Ohoo, mitä vauhtia. Silmissä vilisee.
Jeremias ihmettelee, missä hän on, hän tahtoisi mielellään kysyä, mutta
se ei käy päinsä, hän tietää, ettei se käy päinsä. Mutta joku on, joka
kuulee hänen ajatuksensa ja vastaa:
— Olet lentokoneessa.
— Lentokoneessa? ihmettelee Jeremias.
— Niin, vastaa tuntematon, tämä on se Suuri Ilmaväylä Elämän ja
Kuoleman välillä, eli Kuoleman ja Elämän, kummin tahdot.
Silloin tulee Jeremias miettiväiseksi. Olen siis kuollut, hän
ajattelee. Hän katsoo varovasti ulos. Loputon avaruus! Ei maata missään.
— Entäs jos ajamme harhaan, Jeremias ihmettelee.
— Kompassi on varma, vastaa ohjaaja. Kohta näkyy ranta.
— Ranta? ihmettelee Jeremias.
— Niin, toisella puolen.
— Sielläkö laskemme maihin?
— Kyllä, siellä laskemme maihin.
— Mutta emmekö voi kääntyä takaisin? kysyy Jeremias.
— Kyllä, yhtä hyvin voimme kääntyä takaisinkin, vastaa ohjaaja. Ei ole
mitään eroa, tulemme kuitenkin sinne, minne meidän on tultava.
Kummallista. Jeremias tulee yhä miettiväisemmäksi.
— Mutta jos voimme kääntyä takaisin, niin silloin en olekaan kuollut,
vai miten? hän kysyy epäröiden.
— Kuollut tai ei? Mitä se merkitsee?
— Se kai merkitsee kaikkea — _kuolema?_
— Illusioni se on, ystäväni.
* * * * *
Jeremias hymyili itsekseen. Se oli tosiaan totta — illusioni. Se oli
sitä, mitä hän aina oli aavistanut, sehän se oli alituiseen hänen
mielessään liikkunut: illusioni! illusionien illusioni! Se muuttaa
kaikki, se heittää uuden valon kuolevaisten päiden, kasvojen, käsien,
askarten ylle, sen tien ylle, jota he pimeässä vaeltavat...
Nyt alkaa seikkailu! Alkusoitto on loppunut!
Oo, mitä vauhtia... hu-i-i-i.