Nyt takertui Jeremias lähimpään kirjahyllyyn, häntä alkoi huimata. Hän
sulki silmänsä, mutta sanat hyppelivät ympäri tyhjässä ilmassa.
Hän on unohtanut sen — koko elämäntarkoituksen. Elämän. Kuoleman. Tuo
kammottava muistutus uhkasi murskata sirpaleiksi kaiken, mitä hän
vaivoin oli saanut rakennetuksi. Hän tunsi, että padot voisivat suistua
minä silmänräpäyksenä tahansa, maa hänen jalkojensa alla vapisi.
Muutamien sekuntien kuluessa näki hän elämänsä särkyvän pieniin
palasiin, joista hän turhaan yritti tehdä kokonaisuutta. Lapsi leikkii
kirjavilla puupalikoilla, soveltaa yhden sinne, toisen tänne, mutta
siitä ei synny mitään, sillä lapsi ei tiedä, lapsi on unohtanut, mitä
siitä piti tulla, ja niin sortuu kaikki. Hän sovittelee yksityiskohtia
toisiinsa, päivä päivältä, vuosi vuodelta, mutta ne eivät sovi yhteen.
Siitä tulee tarkoituksetonta kuten katkelmista, jotka otetaan eri
yhteyksistä.
_Kaikki on ollutta sanoo Leonora sähkösanoma Marsiin vastaus maksettu!
ja ihmiskunnan korkein ihanne kuoli sairashuoneella leikkauksen jälkeen
minkä johdosta George sanoi itselleen, minun täytyy ottaa selvää mikä
on tämä Metro-Goldwyn! ajatuksen hienoin löytö joutui ultraviolettien
säteitten vaikutukselle alttiiksi and his eternal home is hell vastaus
maksettu! Metro-Goldwyn kaikki on ollutta_...
Minä hourailen, ajatteli Jeremias. Tämä on ilkeää unta. Hän seisoi
liikkumatta, tuokion, iäisyyden.
Sitten tunsi hän kevyen kosketuksen, joku otti hänen kätensä omaansa.
Nyt minut viedään paratiisiin ajatteli Jeremias. Niin, nyt minä näen
selvästi, olen ollut täällä ennen. Kaikki on oikein. Ja hän piti
kättään niin hiljaa, ikäänkuin peläten heräävänsä.
* * * * *
Suuri onni sinua odottaa, sanoi nainen. Jeremias kuuli sen selvään ja
kirkkaasti. Hän näki tuon selittämättömän katseen, ja kaikki pelko oli
kadonnut. Hän ajatteli: Noin ei voi tuhka säteillä. Tämä ei lahoa. Hän
huomasi naisen ohimoilla harmaita hiuksia, ja siitä oli hän liikutettu
kuin jostakin avuttomasta pikkupiirteestä, kuin merkistä, että
katoovaisuus oli voitettu.
Jeremias suuteli hänen kättään, hän hymyili vastaukseksi ja meni
nopeasti, kuten olisi hän peljännyt jotain ilmaisevansa, jos olisi
viipynyt. Ja Jeremias näki ikkunaruudun läpi tuntemattomien ihmisten
ja kohtaloitten virran liukuvan ohi kadulla, missä monet näennäisesti
kulkevat yhteiseen suuntaan, toistensa seurassa, samalla kuin heidän
ratansa oikeastaan ovat yhtä yhtymättömät kuin tähtien radat, ja yhtä
nopeasti sivuuttavat toisensa.
Jeremias sulki oven mekaanisesti, järjesti kirjat näyteikkunassa,
katsoi valoautomaattiin.
