Tärkeä sähkösanoma! Kuka sen lähettäisi? Aivot toimivat kuumeisesti,
järkyttyneet ajatukset risteilivät nuolennopeudella, mutta joutuivat
samoille jäljille: Tärkeä sähkösanoma. Kiireellinen. Pikasähkösanoma.
Mitä on tapahtunut?
_Hänkö_ sen minulle lähettää, kutsunko hän minua? Äitikö? Ei, äitihän
on kuollut. Äiti kuoli eilen illalla, niinhän Buffalo kertoi. Se oli
totta, senhän olin melkein unohtanut. Mutta onko hän kuollut? Mitä se
merkitsee, minä en sitä oikein ymmärrä? Sehän on järjetöntä, hän oli
äsken täällä, minä puhelin hänen kanssaan. Miksi ei hän voisi lähettää
minulle sähkösanomaa?
Hänellä on jotain tärkeätä minulle ilmoitettavana. Niin, tunnen sen
itsessäni. Olen aina aavistanut, että sellainen sanoma tulee. Se on se
Muistutus. Sitä en minä koskaan unohda, ei, en koskaan. Minä kuiskaan
sen toisten korvaan silloin kuin he toivottomina puuhaavat omissaan,
eivätkä näe mitään sarastusta. Ei se ole niin, sanon heille, ei, sehän
on ihan toisin. Ja varmaan tuntevat he silloin samoin kuin minäkin,
että he olivat sitä aavistaneet koko ajan, niin, synkimpinä hetkinään
olivat he aavistaneet, että voi nähdä suoraan pimeyden läpi, niin
läpinäkymätön kuin se tottumattomasta silmästä voi ollakin.
Jokin Jeremiaksen läheisyydessä tapahtuva kutsui hänet takaisin
huoneeseen, missä hän oli. Hän tunsi, että jotain oli tekeillä. Hän
vilkaisi kadulle ja näki ihmisten juoksevan ja tungeskelevan sekaisin.
Hän erotti sanomalehtipojan kimeän huudon: Uusi sähkösanoma! Uusi
sähkösanoma!
Herra Jumala — _sähkösanoma!_ Hän syöksyi ulos, paljain päin,
sellaisenaan vain ja halkoi mielettömän ilon vallassa itselleen tietä
läpi tungoksen. _Sähkösanoma on täällä!_
Kadun kulmassa seisoi pieni, ruskeapuseroinen sähkösanomapoika kuin
elämän ja kuoleman hallitsija, kaikkien yli kohotettuna. Isoja,
lihavia, arvoisia herroja, päivälliskylläisiä kunnallispösöjä juoksi
tottumattomasti siihen: tänne! anna tänne! Toimettomat rouvat
touhusivat häkeltyneinä käsilaukkuineen, koulupojat töykkivät
kyynärpäillään tietä itselleen tärkeän näköisinä, tytöt vilkuilivat
ihaillen poikaa, joka tätä kaikkea johti, pienimmät katukakarat
seisoskelivat uteliaissa parvissa ihmettä töllöttämässä, huolettomat
kulkijat, joitten piti mennä ohi, tempautuivat väkisin pyörteeseen:
On tapahtunut, jotain! Vallankumous? maanjäristys? kruunusta
luopuminen? jättiläiskavallus? suurmurhaaja pidätetty? Mars vastannut?
sodanjulistus?
Sähkösanoma! Sähkösanoma!
Tuokioksi vaikeni melu, ryntääminen taukosi, ihmiset unohtivat
sähkösanomansa, jotkut pudottivat sen maahan sitä lukematta. Joku oli
kaatunut tungoksessa, kaduthan olivat niin liukkaat, ja jäänyt auton
alle. Hänet vietiin pois, ei tiedetty minne. Toiset väittivät hänen
kuolleen. Hän kuoli silmänräpäyksessä, he sanoivat, toiset tiesivät
kertoa, että toinen sääri oli mennyt poikki, ei muuta, mutta toiset
sanoivat, että hän oli säilynyt vahingoittumatta, ikäänkuin ihmeen
kautta. Merkillisintä oli, että hän oli ollut hatuttomin päin ja ilman
päällysnuttua pakkasessa.
Mutta liikenneonnettomuudet olivat niin tavallisia, niihin ei
kannattanut kiinnittää huomiota. Yksi ja toinen vanha täti kotimatkalla
päivitteli ajan jumalattomuutta ja pahuutta yleensä ja autojen huimaa
vauhtia etenkin.
Ja niin alkoi kohu uudelleen, humu jatkui, kiihkeät kädet ojentautuivat
uutta sensatsionia kohti.
Uusi sähkösanoma! Uusi sähkösanoma!