli lausunut, ett'ei käy

varmuudella päättäminen mitään mistäkään asiasta.

"Hän olisi mielestäni tehnyt viisaammin, jos hän ei olisi avannut

suutaan", Elina sanoi paukuttaen märkiä vaatteita niin, että vettä

räiskyi silmilleni.

Puhuin sitten rakkaudesta. Oli varma päätökseni, että mies ja nainen

olivat kaksi yksilönpuoliskoa, ja että ne, jotka ovat henkistä sukua

toinen toisillensa, yhtyvät sisällisestä taipumuksesta yhteen, että

heistä tulisi jotakin kokonaista. Mutta silloinpa Elina purskahti

semmoiseen sopimattomaan ja vallattomaan nauruun, ett'en ole ennen

kuullut kummempaa.

"Olet tuhma", hän sanoi.

"Mutta Elina hyvä" -- minä alotin lausua vallan närkästyksissäni.

"Mutta kuinka sinä luulet rakkauden syntyvän?"

"Etkö sitä tiedä?" Ja sitten hän lauloi erään noista renkutuksista,

jossa sanotaan, että ei tiedetä rakkauden tulosta muuta, kuin että se

tulee kenenkään lähettämättä, kenenkään tietämättä, vaan että se

kumminkin sytyttää itsekutakin ihmistä ilmituleen...

"Jumala varjelkoon, Elina, minkälaisia veisuja sinä laulat!"

"Niinkö vai? Onpa minulla toinenkin", ja sitten taas renkutus siitä,

että rakkaus puhkee kuin kevähän lehdet sekä kuin hymyilevän silmästä

kyynel j.n.e.

"Mutta ei, se on tuhma" -- hän sanoi ja herkesi.

Jättäen tietopuoliset asiat sikseen, koettelin saattaa häntä

harrastamaan läheisempiä käytöllisiä asioita, valtiollisia ja

yhteiskunnallisia, vaan ei siitäkään tullut sen parempaa. Politiikkaan,

hän lausui päättäväisesti, ei kenenkään rehellisen ihmisen sovi ryhtyä.

Hän tunsi vaan yhden henkilön, joka semmoisissa tuhrusteli, tuon

entisen aliupseerin ja koulumestarin Hannu Sjuvsenin Grönvaldista, joka

juoppouden tähden oli joutunut virkaheitoksi molemmista toimistaan, ja

jolla nyt ei ollut mitään muuta askaroimista, kuin politiikan kanssa.

Ja työmieskysymyksen olivat kaupunkien mahtavukset keksineet, jotta

heillä muka olisi jotakin, josta pitäisivät puheita, kuin suurissa

kemuissaan olivat joutuneet iloselle tuulelle ja tulleet

ihmisystävällisiksi. Todellakin, Elina oli hirmusen tietämätön.

Minä aloin arvata mistä hän oli saanut kaikki nuo mielettömyydet.

Tietysti sedältään. Tämä oli vaaleatukkanen mies, noin neljännen

kymmenen loppupuolella, ja hänen silmänsä olivat vaaleansinertävät. Hän

oli vähäpuheinen, ja sekin vähä minkä hän puhui näkyi minusta

jotensakin typerältä. Hän tavallisesti ei päässyt pitemmälle kuin

lauseen puolitiehen, jäännöksen asemesta hänestä kuului vaan kimakka,

uhkaava "Eiköhän?" ikäänkuin olisi tahtonut varottaa kuulijoita

kysymästä seuraavia sanoja. Ja sikäli kuin sillä kertaa olin

ymmärtävinäni, niin hän halveksi kirjoja. Luulin huomaavani, että hän

piti kirjanoppineita houkkioina, valtiollisia asioita harrastavia

pettureina, ja hänen tieteellistä kykyään minä varsinkin silloin

rupesin halveksimaan, kuin hän kerran ylenkatseesta säihkyvin silmin

nauraa hohotti minun sanoessani, että aurinko varmaankin oli palavaa

kaasua. Ei Elinakaan ottanut tätä uskoakseen. Hän juuri solmieli

kenkänsä nauhoja ja pudisti päätänsä säälitellen, että minä voin uskoa

jotakin semmoista.

"Mutta, hyvä Elinani, kaikkein uusimmat tutkimuksethan näyttävät -- --"

"Tiedätkö mitä minun kaikkein uusimmat tutkimukset näyttävät?" hän

sanoi, tarttuen viimeisiin sanoihini.

"Sinun --?"

"Ne näyttävät, että kenkäni ovat pohjitta", hän sanoi seisten toisella

jalalla ja ojentaen toista rikkinäistä kenkää minua kohti.

Muutoin olen nähnyt saman Elinan sedän näyttävän oikein miehen mieltä.