Nuo silmät katsovat Taivaasta, ajatteli hän. Ne näkevät kaiken. Ne
näkivät kaikki. _Ja yhtäkkiä Jeremias näki itsensä hänen silmiensä
valossa!_
Hän leijaili itsensä ulkopuolella kuten irrallinen henki sen
ruumiin ympärillä, jonka se aikoo ottaa asuinsijakseen. Hän näki
arvoituksellisen odotuksen ilmeen omilla kasvoillaan, näki itsensä
heräämisen ihmeellisessä tuokiossa. Hän ajatteli: nämä silmät eivät
enää tunne sitä maailmaa, jonka ne pian saavat nähdä. Ja hän tunsi,
miten muuttuminen alkoi, puutuneisiin jäseniin virtasi elämä, sydän
jyskytti kiivaasti, aivot heräsivät horroksesta. Näkymätön käsi siveli
hänen silmiään, ja hän näki sellaista, mitä hän ei koskaan ennen ollut
nähnyt. Hänen käyntinsä, hänen ryhtinsä, hänen rytminsä oli toinen,
eleet muovautuivat hänen tietämättään. Hän tunsi kahleitten kirpoavan,
mikään ei painanut, mikään ei pitänyt enää kiinni, hän oli vapaa,
seinät ja katto katosivat, lattia katosi, maa katosi, hän leijaili
vapaassa avaruudessa — ylösnousemuksessa!
Olen onnellinen, hän ajatteli. Niin, _suunniltani_ ilosta. Näen kaiken
uudessa valossa, joku on avannut silmäni valolle.
Valo! Siinä salaisuus. Siinä selitys ja arvoitus. Siinä
Taivaanvaltakunta.
Nyt näen puoliunohtuneita kuvia elämästäni lapsuusmaisemia — vähäisen
tuokiokuvan, pikajunan ikkunasta siepatun, vieras horisontti
taustana, — näen lapsen yksinään leikkiinsä antautuneena, — kujan
varhaisessa kevätauringossa, kuperkeikkoja, lumisotia, koiria,
vanhoja tätejä, räystään tipuntaa, heinäkuun aamu, aurinko vasta
nousseena, ylimaallinen hohde kummuilla ja vainioilla. Kallisarvoisia,
korvaamattomia kuvia. Valo niiden yllä tekee ne unohtumattomiksi — säde
toisesta maailmasta, tuo pieni, hieno valoteho, joka yhtäkkiä herättää
aavistuksen jostain olevaisen takaisesta.
Tuntiessaan jälleen lattian jalkojensa alla Jeremias katseli
ympärilleen, ja huone oli muuttunut. Kirjanselkämykset hohtivat
purppurassa, ja kuolleet uneksijat, joitten aivot aikoja sitten
olivat maassa maatuneet, nousivat eloon toinen toisensa jälkeen ja
viittasivat, että hän seuraisi heitä. Heidän silmänsä eivät olleet
sammuneet, ne kuvastivat vain kirkkaammin sitä valoa, jonka ne olivat
aavistaneet olevan varjojen tuolla puolen.
Hän tuli kadulle, hän käveli niin kevyesti ja huolettomasti
iltapäiväkuhinassa kuin käydään vieraassa kaupungissa, kun joku ohjaa
kädestä eikä kukaan muu kuin tuo joku tiedä, kuka ihminen on ja millä
asioilla tässä kuljetaan.
Hän ajatteli: suuri onni odottaa minua!
Hän tuli kotiin, astui huoneeseensa, mutta pysähtyi kynnykselle
ihmeissään kuin mies, joka palaa pitkältä matkalta ja havaitsee vieraan
asukkaan huoneessaan. Hän löysi kirjansa, paperinsa ja kapineensa,
hän tunsi taulut ja kaikki ne pikkuesineet, jotka olivat antaneet
huoneelle hänen huoneensa luonteen, mutta kokonaisuudessa oli vieras
leima. Niin, minä tunnen tavarat, mutta ovatko ne minun, olenko minä ne
järjestänyt, olenko minä tahtonut ne näin? Ovatko nämä esineet olleet
minun ympärilläni? Hänen silmissään oli jo toinen huone, se syntyi
tänä tuokiona ja se kuului toiselle, eikä sille, joka tänä aamuna oli
huoneesta lähtenyt.
Hän yritti täällä kotiutua. Hän kulki ja kierteli, tehden muutamia
pieniä muutoksia ja iloiten niitten vaikutuksesta. Hän muisti
muutamat esineet, joita hänellä oli kätköissään, hän veti ne esiin
ihastuksissaan eikä voinut käsittää, kuinka ne eivät aikaisemmin olleet
hänelle enempää merkinneet, että hän oli saattanut ne unohtaa.
Tuosta _hän_ pitäisi, sanoi Jeremias silloin tällöin itsekseen.
Hän jäi istumaan kaunis, vanha äidin antama saali kädessä, ja unohtui
unelmoimaan sen monivivahteisista kuvioista.
Tunsin kyllä hänet heti, ajatteli Jeremias. Omituista, etten voi
muistaa, missä me aikaisemmin olemme toisemme tavanneet. Mutta me
olemme kokeneet yhdessä jotain, sen muistan, jotain, joka sitoo meidät
toisiimme. Me emme voi koskaan erota.
Miten löydän hänet jälleen? ihmetteli Jeremias. On kummallista, mutta
minä tiedän, ettei hän palaa takaisin. Hän on ja hän jää kadoksiin,
sen täytyy niin olla. _Minun_ on haettava hänet. Minun on mentävä
hänen luokseen ja sanottava: Nyt olen täällä. Eikä hän ihmettele, että
hänet löysin, hän tietää, että kerran minä kyllä muistan, kuka hän on,
ja että löydän hänen ovensa tuhansien muitten ovien joukosta, yhtä
varmasti kuin omani. Olenhan ollut siellä ennen, olen nähnyt kaiken
niin selvästi kuin unessa — mitenkä en löytäisi takaisin? Minun ei
tarvitse etsiä, ei tutkia, ei tehdä yhtään mitään. Tiedän, että eräänä
päivänä pysähdyn ohitse kulkiessani oikean oven eteen, soitan kelloa ja
käyn hämmästymättä sisään.
Tuntui kuin joku olisi koskettanut hänen käsivarttansa. Hän ojensi
kätensä ja sai sattumalta, niin, aivan sattumalta käsiinsä pienen
peilin, joka oli jäänyt pöydälle, aamuisen parranajon jäleltä.
Jeremias katseli sitä hajamielisenä, leikki sillä, näki kuvansa siitä.
Hän säpsähti, hän vei peilin lähemmäksi ja näki vieraat kasvot,
arvoituksellinen silmäpari katseli häneen. Hän huomasi, että eräs
piirre poskessa tuntui hänestä epätodelliselta.
Hän käänsi päänsä poispäin, epämieluisan tunteen vallassa. Tässä
kuvastimen ääressä en olekaan siis minä, hän ajatteli, se on joku
toinen. Näen unta.
Hän tunnusteli ruumistaan, niin, se oli siinä, hän kosketti kasvojaan,
ne olivat hänen kasvonsa, hän puri sormeensa, kyllä se oli hänen
sormensa. Mutta minähän tässä istun. Hän puristi lujasti peiliä
kädessään, reunat upposivat lihaan, se koski. _Minullahan on peili
kädessäni_.
Silloin Jeremias muisti naisen hymyilyn, — joka oli kuin vastaus
kysymykseen, jota hän ei vielä ollut esittänyt. Nämä kasvot oli nainen
nähnyt, näitten silmien katseeseen hän oli vastannut. Minun omien
kasvojeni läpi oli hän nähnyt nämä kasvot, jotka minä nyt näen.
Hän kumartui peilikuvaa tarkastamaan niin hellävaroen, niin äärettömän
varovasti kuin olisi hän peljännyt sen hupenevan ja häviävän
pienimmästäkin liikahduksesta, tai muuttuvan.
Niin, ne ovat minun piirteeni, hän ajatteli, nyt minä ne tunnen.
Mutta ne eivät ole minun kasvoni. Ne ovat ne kasvot, jotka hän näki
sanoessaan: Sinua odottaa suuri onni.
Nyt on oltava aivan hiljaa ja odotettava sitä, mikä tapahtuman pitää.
Nyt se on alkanut!