Ihana aamu! Viimeinkin säteilevä aurinko näiden monien helmikuun
nimipäivien perästä, ilma lempeä ja sinertävä, kevään aavistus.
Pakkasasteista piittaamatta sulaa lumi, ihmeellinen tuoksu täyttää
maailman — jäästä ja auringosta puserrettu »parfyymi».
Jeremias kulkee joustavin askelin liikkeeseen. Hän vie tuoksun
mukanaan, se on tarttunut vaatteisiin, mieleen. Työ käy kuin leikki,
kirjat, joita hän etsii varastohuoneista, osuvat hänen käsiinsä sieltä,
mistä hän vähimmin odottaa ne löytävänsä, vajanaiset vihkot, joita hän
turhaan on etsinyt kuukausimääriä, tulevat hänen eteensä, kun hän jo
on menettänyt kaiken toivonsa ne löytää. Asiakkaat ovat kärsivällisiä,
kustantajat ja pankit myötämielisiä, lähetti suorittaa täsmällisesti
tehtävänsä. Kaikki sujuu tasaisesti, ei mikään petä.
Silloin Buffalo astuu odottamatta sisään. Hän sanoo tulevansa suoraan
asemalta, varovasti kuivaillessaan silmälasejaan. Jeremias tulee hyvin
iloiseksi. Häneltä on jäänyt kirjoittamatta äidille viime aikoina, eikä
hänkään ole saanut mitään kirjeitä. Ja nyt tuo Buffalo terveisiä.
Mutta hän on niin oudon näköinen, ajattelee Jeremias, hän näyttää
oikein huolestuneelta.
— Et ole terve, Buffalo veli, sanoo Jeremias.
— Ei katsos, — virkkaa Buffalo aprikoivaan tapaansa.
— Niin, minä ymmärrän, tokaisee Jeremias hymyillen. Olet jälleen tehnyt
jonkin tyhmyyden. Et tiedä miten selviytyä. Kuule, Buffalo, sinun
kevytmielisyytesi on jo liikaa. Mutta käyhän sisään, olen kohta valmis,
katsotaan sitten, mitä voisimme tehdä.
— Ei, kuules, sanoo Buffalo. Ei se sitä ole. Minä — niin, katsos,
asian laita on niin, että äiti kuoli eilen illalla. Se tuli aivan
odottamatta, näetkös. Kuolema yllätti hänet, kuten sanotaan. Sinähän
tiedät, että sydämen oli pitkän aikaa niin ja näin, ja nyt se tuli.
Jeremias vain kuunteli. Hän seisoi aivan ääneti. Kun hän ei hiiskunut
sanaakaan, jatkoi Buffalo kertomustaan hiljaisesti:
— Istuin hänen luonaan kamarissa ja luin ääneen sanomalehteä tapani
mukaan, kuten tiedät. Hän istui keinutuolissa ja lepäsi kuten hänen oli
tapana, kun päivällisruuat oli korjattu pois ja päivän työ päättynyt.
Hän nukahti, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ymmärräthän,
äitihän uinahti niin usein sillä tavoin vähäksi aikaa. Mutta yhtäkkiä
hän avasi silmänsä, minun mielestäni ne olivat niin omituisen suuret
ja kirkkaat, ja sitten etsi hän jotakuta katseellaan, jotain, joka ei
ollut läsnä, luulen sinua, sinähän olit lähinnä hänen sydäntään, ja
ehtimättä lausua sanaakaan, ilmeissä pelkkä hämmästys, ei iloa enemmän
kuin pelkoakaan, lähti hän pois. Jumala häntä siunatkoon! Monenmoista
oli ehtinyt käydä hänelle rakkaaksi ja vaikeaksi kadottaa pitkän elämän
aikana, ja, näetkös tuntuuhan yllätykseltä, kun täytyy noin vain
yhtäkkiä siitä lähteä.
Jeremias vain seisoi hiljaa. Hänellä ei ollut tähän mitään sanottavaa.
Buffalon täytyi mennä, hänellä oli kaupungissa niin paljon
toimitettavaa tällä kertaa.
Asiakkaita tuli. Puhelin soi, Jeremias vastasi täsmällisesti kaikkiin
kyselyihin, mutta hän ei kuullut niitä. Jeremias palveli asiakkaat,
mutta hän ei nähnyt heitä. Hän seisoi tiskin takana ja hymyili
suopeasti, hän suositteli Courths-Mahleria ja Selma Lagerlöfiä,
helppohintaisia painoksia, mutta oli kaukana — hän kulki äitinsä kanssa
käsi kädessä sitä tietä, missä kaikki, mitä ihminen on omistanut, on
kadotettu ja kaikki, mitä hän on kaivannut, ohi, ja missä se, josta ei
ole ymmärtänyt ottaa vaaria, käy vastaan.
Yö oli pimeä heidän ympärillään, mutta taivas liekehti salaperäisessä
valossa taivaanrannasta toiseen. Katso, äiti, revontulet valaisevat
meille. Jumala näkee unta, sanoi äiti. Ja valo vahvistui, häikäiseviä
tähtikimalteisia siipiä suhahti taivaalle, valo nuolet risteilivät
avaruutta ja näyttivät kiitäessään hipaisevan maanpinnan äärimmäistä
reunaa, ja äkkiä syttyi zeniitissä hopeanhohtoinen korona taivaan
tummansinisessä holvissa. Tuon näköinen on Ilo, lapseni, sanoi äiti.
Ja ensimmäisen kerran katsoivat he toisiaan syvälle silmiin, niin
syvälle, ettei niin voi katsoa milloinkaan, ellei ole rajan yli käynyt.
He näkivät läpi kaipauksen ja moitteen ja kaikkien sankkojen varjojen,
jotka meidän kuolevan silmämme täyttävät ääriä myöten: — sinne, missä
näkevä silmä saavuttamattomassa kirkkaudessaan asustaa.
* * * * *
Kun Jeremias oli sulkenut oven päivän viimeisen asiakkaan jäleltä ja
oli menossa hakemaan päällysvaatteitaan, pysähdytti hänet keskelle
lattiaa sellainen tuntu, ettei hän enää tuntenut itseään.
Täällä minä en ole koskaan ennen ollut, hän ajatteli. Miten minä olen
tänne tullut? Minne minä olen menossa?
Seisoessaan tätä ihmetellen hän kuuli kaukaisia musiikkia. Hän kuunteli
tarkoin, hän oli välistä tuntevinaan sävelen, mutta sitten se hukkui
lumosävelten virtaan, joista hän oli varma, ettei kukaan kuolevainen
ollut niitä luonut.
Mitähän se mahtaa olla, hän ajatteli. Täällä täytyy olla radio jossain.
Tuo musiikki tulee kaukaa.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei siellä ollut mitään radiokonetta,
mikäli hän näki.
Äkkiä taukosi soitto ja hän kuuli kirkkaan äänen sanovan: