-- -- Oletko koskaan eläessäsi nähnyt noita hirmusia myrskyjä, jotka
usein syksyisin riehuvat Länsi-Norjan vuono-maissa?
Ulkona on niin pilkkosen pimeä, että melkein saattaisi luulla ett'ei
siitä koskaan enää valkenekaan päivä. Jos sanoisimme silloin satavan,
niin ei kukaan saattaisi saada edes sinne päinkään aavistusta siitä
tuimasta tupruavasta höyryntapasesta vesitulvasta, jota myrsky
kulettaapi muassaan mereltä päin. Sen pisareet töytäävät akkunain
laseihin, kaikkialta kuuluu viuhinaa ja voihkinaa, ikään kuin siellä
olisi joukko eläviä olentoja, jotka, ollen myrskyä paossa, milloin
parkuen ja epätoivosina pyytäisivät suojaa, milloin vonkuen töytäisivät
vasten seiniä ja akkunoita väkisinkin törmätäksensä sisään. Vesitulva
pudota räiskähtää maahan ja lätäköissä kaikki kiehuilee, kuohuilee.
Tuuliaispää ensikseen kuuluu uhkailevana kohinana, sitten se
lähetessään kiljuu kuin ulvovat, nälkäset pedot ja syöksee kohta yli
koko seudun, ikäänkuin se olisi pudonnut alas vuorelta, tanssii
hirvittävällä tavalla yli mäkien ja laaksojen ja ylettyy aina
taivaaseen saakka, kunnes vihdoin jyrinällä katoaa ylälaaksoille päin.
Semmoisten myrskyjen raivotessa kaikki huoneet tärisevät ja niiden
asujamet kyyristäikse toinen toisensa luokse, ja silloin sanotaan:
"oikea Jumalan ilma" ja "Jumala armahtakoon niitä, jotka nyt ovat
merellä".
Kuin ovea avataan, niin samassa töytää veden tulva kauvas laattialle,
ja koko rakennuksen muut ovet aukenevat äkkiä ja paukahtavat sitten
rämähtäen kiinni taas. Tuulenpuuska kulkee halki kaikkien käytäväin ja
portaitten ylös korkeimpaan ullakkoon saakka. On vaikea saada avattu
ovi kiinni, kun myrsky kovin kourin on tarttunut siihen; tuntuu aivan
siltä kuin olisi raivoavain vihollisten piirittämänä, jotka uhkaavat
murtaa kaikki ovet hävittääkseen omaa rauhallista kotoamme.
Semmoisten myrskyjen huomis-aamuna näyttää ikään kuin tuuli olisi
pyhkinyt pois paikaltaan kaikki liialliset kappaleet. Huoneitten
lähellä on murtuneita kattoliuskan kappaleita läjittäin, siellä täällä
näkee hajonneita ja murtuneita puita, irtiriistettyjä aitankattoja tai
muita "myrskyn muistoja"; kaikki tiet ovat muuttuneet virroiksi ja
kaikki sillat ovat pahassa vaarassa. Muutaman päivän kuluttua usein
näkee merimiehiä teillä matkustamassa ja välisti tuuli tuopi
laivanjäännöksiä laaksoihin. --
-- Semmoisena iltana kolkutettiin kovasti meidän huoneemme ovea.
Isä meni itse ulos; minä kulin hänen jälissään, en arvellut voiman
tulla mitään hyvää pimeydestä ja myrskystä ja olin vähän ihmeissäni,
että isä tahtoi avata ovea. Hänellä oli lyhti kädessä, jolla valasi
ulos, kuin oli saanut oven auki. Ensimmäisenä näin sateenkuurosta
tummanruskeita, maankarvasia esineitä, joita lyhdin valkea valasi.
Mutta kohta ne selvenivät kahden kuparinkarvasen ihmisen kasvoiksi,
jotka alas painettujen merimieslakkien alta synkästi tuiottivat vasten
valoa, Vesi valui virtana pitkin nahkalakkeja ja nahkatakkeja sekä
tippueli heidän parrastaan. Pieni, tummankarvanen olento seurasi heidän
jälissään.
"Onko siellä ketään, joka tahtoo puhutella minua?" kysyi isä.
"On kyllä," vastasi karkea ääni.
"Tulkaa sisälle; muuten tulee koko kuuro samalla huoneesen."
Kaksi kauhean suurta merimiehen saapasta astui ovesta sisään, sitten
vielä toinen pari ja viimeksi tuo pieni, nahkavaatteihin kääritty
olento. Ovi sulettiin ja tulleet saatettiin kyökkiin.
"Sinäkö se olet," sanoi isä toiselle miehistä. "Mutta, Herran nimessä,
miksi olette liikkeellä tämmöisessä ilmassa?"
"Niin, mitään huvia se ei ole," vastasi mies tylysti.
Hän oli erään kauppamiehen renki, joka asui meren rannalla ja joka oli
isäni hyvä ystävä.
"Meidän piti tuoda tänne tuo tuossa," sanoi toinen miehistä viitaten
elävään nahkakäärökseen, josta vesi lorisi alas laattialle, tehden
isoja lätäköitä.
"Kuka se on," sanoi isä ja vetäen pienokaista esille valkean valoon hän
kumartui alas katsomaan. "Elina!" hän huudahti ja käyden aivan
vaaleaksi katsoi hän kyselevin silmin miehiin. He seisoivat molemmat
vaiti. Sitten kuului toinen kuiskaavan; "On tapahtunut suuri
onnettomuus."
Isä ei vastannut, vaan vei pienen tyttösen, joka oli noissa
nahkavaatteissa, ovea kohti. Samassa tuli äiti ja kysyi mitä oli
tapahtunut. "Ota hänet tupaan ja riisu häneltä vaatteet," sanoi isä
lyhyesti. "Mene sinäkin sinne," hän sanoi sitten minulle, joka siinä
seistä töllistelin ihmeissäni ja kauhistuksesta en voinut selvästi
ymmärtää, mitä tämä kaikki merkitsi.
Tuvassa rupesi äiti ottamaan sadevaatteita pienokaisen ympäriltä. En
osaa sanoa, kuinka minä ihmettelin, kuin äiti oli kuorinut hänen yltään
kaikki nuo matkatakit toisen toisensa päältä, ja näkyville tuli pieni
soma tyttönen, joka suurilla, harmailla silmillään katseli tyynesti ja
mielevästi meitä, vieraita ihmisiä, hänen ympärillään. Oli minusta,
ikäänkuin myrsky, joka ulvoen riehui ulkona, olisi salasella tavalla
tuonut hänet muassaan, ja minä vaan katsella tuiotin häneen.
Kutrinen hänen vaaleasta tukastaan, josta sadevettä vielä tippueli,
rippui otsassa. Kun äiti oli saanut matkavaatteet riisutuiksi, niin
tyttö itse otti lapaset käsistään ja pyhkieli silloin tällöin vettä
pois kasvoistaan. Hänellä oli punaruutukkainen hame yllään, huivi
solmittu vyötäsille ja pitkävartiset saappaat jalassa.
"Hyvä lapsi, kuka lähettää sinut tänne semmoisessa ilmassa?" kysyi
äiti, otti märän huivin hänen ympäriltään ja hieroi hänen pieniä
punottavia kätösiään.
"Isä ja äiti ovat poissa," vastasi tyttö, "ja sen tähden Saara arveli,
että paras olisi että heti tulisin näille tienoille."
"Poissako?" Äiti pysähtyi riisumistyöstään. Kävi selväksi, että tyttö
parka ei tietänyt, mitä se sana merkitsi. Hän oli niin usein kuullut
kansan puhuvan, että ihmiset "joutuivat pois" merellä, ja hän totta oli
nyt kuullut samaa vanhemmistaan ja matki ajattelemattaan näitä sanoja
muiden puheen mukaan.
"Anna heille jotakin lämmintä syödä," sanoi isä, joka nyt tuli tupaan.
Hänen kasvonsa olivat harmaat kuin tuhka, hänen äänensä kajahteli
kuivalta ja käheältä. Palveluspiika meni ulos ja äiti muutti äänetönnä
vaatteita pienokaiselle, mutta minä huomasin hänen käsiensä vapisevan.
Hän loi lyhyen silmäyksen isään päin, sai häneltä samasen takaisin ja
isä meni jälleen toiseen huoneeseen.
Hetkisen kuluttua pieni tyttönen istui kuivana ja lämpösenä uunin
ääressä ja joi teetä suuresta, kukilla kirjaillusta kupista.
Äiti kyseli häneltä minkä mitäkin, eikö hän ollut peljännyt j.m.s. Ei,
ei hän sitä ollut. "Kuin Hannu -- renki -- on muassa, niin ei ole
pelkoa, ei vaaraa", hän sanoi. "Eikä tuuli tullut kovin äkillisissä
puuskauksissa", hän lisäsi ymmärtäväisen ja kokeneen tavoin ja hänen
kasvonsa ilmottivat hiljasta totisuutta ja mielevyyttä. Saattoi
selvästi huomata, että hän jo oli vähän kokenut, vaikka pieni olikin.
Tyttö oli hiljasena koko ehtoon, vaikka ei varsin surullisena. Mutta
iltasella, kertoi äitini sittemmin, kuin tytön oli mentävä levolle,
hänen äkkiä ruvenneen itkemään; silloin hänelle oli äkisti selvinnyt,
mitä tuo oli, että hänen vanhempansa olivat "jääneet pois" tuolla
kirkkomatkalla, josta vaan kumottu vene oli tullut kotirantaan.
Näin minä ensi kerran tapasin Elina Holtin, ja nyt en näe myrskyilmaa
sen illan tulematta kaikkine tapauksineen selvänä silmieni eteen; näen
noiden miesten ruskein kasvojen esiintyvän pimeästä ja tuovan
onnettomuuden sanoman taloomme, ja muistan ennen kaikkea tuon likomärän
tytön vaaleine hapsineen, harmaine silmineen sekä vakavine puheineen.