Olipa hän kerran myrskypäivänä merellä; minä olin muassa. Hän piti

perää, paksu takki yllä ja merimiehen lakki päässä. Silloin, täytyy

todistaa, oli hänessä jotakin niin miehuullista ja uljasta, kuin hän

tuossa istui peräsin ja jalusnuorat kädessä, ett'en parempaa

milloinkaan ole nähnyt. Hänen vaaleansiniset silmänsä katsoa tuiottivat

silloin tyystisti eteen päin, eikä mikään hyökyaalto eikä laskeutuva

laine jäänyt häneltä huomaamatta. Olipa silloin hänen silmissään

semmoinen uhkaileva loiste, että minun täytyi lausua itselleni: Hän on

polveutunut noista vanhoista viikinkisuvuista, jotka vallottivat

Normandian, rupesivat Islannissa asumaan ja löysivät Vinlanninkin.

[Norjalaiset viikingit vallottivat keskiajalla pohjos-Ranskanmaan,

jonka he sanovat Normandiaksi, kansottivat Islannin saaren, jossa

pohjosmaiden runous kehittyi maailman mainioksi, vieläpä pääsivät

Pohjos-Ameriikan rannikoille saakka, joita he nimittivät "Hyväksi

Vinlanniksi"; vaan tämä löytö kumminkin pian hävisi kansojen muistosta,

niin että Ameriika Kolumbuksen aikoina taas oli tuiki tuntematon maa.

Suomentajan sel.] Mutta vaan manterella ja sivistyneitten parissa hän

oli oikean poroporvarin näkönen.

Sitä vaan en ollenkaan osannut sanoa, miksi tämä yksinkertanen

maakauppias niin suosi erästä lähiseudussa asuvaa miestä, jota

yleisesti nimitettiin "patriootiksi" (isänmaanrakastajaksi). Tämä oli

varatuomari, nimeltä Vang, joka oli ollut miehenä silloin, kuin

talonpojat ensin alkoivat tehdä vastarintaa hallitusta vastaan. Mutta

sitten oli hän joutunut peräpajulle. Hän nyt oli lakiasiain ajaja,

mutta hänellä ei ollut monta asiaa enää ajettavana, ja hän sen tähden

myös koulutti pieniä lapsia sekä kirjotteli voudin konttoorissa. Hän

oli innokas "vapauden harrastaja", mutta "vanhojen, rehellisten"

tapaan, puheli alinomaa "ihmisoikeuksista" sekä jakoi Norjan asukkaat

kahteen osaan: "orjallisiin, Danomaaneihin" (tanskankiihkosiin) ja

"patriootteihin". Hänellä oli alati mielessä joku "yleisvaltiollinen

tuuma", ja hänellä oli aina paljo puuhaamista ihmissuvun monien

tirannein mestauttamisessa.

Muutoin hän oli verenhimonen vaan puheissaan: itse työtoimien

todellisuudessa hän oli sievimpiä ja sävysimpiä miehiä, joita on ollut

maan päällä, ja työskenteli vaan maailman parantamisessa ja sen

sortovaltiaitten telottamisessa. Ja Holt ei halveksinut niin paljon

ketään muuta kuin juuri tällaisia "haaveksijoita" ja "idealisteja".

Mutta siitä huolimatta hän oli patriootin seurassa joka ikinen päivä.

Joka ilta nähtiin entisen hallituksen vastustelian istuskelevan Holtin

kamarissa, tupruilevan suunnattomia tupakkasavuja sekä lavertelevan

valtioviisaita puheitaan. Holt kuunteli vaan äänetönnä ja nyökäytteli

välistä hyväksyen päätään sekä oli kaikissa vaiheissa hänen uskollinen

ystävänsä.

Kerrottiinpa hänestä kerran sitäkin, että kuin muutamat nuoret miehet

olivat käräjäpaikassa ruvenneet pilkkailemaan "patrioottia" ja muun

muassa uimassa ollessa olivat houkutelleet häntä, joka oli huono

uimaan, ulos syvälle, niin Holt silloin oli uhannut "suolaavansa" heitä

ja painanut nuoria herroja toista toisensa perästä niin kunnollisesti

veteen, että kiittivät Jumalatansa kun pulasta pääsivät hengissä.

Mutta Holtin ja hänen veljensä tyttären väli ei viimeis'aikoina ollut

hyvä. En kuullut heidän milloinkaan puhuvan keskenään enempää kuin

heidän välttämättömästi täytyi, eivätkä he koskaan puhellessaan

katsoneet toinen toisehensa. Kumminkin minulla oli se varma vakuutus,

että Elina sedältään oli saanut sekä monet muut epäluulonsa että myös

senkin, että hän ei pystynyt oivaltamaan kirjojen arvoa. Eihän hän

suinkaan tuntenut muiden mielipiteitä kuin setänsä.

Viimeksi mainitun epäluulon ilmauksista kumminkin yksi näytti minusta

olevan naurettavin. Tyttö oli, kuten jo sanoin, äitini valvonnan

alasena ja hän tavan takaa kävi joka päivä meillä oppimassa ompelua

j.m.s.

Eräänä päivänäpä hän ei tullutkaan tavallisella ajalla aamuisin, ja

kuin hän tuli, näkyi selvästi, että hän oli valvonut ja että hän oli

hyvin alakulonen. Äitini kysyi oliko hän kipeä; mutta syy oli aivan

toinen. Hän oli eräässä kotimme nurkassa löytänyt paksun kirjan, jonka

hän oli vienyt mukanansa kotia, "sillä hän nukkui niin helposti

iltaisin kirjaa lukien". Tämä kirjapa oli hänen mielensä häiriön syy.

Hän näet ei laisinkaan ollut nukkunut sitä lukiessaan, vaan päin

vastoin lakkaamatta lukenut päivän valkenemiseen saakka. Eihän hän

muistanut kirjan nimeä, eikä kenenkä kirjottama se oli; vaan kuin hän

seuraavana päivänä toi sen tullessaan, huomattiin sen olleen Eugéne

Suen muuan romaani.

"Onneton lapsi" huudahti äitini, "se on hyvin epäsiveellinen kirja".

"Niin, kauhistava se oli. Enpä olisi koskaan osannut ajatella, että

niin monta kummallista seikkaa saattaisi tapahtua maailmassa".

"Lapsi parka, tekotapauksiahan siinä kerrotaan".

"Tekotapauksiako? Eikö se olekaan totta?" hän kysyi aivan hämillään.

"Romaanihan se on".

"Va-ai niin?! Tekojuorujako ne vaan olivatkin? No, silloin siitä ei ole

niin hätäilemistä. Ja minä kuin luulin joka sanan todeksi, ja olin

vähällä pyrskähtää itkemään siitä. Voi toki, hyvä Jumala, minkälaisia

ihmisten aivoihin juolahtaakaan! Ei muuta kuin tekotapauksia!"

Ja siihen hänen halunsa lukemaan enemmän sen kaltasia kirjateoksia

peräti hävisi. Hän ei ymmärtänyt, että kukaan huviksensa lukisi

semmoista, "joka oli vaan keksittyjä juttuja".

Mutta jos Elina ei oivaltanut kirjallisuuden arvoa, niin kyllä hän

tiesi kuinka vene oli ohjattava oikeaan suuntaan. Ja vaikka hänen

kirjalliset tietonsa olivat vähänlaiset, niin tiesipä hän jo ulkoakin

sanoa mitä sillien hinta oli minäkin vuoden aikana. Ja jos hän ei

pitänyt lukua kirjoissa kerrottujen ihmisten vaiheista, niin hänen

sydämensä oli sitä enemmän myötätuntonen tosi-ihmisten vaiheita

kohtaan. Talvipuolella, kuin kiiltäviä sillejä tuotiin isoja

veneenkantamuksia satamaan, hän aina oli laiturilla ja silloin hän

usein sanoi, että nämät sillilastit olivat kauniimpia näkyjä, kuin

voivat tulla hänen silmiensä eteen. "Nyt pääsevät ihmiset kuntoon

elämään tämän talven" hän sanoi, ja oli aina silloin hyvillä mielin

sekä lausueli sitä sananparttaan, jossa oli koko hänen elämänsä viisaus

koossa: "Onpa sulosta elää".

Todellakin, talonpoikain elämään ja heidän oloihinsa hän oli parhaiten

tutustunut. Hän tunsi joka miehen koko seudussa ja hän tiesi aivan

tarkkaan kaikki heidän elämänsä vaiheet. Hän tiesi kutka olivat

kihloissa että myös kutka "pakinoivat keskenään semmoisista" taikka

vaan "ajattelivat toinen toistansa". Hän tiesi missä sovussa kaikki

aviopuolisot elivät keskenään ja kuinka heidän lapsensa käyttivät

itseään. Hän tiesi kenellä oli velkaa maakauppiaille, kenellä oli

käräjäjuttuja, kuka joi ja kuka piti raitista elämää j.n.e., j.n.e.

Kun me kävelimme maantiellä, hän usein pysähtyi pakinoimaan

vastaantulevien kanssa, ja hyvin usein hän poikkesi tieltä köyhien luo,

auttamaan heitä sekä neuvoilla että toimilla. Minä oikein hämmästyin

nähdessäni kuinka helposti hän tutustui heidän oloihinsa ja osasi

puhutella heitä oikealla tavalla; mutta olipa sekin minusta yhtä

hämmästyttävää, että tuommoiset toimet ollenkaan huvittivat häntä.

Kuin minä ensimmäisen ylioppilaskesän oltuani kotona palasin

kaupunkiin, annoin hänelle mielessäni tämmöisen todistuksen. Oletpa

verevä ja terve, mutta ei sinussa ole mitään miellyttävää. Sinulla on

terävä kieli ja vakaa tahto, joka on aivan omapäinen, kesyttämätön,

säännötön ja samassa aivan omituisen luja. En kiellä, että välistä --

mutta vaan aniharvoin -- kukaties on jotakin suloutta olennossasi ja

että sinulla on varma toimintatapa. Mutta yksi seikka on varma: sinun

kasvatustasi on hirvittävällä tavalla laiminlyöty ja sinun mielipiteesi

ovatkin aivan naurettaviin saakka sivistymättömiä.